Kolme päivää ja kaksi yötä

Tämän verran olen kirjaimellisesti asunut yhtä kyytiä tallilla tällä viime viikolla. Syynä pahasti kolmijalkainen Willi.

Maanantaina kun hain hevosen laitumelta iltapäivällä sisään, klenkkasi perässä kovasti toista etustaan arkova eläin. Kenkä oli irronnut, ja vienyt mennessään hyvän verran kaviosta, tarkemmin ottaen käytännössä koko kavion ulkoreunan. Eipä siinä auttanut muu kuin jättää hevonen sisälle koppihoitoon ja viestittää kengittäjää avuksi. Tiistaiaamuna suuntasin valmiiksi tallille päivystämään ja tsekkaamaan tilannetta. Willin jalat olivat aika turvoksissa, mutta kaikki jalat tasaisesti, joten syynä oli todennäköisesti helle sekä runsas karsinassa seisominen äkkiseltään. Jaloissa ei tuntunut merkittäviä lämpöeroja. Onneksi kengittäjä pääsi jo puolen päivän jälkeen paikalle, ja sai kuin saikin rikkonaiseen kavioon kengän kiinnitettyä.

Tiistai oli todella kuuma päivä ja paarmat pörräsivät äkäisinä, joten jätin Willin kengityksen jälkeen edelleen sisään päivän pahimmiksi tunneiksi. Teimme päivän mittaan muutaman tytön kanssa kesäsiivousta tallissa; pestiin ikkunoita ja hinkattiin seiniä. Roudattiin laitumille vesiä. Illalla oli lähitallilla koulukisat, joihin matkasi kaksi hevosta meiltä, joten lähdettiin porukalla mukaan kannustamaan. Ajattelin laittaa Willin kisojen ajaksi ötökkäloimi päällä ulos, ja tekisin sitten ehkä illan päätteeksi sen kanssa jotain. Taluttaessani sitä ulos huomasin, että se kävelee edelleen todella könkösti. Lisäksi minusta näytti siltä, että se ontuukin nyt toista etujalkaa, eikä sitä, josta kavio oli lohjennut. Höh. Tein nopeasti päätöksen, että laitumen sijaan jätän sen muutamaksi tunniksi "sairaslaitumelle", eli poikien normaalin tarhan kupeessa olevalle pikkuruiselle aidatulle läntille, jota käytettiin keväällä vihreälle totutteluun. Sopivasti aidan toisella puolella laidunsi tallin maskotti miniponi Musu omassa koiratarhassaan (kirjaimellisesti, koirankoppikin löytyy!), joten seuraakin olisi.

Kun kisoita kotiuduttiin, ja hain Willin taas sisään, pyysin tallikaveria katsomaan mitä jalkaa hänen mielestään Willi ontuu. "Oikeaa", tuli vastaus, eli sitä josta kenkä oli irronnut. Onneksi mulla on käytössä myös aina luotettava vertaistuki- ja auttava puhelinlinja kohtalotoverille, eli hyvälle ystävälle, jolla on myös valitettavan onnettomuusaltis hevonen. Kilautin siis kaverille, joka antoi hyviä neuvoja ja toimintaohjeita tilanteen tarkempaan kartoittamiseen. Samoin kehoitti jatkamaan koppihoitoa pahasti ontuvan hevosen kanssa. Lähetin vielä varmuuden vuoksi videon Willin lenkkaamisesta (joka oli voimakkaampaa kovalla tallin käytävällä kuin ulkona pehmeämmällä pohjalla) ja sain vahvistuksen sille, että tod. näk. oikea etujalka on se ongelma. Hyvä näin, syy olisi siis mahdollisesti niinkin vaaraton kuin lohjenneen kavion arkominen, mutta en uskaltanut vielä ihan täysin luottaa tähän diagnoosiin. Mielessä kävi miljoona eri skenaariota mitä laitumella oli tapahtunut. Miten Willi oli jäänyt johonkin puun juurakkoon kengästään kiinni, ja kiskaissut kengän ja kavionreunan lisäksi jotain muutakin rikki jalastaan. Ja jotainhan hevosen olon helpottamiseksi pitäisi varmaan tehdä. Kaiken kukkuraksi tallin omistaja oli koko viikon reissussa, joten meitä oli tallilla tilannetta pähkäilemässä vain harrastelijoita eikä yhtään koulutettua alan ammattilaista. Tästäkin syystä päätin jäädä tallin leiritaloon yöksi, jotta voisin itse heti aamulla tarkistaa tilanteen ja ryhtyä pommittamaan kengittäjää ja eläinlääkäriä puhelimella.

Yöllä nukuin huonosti ja heräilin moneen otteeseen aamuyöstä. Lopulta seitsemältä nousin ylös samaan aikaan aamutallin tekijän kanssa ja lähdin talliin. Willi oli pirteän oloinen, ja jalat paremmat kuin edellisenä aamuna, mutta edelleen käveleminen näytti tosi vaikealta. Syötin sille hiukan vihreää narun päässä, ja laiduntaessaan se varasi hetkittäin kunnolla painoa myös oikealle etujalalle, mutta kävellessä toi vasemman jalan hyvin nopeasti maahan. Yritin tunnustella kaviopulssia (vaikka en ollut edes ihan varma mistä kohtaa se pitäisi tuntua!), lämpöeroja jne., mutta mitään tilannetta sen enempää selventävää oiretta en havainnut. Koitin valaa itseeni uskoa, että Willi arkoo edelleen vain lohjennutta kaviota, eikä mitään sen kummempaa, ja langan päähän saamani kengittäjä piti sitä myös todennäköisimpänä vaihtoehtona. Jätin eläinlääkärille viestin ja soittopyynnön. Loppupäivä menikin ihan sumussa, ja puhelinta tuijotellen. Yritin iltapäivällä uudelleen saada eläinlääkäriä kiinni, mutta en onnistunut. Kylmäsin Willin jalkoja, harjailin sitä, käytin muutaman kerran sitä narun päässä tallin kulmalla syömässä vihreää. Yritin jopa seisottaa sitä ämpärissä, mutta Willin mielestä se oli harvinaisen tyhmä idea, ja lopulta ämpäri lensi seinään (Willin, ei minun, toimesta). Illan tullen laitoin sen taas hetkeksi pikkuaitaukseen syömään vapaasti ruohoa ja kävin nopeasti kotona hakemassa lisää puhtaita vaatteita ja Pojolle ruokaa, ja jäimme toiseksikin yöksi tallille. Onneksi sekin on meidän tallilla mahdollista!

Vastakohtien kohtaaminen. Kun Willi muutti tallille, se pelkäsi Musua. Nyt ollaan jo hyvää pataa.

Torstaina aamulla oli vastassa jo innokkaammin liikkuva hevonen. Willi meinasi jopa lähteä marssimaan tietä pitkin karsinanaapurinsa perässä kohti takalaidunta, vaikka tarkoitus oli jäädä pihaan syömään aamuvihreät. Ulkona Willin kävelystä oli vaikeampaa enää erottaa epäsymmetrisyyttä, ja tallin betonikäytävälläkin sen käynti oli parempaa. Rohkenin laittaa sen taas itsenäisesti ulkoilemaan. Lämpötila oli tuulen myötä muuttunut taas inhimillisemmäksi ja tuuli puhalsi itikatkin pois, joten Willi vaikutti varsin tyytyväiseltä. Uskalsin itsekin jo vähän rentoutua ja kykenin taas osallistumaan tallin töihin (tietysti mönkkäristä oli rengas rikki, joten vesiä roudattiin laitumille kottikärryillä ja ämpäreillä). Päästin Willin isolle laitumelle muiden poikien kanssa ja siivoilin heidän sääsuojaansa. Lopulta elänlääkärikin soitti, ja totesimme yhdessä,  että tilanne ei vaadi toimenpiteitä, seurailua vain. Kahden huonosti nukutun yön jälkeen pitkät päiväunetkin maistuivat!

Työnjohtajat Karkki, Hugo ja Willi olivat kärppinä vieresssä valvomassa työn laatua.

Karkki erityisesti on aina kiinnostunut ihmisten touhuista (ja kakkakärryistä).

Kelpaako? Hommaa hankaloitti hetkittäin talikon ja kottikärryn väliin tunkeva utelias pikkuputte.

Annoin Willin loppuviikon olla enemmän tai vähemmän myös henkisesti lomalla. Perjantaina vain hoidin ja syötin sille iltapuurot tallissa, ja laitoin takaisin laitumelle (puoli vuotta sitten en olisi uskonut, että edes kykenen moiseen leväperäisyyteen!). Arkomista ei ollut enää havaittavissa. Lauantaina ja sunnuntaina käytiin reilun vartin verran molempina päivinä harjoittelemassa suitset päässä suorana kävelemistä maneesissa. Maanantaina ja tiistaina kokeilin miten Willi liikkuu muissa askellajeissa maneesissa vapaana. Maanantaina sen ravi oli vähän jäykän näköistä, mutta liike näytti symmetriseltä. Tosin normaalista poiketen jäykkyyttä näkyi enemmän etupään liikkeessä, takajalat ja selkä näyttivät (olosuhteet huomioon ottaen) yllättävän hyviltä. Tiistaina Willi liikkui oikeastaan oikein hyvin Williksi ja selvästi letkeämmin, joten pyysin siltä vähän laukkaakin molempiin suuntiin. Reissusta palannut tallin omistajakin totesi, että liike sekä ravissa että laukassa näyttää ihan kivalta. Huh, taidettiin siis selvitä tästä episodista säikähdysellä.

Torstaina osasin jo rentoutua, ja otin Musun hetkeksi naruun suorittamaan pihanhoitoa.

Syötävän söpö, eikö?

Kompaktin kokoista ponia voi syötellä itse puutarhatuolissa mukavasti istuskellen! (huomaa kuvassa rentoutuneen hevosenomistajan tossunkärjet.)

Pojo veti vieressä lonkkaa mukavasti varjossa.

Myös Majakka ja Perävaunu kävivät kurkkaamassa mitä me touhutaan. Nää on niin huvittavia tyyppejä! Tosin tässä parivaljakossa Perävaunu (pienhevonen) kulkee edellä ja Majakka (säkä 180 cm) hiihtää perässä.

Näin jälkikäteen ajatellen eihän tässä ollut missään vaiheessa varsinaisesti mitään hätää, mutta silloin kun tilanne on päällä, niin mun aivot onnistuvat kehittelemään mitä ihmeellisimpiä kauhuskenaarioita. Willin selän ja takapään könkkäämisiin mä olen jo tottunut suhtautumaan rauhallisemmin, mutta tämä oli ihan uusi ongelma mulle. En ole koskaan joutunut hoitamaan esim. kaviopaisetta, joten olo oli hyvin neuvoton. Varsinkin, kun normaalisti näissä asioissa ensimmäisenä neuvonantajana toimiva tallin omistaja oli poissa enkä saanut eläinlääkäriäkään heti kiinni. Keskiviikon panikointia lukuunottamatta oli lopulta oikeastaan ihan kivaa ja virkistävää touhuta pari päivää tallilla, ihan kuin olisi ollut kesäleirillä!