Vierivä kivi ei sammaloidu

...ja hevonen on luotu liikkumaan. Koska vaihtoehtoisia liikutusmuotoja taas kaivataan, ja erityisesti sellaisia missä kuitenkin jollain tavalla pääsen vaikuttamaan Williin, olen ottanut ohjasajon mukaan meidän repertuaariin. Olen ihan aloittelija siinä lajissa, mutta syksyllä käyty kurssi antoi sen verran pohjaa ja itseluottamusta, että uskallan yksikseni hiukan harjoitella lisää. Perjantaina  ajoin viimeksi, ja aluksi Willi oli hiukan tahmea ja tarjosi vain hidasta mummoravia. Sitten vaihdettiin suuntaa, ja jotain mun aisteille näkymätöntä tapahtui, jonka seurauksena Willi päätti ryhtyä riekkumaan (mikä ei sinänsä ole yllättävää, tämä show on nähty moneen kertaan ennekin). Riekkuminen jäi kuitenkin aika lyhyeksi (olen kehittynyt kovasti seinää vasten pysäyttämisessä!), ja sen jälkeen ravista löytyi ihan uusi vaihde, ja koko hevosen yleisilme muuttui. Enkä tällä kertaa tarkoita sitä normaalia riekkumiseen liittyvää hätäistä silmien pyörittelyä ja pörinää, vaan Willi liikkui todella halukkaasti mutta silti keskittyneesti! Ihan eri hevonen kuin alun tympääntyneen näköinen laahustelija, jota piti patistella raviin. Nyt riitti pelkkä tavallisella puheäänellä sanottu ”ra-vi”, ja heti ensiaskeleesta liike oli hyvää. Tehtiin jopa pieniä väistöjä ravissa. En tiedä mitä tuossa sitten tapahtui, ihan kuin jotain olisi naksahtanut sekä Willin päässä että kropassa yhtaikaa kohdalleen, mutta hyvä näin! Teki hyvää mun murehtimiseen taipuvaiselle mielelle nähdä iloisesti ja hyvin liikkuva hevonen. Ravien jälkeen tehtiin vielä muutamat avot molempiin suuntiin käynnissä, ja näissäkin mun ohjaus on alkanut vähän  kehittyä, tuli muutamia oikein kelvollisia askeleita. En halunnut kaivaa verta nenästä ja pyytää laukkaa, se olisi satavarmasti johtanut uuteen ryntäilykohtaukseen. Ehkä ens kerralla?

Laukka lisättiin tänään (tai siis eilen, ks. kellonaika) ratsain suoritettuun liikuntaan. Metsäkävelyn (ja pörinöiden, kuinkas muuten...) jälkeen suunnattiin maneesiin, päättäväisin mielin, että tänään tehdään taas myös kunnon ravityöskentelyä ja työstetään siirtymisiä. Edellisen päivän ohjasajo oli selvästi tehnyt hyvää, ja Willi tuntui pitkästä aikaa heti tosi hyvältä oikealle ja jopa ihan siedettävältä myös vasemmalle (mikä on ollut se hankala suunta joululoman jälkeen). Ja mitäs sitä pidempään hieromaan, kun hevonen tuntui kivalta käynnissä, niin ravia mars. Leudomman sään vuoksi olin jättänyt villaloimen pois, joten istuin paljaassa (lue: liukkaassa) selässä, toppahousut jalassa. Ja ihan mahtavaa, eka siirtyminen ei ollut vielä mitenkään täydellinen, mutta parempi kuin pitkään aikaan ilman valmentajaa ratsastaessani, ja ravi oli heti mukavan pyöreää ja tahdikasta. Olenko jo muistanut hehkuttanut miten mukava selkä Willillä on, kuin luotu ilman satulaa ratsastamiseen! Myös vasempaan kierrokseen ravi oli sujuvaa, hetkittäin jopa liian sujuvaa ja lennokasta! En voi antaa Willin ravata kovin isoa ravia ilman satulaa, en vaan pysy kyydissä! Ja toisaalta se painuu helposti etupainoiseksi ja rullaa kaulan kuolaimen alle jos annan sen syyhkiä liian kovaa, joten parempi pitää maltti ja hallinta hommassa. Siirtymiset eivät olleet vielä lähellekään täydellisiä, mutta meidän mittapuulla harvinaisen  mallikkaita! Tästä suuresta menestyksestä rohkaistuneena päätin, että mitäs jos vähän laukattais vielä. Laukannostot (oikein tehtynä) on ollut Willille vaikeita, ja satulaepisodin aikaan lähes mahdottomia, joten vähän jännittyneenä ja varovaisesti pyysin sitä laukkaamaan, ja ihan mahtavaa, sekin sujui! Olin tyytyväinen siedettävään nostoon ja muutamaan kierrokseen ympyrällä. Maneesissa ollut toinen ratsukko teki juuri lähtöä, enkä halunnut yksin jäädä laukkailemaan (ihan siltä varalta että Willi keksii jotain omia hyviä ideoita ja lennän pää edellä maneesin seinään, silloin on kiva jos on joku soittamassa ambulanssia...), joten otin nopeasti vielä toiseen suuntaan laukannoston, ja olin siihen tyytyväinen. Itse asiassa niin tyytyväinen, että palkkioksi hyppäsin melkein saman tien selästä alas ja päästin Willin vapaaksi leikkimään pallolla! Kyllä on taas mahtavaa olla näin ihanan hevosen omistaja!

Update (maanantai): Mitä enemmän Willi liikkuu, sitä virkeämpi (lue:pöllömpi) siitä tulee! Ajattelin että tänään pitää ottaa vähän iisimmin kolmen työskentelypäivän jälkeen, mutta herra meinasi heittää metsäkävelyn ihan täysin ranttaliksi. Huoh, huomenna pitäisi taas kiivetä selkään...

On se, herkkä.

Willi on herkkä. Monessakin mielessä, ja monelle asialle. Sillä on herkkä iho, ja se saa patteja ties mistä (mm. fysioterapeutin käsittelyn jälkeen koko pylly oli täynnä patteja). Samoin sen karva kuluu näin talvella todella helposti, ja sen iho kutiaa. Harjatessa osa ajasta menee herran rapsutteluun sen mukaan mistä Willi nenällä näyttää rapsutusta kaipaavansa. Tarvittaessa se taipuu itsekin mitä kummallisimpiin asentoihin rapsuttaakseen itse hampailla itseään, mutta myös hoitajan rapsutus juuri oikeasta kohdasta saa sen kiemurtelemaan kuten koiran. En ole minkään muun hevosen nähnyt vääntäytyvän yhtä ihmeellisiin asentoihin! Rapsuttajan pitää tosin olla valppaana, koska väännellessään itsensä oikein mutkalle rapsuttajan puoleinen takajalka tulee välillä aika pitkälle eteen ja sivulle, minkä olen kerran kivuliain seurauksin saanut todeta. Onneksi siinä asennossa Willin koko paino ei tule jalan päälle, ja oltiin karsinassa, joten alla oli joustava turvepatja, mutta joka tapauksessa siro kavio jalkapöydän päällä ei tuntunut kovin mukavalta. Ei ollut sentään vielä hokkiaika, joten selvisin pienellä säryllä ja komealla mustelmalla.

Willi on myös selästään herkkä, ja erityisesti se näyttää heti, jos satula ei ole juuri passeli. Ennen joulua kokeilin ratsastaa muutaman kerran niin, että tein ensin käyntityöskentelyt ilman satulaa, ja kun Willi oli mukavasti avuilla ja suorana (=selkä oikeassa asennossa) käynnissä, laitoin satulan selkään ravi- ja laukkatyöskentelyä varten. Heti kun satula oli selässä, Willi muuttui kovemmaksi suusta ja vinoutui, myös käynnissä, joten parin kokeilun jälkeen totesin, että satula on kertakaikkiaan laitettava vaihtoon. Olen sen jälkeen ratsastellut säästeliäästi ilman satulaa, jopa valmennuksissa. Päivittäin en halua selkään kivuta, kun ei ole satulaa jakamassa painoa selässä optimaalisesti. Mutta tiettyjä juttuja en pysty maasta käsin Willin kanssa tekemään, ja liikkumattomuus on pahinta mitä Willin selälle voi tehdä. Joulun molemmin puolin pidin jakson hiukan kevyempää liikuntaa ja enemmän maastokävelyitä ja leikkimistä maneesissa, ihan meidän molempien päänuppien tuulettamiseksi, ja se näkyi valitettavasti heti Willin suoruudessa.

Pohdiskellessani Willin ongelmallista selkää ja sen satulointikiukuttelua tuli mieleen myös se vaihtoehto, että olisiko sillä jotain vatsahaavan tynkää. Sen elämä on pyritty järjestämään niin, että riskin pitäisi olla pieni; käytännössä vapaa heinä (karsinassa slow feeding kaukalo, tarhassa heinä vapaasti), kokopäivätarhaus, (tosin tällä hetkellä taas yksin, kun nuorineiti Sissi 2-vee siirtyi tammalaumaan), vain vähän väkirehua (tällä hetkellä 1 l kauraa päivässä, mulle tullessa se söi 3 l kauraa/pvä) ja aika vakiorutiinit muutenkin elämässä. Talli on ratsastuskoulu, mutta pienehkö ja rauhallinen sellainen, joten mitään hälinää Willi ei joudu tallissa kuuntelemaan. Kaikesta tästä huolimatta olin epäilevä, varsinkin kun Willin lanta alkoi tuoksahtaa normaalia väkevämmältä. Willin käytöksessä oli monia muitakin, tosin lieviä oireita ja pieniä merkkejä, jotka voisivat selän ongelmien sijaan selittyä myös vatsahaavalla. Onnituin lopulta suggeroimaan itseni siihen pisteeseen, että lähes itku kurkussa olin ihan varma, että se on koko vuoden kärsinyt kamalista vatsatuskista. Viimeinen pisara oli, kun sain aamulla viestin tallin omistajalta, että Willi oli yöllä syönyt huonosti ja jättänyt paljon sekä heinää että greenline-mössöä kuppiin. Iltamössön syömättömyys ei sinänsä ole mitään uutta, Willi jättää usein osan kuppiin, mutta se miksi heinä ei ollut kelvannut, on mysteeri. Muuten se oli normaalin pirteä, ei lämpöä, vatsa toimi jne. Joten ei muuta kuin aikaa varaamaan klinikalle (johan meidän edellisestä reissusta oli puoli vuotta!) Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi; ei hiekkakertymiä, ei vatsahaavaa. Tähystyksessä näkyi vanha arpi, joten jossain vaiheessa elämäänsä Willillä on ollut vatsahaava, mutta se oli jo aikaa sitten täysin parantunut. Tuliaisiksi (ison laskun lisäksi) saatiin omistajalle mielenrauha (priceless!) sekä laajakirjoinen matolääke, siltä varalta että syksyn madotus ei ole ollut riittävän tehokas. Se voisi kuulemma selittää lannan tuoksun. Kerrankin voin sanoa, että ihanaa olla väärässä!