Havahduin tässä pari päivää sitten, että tänään eilen meillä oli Willin kanssa yhteisen matkan kaksivuotispäivä. Huh, miten aika on mennyt nopeasti! Kun muistelen alkuaikoja, ihan naurattaa toisaalta ne täysin epärealistiset odotukset ja suunnitelmat hevosen omistamisen suhteen ja toisaalta se valtava epävarmuus ja pienoinen avuttomuudenkin tunne, että miten ihmeessä onnistun pitämään tuon minulle vielä täysin tuntemattoman eläimen ylipäätään hengissä. Meidän tallille muutti tänään pari uutta hevosta, ja se palautti elävästi mieleen kahden vuoden takaisen Willin muuton. Olihan tilanne todella kaikin puolin erikoinen: uusi hevonen, uusi hevosenomistaja, uusi paikkakunta vailla ketään entuudestaan tuttua ja uusi talli. Muistan, miten tallin omistaja kysyi Willin ruokinta-, tarhaus- ja muita hoito-ohjeita, ja ensimmäinen ajatus, joka päähäni nousi oli "mistäs minä tietäisin!", kunnes tajusin, että se on nyt vaan tiedettävä. Kukaan muu ei ottaisi vastuuta. Tottakai olin saanut entiseltä omistajalta tarkat tiedot mitä Willi oli syönyt jne., joten sen suhteen ei ollut mitään hätää. Oli silti todella outoa kertoa ohjeita eteenpäin. Tunsin oloni maailman suurimmaksi teeskentelijäksi, kun yritin vakuuttavasti selostaa Willin ulkoloimista ja tarhasuojista, vaikka tosiasiassa hevonen oli minulle siinä vaiheessa ihan yhtä vieras kuin tallin omistajallekin.
Kuten tiedätte, hommat eivät menneet ihan niin kuin suunnittelin. Vaikka en saanutkaan itselleni harrastekilpahevosta, sain jotain vielä parempaa. Muistan jostain lukeneeni viisauden "You don't get the horse you want, you get the horse you need", ja se on Willin kanssa pitänyt paikkansa. Oppimiskäyrä on ollut exponentiaalisesti kasvava, ja hevosen omistaminen on osoittautunut paljon kokonaisvaltaisemmaksi kokemukseksi kuin osasin villeimmissä unissanikaan haaveilla. Kilpaileminen ei juurikaan kiinnosta (varsinkin, kun silmäni ovat avautuneet ja näen uudella tavalla nykykouluratsastuksen tilan ja käytännön arvosteluperusteet). Tämänhetkinen tavoite onkin rakentaa Willin kuntoa, lihaksia ja aivoja siten, että saan nauttia sen hulvattomasta seurasta vielä seuraavat kymmenen vuotta. Mahdoton tehtävä, ottaen huomioon, että Willi täyttää tänä vuonna 15 vuotta? Monen mielestä 15-vuotias on jo vanha hevonen, vaikka kesyn hevosen elinikä voi helposti olla lähemmäs 30-vuotta. Vuokrailin aikoinaan herrasmiesruunaa, joka oli 24-vuotias, ja vielä ihan hyvässä ratsastuskunnossa (toki ikä piti ottaa huomioon). Vakiotietolähteestäni Science of Motion-sivustolta löytyy tarinoita, kuvia ja videoita useista pitkälle yli kaksikymppisistä hevosista, jotka näyttävät yhtä hyväkuntoisilta ja elämäniloisilta kuin parhaassa iässä olevat huippukilpahevoset. Toivoa siis on!
Ja mitä me tällä hetkellä puuhataan tavoiteen eteen? No vaihteeksi työskennellään lähinnä maasta, mutta syy ei tällä kertaa ole hevosessa, vaan minussa; onnistuin telomaan käteni ei-hevosiin liittyvässä tapaturmassa niin, että ohjien pito ei onnistu oikealla kädellä. Ratsastaminen on siksi taas vaihtunut maasta suoritettavaan in-hand-työskentelyyn. Ja me ollaan jopa taas kehitytty siinä! Ravin alkeita haetaan, ja pikkuhiljaa Willi on oppinut ravaamaan niin, että mä pystyn kävelemään sen rinnalla. Pieniä pätkiä kerrallaan, mutta kuitenkin. Hetkittäin se jopa pyöristää selkää, vaikka edelleen sillä on tiukassa reaktio jännittää selkä aina kun pyydetään ravia. On toisaalta jopa onni, että joudun tekemään työskentelyä nyt vasemmalla kädellä, Willin oikealla puolella seisten, koska se on ollut ennen vaikeampi suunta. Harjoitus on auttanut, ja puoliero tasoittunut. Hitaan ravin löytyminen olisi ensiarvoisen tärkeää, koska se on monessa mielessä ihanteellinen askellaji työskentelyyn; rytmikäs, diagonaalinen askellaji, jossa tulee esiin etujalkojen toimiminen "kengurukeppeinä". Ravissa on helpointa kehittää etuosan nostoa, ja ravin laadusta näkee heti, kannatteleeko hevonen etuosaansa vai ei. Käynnissä ollaan keskitytty lapojen hallintaan ja taipumiseen, koska havaitsin, että meidän sulkutaivutukset olivat lähteneet hiukan väärään suuntaan, ja piti palata muutama askel taaksepäin. Willi oli oppinut tekemään sulun niin, että se työnsi takaosan liikaa minua kohti, ja pudotti samalla ulkolavan alas, jolloin selkärankaan tuli väärä rotaatio (BIG no-no erityisesti kissing spines-hevosen kanssa!) Sulut unohdettiin hetkeksi, ja sen sijaa harjoiteltiin kääntymistä niin, että ulkolapa ja ulkoetujalka suuntautuu oikeaan suuntaan, paljon pieniä, piruettimaisia voltteja ja käännöksiä tehden. Kehun Williä sanallisesti aina, kun se ottaa hyviä askeleita, mutta koitan vähentää porkkanapolettien käyttöä, ettei Willi opi tarjoamaan liikkeitä "temppuina", vaan malttaa kuunnella ja suorittaa liikkeet askel kerrallaan loppuun kuten siltä pyydetään. Tällä viikolla kokeilin pitkästä aikaa viedä raipan Willin selän yli. Luulen nyt löytäneeni otteen, jolla saan pidettyä ohjat ja raipan kädessä niin, että en koko aikaa sohi Williä vahingossa raipalla. Ensin harjoiteltiin käyntiä suoraan eteenpäin raippa ulkopuolella, ja nyt parina päivänä olen h-y-v-i-n varovaisesti pyytänyt Williltä jotain sulun tapaista, mutta niin, että etuosa johtaa aidosti ja taivutus (ja oikea rotaatio) säilyy. Olen varovaisen optimistinen harjoituksen suhteen...
In-hand-työskentely on muuten hyvä tapa rakentaa suhdetta hevoseen. Kahden vuoden yhteisen taipaleen jälkeen meiltä sujuu yhteistyö yleensä varsin mukavasti. Erityisesti tällä viikolla Willi on ollut superhyvä, ja oikein innokkaana tehnyt hommia. On se kyllä semmoinen, kultakimpale, että en vaihtaisi pois!
 |
| Mun kultani, niin komea! Tukka letillä, vaikkei Willistä kisahevosta tullutkaan. |
