(Dodii, edellisen avautumisen jälkeen, palataanpas taas aiheeseen hevoset...)
Pörinä. Syksyn mittaan Willin kunnon kohotessa ja ilmojen viilentyessä palasi myös tuttu hallittavuusongelma. Willi kun osaa välillä olla nimensa mukaan hiukan, noh, villi, ja ison kokonsa vuoksi siksi hankala. Jossain vaiheessa sain tiukkaa palautetta tallikavereilta, että he eivät enää halua taluttaa sitä tarhasta sisään, koska se saattaa välillä riekkua ja harrastaa esim. takajaloilla kävelyä, ja maneesissakin Willin pörinät hermostuttivat välillä muita ratsastajia. Kerran Willi on minun kanssasi keulinut itsensä juuri tarhasta talutustilanteessa nurin, mutta sittemmin olemme päässeet aika hyvään yhteisymmärrykseen siitä, miten talutettaessa käyttäydytään. Siksi olin hiukan yllättynyt, kun kuulin, että se on harrastanut näitä temppuja muiden kanssa. Tiedän olevani varmaan monen mielestä liian ituhippi ja kukkahattu hevoseni kanssa, mutta enimmäkseen minulla ei ole sen kanssa ongelmia, joten en ole nähnyt järkeväksi ottaa mitään säännöllisiä "räimitään-päin-näköä"-kurinpalautussessioita. Tarpeen mukaan se kyllä palautetaan ruotuun, mutta minusta hevosen ei tarvitse olla robotti, joka ei hengitäkään väärään suuntaan ilman ihmisen nimenomaista lupaa. Suhtaudun muutenkin vähän ristiriitaisesti tähän pörinä-ongelmaan, se kun on aina ollut ihan suorassa suhteessa Willin muuhun yleiskuntoon ja suorituskykyyn. Ollessaan huonommassa kunnossa/kipeä se on lauhkea kuin lammas ja hiukan flegmattinen, mikä on tietysti käsiteltvyyden kannalta hyvä asia. Mutta jos hitauden ja "laiskuuden" syy on kipu, sitä alkaa suhtautua asiaan eri tavalla. Voin olla väärässä, mutta luulen, että kunnon, koordinaatiokyvyn ja muutenkin olotilan kohotessa Willi herää muutenkin jotenkin enemmän eloon. Ja kun se huomaa, että liikkuminen onkin yhtäkkiä helpompaa, niin kai se mielellään hiukan kokeilee rajojaan. Erityisesti tuo sinänsä aika vaarallinen tapa keulia esiintyy vain silloin, kun Willi on muutenkin hyvässä kunnossa. Se ei myöskään (luojan kiitos!) ole ikinä yrittänyt tehdä sitä ratsastaja selässä, vaan ainoastaan vapaana ollessaan tai hyvin harvakseltaan taluttaessa. Tyypillisintä pystyyn nouseminen on silloin, kun Willi saa riekkua vapaana, ja näissä tilanteissa olen tulkinnut liikkeen lähinnä leikiksi. Siksi suhtaudun hetkellisiin fyysisinä riekkumisina purkautuviin ilonpurskeisiin enimmäkseen hiukan huvittuneesti. Koska enimmäkseen ne ovat minusta juuri sitä, pieniä harnittomia purskeita, jolloin herra vinkaiseen, pörhistää kaulan kaarelle, heilauttaa etujalkaa kaaressa ilmassa ja palaa sitten normaaliin ruotuun. Näitä se saattaa tehdä kesken in-hand-työskentelyn ollessaan erityisen hyvällä tuulella, mutta jatkaa saman tien ihan kiltisti hommia. Tai ratsain esim. laukassa se pörhistää koko kroppansa ja ottaa muutaman ekstrapyöreän askeleen niin että sekä etu- että takaosa nousee hiukan normaalia laukka-askelta enemmän. Ratsastajan tasapainoon näillä pienillä loikilla ei ole minkäänlaista vaikutusta. Tällaisina päivinä Willi yleensä suorittaa ja liikkuu muutenkin keskimääräistä paremmin. Tässä alla on taannoin kuvattu videonpätkä alkulämpästä ennen irtohypytystä. Siitä näkee joitakin Willin bravuurimuuveja, joita se mielellään viljelee! Kiitos kuvauksesta, Tanja Kankilampi!
Harmittomia ilonpurskeita. Paitsi silloin, kun ratsastaja päätyy niiden vuoksi sairaalaan tarkkailuun... Näinkin kävi, tosin tilanne ei ollut muuten mitenkään dramaattinen, mukana oli vaan roppakaupalla huonoa tuuria ja ennakoinnin puutetta. Ei tarvittu muuta kuin hetken herpaantuminen yksin maneesissa vapain ohjin välikäyntejä kävellessä, hevosta herättäneiden laukkaverkkojen jälkeen ja joko todellinen ta hevosen pään sisällä kuulunut pieni rasahdus maneesin mörköpäädyssä. Hups, pierupukkilaukkaa (oletettavasti, tarkkoja muistikuvia ei tapahtumasta ole tallentunut pään sisäiselle kovalevylle...) maneesin koko mitalta ja ratsastaja pää edellä kanveesiin siinä puolen välin paikkeilla. Sen perusteella mitä olen maasta käsin päässyt omin silmin todistamaan, Willin pukit ovat välillä melkoisen kierteisiä (rangan rotaatiotaipumus oikealle näkyy niissäkin!) joten ei ihmekään, että se onnistuu linkoamaan minut sieltä alas, aina oikealle puolelle. Satulakin on nimittäin välillä tullut mukana kyljelle. Onneksi tämän kokoluokan lähtöjä se tekee äärimmäisen harvoin. Muistikuvat tapahtumasta ovat todella katkonaisia, still-kuva-tyypisiä mielikuvia, joiden välillä on tyhjiä, mustia aukkoja. Muistan keräilleeni itseäni maneesin keskeltä hiekasta ja katselleeni maneesin toisessa päässä seisovaa hevosta. Seuraavaksi muistan seisoneeni jo maneesin laidalla peilin edessä ja ihmetteleväni miksi minulla on hiekkaa naamassa (ja miksi ylipäätään seison peilin luona?!) Seuraavassa kuvassa olenkin jo hevosen luona, jolla ei näytä olevan mitään hätää, ja soitan tallin omistajalle. "Piitu tässä moi. Kävitkö sä äsken tässä juttelemassa? Ai kävit, noin tunti sitten?! Hmm, olen tainnut pudota hevosen selästä, ja nyt on hiukan sekava fiilis." Eli ei muuta kuin hevonen talliin ja sairaalaan päivystykseen.
Minulla ei ole minkäänlaista aiempaa kokemusta päävammoista, mutta ilmiselvästi niihin suhtaudutaan aika vakavasti. Ei tullut kyseeseenkään, että olisin päässyt tsekkauksen jälkeen yksin kotiin, itse asiassa olisivat pitäneet minua siellä useamman yönkin, jos olisin suostunut. Pää kuvattiin tietokonetomografialla ja jouduin suorittamaan monenlaisia motorisia testejä (liikkuuko raajat ja kieli normaalisti?) Oma olotila oli sairaalassa muuten aika normaali, mutta pienetkin asennon muutoksen aiheuttivat erityisesti makuuasennossa maailman pyörimistä. Pystyin kuitenkin liikkuman omin avuin, joten en osannut itse suhtautua asiaan kovin vakavasti. Koko oikea puoli kropasta oli tietysti vähän mustelmilla, mutta mitään ei ollut varsinaisesti mennyt rikki. Lopullinen diagnoosi oli aivotärähdys, ja sain selän ja niskan jumeihin tujut lihasrelaksantit. Sain myös kiellon rasittaa aivojani liiallisilla ärsykkeillä; ei televisiota, ei tietokonetta, ei mitään liian "virikkeellistä" toimintaa. Ilman televisiota selviän mainiosti, mutta ilman tietokonetta?! Ehkä ihan vähän salaa kuitenkin facebookkasin muutaman kerran... Myöhemmin minulle selvisi, että ongelman muodosti se, että oli epäselvää miten kauan (jos ollenkaan) olin ollut tiedottomana. Tapahtuman ainoa silminnäkijä kun oli Willi, joka ei tunne kelloa. Lyhytkin tajuttomuus ilmeisesti viittaa helposti vakavampaan aivovammaan, ja tässä tapauksessa aikajana oli vähintäänkin epäselvä. En ollut katsonut kelloa ratsastuksen aikana, ja ainoat kiinteä aikapisteet olivat tallin omistajan käynti maneesissa ja onnettomuuden jälkeinen puhelu noin tuntia myöhemmin. Siinä välissä olin ratsastanut tovin (tehnyt mm. ne laukkatreenit), joten oli mahdoton sanoa tarkkaa aikaa tapaturmalle. Varmuuden vuoksi siis tapaturmaan suhtauduttiin sillä vakavuudella, että aivoissani oli todella jotain vauriota. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut, vaan kuvat sekä tapaturman jälkeinen nopea toipuminen osoittivat, että mitään pahempaa ei kuitenkaan käynyt. Mutta uskoakseni ansaitsin jsenyyden kerhoon "kypärä pelasti henkeni", joten se pysyy jatkossakin visusti päässä!
Pörinä. Syksyn mittaan Willin kunnon kohotessa ja ilmojen viilentyessä palasi myös tuttu hallittavuusongelma. Willi kun osaa välillä olla nimensa mukaan hiukan, noh, villi, ja ison kokonsa vuoksi siksi hankala. Jossain vaiheessa sain tiukkaa palautetta tallikavereilta, että he eivät enää halua taluttaa sitä tarhasta sisään, koska se saattaa välillä riekkua ja harrastaa esim. takajaloilla kävelyä, ja maneesissakin Willin pörinät hermostuttivat välillä muita ratsastajia. Kerran Willi on minun kanssasi keulinut itsensä juuri tarhasta talutustilanteessa nurin, mutta sittemmin olemme päässeet aika hyvään yhteisymmärrykseen siitä, miten talutettaessa käyttäydytään. Siksi olin hiukan yllättynyt, kun kuulin, että se on harrastanut näitä temppuja muiden kanssa. Tiedän olevani varmaan monen mielestä liian ituhippi ja kukkahattu hevoseni kanssa, mutta enimmäkseen minulla ei ole sen kanssa ongelmia, joten en ole nähnyt järkeväksi ottaa mitään säännöllisiä "räimitään-päin-näköä"-kurinpalautussessioita. Tarpeen mukaan se kyllä palautetaan ruotuun, mutta minusta hevosen ei tarvitse olla robotti, joka ei hengitäkään väärään suuntaan ilman ihmisen nimenomaista lupaa. Suhtaudun muutenkin vähän ristiriitaisesti tähän pörinä-ongelmaan, se kun on aina ollut ihan suorassa suhteessa Willin muuhun yleiskuntoon ja suorituskykyyn. Ollessaan huonommassa kunnossa/kipeä se on lauhkea kuin lammas ja hiukan flegmattinen, mikä on tietysti käsiteltvyyden kannalta hyvä asia. Mutta jos hitauden ja "laiskuuden" syy on kipu, sitä alkaa suhtautua asiaan eri tavalla. Voin olla väärässä, mutta luulen, että kunnon, koordinaatiokyvyn ja muutenkin olotilan kohotessa Willi herää muutenkin jotenkin enemmän eloon. Ja kun se huomaa, että liikkuminen onkin yhtäkkiä helpompaa, niin kai se mielellään hiukan kokeilee rajojaan. Erityisesti tuo sinänsä aika vaarallinen tapa keulia esiintyy vain silloin, kun Willi on muutenkin hyvässä kunnossa. Se ei myöskään (luojan kiitos!) ole ikinä yrittänyt tehdä sitä ratsastaja selässä, vaan ainoastaan vapaana ollessaan tai hyvin harvakseltaan taluttaessa. Tyypillisintä pystyyn nouseminen on silloin, kun Willi saa riekkua vapaana, ja näissä tilanteissa olen tulkinnut liikkeen lähinnä leikiksi. Siksi suhtaudun hetkellisiin fyysisinä riekkumisina purkautuviin ilonpurskeisiin enimmäkseen hiukan huvittuneesti. Koska enimmäkseen ne ovat minusta juuri sitä, pieniä harnittomia purskeita, jolloin herra vinkaiseen, pörhistää kaulan kaarelle, heilauttaa etujalkaa kaaressa ilmassa ja palaa sitten normaaliin ruotuun. Näitä se saattaa tehdä kesken in-hand-työskentelyn ollessaan erityisen hyvällä tuulella, mutta jatkaa saman tien ihan kiltisti hommia. Tai ratsain esim. laukassa se pörhistää koko kroppansa ja ottaa muutaman ekstrapyöreän askeleen niin että sekä etu- että takaosa nousee hiukan normaalia laukka-askelta enemmän. Ratsastajan tasapainoon näillä pienillä loikilla ei ole minkäänlaista vaikutusta. Tällaisina päivinä Willi yleensä suorittaa ja liikkuu muutenkin keskimääräistä paremmin. Tässä alla on taannoin kuvattu videonpätkä alkulämpästä ennen irtohypytystä. Siitä näkee joitakin Willin bravuurimuuveja, joita se mielellään viljelee! Kiitos kuvauksesta, Tanja Kankilampi!
Harmittomia ilonpurskeita. Paitsi silloin, kun ratsastaja päätyy niiden vuoksi sairaalaan tarkkailuun... Näinkin kävi, tosin tilanne ei ollut muuten mitenkään dramaattinen, mukana oli vaan roppakaupalla huonoa tuuria ja ennakoinnin puutetta. Ei tarvittu muuta kuin hetken herpaantuminen yksin maneesissa vapain ohjin välikäyntejä kävellessä, hevosta herättäneiden laukkaverkkojen jälkeen ja joko todellinen ta hevosen pään sisällä kuulunut pieni rasahdus maneesin mörköpäädyssä. Hups, pierupukkilaukkaa (oletettavasti, tarkkoja muistikuvia ei tapahtumasta ole tallentunut pään sisäiselle kovalevylle...) maneesin koko mitalta ja ratsastaja pää edellä kanveesiin siinä puolen välin paikkeilla. Sen perusteella mitä olen maasta käsin päässyt omin silmin todistamaan, Willin pukit ovat välillä melkoisen kierteisiä (rangan rotaatiotaipumus oikealle näkyy niissäkin!) joten ei ihmekään, että se onnistuu linkoamaan minut sieltä alas, aina oikealle puolelle. Satulakin on nimittäin välillä tullut mukana kyljelle. Onneksi tämän kokoluokan lähtöjä se tekee äärimmäisen harvoin. Muistikuvat tapahtumasta ovat todella katkonaisia, still-kuva-tyypisiä mielikuvia, joiden välillä on tyhjiä, mustia aukkoja. Muistan keräilleeni itseäni maneesin keskeltä hiekasta ja katselleeni maneesin toisessa päässä seisovaa hevosta. Seuraavaksi muistan seisoneeni jo maneesin laidalla peilin edessä ja ihmetteleväni miksi minulla on hiekkaa naamassa (ja miksi ylipäätään seison peilin luona?!) Seuraavassa kuvassa olenkin jo hevosen luona, jolla ei näytä olevan mitään hätää, ja soitan tallin omistajalle. "Piitu tässä moi. Kävitkö sä äsken tässä juttelemassa? Ai kävit, noin tunti sitten?! Hmm, olen tainnut pudota hevosen selästä, ja nyt on hiukan sekava fiilis." Eli ei muuta kuin hevonen talliin ja sairaalaan päivystykseen.
 |
| "Töttöröö, olen aika komea kun pörhellän!" (kuva: Joanna Kultanen) |
Minulla ei ole minkäänlaista aiempaa kokemusta päävammoista, mutta ilmiselvästi niihin suhtaudutaan aika vakavasti. Ei tullut kyseeseenkään, että olisin päässyt tsekkauksen jälkeen yksin kotiin, itse asiassa olisivat pitäneet minua siellä useamman yönkin, jos olisin suostunut. Pää kuvattiin tietokonetomografialla ja jouduin suorittamaan monenlaisia motorisia testejä (liikkuuko raajat ja kieli normaalisti?) Oma olotila oli sairaalassa muuten aika normaali, mutta pienetkin asennon muutoksen aiheuttivat erityisesti makuuasennossa maailman pyörimistä. Pystyin kuitenkin liikkuman omin avuin, joten en osannut itse suhtautua asiaan kovin vakavasti. Koko oikea puoli kropasta oli tietysti vähän mustelmilla, mutta mitään ei ollut varsinaisesti mennyt rikki. Lopullinen diagnoosi oli aivotärähdys, ja sain selän ja niskan jumeihin tujut lihasrelaksantit. Sain myös kiellon rasittaa aivojani liiallisilla ärsykkeillä; ei televisiota, ei tietokonetta, ei mitään liian "virikkeellistä" toimintaa. Ilman televisiota selviän mainiosti, mutta ilman tietokonetta?! Ehkä ihan vähän salaa kuitenkin facebookkasin muutaman kerran... Myöhemmin minulle selvisi, että ongelman muodosti se, että oli epäselvää miten kauan (jos ollenkaan) olin ollut tiedottomana. Tapahtuman ainoa silminnäkijä kun oli Willi, joka ei tunne kelloa. Lyhytkin tajuttomuus ilmeisesti viittaa helposti vakavampaan aivovammaan, ja tässä tapauksessa aikajana oli vähintäänkin epäselvä. En ollut katsonut kelloa ratsastuksen aikana, ja ainoat kiinteä aikapisteet olivat tallin omistajan käynti maneesissa ja onnettomuuden jälkeinen puhelu noin tuntia myöhemmin. Siinä välissä olin ratsastanut tovin (tehnyt mm. ne laukkatreenit), joten oli mahdoton sanoa tarkkaa aikaa tapaturmalle. Varmuuden vuoksi siis tapaturmaan suhtauduttiin sillä vakavuudella, että aivoissani oli todella jotain vauriota. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut, vaan kuvat sekä tapaturman jälkeinen nopea toipuminen osoittivat, että mitään pahempaa ei kuitenkaan käynyt. Mutta uskoakseni ansaitsin jsenyyden kerhoon "kypärä pelasti henkeni", joten se pysyy jatkossakin visusti päässä!
 |
| Willin repertuaariin kuuluu monenlaisia kevätjuhlaliikkeitä. Etupää on usein kevyt... |
 |
| ...mutta kyllä se takapääkin välillä lentää. (kuvat: Joanna Kultanen) |
Noin kuukausi tapaturman jälkeen sain kutsun Meilahteen aivovammapoliklinikalle tsekkaukseen, ja samalla pääsin tarkemmin juttelemaan neurokirurgin kanssa tapaturmasta. Hän näytti minulle kuvat pään leikekuvauksesta, selostaen samalla että kuvien mukaan aivoni ovat erinomaisessa kunnossa! (Vaikka sehän me jo tiedettiinkin, että ne toimivat, heh heh...) Hän selitti myös mitä löydösten (tai lähinnä niiden puutteen) perusteella oli todennäköisesti tapahtunut. Eli lääkärin mukaan en todennäköisesti ole ollut tajuttomana lainkaan, vaan kärsin ainoastaan muistinmenetyksestä. Ilmiölle on nimikin, post-traumaattinen amnesia. On tyypillistä, että tapaturman aikaiset tapahtumat (juuri sitä edeltävät ja sen jälkeiset) eivät tallennu muistiin, vaikka olen saattanut olla koko ajan ihan hereillä. Jos paikalla olisi ollut muita, olisin saattanut vaikuttaa ihan tolkulliselta ja kyennyt keskustelemaan, mutta jälkikäteen en muistaisi näistä keskusteluista mitään. Ilmiölle on tyypillistä myös katkonaiset muistikuvat, joiden välillä on tyhjiä aukkoja. Oikeastaan aika mielenkiintoista, miten aivot toimivat! Itse asiassa tästä muistinmenetyksestä saattoi jopa olla hyötyä sikäli, että kun lopulta palasin taas Willin selkään, en osannut niin kamalasti jännittää, että episodi toistuisi, koska en oikeastaan muista sitä! Jollain tasolla luulen tietäväni, miten kaikki tapahtui, mutta minulla ei ole varsinaista muistamisen kokemusta tapahtumasta. Totta kai sitä hiukan jännitti taas ratsastaa, enkä enää kävele ihan yhtä huolettomasti täysin vapain ohjin mörköpäätyyn, mutta muuten yllättävän nopeasti sain takaisin ratsastusrutiinista. Vaikka kieltämättä iän myötä sitä on tullut vähän aremmaksi kuin mitä oltiin nuoruudessa, silloin oltiin luonnollisesti kuolemattomia. Itse asiassa alla pari kuvaa, jotka on otettu ehkä toisella tai kolmannella ratsastuskerralla tapaturman jälkeen. Kunnon wannabe-koulutuupparina päätin aloittaa ratsaille paluun luonnollisesti hyppäämällä "esteitä"! :D Loogista, maybe not, mutta kivaa, ainakin Willin mielestä. Itseäni jouduin hiukan tsemppaamaan, ja siksi varmuuden vuoksi Willillä on kumipelham suussa. Mitä mieltä olette meidän mäkihyppytyylistä?! Pientä liioittelua sekä hevosen hypyssä että ratsastajan dyykkaamisessa?!
 |
| Hoplaa! Huima estekorkeus, mutta se nyt on kai sivuseikka... Willi rakastaa hyppäämistä, mutta koska kumpikaan meistä ei ole kovin rutinoitunut tässä hommassa, pidetään estekorkeus aika "maltillisena", näin lievästi sanottuna... :D (kuvat: Joanna Kultanen) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä terveiset tai kerro mitä mieltä sinä olet.