Jahas, hiljaista on ollut blogirintamalla, olikohan koko blogin perustaminen kuolleena syntynyt idea? Pään sisällä kummittelee vaikka kuinka monta tarinaa ja juttua (toinen toistaan oivaltavampaa, hauskempaa ja opettavaisempaa, kuinkas muuten), mutta niiden siirtäminen tietokoneen ruudulle on osoittautunut ylivoimaisen vaikeaksi. No, jos nyt taas kuitenkin koittaisin...
Huh miten aika on kulunut nopeasti, talvi lähestyy, ja vuosi maalla asustelua tulee talven myötä täyteen. Kavioliittokin on jo vakiintunut tuttuihin uomiinsa, kohta tulee 8 kk täyteen yhteiseloa Willin kanssa. Alku oli enemmän kuin takkuinen, eikä tässä ihan selvillä vesillä vieläkään olla, mutta ainakin parin viime kuukauden aikana on tapahtunut merkittävää edistymistä. Mutta otetaan nopea katsaus siihen, mitä tähän mennessä on ehtinyt sattua ja tapahtua.
Viimeksi kun kirjoittelin tänne, kehuin kuinka hienosti hevoseni liikkui osaavan ohjasajajan käsittelyssä. No se hieno liikkuminen alkoi kuitenkin pikkuhiljaa hiipua, ja vaihtui epämääräiseen, maahan sidottuun raviin, kiukutteluun ja tunnottomaksi muuttuneeseen suuhun. Satula oli jo aiemmin todettu kelvottomaksi, ja ratsastus vaihtunut maasta käsittelyyn ja juoksutukseen, kuten taisin jo edellisessä postauksessa mainita. Eli ei kun eläinlääkäriä paikalle, ja siitä edelleen klinikalle tarkempiin tutkimuksiin. Siellä Willin vasen kinner puudutettiin, mikä selvästi paransi sen liikkumista, joten kintereeseen pistettiin kunnon annos kortisonia. Nopea keikka, ja ei kun kotiin jatkamaan harjoituksia.
Ilo helposti hoidettavasta niveltulehduksesta vaihtui kesän kuluessa kuitenkin isommaksi huoleksi, että edelleen jokin on poskellaan, koska klinikkareissun jälkeisen hetkellisen piristymisen jälkeen edistystä ei enää tapahtunutkaan, vaan tuntui, että Willin liike taantui taas huonompaan suuntaan. Ei auttanut muu, kuin lainata isukilta auto, ja lähteä (ihan itse, ekaa kertaa!) kyyditsemään herraa uudestaan kohti Hyvinkään hevossairaalaa tarkempiin tutkimuksiin. Tällä kertaa ronklattiinkin sitten ihan huolella, puudutettiin, ultrattiin, röntgenkuvattiin jne. lähes kaikki mahdollinen hevosesta. Mitään maailmaan mullistavia uusia löydöksiä ei löytynyt (mikä on toisaalta kai hyvä, mutta toisaalta ei myöskään anna yksiselitteistä syytä liikkumisen vaikeuteen), ainoastaan ultrassa näkyi pientä muutosta oikealla puolella SI-nivelessä. Hoitokokeiluna Willille pistettiin kortisonia tällä kertaa selkään (viiteen nikamaväliin, joista kolme näkyy röntgenkuvassa kaventuneina, ja kahteen seuraavaan, joiden alueen ulkoisessa painelussa Willi hiukan aristi) sekä molemmille puolille pyllyn päälle SI-niveleen. Selkää ei tällä kertaa röntgenkuvattu, mutta nuo nikamavälilöydökset oli tiedossa jo ostotarkastuksen perusteella, ja selän ultraäänitutkimuksessa selästä ei löytynyt muuten mitään ongelmaa. Vasemman takasen puudutuksilla ei ollut mitään vaikutusta liikkeeseen, joten kipu ei todennäköisesti ole siellä. Sovittiin, että jos tämä hoito ei auta, seuraava vaihtoehto on tulla syksyllä vielä uudestaan, jolloin hevonen jäisi klinikalle sisään, ja sille tehtäisiin skintigrafiatutkimus. Ah, kuulostaa ihanan kalliilta...
Tässä vaiheessa elettiin jo heinäkuuta. Vaikka takaraivossa kävi jo pieni epäilyksen häivähdys, että tuleeko tästä hevosesta enää ikinä ratsua, pientä lohtua toi eläinlääkärin kommentit kovasti parantuneesta lihaskunnosta selässä. Eli jotain se lukemattomien tuntien tallaaminen hevosta taluttaen metsätiellä, puomien yli ja liinan päässä pyörittely on auttanut. Toisaalta pessimisti voisi ajatella, että miksi parantuneesta lihaskunnosta huolimatta hevosen liikkuminen ei vaan parane... Onneksi mä olen pohjimmiltani yltiöoptimisti!
Merkittävä edistysaskel "Willistäkö ratsuhevonen"-projektissa oli vihdoin satulan löytyminen! Pitkällisten pohdintojen jälkeen päädyin ostamaan joustorunkoisen satulan (tällaisen!). Satula on pituudeltaan pienin mahdollinen, poniini-kokoa 16,5", mutta minkäs teet, kun isolla hevosella on onnettoman lyhyt selkä! Ratsastajan täytyy vaan sopeutua ja mahduttaa takapuolensa ja jalkansa sitten pienempään penkkiin. Onneksi polvitukien paikkaa voi säätää, ja siten saan hiukan lisätilaa jaloille. Vertailun vuoksi Willin edellinen satula oli kokoa 18", joten voitte kuvitella miksi se oli niin epäsopiva... Satula näyttää ihan tavalliselta koulusatulalta, ja on hyvän tuntuista nahkaa. Se on todella pehmeä ja mukava istua, enkä ole huomannut merkittävää eroa tavalliseen kovarunkoiseen satulaan verrattuna siinä istumisessa. Hevosen selän liikkeet tuntuvat nykyään ehkä hiukan paremmin satulan läpi omaan takapuoleen, mutta toisaalta tämä vaikutelma voi johtua myös siitä, että harjoittelun myötä olen oppinut tuntemaan ja tiedostamaan paremmin missä asennossa Willin selkä on, kun olen joutunut tietoisesti tarkkailemaan selän toimintaa.
Satulaakin merkittävämpi asia on kuitenkin ollut osaavan valmentajan löytyminen! Kävin ensimmäisen kerran jo kesäkuussa, kun Willillä vielä vain käveltiin ilman satulaa, Gunilla "Mini" Wahlbergin tunnilla. Mini käy tallillamme säännöllisen epäsäännollisesti, noin kerran kuukaudessa tai kolmessa viikossa. Mini avasi mun silmät ihan uuteen maailmaan, eli hevosen biomekaniikkaan, ja sen mukana tuomaan syvempään ymmärrykseen siitä, miten ja miksi hevosen tulisi liikkua pysyäkseen terveenä. Käynnissäkin voi tehdä ihan uskomattoman paljon asioita, ja oikeastaan tästä ensimmäisestä Minin tunnista käynnistyi todenteolla Willin lihaksiston rakennusurakka ja kuntoutus. Syksyn tullen olemme olleet nyt muutaman kerran yksityistunnillakin, ja Mini on potkinut mua eteenpäin ravaamaan ja laukkaamaan Willillä, kun meinasin itse jämähtää turvalliseen käynnissä työskentelyyn (joka on meille jo aika helppoa, ja tietysti ihan hyödyllistä sekin, mutta ei enää tässä vaiheessa pelkästään riitä). Se on se tuttu sanonta, että on se mukavuusalue, ja sitten se paikka missä "the magic happens". Mini käy harmillisen harvoin, ja yksin pakertaessa ehtii moneen kertaa epäilys ja epätoivo hiipiä puseroon, mutta onneksi onnistumisiakin on tullut, ja aina Minin tunneilla tuntuu, että joka kerta saavutamme taas uusia merkittäviä edistysaskeleita.
No niin, tällä hetkellä siis Willi liikkuu joka päivä, hyvänä päivänä oikein hyvin, huonona päivänä hiukan huonommin. Yleensä ratsastan, mutta pidän sillä edelleen vähintään yhden päivän viikossa ilman satulaa, ratsastajan painoa selässä ja kuolaimia suussa. Näinä päivinä toisinaan vaan kävellään metsätiellä ja ihastellaan syksyisiä maisemia, tai sitten työskennellään maastakäsin hevosen vierellä kävellen tai juoksuttaen. En missään nimessä ole vielä kovin taitava juoksuttaja, ja hevosen vierestä maasta työskentely on todella hyvin alkeellisella tasolla, mutta koko ajan oma silmä ja komminukointi hevosen kanssa kehittyy. Willi on siitä kiitollinen harjoituskappale, että se sietää aika hyvin epämääräisiä, huonosti ajoitettuja tai liioiteltuja apuja ja kehonkieltä pimahtamatta, mutta toisaalta on hyvinkin herkkä heti kun saan itseni järjestykseen, ja onnistun pienillä eleillä viestittämään mitä hevoselta haluan. Erilaisista raippamerkeistä Willi osaa lähteä liikkeelle/lisätä vauhtia (joko kevyt kosketus raipan päällä, tai vain raipan nostaminen vaakatasoon hevosen vieressä/raipan osoittaminen kylkeä kohti, riippuen siitä missä kohdassa olen itse hevoseen nähden), pysähtyä (raipalla silittäminen) ja väistää etuosalla poispäin minusta esim. suurentaen ympyrää (raipalla osoitetaan kohti etujalkoja, raipan pää maassa, tarvittaessa naputan raipalla maata). Liinassa sujuu myös suunnan vaihtaminen s-linjalla käynnissä, ilman että minun täytyy mennä hevosen luokse ja kääntää se. Askellajista toiseen siirtyminen onnistuu sanallisesti, ollaan myös harjoiteltu esim. suoraan ravista pysähtymistä ja laukan nostamista käynnistä.
Vaikka tuntuu, että pitkä tie kuopan pohjalta ollaan jo tultu, niin toisaalta ihan alkutekijöissä ollaan siihen nähden, mitä kuvittelin, että oman hevosen kanssa tässä vaiheessa tekisin. Kuvitelmat, unelmat ja tavoitteet ovat vaihtuneet moneen kertaan, kun hevosen omistamisen realiteetit ovat tulleet vastaan. Toisaalta oppimiskäyrä on ollut ihan huiman nouseva, ja hevosharrastukseen on tullut monia uusia tasoja, joita en osannut villeimmissä unelmissakaan kuvitella etukäteen. Willistä piti tulla minulle (harraste)kilpahevonen, jonka kanssa treenattaisiin koulukiemuroita ja käytäisiin aina tilaisuuden tullen testaamassa tasoamme kisoissa. Tällä hetkellä kilpaileminen tuntuu kaukaiselta, mutta myös aika toisarvoiselta asialta, ja sen sijaan tämän hetken tavoitteet on ihan muualla. Unelmoin siitä, että minulla on jonain päivänä, vuosien päästä ihana, komea musta herrasmies, joka on korkeasta iästä huolimatta terve, kestävällä tavalla treenattu ja iloinen, luottavainen kumppani, ja jonka kanssa voimme yhä edelleen tavoitella uusia haasteita. Tämän voisi kiteyttää hyvin Bent Branderupin sanoin: "Dressage is for the horse, the horse is not for the dressage!"
