Mitä tapahtui marraskuulle?

Hups, marraskuu tuli ja meni, ja ollaan jo joulukuussa. Tosin sään puolesta sitä ei huomaa. Mutta toisaalta en valita, en kovin innokkaasti odottele hokkikautta, koska Willin kanssa se tarkoittaa samalla hokinreikäkautta. Sen verran kohelo se on jaloistaan. En myöskään odottele maneesin katolta putoilevaa lunta, ja sen aiheuttamia lähtöjä. Niistä on saatu jo vähän esimakua.

Mitä me sitten ollaan puuhattu, kun tuntuu että kokonainen kuukausi on kadonnut?! Marraskuun alusta meidän piti ruveta ravailemaan ja treenaamaan enemmän. Willi onnistui kuitenkin riehumaan takajalkansa turvoksiin, ja hetken olin jo ihan varma, että nyt sillä on vuorostaan takajalassa jännevamma. Onneksi olin kerrankin väärässä, ja ultrassa ei näkynyt mitään rikkinäistä. Eläinlääkäri oli hyvin tyytyväinen Willin letkeään liikkumiseen, ja kehoitti jatkamaan pikkuhiljaa takaisin ns. normaaliin treeniin. Turvotusta voisi hoidella edelleen DMSO:lla, mutta toistaiseksi olen tyytynyt kylmäämiseen, koska en ole hennonnut kiusata Williä enempää mokomalla myrkyllä. Turvotus on onneksi pikkuhiljaa hävinnyt lähes kokonaan. Willi järjesti myös minut lyhyelle sairaslomalle esittelemällä lähtönopeuttaan. Laukkasimme (suunnittelemattomasti) yhdessä maneesin toiseen päätyyn, ja tiukan käännöksen jälkeen Willin jatkoi takaisin ilman kyytiläistä. Sen verran sain tärskyä, että pari päivää olin sairaslomalla, ja reilun viikon verran meni, että uskalsin nousta taas selkään. Onneksi vammat olivat vain pinnallisia ruhjeita ja mustelmia. Henkinen kolhu oli ehkä lopulta pahin.

Jos on ratsastajalla pientä stressiä välillä, niin samaa on ollut havaittavissa hevosessa. Willihän joutui jo elokuussa jännevamman takia jättämään jätkälauman ja siirtyi sairastamaan yksin pienempään tarhaan. No kaikilta osin homma ei mennyt ihan suunnitellusti, koska Willi esitteli viikoittain melkoisia rodeoita tarhassa, joten mietin moneen kertaan pääni puhki mikä olisi sille paras vaihtoehto. Syksyn sateet vielä tekivät isoista ryhmätarhoista melkoista puuroa, joten toipilaalle järkeviä vaihtoehtoja ei tuntunut olevan. Viimeinen naula arkkuun oli se, että Willin karsina- ja tarhanaapuri (jonka kanssa se oli hyvissä väleissä ja pojat rapsuttelivat päivittäin) muutti toiselle tallille, ja naapuriin muutti uusi hevonen. Willi ei kuitenkaan sulattanut muuttuneita järjestelyitä noin vain. Se hyökki kaltereita päin ja potki seiniä, erityisesti ruoka-aikaan. Muutenkin Willin olemus huokui levottomuutta ja stressiä, sen kaikki reaktiot ja käyttäytyminen yleensä tuntui koko ajan vähän liioitellulta. Aikani tätä katseltuani (ja jänteen paranemisen edetessä, kuin ihmeen kaupalla riehumisista huolimatta) päätin että täytyy edes kokeilla taas tarhaamista kaverin kanssa. Willi siirtyi suurempaan pikkutarhaan seuranaan laumassa helposti alistuva ruuna, joka oli ollut myös osa jätkien laumaa kesällä. Willi ei ole tämän ruunan kanssa ihan niin läheisissä väleissä kuin pois muuttaneen hevosen kanssa, mutta ne osaavat olla aika sivistyneesti yhdessä, kunhan heinät jaetaan molemmille omiin kasoihin. Willin stressitaso laski viikossa selvästi ja sen käytös on muutenkin vähän normalisoitunut. Edelleen ruoka-aikaan se kiukuttelee naapurilleen, mutta ei enää yhtä pahasti. Tilannetta toki seurataan edelleen, ja tarvittaessa siirrellään hevosia niin, että kaikilla on mieluisat seinänaapurit. Mutta tulipahan taas todettua, miten tärkeää lauma ja lajitoverit hevoselle ovat. Kauhulla odottelen hokkiaikaa, mutta mitään potkujälkiä ei ole ainakaaan vielä kummastakaan hevosesta löytynyt.

Marraskuu meni Minin valmennustenkin osalta ohi, mutta nyt joulukuussa yritetään ottaa vähän takaisin, ja päästä pariin otteeseen tunnille. Tällä viikolla oli ensimmäinen tunti, ja kuten yleensä, Minin silmien alla asiat tuppaavat onnistumaan ihan eri tavalla kuin yksin nyhrätessä. Tällä kertaa keskityttiin jämäkkään ja stabiiliin (jopa liikkumattomaan) keskivartaloon ja hevosen kontrollointiin istunnan (lantio, reidet, vatsalihakset) avulla. Ravin parantamiseen sain myös hiukan lisää työkaluja. Mutta ehkä kerron näistä myöhemmn lisää omassa jutussaan. Veran kanssa harjoitukset ovat jääneet, koska sekin oli saanut jonkun tällin jalkaansa ja on ollut lomalla ja kevyemmällä liikutuksella. Ja toisaalta nyt kun Willi on taas kuvioissa mukana, ei ole niin suurta tarvetta saada lainahevosta alle.

"Ja sit siirry raviin"

Woop woop, we are officially licenced to trot! Enkä tarkoita että oltaisiin Vermoon lähdössä, vaikka Willin mielestä lisätty ravi on edelleen kivempaa kuin rauhallinen harjoitusravitempo. Odotettu kuun vaihde on täällä, ja eläinlääkärin mukaan saadaan aloittaa pikkuhiljaa normaaliin liikutukseen paluu. Varaslähtö otettiin jo viime viikon maanantaina Minin tunnilla.

Laskin, että edellisestä kerrasta Willin kanssa Minin tunnilla oli kulunut viisi kuukautta. Siis melkein puoli vuotta! Pikkuisen liikaa minusta, toivotaan että päästäisi jatkossa vähän tiuhempaan tahtiin valvovan silmän alle. Oli siis korkea aika pienelle ratsastajan kurinpalautukselle! Ja sitähän tuli.

Pyysin, että erityisesti katsottaisiin taivutusta vasemmalle, ja mun istuntaa siinä. Tämä kun on tuntunut vaikealta viime aikoina. Olin epäillyt, että mun oma vinous on se, joka vaikeuttaa Willin taipumista vasemmalle. Ja oikeassa olin, osittain ainakin. Olin nimittäin yrittänyt tehdä ihan liikaa itse taivutuksessa ja vääntänyt ja kääntänyt omaa lantiota niin, että tein taipumisen Willille vaikeaksi. Kun jäin istumaan hiljaa satulassa, ei Willillä ollut mitään vaikeuksia taipua kumpaankaan suuntaan! Muuten taipumisesta Mini totesi, että olen liian varovainen. Selvempi asetus läpi, ja enemmän taivutusta, sekä avossa että etenkin sulkutaivutuksessa. Sulkutaivutusta katsottiin erityisesti, olen ratsastanut sen kuulemma ihan liian suoralla hevosella, joten se näyttää enemmän pohkeenväistöltä vasta-asetuksella (kuten videosta alla näette itsekin). Korvat ja hevosen rintakehä siihen suuntaan minne edetään, ja takaosa uran suuntaisesti. Silloin hevonen vasta taipuu. Minin pyytämä taivutuksen ja asetuksen aste tuntui minusta hurjan suurelta, eivätkä meidän sulut olleet kovin sulavia, mutta sain sentään loppua kohden kiinni siitä mitä yritetään saavuttaa. Alla Tian kuvaama pätkä sulkutaivutuksista. Videolta näette itsekin, että taivutusta ei ole riittävästi, ja kun yritän asettaa ja taivuttaa Williä lisää, takaosa jää jälkeen. Sulkua tehtiin hitaassa temmossa, jotta saisin palikoita paremmin paikoilleen, ja Willin käynti näyttää kovin epätasaiselta. Onpahan tallennettuna lähtötaso, jota lähdetään parantamaan!

Ympyrällä tehtiin spiraaliharjoitusta, jossa pienensin ja suurensin ympyrää säilyttäen taivutuksen sisään ja samalla pyytäen takaosaa hiukan ulos. Tämä sujui yllättävän hyvin molempiin suuntiin, kun vaan rohkeasti pyysin taivutusta. Toki Willillä on taipumus yrittää suoristaa kroppaa kun pyydän takajalkaa ristiin, mutta pitää olla itse tarkkana ettei anna sen suoristua ja lintsata tehtävässä.

Toinen seikka mihin Mini erityisesti puuttui, oli aktiivisuus. Tästä oli jo keväälläkin puhetta, mutta olin autuaasti jäänyt omaan pieneen kuplaani hissuttelemaan pikkukäyntiä. Willin tasapaino ja koordinaatio on jo aika hyvä, joten seuraavaksi pitää lisätä aktiivisuutta ja uskaltaa ratsastaa isompia askeleita. Hitaaseen hissutteluun saa palata vain, jos täytyy korjata tasapainoa. Yllä kuvatussa spiraaliharjoituksessa oli hyvä leikkiä taivutusasteen lisäksi käynnin temmolla; isommalla ympyrällä lievempi taivutus, mutta isompia askeleita, ja pienemmällä ympyrällä enemmän taivutusta ja pienempiä askeleita. Pitänee ottaa ohjelmaan taas vauhtileikittely käynnissä, eli siirtymisiä kootusta käynnistä pikkuhiljaa niin isoon käyntiin, kuin mahdollista, kuitenkin säilyttäen tasapaino ja etuosan keveys.

Ja sitten se tuli. "Katotaan vähän sitä ravia". Hui kun jännitti! En ollut ravannut Willillä elokuun jälkeen, jolloin satula oli juuri tullut. Silloin ravi oli ollut aika hapuilevaa, mutta ei ihan katastrofaalista sentään. Mutta nyt, voitteko kuvitella, Willi lähti heti ensi askeleesta hyvässä tasapainossa ravaamaan, eikä yhtään hukannut jalkojensa koordinaatiota tai tahtia! Selkäkin pysyi koko ajan aika pyöreänä, jopa silloin kun Willi kuikuili maneesin katsomoon tulleita ihmisiä! Siis miten on mahdollista, että Willi on oppinut ravaamaan tämän meidän käyntitauon aikana?! Osuutta asiaan on varmaan myös o.t.e.-hieronnalla avatuilla jumeilla, mutta kai meidän loputon tasapainon ja koordinaation harjoittelu käynnissä on auttanut. Oi miten mahtava tunne! Willi yritti tapansa mukaan hiihdellä vähän liian matalalla ja etupainoisena, joten sen kanssa pitää olla tarkkana. Mutta periaatteessa mitään suurempaa ongelmaa ravin kanssa ei näyttäisi olevan, pitää vaan lisätä pikkuhiljaa ravattuja metrejä ja lähteä parantamaan tasapainoa ja kantokykyä ravissa. Tällä tunnilla ei ravattu kuin lyhyet pätkät isolla ovaalilla molempiin suuntiin, ettei rasiteta jännettä liikaa. Harmi, että ravista ei ole videota, olisi kiva ollut saada siitäkin ns lähtötasovideo.

Voitte kuvitella, miten onnellinen olin tunnin jälkeen. On tässä kuulkaa käyty välillä aika syvällä epätoivon alhossa. Hetkittäin on ollut vaikea pysyä optimistisena sen suhteen, että Willistä ikinä tulisi toimiva ratsu muissakin askellajeissa kuin käynnissä. Ei tässä ihan selvillä vesillä olla vieläkään, mutta nyt tuli kauan kaivattu pieni toivon pilkahdus Ja vahvistus sille, että edes jotain ollaan tehty oikein. Jeeee!

"Anna banaania", kävi Willi itseensä hyvin tyytyväisenä kerjäämässä tunnin päätteksi katsomosta. Kuva: Tia Fahler

Hiljasta ollu

Olen saanut jo muutaman huomautuksen (yllättäviltäkin tahoilta), että miksi blogi ei päivity. No, syy on niinkin yksinkertainen, kuin totaalinen ajan puute. Kotona vietetyt tunnit riittävät tuskin edes riittävään yöuneen, joten olen suosiolla jättänyt tänne kirjoittelun väliin. Tosin eipä tässä kovin kummoisia ole viime aikoina tapahtunutkaan. Edellisessä kirjoituksessa mainittu Minin visiitti peruuntui, joten olemme edelleen nysvänneet sekä Willin että Veran kanssa keskenämme, valitettavasti. Huomenna Mini on kuitenkin taas pitkän tauon jälkeen tulossa, joten apu on jo lähellä!

Willin kanssa kävellään vielä kuun loppuun. Jänne ultrattiin viimeksi lokakuun alkupuolella, ja oli paranemaan päin, mutta ei vielä ihan priimakunnossa. Eläinlääkäri ohjeisti, että uutta ultraa ei enää tarvita, mutta kannattaa mennä kuun loppuun vielä hissukseen. Toisen etujalan luupattia hoidettiin vielä viikko DMSO:lla, viikon tauon jälkeen. Patti on jonkin verran pienentynyt, mutta pelkään pahoin, että jalkaan jää pysyvästi pieni luuliika. Kuten arvelinkin, Willi osoittautui huippuälykkääksi; siltä meni tasan kaksi päivää oppia tunnistamaan DMSO-pullo (tai kumihanskat), ja lähestyessäni karsinaa hoitotarvikkeiden kanssa hevonen vetäytyi takaseinälle puhisemaan. Onneksi se on kiltti, ja antoi kuitenkin hoitaa jalkoja aika nätisti. Olen pikkuhiljaa lisännyt selästä tapahtuvaa kävelytystä ja olemme ottaneet vanhat taivutusväistöt ja piruetit mukaan harjoitusohjelmaan. Oikealle taivutukset sujuvat ihan kivasti, mutta vasemmalle jo avo tuottaa tuskia. Pienoinen takapakki tuli taas kavioiden takia; kesällä lohkeilleita ja vinkuraan kasvaneita etukavioita suoristetaan edelleen, ja viimeksi kengittäjä otti kavioita oikeaan muotoon ehkä hiukan liian rankalla kädellä, minkä seurauksena kaviot jäivät aika pieniksi, ja Willi arkoi hiukan etujalkojaan. Reilu viikko käveltiin sen takia pieniä pätkiä pehmeässä maneesissa. Erityisesti pattijalka oli lämmin (myös kaviosta), ja mietin jopa voisiko DMSO (tai liuoksessa mukana oleva kortisoni) aiheuttaa reaktion ja jotain lievän kaviokuumeen tapaista. Parin päivän arkomisen jälkeen Willi näytti kävelevän ihan normaalisi, ja tällä viikolla nousin taas sen selkään. Willi on ollut koko ajan hyvin pirteän tuntuinen, ja välillä liiankin pörheänä. Se tuntuu olevan enemmän kuin valmis jatkamaan treenejä muissakin askellajeissa.

Äly paistaa silmistä pitkälle, eikö?!

Potilaan kanssa kävelyllä ja samalla ihmettelemässä tallin upeita erikoisesteitä. Fenix-muuri olis kiva päästä joskus hyppäämmään!

"Mitä nää on, puruluita?"

Veran kanssa ollaan jatkettu samoilla linjoilla kuin tähänkin asti. Tosin muutamana viime kertana se on ollut vaikeampi ratsastaa. Taannoin tulin taas selästä alas, ja harjoiteltiin maasta käsin takajalkojen siirtämistä mahan alle ristiin. Sitten nousin selkään, ja pyysin avustajaa jeesaamaan maasta, jotta Vera yhdistäisi juuri opitun liikkeen ratsastajan apuihin. Veran ratsastus on välillä kuin märän saippuapalan käsittelyä, siitä ei saa otetta mistään suunnasta. Olen todella joutunut taistelemaan itseni kanssa, etten lähtisi runnomaan sitä väkisin mihinkään suuntaan (eikä se Veran kanssa toimisikaan, kun neiti heittäytyisi vaan entistä kuurommaksi). Pahimmillaan ihan perusohjauskaan ei toimi, vaan Vera suhaa ihan omia reittejään, lähinnä maneesin keskustassa, seiniä ja nurkkia kyttäillen. Tänään onneksi oli taas hyvä päivä, ja odotan innolla huomista valmennusta.

Veralle tuli äkillinen suolan puute, kun piti pukea suitset päähän ja lähteä hommiin.

"Onko pakko jos ei haluu?"

Willin kanssa kokeilin tänään ottaa karvaromaanin satulan alta pois. Willi on alkanut kasvattaa takaisin kadonneita selkälihaksia, joten pitää olla tarkkana, ettei satula jää ahtaaksi karvan kanssa. Satula näytti aika hyvältä, eikä se selästäkään ihan mahdottomalta tuntunut, mutta vähän liian lähelle säkää satula vielä painuu, kun kiipeää selkään. Mennään siis romaanin kanssa vielä jonkin aikaa. Maneesissa lentelevä pikkulintu sai Willin aika täpinöihin, joten valmistautuminen huomiseen ei Willin kanssa mennyt ihan putkeen. Toivotaan, että se on huomenna hiukan järkevämpi!

Älä vedä, älä purista

eli oppitunti Veralta! Sunnuntaiseen tapaan jatkoimme harjoituksia. Viime viikolla en ollut itse kovin terävällä tuulella, mutta tänään päätin, että nyt otetaan harjoitukset taas vakavasti. Eikä syynä ole vähiten reilun viikon päässä siintävä Minin seuraava visiitti! Jouduin pyyhkimään Willin nimen osallistujalistasta pois, koska perjantain kontrolli osoitti, ettei jänne ole vielä kunnossa. Uutena hoitona jalkaan kokeillaan kahden viikon DMSO (dimetyylisulfoksidi) kuuria. Itse asiassa samaa myrkkyä laitetaan nyt molempiin etujalkoihin, koska Willi on taas onnistunut kolhaisemaan toiseen etujalkaan kuhmun sääreen. DMSO toivottavasti rauhoittaa tulehdusta ja auttaa ehkäisemään liikaluun muodostumista. Samalla tämä toimii kuulemma älykkyystestinä; tavallisesti hevoset oppivat tunnistamaan pullon juuri tuon 14 vrk:n kuluessa, kun kuuria jatketaan. Älykkäämmät ehkä vähän nopeammin. Ilmeisesti hoito ei välttämättä ole hevoselle ihan mukavinta mahdollista, joten katsotaan miten pian Willi (joka on kuitenkin huippuälykäs, olen varma siitä!) ilmoittaa, ettei tarvitse tulla moisen tökötin kanssa lähellekään. Seuraava jänteen kontrolli on parin viikon päästä kuurin loputtua. Oli eläinlääkärillä (joka muuten oli vihdoin meidän ns. oma lääkäri, olen kesän aikana joutunut turvautumaan vieraisiin lääkäreihin) oli hyviä uutisia. Willin hampaat olivat parhaassa kunnossa mitä hän on nähnyt. Willillä on täytynyt tähän asti pitää raspausväli maksimissaan puolessa vuodessa, mutta nyt voisi kuulemma miettiä muutamaa kuukautta pidempääkin väliä. En tiedä mikä asia on muuttunut ja vaikuttanut hampaiden tasaisempaan kulumiseen, voisiko laidunkaudella on osuutta asiaan, mutta haluaisin uskoa, että suorempi ja tasapainoisempi hevonen on myös leuoistaan suorempi, eikä kuluta hampaitaan toispuoleisesti kuten tähän asti. Oli syy mikä hyvänsä, ollaan tästä tyytyväisiä!

Mutta takaisin Veraan. Mä en edelleenkään pyydä siltä mitään muuta kuin tasaista tahtia, sisätakajalkaa mahan alle, pientä asetusta tilanteen mukaan ulos tai sisälle ja yritän pitää edes jokseenkin tasaista tuntumaa suuhun (paino sanalla yritän).  Tavoite on saada Vera suoristumaan ja ratsastaa sen korvia mahdollisimman kauan minusta. Muuten on aika sama missä sen pää on. Haluan että se ravaa itse, etten joudu pumppaamaan sitä eteenpäin, mikä tarkoittaa alussa hieman epämääräistä ja nykivää etenemistä. Ihan kuin Vera ei osaisi tai uskaltaisi jatkaa ravia, kun koitan olla selässä tekemättä mitään. Toinen vaihtoehto (ihan mahdollinen sekin!) on se, että tiedostamatta jarrutan istunnalla. Veralla on nimittäin jarru todella herkässä, pienikin heilahdus selässä tarkoittaa joko käyntiin tai seis. Mutta kyllä se ravi pikkuhiljaa aina löytyy, ja sen jälkeen tahdin kanssa ei olekaan enää suuria ongelmia. Paitsi kun mennään mörköpäätyyn, joka voi tilanteesta riippuen olla kumpi vaan (tai yleensä molemmat) maneesin päädyistä. Tänäänkin pyörittiin enimmäkseen maneesin keskellä isolla ympyrällä tai ovaalilla, koska silloin saan parhaiten Veran olemaan jännittymättä. Ja toisaalta voin tarkistaa pitkän sivun keskipeilistä missä asennossa sen kaula on. Yritän kalibroida takapuolituntumaa ja sitä vastaavaa peilikuvaa, että oppisin paremmin tuntemaan milloin Vera on hyvässä asennossa. Tällä hetkellä mennään aika fiilispohjalta, ja välillä kieltämättä epäilen teenkö siellä selässä yhtään mitään järkevää ja hyödyllistä.

Kuten Willin kanssa, pidän Verankin kanssa paljon lyhyitä taukoja. Ja hyvä niin, koska sain taas muistutuksen siitä, että jatkuvasti puristamalla tai vetämällä edestä kaivaa itselleen vain syvempää kuoppaa. Kun pienen tauon jälkeen pyysin taas takajalkaa sivulle, yllätyin miten nopeasti, pienellä avulla ja miten isosti Vera reagoi. Vastahan hetki sitten olin yrittänyt samaa vahvalla jalalla, saamatta juuri minkäänlaista reaktiota aikaan. Ai niin, tämä yksilö vetää kaikki antennit alas heti, kun ratsastaja on liian vahva. Eli jos se ei reagoi, sen sijaan että pyytäisit lisää, mitäs jos irrottaisit jalan hetkeksi kokonaan kyljestä ja yrittäisit sitten uudestaan, kevyellä kosketuksella? Samoin ohjien kanssa, vetämällä saa vain korvat syliinsä ja alakaulan pullottamaan. Paljon paremmin Vera toimii heti kun se saa kaulan ojennettua pitkäksi. Ja mikä tarve sieltä suusta on ylipäätään vetää, kun Veraan on asennettu urheiluauton jarrut, vaikka moottori on korkeintaan pikkuauton luokkaa? Kun vaan muistaisi tämän. Noh, oli meillä onneksi hyviäkin hetkiä. Ensimmäisen kerran voin sanoa, että saatiin aikaan ehkä kaksi kokonaista askelta melkein oikeaa avotaivutusta (käynnissä, ravissa ollaan vielä kaukana siitä), ja loppua kohden sain Veran yhä nopeammin ojentamaan kaulaa eteen ravissa (edelleen ehkä just kahden askeleen ajaksi). Ensimmäistä kertaa tuntui myös siltä, että voin ratsastaa sitä enemmän myös käynnissä. Tähän asti on ollut helpompi työstää Veran kaulaa eteen ravissa, koska käynnissä se on vaan jännittynyt pystypäiseksi tai sammunut kokonaan kun olen yrittänyt vaikuttaa siihen. Tänään ensimmäistä kertaa se alkoi käynnissä tuntua, no miten sen kuvaisi, vähän samalta kuin Willi, eli ratsastettavalta. Se hidasti ja kokosi itseään, ja ensimmäisen kerran sain selvän tunteen siitä, että se todella pyöristi selkää. Ja se tuntui myös paljon suoremmalta. Edelleen reaktio pysähtyä kokonaan oli herkässä, mutta Vera onnistui pienellä pyynnöllä jatkamaan liikettä eteen menettämättä ratsastettavuuttaan. Hurraa, voitto!

Vielä ensi viikon sunnuntaina päästään keskenämme jatkamaan harjoituksia ennen Minin tuntia. Hassua, että mulla on niin kovasti paineita suoriutua hyvin valmentajan silmien edessä. Ja vielä Veran kanssa, vaikkei se ole oma vaan "vain" tilapäinen tuuraaja Willin saikun ajaksi. Tunnillehan  mennään oppimaan uutta, ei näyttämään hyvältä. Kai sitä kuitenkin toivoo kovasti, että Mini näkisi Verassa jotain pientä edistymistä, ettei meidän harjoittelu ole mennyt ihan harakoille.

Korkeaa koulua ja o.t.e.-hierontaa

Viikonloppu on (kuinkas muuten) mennyt taas enemmän tai vähemmän hevosten merkeissä. Mulla ei nykyään mitään muuta sosiaalista elämää tunnu olevankaan. Mutta en valita, tämä on se mistä olen aina haaveillut! Perjantaina ja lauantaina kävin Willin kanssa selästä käsin metsätiellä kävelemässä, ja tänään kävi o.t.e.-hieroja Mira Aalto hoitamassa Williä.

Perjantain maastokävely sujui oikein leppoisissa merkeissä. Oltiin koko perheen voimin liikkeellä, eli minä, Willi ja Pojo. Toki Willi välillä puhisi ja kyttäili puskia, mutta enimmäkseen käveltiin vapain tai ainakin puolipitkin ohjin. Alkumatkasta se teki pari stoppia, mutta jatkoi mukisematta eteenpäin pienellä pohkeen pyynnöllä. Käynti oli todella reipasta ja isoa kokovartalokäyntiä, mikä on hyvää vaihtelua meidän työskentelyhipsuttelulle. Mentiin lenkin jälkeen vähäksi aikaa maneesiin (kentällä liikaa polttiaisia!) testailemaan, joko keskiviikkoinen kertakaikkisen kiero (fyysisesti, ei henkisesti!) hevonen pystyisi suoristumaan. Willi oli selvästi parempi ja suorempi, mutta ei vielä ihan niin hyvä kuin normaalisti. Takajalan rohtuma on hiukan rauhoittunut ja siinä on päällä kuiva rupi, jonka läpi ei enää puske epämääräistä eritettä tai verta. Jalan turvotuskin on laskenut melkein kokonaan.

Perjantaina lenkkeiltiin näin lupsakoissa tunnelmissa. Tässä toteutuu yksi haaveeni hevosta ostaessani; metsälenkki yhdessä koiran ja hevosen kanssa.

Lauantaina lähdin aamusta ajelemaan Hyvinkäälle, missä järjestettiin friisiläisten kouluratsastuksen mestaruuskilpailut. Ei, Vera ei ollut mukana (pitää vähän vielä reenata...) mutta tallilta oli toinen friisi mukana kisoissa. Tuloksena oli hieno 4. sija, ja eroa pronssiin jäi käsittämättömän vaivaiset 0,09 % ! Hauskaa oli katsella tupsujalkojen suorituksia, niiden olemuksessa on jotain sympaattista mutta samalla majesteettisen ylvästä. 

Komeat ja kauniit tupsujalat rivissä paparazzien edessä. Oli upea näky katsella verryttelyä Kytäjän kartanon kentällä, kun mustat hevoset ja ratsastajat valkoisissa housuissaan verryttelivät auringon paistaessa täydeltä terältä. Harmi että itse kisa ja seremoniat järjestettiin pimeässä maneesissa, kuvaaminen mun kännykällä oli käytännössä mahdotonta.

Willin kanssa perjantain lenkistä innostuneena ajattelin jatkaa maastoilua lauantainakin. Täytyy koittaa hyödyntää nämä mahtavat lämpimät syyskelit. Tarkoitus oli tällä kertaa tallustaa koko tien osuus, mutta Willi päätti toisin. Se oli heti alkumatkasta edellistä päivää jännittyneemmän tuntuinen, ja kyttäili, stoppaili ja säpsyili enemmän. Muutaman kerran se yritti kääntyä vauhdissa kotiinpäin, ja kerran se stoppasi niin, että jouduin vähän raipalla muistuttamaan mitä pohje tarkoittaa. Willin vastaus oli jonkinlainen mini-capriole hyppy; ensin etupää nousi vähän, ja heti perään molemmat takajalat potkaisivat taakse. Jahas, tällaista reaktiota en ole ennen saanutkaan siitä ulos! Loikka oli onneksi hyvin pieni, joten selvisin siitä pienellä horjahduksella satulassa. Ja matka jatkui. Mutta mitä pidemmälle kotipihasta päästiin, sitä voimakkaampia alkoivat Willin reaktiot olla. Valtatien toisella puolella, noin parin kilometrin päästä tallista on moottorirata, jossa ajettiin tänä viikonloppuna rokkiralli-tapahtuma. Pärinät radalta kuuluvat tallille asti, ja tietä kävellessä äänet voimistuivat koko ajan. Lopulta Willi ilmaisi hyvin selvästi, että nyt ei muuten jatketa askeltakaan tuohon suuntaan, vaan alkoi peruutella. Se oli sen verran räjähdysherkän tuntuinen, että katsoin parhaaksi suorittaa taktisen vetäytymisen; kaksi askelta eteen ihan periaatteen vuoksi, ja sitten lähdetään kotia kohti. Siitähän riemu repesi. Onneksi Willi on herkkä suustaan, varsinkin kolmipalalla, joka on meillä humputtelukäytössä, joten varsinainen etenemisvauhti ei merkittävästi kasvanut, mutta askellaji ei ollut enää käynti. Kaula kaarella Willi kokosi ja kokosi itsensä melkoisen napakkaan pakettiin, ja pelkäsin sen räjähtävän lähinnä ylöspäin. Tuli kuulkaa sellaiset piffit ja poffit, että oksat pois. Väliin Willi väläytteli akateemisen ratsastuksen tuntemustaan: lähes tyylipuhdas terre à terre, eli kaksitahtinen laukka paikallaan. Tai sivuttain. Sain sen asettumaan aloilleen, kun käänsin sen taas nenä pois päin tallista, mutta se oli vain väliaikainen ratkaisu. Kotiin olisi kuitenkin enemmin tai myöhemmin päästävä. Tässä tapauksessa mieluummin myöhemmin, ja yhtä matkaa, kaikki raajat ja päät ehjinä. Pojo oli taas mukana, joten sitäkin piti väistellä Willin soheltaessa. Pojolla on nimittäin rajaton luotto omaan kuolemattomuuteensa, hevosiin ja Williin erityisesti, joten se kulki vaarallisen lähellä Willin jalkoja. Pienen tuumaustauon jälkeen päätin jalkautua, niin kauan kuin se olisi mahdollista tehdä vapaaehtoisesti. Vaikka en uskonut, että Willi lähtisi minua silmittömästi kiikuttamaan mihinkään, alkoivat muuvit olla sen verran isoja, että en luottanut omaan vakaaseen istuntaani. Jalkautuminenkin oli muuten hiukan hankalaa, kun pelkäsin, että hetkenä minä hyvänsä Willi voi saada uuden sätkyn, vaikka se hetkeksi taas pysähtyikin kun käänsin sen nenän pois kotoa. Willin pää ja kaula oli jännittyneenä niin korkealla pystyssä, että oli vaikea kumartua eteen ja heilauttaa jalka sen pyllyn yli. Ei tehnyt mieli kokeilla mitä tapahtuu, jos potkaisen sitä pyllylle tai jään muuten rähmälleni puolitiehen. Tajusin tämän siinä vaiheessa, kun olin jo irrottanut molemmat jalat jalustimista. Jotenkin kuitenkin onnistuin tulemaan alas satulasta suht sivistyneesti, ja luojan kiitos Willi on oppinut seisomaan nätisti paikallaan kun selkään noustaan ja tullaan alas. Kotimatka sujui edelleen aika rivakkaan tahtiin, ja välillä tanssahdellen, mutta sisälsi vain yhden isomman koikkaloikan.

Tallin pihassa nousin uudelleen selkään. Mentiin kentälle kävelemään ja rauhoittumaan, koska en halunnut niin stressaantunutta hevosta viedä suoraan talliinkaan. Käveltiin vapain ohjin joitakin kierroksia molempiin suuntiin ja hengiteltiin syvään. Oma pulssikin oli käynyt välillä aika korkealla, vaikka muuten oma pää tuntui toimivan läpi tilanteen yllättävänkin terävästi. Jos a) Pojo ei olisi ollut mukana ja jaloissa pyörimässä ja b) Willin jalat olisivat kunnossa, olisin varmaan jatkanut selässä koko matkan ja antanut Willin pörheltää tai ravata kotiin. Nyt en jänteenkään takia halunnut ottaa mitään riskejä. Kun oltiin molemmat saavutettu kentällä suht normaali mielentila, päätin lähteä uudestaan tielle. Ihan vaan periaatteen vuoksi, pieni matka pois tallin pihasta, ja sivistyneesti takaisin. Onneksi Willi oli pahimmat höyryt jo saanut ulos, joten uusintakierros sujui kuten perjantain lenkki, vain pienillä jännittymisillä, mutta enimmäkseen löysällä ohjastuntumalla puolipitkin ohjin. Mutta ehkä mä silti ensi kerralla pyydän toisen hevosen mukaan kaveriksi, ettei tarvitse urheilla.

Sunnuntaina oli vuorossa lihashuoltoa o.t.e.-hieronnan muodossa. Meillä on ihana hieroja, Mira Aalto Salosta, joka oli nyt kolmatta kertaa hoitamassa hevosia tallillamme. Ensimmäisellä kerralla käsiteltiin vain osa selkää okahaarakkeiden päältä, Willin lievän kissing spines-ongelman vuoksi. O.t.e.-hieronta on hellävaraista käsittelyä, jolla on kuitenkin voimakas ja pitkäkestoinen vaikutus kropassa, joten hoito on parempi aloittaa varovaisesti. Käsittelyn jälkeen hevonen tarvitsee kaksi vapaapäivää (hierontapäivä + seuraava päivä), jotta kroppa saa käydä rauhassa läpi prosessia. Toisella hierojan visiitillä Willin jännevamma oli tuore, joten päätettiin keskittyä ennemmin vain sen hoitoon laserilla. Sain sen jälkeen laserin omaan käyttööni koko viikoksi, joten laseroin jännettä ja myös Willin selkää viikon verran päivittäin. Laser-hoitoa ja o.t.e.-hierontaa ei voi tehdä samalla kertaa. Nyt oli siis ensimmäinen kerta, kun hieroja kävisi Williä läpi laajemmin. Hän totesi heti alkuun, että Willi näyttää ihan eri hevoselta, paljon nuoremmalta ja paremmalta. Ensimmäisellä kerralla se oli vaikuttanut jotenkin kuivalta ja näivettyneeltä. Samoihin aikoihin ilmeni selittämättömäksi jäänyt mysteerivaiva, joka ei ole enää vaivannut, joten jokin on selvästi nyt paremmin Willin elämässä. Käsittely aloitettiin selästä, ja sekin oli paljon paremman tuntuinen, pehmeämpi ja joustavampi. Olin tarkoituksella kahtena edellisenä päivänä kävellyt satula selässä, jotta nähtäisiin painaako se selkää jostakin. Ei paina, selkä oli kuulemma oikein hyvässä kunnossa! Ristin alue on kireä, mutta se tulee varmasti aina olemaankin SI-nivelessä olevien muutosten vuoksi. Willin takapää sen sijaan on jäykkä ja lihakset kireät. Willillä on vasemmassa takajalassa hannover-polttomerkki aika alhaalla reidessä, ja arpikudos polttomerkin alla ulottuu laajalle alueelle. Ihon pinnassakin on pahaa arpea, eikä karva kasva merkin kohdalla kunnolla. Käsin voi tunnustella, miten kova arpikudos leviää pitkälle ihon alla, varmasti myös syvyyssuuntaan. Se voi hyvin vaikuttaa koko jalan toimintaan. En ymmärrä koko polttomerkitsemisen ideaa nykypäivänä, kun hevoset voidaan paljon helpommin ja kivuttomammin esim. siruttaa. Eikä polttomerkki edes identifioi hevosta mitenkään tarkasti. Willillä on hannover-tunnuksen alla numero 92, mutta en usko, että se olisi maailmanhistorian 92. hannoverilainen. En tiedä mikä numeron merkitys on, onko se kasvattajan tunnus vai mikä? Osaako joku viisaampi kertoa? No, takapään käsittelyä jatketaan varmaan seuraavalla käsittelykerralla, toivotaan että sielläkin saadaan muutosta parempaan kuten selässä. Polttomerkkiä lukuunottamatta Willillä ei tunnu lihaksistossa merkittävää puolieroa, sekin on kai ihan hyvä asia.

Pää painaa, kun Willi rentoutuu. Käsittelyä ja hevosten reaktioita on hauska seurata. Tällä kertaa Willi ei esittänyt ihan niin mahtavia venytyksiä kuin ensimmäisellä käsittelyllä. Silloin kireän selän lihasten aukeaminen sai sen tekemään melkoisia kokovartalovenytyksiä.

Haukottelua nähtiin tänäänkin

sekä tyytyväistä suun maiskuttelua.

Tässä käsitellään arpikudosta polttomerkin ympärillä. Hieroja Mira kertoi, miten laajalle aluelle poltosta aiheutuvat kudosvauriot voivat levitä. Willin polttomerkki on kaiken lisäksi liian alhaalla jalassa, ja varmasti kiristää jalan lihaksia. Hoidettava taitaa tässä vaiheessa olla jo unessa.

Tottakai sunnuntain ohjelmaan kuului vielä viikottainen Veralla ratsastus. Olin niin iloinen ja  ajatuksissani hierojan kanssa käydyn keskustelun jälkeen, että oli vaikea keskittyä Veran ratsastukseen. Sillä on kaiken lisäksi taas melkoinen kiima päällä, poikien ohittaminen ilman pysähdystä ja takajalkojen levittämistä tuntui mahdottomalta. Ehkä hiukan aiempaa nopeammin sain Veran reagoimaan sisäjalkaan, ja aika lyhyen ravailun jälkeen se tuntui sen verran hyvältä, että lähdettiin kaverin kanssa metsätielle kävelemään. Ilmeisesti mä olen itse niin vino ja vammainen vasemmassa kierroksessa, että meiltä sujuu melkeinpä paremmin työskentely oikealle, mikä on kuitenkin Veralle vaikeampi kierros. Herää vain kysymys, miten paljon Willin vasemman kierroksen vaikeudet onkin itseasiassa vain mun vinoutta. Pitäisi varmaan välillä suoristaa omaakin kroppaa...

Huomenna tulee eläinlääkäri raspaamaan, rokottamaan ja samalla ultraamaan jalan. Toivotaan, että jänteen parantuminen on edennyt hyvin! Vähän jännittää!

Update: Eläinlääkäri on sairaana, joten jännitys jalan tilanteesta jatkuu näillä näkymin perjantaille.

Herra Herkkis is back!

Olen Willin herkkyydestä kirjoittanut ennenkin. Tällä kertaa se näkyy siinä, että rohtuma toisessa takajalassa veti koko hevosen taas ihan mutkalle ja ratsastettavuus oli tiessään. On pitänyt jo jonkin aikaa tulla tänne hehkuttamaan, miten hyvältä Willi tuntuu tällä hetkellä selästä ja maasta työskennellessä. Harrastetaan tätä jalan takia hyvin säästeliäästi, mutta ei tarvitse kuin ottaa ohjat käteen ja oikaista oma ruoto suoraksi, niin hevonen seuraa perässä. Viime viikolla huomasin, että ratsastan sulkutaivutusta oikealle (eli meidän helpompaan suuntaan) täysin ilman alapohjetta, pelkällä istunnalla. Tein näin ihan huomaamattani, ja kun kesken taivutuksen havahduin, kokeilin nostaa korostetusti ulkojalan irti kyljestä. Ja totta tosiaan, Willi jatkoi liikettä lantion osoittamaan suuntaan. Vasemmalle sama ei onnistu, koska siihen suuntaan pelkkä taipuminen on meille molemmille vaikeampaa. Maasta sulut sujuvat ilman raippaa, pelkällä omalla ristiin askelluksella. Mutta tänään oli kuin eri hevonen alla. Jo maasta käsin Willi punki pahasti oikealle, enkä meinannut saada sitä suoraksi ollenkaan. Ajattelin että syynä on edellisen päivän vapaapäivä (=riimusta taluttelua ja ruohon syöttelyä). Selkään noustuani huomasin kuitenkin heti, että jokin on nyt vinossa, kirjaimellisesti. Willi pudotti minut oikealle puolelle, ihan kuten se teki aikojen alussa, ennen meidän SOM-treenin alkua. Yritin suoristaa Williä ja pyytää oikeaa takajalkaa mahan alle, mutta Willi vastusti ja painoi kädelle. Edes takuuvarma suoristuskeino loiva vastataivutus ei toiminut. Pelkkä istunnalla ratsastus ei tullut kuuloonkaan, oli pakko käyttää ihan perinteiseen tapaan alapohjetta ja ohjaa! Onneksi vika paikallistui hyvin selkeästi oikeaan takajalkaa, joten olen lähes varma, että syyllinen tähän äkilliseen taantumaan on juuri kyseisessä jalassa oleva uudelleen ärtynyt rohtuma vuohisessa.

Samalla kun eläinlääkäri taannoin ultrasi Willin jänteen, määräsi hän meille kuurin jalkojen pesua (kissoille ja koirille tarkoitetulla!) hoitoshampoolla, lievän kuraruven takia. Rupea oli todella vähän, siellä täällä muutama pieni rupi, eniten kuitenkin oikeassa takajalassa. Se tuntuu olevan se jalka, johon nämä ihottumat ensimmäisenä iskevät. No pesin jalkoja noin joka toinen tai kolmas ilta (shampoopullon kyljessä oli ohjeet vain kissojen ja koirien hoitoon 2 kertaa viikossa, joten sovelsin), mutta parin viikon pesun jälkeen oikean takasen vuohiseen räjähti kummallinen ihottuma. Vaihdoin shampoon betadineen, mikä rauhoitti ihottumaa hyvin nopeasti, ja viikossa iho parani selvästi. Eilen jäljellä oli enää hiukan kuivaa rupea, joten ajattelin kokeilla uudestaan hoitoshampoota. Huono idea, koska ihottuma ärtyi uudestaan, ja samalla näköjään rampautti koko hevosen. No ainakin tuli todettua, että tuota ainetta ei kannata laittaa lähellekään Willin jalkoja.

Toisaalta jos tästä jotain positiivista haluaa repiä irti, niin oma perstuntuma on selvästi parantunut, koska tunsin mielestäni selvästi heti mistä kiikastaa. Vuosi sitten olisin vain painanut paniikkinappulan pohjaan että nyt se on taas jostain tooosi kipeä, ja surrut vähintään viikon. Tai kiikuttanut hevosen klinikalle. Nyt osaan jo hiukan relata ja asettaa asioita perspektiiviin. Sitä paitsi apu on jo tulossa! Maanantaina eläinlääkäri pääsee toivottavasti paikalle suorittamaan vuosihuoltoa (rokotus ja raspaus) sekä samalla ultraamaan jännettä. Oi olisipa se parantunut jo hyvin, me halutaan ravata! Seuraava Minin valmennus lähestyy, ja pitää päästä harjoittelemaan ennen sitä!

Pakollinen kuva, joka ei liity tekstiin mitenkään. Willillä on nälkä, ja se yrittää päästä osingoille naapurin iltaruuista, kun omat pöperöt viipyvät liian kauan. Sen kaula venyy välillä yllättävän pitkälle!

Kauniin ystävyyden alku?

Jeejeejee, ihan kuten ennakoinkin, oli huippua päästä Minin syyniin! Olin etukäteen hiukan epävarma miten me Veran kanssa suoriudutaan, joten luonnollisesti yritimme hämätä näyttämällä ainakin ulkoisesti vakavasti otettavalta kouluratsukolta. Vaihdoin Veralle mun housuihin mätsäävän satulahuovan ja lainasin Willin pinteleitä täydentämään lookia. Laitoin sen liehuvan friisitukan letille (tämä tosin myös käytännöllisyyssyistä, että itse näen sen kaulan kunnolla) ja selvitin miljoonat häntäjouhet ojennukseen. Vähänkö olen kade sen hännästä, se on ainakin kymmenen kertaa paksumpi kuin Willin häntä! Tällä kertaa osasin jo välttää kiukkuisia sivupotkuja, ja harjasin neidin kiiltäväksi hellin ottein. Vera nautti käsittelystä, ja melkein nukahti kun letitin sen tukkaa! Voiko se tuntua hevosesta mukavalta, kuten meistä ihmisistä esim. kampaajalla hiusten pesu?!

Tunnilla tehtiin tuttuja juttuja. Meitä oli kolme ratsukkoa samassa ryhmässä, joista yksi oli ensikertalainen Minin opissa. Mutta meille sopi paremmin kuin hyvin se, että lähdettiin liikkeelle ihan perusteista. Eli ympyrällä etsittiin suoruutta pyytämällä sisätakajalkaa vatsan alle ja pyytämällä sen jälkeen asetusta ulos. Taas tuli muistutus, että ensin se takajalka, vasta sitten asetus! Mini totesi, että Veran rakenne on todella haastava (kuten friiseillä yleensä), ja sen etupäälle ei voi suoraan tehdä mitään, joten ainoa keino auttaa sitä kantamaan ratsastajaa on aloittaa takapäästä. Ihan kevyt ohja (muuten Vera rullaa kaulansa vain entistä lyhyemmäksi, jolloin selkä ei pääse nousemaan), ja sitten vaan odotetaan, että hevonen löytää itse paremman asennon. Ja heti kun se näin tekee, jätetään se rauhaan ja kiitetään. Kunnes hevonen hukkaa selän taas, jolloin aloitetaan alusta, takajalka vatsan alle. Miljoona ja miljoona kertaa. Aluksi Vera jaksoi kantaa itsensä vain kahden askeleen ajan. Kun sain itse ideasta vähän kiinni (ja opin vähän tuntemaan, miltä Vera tuntuu kun se on hyvä), sain sen yhä nopeammin tulemaan takaisin. Yhtä selkeää pyöreyden ja suoruuden tunnetta kun Willin selässä en saanut, mutta pikkuhiljaa Vera alkoi hiukan venyttää nenää eteenpäin ja kaula ojentui eteen ja alemmas. Ympyrältä siirryttiin tekemään loivia avoja uraa pitkin. Veraa jännitti kamalasti mennä maneesin toiseen päähän, mutta toisinaan sain muutaman hyvän askeleen väliin. En sitä kuitenkaan vielä avoksi kutsuisi, lähinnä oli työvoitto saada Vera kulkemaan pätkiä suoraan eteenpäin kevyesti asettuneena sisään ja jännittymättä. Samat työskentelyt tehtiin myös ravissa. Kun tuli ongelmia, minun piti auttaa Veraa tekemällä pieni "banaanivoltti", eli n. 8 metrin voltti pyytäen samalla takaosaa ulos ja asetusta ulos (=banaani ulospäin). Ja taas ensin se takaosa reilusti ulos! Oikea kierros on Veralle selvästi vaikeampi, ja kun se alkoi väsyä loppua kohden, tein suosiolla vain muutaman ympyrän vasempaan kierrokseen keventäen ja lopetin hyvään hetkeen. Minin mukaan Veran kaltaisen hevosen kanssa on ihan viisasta aloittaa ja muutenkin ratsastaa enemmän helpompaan kierrokseen, jolloin pääsee rakentamaan hevoselle tarvittavia lihaksia ratsastajan oikeaan kantamiseen ja saa niitä ns. hyviä askeleita mahdollisimman paljon alle. Kun hevonen oppii kulkemaan pidempiä aikoja oikein helpompaan suuntaan, on sen helpompi tehdä pikkuhiljaa sama toiseenkin suuntaan. Liian usein ratsastajat jäävät turhaan hieromaan sitä vaikeampaa suuntaa.

Tunnin jälkeen käytiin läpi vähän sitä mistä on kyse ja mihin kunkin ratsukon pitäisi kiinnittä huomiota. Mini sanoi ääneen sen mitä itsekin olin jo pohtinut; olisi ihan mielenkiintoinen projekti jos voisin jatkaa Veran kanssa työskentelyä jatkossakin. En hetkeäkään kuvittele, että voisin varsinaisesti kouluttaa Veraa pidemmälle, mutta olisi kiinnostavaa nähdä saisiko tällä työskentelyllä näkyviä ja pitkäkestoisempia tuloksia Veran liikkumiseen ja oppisiko se kantamaan ratsastajaa oikein. Minulle sen kanssa työskentely olisi valtavan opettavaista, koska kuten Mini sanoi, yhtäläisyyksiä Willin kanssa on ainoastaan musta väri! Ja se on niin herttainen ja miellyttävä ratsastaa jo näin lyhyen tuttavuuden jälkeen, voisin kuvitella että se tulee yhä paremman tuntuiseksi kun se alkaa luottaa tuttuun ratsastajaan enemmän ja uskaltaa rentoutua! Se tuntuu olevan koko ajan vähän epävarma ja huolestuu kaikista uusista asioista. Ja koska tällä hetkellä ratsastajan kanssa liikkuminen tuntuu sen kropassa varmaan hiukan epämiellyttävältä, olisi mahtavaa päästä seuraamaan aitiopaikalta sen reaktioita jos/kun se oppii uusia tapoja käyttää itseään! Juttelinkin aiheesta jo tallin omistajan kanssa, ja sovittiin että ratsastan sillä jatkossa kerran viikossa sunnuntaisin. Toki toivon, että seuraavalla Minin visiitillä Willikin on jo pelissä mukana, mutta ehkä mä ehdin ratsastaa molemmilla samalla kertaa. Tänäänkin meitä oli yhteensä yhdeksän ratsukkoa, jaettuna kolmeen eri ryhmään.

Alla vielä listana itselleni muistutuksena muutamia tärkeitä pointteja (ja science of motion-menetelmän peruspilareita)

• Longitudinal flexion. Tästä lähdetään aina liikkeelle. Ennen kuin päästään korjaamaan varsinaisia vinouksia ja mahdollisia virheellisiä rotaatioita hevosen rangassa, täytyy hevosen oppia kantamaan ratsastajaa oikein selkä pyöreänä. Käytännössä Veran kanssa työskentely on tällä hetkellä pelkästään selän käytön harjoittelua. Työkaluina hevosen keskilinjan löytyminen ja suoristuminen, ja sen jälkeen loivien taivutusten kautta pyöreyden löytyminen. Rungostaan oikein taipunut hevonen nostaa selän automaattisesti. Vastaavasti kun hevonen pudottaa selän, se hukkaa samalla aina taivutuksen ja jäykistää selkärankansa.

• Asetus. Jotta hevonen voi taipua, täytyy sen ensin asettua. Oikein asettuessaan hevonen kääntää päätään niskasta niin, että poski ei pullahda näkyviin, vaan kääntyy kaulan sisään. Pää ei saa kallistua, vaan sen täytyy pysyä suorana. Vain tämä mahdollistaa muun rangan ja siten koko rungon taipumisen.

• Ratsasta hevosen aivoja. Hevoselle on ihan sama, miten se liikkuu. Sen geeneissä ja rakenteessa ei ole mitään sisäänrakennettua systeemiä, mikä ohjaisi sitä automaattisesti kantamaan ratsastajaa selässään, joten yleensä hevoset ratkaisevat tämän ongelman väärällä tavalla. Ratsastajan tehtävä on auttaa hevosta löytämään parempi tapa liikkua, mutta ratsastaja ei voi varsinaisesti liikuttaa hevosta kuin marionettinukkea. Siksi meidään pitää ajatella, että ratsastamme hevosen aivoja, ja annetaan sen itse huolehtia omasta kropastaan. Kun hevonen huomaa, että oikea liikkumistapa on miellyttävää ja helppoa, se alkaa hakeutua itse oikeaan muotoon.

• Odota hevosta. Anna sen prosessoida ja etsiä. Huomasin olleeni aiemmin ihan liian hätäinen Veran kanssa, ja pyytäneeni siltä liikaa väistöä. Käytin myös aivan liikaa ohjaa, mikä on Veran kaltaisen helposti pystypäiseksi jännittyvän hevosen kanssa ihan vihonviimeinen virhe. Vaikka aluksi tuntui, että mitään ei tapahtunut, kun pyysin takajalkaa sivulle, ja Vera reagoi korkeintaan eteenpäin, kun maltoin odottaa ja annoin sen prosessoida (enkä ottanut edestä ohjalla vastaan, vaikka kuinka teki mieli!), alkoi se pikkuhiljaa rentoutua ja venyttää kaulaa eteenpäin. En aluksi tunnistanut oikeaa hetkeä olla itse kevyt ja tekemättä mitään, mutta  pikkuhiljaa oma apujen ajoitus parani ja hyvät askeleet tulivat nopeammin. Ole kärsivällinen!

• Aloita keskeltä hevosta. Se, että lähtisi korjaamaan hevosen liikkumista ja asentoa sen pään asentoa fiksaamalla on ajatuksena yhtä hullu, kuin ottaisi hevosta hännästä kiinni ja pyytäisi sieltä käsin kantamaan selkäänsä. Oikea asento löytyy rangan keskeltä alkaen, siltä kohtaa missä ratsastaja istuu. Vaikutus näkyy kyllä rangan molemmissa päissäkin.

Tunnin jälkeen Vera oli todella mietteliään ja vähän väsyneen tuntuinen, vaikkei se ollut edes yhtään hionnut. Aivot olivat toivottavasti joutuneet sitäkin enemmän töihin, ja ehkä se oli löytänyt joitakin uusia lihaksiakin. Odotan innolla viikonloppua, että pääsen taas sen selkään jatkamaan harjoituksia!

Lainahevosella

Huomenna on odotettu syksyn ensimmäinen Minin tunti! Tosin Willin osalta kauden aloitus siirtyy jännevamman takia myöhemmäksi. Koska into päästä Minin tunnille on todella polttava, kysyin tallilta alleni lainaratsua. Olen ratsastanut vain muutamalla tallin tuntihevosista, enkä ole yhtä poikkeusta lukuunottamatta istunut minkään selässä yhtä kertaa enempää. Niinpä ratsuksi valikoitui helposti se ainoa poikkeus (jolla olin ratsastanut huimat kaksi kertaa, ja niistäkin toinen maastossa!), joka kaiken lisäksi on tuntihevosista mun ehdoton suosikki: ihana friisitamma Vera. Vera ei ole maailman rutinoitunein koulukiemuroissa, mutta se on todella herttainen luonteltaan. Ettei ihan kylmiltään tarvitsisi lähteä nolaamaan itseäni, sain vähän harjoitella Veran kanssa. Yhteiset ratsastuskerran on jo tuplattu, kun olen tällä viikolla ehtinyt kaksi kertaa Veran selkään testailemaan nappuloita. Viime maanantaina aloitettiin harjoitukset miettimällä yhdessä miten ihmeessä ne takajalat voisi laittaa ristiin ja mitä tarkoittaakaan sisäpohje. Oltiin molemmat aika hukassa toistemme kanssa. Tulin välillä jopa selästä alas testaamaan, ymmärtääkö Vera raipan pienen pyynnön astua takajalalla sivulle. Tuntui ymmärtävän, tosin eteen ja sivulle yhtaikaa oli vaikeaa. Tänään meni onneksi selvästi paremmin. Karsinassa tosin sain muistutuksen siitä, että nyt ollaan tamman kanssa tekemisissä. Sain nimittäin väistää vinkaisulla vahvistettua napakkaa takajalan huomautusta, kun menin rouhimaan Veran nivusia harjalla samalla voimalla ja vauhdilla kuin Williä hoitaessani. Hups, anteeksi Neiti! Olen tottunut käsittelemään ruunaa, joka nauttii vähän ronskimmista otteista.

Aloitin suosiolla työskentelyn maasta käsin (tämä tuntuu itse asiassa erittäin luontevalta tavalta aloittaa uuteen hevoseen tutustuminen!) Vera on todella herkkä ja helposti jännittyvä, joten piti tasapainotella riittävän selkeän pyynnön ja liian kovan paineen välillä. Veran tapa reagoida liian suureen paineeseen on nimittäin sulkea antennit kokonaan ja heittäytyä kuuroksi. Tämän strategian vuoksi monet tuntiratsastajat pitävät sitä varmasti välillä itsepäisenä tai laiskana ja käyttävät entistä voimakkaampia apuja. Syyllistyin itsekin tähän aluksi. Tänään koitin olla koko ajan herkkä ja tunnustella miten paljon voin pyytää ja milloin Vera tarvitsee aikaa ja tilaa hengittää. Kiitin sitä paljon jo pienestäkin ja yritin saada kaikin keinoin sen rentoutumaan. Käytiin alkuun kävelemässä ulkokentällä, mutta Vera oli siellä hyvin jännittynyt ja kyttäili laitumelle missä sen kaverit olivat, joten siirryin pian maneesiin. Siellä Vera oli heti rennompi, varsinkin kun tallin omistaja tuli oman hevosensa kanssa pitämään Veralle seuraa. Tuntihevosena se on aika harvoin yksin maneesissa. En oikeastaan tehnyt mitään muuta kuin pyysin Veraa astumaan sisätakajalalla vatsan alle ristiin ympyrällä, ensin käynnissä ja vähän myös ravissa. Tätä tullaan todennäköisesti huomennakin tekemään. Lopulta sain muutamia oikein hienoja ristiaskeleita eikä jännittyneenä ratsastajan alta karkaamista tai paikalleen jähmettymistä. Hieno, ihana, herkkä Vera!

"Pöh, miks mun pitää tehdä sunnuntainakin töitä, kun noi muut saa laiskotella laitumella!"

Vaikka hevosen satulassa vietetyt hetket ovat tänä vuonna jääneet hyvin vähiin, väitän silti, että olen kehittynyt ratsastajana huimasti. En varmasti ole teknisesti kovin taitava, ja istunta ja vartalonhallinta ovat tällä hetkellä todella heikoissa kantimissa, mutta olen tullut paljon tietoisemmaksi siitä, mitä hevosen selässä haluan ja miten voin sen saavuttaa. Lukeminen, muiden ratsastusten katseleminen (erityisesti Eversti Carden ja Jean Luc Cornillen klinikat!) ja ne vähäiset Willin selässä fiilistelyt ovat tehneet minusta fiksumman ratsastajan. Muistan miten vielä reilu vuosi sitten Willin kanssa olin usein ihan neuvoton ja vailla minkäänlaista suunnitelmaa sen selässä. Kunhan ratsastelin päämäärättömästi. Nykyään tiedän ihan tasan tarkkaan mitä haluan hevoselta saada. Olen myös aika hyvin päässyt eroon siitä kuuluisasta peräänantopakosta. Veran kanssa varsinkin tunsin itseni hetkittäin issikkaratsastajaksi: pieni (ainakin Williin verrattuna) hevonen alla, joka kulkee pää taivaassa korkealla askeleella. Friisille tyypilliseen tapaan Vera kulkee helposti alakaula pullottaen nuppi taivaassa ja korvat ratsastajan suussa. Erityisesti ravissa tämä tekee istumisen ja tasaisen tuntuman säilyttämisen haastavaksi, mutta kun pääsee eroon sisäisestä "sehän kulkee kuin hirvi"-ahdistuksesta ja keskittyy vain oleelliseen, eli tässä tapauksessa tasaiseen tahtiin, kevyeen käteen, hyvin pieneen taivutukseen ja sisätakajalkaan, asiat alkavat pikkuhiljaa parantua. Vera kulki tänään vielä liian lyhyellä kaulalla (ja itse olin varmasti aivan liian hidas käden kanssa antamaan sille periksi), mutta kyllä se pää ja kaula tulee lopulta oikeaan asentoon, kun kroppa saadaan ensin kuosiin. Tänään kropan hallinta onnistui jo paremmin, joten nuppi tulee alas kun on tullakseen. Kun yksinkin nyhrätessä päästiin tänään aika hyvään tulokseen, tuskin maltan odottaa mitä Mini saa meistä huomenna ulos!

Hei, me kävellään!

Ai siis nytkö piti satulan saavuttua alkaa onni ja autuus, sekä säännöllinen treenaus kohti kouluratsastuksen syvintä olemusta? E-hei, täällä taas kävellään ja talutellaan hevosta metsätietä pitkin! (Edit: talutellaan hevosta varovaisesti ulkona pehmeillä alustoilla sen omaan tahtiin, koska sen kaviokin on taas palasina...)

Ehdin kirjoitella jo pitkät pätkät Willin mysteerivaivojen selvittelyä ja muita viimeaikaisia kuulumisia, mutta nyt pänniin niin paljon, että en tunnu saavan tekstistä järkevää. Poistin koko sekavan jaarittelun ja koitan sen sijaan tiivistää tarinaa.

Willillä on vasemmassa etujalassa lievä jännevamma. Jalka oli toissaviikolla turvonnut, kun hain hevosen laitumelta sisään. Tai ainakin vamma oli lievä, kun se ultrattiin viime keskiviikkona. Torstaina Willi otti nimittäin pikarodeot tarhassa, jonka jälkeen jalka oli turvonnut uudelleen, joten mahdollisesti sieltä on mennyt jotain lisää rikki. En jaksa juuri nyt olla kovin optimistinen. Eilen samaisesta jalasta oli irronnut kenkä, vieden taas osan kaviosta mennessään. Hevosen etujalkojen kengityksestä oli ehtinyt kulua reilu viikko. Lohkeaman vuoksi pelkään jalan asennon olevan huono jänteen paranemisen kannalta. Itse asiassa epäilen, että jännevamman osasyyllisenä oli jo ennestään vino kavio ja jalan pieni virheasento. Kesän lohkeamien jäljiltä kaviot eivät ole vielä ehtineet kasvaa ns. normaaliin mittaan ja muotoon. Willi arkoo kaviota aika voimakkaasti, joten sen kävelyttäminen on vaikeaa. Jännevamman paranemisen kannalta ja arpikudoksen muodostumisen estämiseksi sitä pitäsi kuitenkin kävelyttää. Riekkuminen on iso no-no.

Kirahvi aterioi. Huomaa siistitty tukka, ei olla enää hippejä!

Otin Willin laitumelta pois heti kun jalka oli ensimmäisen kerran turvonnut. Sateiden liukastuttama savimaa ei ole ideaalinen alusta toipilaalle. Ja laumassa kun yksi lähtee, niin kaikki muutkin lähtee perään ralliin. Siksi Willi siirtyi isoon tarhaan toisen (megarauhallisen) ruunan kanssa. Vaikka pojat ovat hyvää pataa keskenään ja rapsuttelevat toisiaan paljon, Willi selvästi kuitenkin kaipailee vanhaa jengiään, ja otti rodeot tarhassa kun tuntihevosia (eli myös Willin jätkäkavereita) haettiin sisään laitumilta. No tämän jälkeen muutamana päivänä Willi otettiin ensin sisään, ja kun tilanne oli rauhoittunut (eli hevosia ei enää liikuteltu tarhan ohi), niin se pääsi uudelleen ulos. Onneksi meidän tallilla on tarjolla näin mahtavan yksilöllistä hoitoa! Willin jalka myös kylmätään aamuisin aamutallin tekijän toimesta ennen tarhaan viemistä. Tämäkään tarhajärjestely ei kuitenkaan toiminut, koska nyt Williltä irtosi kenkä. Tuo tarha on myös maapohjainen ja tällä hetkellä aika liukas, joten päätin pitkän pähkäilyn jälkeen minimoida riskit ja laittaa Willin pieneen hiekkatarhaan. Sen ruunakaveri siirtyi seurana viereen. Tylsää, mutta katsoin näin parhaaksi, ainakin hetkeksi. Jos tuohon onnettomaan kavioon ylipäätään saadaan kenkä lyötyä, hiekkatarhassa kengän kaviossa pysymisen todennäköisyys on selvästi parempi kuin mutatarhassa. Tietysti on sekin vaihtoehto, että Willi joutuu/saa olla hetken ilman kenkiä, jolloin pehmeämpi maapohja voi olla parempi vaihtoehto. Tästä asiasta ollaan viisaampia kun pääsen juttelemaan kengittäjän kanssa vaihtoehdoista.

Kiiltää kuin kuparipannu ilta-auringossa. Willin laidunkausi jatkuu rajoitetusti narun päässä.

Pienenä valopilkkuna taivaalla onneksi meillä on todella mahtava o.t.e.-hieroja, joka kuultuaan Willin jänteestä tarjosi minulle laser-hoitolaitettaan käyttöön viikoksi. Jalkaa siis kylmätään ja laseroidaan vimmatusti, ja koitetaan siinä välissä hiukan talutella Williä tallin pihapiirissä. Yritän järjestää sille mukavaa tekemistä eli pihan ja pientareiden puskien parturointia korvauksena päättyneestä laidunkaudesta. Samalla voidaan käydä moikkailemassa heppakavereita hallitusti narunssa, ettei Willi jää kokonaan vaille kaverikontakteja.

Entäs se mysteerinen virtsausasentoon asettuminen? Willistä on pumpattu verta monta putkellista ja virtsarakko on myös ultrattu, mutta mitään vikaa tai selitystä oireille ei ole löytynyt. Ulkoinen "poistoputken" tarkastuskaan ei tuottanut selvyyttä. Jatketaan siis tilanteen tarkkailua, ja koitetaan hoitaa nämä akuutimmat jalkaongelmat ensin alta pois. Samalla aloitin Willille yrteistä koostuvan detox-kuurin, jonka pitäisi puhdistaa ja tehostaa munuaisten toimintaa.

Tytöt tulivat aidan taakse norkoilemaan, joten Willin piti vähän machoilla. Se aina välillä luulee olevansa ori pörhistellessään. Kuva rajattu taktisesti, ettei tarvitse laittaa blogiin K-18 leimaa.

Ja tietysti moinen komistus sekoitti teinin (2-vee) pään niin, että se tuli aitojen ali meidän perään tielle. En saanut parempaa kuvaa napattua, koska tuli kiire ottaa hevonen hallintaan. Willi kuitenkin pitää Sissiä selvästi vielä liian nuorena, koska ruoka kiinnosti sitä enemmän kuin tammavarsa.

Tunniste: pörinä

Enpä olisi uskonut, että vielä pitkään aikaa olisi tarvetta lisätä tunnistetta "pörinä" Williä koskeviin blogipäivityksiin. Mutta niin vaan eilen oli virtaisan tuntuinen hevonen alla! Piti oikein miettiä, mistä se johtuu, koska koko kesän ajan Willi on ollut enemmän tai vähemmän perusvarma (lue: hidas) käytökseltään. Tulin siihen lopputulokseen, että useampi pienempi muutos yhdessä ovat varmaan syynä vireyteen; viileämpi sää, muutamat karsinassa leväten vietetyt yöt laitumen sijaan, ja kaiken lisäksi bot-loimi päällä lihakset ovat ehkä vetreytyneet. Heitin loimen muutamaksi tunniksi ennen liikutusta selkään, kun hevonen oli ehtinyt kastua sateessa ja piti odotella estevalmennuksien päättymistä ennen maneesiin pääsyä. Mutta en missään nimessä valita, Willi oli oikein hauska, vaikka hetkittäin sillä meinasi olla omia ideoita siitä mitä tehdään. (Muistuttakaa mua tästä sitten talvella, kun todellinen pörinäkausi alkaa, ja Willi riepoo mua ympäri maneesia!)

Olin liikkeellä hyvin varovaisella ja tunnustelevaisella asenteella, koska mitään selitystä Willin mysteerivaivoille ei vielä ole löytynyt (no ei kyllä ole ehditty tutkiakaan vielä...). Ajattelin aloittaa kevyesti maasta työskentelyllä ilman satulaa ja edetä sen mukaan miltä hevonen tuntuu. No tuntui ihan hyvältä, tein lyhyesti molempiin suuntiin suoristukset, avot ja sulut (eli samat kuviot kuin aina ennenkin, hyödyllinen rutiini vai tylsää toistoa?), ja sitten satuloin Willin maneesissa. Koitin laittaa karvaromaanin aika eteen, niin että satulan etuosan alla on vain osa romaanin etusiivekkeistä. Näin siksi, että halusin saada satulan painopisteen pidettyä edessä niin, ettei Willin selkään tule painetta liian taakse.

Selästä käsin Willi tuntui hyvältä heti alkuun. Reippaalta. Se reagoi aika hyvin istunnalla tehtyyn suoristukseen, aluksi. Mutta sitten mentiin kohti mörköpäätyä. Willi oli korvat tötteröllä ja hyvin ryhdikkäänä (mikä ei sinänsä ole huono asia), mutta keskittyi nurkkien kyttäämiseen enemmän kuin ratsastajan yrityksiin istunnalla hienovaraisesti pitää hevosta suorana. Willin kyttääminen on onneksi (yleensä, kop kop) sen laatuista, että se ei yritä sinkoilla tai tehdä muutenkaan äkkinäisiä liikkeitä mihinkään suuntaan, se vaan jännittyy ja kuikuilee ympärilleen. Nauratti vaan, kun toinen oli niin tohkeissaan ja tosissaan. Usein Willi on pörinätuulella itse asiassa aika kiva ratsastaa, jos sen energian saa suunnattua oikein. Nytkin sain ylimääräisen ryhdikkyyden kanavoitua päätyä kohti kävellessä aika nopeasti oikeaan suuntaan. Kevyeksi edestä ja etuosa ylös. Niska pysyi korkealla, ja turpa oli luotiviivan edessä, välillä reilustikin, mutta niin kauan kun tunnen, että Willi on silti avuilla ja suorana, niin nenä saa nousta ihan vapaasti ylemmäs. Päädystä poispäin tultaessa oli vaikeampaa saada suoruus pidettyä hallinnassa. Willi yritti heittäytyä päädystä pitkälle sivulle kiirehtien ja sisälapa edellä (erityisesti vasemmassa kierroksessa, ylläripylläri). Jouduin käyttämään koko jalkaa, myös alapohjetta, vastassa sisäpuolella, mikä saa Willin helposti entistä enemmän kiihdyttämään vauhtia. Jäätiin hetkeksi oikein hieromaan ympyrälle mörköpäätyyn kropan hallintaa, ja jouduin käyttämään välillä aika paljon sisäjalkaa ja pidätteitä. Willi on keksinyt tavan yrittää luistaa, kun pyydän sen sisätakajalkaa kropan alle kohti ulkoetusta ja samalla asetusta ulos. Ensin se alkaa vain kiihdyttää vauhtia ja astua takajalalla pitkin askelein eteen, mutta ei sivulle. Kun joudun ottamaan vauhtia edestä vastaan ja pyydän jalalla enemmän sivulle, alkaa se väistää koko kroppaa ulos lapa edellä. Joudun ottamaan vauhdin tosi hitaaksi, että saan ulkolavan hallintaan, mikä tarkoittaa vahvempaa ohjaa kuin haluaisin käyttää. Jouduin myös tehostamaan väistättävää sisäpohjetta pienellä raipan naputtelulla, mikä on aika harvinaista muuten. Muutaman kerran tein takaosan siirron ulos liioitellusti, jotta saisin Willin kuuntelemaan sivulle pyytävää pohjetta. Toisaalta kun oltiin ympyrän avoimella sivulla ja piti kääntyä takaisin mörköpäätyyn päin, lähti Willi liiraamaan ja koko hevonen kääntymään lapa edellä ihan toiseen suuntaan. Hetkittäin piti ihan oikeasti keskustella siitä kumpi meistä määrää suunnnan! Siirsin välillä ympyrän keskelle maneesia, mutta sama kyttäily ja sivuliirailu jatkui siinäkin. Pikkuhiljaa keskustelu alkoi kuitenkin kääntyä minun edukseni, ja päästiin hetkittäin siihen, että istunnalla vain ylläpidin suoruutta, eikä tarvinnut olla koko aikaa punkemassa hevosta vastaan johonkin suuntaan. Palkitsin Willin muutamaan otteeseen pienellä paussilla pitkin ohjin, mutta mörköjä ei silti saanut lähteä karkuun. Ja itse asiassa Willi käveli vapain ohjin hyvin reipaasti päätyyn, vaikka se oli edelleen aika jännittävää sen mielestä. Se yritti oma-aloitteisesti jopa astella päädyssä olevien kouluaitojen yli tutkimaan tarkemmin nurkissa asuvia kummituksia. Pysähdyttiin päädyssä nurkkiin ja oven kohdalle, ja kun Willi oli rento, sai se selästä käsin pari polettia.

Tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että nyt olisi hyvä hetki pyytää ravia. Willi oli sen verran energinen, ryhdikäs ja reaktiivisen tuntuinen, että uskoin sen vastaavan hyvin pieneen eteenpäin pyytävään apuun. Silloin minun on itse helpompi pitää istunta ja siten koko hevonen kasassa siirtymisen läpi. Ja oikeassa olin, vaikka ravi ns. normaalin mittapuun mukaan oli varsin vaatimatonta ja maahansidottua, meidän esittämäksi se ei ollut ollenkaan pöllömpää. Muutaman kerran Willi ehdotti käyntiin siirtymistä tai kotiinpäin liiraamista, mutta pienellä muistutuksella se jatkoi mukisematta kohti mörköjä. Päädyn kohdalla ravi oli aina parasta, koska Willi pörhistyi ryhdikkääksi, mutta kuunteli kuitenkin jo varsin hyvin ratsastajan apuja. Samoin ilokseni huomasin, että koulusatulassa istuminen harjoitusravissa alkaa tuntua jo aika kotoisalta, ja pystyn jopa hiukan käyttämään istuntaa hevosen ohjailuun ja kontrollointiin ravissakin. Jei, tuli jo melkein sellainen tunne, että ratsastan hevosellani, enkä vaan keiku mukana! Vasempaan kierrokseen ravi oli vielä parempaa, joten muutaman hyvän pätkän jälkeen lopetettiin molemmat hyvillä mielin.

Entäs se mysteerivaiva? Ei se ihan kokonaan loistanut poissaolollaan, mutta päätin ottaa strategiaksi hienovaraisen pyynnön jatkaa eteen jos Willi yritti itse pysähdellä. Ekan ravin jälkeen käyntitauolla se tarjosi taas tuota pissausasentoa, mutta lähti mukisematta liikkeelle kevyellä pohkeella. Meidän tapa työskennellä rohkaisee ja aktivoi hevosta itse tekemään ratkaisuja, ja annan Willin tarjota monenlaista toimintaa rankaisematta sitä vääristä vaihtoehdoista, joten olen aika luottavainen, että jos sillä olisi ollut tosi tukala olo, olisi se laittanut hanttiin voimakkaammin. Nähtiinhän se alun kiemurteluissakin; jos Willi on vahvasti jotain mieltä, niin se kyllä ilmoittaa sen ratsastajalle! Ja hyvä niin, ei hevosen tarvitse olla sokeasti totteleva kone, vaan kumppani jolla on keskustelussa oma ääni. Ratsastaja johtaa keskustelua ja ohjaa sitä oikeaan suuntaan, mutta ei jakele diktaattorimaisesti käskyjä.

Ratsastusta ja mysteerivaivoja

Ratsastuksen alkeita on nyt harrastettu täällä muutama viikko. Aluksi satulassa istuminen tuntui vähän vaikealta, ja jäykät lonkkani huusivat hoosiannaa, kun koulusatula pakotti jalat alas ja leveän hevosen ympärille. Ja nyt tarkoitan nimenomaan leveän, en lihavan, koska kesä ja laitumella liikkuminen ovat vihdoin saaneet Willin hiukan hoikistumaan! Monelle hevoselle käy varmaan juuri toisinpäin, mutta luulen että jatkuva pieni liike + luonnonlaidun, jossa näin loppukesää kohden joutuu jo vähän enemmän käyttämään aikaa ruokailuun ovat tehneet tehtävänsä. Heinämahaa on vielä, mutta kylkien kohdalta on rasvaa sulanut, ja kylkiluut tuntuvat selvemmin kädellä kylkiä sivellessä. Vähän aikaa sitten alettiin laitumelle kipata myös lisäruuaksi säilöheinää, mutta heinäkasalla käydään vaan tyydyttämässä suurin nälkä, ja iso osa poikien ajasta näyttää kuluvan edelleen lyhyeksi järsittyä laidunruohoa nyhtäen. Ja muutamat ponimusherrat ovat kuulemma aamuisin löytyneet heinäkasasta pötköttelemästä, joten käyhän se heinä patjastakin. Aamiainen vuoteessa, todellakin!

Ratsastus on tuntunut ihanalta, ja Willikin on ollut hyvällä asenteella touhussa mukana. Sehän on perusluonteeltaan hyvin lunki ja rauhallinen käsitellä (monien mielestä varmaan liiallisuuten asti), mutta ratsain se ei ole ikinä laiska tai raskas. Olen koittanut keskittyä selässä periaatteeseen less is more, ja käyttämään SOM-klinikan innoittamana enemmän istuntaa, vähemmän kättä ja alapohjetta. Tämä tarkoittaa entistä enemmän hidasta hiipparointia ympäri maneesia, välillä hoippumista puolelta toiselle, kun haetaan molemmat tasapainoa ja suoruutta, ja entistä vähemmän mitään ulkoisesti näkyvää järkevää työskentelyä. Mun ratsastuksen katselu on varmaan yhtä jännittävää kuin maalin kuivumisen seuraaminen! Mutta ah sitä tunnetta, kun huomaan, että nyt Willi reagoi ja kääntyi vain mun lantiota seuraten hallitusti ja suorana kuin laiva, eikä tiputtanut ulkolapaa. Avot erityisesti vasemmalle on olleet hankalia. Willi ei meinaa taipua aidosti, vaan yrittää fuskata työntämällä takaosaa ulos. Siinä on itsekuri välillä kovilla, kun tekisi mieli ihan vähän vaan ottaa voimakkaammin vasemmalla ohjalla nenää sisälle, mutta mitäs se auttaisi, ei ainakaan taivuttaisi runkoa, joten olen koittanut olla tarkkana etten itse fuskaa. Välillä jos maneesissa on samaan aikaan muita, tunnen itseni vähän tyhmäksi, ja kiusaus "näyttää hyvältä" hiipii takaraivoon. Onneksi muut tallilla ovat jo tottuneet siihen, että toi yks nyt vaan nysvää omiaan tuon lihavan (not anymore!) hevosensa kanssa, harmiton hihhuli, joten ei siitä kannata välittää. Ja kysyä ei kannata, ellei ole valmis kuuntelemaan vähintään puolen tunnin innostunutta luentoa biomekaniikasta (ja siitä miten Willi on niiiiiin special case!) Saan siis nysvätä aika rauhassa. Alapohkeen käyttö saa Willin yleensä harppomaan liian pitkin askelin eteen, joten taivutuksissa yritän käyttää enemmän jalan yläosaa tolppana, jonka ympäri Willin pitäisi taipua. Väistöissä (takaosan siirto ympyrällä ulospäin ja sulut) on pakko käyttää alapohjettakin, ja silloin on varaana, että joudun kompensoimaan hiihtelyä liian paljon kädellä, jolloin Willi painaa vastaan kädelle tai lyhentää kaulaa. Varsinkin jos olen yhtään liian hidas käden rentoutuksen kanssa.

Otin kokeiluun myös toisenlaiset kuolaimet, koska omilla liikkuvarenkaisilla kolmipaloilla Willi tuntui jäävän välillä liiankin kevyeksi kädelle, melkein tyhjäksi edestä. Mietin pitäisikö kokeilla hiukan vakaampaa kuolainta, ehkä oliviirenkaista, ja kolmipalan sijaan yksinkertaista niveltä. Ihana tallinomistaja antoi taas käyttöönsä omia varusteitaan, ja pengottuani läpi kuolainkokoelmia sieltä löytyi sopivan mittaiset ja paksuiset baucherit tavallisella nivelellä. No nehän voisi olla kokeilemisen arvoiset. Hannoverilainen turpis ei tuntunut asettuvan kiinteiden kuolainrenkaiden kanssa sopuisasti suupieleen, joten nakkasin sen kokonaan pois. Mennään siis hyvin pelkistetyllä suitsituksella tällä hetkellä. (Muistatte ehkä mitä kävi keväällä mun ns. ykkössuitsille, joissa oli normaali englantilainen turpahihna. Uusia ei ole vielä hommattu, joten vanhoilla varasuitsilla mennään edelleen.) Kuolaimet tuntuvat toimivan aika hyvin ja vaikutus oli toivottuun suuntaan. Täytyy tässä joku kerta vaihtaa vielä takaisin ja vertailla kummat on paremmat, vai olisiko joku välimuoto sopivin (kolmipala-baucher, tavallinen nivel oliivirenkailla tms.) Ja onhan se hyvä suun ja hampaiden kannalta vaihdella kuolaimia muutenkin.

Arvaa hevosen ammatti! Selässä koulusatula fyllinkeineen, päässä vermeet ilman turparemmiä kuin länkkähevosella, ja tukka kuin puskalämppärillä. Letillä sen vuoksi, että humppatukka hiostaa Willin kaulaa.

Noh, tällä reseptillä ollaan siis hiipparoitu satulan kanssa muutama viikko, ja enimmäkseen hyvältä on tuntunut. Mutta tällä viikolla on Willi käyttäytynyt kummallisesti ratsastaessa. Se ei varsinaisesti ole vastustellut, mutta käynnissä Willi tuntui notkistavan alaselkää ja mielellään pysähteli, ja yritti asettua pissausasentoon. Ensin ajattelin, että mun tehokas nestetankkaus (tarjoan suola-melassivettä joka välissä) tekee tehtävänsä, ja se lisää virtsaustarvetta. Aina sieltä ei tullut mitään, yrityksestä huolimatta, mutta pari kertaa pissatauon jälkeen Willi tuntui taas normaalilta. Korjasin myös satulaa, kun pohdin onko se liian takana ja ärsyttää siksi alaselkää. Muhkean karvaromaanin kanssa tulee laitettua satula helposti turhan taakse, mitä Willi inhoaa. Kolmantena päivänä kun sama kuvio jatkui, tulin alas selästä ja marssitin Willin karsinaan pissalle. Ei mitään reaktiota. Herra seisoi hetken tyytyväisenä ja mietti varmaan että olipa kevyt treeni, ja alkoi sitten syödä heiniä. No marssitin sen takaisin manesiin, ei me nyt vielä lopetettu. Olin harjatessa ennen ratsastusta jo laittanut merkille, että Willin lanneselkä näytti vähän hassulta, ihan kuin se olisi ollut ensin vähän kuopalla ja sitten nousi pyllyn päälle taas pyöreämpänä. Willi ei kuitenkaan reagoinut mitenkään kun tunnustelin selkää, joten en sitten miettinyt sitä sen enempää. Maneesissa edelleen tuijottelin Willin selkää ja takapuolta, oliko se erinäköinen kuin normaalisti. Willi käveli maneesiin hyvin laiskasti (haluttomasti? Sattuiko sitä johonkin?), mutta se on periaatteessa hyvin normaalia Williä. Pieneen patisteluun se vastasi mukisematta. Mielessä kävi jos jonkinlaista mahdollisuutta lannehalvauksesta lähtien (oletteko ehkä huomanneet aiemminkin, että mun aivot kiihtyy nollasta tuhanteen hetkessä kun pohdin näiden elukoiden mahdollisia ongelmia?). Mikään Willin olemuksessa ei kuitenkaan viitannut kipuun, ja ongelma tuntui hävinneen heti, kun tulin alas selästä. Voitte vaan kuvitella, että tottakai mielessä kävi sekin vaihtoehto, että kestoaihe satula olisi syypää, mutta ei huonosti istuva satula ole ikinä ennen aiheuttanut tällaista käytöstä. Ja tuo satulahan EI sitten ole huonosti istuva, vaan täydellinen Willille!!! Siinä lannehalvauspaniikissani(!) soitin päivystävälle eläinlääkärillekin, joka ei nähnyt tilanteessa mitään kovin akuuttia hätää (oli perjantai-ilta ja viikonloppu edessä, kuinkas muuten!), koska hevonen ei vaikuta kipuilevalta, se söi ja joi normaalisti, oli tehnyt parit kakkakasatkin ja virtsaaminenkin oli tähän asti toiminut ihan normaalisti. Äkkiseltään lääkäri ei siis voisi tehdä oikein mitään, verikokeitakaan ei saisi laboratorioon viikonlopun aikana. Todettiin, että seurataan tilannetta ja elintoimintoja, ja jos muutosta ilmenee, soitan uudelleen. 

Seuraavana soittolistalla oli o.t.e.-hieroja, joka oli käynyt edellisenä sunnuntaina käsittelemässä Williä ensimmäistä kertaa. Silloin oli puhetta, että ulkoisesti hyvin hellävarainen käsittely on vaikutukseltaan voimakas, ja mm. kiihdyttää hevosen aineenvaihduntaa ja nestekiertoa. Vaikutukset ja oireet vaihtelevat hevoskohtaisesti, mutta yhdellekään hevoselle käsittelystä ei pitäisi olla haittaa. Williä oli ohjeen mukaan pidetty vapaalla hieronnan jälkeen (su & ma), ja parina ensimmäisenä liikutuspäivänä (ti & ke) olin ratsastanut vain käyntiä. Willi oli  taannoisen ukkosmyräkänkin aikana ollut sisällä tallissa, joten märkänä kylmettymisen vaaraa ei pitäisi olla (mikäli se nyt muutenkaan olisi näillä helteillä mahdollista). Hieroja kertoi myös olleensa Willin kanssa erityisen varovainen, ettei tee kerralla liikaa ja siten sekoita hevosen systeemejä, kun se kerran on niin herkkä ja kireä selästään. Hieronnan aikana Willi oli silminähden rentoutunut ja nautti käsittelystä, ja pariin otteeseen venytteli itsekin voimakkaasti koko selkää. Kuvailemiani oireita hieroja ei ollut koskaan nähnyt tai kuullut. Hieroja lupasi vielä konsultoida asiasta omaa kouluttajaansa ja tarvittaessa palata asiaan, mutta muuten oli samaa mieltä eläinlääkärin kanssa; seuraillaan tilannetta. Hän kertoi, että joskus (etenkin lihavilla hevosilla, mitä Willi ei hierojan mielestä missään nimessä ollut!) hevonen näyttää käsittelyn jälkeen muhkuraiselta ja epämuodostuneelta, kun elimistön nesteet lähtevät liikkeelle ja puskevat ihon alle patteja. Pähkäilin ja tunnustelin Willin selkää, oliko siinä ylimääräinen kuoppa vai patti, mutta en oikein osannut paikallistaa mikä sai selän näyttämään niin hassulta. Molempien puheluiden ajan olin edelleen maneesissa, ja olin pikkuhiljaa riisunut Williltä loputkin varusteet ja se sai olla vapaana. Se jopa liikuskeli itsekseen hiukan ja seurasi minua, kun kävin keräämässä lantakasat maneesista pois, joten käveleminen ei näyttänyt tuottavan sille vaikeuksia.

Sekä ell että hieroja olivat myös samaa mieltä siitä, että bot-loimesta ei ainakaan ole haittaa, joten jätin Willin yöksi sisään verkkoloimi niskassa. Kun vein tavaroita paikoilleen ja hain loimen varastosta, oli Willi jäljistä päätellen ehtinyt pissatakin, joten mitään isompaa tukosta sillä ei ollut. Laitoin sille vielä ylimääräisen juomaämpärin suola-melassivettä ruokakuppiin yöksi. Aikani touhuttuani tallissa hevonen näytti edelleen hyvävoimaiselta ja normaalilta, joten uskalsin lähteä kotiin.

Kotona hyökkäsin tutun neuvonantajan eli tietokoneen ja googlen kimppuun. Virtsaamisesta tuli heti mieleen munuaiset, joten googlailin millaisia oireita hevosen munuaisvaivoilla voisi olla. Onhan tämä vähän sama kuin lukisi lääkärikirjaa, eli lähes minkä tahansa eksoottisenkin vaivan kohdalta löytyy mätsääviä oireita, mutta kyllä löytämäni sai minut vakavasti pohtimaan tätäkin mahdollisuutta. Vai miltä kuulostavat seuraavat oireet: selän ja takapään jäykkyys (check!), takajalkojen laahaaminen (erityisesti vasemman takajalan!!!) (check!), takajalkojen turvotus (check!), ihon kutina (check!), laihtuminen ja lihaskato (check!). Jopa kirkasta nestettä vuotavat silmät voivat johtua munuaisten toiminnan häiriöstä, ja Willillä on melkein koko kesän ollut pientä vuotoa silmistä. Olen tähän asti laittanut sen tuulen piikkiiin, koska silmät eivät näytä muuten ärtyneiltä tai tulehtuneilta. Hoitoina ehdotettiin monessa paikassa ruokinnan rukkaamista munuaisten ja maksan toimintaa tukeviksi, ja tietysti monista kaupallisista lähteistä löytyi juuri oikea lääke ja ravintolisä vaivaan. Itse kallistun eniten yrttien suuntaan, joten ehkä voisi olla kokeilemisen arvoista tilata Willille jonkinlainen puhdistuskuuri munuaisille ja maksalle (joka tuntuu olevan kiinteästi yhteydessä munuaisten kanssa). Muutenkin ruokintaa täytyy ruveta pohtimaan uudelleen, kun uusi heinäsato on tullut, ja Willin liikuntatottumukset (toivottavasti!) muuttuvat laidunlomasta normaaliin työntekoon. Pitää alkuviikosta soitella uudelleen eläinlääkärille ja kysyä siitä verinäytteestä, voisiko siitä saada jotain lisävalaistusta Willin elimistön tilasta.

Lauantaina menin aamusta tallille tsekkaamaan hevosen vointia, ja vastassa oli hyvin levännyt, pirteä ja hyväntuulinen hevonen. Kävin taluttelemassa sitä hetken ja katsoin miten se liikkuu, mutta en havainnut mitään merkittävää eroa normaaliin. Ajattelin kuitenkin antaa sille laidunvapaan päivän (edit: eli vapaapäivän laitumella, ei vapaata laitumesta!), ja olkoon taas yön sisällä bot-loimi päällä. Tänään sunnuntaina työskenneltiin maasta normaalisti (Willi toimi ihan hyvin), katsotaan josko huomenna uskaltaisi taas nousta satulaankin.

Että semmoista tällä kertaa. Jos hevosen veriarvoista ei löydy mitään poikkeavaa tai muutakaan selitystä Willin oireille ja käytökselle, laitetaan seuraavaksi luulotautinen omistaja tarkempaan psykiatriseen syyniin.

Lauantaina tsekkaamassa Willin vointia laitumella ennen kotiinlähtöä. Pojat ovat siirtyneet toiselle laitumelle. Kallioilta alas valuva vesi pitää huolen siitä, että helteistä huolimatta ojissa on aina vettä. Mikäs sen mukavampi tapa vilvoitella kun käydä ojaan pötkölleen, toteaa Kingi. Etsi kuvasta myös yksi laumaan kuulumaton eläin.

Hyvää kannattaa odottaa

Kyllä se on kaunis. Ja ihanan tuntuinen, niin pehmeä. Päältä samettisen tuntuinen, kyljistä kiiltävä. Nimittäin meidän uusi satula!

Lauantai-iltana myöhään avasin sähköpostit, ja meinasin pompata kattoon, kun siellä odotteli perjantaina saapunut viesti: 

"Satulasi tuli tänään ja on valmis toimitettavaksi. Tai voin tuoda satulan sunnuntaina iltapäivällä, kun liikun siellä päin."

O-ou! Keskellä yötä en tietenkään voinut soittaa, mutta lähetin nopean vastauksen meilitse ja laitoin sekä sormet että varpaat ristiin, että välittäjä tarkistaisi meilinsä vielä sunnuntai-aamuna! Aamupäivällä tuli odotettu puhelu: satula saapuisi tallille kahden aikaan. Jess!

Ehdin pelastaa hevosen laitumelta juuri ennen kuin taivas repesi ja ukkonen alkoi jylistä. Onneksi torstaisen pesupäivän jälkeen ei ollut vielä muuten satanut, joten Willi ei ollut ehtinyt löytää mutapaikkoja laitumelta, ja sen sai nopeasti harjaamalla puhtaaksi. Kaivelin ja putsasin kaapin pohjalta jalustimet ja hihnat, sekä uudenkarheat (tai siis pehmeät) lampaankarvaiset romaanin ja satulavyön. Satulahuovaksi valitsin juhlan kunniaksi kauniin harmaan huovan, jonka olin ostanut sinä päivänä, kun Willin ostotarkastus oli mennyt läpi.

Satulan välittäjä nosti satulan selkään ensin ilman lampaankarvaa, ja totesi, että edessä on hyvin tilaa karvaromaanille (kuten oli suunniteltukin). Seuraavaksi laitettiin romaani alle ja kiinnitettiin satulavyö. Satulassa on kolme vastinhihnaa, joista takimmaisessa on kolmiokiinnitys runkoon.  Keskimmäinen hihna on ns. normaali vastinhihna ja ihan etummainen ns. ylimääräinen vastinhihna on kiinnitetty etukaaren päähän (mikäli käsitin oikein).Tilanteen mukaan vyön voi kiinnittää joko reunimmaisiin tai kahteen takimmaiseen vastinhihnaan. Willin tapauksessa suositeltiin, että ainakin aluksi vyö kannattaa laittaa reunimmaisiin vastinhihnoihin. Uusi satula on vielä vähän pullea ja siipien nahkakin pönöttää aluksi jäykästi, mutta muutaman ratsastuskerran jälkeen toppausten pitäisi laskeutua paikoilleen ja siipien asettua hevosen ympärille. Satulan mukana tuli öljyä, jolla satula pitäisi käsitellä ennen varsinaista käyttöönottoa, jotta nahka vähän pehmenisi ja saisi suojaavan kalvon. Satulaa voisi kuitenkin jo heti kokeilla, että pääsee fiilistelemään miltä satulan kanssa ratsastaminen tuntuu! Willi suhtautui satulointiin kuten ennenkin, eli ei antanut sen häiritä mitenkään heinien mutustelua. Uusi satulavyö on juuri oikean mittainen ja niin pitkä, että se tulee käytännössä molemmilta puolilta kiinni satulahuopaan. Näin vastinhihnat eivät missään kohtaa paina suoraan hevosen kylkiä.

Ratsu valmiina tositoimiin! Lampaankarvaa yllä ja alla.

Maneesissa käveltiin ensin taluttaen muutama kierros ympäriinsä. Halusin antaa Willille mahdollisimman pehmeän laskun satulan alla työskentelyyn. Pikkuhiljaa keräilin ohjia käteen ja pyysin sitä suoristumaan hitaassa käynnissä. Oli hiukan hankalaa, kun satula ja muhkeat karvatoppaukset olivat juuri sillä kohtaa, missä olen tottunut kättäni pitämään. Kokeilin laittaa käden satulan etukaarelle, mutta luontevammalta tuntui pitää kättä vähän edempänä Willin kaulaa vasten. Kai tähänkin tottuu. Willi ei saanut omia palikoitaan ihan yhtä hyvin kontrolliin kuin normaalisti, ja se punki hiukan lapa edellä syliin, erityisesti oikeassa kierroksessa. Mutta ei se nyt ihan katastrofaaliseltakaan tuntunut. Sitten selkään. Vähän jännitti...

Satulassa istuminen tuntui oudolta, olihan viime kerrasta Willin selässä satulassa aika monta kuukautta. Enkä ollut ilman satulaakaan ratsastanut varmaan kuukauteen. Jalan asento koulusatulassa on niin erilainen kuin ilman satulaa ratsastaessa. Pitänee ottaa omaan treeniohjelmaan lonkkien ja reisilihasten venyttelyä. Annoin Willin ihan hetken kävellä vapain ohjin. Käynti tuntui vähän jännittyneeltä, tunnustelevalta. Kun otin ohjia käteen, koitin olla tarkka siitä, että pyydän vain istunnalla Williä suoraksi ja ryhtiin, ehkä ala äheltää ohjien ja pohkeiden kanssa. Pian Willi tuntuikin pyöristyvän alla. Tein meidän tavanomaisia juttuja; ensin suoraksi, sitten avoa, siitä iso piruetti ja takaisin uralle sulkua. Annoin tehtävien välillä muutaman kerran sille vapaat ohjat, ja  käynti tuntui jo rennommalta kuin alussa. Tosin Willi tuntui vapain ohjin kävellessä kaatuvan hiukan sisälavan puolelle, erityisesti oikealle. Vasempaan kierrokseen oli vähän vaikeampaa saada Williä taipumaan, mutta toisaalta oma vasen lonkkakin oli aika lukossa. Lopetin heti kun Willi tuntui hyvältä. Riisuin satulan kokonaan pois, ja annoin Willin rapsutella itseään satulan alta. Toivottavasti sille jäi yhtä hyvä mieli ensimmäisestä kokeilusta kuin mulle!

"Että tämmönen sitten tällä kertaa" Kelpuuttako Willi satulan?

Ratsastuksen jälkeen öljysin satulan ohjeen mukaan mukana tulleella hoitoöljyllä. Ja kuvasin sitä joka puolelta! Satula on muuten normaalia naudannahkaa, mutta istuin ja polvityyny ovat pehmeämpää vasikannahkaa(?), joka imi öljyä paljon enemmän. Vastinhihnoja en öljynnyt, mutta muuten kaikki pinnat saivat käsittelyn. Öljyä jäi vähän yli, joten öljyämisen voi toistaa 8-12 viikon kuluttua. Mukana tuli myös hoitoaineet satulan puhdistukseen ja rasvaukseen. Uutuuttaan hohtavaa satulaa jaksaa ainakin jonkin aikaa hoitaa kuin kukkaa kämmenellä. Sen nahka on niin koskemattoman näköistä, että melkein teki pahaa laittaa jalustimet paikoilleen. Niitä ei saa laitettua siiven alle. Toisaalta vaikka se olisikin ollut mahdollista, olisin varmaan silti laittanut hihnat ihan normaalisti. Täytyyhän kalliin satulan kestää käyttöä, ja laadukas nahka toivottavasti vain paranee vanhetessaan. Ainakin ne pari kokeilemaani käytettyä Amerigoa olivat patinoituneet kauniisti. Satulan mukana tuli iloisen keltainen suojus, jonka sisäpuoli on pehmeää teddykarvaa. Suojaa hyvin, jos joskus on vaikka tarve reissata satulan kanssa, kisoihin ehkä...?

Koodi kertoo satulan strategiset mitat. Jos Amerigo kelpaa Carl Hesterille ja Utopialle, niin ehkä se kelpaa meillekin!

Ihana kananpojankeltainen suojus on sisältä pehmeää teddykarvaa. Sinne se sopi omalle paikalleen satulahuoneessa. Ei tarvitse enää katsella tyhjää telinettä.

Nyt vaan peukut pystyyn, että satula osoittautuu herra Herkkiksen mielestä kelvolliseksi. Silloin koko pitkä ja piinallinen odotus on ollut sen arvoista. En halua edes ajatella mitä mä sitten teen, jos tämäkään satula ei ole sopiva. (Ei siis ajatella sitä, eihän!)