The importance of walking slooooowly

Oscar Wilden sanoja mukaillen, ajattelin palata tarkemmin Horse on Motion-viikonlopun tapahtumiin ja nostaa sieltä esille erityisesti käyntityöskentelyn tärkeyden.

Hitaan käynnin merkitys, tärkeys ja vaikeus tuli hyvin konkreettisesti itsellenikin taas vastaan, kun olen pikkuhiljaa Willin kanssa palaillut in hand-työskentelyyn. Olen noin joka toinen päivä ottanut vähän ohjia käteen, ihan hetkeksi vaan lähinnä tarkistaakseni Willin suoruutta ja palautellakseni hissukseen sen mieleen ja kehoon ajatusta tasapainon ja suoruuden tavoittelusta. Willi on tuntunut ihmeen suoralta, mutta luonnollisesti kolmen viikon karsinassa ja tarhassa möllöttäminen on verottanut sen kykyä tasapainottaa omaa kehoaan.

Taannoin Ainossa nähtiin, miten muutamalla ratsukolla oli vaikeuksia esittää hidasta käyntiä. Hevoset hermoilivat, jännittyivät, ja alkoivat tarjota jos jonkinlaista vaihtoehtoista liikettä. Ilkeämieliset voisivat kovaan ääneen ihmetellä, että miten ihmeessä ammattiratsastaja ei pysty hidastamaan käyntiä ilman että hevonen pimahtaa, mutta täytyy muistaa, miten vaikeasta tehtävästä lopulta on kyse. Mutta, sitä suuremmalla syyllä sitä pitäisi minusta ihan jokaisen, tavallisen tallaajan ja GP-ratsastajan harjoitella. Tehtävän onnistuminen tai epäonnistuminen nimittäin paljastaa aika paljon ratsukosta. Palaan noihin vaikeuksien mahdollisiin syihin hiukan myöhemmin, mutta mietitään ensin hetki itse hidastamisen anatomiaa.

Hidastamiselle on monta syytä. Osa vaikutuksista on puhtaasti fyysisiä, mutta mielestäni suurin merkitys ainakin alussa on sillä, mitä hidastamisella saavutetaan hevosen (ja ratsastajan!) mielessä ja aivoissa. Koko Science of Motionin eräs kiehtovimmista ajatuksista on, että aktivoidaan hevonen ottamaan itse osaa oppimisprosessiin (volitional learning). Tämä perusajatus jää liian usein teknisten yksityiskohtien varjoon. Pää ylös vai alas, pitääkö hidastaa vai ratsastaa eteen, jne, onhan näitä ulkoisia seikkoja, joihin ihmiset usein juuttuvat. Hevonen, joka on oppinut olemaan kuuliainen, tottelevainen, avuilla, reagoimaan paineeseen, väistämään ihmistä jne., ei ole ehkä koskaan elämänsä aikana saanut lupaa ajatella itse ihmisen kanssa toimiessaan. Ei sitä ainakaan ole kannustettu siihen. Joten jokin keino meillä täytyy olla kertoa hevoselle, että nyt muuten olisi teikäläisen vuoro, tässä on ongelma, koitapa keksiä miten voisit sen ratkaista ihan itse. Ja nyt pieni varoitus, seuraavassa mennään vähän foliohattu-osastolle, eikä seuraava (kuten mikään muukaan tässä blogissa) edusta mitään virallista SOM kantaa... Minusta sekä hevosen että ratsastajan täytyy käydä läpi eräänlainen siirtymäriitti tai henkinen kriisi, jotta pinnallisesta apujen tottelemisesta päästään todelliseen vuoropuheluun ratsukon osapuolten välillä.

Käynnin hidastaminen on juuri tällainen yksinkertainen ja turvallinen tehtävä, kun ratsukko yhdessä tai jompi kumpi osapuoli aloittaa tutustumisen SOM-ratsastukseen. Tehtävä on riittävän selkeä, mutta vaatii molemmilta pientä pohdintaa. Ratsastajan täytyy "pysäyttää" oma istuntansa, ja ikään kuin kutsua hevosta mukaan hidastamaan. Ohjista hidastaminen saa helposti aikaan vastareaktion, jolloin hevonen jännittää kaulaansa suuhun tulevaa painetta vastaan. Toki joidenkin marssiorkesteri-tyyppisten hevosten kohdalla täytyy alkuun ehkä vähän avittaa ohjalla, että viesti tavoittaa "tässä-nyt-mennään-eikä-meinata"-tyyppisen hevosen aivot, mutta kun hevoset hiffaavat, mistä on kyse, alkavat ne yhtäkkiä kuunnella ratsastajan istuntaa ihan eri tavalla. Ratsastajalle hidastaminen saattaakin olla ensin se suurempi henkinen kynnys; hidastaminen pitää aluksi nimittäin tehdä t-o-d-e-l-l-a dramaattisesti, ihan oikeasti a-s-k-e-l k-e-r-r-a-l-l-a-a-n. Ainossakin näkyi, miten muutama ratsastaja käytti jalkoja hevosen kyljessä, vaikka edelleen Cornille pyysi vain hidastamaan. Miksi painaa kaasua, jos tehtävä on hidastaa? Ei se ole vaarallista, vaikka hevonen pysähtyisi. Itse asiassa moni niin tekeekin, koska tunne siitä, että ratsastaja yhtäkkiä pysäyttääkin istuntansa on hevosen mielestä outo. Oikeastaan pysähtyessään hevonen reagoi oikeaan suuntaan, vaikkei se olekaan lopullinen oikea vastaus ratsastajan esittämään kysymykseen. Se on kuitenkin jo aika hyvä alkuarvaus, josta voi lähteä iteroimaan kohti oikeaa lopputulosta. Silloin pyydetän rauhallisesti hevosta uudestaan liikkeelle, tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Usein seuraava vaihe on jos jonkinlainen vaappuminen puolelta toiselle, horjahtelu eteen-taakse-suunnassa jne. Kaikki se täytyy vain antaa hevosen itse käydä läpi, korjailematta liikaa, vain odottaa. Temperamenttisemmat hevoset voivat alkaa tässä vaiheessa turhautua ja esitellä vaikka minkälaisia muuveja, mutta kaikki se pitää antaa mennä vähän kuin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos (edellyttäen tietysti, että tilanne pysyy kaikkien kannalta turvallisena). Valinnan vapaus voi hevosesta tuntua turvattomuudelta, mutta minusta hevosen täytyy antaa käydä henkinen prosessi päässään läpi, puuttumatta siihen liikaa. Onhan se ihmistenkin kanssa nähty, että mikä tahansa muutos aiheuttaa ensin eri asteista vastustusta ja epävarmuutta. Tällaiset elämän pienet "kriisit" ovat kuitenkin niitä kohtia, jolloin meissä tapahtuu suurimmat muutokset. Jos hevosen haparointia alkaa liiaksi korjailla, ei hevonen ikinä opi itse ratkaisemaan tehtävää, vaan se edelleen luottaa siihen, että ratsastaja kertoo sille mitä sen pitää missäkin tilanteessa tehdä. Osa ihmisistä pelästyy hevosten välillä voimakkaitakin reaktioita, ja he pitävät tätä jopa julmana toimintatapana. Eläinten koulutuksessa pitäisi aina ja kaikessa välttää stressiä ja jännitystä, vain rento mieli voi vastaanottaa uutta. Olen hyvin pitkälti tästä samaa mieltä, mutta nyt ihan oikeasti käsi sydämmelle; nyt puhutaan kuitenkin aika turvallisesta "kriisistä" hevosen elämässä. Tehtävä on edelleen vain hidastaa käyntiä, ja tehtävänanto esitetään niinkin hienovaraisella tavalla kuin ratsastajan omaa istuntaa vakauttamalla. Vähän kuin curling-vanhemmuus, ratsastaja ei voi tehdä kaikkea hevosen puolesta, ja tämän oivaltaakseen hevosen täytyy käydä prosessi itse läpi. Kun se sen kerran (tai pari) mahdollisen kiukuttelun jälkeen ymmärtää, hevonen kyllä rentoutuu, ja väitän, että niidenkin päässä tapahtuu tässä vaiheessa aika isoja, positiivisia asioita. Koko ratsastukseen saa ihan uuden ulottuvuuden, ja todellinen vuoropuhelu voi alkaa. Ja tämä on monesti myös ratsastajalle sellainen silmät avaava kokemus, että olen kerran jos toisenkin nähnyt ratsastajan liikuttuvan kyyneliin asti.

Kun hevonen (ja/tai ratsastaja) on päässyt alkujärkytyksen yli, ja ymmärtänyt, että jaahas, tässä pitääkin kävellä ihan hitaasti, astuvat kuvaan fyysisemmät vaikutukset. Ensimmäinen niistä on tasapainon ylläpitäminen. Ihan kuten polkupyörällä ajaessa, hevoselle on helpompaa liikkua ratsastajan kanssa ripeästi eteenpäin kuin kannatella taakkaa hitaassa vauhdissa. Sanonta "vauhti korjaa virheet" pitäisi oikeastaan olla "vauhti peittää virheet". Kun vauhti otetaan pois, täytyy tasapaino löytää uudella tavalla. Erinäisen hoippumisen ja horjumisen jälkeen hevonen joutuu aktivoimaan ihan uusia lihaksia kehossaan pystyäkseen kävelemään suoraan eteenpäin. Nämä ovat juuri niitä lihaksia, joita me haluammekin aktivoida! Hidastaminen on oikeastaan ainoa keino päästä niihin käsiksi. Toinen tärkeä SOMin nerokkuus piileekin juuri siinä, että ratsastajan täytyy keksiä keinot aktivoida haluamiaan lihaksia ja lihasryhmiä hevosen kehossa, asettamalla sille sopivia tehtäviä ja ohjailemalla sitten hevosen ajatusprosessia tehtävän ratkaisussa. Kokoaminen on hevosen tapa tasapainottaa kehoaan ratsastajan alla, ja hidastaminen on ensimmäinen ja välttämätön vaihe kokoamisen opettamisessa.

Seuraavassa vaiheessa päästäänkin jo hienosäätämään itse liikettä ja asentoa. Kun vauhti on minimoitu, on sekä hevosella että ratsastajalla aikaa ajatella ja asetella kehoaan kaikessa rauhassa. Selän asennon, taivutuksen, jalkojen liikesuuntien jne. säätelemistä voi harjoitella ihan kaikessa rauhassa hitaassa vauhdissa. Tosin musta tuntuu, että tämä on usein tärkeämpää nimenomaan ratsastajalle. Meillä ihmisillä kun on tapana ylianalysoida asioita ja tehdä yksinkertaisestakin monimutkaista, joten pilkkomalla tehtävää pieniin kokonaisuuksiin ja käyttämällä niiden pureskeluun aikaa, saamme omaan kehoomme myös tuntemuksen siitä, miltä oikean liikkeen pitäisi tuntua. Sen jälkeen saman tunteen saaminen isommassa vauhdissa (esim. ravissa) on huomattavasti helpompaa. Täytyy nimittäin huomioida, että moni liike on hevosen kannalta helpompi suorittaa ravissa kuin käynnissä. Ravi on kaksitahtinen, rytmikäs askellaji, jossa ristikkäiset jalat liikkuvat yhtaikaa pienentäen sivusuuntaista kehon liikettä. Käynnissä kaikki jalat liikkuvat eri tahtiin, joten lateraalisia voimia on paljon enemmän (vaikka toki pienempi vauhti auttaa voimien hallintaa). Käynnissä suoritetut liikkeet ovat hevosen liikemekaniikan kannalta usein monimutkaisempia kuin vastaavat tehtävät ravissa. Ratsastajalle oman kehon hallinta on käynnissä toki huomattavasti helpompaa. Siksi tehtävät yleensä käydään läpi ensin käynnissä, mutta varsinainen harjoittelu tehdään mieluummin ravissa. Hitaassa sellaisessa!

Miksi tämä sitten on niin vaikeaa? Olen aiemminkin jo useassa yhteydessä maininnut, miten hevosen jalkojen vauhti ja selän jännitys ovat suorassa yhteydessä toisiinsa. Jännitys lisää jalkojen vauhtia, ja vauhdin lisääminen aiheuttaa selässä jännitystä. Jos siis hevonen kokee tilanteen kovin jännittäväksi, sen on vaikea hidastaa. Onko se sitten syy olla pyytämättä hidasta käyntiä? Pitääkö vaikeita asioita välttää? Minusta ei. Hidastaminen täytyy vain tehdä riittävän hienovaraisesti, ja antaa hevoselle riittävästi aikaa sopeutua tilanteeseen. Hidastamista voi käyttää jopa keinona rauhoittaa hevosta, erityisesti silloin, kun harjoitus on hevoselle jo tuttu. Hidastaminen saa sen mielen tyyntymään, ja se on hyvä tapa suunnata hevosen huomio ratsastajaan ja käsillä olevaan tehtävään ympäristön häiriöistä huolimatta. Toimii ainakin Willin kanssa (ööö, yleensä...) Tietysti jännitystä selässä voi aiheuttaa kipu, jota suojellakseen hevonen jännittää selkälihaksensa. Tämä pitää sulkea pois ennen kuin tehtävää lähdetään tekemään.

Psykologiset tekijät vaikuttavat sekä hevoseen että ratsastajaan. Erityisesti yleisön edessä paine onnistua voi olla suuri, ja vaikuttaa ratsastajan korvien väliin. Jos luottamus valmentajaan ja hänen metodeihinsa ei ole täysin 100%, on vaikeaa heittäytyä ja suorittaa tehtävää, kun koko aiemman elämän aikana meidän päähän on taottu mantraa aktiivisuudesta, eteenpäinpyrkimyksestä, takaa eteen jne. Kyllähän sen jokainen tietää, miten vaikeaa on totella ohjeita, jotka ovat ristiriidassa omien arvojen ja käsitysten kanssa. Valitettavasti vain tämäkin on tehtävä, joka puolittain tehtynä ei johda mihinkään. Muutaman ratsukon kohdalla minulle jäi tunne, että jos ratsastaja vain olisi uskaltanut hidastaa vielä enemmän, olisi lamppu voinut syttyä sekä hevosen että ratsastajan päässä. Nyt yleisöön välittyi kuva, että sekä ratsastaja että hevonen vain turhautuivat tai ainakin jäivät hämmennyksen tilaan.

Sitten täytyy muistaa, että hitaassa vauhdissa tasapainon ylläpitäminen ON vaativa tehtävä. Pitää siis olla armollinen sekä itseään että hevosta kohtaan. Pitää pyytää tarpeeksi, mutta ei liikaa, eikä liian pitkään. Mikä on liikaa ja mikä liian vähän, sen balanssin löytäminen onkin sitten oma taiteen lajinsa, ja siinä ratsastajan täytyy vain luottaaa joko omaan tai valmentajan intuitioon. Mutta, kun tehtävä on tuttu, toimii hidastaminen myös erittäin hyvänä testinä; jos hidastaminen pelkällä istunnalla onnistuu ilman hoippumista, ilman ohjien painetta, on saavutettu ns. true selfcarriage, jonka pitäisi olla ratsastuksen yksi tavoitteista. Tätä voisi verrata siihen, kun balettitanssija nousee puolivarpailta varpaan kärjille ja irrottaa otteen tangosta. Vaativa tehtävä, mutta onnistuessaan se kertoo jo erittäin hyvästä kehon kontrollista. Tasapainosta hitaassa vauhdissa voidaan turvallisesti lisätä voimaa ja liikelaajuutta. Tätä tasapainon ylläpitämistä olen Willin kanssa nyt vähän alkanut testailla. Yksi tai kaksi hyvää hidasta askelta tulee silloin tällöin, ja se riittää toipilaalle tällä hetkellä. Lihasten hermotus alkaa taas toimia, vaikka sairasloma onkin varmasti verottanut lihasten voimaa.

Pystytkö nousemaan puolivarpailta varpaan kärjille pyllähtämättä nurin? Pystyykö hevosesi? Kuva lainattu osoitteesta http://precilianhawa.deviantart.com