Kootut selitykset, osa 3: Pönttö-pönttö-pönttö

(Dodii, edellisen avautumisen jälkeen, palataanpas taas aiheeseen hevoset...)

Pörinä. Syksyn mittaan Willin kunnon kohotessa ja ilmojen viilentyessä palasi myös tuttu hallittavuusongelma. Willi kun osaa välillä olla nimensa mukaan hiukan, noh, villi, ja ison kokonsa vuoksi siksi hankala. Jossain vaiheessa sain tiukkaa palautetta tallikavereilta, että he eivät enää halua taluttaa sitä tarhasta sisään, koska se saattaa välillä riekkua ja harrastaa esim. takajaloilla kävelyä, ja maneesissakin Willin pörinät hermostuttivat välillä muita ratsastajia. Kerran Willi on minun kanssasi keulinut itsensä juuri tarhasta talutustilanteessa nurin, mutta sittemmin olemme päässeet aika hyvään yhteisymmärrykseen siitä, miten talutettaessa käyttäydytään. Siksi olin hiukan yllättynyt, kun kuulin, että se on harrastanut näitä temppuja muiden kanssa. Tiedän olevani varmaan monen mielestä liian ituhippi ja kukkahattu hevoseni kanssa, mutta enimmäkseen minulla ei ole sen kanssa ongelmia, joten en ole nähnyt järkeväksi ottaa mitään säännöllisiä "räimitään-päin-näköä"-kurinpalautussessioita. Tarpeen mukaan se kyllä palautetaan ruotuun, mutta minusta hevosen ei tarvitse olla robotti, joka ei hengitäkään väärään suuntaan ilman ihmisen nimenomaista lupaa. Suhtaudun muutenkin vähän ristiriitaisesti tähän pörinä-ongelmaan, se kun on aina ollut ihan suorassa suhteessa Willin muuhun yleiskuntoon ja suorituskykyyn. Ollessaan huonommassa kunnossa/kipeä se on lauhkea kuin lammas ja hiukan flegmattinen, mikä on tietysti käsiteltvyyden kannalta hyvä asia. Mutta jos hitauden ja "laiskuuden" syy on kipu, sitä alkaa suhtautua asiaan eri tavalla. Voin olla väärässä, mutta luulen, että kunnon, koordinaatiokyvyn ja muutenkin olotilan kohotessa Willi herää muutenkin jotenkin enemmän eloon. Ja kun se huomaa, että liikkuminen onkin yhtäkkiä helpompaa, niin kai se mielellään hiukan kokeilee rajojaan. Erityisesti tuo sinänsä aika vaarallinen tapa keulia esiintyy vain silloin, kun Willi on muutenkin hyvässä kunnossa. Se ei myöskään (luojan kiitos!) ole ikinä yrittänyt tehdä sitä ratsastaja selässä, vaan ainoastaan vapaana ollessaan tai hyvin harvakseltaan taluttaessa. Tyypillisintä pystyyn nouseminen on silloin, kun Willi saa riekkua vapaana, ja näissä tilanteissa olen tulkinnut liikkeen lähinnä leikiksi. Siksi suhtaudun hetkellisiin fyysisinä riekkumisina purkautuviin ilonpurskeisiin enimmäkseen hiukan huvittuneesti. Koska enimmäkseen ne ovat minusta juuri sitä, pieniä harnittomia purskeita, jolloin herra vinkaiseen, pörhistää kaulan kaarelle, heilauttaa etujalkaa kaaressa ilmassa ja palaa sitten normaaliin ruotuun. Näitä se saattaa tehdä kesken in-hand-työskentelyn ollessaan erityisen hyvällä tuulella, mutta jatkaa saman tien ihan kiltisti hommia. Tai ratsain esim. laukassa se pörhistää koko kroppansa ja ottaa muutaman ekstrapyöreän askeleen niin että sekä etu- että takaosa nousee hiukan normaalia laukka-askelta enemmän. Ratsastajan tasapainoon näillä pienillä loikilla ei ole minkäänlaista vaikutusta. Tällaisina päivinä Willi yleensä suorittaa ja liikkuu muutenkin keskimääräistä paremmin. Tässä alla on taannoin kuvattu videonpätkä alkulämpästä ennen irtohypytystä. Siitä näkee joitakin Willin bravuurimuuveja, joita se mielellään viljelee! Kiitos kuvauksesta, Tanja Kankilampi!

Harmittomia ilonpurskeita. Paitsi silloin, kun ratsastaja päätyy niiden vuoksi sairaalaan tarkkailuun... Näinkin kävi, tosin tilanne ei ollut muuten mitenkään dramaattinen, mukana oli vaan roppakaupalla huonoa tuuria ja ennakoinnin puutetta. Ei tarvittu muuta kuin hetken herpaantuminen yksin maneesissa vapain ohjin välikäyntejä kävellessä, hevosta herättäneiden laukkaverkkojen jälkeen ja joko todellinen ta hevosen pään sisällä kuulunut pieni rasahdus maneesin mörköpäädyssä. Hups, pierupukkilaukkaa (oletettavasti, tarkkoja muistikuvia ei tapahtumasta ole tallentunut pään sisäiselle kovalevylle...) maneesin koko mitalta ja ratsastaja pää edellä kanveesiin siinä puolen välin paikkeilla. Sen perusteella mitä olen maasta käsin päässyt omin silmin todistamaan, Willin pukit ovat välillä melkoisen kierteisiä (rangan rotaatiotaipumus oikealle näkyy niissäkin!) joten ei ihmekään, että se onnistuu linkoamaan minut sieltä alas, aina oikealle puolelle. Satulakin on nimittäin välillä tullut mukana kyljelle. Onneksi tämän kokoluokan lähtöjä se tekee äärimmäisen harvoin. Muistikuvat tapahtumasta ovat todella katkonaisia, still-kuva-tyypisiä mielikuvia, joiden välillä on tyhjiä, mustia aukkoja. Muistan keräilleeni itseäni maneesin keskeltä hiekasta ja katselleeni maneesin toisessa päässä seisovaa hevosta. Seuraavaksi muistan seisoneeni jo maneesin laidalla peilin edessä ja ihmetteleväni miksi minulla on hiekkaa naamassa (ja miksi ylipäätään seison peilin luona?!) Seuraavassa kuvassa olenkin jo hevosen luona, jolla ei näytä olevan mitään hätää, ja soitan tallin omistajalle. "Piitu tässä moi. Kävitkö sä äsken tässä juttelemassa?  Ai kävit, noin tunti sitten?! Hmm, olen tainnut pudota hevosen selästä, ja nyt on hiukan sekava fiilis." Eli ei muuta kuin hevonen talliin ja sairaalaan päivystykseen.

"Töttöröö, olen aika komea kun pörhellän!" (kuva: Joanna Kultanen)

Minulla ei ole minkäänlaista aiempaa kokemusta päävammoista, mutta ilmiselvästi niihin suhtaudutaan aika vakavasti. Ei tullut kyseeseenkään, että olisin päässyt tsekkauksen jälkeen yksin kotiin, itse asiassa olisivat pitäneet minua siellä useamman yönkin, jos olisin suostunut. Pää kuvattiin tietokonetomografialla  ja jouduin suorittamaan monenlaisia motorisia testejä (liikkuuko raajat ja kieli normaalisti?) Oma olotila oli sairaalassa muuten aika normaali, mutta pienetkin asennon muutoksen aiheuttivat erityisesti makuuasennossa maailman pyörimistä. Pystyin kuitenkin liikkuman omin avuin, joten en osannut itse suhtautua asiaan kovin vakavasti. Koko oikea puoli kropasta oli tietysti vähän mustelmilla, mutta mitään ei ollut varsinaisesti mennyt rikki. Lopullinen diagnoosi oli aivotärähdys, ja sain selän ja niskan jumeihin tujut lihasrelaksantit. Sain myös kiellon rasittaa aivojani liiallisilla ärsykkeillä; ei televisiota, ei tietokonetta, ei mitään liian "virikkeellistä" toimintaa. Ilman televisiota selviän mainiosti, mutta ilman tietokonetta?! Ehkä ihan vähän salaa kuitenkin facebookkasin muutaman kerran... Myöhemmin minulle selvisi, että ongelman muodosti se, että oli epäselvää miten kauan (jos ollenkaan) olin ollut tiedottomana. Tapahtuman ainoa silminnäkijä kun oli Willi, joka ei tunne kelloa. Lyhytkin tajuttomuus ilmeisesti viittaa helposti vakavampaan aivovammaan, ja tässä tapauksessa aikajana oli vähintäänkin epäselvä. En ollut katsonut kelloa ratsastuksen aikana, ja ainoat kiinteä aikapisteet olivat tallin omistajan käynti maneesissa ja onnettomuuden jälkeinen puhelu noin tuntia myöhemmin. Siinä välissä olin ratsastanut tovin (tehnyt mm. ne laukkatreenit), joten oli mahdoton sanoa tarkkaa aikaa tapaturmalle. Varmuuden vuoksi siis tapaturmaan suhtauduttiin sillä vakavuudella, että aivoissani oli todella jotain vauriota. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut, vaan kuvat sekä tapaturman jälkeinen nopea toipuminen osoittivat, että mitään pahempaa ei kuitenkaan käynyt. Mutta uskoakseni ansaitsin jsenyyden kerhoon "kypärä pelasti henkeni", joten se pysyy jatkossakin visusti päässä! 

Willin repertuaariin kuuluu monenlaisia kevätjuhlaliikkeitä. Etupää on usein kevyt...

...mutta kyllä se takapääkin välillä lentää. (kuvat: Joanna Kultanen)

Noin kuukausi tapaturman jälkeen sain kutsun Meilahteen aivovammapoliklinikalle tsekkaukseen, ja samalla pääsin tarkemmin juttelemaan neurokirurgin kanssa tapaturmasta. Hän näytti minulle kuvat pään leikekuvauksesta, selostaen samalla että kuvien mukaan aivoni ovat erinomaisessa kunnossa! (Vaikka sehän me jo tiedettiinkin, että ne toimivat, heh heh...) Hän selitti myös mitä löydösten (tai lähinnä niiden puutteen) perusteella oli todennäköisesti tapahtunut. Eli lääkärin mukaan en todennäköisesti ole ollut tajuttomana lainkaan, vaan kärsin ainoastaan muistinmenetyksestä. Ilmiölle on nimikin, post-traumaattinen amnesia. On tyypillistä, että tapaturman aikaiset tapahtumat (juuri sitä edeltävät ja sen jälkeiset) eivät tallennu muistiin, vaikka olen saattanut olla koko ajan ihan hereillä. Jos paikalla olisi ollut muita, olisin saattanut vaikuttaa ihan tolkulliselta ja kyennyt keskustelemaan, mutta jälkikäteen en muistaisi näistä keskusteluista mitään. Ilmiölle on tyypillistä myös katkonaiset muistikuvat, joiden välillä on tyhjiä aukkoja. Oikeastaan aika mielenkiintoista, miten aivot toimivat! Itse asiassa tästä muistinmenetyksestä saattoi jopa olla hyötyä sikäli, että kun lopulta palasin taas Willin selkään, en osannut niin kamalasti jännittää, että episodi toistuisi, koska en oikeastaan muista sitä! Jollain tasolla luulen tietäväni, miten kaikki tapahtui, mutta minulla ei ole varsinaista muistamisen kokemusta tapahtumasta. Totta kai sitä hiukan jännitti taas ratsastaa, enkä enää kävele ihan yhtä huolettomasti täysin vapain ohjin mörköpäätyyn, mutta muuten yllättävän nopeasti sain takaisin ratsastusrutiinista. Vaikka kieltämättä iän myötä sitä on tullut vähän aremmaksi kuin mitä oltiin nuoruudessa, silloin oltiin luonnollisesti kuolemattomia. Itse asiassa alla pari kuvaa, jotka on otettu ehkä toisella tai kolmannella ratsastuskerralla tapaturman jälkeen. Kunnon wannabe-koulutuupparina päätin aloittaa ratsaille paluun luonnollisesti hyppäämällä "esteitä"! :D Loogista, maybe not, mutta kivaa, ainakin Willin mielestä. Itseäni jouduin hiukan tsemppaamaan, ja siksi varmuuden vuoksi Willillä on kumipelham suussa. Mitä mieltä olette meidän mäkihyppytyylistä?! Pientä liioittelua sekä hevosen hypyssä että ratsastajan dyykkaamisessa?!

Hoplaa! Huima estekorkeus, mutta se nyt on kai sivuseikka... Willi rakastaa hyppäämistä, mutta koska kumpikaan meistä ei ole kovin rutinoitunut tässä hommassa, pidetään estekorkeus aika "maltillisena", näin lievästi sanottuna... :D
 (kuvat: Joanna Kultanen)

Ja vielä vähän diipimpää... etene varoen!

Hmm, tämä on teksti, jota en ehkä koskaan julkaise. Tai edes kirjoita loppuun. Tämä on se teksti, joka minun piti kirjoittaa jo tuohon "diippiä shittiä"-juttuun, mutta sitten ystävämme itsesensuuri iski. Miksi ketään kiinnostaisi lukea mun mielen syövereistä nousevia, itsetutkiskelun (ja satunnaisen itsesäälin) tuloksena syntyneitä ajatelmia? No, miksi ketään kiinnostaa muutenkaan se, mitä tänne jorisen, tällä blogilla on muutenkin vain muutama lukija, ja niistäkin suurin osa varmasti mun henkilökohtaisia tuttuja, jotka löytävät tänne lähinnä naamakirjaan laittamieni linkkien perusteella. Siispä tätä tekstiä kirjoitan vain ja ainoastaan jonkinlaisena harjoitustehtävänä itselleni. Tekstin hevos-osuus tullee olemaan kohtuullisen olematon, joten hevosblogista kiinnostuneiden kannattaa lopettaa lukeminen viimeistään nyt. Oikeastaan kehoitan kaikkia niitä, jotka eivät halua tirkistellä liian syvälle pääkoppaani, lopettakaa lukeminen välittömästi! Melkein tekisi mieli lyödä tekstille ainakin K-30 leima, ettei nuoremmat lukijat järkyty. Varsinainen kootut selitykset-sarja saa ihan pian jatkoa "pörinä"-osan myötä, teksti on kuvia vaille valmis.

Miksi siis edelleen sormet naputtavat näppistä? Jaa-a, yksi syy voi olla se, että tänään on syntymäpäiväni. Tauluun tulee sellaiset lukemat, että ihan pikkasen kuulkaa ahistaa. Tai oikeastaan aika paljonkin. Julkisesti totean vain, kuten viime vuonnakin, että 32-vee, one more year! Hassua, olen siis saman ikäinen kuin aika monta vuotta nuorempi pikkusiskoni, kai sekin on mahdollista...:P Ikäkriisin rinnalle pukkaa monenlaita muuta kriisiä, joiden kourissa viime syksyn kurjuus aika pitkälti meni. Sinkkuihminen ei ehkä voi puhua ihmissuhdekriisistä, mutta entä ihmissuhteettomuuskriisi, voiko sellainen iskeä? Ei sillä, oikeastaan viihdyn oikein hyvin omillani, ainakin mieluummin näin kuin toimimattomassa suhteessa, sekin on kokeiltu. Itse asiassa nyt alkaa pikkuhiljaa vasta tuntua, että olen omillani ja kunnolla toipunut tuosta edellisestä keissistä. Kun on huomannut, että piru vie, minullahan ON omiakin mielipiteitä ja ajatuksia, enkä olekaan se aina toisen perässä hissukseen myötäilevä rukkanen, niin sitä alkaa oikeastaan pelätä, että toisen ihmisen kanssa muuttuisi taas sellaiseksi hiljaiseksi nyhvelöksi. Eikä tämä siis tarkoita, että minut olisi jotenkin jyrätty tossun alle, päinvastoin. Olen vaan kaikessa perusluonteeltani sellainen helposti muita myötäilevä ja konflikteja viimeiseen asti välttelevä tyyppi. Tiedättekö tyypin, sellainen häntää kaikille heiluttava pieni, vähän arka spanieli, joka haluaa, että kaikki tykkää siitä. Yrittää miellyttää vähän kaikkia, suututtamatta ketään, senkin uhalla, että sitä muuttuu pikkuhiljaa näkymättömäksi, lopulta myös omissa silmissään. Eron yhteydessä tuli käyty muutaman kerran ihan parisuhdeterapeutin puheilla, ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, puhuttiin siellä hiukan lapsuudestakin. Mielestäni olen saanut elää aika normaalin lapsuuden (tallillahan se enimmäkseen meni!), ei siihen ainakaan liity mitään elämää suurempia traumoja, mutta ehkä kieltämättä tietyt edelleen toteuttamani toimintatavat ja ajatusmallit ovat näkyvissä jo ihan lapsuudesta asti. Kun on nuoresta lähtien sitten toteuttanut samoja kaavoja ihmissuhteessaan, on niistä vaikea irtautua. Pelkään, että toistaisin samaa kaavaa myös tulevissa suhteissa. Taidan muutenkin olla jotenkin sosiaalisesti hitaasti kypsyvää sorttia, en muista missään vaiheessa nuoruudessakaan käyneeni läpi mitään kapinavaihetta. Ensimmäiset murkkuiän oireet ja (hyvin!) lyhyt "villit vuodet"-vaihe iski vasta siinä 25-30 ikävuoden korvilla! Ehkä mä siis olen nyt vasta oikeasti aikuistumassa...

Tämä helposti alistuva luonteenpiirre liittyy varmaan aika läheiseksi toiseen itsestäni tekemääni, positiiviseen, huomioon. Viittasin jo tuossa aiemmassa "diippiä shittiä"-jutussa siihen, että en yleensä jää kauheasti jossittelemaan menneiden perään. Se on osittain tietoinen valinta, koska mielestäni se on yksi onnellisuuden perusedellytys, mutta toisaalta uskon sen tulevan minulta aika luontevasti. Nimittäin koska minun on helppoa myötäillä muita ihmisiä, samoin minun on helppoa hyväksyä kaikennäköiset jutut, myös vastoinkäymiset elämässä. Vitsi tää kuulostaa aika pateettiselta näin kirjoitettuna, mutta odottakaa, tässä on oikeastaan ihan positiivinen pointti. Joku viisas on sanonut, että elämässä pitää oppia hyväksymään ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa. Aika moni asia on sellainen. Sairauksia ja onnettomuuksia sattuu. Muiden ihmisten tekemisiä ja valintoja ei voi muuttaa. Willistä ei tullut kilpahevosta. Let it go. Enkä kuvittele olevani mitenkään tavallista enemmän zen asioiden suhteen, vaan kyse on oikeastaan käytännöllisyydestä; on ihan valtavaa energian ja muiden voimavarojen hukkaa märehtiä asioita, joihin ei ole minkäänlaista vaikutusmahdollisuutta. Tämän kun sisäistää, elämä muuttuu paljon helpommaksi. Enkä väitä, ettenkö silti säännöllisin väliajoin syyllistyisi tuohon vellomiseen. Varsinkin viime syksynä ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun löysin itseni vielä kolmelta yöllä istumasta keittiön lattialta, surkuttelemassa itseäni, milloin minkäkin nyyhkybiisin tahtiin. Itse asiassa jouduin jossain vaiheessa kieltämään itseltäni tiettyjen, liian lähelle kolahtavien biisien kuuntelun kokonaan! Rankkaa tällaiselle musa-addiktille... Sen sijaan tilanteet pitää kohdata sellaisena kuin ne ovat, ja sopeuduttava. Jos ei muuta, niin ainahan vastoinkäymiset ainakin opettavat jotain, elämästä, asioista, itsestä. Toisaalta on tälläkin asialla varjopuolensa; ihailen suuresti niitä ihmisiä, joilla on valtava palo ja draivi kohti tavoitteitaan. Haluaisin olla itsekin sellainen. Tai siis olenhan minä ihan mahdoton unelmoija ja haihattelija, mutta jos aina vaan sopeutuu kaikkeen, on vaikea saada itsestäni irti sitä, että ihan oikeasti lähtisi kyynärpäät ruvella raivaaman tietä unelmia kohti. On helpompaa luovuttaa jo valmiiksi ja todeta, että ei se kuitenkaan onnistuisi. Ja tämä on ehkä tällä hetkellä se juttu, joka surettaa minua eniten. Miten voisin herättää sisäisen taistelijani? Vai enkö ole vaan vielä löytänyt sitä juttua (Willin lisäksi!), joka saisi minutkin todella toimimaan?

Tai oikeastaan, ehkä Willi nimenomaan eräällä tavalla on sellainen juttu. Willin ympärillähän mun elämäni tällä hetkellä pyörii, lähes kaikessa (tiedän, niin säälittävää!!!) Ylipäätään koko tämä "elämä uusiksi maalla"-tempaus oli ehkä monen ystäväni mielestä, jos nyt ei rohkea, niin ainakin yllättävä ja omaperäinen valinta. Mutta ei se minulle ollut niin kauhean iso juttu, vaan sekin pitkälti käytännön sanelema. Jonnekin piti muuttaa, pysyvää kotia ei ollut. Tulevaisuudennäkymät monessa suhteessa (esim. työura) olivat vähintäänkin epäselvät, joten oikeastaan mitään fiksattuja, kiinteitä rajoitteita ei ollut. Blogin esittelyä aikoinani kirjoitaessa mietin pitkään, miten kuvailisin itseäni, kuka/mikä minä olen. Ammatillisesti olin kokenut myös melkoisen identiteettikriisin. Olen viisi vuotta sitten väitellyt tohtoriksi, ja silloin jouduin ensi kertaa myös miettimään, mitä haluan työkseni tehdä. Siihen pisteeseen saakka oli lukiosta lähtien ollut hyvin selvä putki edessä; ensin dippainssin paperit käteen, noin niinkuin välitutkintona, ja sitten tutkijan ura ja väikkäri. Jossain kohtaa alkoi kuitenkin iskeä jonkinlainen akateeminen ahdistus (jonka muuten itsekin tajusin vasta näin jälkikäteen, ylläripylläri...), ja valmistuttuani lopulta tohtoriksi ei minulla ollutkaan enää minkäänlaista suunnitelmaa jatkosta. Noh, luonnollisesti valitsin sitten ammattikoulun aikuisopintolinjan ja puuartesaanin opinnot... Tätäkään valintaa en kadu (en suostu, energian hukkaa!), se oli ihanaa aikaa, mutta jos saisin aikakoneen, niin ehkä matkustaisin viiden vuoden taakse hiukan jeesaamaan ja rohkaisemaan nuorempaa itseäni, tiettyjä valintoja saattaisin tehdä nyt toisin. Mutta varmasti tuo kaikki oli sellaista, että se piti vaan käydä läpi, ja nyt vanhempana (ahdistus!) ja viisaampana (toivoa on!) osaan tarkastella asioita hiukan selkeämmästä perspektiivistä. Vaikka väitöskirjastani ei varmaan sitä nuorena haaveilemaani Nobelia ole tulossa, eikä se edes sanele mikroelektroniikkateollisuuden tulevaisuuden suuntaa, niin ehkä se ei silti ollut ihan hukkaan heitetty efortti.

Joko lähestytään lukijan sietorajaa? Olishan tätä tilitystä vielä ollut vaikka kuinka, mutta yö on vierähtänyt kirjoittaessani tässä kohtaa jo aamun puolelle. Tänään aion tehdä synttäreiden kunniaksi todellisen memory lane-tripin, tiedossa on nimittäin ihanan Maija Vilkkumaan keikka entisillä kotikulmilla, Espoon Tapiolassa. Saa nähdä montako nenäliinaa tulee käytettyä, jos ehdin ennen keikkaa käydä kävelyllä niissä maisemissa, joissa jokunen vuosi sitten Pojon kanssa päivittäin tallattiin. Tässä pitäisi muutaman tunnin kuluttua olla jo tallilla, että ehdin liikuttaa Willin ennen lauantain tunteja, joten kai se on vaan paras painaa tuota "julkaise"-nappia. Jos en tee sitä nyt heti, ei tämä teksti päädy ikinä julkisuuteen. Oikolukukin jäänee normaalia kevyemmäksi, joten pahoittelut varmasti normaalia lukuisimmista typoista. Ja hei, jos joku jaksoi lukea loppuun, niin laitahan terveiset tuohon alle! Ei täällä turhan usein ole kommentteja teksteissäni, mutta nyt tahdon kaikkien toivottavan minulle ihanaa syntymäpäivää, kriiseilystä huolimatta!

Kootut selitykset, osa 2: Satula

Satula. Siis OU MAI GAAD! Miten se voikin olla jatkuvasti riesana, vai olenko vaan jotenkin yliherkkä ja teen tästä jatkuvasti ongelman itselleni?! (Vastaus: olen...) Niin kuin aiemmin jo kerroin, keväällä oltiin mukana Satula.comin järjestämällä Amerigon satulaklinikalla Paimiossa, ja siellä itse herra Amerigo (a.k.a. Peter Menet) totesi että satula on periaatteessa oikea Willille, mutta sitä pitää hiukan muokata; leventää (ylläripylläri!) ja vaihtaa paneelit toisenlaisiksi (älkää kysykö tarkemmin...). Parin viikon hommahan venyi sitten pariin kuukauteen, ja kun lopulta sain satulan takaisin kesä-heinäkuun vaihteessa, en ollut heti ihan vakuuttunut sen sopivuudesta, eikä ollut Willikään. Kokeilin karvalla ja ilman, satuloin edemmäs ja taaemmas, kokeilin eri vastinhihnakombinaatioita (meidän satulassa kun on ekstravastinhihna ns. normaaliin tehdasasetuksiin verrattuna). Jotenkin mikään ei tuntunut hyvältä. Lopulta kokeilin oikeastaan vähän leikilläni laittaa pienet huopapalat paneeleiden alle satulan keskikohdalle. Amerigossa tämä on onneksi mahdollista, kun paneelit ovat keskeltä irrallaan satulan rungosta. Willillä on aika kaareva selkä, ja se inhoaa syvästi sitä, jos satula jää vähääkään kanittamaan edestä ja takaa, eikä asetu tasaisesti koko selän alueelle. And voilà, vihdoinkin hevonen tuntui hyväksyvän satulan! Ja joo, tiedän, olen ihan friikki ja totaalisen vainoharhainen tämän asian suhteen, mutta kaikesta huolimatta tällä minimaalisen pienellä korjauksella Willi tuntui lopulta hyvältä ratsastaa! Päästiin taas treenaamaan ratsain!

Koko ajan oli mielessä, että treenaan hetken itsekseni, että päästään takaisin edes jonkinlaiseen peruskuosiin näissä ratsuhommissa, ja vasta sitten pyydetään valmentajaa paikalle. Tämän saman perustyön kun olen tehnyt Willin kanssa jo muutamaankin otteeseen, joten aika hyvin tiedän ja osaan tehdä pohjatyötä omin nokkineni. Suoruus, tasapaino ja taipuminen ensin käynnissä kuntoon, ja sitten pikkuhiljaa samoja juttuja ravissa. No, matkaan tuli sitten välillä muutamia muitakin muuttujia (näistä lisää myöhemmin, stay tuned!), mutta joka tapauksessa loppuvuodesta oltiin siinä pisteessä, että Willi liikkui kuten hevonen, ja ravissa pystyin tekemään jo jonkinlaisia avoja ja hyvänä päivänä sulkutaivutuksen yrityksiäkin. Ravin laatu ylipäätään on hyvä indikaattori Willin kunnosta; kun se on hyvässä kunnossa, esittää se todella hienoa, hidasta mutta ilmavaa ravia. Todellinen pomppulinna ratsastajalle...

Kunnes kehitys tyssäsi, ja Willi alkoi muuttua taas vastahakoiseksi. Satuloidessa se kiukutteli (hyvin epänormaalia!), ja kun nousin selkään, se protestoi muutamia ensimmäisiä askeleita välillä hyvinkin voimakkaasti; kaula ruttuun, korvat taakse, häntä ja takajalat saattoivat heilahtaa muutaman kerran (erittäin epänormaalia!). Edestä normaalisti kevyt ja herkkä hevonen alkoi painaa kädelle ja venkuloida. Kelasin mielessäni monenlaisia vaihtoehtoja mistä käytös voisi johtua (vatsaoireita?), mutta valitettavasti se loogisin ja minusta siksi todennäköisin vaihtoehto oli satula. Varsinkin kun perinteinen hypoteesia tukeva testi, eli ilman satulaa ratsastaminen, (tuloksena taas tyytyväinen ja kevyesti toimiva hevonen), vahvisti epäilyni. Mikä ihme siinä on, että puolen vuoden välein pitää olla rukkaamassa satulassa jotain?! Voiko olla, että satulaa pitää vain topata, vai edelleenkö Willi levenee edestä?! Onneksi syksyn mittaan tapahtui suurta edistystä myös meidän in-hand-jutuissa, ja pystytään tällä hetkellä tekemään juttuja maasta käsin myös ravissa. Itse asiassa tässä muutamana viime päivänä ollaan aloitettu myös laukannostojen treenaminen maasta käsin, joten satulattomuus ei tarkoita enää käyntituomiota! Fakta nimittäin on, että juuri tällä hetkellä ei ole varaa laittaa taas about viittäsataa euroa tuon saakutin satulan muokkaukseen, joten bare-back pädillä ja in-hand-hommilla mennään enimmäkseen. Satunnaisesti voin tuon satulan laittaa Willin selkään, ei se niin pahasti ole epäsopiva. Tässä mm. muutama viikko sitten innostuimme hiukan hyppelehtimään pieniä kavaletteja, ja kun Willin ei tarvinnut miettiä niin tarkasti kropan koordinaatiota vaan sai roiskia menemään vähän vapaammin, ei satula tuntunut suuremmin häiritsevän sen menoa.

Tämä tietysti herättää sen kysymyksen, että olemmeko me molemmat vaan hiukan liian herkkiä tälle satula-jutulle, ja pitäisikö sitä hammasta purren vaan painella menemään, eikä ottaa niin herkästi hernettä nenään? Mutta ihan hyvin voin esitää vastakysymyksen, että miksi meidän pitäisi? En usko, että hevonen varsinaisesti tarvitsee ratsastusta elääkseen onnellista hevosen elämää. Jos siis en ratsasta Willillä päivittäin, se ei ole pois hevoselta. Varsinkin, kun pystyn tarjoamaan sille muuta vaihtoehtoista liikuntaa, jonka avulla pystyn ylläpitämään sen lihaskuntoa. Kaiken koulutuksen eräs perusperiaate on, että se toiminta mitä toistat, vahvistuu. Jos päivästä toiseen treenaaminen on suurimmaksi osaksi hampaiden kiristelyä, väärien lihasten jännittämistä, ja selkä jäykkänä ratsastajan vastustelua, miten ihmeessä se veisi Williä eteenpäin? Ja koska itse olen kiusallisen tietoinen siitä, että satulan kanssa en saa tällä hetkellä hevostani kulkemaan siten kuin haluaisin, ei ratsastaminen tuo minullekaan minkäänlaista nautintoa. Ja siitähän tässä pitäisi olla kyse, harrastuksen (varsikin näin kalliin ja kuluttavan!) toivoisi tuovan ainakin jollain tasolla myös iloa elämään.

Näillä siis mennään tällä hetkellä. Ratsastan Willillä 1-2 kertaa viikossa, yleensä selässä tämä hankkimani Barefootin bare-back pädi (on muuten todellinen sohva, suosittelen!), ja harvakseltaan satulan kanssa. Lähinnä silloin, jos tehdään jotain extremeä, kuten kiipeillään maahan kaivettujen puomien yli. Jossain vaiheessa täytyy tuo satula taas tsekkauttaa, vieläkö siitä saa muokkaamalla kelvollisen kalun, vai ruvetaanko tosissaan miettimään sunnitelmaa B. Jos homma ei olisi rahasta kiinni, kokeilisin saman tien ehdottomasti joko WOW-satulaa tai rungotonta Freeformia. Molemmissa kiinnostaa erityisesti se, että ne väittävät antavansa tilaa ja mukautuvansa hevosen etuosan liikkeen mukaan. Uskon tämän olevan meillä yksi suurimmista ongelmista tällä hetkellä.

Tässä blogissa harvinainen ratsastuskuva meistä! Ratsastajan takapuolen alta pilkistää hiukan Barefootin 'Ride-on-Pad' Physio, joka on suunniteltu tekemään ilman satulaa ratsastus sekä hevoselle että ratsastajalle mukavammaksi. (Kuva: Ulla Kristiina Torstensson)

Kootut selitykset, osa 1: diippiä shittiä

Dead silence here! Jotenkin blogin kirjoittaminen on ollut joko ylivoimaisen vaikeaa, tai suurimmaksi osaksi olen vain aktiivisesti unohtanut että minulla mitään blogia olisikaan. Toivottavasti molemmat lukijani löytävät tänne kuitenkin taas takaisin :P ! Syksy oli jotenkin ylivoimaisen raskas ja synkkä monelta osalta (enkä oikein osaa itsekään yksilöidä tarkemmin että miksi, varmaan monen asian summana), joten tänne kirjoittaminen oli hetkittäin kyllä se ihan vihonviimeinen ajatus päässä.

En oikein tiedä mistä pitäisi aloittaa. Epämääräisiä ajatelmia ja jopa jonkinlaisia valaistumisen tunteita on tullut, mutta kuinka kirjoittaa niistä järkevästi? Pitäisikö aloittaa jonkinlaisella vanhan kertauksella? Kirjoittelin ensin pitkät pätkät sekalaisia selostuksia syksyn tapahtumista, mutta havaitsin nopeasti, että siitä tulisi sellainen sillisalatti maraton-selostus, ettei sitä jaksaisi kukaan kahlata läpi, joten ehkä parempi jakaa juttu useampaan osaan. Tehdään tästä siis juttusarja, otsikolla kootut selityset! Sitä paitsi jos vaikka näin saisin motivoitua itseni pitämään yllä hiukan tiuhempaa kirjoitus- ja julkaisutahtia. (not very likely, though... :P ) Ensimmäinen osa alaotsikolla "diippiä shittiä" olkoon sekalaista tajunnanvirtaa ja tunnelmointia. Jos se ei nappaa, siirry suoraan osaan 2, jossa palataan takaisin konkreettiseen maailmaan.

Edellinen kirjoitukseni on julkaistu heinäkuun loppupuolella. Vähän sitä ennen oli tapahtunut jotain, joka veti mielen matalaksi pidemmäksi aikaa. Nimittäin yksi on joukosta poissa, yksi parhaista. Heinäkuun alussa, vain muutama viikko ennen kymmenettä syntymäpäiväänsä Pojo nukkui pois. Kymmenen vuotta on bokserille jo ihan kunnioitettava ikä. Pojolla oli suuri sydän, mutta se sydän ei enää jaksanut, ja ystävä piti päästää sateenkaarisillalle. Nähdään siellä myöhemmin! Ensimmäinen vuorokausi ilman Pojoa meni enimmäkseen  itkiessä, oksentaessa ja nukkuessa, jokseenkin tässä järjestyksessä. Hassua miten kroppa reagoi suruun. Huomasin muutenkin vältteleväni jonkin aikaa kotona oloa, joten tallilla, paikallisen huoltoaseman kahviossa, (jossa muuten tätäkin kirjoitan) ja milloin missäkin tuli hengailtua normaalia enemmän.

Hyvää matkaa, rakas!

Tässä tuli kuulkaa juuri muutama päivä sitten täyteen tasan kolme vuotta hevosen omistajana! En ole kauheasti täällä blogissa avannut muuta elämäntilannettani, mutta todetaan nyt sen verran, että moni asia (lue: kaikki...) elämässäni oli kokenut totaalimuutoksen, mikä toisaalta teki hevosen hankkimisen ylipäätään mahdolliseksi. En tiedä miten järkevältä muiden mielestä kuulostaa se, että muuttaa uudelle paikkakunnalle, josta ei tunne entuudestaan ketään, enimmäkseen vain siksi että voi hankkia hevosen! Sillä hetkellä se oli minusta kuitenkin loogisin siirto elämässä. Minulla ei ole kauheasti ollut tapana jäädä jossittelemaan tehtyjä elämänvalintoja tai koettelemuksia, otetaan vastaan mitä tulee ja edetään sitten sen mukaan, enkä ole tätäkään päätöstä katunut. Se, että ostin sitten Willin kaltaisen elukan ei varsinaisesti kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta jälkiviisaana voin siitäkin todeta, että onpahan se ainakin opettanut paljon! Mahdolliset tulevat hevoseni voivat olla monesta kiitollisia Willille, niin paljon se on minua koulinut! En ole missään määrin uskonnollinen tai hengellinen, mutta jonkinlaiseen kohtaloon uskon, ehkä meidän olikin tarkoitus törmätä. Kolme vuotta sitten oli kyllä suunnitelmat ja ajatukset hevosen omistamisesta kovin erilaiset kuin millaiseksi todellisuus on osoittautunut. Willin kanssa piti treenata koulua ja käydä vähän kilpailemassa seura- ja ehkä aluetasolla (vai-miten-ne-tasot-nykyään-määritelläänkään...) helppoa A:ta muutaman vuoden ajan, ja ehkä sitten jossain vaiheessa (parin, kolmen vuoden jälkeen!!!) Willin ikääntyessä voisi olla ajankohtaista vaihtaa alle nuorempi hevonen, jonka kanssa pääsisi etenemään ehkä jopa vaativiin luokkiin. Jostain syystä ns. bucket listallani on ollut tavoitteena suoriutua hyväksytysti vähintään Va:B-tasoisesta kouluohjelmasta, mutta se(kin) suunnitelma on kyllä hylätty jo aika päiviä sitten. Heh, siis nytkö olisi se aika luopua Willistä ja jatkaa "uraa" (LOL!) nuoremmalla tykillä?! Eihän me olla päästy Willin kanssa kuin vasta vähän alkuun, eikä se vielä 16-vuotiaana ole ikäloppu! Toisaalta, eihän siitä voi luopua, koska sille tuskin löytyisi ostajaa, eikä se minusta ole vielä kuoppauskunnossakaan. Vai miltä kuulostaisi myynti-ilmoitus: Myydään 16-vuotias lupaava kouluhevonen, joka ei tosin osaa vaihtaa laukkaa. Selässä okahaarakeahtaumaa, SI-nivelessä vähän sanomista, vanha lievä jännevamma toisessa etujalassa. Luonteensa puolesta EI sovellu pelkäksi tätikuljettimeksi, eikä kestä pelkkänä pihankoristeena, vaan vaatii aktiivista kuntoutusta pysyäkseen toimintakykyisen. Anyone interested? I thought so too... Täytyy siis vaan koittaa järjestää muut asia elämässä niin, että voin pitää sen jatkossakin. Ja ainahan sitä voi haaveilla, että ehkä se saadaan vielä vaihtamaan se laukkakin, jos oikein hyvään kuosiin saadaan takapäätä jumpattua... Uusi lisäys listalle?

Myydään käytetty, mutta rakkaudella pidetty pienlentokone. Vaatii pientä laittoa. (kuva: Joanna Kultanen)