Paha korvamato

Olin kirjoittamassa ihan toisesta aiheesta, mutta tänään (ts. eilen) tuli taas aihetta jatkaa pohdintaa ja havaintoja in-hand-työskentelystä. Eli ei, otsikosta huolimatta en ole taas harhautunut musamaailmaan.

Lyhyt historia viime päivien ohjelmasta Willin kanssa: Palasin viime viikon perjantaina taas pitkästä aikaa sulkutaivutusharjoitusten pariin, siis  maasta käsin. Olin inspiraatiota etsiessäni pitkästä aikaa katsellut videoita herra Cornillen ja Chazot'n in-hand-työskentelystä, ja erityisesti avo-sulkutaivutuksen harjoittelemisesta. Olen arastellut sulkutaivutusten tekemistä, koska se tuntuu olevan niin hankalaa, ts. en mitenkään onnistu säilyttämään taivutusta, rotaatiota ja liikettä eteen-sivulle yhtäaikaa. Mutta Cornillen videoillakin näkyi, että tästä huolimatta jostain se harjoittelu on aloitettava, ja luotettava siihen, että pikkuhiljaa palikat loksahtelevat kohdilleen. Jos pelkää tehdä virheitä, ei ikinä tule edes yritettyä, jolloin onnistuminen on mahdotonta. Rohkeasti siis yrittämään, silläkin uhalla, että Willi vetää runkoaan kieroon kuin korkkiruuvi. Ja niinhän se vähän tekikin, mutta päätin, että otetaan sulut silti taas ohjelmaan, pikkuhiljaa, tekemättä niistä sen suurempaa ongelmaa. Perjantaina siis tehtiin muutama suluntapainen ja kääntelin myös vähän isoja piruetteja. Lauantaina Willillä oli päännollauspäivä (ts. kevyttä liikuntaa, mutta ei kouluvääntöä tai muutakaan ajatustoimintaa vaativaa), ja sunnuntaina palattiin taas in-hand-juttuihin. Sunnuntaina Willi olikin oikein hyvä, tosin keskityin enemmän ravitreeniin, enkä tehnyt sulkuja ollenkaan. Maanantaina piti jatkaa samaa. Olin tehnyt vasta käynnissä alkutyöskentelyt ja ravia pätkät molempiin suuntiin, kun se iski. BÄM. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, yllättäen ja varoittamatta. Kuin pahin korvamato, Willin päähän fiksautui ajatus perjantain sulkutreeneistä. Pyyntö oli valmistella uutta ravisiirtymistä loivasta avotaivutuksesta oikeassa kieroksessa (se vaikeampi suunta), mutta Willi alkoi taas tarjota pelkkää sulkua. Tai "sulkua", varsinaisen sulkutaivutuksen kanssa tuolla liikkeellä ei juurikaan ole mitään tekemistä. Willi alkoi kerätä kierroksia (suu kävi naks naks), liike eteenpäin tyssäsi ja kas, oikea lapa rojahti syliin samalla kuin takapää tarjosi napakkaa lonkkataklausta. En tajua, miten se edes saa kroppansa niin mutkalle! Eli Willin pää ja kaula sojottaa ulos, sisälapa putoaa, ja silti takapuolikin tunkee syliin. Koko hevonen on ylhäältä päin katsottuna siis S-mutkalla, ja selkäranka kierteellä kuin korkkiruuvi. Siinä asennossa on mahdotonta kävellä eteenpäin, joten Willi joko pysähtyy tai lähtee kääntymään kuin etuosakäännöstä. Siinä jäi ravitreenit lyhyeen, kun ruvettiin miettimään miten se pelkkä käveleminen eteenpäin tapahtuikaan. Vaihdoin välillä suuntaa, ja kas, vasemmassa kierroksessa no problems. No ainakin melkein, henkinen jännitys ja suun levottomuus jäi päälle, mutta muuten Willi toimi täysin moitteetta. Mutta heti kun palattiin oikeaan kierrokseen, hevonen heitti itsensä tuhannen mutkalle. Sain pikkuhiljaa sitä pitkillä sivuilla kävelemään eteenpäin, kun minimoin kaiken muun tekemisen ("heeeengitä, katse eteenpäin, ei yhtään kokoamista, ohjastuntuma lähes kokonaan pois, vain raaaaauhallista piiitkää askelta eteenpäin..."), mutta päädyissä mentiin venkoillen ja vaappuen. Siis jos mentiin ollenkaan mihinkään, monesti Willi vaan jäkitti paikoilleen ja alkoi kääntyä paikoillaan ympyrää. On muuten veikeä tunne, kun yrität itse vain kävellä eteenpäin hevosen vierellä (ts. taluttaa hevosta, käynnissä!!!), mutta hevonen vetää yhtäkkiä henkisen totaalijumin, eikä tunnu ymmärtävän yhtään mistään mitään. Willin mentaalisen tilan vuoksi totesin, että aiheesta on turha jatkaa sen pidempää keskustelua, joten lopetin semityydyttävän pätkän jälkeen. Todella harvoin Willi vetää itsensä henkisestikin noin lukkoon. Suun louskutus loppui vasta, kun otin Williltä suitset kokonaan pois (olimme yksin manesissa) ja jätin sen täysin rauhaan.

(Niin ja pienenä välihuomautuksena mahdollisesti meille ennestään tuntemattomille lukijoille ja tutuillekin muistutuksena; koko ideologia tässä touhussa edellyttää, että hevosta ei missään nimessä rangaista sen tekemistä virheistä. Hevosen halutaan tarjoavan itse vastauksia ihmisen sille esittämiin kysymyksiin. Jos väärästä vastauksesta seuraa jotain ikävää, yrittäminen tyssää harvinaisen nopeasti kokonaan. Pieni patistaminen ja oikeaan suuntaan ohjaaminen on tietysti sallittua ja onnistumisen edellytyskin, mutta paineen kanssa pitää olla varovainen, ettei Willi jännity liikaa.)

Olin jo melkein unohtanut koko episodin, kun tänään (tai eilen, siis tiistaina) jatkettiin harjoituksia. Ja taas alkuun Willi olikin ihan normaali, molempiin suuntiin. Kunnes aloin pyytää oikeassa kierroksessa enemmän kokoamista ja avoa. Oikein silmin nähden Willin koko ilme ja olemus muuttui; katse jähmettyä, pää kääntyi ulos ja selkäranka jännittyi mutkalle. Eilisestä viisastuneena tajusin sentään heti, että nyt on paras unohtaa avot ja kokoamiset ihan saman tien. Olin sen verran nopeampi, että Willi ei ehtinyt vetää nuppia ihan yhtä jumiin kuin edellisenä päivänä. Kerran Willi hiukan närkästyneenä polkaisi takajalalla, kun pyysin raipalla eteenpäin, mutta isommilta konflikteilta ja holtittomalta kuolainten kanssa pelaamiselta vältyttiin. Mutta mieleen tuli tyyppi, jolla on kädet korvilla, silmät kiinni ja joka vaan hokee mielessään "en-kuuntele-sua-lallallaa-sulkutaivutus-sulkutaivutus-lallallaa". Miten ihmeessä siitä yhdestä harjoituskerrasta perjantaina tuli taas tällainen fiksaatio Willin päähän, ja miksi se iski näin viiveellä?! Pitkät piuhat? Ja miten siitä pääsee eroon?

Toistaiseksi parhaaksi kokemani strategia näissä tilanteissa on yhdistelmä ennaltaehkäisyä, vahinkojen minimointia, ja ovelasti ajoitettua harhauttamista. Ennaltaehkäisevänä toimena vältetään henkisen jännityksen luomista, eli madalletaan vaatimustaso niin alas, että kaikki tehdään Willille mukavaksi, helpoksi ja selkeäksi. Siis t-o-d-e-l-l-a helpoksi. Tyyliin kävellään rinnakkain vapain ohjin, kerätään ohjia varovasti käteen ja kävellään, otetaan höyhenenkevyt ohjastuntuma ja kävellään, pidetään höyhenenkevyt ohjastuntuma ja kävellään, annetaan vapaat ohjat (ja kävellään). Jos hyvin käy, tämä vaativa tehtävä ei provosoi Williä esittämään omia ideoita ja vaativampia liikkeitä. Hyvässä lykyssä se jopa hyväksyy kevyen ohjastuntuman ja kannattelee itseään hetken suorana ja peräänannossa (Hurraa, voitto!). Samoin suunnitellaan esim. ohjien käteen kerääminen (potentiaalinen hetki Willille vetää itsensä mutkalle, kun se alkaa ennakoida seuraavaa pyyntöä) sellaisiin paikkoihin, joissa liikkeen jatkaminen eteenpäin tulee luontevasti. Esim. pitkän sivun alkuun, ja mielellään vielä niin, että menosuunta on kotiinpäin (pois mörköpäädystä, kohti tallia). Vahinkojen minimointina mikä tahansa tehtävä keskeytetään heti, kun jumitus uhkaa nousta pienen pohdiskelutason yli. Jos Willi ehtii kerätä kierroksia, tilanteesta ulospääsy on yhä vaikeampaa. Ovelan harhautustekniikan avulla voidaan huijata hevosta sellaisten tilanteiden ohi, joissa jumitus usein esiintyy. Esim. päätyjen läpi kulkemista ja kulmissa taipumista voi helpottaa sillä, että kulmaa lähestytään rennossa keskikäynnissä, ja ihan vaivihkaa pyöristetään linjaa niin, että yllättäen ja ihan huomaamattaan Willi alkaa taipua loivan kulman läpi. Vaikka ihan vaan tässä kävellään rennosti enkä yhtään pyydä taivutusta vaikka kappas tässä kävelläänkin kaarevaa linjaa pitkin, mutta paino sanalla kävellään, ei yhtään jumiteta tai mietitä mitään vaikeaa tai ahdistavaa kuten taipumista... Päädyt viedään lähelle maneesin seiniä, koska jumitusta esiintyy yleensä kentän keskustassa (siellä niitä sulkuja ja piruetteja yleensä harjoitellaan). Normaalisti en työskentele seinien lähellä, ettei Willi jää nojamaan seinään, mutta näissä tilanteissa seinän tarjoama tuki auttaa liikettä eteenpäin.

Että sellaista. Toivotaan että tästä sulkutaivutus-korvamadosta päästään pian eroon. Mutta jatketaan harjoituksia, ettei siitä tule mulle itselleni liian isoa henkistä peikkoa. Muilla samalla tavalla päähänpinttymistä kärsiviä hevosia?