Samu Haberin ääni

(*huokaus)

Addiktille on taas jäänyt normaalia pahempi putki päälle. Tällä kertaa sen aiheutti Samu Haber. Tai siis tarkemmin ottaen hänen aivan käsittämättömän maaginen äänensä.  Kuunnelkaa itse.

Need I say more?!? :D Oikeastaan voisin lopettaa tämän jutun kirjoittamisen tähän. Oleellisin tulikin jo. Mutta toisaalta rakastan asioiden puhkianalysointia. Näissä akustisissa versioissa tulee ehkä parhaiten esiin Samun ääni ja laulutaito, vaikka monissa Sunrise Avenuen biiseissä rakastan nimenomaan kunnon sähkökitarojen säröä ja räjähtäviä rumpuja. Rokkia, perkele! 

Mulla ei taida olla ketään opiskeluaikaisia tuttuja TKK:lta, jotka olisivat perehtyneet akustiikan ja äänen tutkimukseen? Olisi kiinnostavaa saada tarkempi analyysi Samun äänestä. Jokin siinä selvästi värähtelee juuri sillä taajudella, mikä uppoaa ainakin mun sieluuni. Matalat tai korkeat nuotit, säröt, ei väliä, kaikki toimii! Hyvä esimerkki Samun äänen säröytymisestä löytyy esim. kappaleesta "Little bit love". 

Täytyy myös hiukan selventää tän mun addiktion tasoa. Mulla on taipumus uppoutua asioihin perinpohjaisesti, oli kyse mistä vaan. Mieluummin överit kuin vajarit! Tässä muutama päivä sitten valvoin koko yön Sunrise Avenuen tuotantoa kuunnellen. Samalla tuli pakottava tarve kirjoittaa aiheesta. Neljän jälkeen aamulla taisin hetken miettiä, että pitäisikö mennä nukkumaan, seuraavana päivänä piti lähteä kahdeksalta töihin, mutta hylkäsin ajatuksen saman tien. Miksi nukkua, kun voi kuunnella ja fiilistellä hyvää musaa! Ja siis mä voin todella tuntikausia vaan kuunnella musaa, vain siihen keskittyen. Kuunnella sanoja, poimia tiettyjä instrumentteja bändin soitosta. Rummut erityisesti kiinnittää usein mun huomion. Tällä hetkellä mulla on vain jatkuvasti hajoavia ja vaihtuvia halpoja korvanappeja käytössä, mutta haaveilen kunnon langattomista luureista, joista kuuluisi kirkkaasti kaikki instrumentit, myös matalat taajuudet. Vaikka tässäkin analysoin biisejä aika teknisen tuntuisesti, ylivoimaisesti tärkeintä on kuitenkin tunne, joka biisistä välityy. Siis jos välittyy. Se on lopulta ainoa ratkaiseva kriteeri, päätyykö jokin biisi mun soittolistoille. Vaikkei olisi mitään akuutteja sydänsuruja, pystyn helposti hetkessä heittäytymään valtavan epätoivon valtaan ja täysin eläytymään laulajan tuskaan. Tai oikeastaan mihin tahansa tunnetilaan, joka biisistä välittyy. Kuuntelen musiikkia (myös keikoilla!) usein silmät kiinni, jolloin voin sulkea näköaistin kokonaan. Vain kuulo-, tunto- ja liikeaistit toimivat. Paikallaan oleminen on mahdotonta. Soitan käsillä näkymättömiä instrumentteja, rumpuja tai kosketinriffejä mukaillen. Kai sitä aivoihin erittyy jotain mielihyvähormonia tai vastaavaa, joka on ihan fysiologisesti addiktoivaa. Välillä pitää ihan oikeasti puolipakolla ottaa luurit korvilta ja laittaa puhelin pois, muuten on vaarana, että hukun liian syvälle mielikuvitusmaailmaan. Pystyn liiankin helposti sulkeutumaan ulkomaailmalta täysin vetämällä napit korviin ja volat kaakkoon. Kuplan sisään ei pääse kukaan eikä mikään, vain minä ja musiikki. Tänään viimeksi tallikaveri manasi, että oli laukannut mun perässä Willin tarhalle huhuillen ja huudellen, mutta olin autuaan tietämätön kaikesta mitä ympärillä tapahtui. Onneksi tää fanaattisin vaihe kestää yleensä vain hetken, joten pitkäaikaisvaikutuksia ei yleensä tule. Jossain vaiheessa palaan kuuntelemaan myös vanhempia rakkauksia, ja uusi ihastus viilenee normaalimmalle tasolle. Tai korvautuu uudella hullaantumisella. Sitä odotellessa, pahoittelut kaverit!

Tunnustan häpeilemättä, että ”Vain elämää”-ohjelmalla on ollut suuri vaikutus tähän viimeisimpään villitykseen. Olen toki ollut tietoinen yhtyeen nimeltä Sunrise Avenue olemassaolosta vuosikausia, ja pitänyt heidän musiikistaan. Suurimpien hittien sanat ovat olleet hallussa. Olen ihan viime vuosiin asti ollut hyvin passiivinen musiikin kuluttaja. Lähinnä olen kuunnellut mitä radio soittaa, ja kanavavalinnoista johtuen se on ollut enimmäkseen suomenkielistä musiikkia. Radiossa kuulluista artisteista ja heidän tuotannostaan on siten tullut tuttuja, eikä  englanninkielinen musiikki ole päässyt koskettamaan samalla tavalla. Kieli ei sinänsä ole mikään kynnys, ja esim. kirjoja luen enemmän englanniksi kuin suomeksi. Olen elämäni aikana itse ostanut vain kourallisen CD-levyjä, joista viimeisin taitaa olla Katri Ylanderin eka levy Idols-kisan jälkeen. Siis ”jokunen” vuosi sitten. Sitten tulivat älypuhelimet ja Spotify. En ole tekniikkavastainen, mutta en myöskään mikään gadget-friikki, jolla pitäisi olla aina viimeisimmät vimpaimet. Puhelimestä täytyy löytyä jonkinlainen kamera, Facebook ja Spotify.  Spotifyn myötä olen ensimmäistä kertaa ryhtynyt aktiivisesti valikoimaan mitä kuuntelen. Toisinaan valitsen tietyn artistin tietyn albumin, jota kuuntelen putkeen, mutta yleensä kuuntelen omia koostamiani artisti/bändikohtaisia soittolistoja. Sunrise-listalla on tällä hetkellä reilut 30 kappaletta. Lista elää alussa tietyn aikaa, kun hylkään biisejä, jotka eivät useammankaan soittokerran jälkeen uppoa, mutta vakiintuu ajan mittaan. Biiseistä tulee rakkaita, kun niistä tulee tuttuja.

Odotin jo ennalta erityisesti Irinan päivää Vain elämää-ohjelmassa, koska hän oli tämän kertaisista artisteista mulle ennestään tutuin ja rakkain. Samun tarina ja erityisesti tunnereaktiot, kun pöydässä alustettiin "Hiljaisuus"-kappaleen esitystä, olivat aika yllättäviä. Ja kyllähän siitä esityksestä tuli tunne vahvasti läpi, vähän harmi että Spotifyn taltioitu studioversio on sliipatumpi, ei tulkinnallisesti ihan yhtä voimakas. Nyt olisikin kiinnostavaa kuulla, onko puhtaasti sattumaa, että Sunrisen tuotannosta löytyy kappale nimeltä ”Damn Silence”, jossa tarinan kertoja yrittää saada yhteyttä kumppaniinsa, joka sulkeutuu ja vetäytyy kuoreensa. Coincidence?! I think not! Laitan tuohon alle videon biisistä. Kertosäkeessä lauletaan:

And I don’t know
The right tracks for this train
This is something I can’t explain
Could you say something? 

And I don’t know
The right words I should say
I never felt anything this way
Can’t you say something? 

And break the goddamn silence

Irinan Hiljaisuus on julkaistu vuonna 2005, Sunrisen Damn Silence 2011. Voi miten toivonkaan, että Irina esittäisi tämän kappaleen Samun päivänä! Tarinan molemmat puolet saataisiin ohjelmaan, ja ehkä vastaus tuohon esittämääni kysymykseen kappaleen inspiraatiosta? Damn Silence on tällä hetkellä se biisi, joka on pakko laittaa muutaman kerran repeatillä soimaan, kun se tulee soittolistalla vastaan. Todella harmi, että Samun Joutsenlaululle ei saatu julkaisulupaa Jussi Hakuliselta, ja täytyy myöntää, että en ihan ymmärrä ja sympatiseeraa Hakulista tässä asiassa. Tekijänoikeudet ovat tietysti tärkeä asia, mutta musiikin tai taiteen ylipäätään ei pitäisi olla kenenkään yksityisomaisuutta. Kiistassa ei lehtien mukaan ollut kyse rahasta, vaan periaatteesta (whatever that means...) Joutsenlaulu on hieno teos sekä alkuperäisessä muodossaan että Samun esittämänä. Se, että tarinaa on lyhennetty, ei vähennä sen viehätystä. Taidetta eri muodoissaan on varioitu kautta vuosisatojen. Sitä paitsi televisioversiossa Samun laulamat kaksi viimeistä nuottia (*megakylmikset!) olisivat jo ihan riittävä syy kyseisen version julkaisuun! Nyt ne voi kuulla vain Ruutu-palvelun kautta.

Jossain haastattelussa Samu kertoi, että Sunrise Avenuelta olisi tulossa uusi stuodioalbumi loppuvuodesta, ja sen jälkeen olisi kiertuetta tiedossa. Toivottavasti rundi ulottuu myös Suomeen, aion olla paikalla!

(Äänestä puhuttiin, mutta ei se muuten oo paskemman näköinenkään... :P )