Älä vedä, älä purista

eli oppitunti Veralta! Sunnuntaiseen tapaan jatkoimme harjoituksia. Viime viikolla en ollut itse kovin terävällä tuulella, mutta tänään päätin, että nyt otetaan harjoitukset taas vakavasti. Eikä syynä ole vähiten reilun viikon päässä siintävä Minin seuraava visiitti! Jouduin pyyhkimään Willin nimen osallistujalistasta pois, koska perjantain kontrolli osoitti, ettei jänne ole vielä kunnossa. Uutena hoitona jalkaan kokeillaan kahden viikon DMSO (dimetyylisulfoksidi) kuuria. Itse asiassa samaa myrkkyä laitetaan nyt molempiin etujalkoihin, koska Willi on taas onnistunut kolhaisemaan toiseen etujalkaan kuhmun sääreen. DMSO toivottavasti rauhoittaa tulehdusta ja auttaa ehkäisemään liikaluun muodostumista. Samalla tämä toimii kuulemma älykkyystestinä; tavallisesti hevoset oppivat tunnistamaan pullon juuri tuon 14 vrk:n kuluessa, kun kuuria jatketaan. Älykkäämmät ehkä vähän nopeammin. Ilmeisesti hoito ei välttämättä ole hevoselle ihan mukavinta mahdollista, joten katsotaan miten pian Willi (joka on kuitenkin huippuälykäs, olen varma siitä!) ilmoittaa, ettei tarvitse tulla moisen tökötin kanssa lähellekään. Seuraava jänteen kontrolli on parin viikon päästä kuurin loputtua. Oli eläinlääkärillä (joka muuten oli vihdoin meidän ns. oma lääkäri, olen kesän aikana joutunut turvautumaan vieraisiin lääkäreihin) oli hyviä uutisia. Willin hampaat olivat parhaassa kunnossa mitä hän on nähnyt. Willillä on täytynyt tähän asti pitää raspausväli maksimissaan puolessa vuodessa, mutta nyt voisi kuulemma miettiä muutamaa kuukautta pidempääkin väliä. En tiedä mikä asia on muuttunut ja vaikuttanut hampaiden tasaisempaan kulumiseen, voisiko laidunkaudella on osuutta asiaan, mutta haluaisin uskoa, että suorempi ja tasapainoisempi hevonen on myös leuoistaan suorempi, eikä kuluta hampaitaan toispuoleisesti kuten tähän asti. Oli syy mikä hyvänsä, ollaan tästä tyytyväisiä!

Mutta takaisin Veraan. Mä en edelleenkään pyydä siltä mitään muuta kuin tasaista tahtia, sisätakajalkaa mahan alle, pientä asetusta tilanteen mukaan ulos tai sisälle ja yritän pitää edes jokseenkin tasaista tuntumaa suuhun (paino sanalla yritän).  Tavoite on saada Vera suoristumaan ja ratsastaa sen korvia mahdollisimman kauan minusta. Muuten on aika sama missä sen pää on. Haluan että se ravaa itse, etten joudu pumppaamaan sitä eteenpäin, mikä tarkoittaa alussa hieman epämääräistä ja nykivää etenemistä. Ihan kuin Vera ei osaisi tai uskaltaisi jatkaa ravia, kun koitan olla selässä tekemättä mitään. Toinen vaihtoehto (ihan mahdollinen sekin!) on se, että tiedostamatta jarrutan istunnalla. Veralla on nimittäin jarru todella herkässä, pienikin heilahdus selässä tarkoittaa joko käyntiin tai seis. Mutta kyllä se ravi pikkuhiljaa aina löytyy, ja sen jälkeen tahdin kanssa ei olekaan enää suuria ongelmia. Paitsi kun mennään mörköpäätyyn, joka voi tilanteesta riippuen olla kumpi vaan (tai yleensä molemmat) maneesin päädyistä. Tänäänkin pyörittiin enimmäkseen maneesin keskellä isolla ympyrällä tai ovaalilla, koska silloin saan parhaiten Veran olemaan jännittymättä. Ja toisaalta voin tarkistaa pitkän sivun keskipeilistä missä asennossa sen kaula on. Yritän kalibroida takapuolituntumaa ja sitä vastaavaa peilikuvaa, että oppisin paremmin tuntemaan milloin Vera on hyvässä asennossa. Tällä hetkellä mennään aika fiilispohjalta, ja välillä kieltämättä epäilen teenkö siellä selässä yhtään mitään järkevää ja hyödyllistä.

Kuten Willin kanssa, pidän Verankin kanssa paljon lyhyitä taukoja. Ja hyvä niin, koska sain taas muistutuksen siitä, että jatkuvasti puristamalla tai vetämällä edestä kaivaa itselleen vain syvempää kuoppaa. Kun pienen tauon jälkeen pyysin taas takajalkaa sivulle, yllätyin miten nopeasti, pienellä avulla ja miten isosti Vera reagoi. Vastahan hetki sitten olin yrittänyt samaa vahvalla jalalla, saamatta juuri minkäänlaista reaktiota aikaan. Ai niin, tämä yksilö vetää kaikki antennit alas heti, kun ratsastaja on liian vahva. Eli jos se ei reagoi, sen sijaan että pyytäisit lisää, mitäs jos irrottaisit jalan hetkeksi kokonaan kyljestä ja yrittäisit sitten uudestaan, kevyellä kosketuksella? Samoin ohjien kanssa, vetämällä saa vain korvat syliinsä ja alakaulan pullottamaan. Paljon paremmin Vera toimii heti kun se saa kaulan ojennettua pitkäksi. Ja mikä tarve sieltä suusta on ylipäätään vetää, kun Veraan on asennettu urheiluauton jarrut, vaikka moottori on korkeintaan pikkuauton luokkaa? Kun vaan muistaisi tämän. Noh, oli meillä onneksi hyviäkin hetkiä. Ensimmäisen kerran voin sanoa, että saatiin aikaan ehkä kaksi kokonaista askelta melkein oikeaa avotaivutusta (käynnissä, ravissa ollaan vielä kaukana siitä), ja loppua kohden sain Veran yhä nopeammin ojentamaan kaulaa eteen ravissa (edelleen ehkä just kahden askeleen ajaksi). Ensimmäistä kertaa tuntui myös siltä, että voin ratsastaa sitä enemmän myös käynnissä. Tähän asti on ollut helpompi työstää Veran kaulaa eteen ravissa, koska käynnissä se on vaan jännittynyt pystypäiseksi tai sammunut kokonaan kun olen yrittänyt vaikuttaa siihen. Tänään ensimmäistä kertaa se alkoi käynnissä tuntua, no miten sen kuvaisi, vähän samalta kuin Willi, eli ratsastettavalta. Se hidasti ja kokosi itseään, ja ensimmäisen kerran sain selvän tunteen siitä, että se todella pyöristi selkää. Ja se tuntui myös paljon suoremmalta. Edelleen reaktio pysähtyä kokonaan oli herkässä, mutta Vera onnistui pienellä pyynnöllä jatkamaan liikettä eteen menettämättä ratsastettavuuttaan. Hurraa, voitto!

Vielä ensi viikon sunnuntaina päästään keskenämme jatkamaan harjoituksia ennen Minin tuntia. Hassua, että mulla on niin kovasti paineita suoriutua hyvin valmentajan silmien edessä. Ja vielä Veran kanssa, vaikkei se ole oma vaan "vain" tilapäinen tuuraaja Willin saikun ajaksi. Tunnillehan  mennään oppimaan uutta, ei näyttämään hyvältä. Kai sitä kuitenkin toivoo kovasti, että Mini näkisi Verassa jotain pientä edistymistä, ettei meidän harjoittelu ole mennyt ihan harakoille.

Korkeaa koulua ja o.t.e.-hierontaa

Viikonloppu on (kuinkas muuten) mennyt taas enemmän tai vähemmän hevosten merkeissä. Mulla ei nykyään mitään muuta sosiaalista elämää tunnu olevankaan. Mutta en valita, tämä on se mistä olen aina haaveillut! Perjantaina ja lauantaina kävin Willin kanssa selästä käsin metsätiellä kävelemässä, ja tänään kävi o.t.e.-hieroja Mira Aalto hoitamassa Williä.

Perjantain maastokävely sujui oikein leppoisissa merkeissä. Oltiin koko perheen voimin liikkeellä, eli minä, Willi ja Pojo. Toki Willi välillä puhisi ja kyttäili puskia, mutta enimmäkseen käveltiin vapain tai ainakin puolipitkin ohjin. Alkumatkasta se teki pari stoppia, mutta jatkoi mukisematta eteenpäin pienellä pohkeen pyynnöllä. Käynti oli todella reipasta ja isoa kokovartalokäyntiä, mikä on hyvää vaihtelua meidän työskentelyhipsuttelulle. Mentiin lenkin jälkeen vähäksi aikaa maneesiin (kentällä liikaa polttiaisia!) testailemaan, joko keskiviikkoinen kertakaikkisen kiero (fyysisesti, ei henkisesti!) hevonen pystyisi suoristumaan. Willi oli selvästi parempi ja suorempi, mutta ei vielä ihan niin hyvä kuin normaalisti. Takajalan rohtuma on hiukan rauhoittunut ja siinä on päällä kuiva rupi, jonka läpi ei enää puske epämääräistä eritettä tai verta. Jalan turvotuskin on laskenut melkein kokonaan.

Perjantaina lenkkeiltiin näin lupsakoissa tunnelmissa. Tässä toteutuu yksi haaveeni hevosta ostaessani; metsälenkki yhdessä koiran ja hevosen kanssa.

Lauantaina lähdin aamusta ajelemaan Hyvinkäälle, missä järjestettiin friisiläisten kouluratsastuksen mestaruuskilpailut. Ei, Vera ei ollut mukana (pitää vähän vielä reenata...) mutta tallilta oli toinen friisi mukana kisoissa. Tuloksena oli hieno 4. sija, ja eroa pronssiin jäi käsittämättömän vaivaiset 0,09 % ! Hauskaa oli katsella tupsujalkojen suorituksia, niiden olemuksessa on jotain sympaattista mutta samalla majesteettisen ylvästä. 

Komeat ja kauniit tupsujalat rivissä paparazzien edessä. Oli upea näky katsella verryttelyä Kytäjän kartanon kentällä, kun mustat hevoset ja ratsastajat valkoisissa housuissaan verryttelivät auringon paistaessa täydeltä terältä. Harmi että itse kisa ja seremoniat järjestettiin pimeässä maneesissa, kuvaaminen mun kännykällä oli käytännössä mahdotonta.

Willin kanssa perjantain lenkistä innostuneena ajattelin jatkaa maastoilua lauantainakin. Täytyy koittaa hyödyntää nämä mahtavat lämpimät syyskelit. Tarkoitus oli tällä kertaa tallustaa koko tien osuus, mutta Willi päätti toisin. Se oli heti alkumatkasta edellistä päivää jännittyneemmän tuntuinen, ja kyttäili, stoppaili ja säpsyili enemmän. Muutaman kerran se yritti kääntyä vauhdissa kotiinpäin, ja kerran se stoppasi niin, että jouduin vähän raipalla muistuttamaan mitä pohje tarkoittaa. Willin vastaus oli jonkinlainen mini-capriole hyppy; ensin etupää nousi vähän, ja heti perään molemmat takajalat potkaisivat taakse. Jahas, tällaista reaktiota en ole ennen saanutkaan siitä ulos! Loikka oli onneksi hyvin pieni, joten selvisin siitä pienellä horjahduksella satulassa. Ja matka jatkui. Mutta mitä pidemmälle kotipihasta päästiin, sitä voimakkaampia alkoivat Willin reaktiot olla. Valtatien toisella puolella, noin parin kilometrin päästä tallista on moottorirata, jossa ajettiin tänä viikonloppuna rokkiralli-tapahtuma. Pärinät radalta kuuluvat tallille asti, ja tietä kävellessä äänet voimistuivat koko ajan. Lopulta Willi ilmaisi hyvin selvästi, että nyt ei muuten jatketa askeltakaan tuohon suuntaan, vaan alkoi peruutella. Se oli sen verran räjähdysherkän tuntuinen, että katsoin parhaaksi suorittaa taktisen vetäytymisen; kaksi askelta eteen ihan periaatteen vuoksi, ja sitten lähdetään kotia kohti. Siitähän riemu repesi. Onneksi Willi on herkkä suustaan, varsinkin kolmipalalla, joka on meillä humputtelukäytössä, joten varsinainen etenemisvauhti ei merkittävästi kasvanut, mutta askellaji ei ollut enää käynti. Kaula kaarella Willi kokosi ja kokosi itsensä melkoisen napakkaan pakettiin, ja pelkäsin sen räjähtävän lähinnä ylöspäin. Tuli kuulkaa sellaiset piffit ja poffit, että oksat pois. Väliin Willi väläytteli akateemisen ratsastuksen tuntemustaan: lähes tyylipuhdas terre à terre, eli kaksitahtinen laukka paikallaan. Tai sivuttain. Sain sen asettumaan aloilleen, kun käänsin sen taas nenä pois päin tallista, mutta se oli vain väliaikainen ratkaisu. Kotiin olisi kuitenkin enemmin tai myöhemmin päästävä. Tässä tapauksessa mieluummin myöhemmin, ja yhtä matkaa, kaikki raajat ja päät ehjinä. Pojo oli taas mukana, joten sitäkin piti väistellä Willin soheltaessa. Pojolla on nimittäin rajaton luotto omaan kuolemattomuuteensa, hevosiin ja Williin erityisesti, joten se kulki vaarallisen lähellä Willin jalkoja. Pienen tuumaustauon jälkeen päätin jalkautua, niin kauan kuin se olisi mahdollista tehdä vapaaehtoisesti. Vaikka en uskonut, että Willi lähtisi minua silmittömästi kiikuttamaan mihinkään, alkoivat muuvit olla sen verran isoja, että en luottanut omaan vakaaseen istuntaani. Jalkautuminenkin oli muuten hiukan hankalaa, kun pelkäsin, että hetkenä minä hyvänsä Willi voi saada uuden sätkyn, vaikka se hetkeksi taas pysähtyikin kun käänsin sen nenän pois kotoa. Willin pää ja kaula oli jännittyneenä niin korkealla pystyssä, että oli vaikea kumartua eteen ja heilauttaa jalka sen pyllyn yli. Ei tehnyt mieli kokeilla mitä tapahtuu, jos potkaisen sitä pyllylle tai jään muuten rähmälleni puolitiehen. Tajusin tämän siinä vaiheessa, kun olin jo irrottanut molemmat jalat jalustimista. Jotenkin kuitenkin onnistuin tulemaan alas satulasta suht sivistyneesti, ja luojan kiitos Willi on oppinut seisomaan nätisti paikallaan kun selkään noustaan ja tullaan alas. Kotimatka sujui edelleen aika rivakkaan tahtiin, ja välillä tanssahdellen, mutta sisälsi vain yhden isomman koikkaloikan.

Tallin pihassa nousin uudelleen selkään. Mentiin kentälle kävelemään ja rauhoittumaan, koska en halunnut niin stressaantunutta hevosta viedä suoraan talliinkaan. Käveltiin vapain ohjin joitakin kierroksia molempiin suuntiin ja hengiteltiin syvään. Oma pulssikin oli käynyt välillä aika korkealla, vaikka muuten oma pää tuntui toimivan läpi tilanteen yllättävänkin terävästi. Jos a) Pojo ei olisi ollut mukana ja jaloissa pyörimässä ja b) Willin jalat olisivat kunnossa, olisin varmaan jatkanut selässä koko matkan ja antanut Willin pörheltää tai ravata kotiin. Nyt en jänteenkään takia halunnut ottaa mitään riskejä. Kun oltiin molemmat saavutettu kentällä suht normaali mielentila, päätin lähteä uudestaan tielle. Ihan vaan periaatteen vuoksi, pieni matka pois tallin pihasta, ja sivistyneesti takaisin. Onneksi Willi oli pahimmat höyryt jo saanut ulos, joten uusintakierros sujui kuten perjantain lenkki, vain pienillä jännittymisillä, mutta enimmäkseen löysällä ohjastuntumalla puolipitkin ohjin. Mutta ehkä mä silti ensi kerralla pyydän toisen hevosen mukaan kaveriksi, ettei tarvitse urheilla.

Sunnuntaina oli vuorossa lihashuoltoa o.t.e.-hieronnan muodossa. Meillä on ihana hieroja, Mira Aalto Salosta, joka oli nyt kolmatta kertaa hoitamassa hevosia tallillamme. Ensimmäisellä kerralla käsiteltiin vain osa selkää okahaarakkeiden päältä, Willin lievän kissing spines-ongelman vuoksi. O.t.e.-hieronta on hellävaraista käsittelyä, jolla on kuitenkin voimakas ja pitkäkestoinen vaikutus kropassa, joten hoito on parempi aloittaa varovaisesti. Käsittelyn jälkeen hevonen tarvitsee kaksi vapaapäivää (hierontapäivä + seuraava päivä), jotta kroppa saa käydä rauhassa läpi prosessia. Toisella hierojan visiitillä Willin jännevamma oli tuore, joten päätettiin keskittyä ennemmin vain sen hoitoon laserilla. Sain sen jälkeen laserin omaan käyttööni koko viikoksi, joten laseroin jännettä ja myös Willin selkää viikon verran päivittäin. Laser-hoitoa ja o.t.e.-hierontaa ei voi tehdä samalla kertaa. Nyt oli siis ensimmäinen kerta, kun hieroja kävisi Williä läpi laajemmin. Hän totesi heti alkuun, että Willi näyttää ihan eri hevoselta, paljon nuoremmalta ja paremmalta. Ensimmäisellä kerralla se oli vaikuttanut jotenkin kuivalta ja näivettyneeltä. Samoihin aikoihin ilmeni selittämättömäksi jäänyt mysteerivaiva, joka ei ole enää vaivannut, joten jokin on selvästi nyt paremmin Willin elämässä. Käsittely aloitettiin selästä, ja sekin oli paljon paremman tuntuinen, pehmeämpi ja joustavampi. Olin tarkoituksella kahtena edellisenä päivänä kävellyt satula selässä, jotta nähtäisiin painaako se selkää jostakin. Ei paina, selkä oli kuulemma oikein hyvässä kunnossa! Ristin alue on kireä, mutta se tulee varmasti aina olemaankin SI-nivelessä olevien muutosten vuoksi. Willin takapää sen sijaan on jäykkä ja lihakset kireät. Willillä on vasemmassa takajalassa hannover-polttomerkki aika alhaalla reidessä, ja arpikudos polttomerkin alla ulottuu laajalle alueelle. Ihon pinnassakin on pahaa arpea, eikä karva kasva merkin kohdalla kunnolla. Käsin voi tunnustella, miten kova arpikudos leviää pitkälle ihon alla, varmasti myös syvyyssuuntaan. Se voi hyvin vaikuttaa koko jalan toimintaan. En ymmärrä koko polttomerkitsemisen ideaa nykypäivänä, kun hevoset voidaan paljon helpommin ja kivuttomammin esim. siruttaa. Eikä polttomerkki edes identifioi hevosta mitenkään tarkasti. Willillä on hannover-tunnuksen alla numero 92, mutta en usko, että se olisi maailmanhistorian 92. hannoverilainen. En tiedä mikä numeron merkitys on, onko se kasvattajan tunnus vai mikä? Osaako joku viisaampi kertoa? No, takapään käsittelyä jatketaan varmaan seuraavalla käsittelykerralla, toivotaan että sielläkin saadaan muutosta parempaan kuten selässä. Polttomerkkiä lukuunottamatta Willillä ei tunnu lihaksistossa merkittävää puolieroa, sekin on kai ihan hyvä asia.

Pää painaa, kun Willi rentoutuu. Käsittelyä ja hevosten reaktioita on hauska seurata. Tällä kertaa Willi ei esittänyt ihan niin mahtavia venytyksiä kuin ensimmäisellä käsittelyllä. Silloin kireän selän lihasten aukeaminen sai sen tekemään melkoisia kokovartalovenytyksiä.

Haukottelua nähtiin tänäänkin

sekä tyytyväistä suun maiskuttelua.

Tässä käsitellään arpikudosta polttomerkin ympärillä. Hieroja Mira kertoi, miten laajalle aluelle poltosta aiheutuvat kudosvauriot voivat levitä. Willin polttomerkki on kaiken lisäksi liian alhaalla jalassa, ja varmasti kiristää jalan lihaksia. Hoidettava taitaa tässä vaiheessa olla jo unessa.

Tottakai sunnuntain ohjelmaan kuului vielä viikottainen Veralla ratsastus. Olin niin iloinen ja  ajatuksissani hierojan kanssa käydyn keskustelun jälkeen, että oli vaikea keskittyä Veran ratsastukseen. Sillä on kaiken lisäksi taas melkoinen kiima päällä, poikien ohittaminen ilman pysähdystä ja takajalkojen levittämistä tuntui mahdottomalta. Ehkä hiukan aiempaa nopeammin sain Veran reagoimaan sisäjalkaan, ja aika lyhyen ravailun jälkeen se tuntui sen verran hyvältä, että lähdettiin kaverin kanssa metsätielle kävelemään. Ilmeisesti mä olen itse niin vino ja vammainen vasemmassa kierroksessa, että meiltä sujuu melkeinpä paremmin työskentely oikealle, mikä on kuitenkin Veralle vaikeampi kierros. Herää vain kysymys, miten paljon Willin vasemman kierroksen vaikeudet onkin itseasiassa vain mun vinoutta. Pitäisi varmaan välillä suoristaa omaakin kroppaa...

Huomenna tulee eläinlääkäri raspaamaan, rokottamaan ja samalla ultraamaan jalan. Toivotaan, että jänteen parantuminen on edennyt hyvin! Vähän jännittää!

Update: Eläinlääkäri on sairaana, joten jännitys jalan tilanteesta jatkuu näillä näkymin perjantaille.

Herra Herkkis is back!

Olen Willin herkkyydestä kirjoittanut ennenkin. Tällä kertaa se näkyy siinä, että rohtuma toisessa takajalassa veti koko hevosen taas ihan mutkalle ja ratsastettavuus oli tiessään. On pitänyt jo jonkin aikaa tulla tänne hehkuttamaan, miten hyvältä Willi tuntuu tällä hetkellä selästä ja maasta työskennellessä. Harrastetaan tätä jalan takia hyvin säästeliäästi, mutta ei tarvitse kuin ottaa ohjat käteen ja oikaista oma ruoto suoraksi, niin hevonen seuraa perässä. Viime viikolla huomasin, että ratsastan sulkutaivutusta oikealle (eli meidän helpompaan suuntaan) täysin ilman alapohjetta, pelkällä istunnalla. Tein näin ihan huomaamattani, ja kun kesken taivutuksen havahduin, kokeilin nostaa korostetusti ulkojalan irti kyljestä. Ja totta tosiaan, Willi jatkoi liikettä lantion osoittamaan suuntaan. Vasemmalle sama ei onnistu, koska siihen suuntaan pelkkä taipuminen on meille molemmille vaikeampaa. Maasta sulut sujuvat ilman raippaa, pelkällä omalla ristiin askelluksella. Mutta tänään oli kuin eri hevonen alla. Jo maasta käsin Willi punki pahasti oikealle, enkä meinannut saada sitä suoraksi ollenkaan. Ajattelin että syynä on edellisen päivän vapaapäivä (=riimusta taluttelua ja ruohon syöttelyä). Selkään noustuani huomasin kuitenkin heti, että jokin on nyt vinossa, kirjaimellisesti. Willi pudotti minut oikealle puolelle, ihan kuten se teki aikojen alussa, ennen meidän SOM-treenin alkua. Yritin suoristaa Williä ja pyytää oikeaa takajalkaa mahan alle, mutta Willi vastusti ja painoi kädelle. Edes takuuvarma suoristuskeino loiva vastataivutus ei toiminut. Pelkkä istunnalla ratsastus ei tullut kuuloonkaan, oli pakko käyttää ihan perinteiseen tapaan alapohjetta ja ohjaa! Onneksi vika paikallistui hyvin selkeästi oikeaan takajalkaa, joten olen lähes varma, että syyllinen tähän äkilliseen taantumaan on juuri kyseisessä jalassa oleva uudelleen ärtynyt rohtuma vuohisessa.

Samalla kun eläinlääkäri taannoin ultrasi Willin jänteen, määräsi hän meille kuurin jalkojen pesua (kissoille ja koirille tarkoitetulla!) hoitoshampoolla, lievän kuraruven takia. Rupea oli todella vähän, siellä täällä muutama pieni rupi, eniten kuitenkin oikeassa takajalassa. Se tuntuu olevan se jalka, johon nämä ihottumat ensimmäisenä iskevät. No pesin jalkoja noin joka toinen tai kolmas ilta (shampoopullon kyljessä oli ohjeet vain kissojen ja koirien hoitoon 2 kertaa viikossa, joten sovelsin), mutta parin viikon pesun jälkeen oikean takasen vuohiseen räjähti kummallinen ihottuma. Vaihdoin shampoon betadineen, mikä rauhoitti ihottumaa hyvin nopeasti, ja viikossa iho parani selvästi. Eilen jäljellä oli enää hiukan kuivaa rupea, joten ajattelin kokeilla uudestaan hoitoshampoota. Huono idea, koska ihottuma ärtyi uudestaan, ja samalla näköjään rampautti koko hevosen. No ainakin tuli todettua, että tuota ainetta ei kannata laittaa lähellekään Willin jalkoja.

Toisaalta jos tästä jotain positiivista haluaa repiä irti, niin oma perstuntuma on selvästi parantunut, koska tunsin mielestäni selvästi heti mistä kiikastaa. Vuosi sitten olisin vain painanut paniikkinappulan pohjaan että nyt se on taas jostain tooosi kipeä, ja surrut vähintään viikon. Tai kiikuttanut hevosen klinikalle. Nyt osaan jo hiukan relata ja asettaa asioita perspektiiviin. Sitä paitsi apu on jo tulossa! Maanantaina eläinlääkäri pääsee toivottavasti paikalle suorittamaan vuosihuoltoa (rokotus ja raspaus) sekä samalla ultraamaan jännettä. Oi olisipa se parantunut jo hyvin, me halutaan ravata! Seuraava Minin valmennus lähestyy, ja pitää päästä harjoittelemaan ennen sitä!

Pakollinen kuva, joka ei liity tekstiin mitenkään. Willillä on nälkä, ja se yrittää päästä osingoille naapurin iltaruuista, kun omat pöperöt viipyvät liian kauan. Sen kaula venyy välillä yllättävän pitkälle!

Kauniin ystävyyden alku?

Jeejeejee, ihan kuten ennakoinkin, oli huippua päästä Minin syyniin! Olin etukäteen hiukan epävarma miten me Veran kanssa suoriudutaan, joten luonnollisesti yritimme hämätä näyttämällä ainakin ulkoisesti vakavasti otettavalta kouluratsukolta. Vaihdoin Veralle mun housuihin mätsäävän satulahuovan ja lainasin Willin pinteleitä täydentämään lookia. Laitoin sen liehuvan friisitukan letille (tämä tosin myös käytännöllisyyssyistä, että itse näen sen kaulan kunnolla) ja selvitin miljoonat häntäjouhet ojennukseen. Vähänkö olen kade sen hännästä, se on ainakin kymmenen kertaa paksumpi kuin Willin häntä! Tällä kertaa osasin jo välttää kiukkuisia sivupotkuja, ja harjasin neidin kiiltäväksi hellin ottein. Vera nautti käsittelystä, ja melkein nukahti kun letitin sen tukkaa! Voiko se tuntua hevosesta mukavalta, kuten meistä ihmisistä esim. kampaajalla hiusten pesu?!

Tunnilla tehtiin tuttuja juttuja. Meitä oli kolme ratsukkoa samassa ryhmässä, joista yksi oli ensikertalainen Minin opissa. Mutta meille sopi paremmin kuin hyvin se, että lähdettiin liikkeelle ihan perusteista. Eli ympyrällä etsittiin suoruutta pyytämällä sisätakajalkaa vatsan alle ja pyytämällä sen jälkeen asetusta ulos. Taas tuli muistutus, että ensin se takajalka, vasta sitten asetus! Mini totesi, että Veran rakenne on todella haastava (kuten friiseillä yleensä), ja sen etupäälle ei voi suoraan tehdä mitään, joten ainoa keino auttaa sitä kantamaan ratsastajaa on aloittaa takapäästä. Ihan kevyt ohja (muuten Vera rullaa kaulansa vain entistä lyhyemmäksi, jolloin selkä ei pääse nousemaan), ja sitten vaan odotetaan, että hevonen löytää itse paremman asennon. Ja heti kun se näin tekee, jätetään se rauhaan ja kiitetään. Kunnes hevonen hukkaa selän taas, jolloin aloitetaan alusta, takajalka vatsan alle. Miljoona ja miljoona kertaa. Aluksi Vera jaksoi kantaa itsensä vain kahden askeleen ajan. Kun sain itse ideasta vähän kiinni (ja opin vähän tuntemaan, miltä Vera tuntuu kun se on hyvä), sain sen yhä nopeammin tulemaan takaisin. Yhtä selkeää pyöreyden ja suoruuden tunnetta kun Willin selässä en saanut, mutta pikkuhiljaa Vera alkoi hiukan venyttää nenää eteenpäin ja kaula ojentui eteen ja alemmas. Ympyrältä siirryttiin tekemään loivia avoja uraa pitkin. Veraa jännitti kamalasti mennä maneesin toiseen päähän, mutta toisinaan sain muutaman hyvän askeleen väliin. En sitä kuitenkaan vielä avoksi kutsuisi, lähinnä oli työvoitto saada Vera kulkemaan pätkiä suoraan eteenpäin kevyesti asettuneena sisään ja jännittymättä. Samat työskentelyt tehtiin myös ravissa. Kun tuli ongelmia, minun piti auttaa Veraa tekemällä pieni "banaanivoltti", eli n. 8 metrin voltti pyytäen samalla takaosaa ulos ja asetusta ulos (=banaani ulospäin). Ja taas ensin se takaosa reilusti ulos! Oikea kierros on Veralle selvästi vaikeampi, ja kun se alkoi väsyä loppua kohden, tein suosiolla vain muutaman ympyrän vasempaan kierrokseen keventäen ja lopetin hyvään hetkeen. Minin mukaan Veran kaltaisen hevosen kanssa on ihan viisasta aloittaa ja muutenkin ratsastaa enemmän helpompaan kierrokseen, jolloin pääsee rakentamaan hevoselle tarvittavia lihaksia ratsastajan oikeaan kantamiseen ja saa niitä ns. hyviä askeleita mahdollisimman paljon alle. Kun hevonen oppii kulkemaan pidempiä aikoja oikein helpompaan suuntaan, on sen helpompi tehdä pikkuhiljaa sama toiseenkin suuntaan. Liian usein ratsastajat jäävät turhaan hieromaan sitä vaikeampaa suuntaa.

Tunnin jälkeen käytiin läpi vähän sitä mistä on kyse ja mihin kunkin ratsukon pitäisi kiinnittä huomiota. Mini sanoi ääneen sen mitä itsekin olin jo pohtinut; olisi ihan mielenkiintoinen projekti jos voisin jatkaa Veran kanssa työskentelyä jatkossakin. En hetkeäkään kuvittele, että voisin varsinaisesti kouluttaa Veraa pidemmälle, mutta olisi kiinnostavaa nähdä saisiko tällä työskentelyllä näkyviä ja pitkäkestoisempia tuloksia Veran liikkumiseen ja oppisiko se kantamaan ratsastajaa oikein. Minulle sen kanssa työskentely olisi valtavan opettavaista, koska kuten Mini sanoi, yhtäläisyyksiä Willin kanssa on ainoastaan musta väri! Ja se on niin herttainen ja miellyttävä ratsastaa jo näin lyhyen tuttavuuden jälkeen, voisin kuvitella että se tulee yhä paremman tuntuiseksi kun se alkaa luottaa tuttuun ratsastajaan enemmän ja uskaltaa rentoutua! Se tuntuu olevan koko ajan vähän epävarma ja huolestuu kaikista uusista asioista. Ja koska tällä hetkellä ratsastajan kanssa liikkuminen tuntuu sen kropassa varmaan hiukan epämiellyttävältä, olisi mahtavaa päästä seuraamaan aitiopaikalta sen reaktioita jos/kun se oppii uusia tapoja käyttää itseään! Juttelinkin aiheesta jo tallin omistajan kanssa, ja sovittiin että ratsastan sillä jatkossa kerran viikossa sunnuntaisin. Toki toivon, että seuraavalla Minin visiitillä Willikin on jo pelissä mukana, mutta ehkä mä ehdin ratsastaa molemmilla samalla kertaa. Tänäänkin meitä oli yhteensä yhdeksän ratsukkoa, jaettuna kolmeen eri ryhmään.

Alla vielä listana itselleni muistutuksena muutamia tärkeitä pointteja (ja science of motion-menetelmän peruspilareita)

• Longitudinal flexion. Tästä lähdetään aina liikkeelle. Ennen kuin päästään korjaamaan varsinaisia vinouksia ja mahdollisia virheellisiä rotaatioita hevosen rangassa, täytyy hevosen oppia kantamaan ratsastajaa oikein selkä pyöreänä. Käytännössä Veran kanssa työskentely on tällä hetkellä pelkästään selän käytön harjoittelua. Työkaluina hevosen keskilinjan löytyminen ja suoristuminen, ja sen jälkeen loivien taivutusten kautta pyöreyden löytyminen. Rungostaan oikein taipunut hevonen nostaa selän automaattisesti. Vastaavasti kun hevonen pudottaa selän, se hukkaa samalla aina taivutuksen ja jäykistää selkärankansa.

• Asetus. Jotta hevonen voi taipua, täytyy sen ensin asettua. Oikein asettuessaan hevonen kääntää päätään niskasta niin, että poski ei pullahda näkyviin, vaan kääntyy kaulan sisään. Pää ei saa kallistua, vaan sen täytyy pysyä suorana. Vain tämä mahdollistaa muun rangan ja siten koko rungon taipumisen.

• Ratsasta hevosen aivoja. Hevoselle on ihan sama, miten se liikkuu. Sen geeneissä ja rakenteessa ei ole mitään sisäänrakennettua systeemiä, mikä ohjaisi sitä automaattisesti kantamaan ratsastajaa selässään, joten yleensä hevoset ratkaisevat tämän ongelman väärällä tavalla. Ratsastajan tehtävä on auttaa hevosta löytämään parempi tapa liikkua, mutta ratsastaja ei voi varsinaisesti liikuttaa hevosta kuin marionettinukkea. Siksi meidään pitää ajatella, että ratsastamme hevosen aivoja, ja annetaan sen itse huolehtia omasta kropastaan. Kun hevonen huomaa, että oikea liikkumistapa on miellyttävää ja helppoa, se alkaa hakeutua itse oikeaan muotoon.

• Odota hevosta. Anna sen prosessoida ja etsiä. Huomasin olleeni aiemmin ihan liian hätäinen Veran kanssa, ja pyytäneeni siltä liikaa väistöä. Käytin myös aivan liikaa ohjaa, mikä on Veran kaltaisen helposti pystypäiseksi jännittyvän hevosen kanssa ihan vihonviimeinen virhe. Vaikka aluksi tuntui, että mitään ei tapahtunut, kun pyysin takajalkaa sivulle, ja Vera reagoi korkeintaan eteenpäin, kun maltoin odottaa ja annoin sen prosessoida (enkä ottanut edestä ohjalla vastaan, vaikka kuinka teki mieli!), alkoi se pikkuhiljaa rentoutua ja venyttää kaulaa eteenpäin. En aluksi tunnistanut oikeaa hetkeä olla itse kevyt ja tekemättä mitään, mutta  pikkuhiljaa oma apujen ajoitus parani ja hyvät askeleet tulivat nopeammin. Ole kärsivällinen!

• Aloita keskeltä hevosta. Se, että lähtisi korjaamaan hevosen liikkumista ja asentoa sen pään asentoa fiksaamalla on ajatuksena yhtä hullu, kuin ottaisi hevosta hännästä kiinni ja pyytäisi sieltä käsin kantamaan selkäänsä. Oikea asento löytyy rangan keskeltä alkaen, siltä kohtaa missä ratsastaja istuu. Vaikutus näkyy kyllä rangan molemmissa päissäkin.

Tunnin jälkeen Vera oli todella mietteliään ja vähän väsyneen tuntuinen, vaikkei se ollut edes yhtään hionnut. Aivot olivat toivottavasti joutuneet sitäkin enemmän töihin, ja ehkä se oli löytänyt joitakin uusia lihaksiakin. Odotan innolla viikonloppua, että pääsen taas sen selkään jatkamaan harjoituksia!