...heinää...

Uskomatonta. Tuossa se nyt seisoo, tallissa, mun oma hevonen. Willi. Nimeltään, ei sentään  luonteeltaan. Tai mistäs sen tietää millaiseksi sen luonne paljastuu, mutta ensivaikutelma kahden koeratsastuksen ja muutaman muun kohtaamisen perusteella on varsin lunki. Willi on kuin suoraan Hevoshullun sarjakuvasta; iso ja musta, tähti päässä. Sillä on hieno suku, jos sillä nyt ruunan kohdalla on mitään merkitystä. En ole kauhean perehtynyt hevosten sukuihin ja jalostukseen, mutta sitä suuremmalla syyllä voin kehua Willin sukutaulua; jos minäkin tunnistan sieltä useamman nimen sekä isän että äidin puolelta, niin kyseessä täytyy olla silloin nimekkäät esi-isät. Siellä komeilevat mm. monen huippukouluhevosen suvuista löytyvät Weltmeyer ja Wenzel I. Emän puolelta tulee muutaman polven takaa täyttä verta Shogun xx:n kautta. Ja nyt tämä musta kultakimpale on mun oma, ja mun vastuulla. Ihanaa, mutta myös vähän pelottavaa. Pärjäänkö oman hevosen kanssa? Osaanko hoitaa sitä oikein? Mitäs jos (tai todennäköisemmin kun, ennemmin tai myöhemmin) se sairastuu?

Hevosen ostoprosessi on ollut pitkä ja välillä piinallinenkin. Jo monen vuoden ajan olen satunnaisesti selaillut hevosten myynti-ilmoituksia, mutta viime keväänä aloin vähän enemmän tosissani katsella niitä. Elokuussa kävin kokeilemassa ensimmäistä ehdokasta, kerrostalon kokoista, mutta nuorta virolaista kouluhevosen alkua. Hevonen oli kiva, mutta kemiat eivät ihan kohdanneet, ja nuori ikäkin hiukan arvelutti. Etsinnät jatkuivat ja tuli katsastettua muutama huti (todella ei minulle sopiva hevonen), kunnes löytyi aivan ihana, taitava 7-vuotias ruuna (kuudes hevonen, jota kokeilin). Kaunis kuin karkki, rautias valkoisin merkein, kisattu vaativaa 7-vuotiaiden ikäluokkasarjassa. Hevosen ratsastaja näytti ensin mitä hevonen osaa, mm. sarjavaihdot joka neljännellä askeleella. Minua vähän jännitti nousta selkään, kun samaan aikaan maneesissa oli Kikko Kalliokosken valmennus. Mua "lohdutettiin" sillä, että kaikki muut maneesissa ovat ammattilaisia, ja osaavat väistää mua. Jotenkin tuo tieto ei helpottanut mun jännitystä... Mutta hevonen osoittautui todella ihanaksi, ja sillä ratsastaminen oli silkkaa nautintoa. Valitettavasti niin ihanaksi, että joku muukin halusi sen. Tallipaikka oli sovittuna ja ostotarkastus jo varattu, kun omistaja ilmoitti, että päättikin myydä hevosen toiselle. Pettymys oli todella suuri, ja hevosen etsintä jäi vähäksi aikaa tauolle.

Vuosi läheni loppuaan, ja aktivoiduin taas hevosen etsinnässä. Olen aina pitänyt itseäni ruunaihmisenä, mutta yksi tamma kuullosti ilmoituksen ja omistajan puheiden perusteella niin kivalta, että oli pakko mennä kokeilemaan. Hevonen olikin hieno, mutta Tamma isolla T:llä, joten ei tuntunut ollenkaan omalta. Varmasti sillä olisi oppinut ratsastamaan, mutta lupasin itselleni projektin alussa, että olen rehellinen itselleni ja luotan omaan ns. perstuntumaan, eli hevosen pitää tuntua omanlaiselta ja kivalta ratsastaa, heti. Minusta hevosen ostoon ei voi suhtautua vain järjellä (ainakaan jos on tällainen harrastelija kuin minä), vaan hevosesta pitää saada hyvä tunne. Kun nousee vieraan hevosen selkään, oikeastaan heti välittyy jonkinlainen tunne hevosesta, ja monessa koeratsastustilanteessa melkein alkukäyntien tai viimeistään ensimmäisten ravikierrosten jälkeen tiesin tykkääkö hevosesta vai en. Seuraavaksi päätin kokeilla vielä kerran nuorta hevosta, ja soitin vanhalle tutulle junnuvuosilta, jolla oli 5-vuotias kouluhevosen alku myytävänä. Ruuna oli todella herttainen, ja vaikka se oli vielä luonteeltaan hiukan raakile (lue: herkkä, vaati rauhallisia otteita käsiteltäessä), oli se todella miellyttävä ratsastaa, nopea oppimaan uutta ja kulki ikäisekseen jo erittäin hyvässä tasapainossa. Osittain ehkä pitkän etsintäprosessin turhauttamana ajattelin että mikäs siinä, tästä tulee varmaan todella kiva hevonen, vaikka sen kanssa vielä tarvitsisinkin aika paljon asiantuntija-apua ja säännöllistä ratsutusta. Joten pakataan hevonen traikkuun ja viedään klinikalle tarkastukseen. Ei kai tuon ikäisellä vielä voi mitään vikaa missään olla. Arvaattekin varmaan jo miten kävi; toisesta takajalasta löytyi epätavallisia muutoksia kintereestä, siis ei normaalia kinnerpatin alkua, vaan jotain muuta. Eläinlääkäri ei uskaltanut ennustaa miten hevonen tulisi kestämään treeniä, sitä oli kuitenkin tähän asti vielä aika säästeliäästi rasitettu ja rauhassa koulutettu. Tuomio oli sekä minulle että hevosen omistajalle selvästi iso yllätys, mutta ajattelin heti, että en uskalla ostaa nuorta, valmiiksi rikkinäistä hevosta. Jo toisen kerran melkein sovittu kauppa  peruuntui, ja  olin valmis lyömään hanskat tiskiin.

Vuosi vaihtui, samoin asuinpaikka. Yhtenä maalle muuton motiivina oli ollut se, että täällä hevosen pitäminen on huomattavasti edullisempaa kuin pääkaupunkiseudulla. Joten olihan se nyt perhana, jos olin muuttanut hevosen takia maalle, mutta minulla ei kuitenkaan ollut hevosta! Tässä vaiheessa tuli mieleen hevonen, josta entinen ratsastuksenopettajani oli jo syksyllä maininnut, ja joka kaiken lisäksi oli vähän ennen vuoden vaihdetta muuttanut entiselle tallilleni. Olin karsinassa nähnyt tämän ison mustan hannover-ruunan, mutta en sen kummemmin kiinnittänyt siihen huomiotani. "Holkeri" luki karsinan ovessa, oikea nimi oli kuulemma Willi Heinrich. Suurin syy kiinnostuksen puutteeseen oli se, että kyseinen hevonen oli hiukan vanhempi kuin olin alunperin ajatellut, jo 13-vuotias. Ihannehevoseni oli iältään 7-9 vuotias, korkeintaan 10, jotta sillä olisi vielä runsaasti kilometrejä edessä. Päätin, että koska tämä ruuna nyt asuu kätevästi tutussa tallissa, ja sitä oli kovasti kehuttu kivaksi, niin voisinhan käydä sitä kokeilemassa, jos ei muuten niin ihan siitä ilosta, että pääsisin käymään vanhalla tallillani. 

Ja nyt jatkuu se Hevoshullun sarjakuva-osuus; wau mikä hevonen! Hevosen omistaja esittelin ruunan ensin selästä käsin, kaikki askellajit läpi, hiukan väistöjä ja vastalaukkaa. Hienoa lisättyä ravia, on kuulemma hevosen lempiaskellaji. Hevonen näytti kivalta, ja varsinkin sen ravi oli todella erittäin ilmavaa, jopa hiukan tuskallisen näköistä istua... Hyppäsin selkään. Käynti tuntui hankalalta ratsastaa, se on kuulemma ruunalle vaikein askellaji, ja jos se jännittyy, muuttuu käynti helposti passimaiseksi. "Muista taivuttaa, ja myötää sisäohjasta. Ota vaan ravia, se on helpompi saada rentoutumaan ravissa", sanoi omistaja. No otin ravia. Ja hymy alkoi levitä naamalle... Ihana, iso, tahdikas ravi. Olihan siinä istumista, mutta ei se kuitenkaan ollut niin vaikeaa kuin olin pelännyt. Mietin uskallanko laukata, kun ravikin tuntui niin isolta, mutta laukka olikin ihan ns. normaalin hevosen laukkaa, ihan helposti hallittavissa. Sitten lisää ravia. "Saanko mennä lisättyä?", "Anna kun näytän miten hienosti lisään!" hevonen kyseli koko ajan. Jos olin vähänkin kääntämässä lävistäjän suuntaan, ruuna tarjosi lisättyä ravia. Tai jos hiukan heilahdin satulassa taaksepäin, lähti hevonen syyhkimään lisättyä ravia. Omistaja nauroi "mitäs mä sanoin!" ja muakin nauratti, oli niin mahtavaa liidellä isoa, ihanaa ravia ympäri maneesia! Samaan aikaan maneesissa ollut toinen ratsastaja sanoi, että sehän menee kivasti. Samoin ponituntia valmistelemaan tullut tuttu ratsastuksen opettajani kehui meitä. En voinut lakata hymyilemästä, ja välillä ihan nauratti ääneen. Minusta ihan hyvä merkki koeratsastuksessa...

Ennen Holkerin koeratsastusta olin jo ehtinyt sopia toisenkin hevosen koeratsastuksen. Tämän myötä täysi kymppi kokeiltuja hevosia tuli täyteen. Tämäkin oli todella kivan oloinen, ja jos en olisi juuri paria päivää aiemmin kokeillut Holkeria, olisin voinut tätäkin hevosta harkita omakseni. Nyt "ihan kiva" ei vetänyt vertoja "wau"-kokemukselle. Pyysin päästä uudestaan kokeilemaan Holkeria, vanhan ratsastusryhmäni tunnille, jotta saisin opettajanikin mielipiteen hevosesta. Toisella kerralla ratsastin itse kokonaisen tunnin, ja isoihin liikkeisiin mukautuminen vaati veronsa; lopputunnista oli jo oikeasti vaikeaa istua ravissa, ja ratsastajan keskikropan kontrollin pettäessä hevonen muuttui hiukan vahvaksi edestä. Muiden tehdessä väistötehtävää ravissa minä keskityin enemmän saamaan hevosen kontrolliin ja rentoutumaan eteen-alas, mutta yhtä kaikki tunne siitä, että tämä on mun hevonen, vaan vahvistui. Joten kauppoja hieromaan...

Kuten kunnon Hevoshullun novellissa ikään, tämäkään tarina ei edennyt ilman vaikeuksia. Ostotarkastuksessa Holkeri reagoi toisen takajalan taivutuksiin, ja ympyrällä liikkui hiukan epäpuhtaasti. Röntgenkuvissa ei kuitenkaan näkynyt mitään muutoksia, vaikka kuvia otettiin normaalia perustarkastusta enemmän, ja myös selkä kuvattiin. Päätimme, että piikitetään jalka ja katsotaan tilanne uudelleen kahden viikon kuluttua. Hevonen hoidetaan luonnollisesti kuntoon, tuli kauppoja tai ei. Holkerille kahden viikon kävelykuuri, ja mulle kaksi viikkoa aikaa painia ristiriitaisissa tunteissa; hylkäänkö kivan hevosen mahdollisesti ohimenevän niveltulehduksen takia ja jatkan etsintää, vai otanko riskin tämän ihanan hevosen kanssa. Järki käski ottaa varman päälle, mutta sydän huusi ja toivoi, että uusintatarkastus menisi hyvin. Ja menihän se; ympyrällä hevonen liikkui puhtaasti, ja vaikka taivutukseen tuli edelleen lievä reaktio, eläinlääkärin mukaan hevonen kestää normaalia liikutusta ja sen pitäisi soveltua kilpakäyttöön. Onko tarinalla sittenkin onnellinen loppu?

Tai toisaalta, toivottavasti tarina on vasta alussa. Willin tarina, Holkerista tuli nimittäin Willi. Sopii hyvin sarjaan, sillä edellinen, puoliksi oma hevoseni (joka myytiin pois vuonna 1993) oli nimeltään Dille. Vihdoin voin oikeasti ruveta suunnittelemaan elämään hevosen omistajana. Viikonloppuna kuskasin syksyn aikana keräämiäni tarvikkeita tallille, ja onnellisena järjestelin varustehuoneessa omaa kaappiani. Kyyneleet meinasivat nousta silmiin, kun ripustin uutuuttaan hohtavan riimun karsinan oven koukkuun, sillä hetkellä hevosen ostaminen alkoi tuntua todelliselta. Karsinassa oli valmiina paksu kerros turvetta, ja naapurikarsinassa majailee myös juuri talliin muuttanut poni. Talli jonne Willi muuttaisi, vaikuttaa hevosten paratiisilta.

Ja tuossa se nyt on, tutkii ympäristöä ja uutta kotiaan, suhteellisen rennon näköisenä kuitenkin. Tänään ei vielä ratsasteta, koko ilta on mennyt muuton järjestelyssä, ja satulakin jäi topattavaksi. Huomenna aloitetaan selästä käsin tutustuminen. Tuskin maltan odottaa!