Tensegrity! Pathomechanical paradigm! Boing boing!
Dodii, tämän vuoden Horse & Rider in Motion-tapahtuma tuli ja meni. Olihan se taas ihanan inspiroivaa ja opettavaista. Elizabeth Uhl on mun uusin sankari! Blogissa on käynyt poikkeuksellinen kuhina sen jälkeen, kun edellinen postaus oli jaettu tilaisuuden järjestäjien sivuilla. Olihan se todella mieltä lämmittävää saada niin paljon positiivista palautetta monelta myös paikan päällä, vaikka vähän hämmentävääkin... Normaalisti lukijoiden määrä/juttu mitataan kymmenissä tai muutamissa sadoissa, mutta tähän mennessä pikaopasta on luettu yli 5000 kertaa. Osa liikenteestä on tullut myös pahamaineisen hevostalli.netin kautta (jossa mun anatomian tuntemus oli tottakai heti lytätty! :D ), joten osa on varmasti lukenut juttua myös hiukan sensaatiohakuisesti. Mutta en minä sitä murehdi, ja jos olen saanut edes yhden lukijan huvittumaan, kiinnostumaan ottamaan asioista lisää selvää tai helpottanut asioiden omaksumista, olen enemmän kuin tyytyväinen! Yritän pikkuhiljaa pureskella klinikan antia ja päivittää tänne sitä mukaa kun tekstiä syntyy. Mustaan muistikirjaan tuli muistiinpanoja n. 50 sivun verran, joten niiden purkamiseen menee hetki. Ihan jo siksi, että en aina saa omasta "pikakirjoituksestani" selvää! :D Muistiinpanoissani on useita "googlaa", "tarkista" ja "ööö...?"-merkintöjä, jotka täytyy käydä paremmalla ajalla läpi. Kaiken kukkuraksi klinikan jälkeen iski vuosisadan flunssa, ja vasta nyt pystyn istumaan pidempiä aikoja tietokoneen ääressä, eikä enää tarvi pitää kahdella kädellä päästä kiinni, ettei se halkea yksiessä. Teknisempää analyysiä odotellessa tässä joitakin viikonlopun aikana vihkoon kerääntyneitä sitaatteja Jean Luc Cornillen valmennuksista ja luennoilta avattuna siten kun itse ne olen ymmärtänyt. Siis spoiler warning eikun disclaimer, alla oleva juttu on suodatettu mun nuhaisten aivojen läpi, enkä ota aina ihan täyttä vastuuta siitä mitä sieltä tulee ulos (tällä hetkellä varsinkaan... *niisk )
"If we don't evolve, we abuse the horse!"
"Before, they didn't know. Now that we know, it is no longer acceptable."
"We don't need a new landscape, we need a new eye."
Tästähän kaikessa on kyse. Jos viikonlopusta pitäisi yksi asia ottaa talteen, olkoon se tämä. Hevonen ei juurikaan ole muuttunut niinä vuosisatoina, kun se on palvellut ihmistä, mutta meidän tietämyksemme hevosesta on. Siksi meidän ihmisten täytyy päivittää toimintatapamme vastaamaan uusinta tietoa ja käsitystä hevosesta. Tämä pätee niin hevosten ruokintaan, elinolojen järjestämiseen, koulutukseen kuin ratsastukseen. Vanhojen mestareiden opeista kannatta ottaa talteen se, mikä pätee nykyisen tiedon valossa. Ja vain se. Ennen nykyaikaisen tieteen tarjoamia työkaluja oli täysin mahdotonta mitata esim. miten paino jakautuu hevosen etu- ja takajalkojen kesken sen liikkuessa. Silloin oltiin täysin aistinvaraisten havaintojen ja ns. perstuntuman varassa Klassinen esimerkki on kokoaminen ja painon siirto taaksepäin. Edelleen meille opetetaan, että kootessaan hevonen siirtää painoa takaosalle, vaikka tutkimukset osoittavat ihan toista. Mistä tämä sitkeässä istuva käsitys sitten on peräisin? Varmaankin siitä, että kun hevonen kootessaan suuntaa selkälihasten avulla takajalkojen työntöä myös ylöspäin, samalla kun hevosen etujalkojen mekanismi saa aikaan enemmän nostetta, tuntuu selässä siltä, kun hevonen siirtäisi painoa taakse. Ihmisen keho on kuitenkin aika huonosti suunniteltu erittelemään erisuuntaisia voimia ja liikettä, joten se nettovoima/liike, mitä tunnemme, ei välttämättä vastaa ollenkaan todellisuutta.
"If it is uncomfortable for the rider, it is uncomfortable for the horse"
"Let the horse feel the comfort of the (correct) movement"
Tasapaino, keveys, liikkeen helppous. Ne ovat avainsanoja. Hevonen on suunniteltu oikeastaan aika nerokkaasti, ja optimaalinen liike käyttää hyödykseen lihas-jänne-yksiköihin varastoitunutta energiaa (elastic recoil energy), jolloin kallisarvoista energiaa kuluttavaa lihastyötä tarvitaan vähemmän. Ratsastajan paino selässä on kuitenkin hevoselle luonnoton taakka, joten meidän täytyy auttaa niitä löytämään tasapaino ratsastajaa kantaen. Jos ravi tuntuu ratsastajan mielestä töksähtävältä, ei se voi olla hevosenkaan mielestä miellyttävää. Jos taas liike tuntuu ratsastajalle kevyeltä, helpolta, vaivattomalta, on se sitä todennäköisesti myös hevosen mielestä. Keräämällä pikkuhiljaa pidempiä pätkiä hyviä askeleita hevonen oppii ja alkaa itsekin hakeutua kohti parempaa tapaa käyttää kehoaan. Tämä on aika hyvä kriteeri liikkeen laadun arvioinnissa; jos se näyttää ja tuntuu vaivattomalta, se on todennäköisesti oikein. Se ei tarkoita, etteikö hevonen (tai ratsastaja) joutuisi tekemään työtä, mutta jos sekä ratsastajalla että hevosella otsasuonet pullottaa ja painetaan hampaat irvessä, ollaan todennäköisesti menossa metsään. Parhaimmillaan ratsastus on hyvin esteettinen laji.
"The earlier you feel it, the easier it is to fix"
"Feel it with your hands, fix it with your body"
Ratsastaessa voidaan puhua todella kirjaimelliseti perstuntumasta, eli meidän kehoomme välittyy valtava määrä tietoa hevosen kehosta istunnan välityksellä. Mutta yksi hyvin tärkeä informaatiokanava, joka helposti unohdetaan, on ohjastuntuma. Eikä informaatio siinäkään kanavassa kulje vain yhteen suuntaan, ratsastajalta hevoselle. Ratsastajan käsien tulisi toimia kuten sensorit, jotka monitoroivat hevosen kaulan ja selän lihasjännityksiä. Jähmeä tuntuma ei johdu hevosen suusta, vaan kaulan lihasten jännityksestä. Kuolaimeen painaminen ei johdu siitä, ettei hevonen viitsi kannatella omaa päätään, vaan se on kauttaaltaa poissa tasapainosta. Pienetkin muutokset ohjastuntumassa kertovat jostain muutoksesta hevosen kehossa, ja mitä nopeammin niihin reagoi, sitä helpompaa niitä on korjata. Hevosen pitkä kaula toimii vahvistimen tapaan, jolloin pienikin muutos selässä tuntuu selvänä muutoksena kädessä. Esimerkiksi voltilla tasapainon menetys on helpompi korjata jo siinä vaiheessa, kun hevonen jännittää kaulaa ja kadottaa asetuksen, turha odottaa, että koko hevonen alkaa valua voltilta ulospäin. Korjausta ei kuitenkaan tehdä ohjalla, vaan istunnalla. Ratsastajan ulkokyljen ja reiden yläosan jäntevöittäminen muodostavat seinän ja siten ohjaavat hevosta kääntymään voltin kaarta pitkin. Informaation kulku edellyttää, että tuntuma on kevyt ja että molemmissa päissä joku oikeasti kuuntelee. Jännittyneet kädet eivät kykene hienovaraisten apujen käyttöön, mutta eivät myöskään kykene vastaanottamaan informaatiota hevoselta päin. Pehmeät sormet myös suodattavat tuntumavaihteluja myötäillen liikkeitä, jolloin ohjastuntumassa ei tapahdu äkillisiä muutoksia.
"Too many rules, not enough intuition"
"Follow your intuition. If it says so, push a little more, try your luck"
Kukaan ei kai voi väittää, että ratsastus olisi helppoa, mutta joskus siitä tehdään myös tarpeettoman monimutkaista. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin kahden elävän olennon välisestä kommunikoinnista. Yhteinen kieli hioutuu pikkuhiljaa, ja taidon ja kokemuksen myötä ratsastajan intuitio paranee. Ratsastaessa me teemme koko ajan pieniä, vaistovaraisia päätöksiä ja muutoksia omassa kehossammekin, ja aika usein (varsinkin kokemuksen myötä) nämä vaistomaiset reaktiot ovat juuri oikeita. Itse olen aina inhonnut ratsastustunteja, joilla pitää tehdä jokin tietty liike juuri sillä sekunnilla kun opettaja niin sanoo, vaikka ei itse tai hevonen olisi ollenkaan valmis. Siitä ei ikinä seuraa hyvää ja tasapainoista suoritusta. Cornillen valmennuksissa asiat tehdään kaikessa rauhassa, ja niinkin yksinkertaiselta kuulostava asia kuin siirtyminen käynnistä raviin tapahtuu vasta sitten, kun hevonen on siihen valmis. Silloin on todennäköisempää, että siirtymisestä tulee hyvä ja sitä seuraava ravi on laadukasta. Valmentaja auttaa ja neuvoo, miten hevonen parhaiten saadaan oikeaan tilaan, mutta viimekädessä ratsastaja tekee päätöksen, milloin on oikea aika pyytää liikettä. Viikonlopun aikana nähtiin monia harjoituksia, joissa hevonen valmisteltiin haluttua siirtymistä tai esim. laukanvaihtoa varten tekemällä esim. muutaman askeleen taivutusväistöjä, ja sen jälkeen ratsastajan tehtäväksi jäi tehdä päätös, onko hevonen valmis varsinaiseen tehtävään. Jos ei, turha pyytää hevoselta jotain, jossa se todennäkösesti epäonnistuu. Paljon järkevämpää on tehdä valmistelu kaikessa rauhassa uudestaan. Toisaalta jos liike tuntuu hyvältä, voi kokeilla pyytää vähän lisää; lisää energiaa, lisää pituutta askeleeseen, siirtymisen sijaan laukanvaihtoa askeleessa. Kehitystä tapahtuu, kun rajoja pikkuhiljaa pusketaan pidemmälle.
Asioiden huolellisella valmistelulla on tietysti varjopuolensakin (öh, ainakin jos on taipumusta liialliseen nysväämiseen, kuten allekirjoittaneella...). Välillä pitää ottaa pieniä riskejä ja kokeilla venyttää rajoja. Virheitä ja epäonnistumisiakin täytyy sietää, eikä niitä pidä pelätä. Jos tavoitteena on kuitenkin päästä tekemään muutakin kuin käyntiä ympyrällä, täytyy sitä siirtymistä raviin jossain vaiheessa uskaltaa pyytää... On ihan normaalia, että ensimmäiset yritykset eivät mene putkeen, mutta jostain on kuitenkin aloitettava. Virheitä analysoimalla voidaan ohjata hevosta paremmin oikeaan suuntaan. Ratsastaja ei voi tehdä kaikkea hevosen puolesta, vaan siirtyminen ja tasapainon säilyttäminen siirtymisen läpi on lopulta hevosen tehtävä. Pidän kovasti dialogi-ajatuksesta hevosen ja ratsastajan välillä. Hevosta ei käskytetä, vaan ratsastaja esittää hevoselle kysymyksen, "voisitko ravata tässä asennossa?"
Hevosen kokoamisasteen ja tasapainon parantumisen myötä hevoset myös herkistyvät yhä pienemmille avuille. Silloin ratsastajaltakin vaaditaan yhä hienovaraisempaa kehon hallintaa, ja liian suuret tai äkilliset avut saavat hevosen pois tasapainosta. Varmaan moni on kokenut hetkiä, kun hevonen tuntuu toimivan pelkästään ajatuksen voimalla. Kyse ei ole mistään telepaattisesta tai muustakaan yliluonnollisesta ilmiöstä, vaan yhä hienovaraisemmasta ja herkemmästä kommunikaatiosta kahden luontokappaleen välillä. Silloin päästään tekemään todellista hienosäätöä.
"Pick up trot, when he is good. Don't wait for the perfect."
"Could you trot like that?"
Asioiden huolellisella valmistelulla on tietysti varjopuolensakin (öh, ainakin jos on taipumusta liialliseen nysväämiseen, kuten allekirjoittaneella...). Välillä pitää ottaa pieniä riskejä ja kokeilla venyttää rajoja. Virheitä ja epäonnistumisiakin täytyy sietää, eikä niitä pidä pelätä. Jos tavoitteena on kuitenkin päästä tekemään muutakin kuin käyntiä ympyrällä, täytyy sitä siirtymistä raviin jossain vaiheessa uskaltaa pyytää... On ihan normaalia, että ensimmäiset yritykset eivät mene putkeen, mutta jostain on kuitenkin aloitettava. Virheitä analysoimalla voidaan ohjata hevosta paremmin oikeaan suuntaan. Ratsastaja ei voi tehdä kaikkea hevosen puolesta, vaan siirtyminen ja tasapainon säilyttäminen siirtymisen läpi on lopulta hevosen tehtävä. Pidän kovasti dialogi-ajatuksesta hevosen ja ratsastajan välillä. Hevosta ei käskytetä, vaan ratsastaja esittää hevoselle kysymyksen, "voisitko ravata tässä asennossa?"
"When their level of coordination is higher, their level of perception is also higher. Think about trot, but not too loudly."
"Then, decide slower, but not with your hands."
Hevosen kokoamisasteen ja tasapainon parantumisen myötä hevoset myös herkistyvät yhä pienemmille avuille. Silloin ratsastajaltakin vaaditaan yhä hienovaraisempaa kehon hallintaa, ja liian suuret tai äkilliset avut saavat hevosen pois tasapainosta. Varmaan moni on kokenut hetkiä, kun hevonen tuntuu toimivan pelkästään ajatuksen voimalla. Kyse ei ole mistään telepaattisesta tai muustakaan yliluonnollisesta ilmiöstä, vaan yhä hienovaraisemmasta ja herkemmästä kommunikaatiosta kahden luontokappaleen välillä. Silloin päästään tekemään todellista hienosäätöä.
"We couldn't care less, how much he moves sideways!"
Kouluratsastusliikkeitä ei hiota liikkeiden itsensä vuoksi, vaan niillä on aina jokin tarkoitus. Cornille katsoi ensin ratsukon liikettä eri askellajeissa, ja laati näkemänsä perusteella jokaiselle ratsukolle harjoitteet, joiden avulla päästiin täsmäkorjaamaan juuri sen ratsukon ongelmia. Suunnitelma (ja usein siihen pari mahdollista variaatiota) käytiin läpi, ja sen jälkeen kokeiltiin miten suunnitelma toimii käytännössä. Joskus suunnitelmaa täytyy vaihtaa lennossa, jos hevonen ei reagoikaan toivotulla tavalla. Taivutusväistöt ja laajat piruetit auttavat hevosta taipumaan, nostamaan selkää ja kannattelemaan rintakoria ylempänä. Kilpailusäännöissä määritellyt kulmat ja asennot voi kuitenkin harjoituksissa unohtaa; on ihan sama, kuinka montaa uraa pitkin hevosen jalat kulkevat avotaivutuksessa, kunhan se taipuu oikein. 30 asteen kulma uraan nähden ei kerro suorituksen laadusta mitään. Tärkeämpää on se, mitä lihaksia hevosen kehossa aktivoituu, ja miten liike ohjaa hevosta liikkumaan paremmassa asennossa. Esimerkiksi liikkeet, joissa hevonen joutuu liikuttamaan etujalkojaan sivusuunnassa, aktivoivat juuri niitä lihaksia, joilla se myös kannattelee rintakoria. Siksi esimerkiksi sulkutaivutus on erittäin hyvä liike, jos halutaan hevosen nostavan rintakoria enemmän. Liikkeen tehon kannalta ei kuitenkaan ole oleellista se, miten paljon hevonen astuu ristiin, kunhan halutut lihakset saadaan aktivoitua. Jo pienikin ajatus sivuliikkeestä riittää. Jos ratsastaja pyytää liikaa sivulle (tai jos hevonen lähtee itse kaatumaan sivusuunnassa), kehon asento (taivutus ja selän rotaation hallinta) usein kärsii, eikä tehtävä enää toimikaan siinä tarkoituksessa kuin oli ajateltu. Kilpailevat ratsukot tietysti joutuvat esittämään näitä liikkeitä radalla kilpailusääntöjen mukaisesti, mutta jos hevosen fysiikka pelaa oikein, ei kilpailuissa vaadittavat suorituksetkaan enää tuota suurta ongelmaa.
"You don't go to the pulling contest, you go to the smart contest"
"Be smart, don't fight. Bad day, go home!"
Moni Cornillen ajatus kiteytyy siihen, että meidän täytyy olla fiksumpia. Voimakkaat avut saavat hevosen aina suojautumaan ratsastajalta, jolloin hevosen keho jännittyy. Fiksu osaa valita taistelunsa, ja jos tuntuu siltä, että on huono päivä, miksi pitäisi ruveta tappelemaan hevosen kanssa? Kehittääkö se oikeasti yhtään mitään muuta kuin tattia otsassa, molemmille? Perisuomalainen sisu-ajattelu ja peräänantamattomuus ei aina ole viisain taktiikka eläinten kanssa. Fyysisesti hevonen on kuitenkin aina ihmistä vahvempi, ja vaikka välineiden avulla voimmekin jossain määrin hallita hevosen fysiikkaa, onko se loppupelissä kovin rakentavaa toimintaa? Parempi jatkaa harjoituksia sellaisena hetkenä, kun molemmat ovat yhteistyökykyisiä. Hevonen ei ole kone, jonka pitää suorittaa annettujen käskyjen mukaan sokeasti. Cornille puhui myös hevosten "tyylistä", "their expression and style". Niillä on kaikilla oma persoonallinen tapansa toimia ja liikkua, ja saadakseen parhaan suorituksen hevosesta ulos, täytyy hevosen antaa toteuttaa omaa luontaista tyyliään, eikä pakottaa niitä valmiiseen muottiin.
"You can do, because you just did it. I believe in you more than you believe in yourself!"
"Yes. Yes. No. No. Yes. No. Yes. Yes. Yeeees! Good job!"
Lopuksi täytyy vielä kiittää kaikkia klinikan demoratsukoita, olitte mahtavia! Ei ole helppo paikka tulla opettelemaan uusia asioita yleisön eteen, vieraalla kielellä ja ehkä täysin tuntemattoman henkilön oppiin. Minusta tunnelma hallissa oli kuitenkin koko ajan erittäin rakentava ja jotenkin seesteinen. Cornillestä välittyy hyvin lämmin ja kannustava vaikutelma, hän vaikuttaa olevan aidosti kiinnostunut jokaisesta ratsukosta. Minusta hän lukee aika taitavasti millaista otetta ratsukko juuri sillä hetkellä tarvitsee. Välillä hän jäi hiljaa katsomaan jättäen ratsastajalle täyden työrauhan tehtävän suoritukseen, ja välillä taas auttoi kommentoimalla joka askeleella ollaanko menossa oikeaan vai väärään suuntaan. Jos hevosen oli vaikea ymmärtää hitaasti etenemistä, hän asettui itse kävelemään niiden eteen, jolloin ratsastajan on helpompi keskittyä omaan istuntaan, eikä tarvitse hidastaa hevosta ohjista pidättämällä. Varsinkin tuo välitön ja jatkuva palaute on ainoa keino oppia tuntemaan omassa kehossa miltä hyvät askeleet tuntuvat. Kun tunteen saa omaan kehoon, sen jälkeen sitä on helpompi etsiä kotioloissa ilman valmentajaakin.
"Boing boing!"
Ai mikä oli se otsikon mystinen boing boing? Se liittyy tarinaan Cornillen pienestä koirasta, joka liikkuessaan "goes boing boing". Koira ei tietysti ole hevonen, mutta kyllä tietyt liikelait koskevat kaikkia nelijalkaisia eläimiä, ja hevosenkin pitäisi liikkua vähän "boing". Perinteiset liikemekaniikkateoriat esim. nivelkulmista eivät mitenkään voi selittää sitä, miten pieni koira voi hyvinkin kevyesti hypätä monta kertaa oman korkeutensa yli. Koitan palata pian Cornillen ja Uhlin luentojen aiheisiin hiukan teoriapitoisemman pläjäyksen muodossa, jolloin jutun alaotsikossa esiintyneet muutkin termit saavat tarkemman selityksen.
 |
| Tämä mustakantinen muistikirja alkaa olla melkoinen aarre; se sisältää muistiinpanoja ainakin kolmelta eri vuodelta Cornillen Suomen vierailuilta. Tosin kukaan muu ei varmaan pystyisi lukemaan mun suttuisia ja sekavia finglish-muistiinpanoja, kun välillä pitää itsekin hetki miettiä... :D |
