Sulkutaivutusta ja turnausväsymystä

Huoh, tänään olisi pitänyt uskoa intuitiota. Willi ei halunnut ottaa kuolaimia suuhun, ja hetken siinä kohtaa mietin, että mitäs jos tänään ei tehtäiskään mitään, käytäis korkeintaan pienellä kävelyllä ja veisin hevosen takaisin laitumelle. Mutta jotenkin en osaa ihan tuosta vaan heittää vapaalle hevosen kanssa, kun meidän pitää reenata! Joten pienen keskustelun jälkeen marssittiin maneesiin. Itikoiden saapumisen myötä kävelylenkit ovat jääneet vähemmälle, koska Willi on harvinaisen rasittava lenkillä, kun se koko ajan heiluu ja potkii ötököitä. Ja hidasta liikuntaa se saa ihan riittävästi tällä hetkellä, koska se on yötkin laitumella. Riittävästi myrkytettynä se ei ole vielä tarvinnut ötökkälointa, katsellaan miten käy kun ilmat alkavat todella lämmetä ja itikat lisääntyvät.

Otetaan muutama askel taaksepäin, ja kerron vähän taustoja. SOM-klinikan jälkeen olin taas täynnä intoa ja vannoin että kyllä me vielä täältä tullaan. Moniin tekemiini juttuihin sain uusia ideoita, korjauksia ja parannusehdotuksia. Ennen kaikkea päätin ottaa taas ihan vakavasti maasta tapahtuvan työskentelyn Willin kanssa. Varsinkin, kun sen selästä on todella lihakset tippuneet, ja alkoi kesäkuussa vaikuttaa siltä, että ilman satulaa ratsastus ei ole enää niin hyvä idea. Pelkäsin, että istun pelkän rangan päällä. Kun kaiken lisäksi sain uutisia satulasta, päätin että en nouse selkään ennen kuin satula on täällä. Cornille demonstroi yhden hevosen kanssa maasta työskentelyä (joo, kyllä mä siitä kirjoitan vielä tarkemminkin, malttakaa odottaa!), ja havaitsin, että olen hiukan väärällä tavalla lähtenyt tekemään sitä Willin kanssa. Liikaa ohjia, liian vähän oman vartalon käyttöä. Eli periaate on, että hevonen reagoi "ratsastajan" selän asentoon myös silloin, kun ratsastaja kävelee maassa hevosen vieressä. Lähdettiin siis opettelemaan sitä, että a) minä opin kävelemään itse jäntevänä, mutta kuitenkin ohjia pitelevä käsi rentona Willin sään päällä ja b) Willi oppii reagoimaan ja seuraamaan mun liikettä. Tai on ehkä väärin sanoa, että Willin pitäisi oppia tämä, koska Cornillen mukaan hevoset tekevän sen luonnostaan, niille ei tarvitse opettaa sitä. Mutta koska mun oma vartalonhallinta ja ajatus koko touhussa on vielä vähän hakusessa, täytyy antaa Willillekin aikaa oppia lukemaan mun huonoa kehonkieltä. Vähän niin kuin natiivi joutuisi ponnistelemaan ymmärtääkseen ulkomaalaisen erittäin pahalla aksentilla ja sinne päin sanoilla puhuttua kieltä. No, ollaan kyllä minusta edistytty ihan kivasti, ja usein saan Willin kuulolle heti, kun vaan kerään ohjat löyhästi käteen ja alan itse kävellä hitaasti, Willin etujalkojen tahtiin. Hyvänä päivänä ihan ensiaskeleesta lähtien Willi alkaa puolestaan seurata mun jalkoja, ja hidastaa ilman minkäänlaista ohjasotetta, ja samalla ryhdistäytyy. Välillä menee muutama askel, että päästään rytmiin, mutta yleensä hyvin nopeasti nykyään saadaan molemmat juonesta kiinni. Tunnetta on vaikea selittää, mutta ainakin kuvittelen että jos Willi tuntee ja aistii mun vartalon energian, mustakin välillä tuntuu, että  mä tunnen selvän eron siinä, kun Willi alkaa seurata mua. Cornille puhuu energiasta, että hevoset aistivat sen. Ehkä me ihmisetkin aistitaan siitä vähän. Kovin pitkiä hyviä pätkiä ei saada aikaan, Willi alkaa joko liikaa heilua puolelta toiselle tai painaa kädelle (mikä on ehdottoman kiellettyä!), tai viimeistään siinä kohtaan kun kentän aita tai maneesin seinä tulee vastaan ja pitää kääntyä, homma menee hiukan kiemurteluksi. (Onneksi meillä on pitkä maneesi, yhden pitkän sivun aikana ehtii tehdä jo paljon!)

Ns. vanhalla tavalla työskennellessä mä käytin enemmän ohjaa, ja mun mielestä jonkinlainen avon kaltainen liike sujui meiltä jo aika hyvin. Maasta on vaikea kontrolloida takaosaa, joten avo täytyy tehdä tosi loivana, muuten se muuttuu pohkeenväistöksi, mikä ei missään nimessä ole tarkoitus. Nyt kun koitan keskittyä enemmän siihen, että käytän vaan omaa kroppaa ja olen tosi varovainen ohjien kanssa, on avot olleet enemmän tai vähemmän hukassa. Välillä tulee askel pari sinnepäin, mutta ongelma on vielä melkoinen huojunta ja heiluminen suuntaan jos toiseenkin. Olen toistaiseksi laittanut sen ohjaajan osaamattomuuden ja hevosen puutteellisen oman vartalonsa kontrollin piikkiin. Ei siis huolta, kyllä ne ajan mittaan paranee. Sulkujen kanssa sen sijaan on tullut todellista edistystä. Kun Willi ymmärsi, että se voi tuoda takaosaa mua kohti, en juurikaan tarvitse raippaa muuta kuin aloitusmerkiksi pienellä kosketuksella ulkokankulle. Ja kun ollaan molemmat hiffattu tuo toistemme jalkojen seuraaminen, olen muutamia väistöaskeleita saanut jopa ihan sillä, että astun itse ristiin poispäin Willistä, ja se seuraa myös astumalla ristiin, vaikka raippa olisi mulla ihan väärässä kädessä, enkä tekisi sillä mitään. Taivutuksen kanssa ollaan vielä vähän kiikun kaakun. Se paranee, mutta ei pysy vielä vakaana väistön puolelle, ainakaan ilman ohjan reilua tukea. Samoin kuin avossa, askelluskin on vielä vähän huojuvaa ja epätasaista, mutta se ei haittaa. Me tehdään näitä väistöjä ihan t-o-s-i hitaassa vauhdissa, kirjaimellisesti askel kerrallaan, joten sekin ehkä aiheuttaa pientä vaaappumista. Kun lopuksi tulee muutama hyvä askel, ollaan yleensä siihen lopetettu ja Willi on saanut porkkanaa palkkioksi.

Ja tästä päästäänkin kätevästi (yhteen) meidän tämän hetkiseen ongelmaan. Willi on nimittäin oppinut tuon suluntapaisen nyt niin hyvin, että se tarjoaa sitä mulle koko ajan. Siis ihan koko ajan, suoraan eteen käveleminen oli tänään ihan mahdotonta. Eilen kokeilin tehdä sulkuja toiseen suuntaan, eli niin että olen itse väistön ulkopuolella ja Willi liikkuu poispäin musta. Kun pyysin pienellä raipan kosketuksella takaosaa siirtymään ulospäin, Willi yritti vaan kääntää takaosaa mua kohti, eli raippaa vastaan. Piti hetki ihan naputtaa sitä raipalla, että viesti menisi perille, ja Willikin jo vähän ehti hermostua, että mitä sä nainen nyt haluat. (Yritän käyttää raippaa hyvin pieninä kosketuksina, koska Willi vetää helposti herneen nenään jos sitä liikaa joutuu naputtelemaan. Silloin se alkaa joko kiihdytellä, mikä ei näissä hommissa ole tarkoitus, tai se sulkee antennit kokonaan, mikä on vielä huonompi vaihtoehto.) Jotenkin se oli selvästi yhdistänyt, että raipan kosketus takapuolella = sulkuväistö ihmistä kohden, riippumatta siitä kummalle puolelle raippa koskettaa. Tänään jatkui sama kaava siten, että mitä tahansa mä teinkin (tai yritin olla tekemättä), Willi puski ja punki mua kohti. Välillä se heitti takapuolen sisälle, välillä punki koko hevonen lapa edellä syliin. Yritin että oltais vaan saatu muutama metri käveltyä suoraan eteenpäin, se olis riittänyt, en edes yrittänyt mitään väistöjä tänään. Jos oltiin uran sisäpuolella (kuten yleensä näitä harjoituksia teen), ajauduttiin aina kentän keskustaan pyörimään. Jos yritin uralla, jossa olisi helpompi pitää linja suorana, Willi alkoi painaa kädelle. Toisaalta liian moneen otteeseen sain itseni kiinni siitä, että en mäkään kävellyt suoraan ja suorana eteenpäin, vaan puskin itsekin käsi krampissa hevosta vastaan, joten ihmekös se, ettei Willikään kulkenut suorana. Muutamaan otteeseen jouduin pysähtymään, laittamaan silmät kiinni ja laskemaan kymmeneen tai ajattelemaan tyyntä veden pintaa, etten olisi menettänyt malttia ja jäänyt tappelemaan hevosen kanssa. Se kun on harvinaisen turhaa tässä hommassa, missä pitäisi toimia hyvin hienovaraisin elein ja kehon energioiden avulla. Ratsain on mahdollista runtata välillä voimallakin (mikä ei sekään tietysti ole viisasta), mutta Willin vierellä mä olen niin paljon sitä pienempi ja heikompi, että ihan turha lähteä mihinkään nojailukisaan. Jotenkin sain sitten sadannen oman päänupin nollauksen jälkeen ehkä kaksi hyvää askelta (ei ihan suoraan, mutta ei pahasti nojatenkaan), ja sen jälkeen nopeasti vaan hevoselta suitset pois päästä ja hetkeksi molemmat hengittämään. Olin onneksi älynnyt ottaa riimun mukaan maneesiin, kun olin jo alun suitsimiskeskustelun jälkeen todennut, että tänään ei kannata jäädä jankkaamaan kuolainten kanssa. Mulla on tapana palkita Willi aina lopuksi sillä, että päästän sen vapaaksi, ja sitten me hetki vaan hengaillaan ja rapsutellaan, ehkä kävellään peräkkäin tai Willi saa itsekseen mennä nuuskimaan maneesin nurkkia/syömään ruohoa kentän aitojen alta.

Siinä sitten hetkeksi taas pysähdyin pohtimaan kokonaiskuvaa. Valitettavasti jouduin taas toteamaan, että tää kevyt liikuttelu ja pelkkä kävely ei ole tehnyt Willille hyvää. Selän lisäksi siltä on lähtenyt takapäästä lihaksia, eikä sen peppu ole enää ihan niin pyöreä kuin ennen. Toki se on vähän laihtunutkin, mikä on tietysti hyvä juttu, mutta herättää kysymyksen, onko sen ruokinta ja ravintoaineiden saanti ihan kohdallaan. Isona hevosena se tarvitsee tietysti energiaa ihan perusaineenvaihduntaan, ja koko kevään se on elänyt hyvin pitkälti heinäruokinnalla. Varsinaista väkirehua se ei syö tällä hetkellä ollenkaan, ainoastaan iltamössön, joka on sisältänyt sinimailashaketta, melassileikettä ja sekaa sotkettuna kivennäiset, nivellisät ja chiaa. Ja tietysti porkkanoita, runsain mitoin. Willillä on usein ollut tapana jättää osa mössöstä syömättä ja panostaa heiniin, ja laitumelle siirtymisen jälkeen kiinnostus iltapuuroa kohtaan väheni entisestään. Vähensin mössöstä hiljalleen sinimailasen osuutta, ajatellen että se syö kuitenkin päivät pitkät tuoretta vihreää, ja että melassileike maistuu paremmalta ja kivennäiset saa sen avulla putoamaan paremmin. Tämä auttoi vähän, mutta parhaiten mössö meni alas, jos syötin sen erikseen vadista, en Willin omasta ruokakupista (joka on ihan liian lähellä sen houkuttelevaa heinäkaukaloa). En tiedä teinkö tässä pienen karhunpalveluksen itselleni, ja jäikö Willin ruuasta valkuainen turhan vähälle, koska tuntuu että ihan viimeaikoina lihaskato on kiihtynyt. Aloin viikonloppuna lisätä sinimailasta takaisin puuroon ja lisäsin ruokavalioon myös vähän soijarouhetta, josko siitä olisi apua. Luottaen siihen, että se satula tässä ihan lähipäivänä saapuu ja päästään lisäämään Willin liikutusta, täytyy ruveta lisäämään Willin ruokamääriäkin. Tää on Willin kanssa ensimmäinen näin intensiivinen laidunkesä, joten mulla ei ole kokemusta siitä, miten se lihoo tai laihtuu laitumella. Se on ollut selvästi vähän väsynytkin nyt kun se on yötkin ulkona. Aluksi pyysin että se otetaan päivällä vähän aikaisemmin sisään lepäämään, ja nyt olen koittanut pitkittää omia tallireissuja niin, että illalla annan sen syödä iltapuuron lisäksi kuivaa heinää karsinassa kunnolla ennen kuin vien sen yöksi ulos. Poikien laidun on lajistoltaan monipuolista ns. luonnonlaidunta, mutta voi olla ettei ihan niin stydiä syötävää kuin viljelty heinä/laidun.

Jotenkin pieni turnausväsymys painaa puserossa. Tää koko satulattomuus tuntuu kaikkein raskaimmalta nyt, kun tietää, että satula on jo matkalla. Vähän sama kai, kun ravintolassa; tarjoilijaa odotellessa nälkä ja ruokahalu pysyy vielä kurissa, mutta sitten kun tilauksen on jättänyt ja lupaus ruuan saapumisesta on mielessä, sen odottaminen tuntuu ihan mahdottomalta. Mietin pienellä kauhulla sitä, miten kauheasti taas joudutaan tekemään töitä, että Willistä tulee edes vähän kelvollinen ratsu. Se kun oli niin hyvällä mallilla jo ennen joulua, edistyi ja voimistui koko ajan. Nyt se on taas tosi hidas liikkumaan, siinä ei ole ollenkaan sellaista omaa energiaa, voiman tunnetta ja liikkumisen iloa kuin loppusyksyllä. Se vaikuttaa ihan sohvaperunalta, ja sen motivoiminen töihin on välillä hankalaa (paitsi ehkä ruualla, porkkanapolettien avulla!) Väistämättä tulee mieleen aina tällaisina päivänä, että onko se kuinka kipeä jostain, mutta koitan vaan jankuttaa itselleni että liikunta on tähänkin asti osoittautunut parhaaksi lääkkeeksi. Ihan joka kerta. Tällä hetkellä sitä liikuntaa on vaan turhan vaikea tarjota sille, koska mikä tahansa vapaana riekkuminen tai liinassa juoksuttaminen taas ei varmaankaan edistä Willin asiaa mitenkään. Ärsyttävää! MurrR!

Pakollinen kuva päivitykseen. Sohvaperuna nukkuu seisaallaan, silmät auki ja nojaa turpaa kaltereita vasten. Huomaa rento alahuuli.

EDIT: Jälkikäteen tuli vielä mieleen Cornillen sanat, jotka täytyy lisätä tähän loppuun: Anna hevosen tehdä virheitä. Anna sen prosessoida. Nää pitäisi olla kirkkaana mielessä, mutta se on niin vaikeaa muistaa, kun alkaa omassa päässä keittää. Hyi minua. Yritän parantaa tapani.

P.S. Kyllä se SOM-juttukin joskus tulee, kunhan löydän oikealta tuntuvan kulman juttuun...