Red zone alert!

Otsikko on kirjoitettu jo viime vuoden keväällä, Jean Luc Cornillen edellisen Suomen keikan jälkeen. En kuitenkaan päässyt silloin juurikaan aloituskappaletta pidemmälle tekstissä. Eilen tuli kuitenkin sellainen red zone-fläsäri, että pakko oli tarttua aiheeseen.

Olen tästä muutaman kerran saattanut tekstissä ohimennen mainita sen tarkemmin selittelemättä, mutta on ehkä aiheellista avata termiä hiukan tarkemmin. Red zone on, kuten varoittavasta nimestä voi päätellä, alue, jonne ei kannata jäädä sen pidemmksi ajaksi hengailemaan kuin on pakollista. Tähän ilmiöön törmää, kun aletaan kokoamaan hevosta. Eli kun pyydetään, että hevonen alkaa nostamaan etuosaansa ja hienosäätämään selkälihaksillaan selkärangan asentoa. (Huomatkaa, en tarkoituksella puhu painon siirrosta takaosalle kokoamisen yhteydessä, koska se on myytti. Hevonen EI siirrä painopistettä taaksepäin, se alkaa vaan enemmän nostamaan etuosaansa. Painon jakauma etu- ja takajalkojen välillä pysyy kuitenkin kutakuinkin samana.) Kokoamisella laajemmassa kuvassa tarkoitan hevosen tapaa kontrolloida tasapainoaan ja vastustaaa gravitaation ja inertian aiheuttamaa voimaa, joka ajaa liikkuvaa hevosta etupainoiseksi. Se on oikeastaan perusedellytys sille, että hevonen pystyy ylipäätään kantamaan ratsastajaa. Se, miten onnistuneesti hevonen tämän ongelman ratkaisee, on tapauskohtaista. Kokoaminen on sikäli luonnotonta ja villihevoselle suhteellisen tarpeetonta, että hevoseen ei ole sisäänrakennettu automaattista systeemiä, miten kootaan oikeaoppisesti. Toki mahtaillessaan ja pörhistellessään ne esittävät usein hyvinkin hienoa, koottua liikehdintää, mutta ratsastajan selkään kiipeäminen ei mitenkään edesauta tuon käytöksen laukaisua. Siksi hevoset toisinaan ratkaisevat tämän ongelman ei-toivotulla tavalla.

Oikein kootessaan hevonen alkaa kannatella rintakoriaan, jolloin kaulan tyvi ja säkä nousevat, kaularangan S-mutka avautuu, kun niska ojentuu eteenpäin (mikäli ratsastaja siis antaa tämän tapahtua, eikä vedä kaulaa lyhyeksi ohjilla!) ja selkärangassa aktivoituvat epaksiaaliset selkälihakset, eli selkärangan sivuhaarakkeiden yläpuolella sijaitsevat lihakset. Näistä se suurin ja kaunein on tietysti longissimus dorsi, joka itse asiassa koostuu useammasta lihaksesta longissimus-etuliitteellä (l. cervicis, l. thoracis ja l. lumboram). Tämä on se selkälihas, jonka päällä ratsastaja pääasiallisesti istuu. Se lepää rintarangan alueella kylkiluiden ja lannerangan aluella nikamien pitkien sivuhaarakkeiden päällä. Sään ja lapojen kohdalla sen päälle tulee latissimus dorsi, ja pyllyn päällä medial gluteal, mutta keskellä selkää lihas on käsin tunnusteltavissa lähes heti ihon alla. Sen alapuolella ulompana kulkee selvästi pienempi iliocostalis-lihas, jonka voi myös osin tuntea käsin, kuljettamalla sormia selkärangasta poispäin suunnilleen viimeisen kylkiluun kohdalta kohti kylkiä, longissimus dorsi-lihaksen ohi. Syvimmällä, longissimus dorsi-lihaksen suojassa lähimpänä selkärankaa kulkee multifidus-lihas, (tai usein käytetään nimitystä multifidus system, koska tämäkään ei ole yksittäinen lihas, vaan koostuu monesta pienestä lihaksesta). Tähän ei pääse ulkoapäin mitenkään käsiksi, mutta koska se kulkee lähimpänä selkänikamia, on se selkärangan toiminnan kannalta erittäin tärkeä. Longissimus dorsi ja multifidus vaikuttavat ristikkäisiin suuntiin (ts. lihassäikeet kulkevat viistosti, longissimus edestä alhaalta taakse ylös, multifidus edestä ylhäältä taakse alas), joten niiden yhteistoiminnan tuloksena hevonen kykenee säätelemään selkänikamien asentoa ja liikettä. Toimiessaan oikein nämä lihakset huolehtivat siitä, että takajaloista SI-nivelen kautta selkärankaan kohdistuva työntö suuntautuu sekä eteen että ylöspäin. Ne stabiloivat selkärankaa, suojellen sitä liian suurilta ulkoisten voimien aiheuttamilta liikkeiltä, taivuttavat hevosta sekä huolehtivat siitä, että selkäranka kiertyy taivutuksen mukaan oikein (ts. okahaarakkeet kiertyvät taivutuksen suuntaan). Siinä on hommaa kerrakseen, joten ei ihmekään, ettei hevonen aina kykene hallitsemaan tätä monimutkaista systeemiä.

Hevosen selän tärkeimmät epaksiaaliset lihakset

Kokoaminen vaikuttaa myös raajojen toimintaan. Kuten yllä totesin, kokoaminen on hevosen tapa tasapainotta itseään, ja etu- ja takajalat osallistuvat tasapainon hallintaan eri tavoin. Vapaana kulkeva, luonnostaan aina etupainoinen hevonen ottaa ison osan liikkeestä vastaan etujaloillaan, ts. etujalat jarruttavat kroppaa estäen sitä vyörymästä nokilleen. Takajalkojen toiminnassa sen sijaan pääpaino on tuottaa eteenpäin työntävä voima. Hevosen kootessa etujalat alkavat myös enemmän työntämään, mutta työntö suuntautuu ylöspäin, vastustaen maan vetovoimaa, joka vetää hevosta etupainoiseksi. Takajalat sen sijaan alkavat työntämisen lisäksi jarruttamaan liikettä; ne astuvat syvemmälle rungon alle ottaen vastaan kropan massan liike-energiaa. Takajalat ovat pidempään maassa (eli unohtakaa ne nopeat takajalat, kootessa hevosen takajalat hidastuvat!), ja askellus hidastuu. Huomatkaa, syy-seuraus-suhde on siis nimenomaan näinpäin, että KOSKA hevonen kokoaa, se samalla hidastuu. Hidastaminen EI aikaansaa kokoamista.

Noh, tämän pitkäksi venähtäneen (miten tässä aina käy näin?!) johdannon jälkeen päästään asiaan; entäs kun hevosta pyydetään kokoamaan, mutta se ei saakaan systeemiään toimimaan yllä kuvatulla tavalla? Muistutuksena vielä, että kyse on tasapainottamisesta; hevonen haluaa olla tasapainossa, mutta sillä on monia tapoja tasapainottaa itseään. Vain yksi niistä on se tapa, jonka ratsastaja toivoo hevosen valitsevan. Sen sijaan, että hevonen tasapainottaa itseään suuntaamalla liikettä ylöspäin, se saattaakin vaan pienentää eteenpäin suuntautuvaa työntöä. Se alkaa hidastaa, ilman että se samalla kokoaa. Selän lihakset jännittyvät, eikä niiden hienosäätö toimi. Epaksiaalisten selkälihasten sijaan hevonen saattaa stabiloida selkärankaa myös hypaksiaalisilla (ts. selkänikamien sivuraakkeiden alapuolella sijaitsevilla) ja (väärillä) kaulan lihaksilla. Hevonen muuttuu hitaaksi, jähmeksi ja tuntuma suuhun muuttuu tunnotomaksi (koska kaula jännittyy, sen tuntee suoraan kuolaintuntumassa), ja esim. käynti saattaa muuttua passimaiseksi. Ratsastaja tuntee, että hevonen ei toimi halutulla tavalla, mutta hevosen kannalta tilanne on oikeastaan aika ok; se on periaatteessa tasapainossa. Ei yhtä hyvässä tasapainossa, kuin oikein kootessaan, mutta mitenkäs hevonen sen tietäisi? Näin insinöörinä hahmotan asian energia-kaavion kaltaisena systeeminä, jossa hevonen saavuttaa paikallisen energiaminimin kaltaisen tilan, johon on kiva jäädä köllöttelemään. Mutta hevonen ei tiedä, että kiipeämällä edessä olevan energiavallin yli se saavuttaisi vielä mukavamman, vielä pienemmän energiaminimin. Tämä, paikallinen energiaminimi on se ns. red zone, jonka läpi pitää päästä mahdollisimman nopeasti kun aletaan pyytämään kokoamista, jotta hevonen löytää oikean kokoamisen ja todellisen energiaminimin (=tasapainon). Mahdollisimman nopeasti siksi, että jos hevonen jämähtää tähän ensimmäiseen energiaminimikuoppaan, on sen saaminen energiavallin yli yhä vaikeampaa. Hevosella ei ole mitään syytä lähteä kipuamaan vallin yli. (Analogia energiakaavioon ei ihan kaikilta osin toimi, mutta auttaa ehkä hiukan hahmottamaan tilannetta.)

Tältä red zone ja kokoaminen näyttää mun pään sisältä.

No miten tuolta kielletyltä alueelta sitten päästään pois? Ensimmäisenä kannattaa muistaa, että kun alkaa pyytämään hevoselta kokoamista, pyytää heti kunnolla, ei siis liian progressiivisesti ja vähän sinne päin. Oman istunnan "kokoaminen" on tärkein apu hevosta kootessa. Hevonen peilaa ratsastajaa, joten kokoa itsesi, hevonen pyrkii seuraamaan. Taivutukset auttavat, koska ne aktivoivat selän epaksiaalisia lihaksia, joten voltit, ympyrät ja esim. avotaivutus tai oma suosikki heti kun otan ohjat käteen, shoulder-fore ovat hyviä apuvälineitä. Hevosen pitää antaa hidastaa hiukan, mutta ei liikaa. Varsinkin hevonen, joka ei ole tottunut kokoamaan näin, yleensä reagoi kokoavaan istuntaan ensin hidastamalla, jopa pysähtymällä. Pyydä pehmeästi eteen, ja anna hevoselle aikaa, jos tämä on sille uutta. Varo käyttämästä ohjaa liikaa, koska se lukitsee kaulan lihaksia.  Jos kuitenkin tuntuu siltä, että hevonen jää vain hitaaksi ja jähmeäksi, on melkein parempi antaa sille muutaman askeleen ajaksi täysi vapaus, pyytää muutama askel keskikäyntiä ja pyytää sitten uudestaan. Red zone-kuopasta on vaikea nousta, jos sinne jämähtää. Itse käytän tätä alkuverryttelynä; ohjat käteen, pyydän kokoamista, loiva shoulder-fore, ja kun hevonen vastaa (jos vastaa...), kiitos, vapaat ohjat ja suunnan vaihto. Ja sama toiseen suuntaan, useaan kertaan. Pikkuhiljaa pyydän enemmän kokoamista, enemmän taivutusta (shoulder-foresta tulee aito avotaivutus) ja pidempiä pätkiä. Näin siis silloin (yleensä), kun Willi toimii. Mutta sitten on niitä päiviä, kuten eilen, kun mikään ei tunnu toimivan, mutta jatketaan siitä tarkemmin seuraavassa osiossa, työotsikolla "no miten helkkarissa sieltä saakelin kuopasta sitten pääsee pois, kun mikään teoria ei toimi!"