Jatketaanpas siitä, mihin edellisessä jutussä jäätiin. Viisaat ovat sanoneet, että koko ratsastuksen perimmäinen tarkoitus on hevosen kokoamiskyvyn kehittäminen. Tekisi mieli kuitenkin aloittaa provosoivasti ja kääntää ajatus päälaelleen;
Kokoaminen on ratsastuksen ensimmäinen perusedellytys.
Muistan joskus lukeneeni artikkelin, jossa oli kysytty ammattiratsastajilta ja -valmentajilta, mitä heidän mielestään kokoaminen on. Vastaukset olivat hyvin kirjavia. Ja varmasti jokaisella ratsastajalla onkin oma käsityksensä asiasta. Itse ajattelen, että kokoaminen on erottamaton osa isompaa kokonaisuutta, josta koostuu hevosen tasapaino. Siksi minusta sitä tulisi opettaa hevoselle heti, kun ratsastaja nousee selkään. Odottakaas kun selitän. Be warned, tää menee taas pidemmän kautta.
Hevosta ei ole luonnollisesti suunniteltu kantamaan ihmistä selässään. Hevosen selkä on kyllä tarkoitettu kantamaan painoa, mutta rangan alapuolella (suolisto ja sisäelimet, mikä ei jatkuvasti laiduntavan eläimen kohdalla ole ihan pieni massa kannateltavaksi), ei rangan yläpuolella. Luonnossa hevosella on sen hengissä selviytymisen kannalta pääpiirteittäin kaksi, täysin vastakkaista, liikkumismoodia: laiduntaminen ja pakeneminen. Laiduntava hevonen liikkuu hitaasti yhtä jalkaa kerrallaan eteenpäin siirtäen, turpa maassa about puolikaaren muotoista rataa puolelta toiselle piirtäen ja painoa etujalalta toiselle siirtäen. Tätä hevonen tekee luonnossa n. 16 h vuorokaudesta. Toinen ääripää on pakomoodi, jossa voimakkaista takajaloista otetaan kaikki tehot irti, ja hevonen pyrkii poistumaan paikalta mahdollisimman nopeasti ja suoraviivaisesti (vertauksena esim. eläimet, jotka pyrkivät hämäämään petoja tekemällä nopeita suunnanmuutoksia). Kumpikaan liikkumismoodi ei ole sovelias ratsastukseen. Tietysti hevoset liikkuvat myös muuten, esim. vaeltaessaan juomapaikalle tai siirtyessään uusille laidunmaille ja esim. leikkiessään (lähinnä varsat, nuoret ja oriit), mutta ei mennä niihin sen yksityiskohtaisemmin. Nykyaikainen ratsuhevonen on toki kulkenut pitkän matkan luonnossa elävistä villihevosista, mutta evoluution aikaskaalassa hevosen domestikaatio on tapahtunut verrattain hiljattain, vain joitakin tuhansia vuosia sitten, joten pohjimmiltaan nykyhevonen on vielä hyvin lähellä villejä serkkujaan (verrattuna esim. koiraan, jonka domestikaatio tapahtui ainakin 15.000 vuotta sitten, mahdollisesti jo paljon aiemminkin).
No, takaisin asiaan. (Minä, turhan knoppitiedon kruunaamaton kuningatar, onnistun jaarittelemaan aiheen sivusta näköjään jopa kirjoittaessani!) Ei varmaan tule yllätyksenä, että itse ajattelen kokoamisen lähtevän hevosen selästä ja sieltä käsin vaikuttavan hevosen liikkumiseen hyvin kokonaisvaltaisesti. Tai pieni korjaus; kokoaminen lähtee korvien välistä, mutta fyysisesti muutos kehossa lähtee selästä. Miten siis hevosen selän toiminnan tulee muuttua ns. luonnollisesta (laiduntaminen/pako) kun ratsastaja nousee selkään?
Laiduntava hevonen on levollinen, rauhallinen, rentoutunut. Sitkeässä istuva käsitys on, että kun hevosen pää menee alas, selkä nousee ylös, mutta oletteko todella seurannut laiduntavia hevosia? Kyllä niillä tuppaa selkä ja maha retkottamaan aika rennosti alhaalla, ja syystäkin. Laidunmoodissa energian kulutus on minimoitu (tarkoitus on ladata kehoon energiaa ruuan muodossa, ei kuluttaa sitä), joten myös lihastyö on vähäistä. Niskaside (nuchal ligament) ja sen jatke (supraspinous ligament) toki ovat venytyksessä pään ollessa maassa ja ne vaikuttavat jonkin verran selkänikamien asentoon, mutta niiden vaikutus ei juurikaan ulotu säkää pidemmälle selässä. Hyvin suoraselkäisen hevosen kohdalla voi saada vaikutelman, että selkä kokonaisuudessaan nousee ylös, mutta esim. Willin kaltaisen kaarevaselkäisen yksilön kohdalla näkee selvästi, että selkä sään takana on melkoisen notkolla sen laiduntaessa. Koko rintakori putoaa lapojen väliin, kun sitä kannattelevat lihakset, ns. sling muscles (löytyykö suomenkielistä vastinetta tälle käsitteelle?) ovat levossa, jotta hevonen ylettyy paremmin ruuan luo. Tässä asennossa hevonen on äärimmäisen etupainoinen, mikä on luonnossa erittäin tarkoituksenmukaista, mutta ei missään nimessä toivottavaa ratsulle.
Pakomoodi on about kaikilta osin juuri päinvastainen; hevosen pää nousee ylös, sen selkä jännittyy ja koko kehon ainoa tehtävä on poistua vaaran ulottumattomiin mahdollisimman nopeasti. Selän jännittymisen tarkoitus on saada takajalkojen työnnöstä irti maksimaalinen teho eteenpäin liikkumiseen. Hienosäätöön ei ole aikaa, vaan kuten urheiluautossa, jäykkä runko mahdollistaa sen, että kaikki työntö suuntautuu vain ja ainoastaan eteenpäin. Tämä mekanismi on niin syvälle ohjelmoitu hevoseen, että selän jännityksen ja jalkojen nopeuden välillä on suora korrelaatio; vauhdin lisääminen (=jalkojen liikkeen nopeutuminen) saa aina aikaan selän jännittymistä, ja selän jännittyminen saa hevosen automaattisesti nopeuttaman jalkojen liikettä. Tämän havaitsee jokainen, joka on istunut säpsyvän hevosen selässä; säpsähdystä seuraa aina muutama hätäisempi askel, vaikkei hevonen varsinaisesti poistuisikaan paikalta. Samasta syystä ylitemmossa ratsastaminen saa hevosen jännittymään. Selän jännittymisellä liikkeessä on oma funktionsa myös hitaammassa vauhdissa; selkälihasten täytyy suojella suhteellisen jäykkää rankaa liian suurilta liikeradoilta (erityisesti sivusuuntaan) hevosen liikkuessa. Mitä suurempi nopeus, sitä suuremmat voimat hevoseen kohdistuu (sekä sisäiset, ts. hevosen itsensä aiheuttamat, että ulkoiset) Tämä onkin selkälihasten tärkein funktio; selkärangan asennon kontrollointi kunkin tilanteen kannalta optimaalisella tavalla. Ja tästä päästään vihdoin selkälihasten ja kokoamisen väliseen yhteyteen!
Ratsuhevoselta toivottua tapaa liikkua ei käytännössä esiinny luonnossa. Ratsastajan nouseminen hevosen selkään muuttaa aina hevosen tasapainoa, joten hevosen täytyy kompensoida tätä tavalla tai toisella. Kokoaminen on ennen kaikkea tapa hallita tasapainoa, ja nimenomaan se toivottu tapa. Tasapainoa eteen-taakse suunnassa sekä sivusuunnassa, ja siksi suoruus on minusta erottamaton osa kokoamista. Olen aiemminkin kirjoitellut pitkät pätkät suoruudesta ja selkälihasten toiminnasta (kannattaa katsoa esim. Science of Motion-tägillä löytyviä kirjoituksia), joten koitan olla uppoamatta siihen suohon tässä sen syvemmälle. Puhutaan, että hevosen pitää "nostaa" selkäänsä. Tämä selän nostaminen (longitudinal flexion) on minun mielestä kokoamisen ensimmäinen aste, joka on vähimmäisvaatimus ratsastukselle. Siitä lähdetään hevosen koulutuksen ja vahvistumisen myötä lisäämään kokoamisastetta. Eli ennen kuin huolestutte, että promoan täällä nuorten hevosten niputtamista korkeaan muotoon, siitä ei ole missään nimessä kyse.
Monet selittävät, että kootessa hevosen painopiste siirtyy enemmän takajalkojen päälle. Tutkimusten mukaan hevosen painopiste ei kuitenkaan juurikaan siirry (miten se voisikaan, jos ajatellaan hevosta ihan fyysisenä kappaleena?!), ainoastaan hevosen tapa tasapainottaa itseään muuttuu. Erityisesti etu- ja takajalkojen rooli tasapainon hallinnassa muuttuu verrattuna hevosen ns. luonnolliseen tapaan tasapainottaa itseään. Tiettyyn pisteeseen asti hevosta voi ajatella puhtaasti fysiikan kannalta liikkuvana massana, vaikka toki biologialla ja kemialla on oma osuutensa. Hevoseenkin kuitenkin kohdistuu yleiset fysiikan lait ja voimat (tärkeimpinä gravitaatio ja liikkuvan massan inertia), niitä ei voi tässä universumissa kumota. Vapaana liikkuva hevonen ottaa ison osan liikkeestä vastaan etujaloilla, ts. etujalat jarruttavat liikettä, ettei hevonen menisi nokilleen. Käynnissä etujalat ovat kuin tolpat, joiden yli hevosen keho vyöryy, ravissa ja laukassa etujalat toimivat (tai ainakin niiden tulisi toimia) kengurukeppien tavoin. Takajalat taas ovat päävastuussa eteenpäin vievän liikkeen tuottamisessa, eli ne työntävät. Ilman ratsastajaa selässään hevonen on näin aivan riittävän hyvässä tasapainossa. Kun yhtälöön lisätään ratsastaja rasittamaan edelleen ennestään raskasta hevosen etuosaa, täytyy jonkin muuttua. Ratkaisumalleja on useita; nuori hevonen usein kiirehtii askeleitaan, aivan kuten ihminenkin kompastuttuaan siirtää jalkoja nopeammin eteenpäin, ettei kupsahda nenilleen. Luonnollinen reaktio, mutta pidemmän päälle kovin epäedullinen. Hevonen voi turvautua ratsastajaan, jolloin se saattaa ottaa tukea ratsastajan kädestä (kädelle jatkuvasti raskas hevonen) tai se vaatii ratsastajaa jatkuvasti pompottelemaan tasapainoa edestakaisin toistuvilla puolipidätteillä. Puolipidäte-puolipidäte-uskolliset ratsastajat siis vain hoitavat tasapainottomuuden oireita, eivät korjaa tilannetta. Surullisen moni hevonen tottuu liikkumaan etupainoisessa asennossa, mutta kuormittaa kehoaan epäterveellisellä tavalla.
Pysyvämpi ja pidemmän päälle kestävämpi ratkaisu on opettaa hevonen muuttamaan liikkumistapaansa siten, että ratsastajasta huolimatta takajaloista tuleva työntö ei kaada hevosta etupainoiseksi. Edelleen, jos puhutaan puhtaasti fysiikan lakeihin vedoten, vaihtoehtoja on ainakin kaksi; vähentää takaa tulevaa työntöä, tai suunnata se jonnekin muualle. Käytännössä aluksi täytyy tehdä vähän molempia; opettaa hevosta hitaassa vauhdissa (pienemmät voimat, joita on helpompi hallita) suuntaamaan työntöä myös ylös, eli tekemään työtä gravitaatiovoimaa vastaan. Koska takajalat ovat selvästi hevosen painopisteen takana, täytyy ylöspäin suuntautuva työntö tulla enimmäkseen jostain muualta. Mitä jää jäljelle? Selän lihakset, jotka voivat rangan asentoa hienosäätämällä nikama toisensa jälkeen suunnata työntöä nosteeksi ylös, sekä tärkeimpänä, maata vasten sijaitseva tukipiste; etujalat! Hevosen kootessa etu- ja takajalkojen välinen työnjako tasoittuu, eli myös takajalat alkavat jarruttaa (=ottaa liikettä vastaan) niiden astuessa syvemmälle rungon alle, ja etujalat alkavat työntää hevosta ylöspäin. "Etujalat" täytyy tässä kohtaa mieltää isompana kokonaisuutena, eli puhun etuosan lihaksistosta kokonaisuudessaan, sisältäen myös mm. serratus ventralis- ja pectoralis-lihakset.
Avainsana edellisessä kappaleessa on opettaa. Minusta on epäreilua ja jopa jossain määrin epäeettistä pyytää hevosta kantamaan ratsastajaa selässään, ilman että sitä opetetaan löytämään tasapaino ratsastajan alla. Eihän kukaan oleta ihmistenkään suoriutuvan vaativista työtehtävistä ilman asianmukaista koulutusta ja perehdytystä? Tasapainottomuus aiheuttaa hevoselle sekä fyysistä että psyykkistä rasitusta. Etupainoisuus ja kehon kaikki vinoudet kuormittavat epäterveellisellä tavalla hevosen kehoa, mutta aiheuttavat myös stressiä. Perinteinen ajattelutapa on ollut, että ajan mittaan hevonen oppii kokoamaan (kunhan ensin posotellaan vuosikaudet eteen-alas muodossa rivakasti eteenpäin ja tehdään puolipidätteitä...), ja kokoaminen on jotain maagista, mikä tapahtuu tietyssä vaiheessa hevosen koulutusta, perinteisen koulutusskaalan ylimmällä tasolla. Haluaisin kuitenkin kyseenalaistaa tämän ajattelun. Rakastan analogioita, joten tässä muutama; Jos haluat opetella puhumaan italiaa, onko järkevää ilmoittautua espanjan kurssille? Kielet ovat jossain määrin samankaltaisia, mutta eikö olisi parempi silti aloittaa suoraan italian opinnoista? Myönnetään, tämä analogia ei ole kaikkein osuvin, koska kokoamisessa on kyse fyysisestä taidosta, mutta vain osittain. Pelkkä lihasten harjoittaminen ei riitä. Asian A hallitseminen ei automaattisesti helpota asian B hallitsemista. Mekin voimme kasvattaa lihasvoimaa punttisalilla, mutta emme silti opi automaattisesti monimutkaisia tanssi- tai voimisteluliikkeitä. Hyvästä lihaskunnosta on apua, mutta liikkeiden hienosäätö täytyy joka tapauksessa opetella alkeista lähtien. Samoin hevonen, jota ei opeteta kokoamaan, vaan liikutetaan jatkuvasti muutoin, kehittää ja kasvattaa kyllä aerobista kuntoaan sekä tiettyjä lihaksia, mutta ei automaattisesti opi kokoamisen vaatimaa lihasten koordinaatiota. Ei ennen kuin siltä aletaan pyytää kokoamista. Sanotaan, että nuorella hevosella ei ole kokoamisen vaatimia lihaksia, joten sitä ei voi vaatia kulkemaan koottuna. Jo vastasyntyneellä varsalla on olemassa kaikki tarvittavat lihakset, mutta niiden voimaa ja koordinaatiota täytyy kehittää rauhassa. Nuoren hevosen ei tarvitse kulkea pitkiä matkoja koottuna, eikä kokoamisasteen tarvitse olla korkea, mutta miksei sille voisi heti alkuun pikkuhiljaa opettaa kokoamisen vaatimaa kehonhallintaa? Oli hevonen nuori tai vanha, ensimmäinen vaihe on joka tapauksessa opettaa hevosta aktivoimaan oikeat lihakset. Tämä on asia, joka hevosen täytyy jossain määrin itse hoksata, meillä ei ole automaattisesti yhteyttä hevosen aivoihin ja lihaksistoon. Mitään nappia painamalla ei ihminen voi aktivoida oikeita lihaksia, me voimme vain koittaa parhaamme mukaan ohjailla hevosen aivoja oikeaan suuntaan. Mutta varmaa on, että ilman ihmisen aktiivista apua hevonen ei itse hoksaa tarjota kokoamista. Kyse on alkuun siis hevosen aivojen ja hermoston opettamisesta. Sen voi tehdä myös maasta käsin, ilman ratsastajan painoa selässä. Silloin haasteena on vähäisempi fyysinen kontakti hevoseen, jolloin vaikutusmahdollisuudet ovat rajallisemmat kuin ratsain, mutta hevoselle tehtävä on fyysisesti helpompi. Kuten lapsille opetetaan aakkosia ennen varsinaista lukutaitoa, täytyy hevoselle antaa tarvittavat työkalut. Tällöin se ajan mittaan vahvistuu fyysisesti oikeista paikoista ja samalla sen kehon hienosäätö ja motoriikka kehittyy entisestään paremmaksi. Hienovaraisesti ja hevosen ehdoilla lempeästi tehtynä en usko, että tässä olisi suurta vaaraa vahingoittaa hevosta, ainakaan sen enempää kuin jos hevosta ratsastetaan ensin muutama vuosi etupainoisena ja mahdollisesti vinona. Vinouden otan tähän siksi mukaan, että kun hevonen oppii kokoamaan oikein, se kaupan päälle samalla suoristuu. Hevoset ovat taitavia kompensoimaan luonnollisia vinouksiaan, ja niin kauan kun hevosen annetaan liikkua "luonnollisesti", se kulkee taatusti vinona. Vinouden korjaaminen edellyttää selän lihasten hienosäätöä, eli käytännössä selkärangan rotaation hallintaa. Samat lihakset, jotka hallitsevat rotaatiota, muuntavat takajalkojen työnnön myös ylöspäin. Suoruus ja kokoaminen ovat siten erottamattomasti kytköksissä toisiinsa; molemmat ovat lähtöisin selkälihasten kyvystä hienosäätää selkänikamien asentoa. Kyseessä on saman ilmiön kaksi eri näkyvää ilmenemismuotoa. Kokoamisen opettelussa kannattaakin käyttää apuna taivutuksia; voltteja, ympyröitä, taivutusväistöjä, piruetteja. Lainaan taas herra Cornillen sanoja;
Ts. suomeksi ja selkokielellä; jos haluat "nostaa" hevosen selkää ylös, opeta se taipumaan oikein.
Minua kiehtoo nykyään yhä enemmän henkinen prosessi, mikä on nähtävissä hevosessa. In-hand-työskentelyssä maasta käsin on ratsastukseen verrattuna se etu, että näen koko ajan Willin kasvojen ilmeet. Olen ajan mittaan oppinut aika hyvin tulkitsemaan sen ilmeitä; silmien, korvien ja koko kasvojen pieniä muutoksia, ja ennustamaan esim. milloin Willi rentoutuu (käytetään nyt tätä sanaa paremman puutteessa, mutta tarkennuksena sanottakoon, että tarkoitan nimenomaan mielen rentoutumista). Näen yleensä jo muutamaa askelta ennen milloin Willi huokaisee, lerpauttaa korviaan, rentouttaa alaleuan tms. Silmät ovat todellakin sielun peili, ja ne kertovat, mitä Willin aivoissa tapahtuu. Hevoset kertovat kehollaan paljon, jos ihminen osaa kuunnella. Ne ovat luonnostaan uteliaita, ja ns. searching-moodissa hevosen mieli aktivoituu ja osallistuu oppimisprosessiin. Tämä edellyttää, että hevonen kokee olonsa turvalliseksi. Jos hevonen on stressaantunut tai peloissaan, sen mieli sulkeutuu. Myös fyysinen kipu saa hevosen sulkeutumaan ja passiiviseksi tai flegmaattiseksi. Aktiivinen osallistuminen on myös taito, joka vahvistuu ajan mittaan, jos hevonen kokee sen hyödylliseksi, ts. siitä seuraa sille hyviä asioita. Kokoamisen myötä tuleva parempi tasapaino on hevosen kannalta toivottava tila, joten ne kokevat kokoamisen yleensä positiivisena asiana. Se kuitenkin vaatii niiltä totutusta kehon tilasta poikkeamista (vinouksista, jumeista ja opituista liikemalleista luopumista), mikä voi olla pelottavaa, joten hevosen mieli usein poukkoilee edestakaisin uteliaisuuden ja huolestuneisuuden välillä. Erityisesti jos hevonen on oppinut kompensoimaan kipuja vääränlaisilla liikeradoilla, niiden korjaaminen vie aikaa ja vaatii suurta kärsivällisyyttä ja lempeyttä.
Willistä näkyy nämä mielen liikkeet hyvin selvästi. Willi saattaa esim. yhden kulman aikana ensin taipua hyvin, kunnes muutaman askeleen jälkeen sen silmistä näkyy pieni huolestuneisuus, jos taipuminen on vähän vaikeaa. Seuraavassa askeleessa se saattaa löytää taas tasapainon, jolloin silmien ilme pehmenee, ja se jatkaa kauniisti koottuna suoralle linjalle. Tässä vaiheessa se yleensä tarjoaa myös isompaa liikettä; käynnissä askeleen rytmi paranee ja liike pehmenee, ravissa askeleeseen tulee lisää nostetta, askeleeseen lisää pituutta, mutta tahti saattaa jopa hidastua. Voisin jopa väittää, että sen ilmeestä näkyy, että se on tyytyväinen itseensä. Parantanut tasapaino lisää hevosen itseluottamusta. Ulkopuolinen tarkkailija, joka ei katsoisi Willin ilmettä, vaan ainoastaan sen kehon liikettä, ei todennäköisesti huomaisi mitään muuta muutosta kuin kulman jälkeen liikkeen laadun paranemisen. Näissä tilanteissa annan usein Willin liikkua isommin eteenpäin, jos se sitä itse tarjoaa. Kokoaminen ei kuitenkaan saa hävitä, ja esim. paras keskikäynti tulee silloin, kun Willi säilyttää kokoamisen, ja tämän tuoman parantuneen tasapainon turvin se voi lisätä takajalkojen työntöä menemättä etupainoiseksi. Askel vie enemmän myös eteenpäin, mutta sen noste ylöspäin säilyy. Myös kaula ojentuu eteenpäin, mutta ryhti säilyy, siten että korvat ojentuvat pidemmälle, mutta pysyvät korkeimpana kohtana. Hevosen kokoaminen ei siis tarkoita hevosen lyhentämistä, eikä lyhentäminen kokoamista. On tärkeää, että hevonen saa itse säädellä kaulan asentoa, painumatta kuitenkaan etupainoiseksi liian alas tai rullalle.
Oliskohan tässä tarpeeksi pureskeltavaa yhdelle kerralle? Vielä varmaan yhden jutun verran jatkan tällä teemalla. Ajattelin ampua alas joitakin kokoamiseen (ja ylipäätään hevosen liikkeeseen) liittyviä väitteitä ja myyttejä, mutta niistä lisää myöhemmin.
P.S. Kevään kohokohta, Horse in Motion-tapahtuma lähestyy! Joko sulla on liput? Mä aion olla paikalla koko viikonlopun!
Laiduntava hevonen on levollinen, rauhallinen, rentoutunut. Sitkeässä istuva käsitys on, että kun hevosen pää menee alas, selkä nousee ylös, mutta oletteko todella seurannut laiduntavia hevosia? Kyllä niillä tuppaa selkä ja maha retkottamaan aika rennosti alhaalla, ja syystäkin. Laidunmoodissa energian kulutus on minimoitu (tarkoitus on ladata kehoon energiaa ruuan muodossa, ei kuluttaa sitä), joten myös lihastyö on vähäistä. Niskaside (nuchal ligament) ja sen jatke (supraspinous ligament) toki ovat venytyksessä pään ollessa maassa ja ne vaikuttavat jonkin verran selkänikamien asentoon, mutta niiden vaikutus ei juurikaan ulotu säkää pidemmälle selässä. Hyvin suoraselkäisen hevosen kohdalla voi saada vaikutelman, että selkä kokonaisuudessaan nousee ylös, mutta esim. Willin kaltaisen kaarevaselkäisen yksilön kohdalla näkee selvästi, että selkä sään takana on melkoisen notkolla sen laiduntaessa. Koko rintakori putoaa lapojen väliin, kun sitä kannattelevat lihakset, ns. sling muscles (löytyykö suomenkielistä vastinetta tälle käsitteelle?) ovat levossa, jotta hevonen ylettyy paremmin ruuan luo. Tässä asennossa hevonen on äärimmäisen etupainoinen, mikä on luonnossa erittäin tarkoituksenmukaista, mutta ei missään nimessä toivottavaa ratsulle.
Pakomoodi on about kaikilta osin juuri päinvastainen; hevosen pää nousee ylös, sen selkä jännittyy ja koko kehon ainoa tehtävä on poistua vaaran ulottumattomiin mahdollisimman nopeasti. Selän jännittymisen tarkoitus on saada takajalkojen työnnöstä irti maksimaalinen teho eteenpäin liikkumiseen. Hienosäätöön ei ole aikaa, vaan kuten urheiluautossa, jäykkä runko mahdollistaa sen, että kaikki työntö suuntautuu vain ja ainoastaan eteenpäin. Tämä mekanismi on niin syvälle ohjelmoitu hevoseen, että selän jännityksen ja jalkojen nopeuden välillä on suora korrelaatio; vauhdin lisääminen (=jalkojen liikkeen nopeutuminen) saa aina aikaan selän jännittymistä, ja selän jännittyminen saa hevosen automaattisesti nopeuttaman jalkojen liikettä. Tämän havaitsee jokainen, joka on istunut säpsyvän hevosen selässä; säpsähdystä seuraa aina muutama hätäisempi askel, vaikkei hevonen varsinaisesti poistuisikaan paikalta. Samasta syystä ylitemmossa ratsastaminen saa hevosen jännittymään. Selän jännittymisellä liikkeessä on oma funktionsa myös hitaammassa vauhdissa; selkälihasten täytyy suojella suhteellisen jäykkää rankaa liian suurilta liikeradoilta (erityisesti sivusuuntaan) hevosen liikkuessa. Mitä suurempi nopeus, sitä suuremmat voimat hevoseen kohdistuu (sekä sisäiset, ts. hevosen itsensä aiheuttamat, että ulkoiset) Tämä onkin selkälihasten tärkein funktio; selkärangan asennon kontrollointi kunkin tilanteen kannalta optimaalisella tavalla. Ja tästä päästään vihdoin selkälihasten ja kokoamisen väliseen yhteyteen!
Ratsuhevoselta toivottua tapaa liikkua ei käytännössä esiinny luonnossa. Ratsastajan nouseminen hevosen selkään muuttaa aina hevosen tasapainoa, joten hevosen täytyy kompensoida tätä tavalla tai toisella. Kokoaminen on ennen kaikkea tapa hallita tasapainoa, ja nimenomaan se toivottu tapa. Tasapainoa eteen-taakse suunnassa sekä sivusuunnassa, ja siksi suoruus on minusta erottamaton osa kokoamista. Olen aiemminkin kirjoitellut pitkät pätkät suoruudesta ja selkälihasten toiminnasta (kannattaa katsoa esim. Science of Motion-tägillä löytyviä kirjoituksia), joten koitan olla uppoamatta siihen suohon tässä sen syvemmälle. Puhutaan, että hevosen pitää "nostaa" selkäänsä. Tämä selän nostaminen (longitudinal flexion) on minun mielestä kokoamisen ensimmäinen aste, joka on vähimmäisvaatimus ratsastukselle. Siitä lähdetään hevosen koulutuksen ja vahvistumisen myötä lisäämään kokoamisastetta. Eli ennen kuin huolestutte, että promoan täällä nuorten hevosten niputtamista korkeaan muotoon, siitä ei ole missään nimessä kyse.
Monet selittävät, että kootessa hevosen painopiste siirtyy enemmän takajalkojen päälle. Tutkimusten mukaan hevosen painopiste ei kuitenkaan juurikaan siirry (miten se voisikaan, jos ajatellaan hevosta ihan fyysisenä kappaleena?!), ainoastaan hevosen tapa tasapainottaa itseään muuttuu. Erityisesti etu- ja takajalkojen rooli tasapainon hallinnassa muuttuu verrattuna hevosen ns. luonnolliseen tapaan tasapainottaa itseään. Tiettyyn pisteeseen asti hevosta voi ajatella puhtaasti fysiikan kannalta liikkuvana massana, vaikka toki biologialla ja kemialla on oma osuutensa. Hevoseenkin kuitenkin kohdistuu yleiset fysiikan lait ja voimat (tärkeimpinä gravitaatio ja liikkuvan massan inertia), niitä ei voi tässä universumissa kumota. Vapaana liikkuva hevonen ottaa ison osan liikkeestä vastaan etujaloilla, ts. etujalat jarruttavat liikettä, ettei hevonen menisi nokilleen. Käynnissä etujalat ovat kuin tolpat, joiden yli hevosen keho vyöryy, ravissa ja laukassa etujalat toimivat (tai ainakin niiden tulisi toimia) kengurukeppien tavoin. Takajalat taas ovat päävastuussa eteenpäin vievän liikkeen tuottamisessa, eli ne työntävät. Ilman ratsastajaa selässään hevonen on näin aivan riittävän hyvässä tasapainossa. Kun yhtälöön lisätään ratsastaja rasittamaan edelleen ennestään raskasta hevosen etuosaa, täytyy jonkin muuttua. Ratkaisumalleja on useita; nuori hevonen usein kiirehtii askeleitaan, aivan kuten ihminenkin kompastuttuaan siirtää jalkoja nopeammin eteenpäin, ettei kupsahda nenilleen. Luonnollinen reaktio, mutta pidemmän päälle kovin epäedullinen. Hevonen voi turvautua ratsastajaan, jolloin se saattaa ottaa tukea ratsastajan kädestä (kädelle jatkuvasti raskas hevonen) tai se vaatii ratsastajaa jatkuvasti pompottelemaan tasapainoa edestakaisin toistuvilla puolipidätteillä. Puolipidäte-puolipidäte-uskolliset ratsastajat siis vain hoitavat tasapainottomuuden oireita, eivät korjaa tilannetta. Surullisen moni hevonen tottuu liikkumaan etupainoisessa asennossa, mutta kuormittaa kehoaan epäterveellisellä tavalla.
Pysyvämpi ja pidemmän päälle kestävämpi ratkaisu on opettaa hevonen muuttamaan liikkumistapaansa siten, että ratsastajasta huolimatta takajaloista tuleva työntö ei kaada hevosta etupainoiseksi. Edelleen, jos puhutaan puhtaasti fysiikan lakeihin vedoten, vaihtoehtoja on ainakin kaksi; vähentää takaa tulevaa työntöä, tai suunnata se jonnekin muualle. Käytännössä aluksi täytyy tehdä vähän molempia; opettaa hevosta hitaassa vauhdissa (pienemmät voimat, joita on helpompi hallita) suuntaamaan työntöä myös ylös, eli tekemään työtä gravitaatiovoimaa vastaan. Koska takajalat ovat selvästi hevosen painopisteen takana, täytyy ylöspäin suuntautuva työntö tulla enimmäkseen jostain muualta. Mitä jää jäljelle? Selän lihakset, jotka voivat rangan asentoa hienosäätämällä nikama toisensa jälkeen suunnata työntöä nosteeksi ylös, sekä tärkeimpänä, maata vasten sijaitseva tukipiste; etujalat! Hevosen kootessa etu- ja takajalkojen välinen työnjako tasoittuu, eli myös takajalat alkavat jarruttaa (=ottaa liikettä vastaan) niiden astuessa syvemmälle rungon alle, ja etujalat alkavat työntää hevosta ylöspäin. "Etujalat" täytyy tässä kohtaa mieltää isompana kokonaisuutena, eli puhun etuosan lihaksistosta kokonaisuudessaan, sisältäen myös mm. serratus ventralis- ja pectoralis-lihakset.
Avainsana edellisessä kappaleessa on opettaa. Minusta on epäreilua ja jopa jossain määrin epäeettistä pyytää hevosta kantamaan ratsastajaa selässään, ilman että sitä opetetaan löytämään tasapaino ratsastajan alla. Eihän kukaan oleta ihmistenkään suoriutuvan vaativista työtehtävistä ilman asianmukaista koulutusta ja perehdytystä? Tasapainottomuus aiheuttaa hevoselle sekä fyysistä että psyykkistä rasitusta. Etupainoisuus ja kehon kaikki vinoudet kuormittavat epäterveellisellä tavalla hevosen kehoa, mutta aiheuttavat myös stressiä. Perinteinen ajattelutapa on ollut, että ajan mittaan hevonen oppii kokoamaan (kunhan ensin posotellaan vuosikaudet eteen-alas muodossa rivakasti eteenpäin ja tehdään puolipidätteitä...), ja kokoaminen on jotain maagista, mikä tapahtuu tietyssä vaiheessa hevosen koulutusta, perinteisen koulutusskaalan ylimmällä tasolla. Haluaisin kuitenkin kyseenalaistaa tämän ajattelun. Rakastan analogioita, joten tässä muutama; Jos haluat opetella puhumaan italiaa, onko järkevää ilmoittautua espanjan kurssille? Kielet ovat jossain määrin samankaltaisia, mutta eikö olisi parempi silti aloittaa suoraan italian opinnoista? Myönnetään, tämä analogia ei ole kaikkein osuvin, koska kokoamisessa on kyse fyysisestä taidosta, mutta vain osittain. Pelkkä lihasten harjoittaminen ei riitä. Asian A hallitseminen ei automaattisesti helpota asian B hallitsemista. Mekin voimme kasvattaa lihasvoimaa punttisalilla, mutta emme silti opi automaattisesti monimutkaisia tanssi- tai voimisteluliikkeitä. Hyvästä lihaskunnosta on apua, mutta liikkeiden hienosäätö täytyy joka tapauksessa opetella alkeista lähtien. Samoin hevonen, jota ei opeteta kokoamaan, vaan liikutetaan jatkuvasti muutoin, kehittää ja kasvattaa kyllä aerobista kuntoaan sekä tiettyjä lihaksia, mutta ei automaattisesti opi kokoamisen vaatimaa lihasten koordinaatiota. Ei ennen kuin siltä aletaan pyytää kokoamista. Sanotaan, että nuorella hevosella ei ole kokoamisen vaatimia lihaksia, joten sitä ei voi vaatia kulkemaan koottuna. Jo vastasyntyneellä varsalla on olemassa kaikki tarvittavat lihakset, mutta niiden voimaa ja koordinaatiota täytyy kehittää rauhassa. Nuoren hevosen ei tarvitse kulkea pitkiä matkoja koottuna, eikä kokoamisasteen tarvitse olla korkea, mutta miksei sille voisi heti alkuun pikkuhiljaa opettaa kokoamisen vaatimaa kehonhallintaa? Oli hevonen nuori tai vanha, ensimmäinen vaihe on joka tapauksessa opettaa hevosta aktivoimaan oikeat lihakset. Tämä on asia, joka hevosen täytyy jossain määrin itse hoksata, meillä ei ole automaattisesti yhteyttä hevosen aivoihin ja lihaksistoon. Mitään nappia painamalla ei ihminen voi aktivoida oikeita lihaksia, me voimme vain koittaa parhaamme mukaan ohjailla hevosen aivoja oikeaan suuntaan. Mutta varmaa on, että ilman ihmisen aktiivista apua hevonen ei itse hoksaa tarjota kokoamista. Kyse on alkuun siis hevosen aivojen ja hermoston opettamisesta. Sen voi tehdä myös maasta käsin, ilman ratsastajan painoa selässä. Silloin haasteena on vähäisempi fyysinen kontakti hevoseen, jolloin vaikutusmahdollisuudet ovat rajallisemmat kuin ratsain, mutta hevoselle tehtävä on fyysisesti helpompi. Kuten lapsille opetetaan aakkosia ennen varsinaista lukutaitoa, täytyy hevoselle antaa tarvittavat työkalut. Tällöin se ajan mittaan vahvistuu fyysisesti oikeista paikoista ja samalla sen kehon hienosäätö ja motoriikka kehittyy entisestään paremmaksi. Hienovaraisesti ja hevosen ehdoilla lempeästi tehtynä en usko, että tässä olisi suurta vaaraa vahingoittaa hevosta, ainakaan sen enempää kuin jos hevosta ratsastetaan ensin muutama vuosi etupainoisena ja mahdollisesti vinona. Vinouden otan tähän siksi mukaan, että kun hevonen oppii kokoamaan oikein, se kaupan päälle samalla suoristuu. Hevoset ovat taitavia kompensoimaan luonnollisia vinouksiaan, ja niin kauan kun hevosen annetaan liikkua "luonnollisesti", se kulkee taatusti vinona. Vinouden korjaaminen edellyttää selän lihasten hienosäätöä, eli käytännössä selkärangan rotaation hallintaa. Samat lihakset, jotka hallitsevat rotaatiota, muuntavat takajalkojen työnnön myös ylöspäin. Suoruus ja kokoaminen ovat siten erottamattomasti kytköksissä toisiinsa; molemmat ovat lähtöisin selkälihasten kyvystä hienosäätää selkänikamien asentoa. Kyseessä on saman ilmiön kaksi eri näkyvää ilmenemismuotoa. Kokoamisen opettelussa kannattaakin käyttää apuna taivutuksia; voltteja, ympyröitä, taivutusväistöjä, piruetteja. Lainaan taas herra Cornillen sanoja;
"Bend is rotation. Rotation is lift. Bend feels round."
Ts. suomeksi ja selkokielellä; jos haluat "nostaa" hevosen selkää ylös, opeta se taipumaan oikein.
Minua kiehtoo nykyään yhä enemmän henkinen prosessi, mikä on nähtävissä hevosessa. In-hand-työskentelyssä maasta käsin on ratsastukseen verrattuna se etu, että näen koko ajan Willin kasvojen ilmeet. Olen ajan mittaan oppinut aika hyvin tulkitsemaan sen ilmeitä; silmien, korvien ja koko kasvojen pieniä muutoksia, ja ennustamaan esim. milloin Willi rentoutuu (käytetään nyt tätä sanaa paremman puutteessa, mutta tarkennuksena sanottakoon, että tarkoitan nimenomaan mielen rentoutumista). Näen yleensä jo muutamaa askelta ennen milloin Willi huokaisee, lerpauttaa korviaan, rentouttaa alaleuan tms. Silmät ovat todellakin sielun peili, ja ne kertovat, mitä Willin aivoissa tapahtuu. Hevoset kertovat kehollaan paljon, jos ihminen osaa kuunnella. Ne ovat luonnostaan uteliaita, ja ns. searching-moodissa hevosen mieli aktivoituu ja osallistuu oppimisprosessiin. Tämä edellyttää, että hevonen kokee olonsa turvalliseksi. Jos hevonen on stressaantunut tai peloissaan, sen mieli sulkeutuu. Myös fyysinen kipu saa hevosen sulkeutumaan ja passiiviseksi tai flegmaattiseksi. Aktiivinen osallistuminen on myös taito, joka vahvistuu ajan mittaan, jos hevonen kokee sen hyödylliseksi, ts. siitä seuraa sille hyviä asioita. Kokoamisen myötä tuleva parempi tasapaino on hevosen kannalta toivottava tila, joten ne kokevat kokoamisen yleensä positiivisena asiana. Se kuitenkin vaatii niiltä totutusta kehon tilasta poikkeamista (vinouksista, jumeista ja opituista liikemalleista luopumista), mikä voi olla pelottavaa, joten hevosen mieli usein poukkoilee edestakaisin uteliaisuuden ja huolestuneisuuden välillä. Erityisesti jos hevonen on oppinut kompensoimaan kipuja vääränlaisilla liikeradoilla, niiden korjaaminen vie aikaa ja vaatii suurta kärsivällisyyttä ja lempeyttä.
Willistä näkyy nämä mielen liikkeet hyvin selvästi. Willi saattaa esim. yhden kulman aikana ensin taipua hyvin, kunnes muutaman askeleen jälkeen sen silmistä näkyy pieni huolestuneisuus, jos taipuminen on vähän vaikeaa. Seuraavassa askeleessa se saattaa löytää taas tasapainon, jolloin silmien ilme pehmenee, ja se jatkaa kauniisti koottuna suoralle linjalle. Tässä vaiheessa se yleensä tarjoaa myös isompaa liikettä; käynnissä askeleen rytmi paranee ja liike pehmenee, ravissa askeleeseen tulee lisää nostetta, askeleeseen lisää pituutta, mutta tahti saattaa jopa hidastua. Voisin jopa väittää, että sen ilmeestä näkyy, että se on tyytyväinen itseensä. Parantanut tasapaino lisää hevosen itseluottamusta. Ulkopuolinen tarkkailija, joka ei katsoisi Willin ilmettä, vaan ainoastaan sen kehon liikettä, ei todennäköisesti huomaisi mitään muuta muutosta kuin kulman jälkeen liikkeen laadun paranemisen. Näissä tilanteissa annan usein Willin liikkua isommin eteenpäin, jos se sitä itse tarjoaa. Kokoaminen ei kuitenkaan saa hävitä, ja esim. paras keskikäynti tulee silloin, kun Willi säilyttää kokoamisen, ja tämän tuoman parantuneen tasapainon turvin se voi lisätä takajalkojen työntöä menemättä etupainoiseksi. Askel vie enemmän myös eteenpäin, mutta sen noste ylöspäin säilyy. Myös kaula ojentuu eteenpäin, mutta ryhti säilyy, siten että korvat ojentuvat pidemmälle, mutta pysyvät korkeimpana kohtana. Hevosen kokoaminen ei siis tarkoita hevosen lyhentämistä, eikä lyhentäminen kokoamista. On tärkeää, että hevonen saa itse säädellä kaulan asentoa, painumatta kuitenkaan etupainoiseksi liian alas tai rullalle.
Oliskohan tässä tarpeeksi pureskeltavaa yhdelle kerralle? Vielä varmaan yhden jutun verran jatkan tällä teemalla. Ajattelin ampua alas joitakin kokoamiseen (ja ylipäätään hevosen liikkeeseen) liittyviä väitteitä ja myyttejä, mutta niistä lisää myöhemmin.
P.S. Kevään kohokohta, Horse in Motion-tapahtuma lähestyy! Joko sulla on liput? Mä aion olla paikalla koko viikonlopun!
