Tänään oli SUPERhyvä maanantai!

Pakko tulla heti hehkuttamaan ja kirjaamaan itselle muistiin huomiot ja havainnot illan tunnista. Odotukset eivät olleet kovin suuret, koska viime aikoina huomio on kiinnittynyt niin moneen muuhuun seikkaan, ettei olla kovin järjestelmällisesti treenattu.

Viimeksi Mini oli meidän perään katsomassa yli kuukausi sitten, ja silloin tunnin lopuksi kokeiltiin myös maasta käsin työskentelyä. Olen tämän väliajan koittanut itsekseni kovasti harjoitella, ja täytyy sanoa, että kyllä siitä on selvästi hyötyä. Kun olen ensin tehnyt harjoituksia maasta, ja sen jälkeen nousen selkään, on Willi yleensä heti paljon suorempi ja kantaa itsensä paremmin. Tänään tunti aloitettiin sillä, että näytin mitä olen tehnyt Willin kanssa maasta, ja Mini korjasi ja neuvoi lisää. Vauhdista puhuttiin, se täytyy pitää riittävän hitaana, ja niin, että hevonen joutuu hidastamaan ja sovittamaan askeleensa minun tahtiin, eikä päin vastoin. Willi varsinkin vasemmassa kierroksessa välillä punkee lapa edellä mua kohti (Willi on mun arvion mukaan vasenkätinen), ja tätä pitää korjata joko esim. viemällä raipan pää sen turvan eteen (jos koko hevonen meinaa kääntyä eteen) tai tekemällä itse avoa (ts. kääntämällä oma sisäpuolen hartia hiukan taakse), jolloin hevosenkin pitäisi seurata. Ja ihmeellistä, se todella toimii! Aluksi käytettiin seinää apuna, ettei takaosa karkaa, ja ihan selviä avotaivutusaskeleita Willi otti, ilman että mitenkään ohjilla pyysin sitä kääntämään etuosaa uran sisälle. Puoliero vasemman ja oikean kierroksen välillä on vielä suuri; Willin on helpompi kantaa itsensä suorana ja tehdä avoa oikealle, koska sillä on luonnostaan rangassa lievää rotaatiota oikealle (eli oikeassa kierroksessa tulee luonnostaan ns. myötärotaatio). Avojen jälkeen kokeiltiin vähän myös sulkua, se oli jo astetta haastavampaa. Ensin kokeiltiin niin, että otin raipan hevosen puoleiseen käteen (joka pitelee myös ohjia) ja vein raipan hevosen toiselle puolelle, ns. ulkopohkeeksi. Sitten hyvästä avosta uralta lähdin itse tekemään sulkua kohti kentän keskustaa, raipalla pyytäen että Willi seuraa ja astuu takajaloilla ristiin. Avon kautta haettu taivutus sisälle pitäisi säilyttää. Tai siis tämä oli suunnitelma, mutta toteutus ei ihan toiminut... Willi on niin iso, että minun on hankalaa hallita hevosen selän yläpuolella oleva oma (hevosen puoleinen) käsi, joka pitelee yhtaikaa ohjia JA pyytää raipalla ristiaskeleita, varsinkin kun tämä on Willillekin vielä uutta, eikä se oikein ymmärtänyt seurata minua pois uralta. Muutaman kokeilun jälkeen todettiin, että meille on helpompaa tehdä sulku niin, että olen itse väistön ulkopuolella, eli hevonen taipuu  ja liikkuu minusta poispäin. Samoin ohjat voi ottaa molempiin käsiin liikkeitä tehdessä, vaikka suoralla uralla on parempi itse kulkea suoraan (ja suorana), pitäen rintamasuunnan eteen ja ohjat vain hevosen puoleisessa kädessä. Ohjastuntuman pitää olla mahdollisimman kevyt, tai oikeastaan ihan olematon, eli hevonen kantaa itsensä täysin riippumatta ohjista, ja ohjat saavat lyödä löysää, ilman että hevosessa tapahtuu mitään muutosta.

                
Ja jottei päästäisi liian helpolla, kokeiltiin myös ravia. Tarkoitus on, että minä kävelen, ja Willi ravaa vierelläni, eli vauhdin pitää olla todella hidas. Hitaan vauhdin pointti on opettaa hevosta jarruttamaan itse takajaloillaan (ei etujaloillaan, niinkuin ne luonnostaan helposti tekevät), eli pidentää takajalkojen askeleen jarrutusvaihetta. Willi teki muutaman oikein hyvän pätkän ravia, niin että melkein koko pitkän sivun verran onnistuttiin pysymään tasatahdissa. Sen muoto ei ravissa ole vielä oikea, mutta se toivottavasti tulee harjoituksen ja tasapainon paranemisen myötä. Ohjeeksi saatiin harjoitella paljon siirtymisiä ja lyhyitä, hyviä pätkiä ravia. Ääntä ja sanallisia apuja voi ja kannattaa käyttää hyväksi. Näitä pitää treenailla myös maastokävelyillä, ja hyödyntää Willin luontainen parempi eteenpäinpyrkimys siellä (kunhan kevät tulee takaisin ja meidän tallitie sulaa taas kulkukelpoiseksi!)

                                                                                                       

No lopulta päästiin nousemaan selkäänkin. Tutut kuviot, eli hevosen ranka suoraksi hitaassa käynnissä, ja erityishuomio oli tänään siinä, että hidastaminen tapahtuu istunnalla, ei ohjalla. Oli myös hyvä palauttaa mieleen, että korjaaminen aloitetaan aina siirtämällä sisätakajalkaa rungon alle, ei ohjista vetämällä. Tavoite on, että vaikka minä todella myötään reilusti kädellä niin että ohjat roikkuvat löysinä, Willin täytyy säilyttää oma asento ja käynti muuttumattomana. Huomasin, että roikun itse helposti vasemmassa ohjassa (ja purnaan että hevonen on vahvempi vasemmalle!), joten nyt piti viedä koko käsi reilusti eteen, etten yhtään ota liikaa vasemmasta. Niin hullunkuriselta kuin se kuulostaakin, oli todella vaikeaa pyytää pelkällä vasemmalla jalalla takaosaa ulos (eli oikealle) ja asettaa ulos ilman että tarrasin vasempaan ohjaan. Mikä siinä on, että ensimmäisenä tulee otettua ohjasta, ja vielä siitä väärästä? Ihmekös se, että hevosella on vaikeaa, jos samaan aikaan pyydän pohkeella sitä astumaaan syvemmälle rungon alle ja kädellä estän takajalan liikkeen! Varsinkin ravissa tuntui olevan ihan liikaa vaadittu mun omalta motoriikalta, että käyttäisin vasenta jalkaa ilman vasenta kättä. No nyt tuli oikein kunnolla kiinnitettyä tähän huomiota, joten toivottavasti pystyn itsekseni treenaamalla parantamaan omaa motoriikkaa. Käynnissä tehtiin tällä kertaa jyrkkiä väistöjä (lisää haastetta, pois mukavuusalueelta!), ja avossa vasemmalle minun piti koko ajan vahtia, että en vedä, vaan sisäohja on hetkittäin jopa täysin löysä. Tähän auttoi, kun otin ulkojalan polven tueksi, ja autoin siten etuosaa pysymään uran sisäpuolella. Olen huomannut, että näissä avoissa en nykyään juurikaan käytä alapohjetta (ainakaan jos tehdään loivaa avoa) vaan hevosen taivuttaminen ja ohjaaminen tapahtuu enimmäkseen lantiolla, reidellä ja polvilla. Tämä ei ole ollut mitenkään tietoista, vaan luulen, että kun olen joutunut miettimään enemmän istuntaa ja lantion asentoa, ei aivokapasitettia ole riittänyt enää "alemmas jalkaa pitkin", varsinkin jos haluttu reaktio on saatu jo aikaan ilman alapohkeen käyttöä. Vasemmalle oli vaikeaa tasapainotella poikitusasteen, rangan oikean asennon ja oikean asettumisen välillä, oikealle se on paljon helpompaa.

                                                                                                  
Tunnista jäi tosi hyvä mieli, ja tuntui että ihan uskomattoman paljon ehdittiin tehdä eri asioita. Koska olen luonteeltani pahimman laatuinen yksityiskohtien nysvääjä, mua ei ollenkaan haittaa se, että kerrasta toiseen tehdään samoja asioita ja harjoituksia, varsinkin kun aina löytyy parannettavaa. Oikeastaan tuntuu ihan luksukselta se, että Minin kärsivällisyys riittää kerta toisensa jälkeen korjaamaan pieniä, mutta sitäkin tärkeämpia perusasioita, ja että vaikka tunteja on aika harvaakseltaan, niiden välillä kulkee selkeä punainen lanka ja jatkuva teema. Tunnin jälkeen Willillä oli molemmat suupielet kevyessä vaahdossa (mikä ei ole mitenkään itsestään selvää!), ja se tuntui jotenkin mietteliäältä, mutta hyvin levolliselta. Varmaan sillekin tunnilla oli paljon mietittävää, ja vaikkei tunti fyysisesti ollutkaan rasittava, tehtiin paljon hevoseltakin keskittymistä vaativia tehtäviä. Ja nyt kun jälkikäteen ajattelen, niin Willi olikin koko tunnin tosi hyvin keskittynyt, ei mitään ylimääräisiä pörinöitä tai säpsymisiä! Ai niin, ja läksyksi saatiin kokeilla maasta työskentelyä kangilla, joten täytynee ruveta suunnittelemaan sellaistenkin vehkeiden hankkimista!

Huh, tulipa taas tekstiä, ja pelkään että näillä jorinoilla olen karkottanut jo molemmat lukijani (tiedän, että ainakin Tia lopetti lukemisen jo ekan kappaleen jälkeen! ;P ), mutta menköön tämä kategoriaan "kirjoitan-lähinnä-itselleni". Nyt peukut pystyyn, että sunnuntaina päästään Marian syyniin (ja ettei ihan mahdoton talvikeli tule!), se olisi hyvä päätös onnistuneesti alkaneelle treeniviikolle!

Loppuun pakollinen kuva, joka ei millään tavalla liity teksiin. Willin mielipide possuesteestä.