Ei mitään uutta auringon alla?

Tai ehkä jotain kuitenkin?

Kun painaa selaimen reload-painiketta tarkistaakseen onko blogi päivittynyt, nimittäin omassa blogissa(!!!), on kai parempi ryhdistäytyä ja tarttua näppikseen. Heh. Siis täällä taas. Ja mitä tässä on viime aikoina tapahtunut? Pikakelataan.

• Kestomurheenkryyni The Satula. Pääsimme Willin kanssa huhtikuun lopulla osallistumaan Satula.comin järjestämään Amerigon satulaklinikkaan, jossa itse herra Peter Menet katsoi meidän satulaa. Siis sitä, joka oli Willille varta vasten vuosi sitten tilattu ja sittemmin malliltaan sopimattomaksi todettu. Herra Menet oli sitä mieltä, että satula on malliltaan oikea, mutta vaatii muokkausta: levennetään ja vaihdetaan uudet paneelit alle. Ai kauanko kestää? Tehtaalta saadaan uudet paneelit kuulemma n. 2-3 viikossa, joten sanomattakin on selvää, että koko prosessiin meni kaksi kuukautta. Tasan. (toim. huom. Kyllä, se oli sarkasmia.) Satula on ollut meillä nyt kuukauden taas käytössä, enkä ole vieläkään ihan vakuuttunut. Mutta siitä lisää myöhemmin.

"He has kind eyes." Amerigon Mette Heller sai Willistä ikuisen ystävän syötettyään sille sokeria.

• SOM-klinikka tuli ja meni. Oi, se oli taivaallista, ihan niin kuin odotinkin! Kynä sauhuten kirjoitin ylös kaiken minkä ehdin, ja näitä muistiinpanoja olen lueskellut moneen kertaan. Mini kävi meillä heti klinikan jälkeen, joten päästiin heti kokeilemaan ja soveltamaan uusia oppeja käytäntöön. Kokonaan uusi asia, josta en ollut Cornillen aiemmin kuullut puhuvan tai kirjoittavan oli ns. red zone. Tästäkin koitan kirjoittaa enemmän piakkoin, mutta selitän tässä lyhyesti: Kun hevosta aletaan koota, täytyy se tehdä heti riittävän paljon, ts. ei liian hitaasti ja progressiivisesti, koska muuten on vaara juuttua ns. red zonelle. Tämä kielletty alue on se, jonka läpi täytyy päästä, jotta hevonen alkaa käyttää oikeita lihaksia tasapainon hallintaan. Red zonella hevonen alkaa hidastaa, kuten oikein kootessaan, mutta tekee sen ja tasapainon hallinnan käyttäen vääriä lihaksia. Tyypillisesti selässä aktivoituvat silloin hypaksiaaliset lihakset (=selkänikamien sivuhaarakkeiden alapuolella olevat lihakset). Oikein tasapainossa kulkeva hevonen käyttää sen sijaan epaksiaalisia lihaksia (=selkänikamien sivuhaarakkeiden yläpuolisia lihaksia) takajaloista tulevan työnnön suuntaamiseksi ylös (=kootessaan). Tiedättehän, longissimus dorsi ja multifidus-lihakset, ja mitä näitä nyt on. Käytännössä ratsastaja tuntee, että hevonen kyllä reagoi, mutta ei ole ihan siinä. Se jää hitaaksi, saattaa esim. kävellä passimaisesti ja jäykistää kaulaansa. Näin ainakin Willi tekee. Big no-no, red zonelta pitää päästä nopeasti pois. Mutta tästäkin myöhemmin lisää.

• Willistä löytyi uusia (hyviä!) omiaisuuksia, kun satulan vihdoin saavuttua lähdettiin pidemmälle maastoreissulle! Tähän asti meidän "maastoilu" oli rajoittunut vajaan parin kilometrin mittaisen tallitien hinkkaamiseen. Kyllä siinäkin ehtii muutamat ravi- ja laukkapätkät ottaa, mutta jos pidempää reissua suunnittelee, täytyy uskaltautua isolle autotielle. Päästäkseen kunnon metsäteille, pitää ratsastaa ison tien viertä n. 500 m matka ja ylittää tie. Oltiin Willin kanssa harjoiteltu kyllä talutellen ison tien risteyksessä autojen katselua (porkkanoita samalla syöden), mutta tien viertä pitkin en ollut vielä uskaltautunut kulkemaan. Tie on mm. Hangon satamasta Salon ja Turun suuntaan kulkevien rekkojen reitti, joten siinä on usein paljon raskasta liikennettä. Parin turvahevosen (ja pelham-kuolaimen, just in case...) turvin lähdettiin viikko sitten kuitenkin uhmaamaan sunnuntain paluuliikennettä, ja Willihän oli cooli kuin mikä! Autoista se ei välittänyt tuon taivaallista, ei edes siitä isosta rumasta rekasta, joka ei hidastanut meitä vastaan tullessaan käsimerkeistä huolimatta. Pelottavia sen sijaan olivat kaikki pienetkin vesilätäköt, niissä asui ihan saletisti hevosia syöviä hirviöitä. Pelham suussa oli ilman muuta fiksu ratkaisu, sen verran kuumana ja vahvana Willi alkoi käydä muutamien laukkapätkien jälkeen. Hetkittäin oli hallinta vähissä, ja hidastus laukan jälkeen tapahtui lähinnä ohjaamalla edessä olevien (onneksi hyvin kilttien!) tammojen takapuoleen. Onneksi eivät ole potkivaa sorttia! Mutta päästyään jonossa ensimmäiseksi Willi hiukan rauhoittui ja alkoi taas kuunnella jarrujakin. Jonon ekana se tajusi olevansa ensimmäisenä vaarassa joutua niiden lätäkköhirviöiden ruokalistalle, joten sen piti hiukan varmistella ja jarrutella itse, että ehti kyttäillä puskia ja ojia. Mutta kivaa oli, joten jos Willistä ei koskaan tulekaan harrastekouluhevosta, niin saa siitä näköjään ihan mukavan maastomopon!

Kärpäshuppu ja norsujarru (ts. suora kumipelham deltalla) ovat ystäviä maastossa. Ötökät saavat Willin viuhtomaan päätään ja lisäjarruja tarvitaan viimeistään laukassa.

Olisihan tässä kai monen montaa muutakin jaariteltavaa, mutta jätetään loput seuraavaan kertaan. Palaillaan, toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin!