Huh, nyt tuntuu siltä, että työn alla on niin iso aihe, että kirjoittaminen melkein pelottaa. Pelkään, että en osaa tehdä oikeutta asialle, etten saa välitettyä eteenpäin sitä viestiä minkä haluaisin. Mutta koska olen jo useammalle ihmiselle luvannut kirjoittaa klinikasta, pakkohan se on yrittää. Koitan pilkkoa klinikan antia pienempiin osiin, mutta itseni tuntien teksti varmaankin sinkoilee ja rönsyilee otsikossa rajatun aiheen ohi moneen otteeseen. Ja varoitus: olen todellakin aivan noviisi tällä alalla, joten voin vain kirjoittaa siitä mitä näin ja miten itse asiat ymmärsin. Älkää ottako tätä tekstiä totuutena akateemisesta ratsastuksesta, koska yhden klinikan aikana ehtii yksi ihminen nähdä ja omaksua vain pienen murusen isosta kokonaisuudesta.
Monen mielikuva klassisesta tai akateemisesta ratsastuksesta on se, että hömpötellään maneesissa ympäriinsä löysin ohjin eikä vaadita hevoselta mitään. Ja siltähän se itse asiassa aluksi saattaa näyttääkin. Oikeastaan, sitähän se itse asiassa onkin! Lukuun ottamatta tuota kohtaa ettei vaadita mitään. Nimittäin vaaditaan paljonkin, sekä ihmiseltä että hevoselta, mutta ei voimalla, eikä tappelemalla. Vaaditaan rentoutta, irtonaisuutta, keveyttä, herkkyyttä, keskittymistä, kuuliaisuutta. Niin ja on se paljon muutakin. Helppoa, vai mitä?
"First have a relationship where you and your horse can survive, after that we can go on other stuff."
Kaiken perusta on hyvä suhde hevoseen, molemminpuolinen luottamus ja kunnioitus. Me kaikki varmasti rakastamme hevosiamme, ja haluamme niille vain hyvää. Hevosen kanssa pitää olla ystävä, mutta ystävät eivät kävele toistensa yli. Varsinkaan, jos ystävä painaa kymmenen kertaa enemmän kuin minä, en todellakaan halua, että ystävä ei kunnioita minun henkilökohtaista tilaani tai yrittää pompottaa minua mielensä mukaan. Toisaalta minäkään en saa öykkäröidä ja komennella ystävääni mielin määrin. Ja tätä ei pidä käsittää niin, ettei hevosta saa pitää ns. kurissa ja nuhteessa (en pidä tästä sanonnasta, mutten löytänyt parempaakaan, ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan), päin vastoin. Jotta hevosen kanssa ei tarvitse tapella, ja jotta molemminpuolinen luottamus löytyisi, täytyy molempien osapuolien pelata samoilla säännöillä. Celina on itse lempeys hevosten ja ihmisten kanssa, mutta jos/kun tarve vaatii, korjaus tulee salamannopeasti, ja oikealla intensiteetillä. "Be precise", apujen ajoituksessa ja kohdistuksessa. Jos hevosen halutaan seisovan paikallaan, sen on seistävä paikallaan. Mutta se pitää opettaa hevoselle, muuten tilanne ei ole reilu. Hevonen ei saa tulla ihmisen tilaan, ja jos se yrittää, se lähetetään heti pois. Työskentelytilanteessa työskennellään, ei haahuilla ympäriinsä, eikä tuijotella muualle. Tarkkuus on todellakin hyvä sana kuvaamaan sitä, miten Celina kommunikoi hevosen kanssa. Kun avut ovat selkeät, tarkat, ja niiden ajoitus on oikea, riittää hyvin pienet avut. Selkeästi kuiskattu viesti menee paremmin perille kuin älämölön ja hälinän keskeltä huudetut käskyt. Kehonkieli on tärkeää, varsinkin kun työskennellään maasta käsin. Hevonen tulkitsee ihmisen asentoa ja peilaa sitä. Jos hevosen omistajalla oli vaikeuksia itse ymmärtää tai saada hevonen ymmärtämään jotain tehtävää, Celina meni kädestä pitäen näyttämään mitä hän haluaa. Ja vaikka hevoset oli Celinalle vieraita, reagoivat ne poikkeuksetta hyvin nopeasti oikealla tavalla. Katsojakin näki, miten vähän Celina teki, mutta kun tekee juuri oikeita asioita, vähän on juuri sopivasti.
Akateemisessa ratsastuksessa tärkeä työkalua on kapsoni, joten aluksi hevosen suussa ei ole kuolainta lainkaan. Kapsonissa on turvalla kolme rengasta: yksi keskellä, ja kaksi sivuilla. Keskirengasta käytetään maasta käsin työskennellessä (groundwork) ja juoksuttaessa (longing), ja sivuilla olevia renkaita ratsastettaessa ja in-hand-työskentelyssä (eli ns. ratsastus maasta käsin, hevosen vierellä). Edistyneemmän hevosen kanssa kapsoniin yhdistetään kankikuolain ja kahdet ohjat, ja lopulta voidaan työskennellä pelkällä kangella. Akateeminen kapsoni poikkeaa paljon esim. minun käyttämästä juoksutuskapsonista, jossa on raskas raudoitettu turpaosa, ja joka asettuu hevosen päähän kuten englantilainen turpahihna. Akateemisen kapsonin turpahiha on kevyempi ja sen paikka on alempana, hevosen nenän pehmeän osa päällä, ja se on lyöhästi kiinni, mutta kuitenkin niin, ettei se pääse liikaa liikkumaan ja häiritsemään hevosta. Vähän kuten remonttiturpahihna. Kapsonin avulla opetetaan hevoselle mm. oikea tapa asettua niskasta, mikä on kuolaimen kanssa hyvin paljon hankalampaa. Hevosen asettuessa oikein sen poski kääntyy ikään kuin hevosen kaulaa kohti ja sisäpuolen korva laskeutuu aavistuksen verran. Monet hevoset kallistavat virheellisesti päätä siten, että poski ja turpa osoittavat asetuksen suuntaan, mutta ulkokorva on alempana kuin sisäkorva. Tätä harjoiteltiin kahvipöydän ääressä kukin itse, ja mietittiin miten asettuminen (pään taivuttaminen niskasta) vaikuttaa omaan kroppaan lantioon asti. "Don't fix the head" kuului kuitenkin usein, eli liian usein tulee ährättyä vain hevosen pään (ja suun) kimpussa, ja muu hevonen unohtuu. Tärkeämpää on saada haltuun hevosen neljä kulmaa, eli sen jalat. "Outside shoulder in", "inside shoulder out", "outside hind leg in" ja "inside hind leg out" ovat palikat, joita hallitsemalla ja säätelemällä saadaan aikaan ympyrän suurennus ja pienennys, ja niiden kautta avo- ja sulkutaivutukset.
Ohjien käyttö on minun silmääni yksi selkeimmistä eroista akateemisen ja "sen muun" ratsastuksen välillä. Ohjat pidetään hyvin kevyellä tuntumalla, oikeastaaan hiukan löysästi roikkuen. Hevonen tuntee kuitenkin ohjan liikkeen vaikkei ohja olekaan suoraksi kiristetty. Tavoite on lopulta pitää ohjia vain yhdessä kädessä, jolloin niiden käyttäminen tapahtuu luonnollisesti hyvin pehmein ja pienin ottein, enemmän epäsuorasti paineena kaulalla kuin suorana vetona. Suora ohjasotekin otetiin enemmän ravistamalla ja liikuttamalla ohjaa kuin vetämällä. Yhdellä ratsukolla oli käytössä yhdistelmä nivelkuolain (varmaankin hallinnan vuoksi, kyseessä oli ori) ja kapsoni, ja Celina kehoitti ratsastajaa ottamaan nivelohjat ja ulkopuolen kapsoniohjan ulkokäteen, ja sisäkäteen jäi vain sisäpuolen kapsoniohja. Nyt ratsastajan oli helppo pelkän kapsoniohjan avulla johtavalla otteella auttaa hevosta löytämään oikea asetus ja taivutus sisälle, vetämättä hevosta samalla suusta taaksepäin. Nerokasta, tätä pitää joskus päästä kokeilemaan Willinkin kanssa! Miten monta kertaa olenkaaan tuskaillut omien käsieni kanssa, että miten onnistuisin pyytämään asetusta vetämättä taaksepäin hevosen kaulaa samalla lyhyemmäksi! Juuri tuo hevosen suun rauhaan jättäminen olisi minulle iso juttu opittavaksi, lupaan keskittyä siihen jatkossa enemmän! Akateemisessa ratsastuksessa asetusta ei pitäisikään ikinä tehdä kuolaimella, vaan lähtökohtaisesti tärkein apu on istunta (kuten kaikessa muussakin). Niin kauan kun ratsastaja tarvitsee kättä asetukseen, käytetään kapsonia, ei kuolainta.
Raippa on myös oleellinen työkalu kommunikoinnissa. Sitä käytettäessä ei tosin välttämättä edes kosketa hevosta, vaan saatetaan vain osoittaa raipan päällä tiettyä kohtaa hevosessa (tai hyvin kevyesti koskettaa raipan päällä). Hevosen selän yli viety raippa toimii ulkopohkeena, ja tuo hevosen ulkotakajalan sisään. Jännittävältä näytti aluksi ratsain käytetty tapa pitää raippaa kädessä; raippa on nimittäin pystyssä, kuten onkivapa ratsastajan kädessä, juuri toisin päin kuin normaalisti on totuttu näkemään. Mutta syy tähän on ihan looginen: tämä raipan asento on ns. neutraali asento, jossa hevonen ei näe raippaa (edellyttäen toki, että hevonen kulkee rennosti peräänannossa, eikä katso ratsastajaa yläkautta silmiin.) Tästä asennosta raippa voidaan viedä kättä kääntämällä mihin tahansa suuntaan milloinkin tarve on. Tämä onnistuu mainiosti, varsinkin jos ohjat ovat vain yhdessä kädessä.
Paikallaan seisten tapahtuva työskentely oli minulle ihan uutta. En edes tiennyt, että paikallaan seistenkin hevoselta voi pyytää avoa ja sulkua! Mutta tämän ymmärtää paremmin, kun ei juutu liiaksi miettimään miten ja mihin suuntaan hevosen jalat näissä liikkeissä liikkuvat, vaan miettii mitä hevosen kropassa tapahtuu. Avotaivutuksen englanninkielinen nimi on hyvin kuvaava, shoulder in. Niinhän siinä tapahtuu, eli hevonen tuo lapoja sisään (=asetuksen suuntaan), erityisesti ulkolapa liikkuu eteen ja sisään. Jalkojen ei tarvitse liikkua mihinkään, hevonen siirtää vain painoa ja taivuttaa vartaloaan taivutuksen suuntaan. Sulkutaivutuksessa (Celina käytti nimenomaan nimitystä "quarter in", ei "travers" tai "half-pass") hevonen siirtää painoa enemmän takaosalle (kokoaa) ja tuo sisälonkkaa eteen (ja sisälonkka laskeutuu samalla alemmas). Minun hyvin harjaantumattomaan silmään näytti siltä, että pääasialliset avut olivat raipan kevyt kosketus (esim. avossa ulkolapaan) ja kapsonin avulla pyydettiin asetusta. Se mitä kaikkea muuta "ratsastaja" teki, jäi minulta rekisteröimättä, mutta epäilemässä oman vartalon asento ja liike (olkapäiden kierto, ehkä painon siirto jne.) on varmasti oleellista.
Kun lopulta päästiin hevosen selkään, alkoi homma näyttää jo minunkin silmääni tutummalta. Varsinkin, kun vuorossa oli jo pidemmälle ehtinyt ratsukko, aloin "nähdä" työskentelyssä tuttuja asioita ja monet Celinan korjaukset olin ehtinyt itsekin reksiteröidä. Eli periaatteessa hevonen on hevonen, ja hyvä ratsastus on hyvää ratsastusta, oli näkökulma mistä suunnasta tahansa. Akateeminen ratsastus ei korosta liikkeiden näyttävyyttä ja lennokkuutta kuten moderni kouluratsastus, vaan tärkeämpää on liikkeiden puhtaus ja oikeaoppinen suoritus, kevyesti ja pienillä avuilla, ja rennolla hevosella. Klinikan aikana työskentely tapahtui vai käynnissä, mutta moneen kertaan Celina sanoi, että vauhdin lisääminen ei ole ongelma. Jos jokin asia toimii hyvin käynnissä, toimii se myös ravissa ja laukassa. Jos ongelmia tulee vastaan esim. piaffissa, on sama ongelma todennäköisesti ollut jo käynnissä, ja saatat joutua palaamaan kävelemään ympyrää pitkin ja korjaamaan peruspalikoita. Ja tottakai ratsukot kotona työskentelevät muissakin askellajeissa. Viikonloppuklinikan aikana koitetaan saada ratsukoille mahdollisimman paljon eväitä jatkaa työskentelyä itsenäisesti kotona eteenpäin, joten uudet asiat aloitetaan rauhalliseen tahtiin.
Ohjien käyttö on minun silmääni yksi selkeimmistä eroista akateemisen ja "sen muun" ratsastuksen välillä. Ohjat pidetään hyvin kevyellä tuntumalla, oikeastaaan hiukan löysästi roikkuen. Hevonen tuntee kuitenkin ohjan liikkeen vaikkei ohja olekaan suoraksi kiristetty. Tavoite on lopulta pitää ohjia vain yhdessä kädessä, jolloin niiden käyttäminen tapahtuu luonnollisesti hyvin pehmein ja pienin ottein, enemmän epäsuorasti paineena kaulalla kuin suorana vetona. Suora ohjasotekin otetiin enemmän ravistamalla ja liikuttamalla ohjaa kuin vetämällä. Yhdellä ratsukolla oli käytössä yhdistelmä nivelkuolain (varmaankin hallinnan vuoksi, kyseessä oli ori) ja kapsoni, ja Celina kehoitti ratsastajaa ottamaan nivelohjat ja ulkopuolen kapsoniohjan ulkokäteen, ja sisäkäteen jäi vain sisäpuolen kapsoniohja. Nyt ratsastajan oli helppo pelkän kapsoniohjan avulla johtavalla otteella auttaa hevosta löytämään oikea asetus ja taivutus sisälle, vetämättä hevosta samalla suusta taaksepäin. Nerokasta, tätä pitää joskus päästä kokeilemaan Willinkin kanssa! Miten monta kertaa olenkaaan tuskaillut omien käsieni kanssa, että miten onnistuisin pyytämään asetusta vetämättä taaksepäin hevosen kaulaa samalla lyhyemmäksi! Juuri tuo hevosen suun rauhaan jättäminen olisi minulle iso juttu opittavaksi, lupaan keskittyä siihen jatkossa enemmän! Akateemisessa ratsastuksessa asetusta ei pitäisikään ikinä tehdä kuolaimella, vaan lähtökohtaisesti tärkein apu on istunta (kuten kaikessa muussakin). Niin kauan kun ratsastaja tarvitsee kättä asetukseen, käytetään kapsonia, ei kuolainta.
Raippa on myös oleellinen työkalu kommunikoinnissa. Sitä käytettäessä ei tosin välttämättä edes kosketa hevosta, vaan saatetaan vain osoittaa raipan päällä tiettyä kohtaa hevosessa (tai hyvin kevyesti koskettaa raipan päällä). Hevosen selän yli viety raippa toimii ulkopohkeena, ja tuo hevosen ulkotakajalan sisään. Jännittävältä näytti aluksi ratsain käytetty tapa pitää raippaa kädessä; raippa on nimittäin pystyssä, kuten onkivapa ratsastajan kädessä, juuri toisin päin kuin normaalisti on totuttu näkemään. Mutta syy tähän on ihan looginen: tämä raipan asento on ns. neutraali asento, jossa hevonen ei näe raippaa (edellyttäen toki, että hevonen kulkee rennosti peräänannossa, eikä katso ratsastajaa yläkautta silmiin.) Tästä asennosta raippa voidaan viedä kättä kääntämällä mihin tahansa suuntaan milloinkin tarve on. Tämä onnistuu mainiosti, varsinkin jos ohjat ovat vain yhdessä kädessä.
Paikallaan seisten tapahtuva työskentely oli minulle ihan uutta. En edes tiennyt, että paikallaan seistenkin hevoselta voi pyytää avoa ja sulkua! Mutta tämän ymmärtää paremmin, kun ei juutu liiaksi miettimään miten ja mihin suuntaan hevosen jalat näissä liikkeissä liikkuvat, vaan miettii mitä hevosen kropassa tapahtuu. Avotaivutuksen englanninkielinen nimi on hyvin kuvaava, shoulder in. Niinhän siinä tapahtuu, eli hevonen tuo lapoja sisään (=asetuksen suuntaan), erityisesti ulkolapa liikkuu eteen ja sisään. Jalkojen ei tarvitse liikkua mihinkään, hevonen siirtää vain painoa ja taivuttaa vartaloaan taivutuksen suuntaan. Sulkutaivutuksessa (Celina käytti nimenomaan nimitystä "quarter in", ei "travers" tai "half-pass") hevonen siirtää painoa enemmän takaosalle (kokoaa) ja tuo sisälonkkaa eteen (ja sisälonkka laskeutuu samalla alemmas). Minun hyvin harjaantumattomaan silmään näytti siltä, että pääasialliset avut olivat raipan kevyt kosketus (esim. avossa ulkolapaan) ja kapsonin avulla pyydettiin asetusta. Se mitä kaikkea muuta "ratsastaja" teki, jäi minulta rekisteröimättä, mutta epäilemässä oman vartalon asento ja liike (olkapäiden kierto, ehkä painon siirto jne.) on varmasti oleellista.
Kun lopulta päästiin hevosen selkään, alkoi homma näyttää jo minunkin silmääni tutummalta. Varsinkin, kun vuorossa oli jo pidemmälle ehtinyt ratsukko, aloin "nähdä" työskentelyssä tuttuja asioita ja monet Celinan korjaukset olin ehtinyt itsekin reksiteröidä. Eli periaatteessa hevonen on hevonen, ja hyvä ratsastus on hyvää ratsastusta, oli näkökulma mistä suunnasta tahansa. Akateeminen ratsastus ei korosta liikkeiden näyttävyyttä ja lennokkuutta kuten moderni kouluratsastus, vaan tärkeämpää on liikkeiden puhtaus ja oikeaoppinen suoritus, kevyesti ja pienillä avuilla, ja rennolla hevosella. Klinikan aikana työskentely tapahtui vai käynnissä, mutta moneen kertaan Celina sanoi, että vauhdin lisääminen ei ole ongelma. Jos jokin asia toimii hyvin käynnissä, toimii se myös ravissa ja laukassa. Jos ongelmia tulee vastaan esim. piaffissa, on sama ongelma todennäköisesti ollut jo käynnissä, ja saatat joutua palaamaan kävelemään ympyrää pitkin ja korjaamaan peruspalikoita. Ja tottakai ratsukot kotona työskentelevät muissakin askellajeissa. Viikonloppuklinikan aikana koitetaan saada ratsukoille mahdollisimman paljon eväitä jatkaa työskentelyä itsenäisesti kotona eteenpäin, joten uudet asiat aloitetaan rauhalliseen tahtiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä terveiset tai kerro mitä mieltä sinä olet.