Ja vielä vähän diipimpää... etene varoen!

Hmm, tämä on teksti, jota en ehkä koskaan julkaise. Tai edes kirjoita loppuun. Tämä on se teksti, joka minun piti kirjoittaa jo tuohon "diippiä shittiä"-juttuun, mutta sitten ystävämme itsesensuuri iski. Miksi ketään kiinnostaisi lukea mun mielen syövereistä nousevia, itsetutkiskelun (ja satunnaisen itsesäälin) tuloksena syntyneitä ajatelmia? No, miksi ketään kiinnostaa muutenkaan se, mitä tänne jorisen, tällä blogilla on muutenkin vain muutama lukija, ja niistäkin suurin osa varmasti mun henkilökohtaisia tuttuja, jotka löytävät tänne lähinnä naamakirjaan laittamieni linkkien perusteella. Siispä tätä tekstiä kirjoitan vain ja ainoastaan jonkinlaisena harjoitustehtävänä itselleni. Tekstin hevos-osuus tullee olemaan kohtuullisen olematon, joten hevosblogista kiinnostuneiden kannattaa lopettaa lukeminen viimeistään nyt. Oikeastaan kehoitan kaikkia niitä, jotka eivät halua tirkistellä liian syvälle pääkoppaani, lopettakaa lukeminen välittömästi! Melkein tekisi mieli lyödä tekstille ainakin K-30 leima, ettei nuoremmat lukijat järkyty. Varsinainen kootut selitykset-sarja saa ihan pian jatkoa "pörinä"-osan myötä, teksti on kuvia vaille valmis.

Miksi siis edelleen sormet naputtavat näppistä? Jaa-a, yksi syy voi olla se, että tänään on syntymäpäiväni. Tauluun tulee sellaiset lukemat, että ihan pikkasen kuulkaa ahistaa. Tai oikeastaan aika paljonkin. Julkisesti totean vain, kuten viime vuonnakin, että 32-vee, one more year! Hassua, olen siis saman ikäinen kuin aika monta vuotta nuorempi pikkusiskoni, kai sekin on mahdollista...:P Ikäkriisin rinnalle pukkaa monenlaita muuta kriisiä, joiden kourissa viime syksyn kurjuus aika pitkälti meni. Sinkkuihminen ei ehkä voi puhua ihmissuhdekriisistä, mutta entä ihmissuhteettomuuskriisi, voiko sellainen iskeä? Ei sillä, oikeastaan viihdyn oikein hyvin omillani, ainakin mieluummin näin kuin toimimattomassa suhteessa, sekin on kokeiltu. Itse asiassa nyt alkaa pikkuhiljaa vasta tuntua, että olen omillani ja kunnolla toipunut tuosta edellisestä keissistä. Kun on huomannut, että piru vie, minullahan ON omiakin mielipiteitä ja ajatuksia, enkä olekaan se aina toisen perässä hissukseen myötäilevä rukkanen, niin sitä alkaa oikeastaan pelätä, että toisen ihmisen kanssa muuttuisi taas sellaiseksi hiljaiseksi nyhvelöksi. Eikä tämä siis tarkoita, että minut olisi jotenkin jyrätty tossun alle, päinvastoin. Olen vaan kaikessa perusluonteeltani sellainen helposti muita myötäilevä ja konflikteja viimeiseen asti välttelevä tyyppi. Tiedättekö tyypin, sellainen häntää kaikille heiluttava pieni, vähän arka spanieli, joka haluaa, että kaikki tykkää siitä. Yrittää miellyttää vähän kaikkia, suututtamatta ketään, senkin uhalla, että sitä muuttuu pikkuhiljaa näkymättömäksi, lopulta myös omissa silmissään. Eron yhteydessä tuli käyty muutaman kerran ihan parisuhdeterapeutin puheilla, ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, puhuttiin siellä hiukan lapsuudestakin. Mielestäni olen saanut elää aika normaalin lapsuuden (tallillahan se enimmäkseen meni!), ei siihen ainakaan liity mitään elämää suurempia traumoja, mutta ehkä kieltämättä tietyt edelleen toteuttamani toimintatavat ja ajatusmallit ovat näkyvissä jo ihan lapsuudesta asti. Kun on nuoresta lähtien sitten toteuttanut samoja kaavoja ihmissuhteessaan, on niistä vaikea irtautua. Pelkään, että toistaisin samaa kaavaa myös tulevissa suhteissa. Taidan muutenkin olla jotenkin sosiaalisesti hitaasti kypsyvää sorttia, en muista missään vaiheessa nuoruudessakaan käyneeni läpi mitään kapinavaihetta. Ensimmäiset murkkuiän oireet ja (hyvin!) lyhyt "villit vuodet"-vaihe iski vasta siinä 25-30 ikävuoden korvilla! Ehkä mä siis olen nyt vasta oikeasti aikuistumassa...

Tämä helposti alistuva luonteenpiirre liittyy varmaan aika läheiseksi toiseen itsestäni tekemääni, positiiviseen, huomioon. Viittasin jo tuossa aiemmassa "diippiä shittiä"-jutussa siihen, että en yleensä jää kauheasti jossittelemaan menneiden perään. Se on osittain tietoinen valinta, koska mielestäni se on yksi onnellisuuden perusedellytys, mutta toisaalta uskon sen tulevan minulta aika luontevasti. Nimittäin koska minun on helppoa myötäillä muita ihmisiä, samoin minun on helppoa hyväksyä kaikennäköiset jutut, myös vastoinkäymiset elämässä. Vitsi tää kuulostaa aika pateettiselta näin kirjoitettuna, mutta odottakaa, tässä on oikeastaan ihan positiivinen pointti. Joku viisas on sanonut, että elämässä pitää oppia hyväksymään ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa. Aika moni asia on sellainen. Sairauksia ja onnettomuuksia sattuu. Muiden ihmisten tekemisiä ja valintoja ei voi muuttaa. Willistä ei tullut kilpahevosta. Let it go. Enkä kuvittele olevani mitenkään tavallista enemmän zen asioiden suhteen, vaan kyse on oikeastaan käytännöllisyydestä; on ihan valtavaa energian ja muiden voimavarojen hukkaa märehtiä asioita, joihin ei ole minkäänlaista vaikutusmahdollisuutta. Tämän kun sisäistää, elämä muuttuu paljon helpommaksi. Enkä väitä, ettenkö silti säännöllisin väliajoin syyllistyisi tuohon vellomiseen. Varsinkin viime syksynä ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun löysin itseni vielä kolmelta yöllä istumasta keittiön lattialta, surkuttelemassa itseäni, milloin minkäkin nyyhkybiisin tahtiin. Itse asiassa jouduin jossain vaiheessa kieltämään itseltäni tiettyjen, liian lähelle kolahtavien biisien kuuntelun kokonaan! Rankkaa tällaiselle musa-addiktille... Sen sijaan tilanteet pitää kohdata sellaisena kuin ne ovat, ja sopeuduttava. Jos ei muuta, niin ainahan vastoinkäymiset ainakin opettavat jotain, elämästä, asioista, itsestä. Toisaalta on tälläkin asialla varjopuolensa; ihailen suuresti niitä ihmisiä, joilla on valtava palo ja draivi kohti tavoitteitaan. Haluaisin olla itsekin sellainen. Tai siis olenhan minä ihan mahdoton unelmoija ja haihattelija, mutta jos aina vaan sopeutuu kaikkeen, on vaikea saada itsestäni irti sitä, että ihan oikeasti lähtisi kyynärpäät ruvella raivaaman tietä unelmia kohti. On helpompaa luovuttaa jo valmiiksi ja todeta, että ei se kuitenkaan onnistuisi. Ja tämä on ehkä tällä hetkellä se juttu, joka surettaa minua eniten. Miten voisin herättää sisäisen taistelijani? Vai enkö ole vaan vielä löytänyt sitä juttua (Willin lisäksi!), joka saisi minutkin todella toimimaan?

Tai oikeastaan, ehkä Willi nimenomaan eräällä tavalla on sellainen juttu. Willin ympärillähän mun elämäni tällä hetkellä pyörii, lähes kaikessa (tiedän, niin säälittävää!!!) Ylipäätään koko tämä "elämä uusiksi maalla"-tempaus oli ehkä monen ystäväni mielestä, jos nyt ei rohkea, niin ainakin yllättävä ja omaperäinen valinta. Mutta ei se minulle ollut niin kauhean iso juttu, vaan sekin pitkälti käytännön sanelema. Jonnekin piti muuttaa, pysyvää kotia ei ollut. Tulevaisuudennäkymät monessa suhteessa (esim. työura) olivat vähintäänkin epäselvät, joten oikeastaan mitään fiksattuja, kiinteitä rajoitteita ei ollut. Blogin esittelyä aikoinani kirjoitaessa mietin pitkään, miten kuvailisin itseäni, kuka/mikä minä olen. Ammatillisesti olin kokenut myös melkoisen identiteettikriisin. Olen viisi vuotta sitten väitellyt tohtoriksi, ja silloin jouduin ensi kertaa myös miettimään, mitä haluan työkseni tehdä. Siihen pisteeseen saakka oli lukiosta lähtien ollut hyvin selvä putki edessä; ensin dippainssin paperit käteen, noin niinkuin välitutkintona, ja sitten tutkijan ura ja väikkäri. Jossain kohtaa alkoi kuitenkin iskeä jonkinlainen akateeminen ahdistus (jonka muuten itsekin tajusin vasta näin jälkikäteen, ylläripylläri...), ja valmistuttuani lopulta tohtoriksi ei minulla ollutkaan enää minkäänlaista suunnitelmaa jatkosta. Noh, luonnollisesti valitsin sitten ammattikoulun aikuisopintolinjan ja puuartesaanin opinnot... Tätäkään valintaa en kadu (en suostu, energian hukkaa!), se oli ihanaa aikaa, mutta jos saisin aikakoneen, niin ehkä matkustaisin viiden vuoden taakse hiukan jeesaamaan ja rohkaisemaan nuorempaa itseäni, tiettyjä valintoja saattaisin tehdä nyt toisin. Mutta varmasti tuo kaikki oli sellaista, että se piti vaan käydä läpi, ja nyt vanhempana (ahdistus!) ja viisaampana (toivoa on!) osaan tarkastella asioita hiukan selkeämmästä perspektiivistä. Vaikka väitöskirjastani ei varmaan sitä nuorena haaveilemaani Nobelia ole tulossa, eikä se edes sanele mikroelektroniikkateollisuuden tulevaisuuden suuntaa, niin ehkä se ei silti ollut ihan hukkaan heitetty efortti.

Joko lähestytään lukijan sietorajaa? Olishan tätä tilitystä vielä ollut vaikka kuinka, mutta yö on vierähtänyt kirjoittaessani tässä kohtaa jo aamun puolelle. Tänään aion tehdä synttäreiden kunniaksi todellisen memory lane-tripin, tiedossa on nimittäin ihanan Maija Vilkkumaan keikka entisillä kotikulmilla, Espoon Tapiolassa. Saa nähdä montako nenäliinaa tulee käytettyä, jos ehdin ennen keikkaa käydä kävelyllä niissä maisemissa, joissa jokunen vuosi sitten Pojon kanssa päivittäin tallattiin. Tässä pitäisi muutaman tunnin kuluttua olla jo tallilla, että ehdin liikuttaa Willin ennen lauantain tunteja, joten kai se on vaan paras painaa tuota "julkaise"-nappia. Jos en tee sitä nyt heti, ei tämä teksti päädy ikinä julkisuuteen. Oikolukukin jäänee normaalia kevyemmäksi, joten pahoittelut varmasti normaalia lukuisimmista typoista. Ja hei, jos joku jaksoi lukea loppuun, niin laitahan terveiset tuohon alle! Ei täällä turhan usein ole kommentteja teksteissäni, mutta nyt tahdon kaikkien toivottavan minulle ihanaa syntymäpäivää, kriiseilystä huolimatta!