Korkeaa koulua ja o.t.e.-hierontaa

Viikonloppu on (kuinkas muuten) mennyt taas enemmän tai vähemmän hevosten merkeissä. Mulla ei nykyään mitään muuta sosiaalista elämää tunnu olevankaan. Mutta en valita, tämä on se mistä olen aina haaveillut! Perjantaina ja lauantaina kävin Willin kanssa selästä käsin metsätiellä kävelemässä, ja tänään kävi o.t.e.-hieroja Mira Aalto hoitamassa Williä.

Perjantain maastokävely sujui oikein leppoisissa merkeissä. Oltiin koko perheen voimin liikkeellä, eli minä, Willi ja Pojo. Toki Willi välillä puhisi ja kyttäili puskia, mutta enimmäkseen käveltiin vapain tai ainakin puolipitkin ohjin. Alkumatkasta se teki pari stoppia, mutta jatkoi mukisematta eteenpäin pienellä pohkeen pyynnöllä. Käynti oli todella reipasta ja isoa kokovartalokäyntiä, mikä on hyvää vaihtelua meidän työskentelyhipsuttelulle. Mentiin lenkin jälkeen vähäksi aikaa maneesiin (kentällä liikaa polttiaisia!) testailemaan, joko keskiviikkoinen kertakaikkisen kiero (fyysisesti, ei henkisesti!) hevonen pystyisi suoristumaan. Willi oli selvästi parempi ja suorempi, mutta ei vielä ihan niin hyvä kuin normaalisti. Takajalan rohtuma on hiukan rauhoittunut ja siinä on päällä kuiva rupi, jonka läpi ei enää puske epämääräistä eritettä tai verta. Jalan turvotuskin on laskenut melkein kokonaan.

Perjantaina lenkkeiltiin näin lupsakoissa tunnelmissa. Tässä toteutuu yksi haaveeni hevosta ostaessani; metsälenkki yhdessä koiran ja hevosen kanssa.

Lauantaina lähdin aamusta ajelemaan Hyvinkäälle, missä järjestettiin friisiläisten kouluratsastuksen mestaruuskilpailut. Ei, Vera ei ollut mukana (pitää vähän vielä reenata...) mutta tallilta oli toinen friisi mukana kisoissa. Tuloksena oli hieno 4. sija, ja eroa pronssiin jäi käsittämättömän vaivaiset 0,09 % ! Hauskaa oli katsella tupsujalkojen suorituksia, niiden olemuksessa on jotain sympaattista mutta samalla majesteettisen ylvästä. 

Komeat ja kauniit tupsujalat rivissä paparazzien edessä. Oli upea näky katsella verryttelyä Kytäjän kartanon kentällä, kun mustat hevoset ja ratsastajat valkoisissa housuissaan verryttelivät auringon paistaessa täydeltä terältä. Harmi että itse kisa ja seremoniat järjestettiin pimeässä maneesissa, kuvaaminen mun kännykällä oli käytännössä mahdotonta.

Willin kanssa perjantain lenkistä innostuneena ajattelin jatkaa maastoilua lauantainakin. Täytyy koittaa hyödyntää nämä mahtavat lämpimät syyskelit. Tarkoitus oli tällä kertaa tallustaa koko tien osuus, mutta Willi päätti toisin. Se oli heti alkumatkasta edellistä päivää jännittyneemmän tuntuinen, ja kyttäili, stoppaili ja säpsyili enemmän. Muutaman kerran se yritti kääntyä vauhdissa kotiinpäin, ja kerran se stoppasi niin, että jouduin vähän raipalla muistuttamaan mitä pohje tarkoittaa. Willin vastaus oli jonkinlainen mini-capriole hyppy; ensin etupää nousi vähän, ja heti perään molemmat takajalat potkaisivat taakse. Jahas, tällaista reaktiota en ole ennen saanutkaan siitä ulos! Loikka oli onneksi hyvin pieni, joten selvisin siitä pienellä horjahduksella satulassa. Ja matka jatkui. Mutta mitä pidemmälle kotipihasta päästiin, sitä voimakkaampia alkoivat Willin reaktiot olla. Valtatien toisella puolella, noin parin kilometrin päästä tallista on moottorirata, jossa ajettiin tänä viikonloppuna rokkiralli-tapahtuma. Pärinät radalta kuuluvat tallille asti, ja tietä kävellessä äänet voimistuivat koko ajan. Lopulta Willi ilmaisi hyvin selvästi, että nyt ei muuten jatketa askeltakaan tuohon suuntaan, vaan alkoi peruutella. Se oli sen verran räjähdysherkän tuntuinen, että katsoin parhaaksi suorittaa taktisen vetäytymisen; kaksi askelta eteen ihan periaatteen vuoksi, ja sitten lähdetään kotia kohti. Siitähän riemu repesi. Onneksi Willi on herkkä suustaan, varsinkin kolmipalalla, joka on meillä humputtelukäytössä, joten varsinainen etenemisvauhti ei merkittävästi kasvanut, mutta askellaji ei ollut enää käynti. Kaula kaarella Willi kokosi ja kokosi itsensä melkoisen napakkaan pakettiin, ja pelkäsin sen räjähtävän lähinnä ylöspäin. Tuli kuulkaa sellaiset piffit ja poffit, että oksat pois. Väliin Willi väläytteli akateemisen ratsastuksen tuntemustaan: lähes tyylipuhdas terre à terre, eli kaksitahtinen laukka paikallaan. Tai sivuttain. Sain sen asettumaan aloilleen, kun käänsin sen taas nenä pois päin tallista, mutta se oli vain väliaikainen ratkaisu. Kotiin olisi kuitenkin enemmin tai myöhemmin päästävä. Tässä tapauksessa mieluummin myöhemmin, ja yhtä matkaa, kaikki raajat ja päät ehjinä. Pojo oli taas mukana, joten sitäkin piti väistellä Willin soheltaessa. Pojolla on nimittäin rajaton luotto omaan kuolemattomuuteensa, hevosiin ja Williin erityisesti, joten se kulki vaarallisen lähellä Willin jalkoja. Pienen tuumaustauon jälkeen päätin jalkautua, niin kauan kuin se olisi mahdollista tehdä vapaaehtoisesti. Vaikka en uskonut, että Willi lähtisi minua silmittömästi kiikuttamaan mihinkään, alkoivat muuvit olla sen verran isoja, että en luottanut omaan vakaaseen istuntaani. Jalkautuminenkin oli muuten hiukan hankalaa, kun pelkäsin, että hetkenä minä hyvänsä Willi voi saada uuden sätkyn, vaikka se hetkeksi taas pysähtyikin kun käänsin sen nenän pois kotoa. Willin pää ja kaula oli jännittyneenä niin korkealla pystyssä, että oli vaikea kumartua eteen ja heilauttaa jalka sen pyllyn yli. Ei tehnyt mieli kokeilla mitä tapahtuu, jos potkaisen sitä pyllylle tai jään muuten rähmälleni puolitiehen. Tajusin tämän siinä vaiheessa, kun olin jo irrottanut molemmat jalat jalustimista. Jotenkin kuitenkin onnistuin tulemaan alas satulasta suht sivistyneesti, ja luojan kiitos Willi on oppinut seisomaan nätisti paikallaan kun selkään noustaan ja tullaan alas. Kotimatka sujui edelleen aika rivakkaan tahtiin, ja välillä tanssahdellen, mutta sisälsi vain yhden isomman koikkaloikan.

Tallin pihassa nousin uudelleen selkään. Mentiin kentälle kävelemään ja rauhoittumaan, koska en halunnut niin stressaantunutta hevosta viedä suoraan talliinkaan. Käveltiin vapain ohjin joitakin kierroksia molempiin suuntiin ja hengiteltiin syvään. Oma pulssikin oli käynyt välillä aika korkealla, vaikka muuten oma pää tuntui toimivan läpi tilanteen yllättävänkin terävästi. Jos a) Pojo ei olisi ollut mukana ja jaloissa pyörimässä ja b) Willin jalat olisivat kunnossa, olisin varmaan jatkanut selässä koko matkan ja antanut Willin pörheltää tai ravata kotiin. Nyt en jänteenkään takia halunnut ottaa mitään riskejä. Kun oltiin molemmat saavutettu kentällä suht normaali mielentila, päätin lähteä uudestaan tielle. Ihan vaan periaatteen vuoksi, pieni matka pois tallin pihasta, ja sivistyneesti takaisin. Onneksi Willi oli pahimmat höyryt jo saanut ulos, joten uusintakierros sujui kuten perjantain lenkki, vain pienillä jännittymisillä, mutta enimmäkseen löysällä ohjastuntumalla puolipitkin ohjin. Mutta ehkä mä silti ensi kerralla pyydän toisen hevosen mukaan kaveriksi, ettei tarvitse urheilla.

Sunnuntaina oli vuorossa lihashuoltoa o.t.e.-hieronnan muodossa. Meillä on ihana hieroja, Mira Aalto Salosta, joka oli nyt kolmatta kertaa hoitamassa hevosia tallillamme. Ensimmäisellä kerralla käsiteltiin vain osa selkää okahaarakkeiden päältä, Willin lievän kissing spines-ongelman vuoksi. O.t.e.-hieronta on hellävaraista käsittelyä, jolla on kuitenkin voimakas ja pitkäkestoinen vaikutus kropassa, joten hoito on parempi aloittaa varovaisesti. Käsittelyn jälkeen hevonen tarvitsee kaksi vapaapäivää (hierontapäivä + seuraava päivä), jotta kroppa saa käydä rauhassa läpi prosessia. Toisella hierojan visiitillä Willin jännevamma oli tuore, joten päätettiin keskittyä ennemmin vain sen hoitoon laserilla. Sain sen jälkeen laserin omaan käyttööni koko viikoksi, joten laseroin jännettä ja myös Willin selkää viikon verran päivittäin. Laser-hoitoa ja o.t.e.-hierontaa ei voi tehdä samalla kertaa. Nyt oli siis ensimmäinen kerta, kun hieroja kävisi Williä läpi laajemmin. Hän totesi heti alkuun, että Willi näyttää ihan eri hevoselta, paljon nuoremmalta ja paremmalta. Ensimmäisellä kerralla se oli vaikuttanut jotenkin kuivalta ja näivettyneeltä. Samoihin aikoihin ilmeni selittämättömäksi jäänyt mysteerivaiva, joka ei ole enää vaivannut, joten jokin on selvästi nyt paremmin Willin elämässä. Käsittely aloitettiin selästä, ja sekin oli paljon paremman tuntuinen, pehmeämpi ja joustavampi. Olin tarkoituksella kahtena edellisenä päivänä kävellyt satula selässä, jotta nähtäisiin painaako se selkää jostakin. Ei paina, selkä oli kuulemma oikein hyvässä kunnossa! Ristin alue on kireä, mutta se tulee varmasti aina olemaankin SI-nivelessä olevien muutosten vuoksi. Willin takapää sen sijaan on jäykkä ja lihakset kireät. Willillä on vasemmassa takajalassa hannover-polttomerkki aika alhaalla reidessä, ja arpikudos polttomerkin alla ulottuu laajalle alueelle. Ihon pinnassakin on pahaa arpea, eikä karva kasva merkin kohdalla kunnolla. Käsin voi tunnustella, miten kova arpikudos leviää pitkälle ihon alla, varmasti myös syvyyssuuntaan. Se voi hyvin vaikuttaa koko jalan toimintaan. En ymmärrä koko polttomerkitsemisen ideaa nykypäivänä, kun hevoset voidaan paljon helpommin ja kivuttomammin esim. siruttaa. Eikä polttomerkki edes identifioi hevosta mitenkään tarkasti. Willillä on hannover-tunnuksen alla numero 92, mutta en usko, että se olisi maailmanhistorian 92. hannoverilainen. En tiedä mikä numeron merkitys on, onko se kasvattajan tunnus vai mikä? Osaako joku viisaampi kertoa? No, takapään käsittelyä jatketaan varmaan seuraavalla käsittelykerralla, toivotaan että sielläkin saadaan muutosta parempaan kuten selässä. Polttomerkkiä lukuunottamatta Willillä ei tunnu lihaksistossa merkittävää puolieroa, sekin on kai ihan hyvä asia.

Pää painaa, kun Willi rentoutuu. Käsittelyä ja hevosten reaktioita on hauska seurata. Tällä kertaa Willi ei esittänyt ihan niin mahtavia venytyksiä kuin ensimmäisellä käsittelyllä. Silloin kireän selän lihasten aukeaminen sai sen tekemään melkoisia kokovartalovenytyksiä.

Haukottelua nähtiin tänäänkin

sekä tyytyväistä suun maiskuttelua.

Tässä käsitellään arpikudosta polttomerkin ympärillä. Hieroja Mira kertoi, miten laajalle aluelle poltosta aiheutuvat kudosvauriot voivat levitä. Willin polttomerkki on kaiken lisäksi liian alhaalla jalassa, ja varmasti kiristää jalan lihaksia. Hoidettava taitaa tässä vaiheessa olla jo unessa.

Tottakai sunnuntain ohjelmaan kuului vielä viikottainen Veralla ratsastus. Olin niin iloinen ja  ajatuksissani hierojan kanssa käydyn keskustelun jälkeen, että oli vaikea keskittyä Veran ratsastukseen. Sillä on kaiken lisäksi taas melkoinen kiima päällä, poikien ohittaminen ilman pysähdystä ja takajalkojen levittämistä tuntui mahdottomalta. Ehkä hiukan aiempaa nopeammin sain Veran reagoimaan sisäjalkaan, ja aika lyhyen ravailun jälkeen se tuntui sen verran hyvältä, että lähdettiin kaverin kanssa metsätielle kävelemään. Ilmeisesti mä olen itse niin vino ja vammainen vasemmassa kierroksessa, että meiltä sujuu melkeinpä paremmin työskentely oikealle, mikä on kuitenkin Veralle vaikeampi kierros. Herää vain kysymys, miten paljon Willin vasemman kierroksen vaikeudet onkin itseasiassa vain mun vinoutta. Pitäisi varmaan välillä suoristaa omaakin kroppaa...

Huomenna tulee eläinlääkäri raspaamaan, rokottamaan ja samalla ultraamaan jalan. Toivotaan, että jänteen parantuminen on edennyt hyvin! Vähän jännittää!

Update: Eläinlääkäri on sairaana, joten jännitys jalan tilanteesta jatkuu näillä näkymin perjantaille.