Läheltä piti. Oikeesti.

Olen viime viikolla kertonut usealle kuulumisten kyselijälle, että Willi jää henkiin. Suurin osa on varmasti ottanut sen vitsinä. Mutta vähältä piti, että tilanne olisi ollut totisinta totta.

Kävipä nimittäin niin, että rakas onnettomuusmagneettini on onnistunut tarhassa liukastumisen yhteydessä ehkä kaatumaan, tai muuten vaan riuhtaisemaan vasemman takapolven kierukan rikki. Olin kutsunut eläinlääkärin katsomaan Willin selkää, koska kuvittelin vian olevan siellä. Willi siis käveli täysin puhtaasti, mutta oli työskennellessä taas tosi vino. Järkytys oli melkoinen, kun löydös olikin vasemmassa takajalassa. Eikä ensimmäinen ennuste ollut kovin lupaava. Willin ikä huomioon ottaen, eläinlääkäri ei pitänyt leikkausta järkevänä vaihtoehtona, eikä paranemisesta muutenkaan olisi mitään takeita. Olin sen verran shokissa, että ihan tarkkaa muistikuvaa lekurin selityksistä ei jäänyt, mutta kovin kummoista tulevaisuutta hän ei ennustanut. Toimenpiteinä toistaiseksi hevonen lepoon, kortisoni-hyaluronaattipiikki tulehdusta (joka myös jylläsi polvessa) hillitsemään, ja ehdoton riekkumiskielto kolmeen viikkoon. Sen jälkeen katsotaan tilannetta uudelleen. Great. Tosi helppoa toteuttaa Willin kanssa. Tallilta löytyy pieni sairastarha, mutta se on hankalassa paikassa muiden tarhojen takana. Willin tuntien sen taluttaminen sinne ja takaisin olisi isompi riekkumisriski kuin sen omaan tarhaan, joka on rivissä ensimmäisenä. Karsinalepo ja lyhyet 15 minuutin ulkoilut taluttaen kaksi kertaa päivässä oli toinen vaihtoehto. 

Käytännössä varmimmaksi vaihtoehdoksi (ja hevosen päänupille parhaaksi) totesin hallitun, valvotun tarhaamisen sen omassa tarhassa. Tarkoitti sitä, että allekirjoittanut törötti pari viikkoa muutaman tunnin joka päivä hevosen kanssa tarhassa, välillä hevosta narussa pitäen, jos tarve niin vaati. Herra jäi aamuisin sisään (vaihtelevasti joku sijaiskärsijä seuranaan) kun muut menivät ulos. Mä tulin tallille päiväheinien aikaan, ja vein Willin ulos syömään. Ruokaa nenukin edessä se yleensä osaa ottaa iisisti. Säästä ja Willin käytöksestä riippuen hengailtiin tarhassa joitakin tunteja. Kylmässä viimassa viihdyttiin nippanappa 1,5 tuntia, aurinkoisena päivänä viikonloppuna meni kevyesti yli kolmekin tuntia. Tulipahan samalla siivottua tarhasta lumen ja jään alta pikkuhiljaa kuoriutuvaa kakkakumpua (Willi on siisti mies, sillä on yksi nurkka tarhassa pyhitetty vessaksi). Välillä istuin kalliolla tarhan vieressä, ja nautin auringosta. Netflix viihdytti toisinaan. Jos Willi oli rauhallinen, uskalsin touhuilla muutakin tallissa ja pihapiirissä, kuitenkin vähän väliä tarhoille kuikuillen. Willillä on nimittäin uusi naapuri, hengenheimolainen, eli samanlainen touhukas ruuna. Jätkien mielestä ehkä hauskinta maailmassa on härkkiä kaveria tarhan aidan yli ja roikkua toisen riimussa. Aina ei ihan kaikki tassutkaan meinaa pysyä maassa, ja silloin täytyy puuttua leikkiin.

Vajaa kolme viikkoa meni kovin vaihtelevissa tunnelmissa. Willi sai diagnoosin juuri "Horse In Motion"-tapahtumaa edeltävällä viikolla, ja ehdin laittaa siitä omaan facebookkiin päivityksen. Viikonloppuna Ainossa sain muutamilta tutuilta myötätuntoisia ja rohkaisevia, mutta hiukan ristiriitaisia tuntemuksia herättäviä viestejä. Yksi hevonen oli kierukkavamman vuoksi mennyt heti kolmijalkaiseksi, ja leikkauksen jälkeen ensin toipunut, mutta sitten myöhemmin uuden onnettomuuden jälkeen lähtenyt taivaslaitumille, Tässä tapauksessa vamma ei kuitenkaan ollut niin suuri, että se olisi näkynyt ultrassa. Willin vamma taas näkyi ihan selvästi, mutta ei kuitenkaan aiheuttanut käynnissä edes minkäänlaista arkomista?! Vaikeahan näitä on vertailla, jokainen tapaus on erilainen, ja vamman sijainti vaikuttaa varmasti sen diagnosointiin. Yritin olla ajattematta liikaa; niin kauan kuin ei ole mitään varmuutta tulevaisuudesta, turha maalata piruja seinille. Eläinlääkärin seuraavan visiitin jälkeen oltaisiin viisaampia. Onnistuin jotenkin pitämään mieleni suht kepeänä, kunnes kontrollia edeltävänä päivänä huoli alkoi todenteolla hiipiä puseroon. Mitä jos Willistä ei olisi enää edes lemmikiksi, jos se ei kestäisi edes laitumella oleilua ja satunnaista käyntityöskentelyä? Sen kummempaa en siltä odottanut, kunhan se voisi elää normaalia hevosen elämää, pitäisin sen sitten vaikka ihan lemmikkinä. Mielessäni mietin jo eri vaihtoehtoja hevosen lopettamiseksi.

No, eläinlääkäri tuli, katsoi, ja oli ilahtunut. Ympyrällä Willi oli ravissa epäpuhdas ja taivutukseen vielä reagoi, mutta suoralla ravasi käytännössä puhtaasti. (Ja pörhelsi, sehän on sanomattakin selvää...) Yllättäen näyttikin siltä, että siitä tulee vielä hevonen! Jopa ratsastuksesta puhuttiin! Ultrassa näkyi vielä hiukan tulehduksen aiheuttamaa fibriiniä, mutta tilanne oli selvästi valoisampi kuin kolme viikkoa aiemmin. Niveleen tuikattiin vielä uusi kortisoni-hyaluronaatti-yhdistelmä, jotta tulehduksen rippeetkin saadaan kitkettyä pois. Polvinivelessä on jonkin verran ikä huomioiden normaaleja muutoksia, joten sitä todennäköisesti joudutaan jatkossakin jollain aikavälillä lääkitsemään, mutta pääasia on, että Willi jää henkiin!!! Kuntoutusohjeeksi käyntiä, rasitusta pikkuhiljaa lisäten, siten että kuukauden päästä se saa vapaasti käynnissä kiipeillä, ylittää korotettuja puomeja ja tehdä kaikkea muutakin mahdollista ihan niin paljon kuin sitä vaan jaksaa kävelyttää. Joko selästä tai maasta, miten se parhaiten pysyy pöksyissään. Riekkua ei siis saa vieläkään, mutta ihan täysin pumpulissa ei enää tarvitse pitää. Noin kuukauden päästä voisi katsoa, joko jalka kestäisi ravailua. Kierukan tilanne ja vamman vaikutus Willin käyttöön jatkossa on vielä epäselvää, mutta ainakin kevyttä käyttöä se näyttäisi kestävän. Tämä kuulosti mun korvissa jo ihan uskomattomalta, enhän mä mitään muuta siltä odotakaan! Jos voidaan meidän in-hand-juttuja nysvätä ja käynnissä miettiä täydellisen sulkutaivutuksen asentoa, niin sehän riittää mulle! Tunnelmasta toiseen mentiin siis vuorokauden aikana aika totaalisesti.

Nyt on viikko mennyt eläinlääkärin edellisestä käynnistä. Willi pääsi viikonlopuna normaaliin tarhaukseen. Kävelytystä tehdään vielä tämä viikko tasaisella, aikaa pikkuhiljaa lisäten, siten että ensi viikonloppuna kävellään jo tunti päivässä. Sen jälkeen lisätään tiellä kävelyä, eli vähän ylä- ja alamäkiä. Kolmannella viikolla kuvioon tulevat mukaan maapuomit, ja neljännellä viikolla puomien toista päätä korotetaan. In-hand-työskentelyä voidaan jo tehdä varovaisesti, kunhan ei tehdä mitään jyrkkiä väistöjä tai peruutuksia (no eihän me sellaisia tehdä muutenkaan). Olen muutaman kerran ottanut vähän ohjia käteen, ihan vaan kokeillakseni miten Willi reagoi. Se tuntui ihan käsittämättömän hyvältä ja suoralta siihen nähden, että kolme viikkoa se on vaan olla möllöttänyt karsinassa tai tarhassa. Jei, olen varovaisen toiveikas tulevaisuuden suhteen, ja juuri tällä hetkellä ikionnellinen!

"Me mitään pahaa ikinä tehdä..."