Lainahevosella

Huomenna on odotettu syksyn ensimmäinen Minin tunti! Tosin Willin osalta kauden aloitus siirtyy jännevamman takia myöhemmäksi. Koska into päästä Minin tunnille on todella polttava, kysyin tallilta alleni lainaratsua. Olen ratsastanut vain muutamalla tallin tuntihevosista, enkä ole yhtä poikkeusta lukuunottamatta istunut minkään selässä yhtä kertaa enempää. Niinpä ratsuksi valikoitui helposti se ainoa poikkeus (jolla olin ratsastanut huimat kaksi kertaa, ja niistäkin toinen maastossa!), joka kaiken lisäksi on tuntihevosista mun ehdoton suosikki: ihana friisitamma Vera. Vera ei ole maailman rutinoitunein koulukiemuroissa, mutta se on todella herttainen luonteltaan. Ettei ihan kylmiltään tarvitsisi lähteä nolaamaan itseäni, sain vähän harjoitella Veran kanssa. Yhteiset ratsastuskerran on jo tuplattu, kun olen tällä viikolla ehtinyt kaksi kertaa Veran selkään testailemaan nappuloita. Viime maanantaina aloitettiin harjoitukset miettimällä yhdessä miten ihmeessä ne takajalat voisi laittaa ristiin ja mitä tarkoittaakaan sisäpohje. Oltiin molemmat aika hukassa toistemme kanssa. Tulin välillä jopa selästä alas testaamaan, ymmärtääkö Vera raipan pienen pyynnön astua takajalalla sivulle. Tuntui ymmärtävän, tosin eteen ja sivulle yhtaikaa oli vaikeaa. Tänään meni onneksi selvästi paremmin. Karsinassa tosin sain muistutuksen siitä, että nyt ollaan tamman kanssa tekemisissä. Sain nimittäin väistää vinkaisulla vahvistettua napakkaa takajalan huomautusta, kun menin rouhimaan Veran nivusia harjalla samalla voimalla ja vauhdilla kuin Williä hoitaessani. Hups, anteeksi Neiti! Olen tottunut käsittelemään ruunaa, joka nauttii vähän ronskimmista otteista.

Aloitin suosiolla työskentelyn maasta käsin (tämä tuntuu itse asiassa erittäin luontevalta tavalta aloittaa uuteen hevoseen tutustuminen!) Vera on todella herkkä ja helposti jännittyvä, joten piti tasapainotella riittävän selkeän pyynnön ja liian kovan paineen välillä. Veran tapa reagoida liian suureen paineeseen on nimittäin sulkea antennit kokonaan ja heittäytyä kuuroksi. Tämän strategian vuoksi monet tuntiratsastajat pitävät sitä varmasti välillä itsepäisenä tai laiskana ja käyttävät entistä voimakkaampia apuja. Syyllistyin itsekin tähän aluksi. Tänään koitin olla koko ajan herkkä ja tunnustella miten paljon voin pyytää ja milloin Vera tarvitsee aikaa ja tilaa hengittää. Kiitin sitä paljon jo pienestäkin ja yritin saada kaikin keinoin sen rentoutumaan. Käytiin alkuun kävelemässä ulkokentällä, mutta Vera oli siellä hyvin jännittynyt ja kyttäili laitumelle missä sen kaverit olivat, joten siirryin pian maneesiin. Siellä Vera oli heti rennompi, varsinkin kun tallin omistaja tuli oman hevosensa kanssa pitämään Veralle seuraa. Tuntihevosena se on aika harvoin yksin maneesissa. En oikeastaan tehnyt mitään muuta kuin pyysin Veraa astumaan sisätakajalalla vatsan alle ristiin ympyrällä, ensin käynnissä ja vähän myös ravissa. Tätä tullaan todennäköisesti huomennakin tekemään. Lopulta sain muutamia oikein hienoja ristiaskeleita eikä jännittyneenä ratsastajan alta karkaamista tai paikalleen jähmettymistä. Hieno, ihana, herkkä Vera!

"Pöh, miks mun pitää tehdä sunnuntainakin töitä, kun noi muut saa laiskotella laitumella!"

Vaikka hevosen satulassa vietetyt hetket ovat tänä vuonna jääneet hyvin vähiin, väitän silti, että olen kehittynyt ratsastajana huimasti. En varmasti ole teknisesti kovin taitava, ja istunta ja vartalonhallinta ovat tällä hetkellä todella heikoissa kantimissa, mutta olen tullut paljon tietoisemmaksi siitä, mitä hevosen selässä haluan ja miten voin sen saavuttaa. Lukeminen, muiden ratsastusten katseleminen (erityisesti Eversti Carden ja Jean Luc Cornillen klinikat!) ja ne vähäiset Willin selässä fiilistelyt ovat tehneet minusta fiksumman ratsastajan. Muistan miten vielä reilu vuosi sitten Willin kanssa olin usein ihan neuvoton ja vailla minkäänlaista suunnitelmaa sen selässä. Kunhan ratsastelin päämäärättömästi. Nykyään tiedän ihan tasan tarkkaan mitä haluan hevoselta saada. Olen myös aika hyvin päässyt eroon siitä kuuluisasta peräänantopakosta. Veran kanssa varsinkin tunsin itseni hetkittäin issikkaratsastajaksi: pieni (ainakin Williin verrattuna) hevonen alla, joka kulkee pää taivaassa korkealla askeleella. Friisille tyypilliseen tapaan Vera kulkee helposti alakaula pullottaen nuppi taivaassa ja korvat ratsastajan suussa. Erityisesti ravissa tämä tekee istumisen ja tasaisen tuntuman säilyttämisen haastavaksi, mutta kun pääsee eroon sisäisestä "sehän kulkee kuin hirvi"-ahdistuksesta ja keskittyy vain oleelliseen, eli tässä tapauksessa tasaiseen tahtiin, kevyeen käteen, hyvin pieneen taivutukseen ja sisätakajalkaan, asiat alkavat pikkuhiljaa parantua. Vera kulki tänään vielä liian lyhyellä kaulalla (ja itse olin varmasti aivan liian hidas käden kanssa antamaan sille periksi), mutta kyllä se pää ja kaula tulee lopulta oikeaan asentoon, kun kroppa saadaan ensin kuosiin. Tänään kropan hallinta onnistui jo paremmin, joten nuppi tulee alas kun on tullakseen. Kun yksinkin nyhrätessä päästiin tänään aika hyvään tulokseen, tuskin maltan odottaa mitä Mini saa meistä huomenna ulos!