Lamppu syttyy päässä

(eli lisää Horse in Motion-jälkispekulaatioita)

Teoreetikko täällä taas moi! Ajattelin jatkaa Horse in Motion-viikonlopun purkamista. Tallilla mua ei enää jaksa kukaan kuunnella tästä aiheesta, mutta omassa blogissanihan saan viilata pilkkua ihan niin paljon kuin jaksan ilman ärsyttävän besserwisserin leimaa. (Oops, too late! :D )

Koin Cornillea kuunnellessa muutamia ahaa-elämyksiä liittyen joihinkin periaatteessa jo tuttuihin asioihin, mutta nyt ne saivat lisää selvyyttä ja tarkennuksia. Yksi tällainen oivallus liittyi vastarotaatioon. Eli miksi se on niin yleinen, ja joskus vaikeasti korjattava ongelma? Selitys löytyy siitä, että vastarotaatio tapahtuu passiivisesti hevosen liikkeen myötä, ilman varsinaista lihastyötä. Luonnossa se on siksi paljon yleisempää kuin myötärotaatio. Itse asiassa, en ole ihan varma esiintyykö myötärotaatiota luonnossa lainkaan? Eiväthän hevoset luonnossa liikkuessaan juurikaan taivu, ei niillä ole siihen varsinaisesti mitään syytä. Vapaana luonnossa liikkuva hevonen kääntyy aivan eri tavalla kuin ratsu; hevonen ei taivu käännöksen suuntaan, vaan oikeastaan ennemmin kaatuu sisäänpäin, ja tasapainottaa itseään viemällä päätä ja kaulaa ulospäin. Mutta oikeastaan tuo oivallukseni ei liittynyt hevosen kääntymiseen. Ihan suorallakin liikkuessaan hevosen ranka on jatkuvassa liikkeessä ja se taipuu koko ajan puolelta toiselle liikkeen mukana. Kun hevosen etujalka on maassa, ja hevosen keho liikkuu jalan yli (ts. kehoon nähden hevosen etujalka liikkuu taaksepäin), hevosen selkäranka taipuu tukijalan suuntaan. Eli kun vasen etujalka on maassa, ja liikkuu taaksepäin, hevosen ranka taipuu vasemmalle. Samaan aikaan kuitenkin toinen (tässä tapauksessa oikea) etujalka on irti maasta, jolloin maan vetovoima vetää hevosen kehon oikeaa puolta alaspäin. Tästä syystä rintakori kiertyy siten, että okahaarakkeet kääntyvät oikealle. Tadaa, vastarotaatio! Eli rennosti lompsiessaan hevosella on rangassaan oikeastaan koko ajan lievä vastarotaatio, joka heilahtelee puolelta toiselle, niinkö? Tämän korjaamiseksi tarvitaan aktiivista lihastyötä, aktiivista suoristamista.

Ja tästä päästäänkin kätevästi seuraavaan päänvaivaa aiheuttaneeseen kysymykseen; miksi "circle bended outside"-harjoitus toimii niin hyvin kuin se toimii hevosen suoristamisessa? (huom. En ole ihan varma, onko tuo se nimitys, jota Cornille tehtävästä käyttää, mutta mun korvissa se kuulostaa tuolta, ja se myös kuvaa tehtävää aika hyvin. Paitsi että oikeastaan sen pitäisi olla "ympyrä asetettuna ulos", ei taivutettuna. Mutta menköön nyt työnimenä tässä muodossa.) Tämä on perusharjoitus, josta varmaan jokainen Minin oppilaana ollut on saanut aloittaa, ja jota monet ratsukot saivat tehdä myös Ainossa. Harjoituksessa pyydetään hevosen sisätakajalkaa astumaan hiukan ulospäin, kohti ulkoetujalan jälkeä, ei sen enempää. Samalla hevonen asetetaan ulospäin. Siis pelkkä asetus, ei taivutusta. Liike suoritetaan ympyrällä tai jopa pienellä voltilla. Voisin kuvitella, että sisätakajalan vieminen syvemmälle vatsan alle kohti keskilinjaa indusoi lantiossa pientä kiertoa sisään, eli  samalla selkärankaan rotaatiota sisään. Miksi sitten asetetaan ulos, eikö silloin ole vaarana saada aikaan vastarotaatio? Koin Ainossa hämäriä oivalluksen hetkiä kun tästä puhuttiin, ja luulin jo jotain ymmärtäneeni. Mutta nyt, it's gone! Hukkasin ajatuksen pään, johon jo melkein pääsin tarttumaan! Muistiinpanot aiheesta on kirjoitettu sekaisin englanniksi ja suomeksi, joten todennäköisesti osa muistiinpanoistani on suoraan Cornillen suusta, osa omia lisäyksiä. Vihossani lukee aika tarkalleen seuraavasti:

• circle bend outside = extended straight! (hymiö perässä, eli tod. näk. tämä ilmaisu on oma "nokkela" lisäykseni...)
• horse have to counteract the bend (kun pyydetään takajalkaa mahan alle asetus ulos) ⇒ stimuloi rintakehän nostoa

Eli kyse on siitä, että tämä harjoitus aikaansaa hevosessa rintakorin suoristusreaktion, eli jotenkin se aktivoi juuri niitä lihaksia, millä rintakorin asentoa hallitaan. Vastarotaatiosta ei varmaan ole kyse, niin kauan kuin pyydetään vain asetusta, ei taivuteta. Käytännössä ratsastaja tuntee, miten hevosen säkä nousee ja suoristuu pystysuoraan. Tuntemus oli Willin kanssa ensimmäisillä kerroilla todella voimakas, en ollut ikinä ennen kokenut hevosen selässä mitään vastaavaa! Ja sanomattakin on selvää, että tämä kaikki pitää tehdä hitaassa vauhdissa, koska ainakin Willillä ensimmäinen reaktio sisäpohkeeseen on lisätä vauhtia ja juosta alta pois. Asetus ulos auttaa pitämään ulkolavan kurissa. Mutta voi ärsytys sentään, kun haluaisin vielä saada ihan eksaktin, tarkan selityksen, miksi tämä tehtävä tuntuu toimivan kuin junan vessa!?! Ja en halua kuulla perinteisiä diipadaapa-selityksiä miten "takajalan alleastuminen saa hevosen nostamaan etuosaansa", vaan kylmiä faktoja pöytään; mitä hevosen kehossa tapahtuu, mitkä lihakset aktioituvat ja miksi? Mikä on se taivutus, jota hevosen  keho vastustaa? Mun oma anatomian ja biomekaniikan ymmärrys ei enää riitä tämän ongelman purkamiseen omin avuin. Tajuatteko te?! Kertokaa ihmeessä kommenttikenttään, jos jollain on tästä selkeämpi käsitys. Tämäkin on sellainen harjoitus, jota on varmaan jo ikiajat tehty hevosten kanssa, ja havaittu sen teho, mutta ei ole ymmärretty sen tarkkaa toimintamekanismia. Ja varmasti tämänkaltaiset tehtävät ovat olleet osallisena luomassa sitä käsitystä, että takajalan aktivoiminen nostaa hevosen etuosaa. Siltähän se voi tuntua, mutta uskon, että kyllä tässä(kin) on takana monimutkaisempi mekanismi. Kun tehtävä on hevoselle tuttu, toimii se myöhemmin jopa eräänlaisena quick-fixinä, eli pieni takajalan pyyntö mahan alle ympyrällä saa ainakin Willin heti ryhdistäytymään.

Itse olen tehnyt harjoituksesta myös sellaista versiota, jossa asetus on siihen suuntaan, mikä lapa karkaa. Tyypillisesti se on Willillä oikea lapa, joten oikeassa kierroksessa saatan pyytää takajalkaa ulos ja asettaa sisään, riippuen siitä, mikä tuntuu tilanteessa parhaalta. Ratsastajan oma intuitio on aika hyvä neuvonantaja monessa tilanteessa. Tosin jossain vaiheessa Willi oppi luistamaan niin, että se alkoi hilata koko kroppaansa ympyrältä ulos, silloin piti vain tehdä tehtävää pienemmällä voltilla ja pelata asetuksen kanssa välillä ulos, välillä sisään. Kun tällä harjoituksella on saatu hevosen säkä ylös ja pystysuoraan, seuraava vaihe on nostaa koko selkää vaihtamalla taivutus pehmeästi sisään ja jatkamalla esim. loivalla avolla (tai helpotettu versio ratsastamalla normaalilla myötätaivutuksella ympyrän kaarta pitkin). Jos tässä pakka hajoaa ja säkä putoaa/kippaa, palataan takaisin "circle bended outside"-tehtävään. Tehtävää voi tehdä kahdeksikkona, jolloin suunta vaihtuu aina kun palataan "cirle bended outside"-tehtävään.

Kolmas oivallus tai oikeastaan ymmärryksen syventyminen liittyi selkälihasten väliseen työnjakoon. Olen täälläkin kirjoitellut, miten longissimus dorsi ja multifidus-lihakset toimivat toistensa vastapareina, ja miten niiden vaikutussuunnat menevät ristiin, jolloin yhteisvaikutuksesta hevonen voi hienosäätää selkänikamien asentoa. Kun tarkastelee hevosen anatomiaa, huomaa kuitenkin, miten eri paria nämä lihakset (tai lihasryhmät) ovat. Miten suhteellisen ohut (ja siten paljon heikompi) multifidus-lihas, joka on lihastyypiltään vielä asentoa ylläpitävä lihas, voi toimia tasaveroisena kumppanina suurelle ja vahvalle, liikettä tuottavalle longissimus dorsi-lihakselle? No siinäpä se, eli työnjako on selvä; longissimus dorsi on päävastuussa selän liikkeen tuottamisessa ja varsinaisessa nikamien liikuttelussa toisiinsa nähden, mutta multifidus muodostaa sille vastaparin vastustamalla liikettä. Lihasten yhteistyön tuloksena selkä toimii stabiilisti. Edellyttäen, että ratsastaja istuu aivan pystysuorassa, jolloin istunta ei aktivoi longissimus dorsi-lihasta liikaa tai liian aikaisessa askeleen vaiheessa (suhteessa multifidus-lihakseen). Longissimus dorsi on teknisesti ottaen selän ojentajalihas, joten sen aktivoiminen liikaa saa hevosen vetämään selän notkolle. Ratsastajan nojautuminen taakse on hyvin tyypillinen tällainen tilanne, jossa istunta häiritsee lihasten työnjakoa.

Tässäpä ne tärkeimmät tällä kertaa, seuraavassa jutussa muistellaan miten hevonen taivutetaan ja miksi suuret piruetit ja loivat sulkutaivutukset ovat erittäin hyödyllisiä harjoituksia.

Kattokaa, ihan tuore ratsastuskuva! Tai ainakin istun selässä! Love him!

The importance of walking slooooowly

Oscar Wilden sanoja mukaillen, ajattelin palata tarkemmin Horse on Motion-viikonlopun tapahtumiin ja nostaa sieltä esille erityisesti käyntityöskentelyn tärkeyden.

Hitaan käynnin merkitys, tärkeys ja vaikeus tuli hyvin konkreettisesti itsellenikin taas vastaan, kun olen pikkuhiljaa Willin kanssa palaillut in hand-työskentelyyn. Olen noin joka toinen päivä ottanut vähän ohjia käteen, ihan hetkeksi vaan lähinnä tarkistaakseni Willin suoruutta ja palautellakseni hissukseen sen mieleen ja kehoon ajatusta tasapainon ja suoruuden tavoittelusta. Willi on tuntunut ihmeen suoralta, mutta luonnollisesti kolmen viikon karsinassa ja tarhassa möllöttäminen on verottanut sen kykyä tasapainottaa omaa kehoaan.

Taannoin Ainossa nähtiin, miten muutamalla ratsukolla oli vaikeuksia esittää hidasta käyntiä. Hevoset hermoilivat, jännittyivät, ja alkoivat tarjota jos jonkinlaista vaihtoehtoista liikettä. Ilkeämieliset voisivat kovaan ääneen ihmetellä, että miten ihmeessä ammattiratsastaja ei pysty hidastamaan käyntiä ilman että hevonen pimahtaa, mutta täytyy muistaa, miten vaikeasta tehtävästä lopulta on kyse. Mutta, sitä suuremmalla syyllä sitä pitäisi minusta ihan jokaisen, tavallisen tallaajan ja GP-ratsastajan harjoitella. Tehtävän onnistuminen tai epäonnistuminen nimittäin paljastaa aika paljon ratsukosta. Palaan noihin vaikeuksien mahdollisiin syihin hiukan myöhemmin, mutta mietitään ensin hetki itse hidastamisen anatomiaa.

Hidastamiselle on monta syytä. Osa vaikutuksista on puhtaasti fyysisiä, mutta mielestäni suurin merkitys ainakin alussa on sillä, mitä hidastamisella saavutetaan hevosen (ja ratsastajan!) mielessä ja aivoissa. Koko Science of Motionin eräs kiehtovimmista ajatuksista on, että aktivoidaan hevonen ottamaan itse osaa oppimisprosessiin (volitional learning). Tämä perusajatus jää liian usein teknisten yksityiskohtien varjoon. Pää ylös vai alas, pitääkö hidastaa vai ratsastaa eteen, jne, onhan näitä ulkoisia seikkoja, joihin ihmiset usein juuttuvat. Hevonen, joka on oppinut olemaan kuuliainen, tottelevainen, avuilla, reagoimaan paineeseen, väistämään ihmistä jne., ei ole ehkä koskaan elämänsä aikana saanut lupaa ajatella itse ihmisen kanssa toimiessaan. Ei sitä ainakaan ole kannustettu siihen. Joten jokin keino meillä täytyy olla kertoa hevoselle, että nyt muuten olisi teikäläisen vuoro, tässä on ongelma, koitapa keksiä miten voisit sen ratkaista ihan itse. Ja nyt pieni varoitus, seuraavassa mennään vähän foliohattu-osastolle, eikä seuraava (kuten mikään muukaan tässä blogissa) edusta mitään virallista SOM kantaa... Minusta sekä hevosen että ratsastajan täytyy käydä läpi eräänlainen siirtymäriitti tai henkinen kriisi, jotta pinnallisesta apujen tottelemisesta päästään todelliseen vuoropuheluun ratsukon osapuolten välillä.

Käynnin hidastaminen on juuri tällainen yksinkertainen ja turvallinen tehtävä, kun ratsukko yhdessä tai jompi kumpi osapuoli aloittaa tutustumisen SOM-ratsastukseen. Tehtävä on riittävän selkeä, mutta vaatii molemmilta pientä pohdintaa. Ratsastajan täytyy "pysäyttää" oma istuntansa, ja ikään kuin kutsua hevosta mukaan hidastamaan. Ohjista hidastaminen saa helposti aikaan vastareaktion, jolloin hevonen jännittää kaulaansa suuhun tulevaa painetta vastaan. Toki joidenkin marssiorkesteri-tyyppisten hevosten kohdalla täytyy alkuun ehkä vähän avittaa ohjalla, että viesti tavoittaa "tässä-nyt-mennään-eikä-meinata"-tyyppisen hevosen aivot, mutta kun hevoset hiffaavat, mistä on kyse, alkavat ne yhtäkkiä kuunnella ratsastajan istuntaa ihan eri tavalla. Ratsastajalle hidastaminen saattaakin olla ensin se suurempi henkinen kynnys; hidastaminen pitää aluksi nimittäin tehdä t-o-d-e-l-l-a dramaattisesti, ihan oikeasti a-s-k-e-l k-e-r-r-a-l-l-a-a-n. Ainossakin näkyi, miten muutama ratsastaja käytti jalkoja hevosen kyljessä, vaikka edelleen Cornille pyysi vain hidastamaan. Miksi painaa kaasua, jos tehtävä on hidastaa? Ei se ole vaarallista, vaikka hevonen pysähtyisi. Itse asiassa moni niin tekeekin, koska tunne siitä, että ratsastaja yhtäkkiä pysäyttääkin istuntansa on hevosen mielestä outo. Oikeastaan pysähtyessään hevonen reagoi oikeaan suuntaan, vaikkei se olekaan lopullinen oikea vastaus ratsastajan esittämään kysymykseen. Se on kuitenkin jo aika hyvä alkuarvaus, josta voi lähteä iteroimaan kohti oikeaa lopputulosta. Silloin pyydetän rauhallisesti hevosta uudestaan liikkeelle, tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Usein seuraava vaihe on jos jonkinlainen vaappuminen puolelta toiselle, horjahtelu eteen-taakse-suunnassa jne. Kaikki se täytyy vain antaa hevosen itse käydä läpi, korjailematta liikaa, vain odottaa. Temperamenttisemmat hevoset voivat alkaa tässä vaiheessa turhautua ja esitellä vaikka minkälaisia muuveja, mutta kaikki se pitää antaa mennä vähän kuin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos (edellyttäen tietysti, että tilanne pysyy kaikkien kannalta turvallisena). Valinnan vapaus voi hevosesta tuntua turvattomuudelta, mutta minusta hevosen täytyy antaa käydä henkinen prosessi päässään läpi, puuttumatta siihen liikaa. Onhan se ihmistenkin kanssa nähty, että mikä tahansa muutos aiheuttaa ensin eri asteista vastustusta ja epävarmuutta. Tällaiset elämän pienet "kriisit" ovat kuitenkin niitä kohtia, jolloin meissä tapahtuu suurimmat muutokset. Jos hevosen haparointia alkaa liiaksi korjailla, ei hevonen ikinä opi itse ratkaisemaan tehtävää, vaan se edelleen luottaa siihen, että ratsastaja kertoo sille mitä sen pitää missäkin tilanteessa tehdä. Osa ihmisistä pelästyy hevosten välillä voimakkaitakin reaktioita, ja he pitävät tätä jopa julmana toimintatapana. Eläinten koulutuksessa pitäisi aina ja kaikessa välttää stressiä ja jännitystä, vain rento mieli voi vastaanottaa uutta. Olen hyvin pitkälti tästä samaa mieltä, mutta nyt ihan oikeasti käsi sydämmelle; nyt puhutaan kuitenkin aika turvallisesta "kriisistä" hevosen elämässä. Tehtävä on edelleen vain hidastaa käyntiä, ja tehtävänanto esitetään niinkin hienovaraisella tavalla kuin ratsastajan omaa istuntaa vakauttamalla. Vähän kuin curling-vanhemmuus, ratsastaja ei voi tehdä kaikkea hevosen puolesta, ja tämän oivaltaakseen hevosen täytyy käydä prosessi itse läpi. Kun se sen kerran (tai pari) mahdollisen kiukuttelun jälkeen ymmärtää, hevonen kyllä rentoutuu, ja väitän, että niidenkin päässä tapahtuu tässä vaiheessa aika isoja, positiivisia asioita. Koko ratsastukseen saa ihan uuden ulottuvuuden, ja todellinen vuoropuhelu voi alkaa. Ja tämä on monesti myös ratsastajalle sellainen silmät avaava kokemus, että olen kerran jos toisenkin nähnyt ratsastajan liikuttuvan kyyneliin asti.

Kun hevonen (ja/tai ratsastaja) on päässyt alkujärkytyksen yli, ja ymmärtänyt, että jaahas, tässä pitääkin kävellä ihan hitaasti, astuvat kuvaan fyysisemmät vaikutukset. Ensimmäinen niistä on tasapainon ylläpitäminen. Ihan kuten polkupyörällä ajaessa, hevoselle on helpompaa liikkua ratsastajan kanssa ripeästi eteenpäin kuin kannatella taakkaa hitaassa vauhdissa. Sanonta "vauhti korjaa virheet" pitäisi oikeastaan olla "vauhti peittää virheet". Kun vauhti otetaan pois, täytyy tasapaino löytää uudella tavalla. Erinäisen hoippumisen ja horjumisen jälkeen hevonen joutuu aktivoimaan ihan uusia lihaksia kehossaan pystyäkseen kävelemään suoraan eteenpäin. Nämä ovat juuri niitä lihaksia, joita me haluammekin aktivoida! Hidastaminen on oikeastaan ainoa keino päästä niihin käsiksi. Toinen tärkeä SOMin nerokkuus piileekin juuri siinä, että ratsastajan täytyy keksiä keinot aktivoida haluamiaan lihaksia ja lihasryhmiä hevosen kehossa, asettamalla sille sopivia tehtäviä ja ohjailemalla sitten hevosen ajatusprosessia tehtävän ratkaisussa. Kokoaminen on hevosen tapa tasapainottaa kehoaan ratsastajan alla, ja hidastaminen on ensimmäinen ja välttämätön vaihe kokoamisen opettamisessa.

Seuraavassa vaiheessa päästäänkin jo hienosäätämään itse liikettä ja asentoa. Kun vauhti on minimoitu, on sekä hevosella että ratsastajalla aikaa ajatella ja asetella kehoaan kaikessa rauhassa. Selän asennon, taivutuksen, jalkojen liikesuuntien jne. säätelemistä voi harjoitella ihan kaikessa rauhassa hitaassa vauhdissa. Tosin musta tuntuu, että tämä on usein tärkeämpää nimenomaan ratsastajalle. Meillä ihmisillä kun on tapana ylianalysoida asioita ja tehdä yksinkertaisestakin monimutkaista, joten pilkkomalla tehtävää pieniin kokonaisuuksiin ja käyttämällä niiden pureskeluun aikaa, saamme omaan kehoomme myös tuntemuksen siitä, miltä oikean liikkeen pitäisi tuntua. Sen jälkeen saman tunteen saaminen isommassa vauhdissa (esim. ravissa) on huomattavasti helpompaa. Täytyy nimittäin huomioida, että moni liike on hevosen kannalta helpompi suorittaa ravissa kuin käynnissä. Ravi on kaksitahtinen, rytmikäs askellaji, jossa ristikkäiset jalat liikkuvat yhtaikaa pienentäen sivusuuntaista kehon liikettä. Käynnissä kaikki jalat liikkuvat eri tahtiin, joten lateraalisia voimia on paljon enemmän (vaikka toki pienempi vauhti auttaa voimien hallintaa). Käynnissä suoritetut liikkeet ovat hevosen liikemekaniikan kannalta usein monimutkaisempia kuin vastaavat tehtävät ravissa. Ratsastajalle oman kehon hallinta on käynnissä toki huomattavasti helpompaa. Siksi tehtävät yleensä käydään läpi ensin käynnissä, mutta varsinainen harjoittelu tehdään mieluummin ravissa. Hitaassa sellaisessa!

Miksi tämä sitten on niin vaikeaa? Olen aiemminkin jo useassa yhteydessä maininnut, miten hevosen jalkojen vauhti ja selän jännitys ovat suorassa yhteydessä toisiinsa. Jännitys lisää jalkojen vauhtia, ja vauhdin lisääminen aiheuttaa selässä jännitystä. Jos siis hevonen kokee tilanteen kovin jännittäväksi, sen on vaikea hidastaa. Onko se sitten syy olla pyytämättä hidasta käyntiä? Pitääkö vaikeita asioita välttää? Minusta ei. Hidastaminen täytyy vain tehdä riittävän hienovaraisesti, ja antaa hevoselle riittävästi aikaa sopeutua tilanteeseen. Hidastamista voi käyttää jopa keinona rauhoittaa hevosta, erityisesti silloin, kun harjoitus on hevoselle jo tuttu. Hidastaminen saa sen mielen tyyntymään, ja se on hyvä tapa suunnata hevosen huomio ratsastajaan ja käsillä olevaan tehtävään ympäristön häiriöistä huolimatta. Toimii ainakin Willin kanssa (ööö, yleensä...) Tietysti jännitystä selässä voi aiheuttaa kipu, jota suojellakseen hevonen jännittää selkälihaksensa. Tämä pitää sulkea pois ennen kuin tehtävää lähdetään tekemään.

Psykologiset tekijät vaikuttavat sekä hevoseen että ratsastajaan. Erityisesti yleisön edessä paine onnistua voi olla suuri, ja vaikuttaa ratsastajan korvien väliin. Jos luottamus valmentajaan ja hänen metodeihinsa ei ole täysin 100%, on vaikeaa heittäytyä ja suorittaa tehtävää, kun koko aiemman elämän aikana meidän päähän on taottu mantraa aktiivisuudesta, eteenpäinpyrkimyksestä, takaa eteen jne. Kyllähän sen jokainen tietää, miten vaikeaa on totella ohjeita, jotka ovat ristiriidassa omien arvojen ja käsitysten kanssa. Valitettavasti vain tämäkin on tehtävä, joka puolittain tehtynä ei johda mihinkään. Muutaman ratsukon kohdalla minulle jäi tunne, että jos ratsastaja vain olisi uskaltanut hidastaa vielä enemmän, olisi lamppu voinut syttyä sekä hevosen että ratsastajan päässä. Nyt yleisöön välittyi kuva, että sekä ratsastaja että hevonen vain turhautuivat tai ainakin jäivät hämmennyksen tilaan.

Sitten täytyy muistaa, että hitaassa vauhdissa tasapainon ylläpitäminen ON vaativa tehtävä. Pitää siis olla armollinen sekä itseään että hevosta kohtaan. Pitää pyytää tarpeeksi, mutta ei liikaa, eikä liian pitkään. Mikä on liikaa ja mikä liian vähän, sen balanssin löytäminen onkin sitten oma taiteen lajinsa, ja siinä ratsastajan täytyy vain luottaaa joko omaan tai valmentajan intuitioon. Mutta, kun tehtävä on tuttu, toimii hidastaminen myös erittäin hyvänä testinä; jos hidastaminen pelkällä istunnalla onnistuu ilman hoippumista, ilman ohjien painetta, on saavutettu ns. true selfcarriage, jonka pitäisi olla ratsastuksen yksi tavoitteista. Tätä voisi verrata siihen, kun balettitanssija nousee puolivarpailta varpaan kärjille ja irrottaa otteen tangosta. Vaativa tehtävä, mutta onnistuessaan se kertoo jo erittäin hyvästä kehon kontrollista. Tasapainosta hitaassa vauhdissa voidaan turvallisesti lisätä voimaa ja liikelaajuutta. Tätä tasapainon ylläpitämistä olen Willin kanssa nyt vähän alkanut testailla. Yksi tai kaksi hyvää hidasta askelta tulee silloin tällöin, ja se riittää toipilaalle tällä hetkellä. Lihasten hermotus alkaa taas toimia, vaikka sairasloma onkin varmasti verottanut lihasten voimaa.

Pystytkö nousemaan puolivarpailta varpaan kärjille pyllähtämättä nurin? Pystyykö hevosesi? Kuva lainattu osoitteesta http://precilianhawa.deviantart.com