Hyvät vai huonot uutiset ensin?

Aloitetaan hyvillä. Willin syksyinen hankkarivamma ei ole uusinut, vaikka niin pelkäsin. Eikä sillä ole edes säären etupuolella mitään pahempia muutoksia ojentajajänteessä tai luussa. Se on onnistunut kolhimaan molemmat säärensä tarhassa sillä seurauksella, että oikeassa sääressä on puolen säären mittainen hurjan näköinen haava (joka tosin on jo paranemaan päin vauhdilla) ja vasemmassa sääressä kuumottava patti sekä turvotusta säären yläosassa sivuilla. Oma sairasloma lähenee loppuaan, joten hevosenkin kanssa pitäisi palata normaalimpaan työjärjestykseen. Haava on parantunut sen verran, että uskalsin viime viikonloppuna kokeilla juoksuttaa Williä kevyesti liinassa nähdäkseni miten se liikkuu. No ei ihan niin hyvin kuin toivoisi. Normaalisti olen tottunut tuijottelemaan sen takapäätä ja selkää, mutta niiden toiminnassa ei tällä kertaa ollut moitittavaa. Sen sijaan Willi ontui aavistuksen verran vasenta etusta, mikä näkyi selvemmin vasemmassa kierroksessa, oikealle se ravasi about puhtaasti. Höh. Punnitsin eri vaihtoehtoja, ja päätin että parempi viedä hevonen heti sellaiseen paikkaan tutkittavaksi, missä on myös röntgenkuvauksen mahdollisuus, koska säären patti tuntui kovalta ja pelkäsin, että luussa on jotain muutoksia. Olemme tähän asti käyttäneet Hyvinkään hevossairaalaa, mutta kahden tunnin ajomatka suuntaansa ei ole kovin houkutteleva. Olin kuullut, että Salosta (alle tunnin ajomatka!) löytyy nykyään myös pieni hevosklinikka VetMedi, joten päätin suunnata sinne. Eiköhän sielläkin onnistuisi perustutkimus jänteen ultrauksineen ja jalan röntgenkuvineen. Sain ajankin täydellisesti kuluvan viikon keskiviikolle.

Willi on kotioloissakin pönttöillyt viime päivien tuulisessa säässä ihan kiitettävästi, joten ennakoin, että se voi olla hankala klinikalla. Laitoin siksi jo kotona suitset riimun alle varmuuden vuoksi. Klinikan pihassa oli aika ahdas paikka missä juoksutettiin ensin suoralla ja sitten pienellä ympyrällä, eikä hommaa tehnyt helpommaksi naapuritalon pihassa pörisevä mikä-lie loka-auto. Kuin ihmeen kaupalla Willin koikkelehtimisen seasta lääkäri onnistui tunnistamaan pienen ontuman vasemmasta etujalasta, kuten itsekin olin kotona diagnosoinut. Sisätiloihin siirryttyämme klinikan manuaalinen rämisevä nosto-ovi meinasi saada normaalisti tallissa hyvin järkevästi käyttäytyvän Willin ihan totaalisesti pois tolaltaan, ja se yritti vuoroin kiivetä syliin tai poistua paikalta kokonaan. Näissä tilanteissa olen kiusallisen tietoinen sen koosta. Jos se päättää lähteä, eihän tuon kokoista eläintä pidä paikallaan erkkikään! Onneksi lisähaavereilta säästyttiin, molemmat. Aluksi eläinlääkäri tunnusteli Willin jalkaa huolellisesti. Säären sivuilla tuntui jotain pientä epämääräistä epätasaisuutta, ja eläinlääkäri kysyi, oliko hankkarivamman yhteydessä havaittu puikkoluissa mitään. Ehdin jo hätääntyä, että ei niitä silloin edes kai tutkittu, jänne vain ultrattiin kotitallilla. Näkyisikö mahdolliset muutokset vain röntgenkuvissa? Tarkempi tutkimus aloitettiin röntgenkuvilla säärestä. Kuvia otettiin edestä, takaa ja viistosti. Onneksi kaikki näytti hyvältä, ilmeisesti siis myös ne puikkoluut. Patin kohdaltakin luun pinta näytti siistiltä, joten patti ei ole luussa, vaikka se minusta tuntuu tosi kovalta. Seuraavaksi ultrattiin hankkari, ja lääkäri kysyi,katsotaanko jalkaa myös edestä ultralla. Hankkari näytti kuulemma ihan ehjältä ja siistiltä, vanhasta vammasta on jäänyt jäljelle vain pieni paksuuntuma jänteeseen, ei muuta. Huh, helpotti. Olin jo syytellyt itseäni talven maneesiriekkumisista ja estehyppelehtimisistä, olinko rasittanut jalkaa liikaa. Etupuolellakaan ei onneksi näkynyt mitään hälyyttävää. Ilmeisesti patti johtuu ojentajajänteeseen tulleesta iskusta, joka on aiheuttanut nestekertymän, mutta ei sen pahempaa vammaa. Pieni ontuma selittyisi kuulemma tällä. Muutama viikko kannattaisi vielä jatkaa rauhallisemmin, ja mahdollisesti katsoa ultralla uudestaan parin kolmen viikon kuluttua. Muuten jatketaan kuten tähän asti, eli kylmäystä ja kävelyä (sehän me osataan!). Willille annettu kevyt rauhoite haihtui sen siliän tien, kun kamalaa nosto-ovea alettiin avata. On se välillä pönttö! Syypääksi molempien säärien vammoihin epäilen betonista kaivonrengasta, joka toimii Willin tarhassa heinäkaukalona. Kohelo hevoseni on varmaan sohaissut molemmat jalkansa sen reunaan, kun ahneuksissaan tonkii heiniä. Täytynee suunnitella joku kääritään-kuplamuoviin-tyyppinen suojaratkaisu, joko hevoselle tai betonirenkaalle (vai varmuuden vuoksi molemmille?!), josko sillä ehkäistäisiin jatkossa vastaavat kolhut.

Noi mutta sitten niihin ei-niin toivottuihin uutisiin... Meidän satula ei nyt oikein toimikaan... Mulla on ollut koko alkuvuoden pieni epäilys siitä, että kaikki ei ole hyvin satulan suhteen, mutta pitkään yritin vaientaa mielen perukoilta kuuluvan pienen äänen, joka varoitteli asiasta. Pakkohan sen on olla hyvä, se on tehty juuri Williä ja mua varten, miten niin ei ole sopiva? Etukaaren leveyttähän voi muokata, eikö se auta? Tai toppauksia uusimalla muokata, nehän menee uudessa satulassa helposti aika nopeasti lyttyyn? Miten niin koko rungon malli väärä Willin malliselle hevoselle!!! Voitte varmaan kuvitella mun tyrmistyksen, kun kuulin perjantaina sovittajan suusta tän lauseen. Tällä hetkellä fiilikset ovat aika surkeat satula-asian suhteen, näillä tuloilla ei vaan ole mahdollista hankkia uutta kolmen tonnin satulaa alle vuoden välein. Luottamus satulansovittajiin ja satulakauppiaisiin ammattikuntana on tällä hetkellä pohjalukemissa. Ratsastin (käyntiä, kuinkan muuten) perjantaina kahdella sovitussatulalla ja omallani, sekä lopuksi ilman satulaa, ja kuten arvata saattaa, Willi oli ylivoimaisesti paras ilman satulaa. Mutta eipä noista kokeilusatuloistakaan kumpikaan tuntunut kovin merkittävästi paremmalta kuin oma. Tosin ne olivat eri levyisiä, ja ainakin toinen varmasti liian kapea Willille. Satulansovittaja otti kuvia Willistä ilman satulaa, satulat selässä paikallaan ja ratsain, ja lähetteli kuvia kommentoitavaksi ympäri Eurooppaa. Hän myös soitteli ja yritti paikallistaa Amerigon johtavaa satulagurua, mutta ei tavoittanut häntä. Nyt ilmeisesti seuraavaksi odotetaan tämän gurun mielipidettä kuvista. Willistä otettiin myös uudet mitat, ja sovittaja lupasi niitä tutkailla tarkemmin paremmalla ajalla. Valitettavasti hänellä oli kiire jo seuraavaan paikkaan, meidän tallilla kolme todellista ongelmatapausta veivät ilmeisesti pidempään kuin hän oli ennakkoon arvellut! En todellakaan tiedä, mitä jatkossa satulan suhteen tehdään.

Tänä aamuna herätessäni olin jo hiukan rauhoittunut, tosin sen verran satula-asia oli tullut uniini, että näin viime yönä unta yli 200 euroa maksavasta salaatista (todellisuudessa ostin eilen kaupan salaattibaarista rasian salaattia iltapalaksi, ihan normaalilla hinnalla). Aamulenkillä Pojon kanssa visioin jo, miten voisin koittaa väkertää jotain väliaikaisratkaisua Willin selän muokkaamiseksi satulan mallille sopivaksi. Jännää, miten hiljaisessa metsässä kävely koiran kanssa saa mielen rauhoittumaan ja aivot toimiaan! Voisin leikellä hylätystä satulahuovasta ja pintelipatjoista täytepaloja, joilla Willin takakorkeutta saisi häivytettyä, ehkä sillä konstilla päästäisiin ainakin vähän aikaa eteenpäin. Eihän se missään nimessä voi olla pysyvä ratkaisu, mutta jollain konstilla täytyy hevonen pitää työkykyisenä, muuten ollaan sen selkälihasten häviämisen takia kohta entistä syvemmässä suossa!