Hell Yeah! (ts. miksi tarvitsen Maija Vilkkumaata elääkseni)

"Aja! Kaasu pohjaan! Aja! Tonne ohjaa!"

Tiedätkö sen tunteen, kun arki ahdistaa tai tuntuu muuten vaan kovin tylsältä ja harmaalta, ja tekee mieli paeta johonkin toiseen todellisuuteen? Jonnekin, missä kaikki, sinä itse mukaan lukien, on toisin, ja mikä vaan on mahdollista? Minulla on vilkas mielikuvitus, ja usein todellinen elämä tuntuu jäävän pahasti pään sisäisen, villin ja vilkkaan elämän varjoon. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen meistä tarvitsee aina silloin tällöin pienen palan Maija Vilkkumaata elämäänsä, mieluiten livenä. Tänään (no okei, eilen...) sitä oli onneksi taas tarjolla, tällä kertaa Tavastialla. Tässä tarkempi selvitys, miksi itse olen Maijan tuotannosta riippuvainen. Sori, ei taaskaan hevosjuttuja, mutta hei, (with attitude:) omassa blogissanihan mä voin tehdä ihan mitä ite haluan! Nih!  (/attitude)

Kuuntelen (enimmäkseen) kotimaista poppia aika laajasti, mutta kieltämättä muutama artisti on saanut erityisaseman spotifyn listoillani. Biiseissä minulle ehdottomasti tärkeintä on lyriikat. Jos sanat koskettavat, muulla ei ole niin väliä. Jos sanoma ei tavoita, on ihan samantekevää miten kaunis melodia tai tarttuva biitti biisissä on. Maija Vilkkumaan biiseissä on usein yllättävät ja ennen kaikkea vahvat sanoitukset, joista löytyy useammankin kuuntelun jälkeen yhä uusia kerroksia. Niissä on myös juuri sopivaa "I don't give a f*ck"-asennetta ja henkistä keskisormen näyttämistä. Tähän voisi ottaa melkein mistä tahansa biisistä jonkin poiminnan esimerkiksi. Parhaita fiiliksen nostattajia "Maija rokkaa!"-soittolistallani ovat mm. Aja! ("Aja! Kaasu pohjaan! Aja! Tonne ohjaa!"),  Lottovoitto ("Tänä yönä vihdoin sä pääset pois, tästä paskamaasta, täällä miehet/naiset/lapset tappaa toisiaan."), Ei ("Päästä mut ulos jumalauta!"), Ingalsin Laura ("Mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran, vielä joskus teen mitä huvittaa! Ja niitä kaduttaa.") sekä all-time favourite Satumaa-tango, jonka kohdalla tässä voisi siteerata koko biisiä alusta loppuun. Toisaalta lakonisella äänellä todettu "Mä en luopuisi ikinä. Mut aina ei kysytä" (Kaivopuiston jää) on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella pysäyttävää.

Olen ollut aika kiltti lapsi pienenä. Lapsuuteni ihanteita olivat Tiina-kirjojen reipas poikatyttö Tiina, Vihervaaran Anna ja Peppi Pitkätossu (miettikää, oma hevonen, omassa huoneessa!). Samoin ruotsalaiset Lotta-kirjat tuli kahlattua moneen kertaan läpi. Näissä hahmoissa vetosi erityisesti suorapuheisuus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus, heikompien puolelle asettuminen. Olisin myös halunut olla sellainen, mutta todellisuudessa olin ujo ja hiljainen, enkä uskaltanut sanoa muille vastaan. Vanhempanakin salaa kuvittelin usein olevani tarinoiden rohkean räiskyvä sankaritar, vaikka oikeasti olinkin hyvin tavallinen. Muistan, kun "Ingalsin Laura" ilmestyi, niin suorastaan järkytyin biisin sanoista. Miten kukaan voi olla niin kamala, että oikeasti pöllii ruotsinmaikan visan ja ostaa sillä lentoliput Lontooseen?! (Huomattehan muuten, miten vilkkaassa mielikuvituksessani kuvittelen biisin sanojen kuvastavan jotain todellisuutta!!!) Silti salaa haaveilin, että olisin itse juuri tuollainen rohkea kapinallinen. Samoin "Satumaa-tango" saa kipinän heräämään päässäni, todellakin laitan stereot lujempaa! Nykyään pystyn jo ihan oikeasti samaistumaan ja allekirjoittamaan sanat "mä oon kontannut niin kauan, että voin tehdä mitä vaan!"

Analyyttisen insinöörikuoren alla olen aika herkkä ja tunteellinen, ja koen musiikkiin liittyvät tunteet hyvin voimakkaina. Peruspositiivisesta ja optimistisesta luonteestani huolimatta minusta on ihanaa välillä oikein velloa epätoivon alhossa ja sydänsuruissa. Valon ja ilon vastapainoksi tummia värejä ja varjoja. Tiedättehän, highest high ja lowest low. Silloin soi Maijan biisi "Se ei olekaan niin". Kaikessa raastavuudessaan sen luukuttaminen täysillä on todella puhdistavaa ja vapauttavaa! Tämä(kin) biisi saa minussa aikaan todella fyysisiä tuntemuksia, ja sen kuunteleminen hiljaa paikallaan istuen on mahdotonta. Seuraavat lainit kuuluu lähes huutaa, jos ei ääneen, niin ainakin pään sisällä, virtuaalisesti hiuksia päästä repien:

"Mä olen verta, mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa
Mä luulin, että viha väsyy
suru sammuu tai himmentyy
Mä luulin, että kipu häipyy
menee kadoksiin
Mut se ei olekaan niin"

Tämä biisi on keikkaohjelmiston ns. surutrilogian viimeinen osa, jonka  muut osat ovat uusin sinkku "Kaivopuiston jää" ja "Mä haluan". Live-versiot näistä biiseistä ovat muuten ihan h-u-i-k-e-i-t-a, mistähän ne saisi spotifyihin?! Oman spotify-listani loppuun olen tehnyt oman version surutrilogiasta, biiseinä "Kaivopuiston jää", "Se ei olekaan niin" ja "Onnea". Maija on viimeisimmät näkemäni keikat aloittanut "Onnea"-biisillä, joka saa myös kyynelkanavat auki. Kun yleisön seassa odottelun ja alkunauhan ("Keikan alkuun kolme minuuttia!") jälkeen Tavastian äänentoisto iskee täydellä voimalla kroppaan (love love LOVE IT!!!!), ja koko bändi seisoo hyvin ilmeettöminä paikoillaan Maijan laulaessa, on tunnelma jotain ihan käsittämätöntä! Voi kun sen saisi purkkiin, ja voisi raottaa kantta kotonakin aina silloin kuin iskee akuutti livemusan puutos. Biisi on Maijalle jopa epätyypillisen vähäeleinen ja tunnelmalta yhtä aikaa haikea ja toisaalta ylevöittävä. En edes oikein tiedä, vuodatanko haikeuden, jonkinlaisen voitonriemun vai jonkin muun määrittelemättömän tunteen kyyneleitä, mutta kuivin silmin selviän harvoin.

"Sinä väistät kosketusta,
muistan kun sä painoit lattiaan
Juhlatilan komerossa
rakastin sua niin kuin en ketään koskaan
Kone nousee,
huudan villatakin hihaan "Joku auttakaa!" (toim. huom. megakylmikset, joka kerta!!!)
Hän hävii multa hitaasti,
hän vajoo vieraiksi kasvoiksi kohinaan

Oo-o oo-o ooo, o-o-oo Onnea
oli pakko saada
Panin arvan taskuun
ja juomat laskuun
Huusin, ettei mua mikään kaada!

Oo-o oo-o ooo, o-o-oo Onnea,
mikä on sen taksa
Sille pystytät salkoo
rystyset valkoisina,
kunnes et enää jaksa"

Sekä "Onnea" että "Se ei olekaan niin"-biiseissä on käytetty samaa rakastamaani tehokeinoa; biisien lopussa on pitkähkö instrumentaaliosa, joka jatkuu ja jatkuu lähes muuttumattomana, mutta kuitenkin hiukan taustalla eläen ja loppua kohden kasvaen. Love it! (Sama toimii muuten välisoittona keskellä biisiä, esim. Antti Tuiskun "Viilto" tai Jesse Kaikurannan "Kehä", jotka myös ovat molemmat ehdottomia lemppareitani tällä raastavuus-osastolla!) Oman surutrilogiani perään lohduttaa "Puisto puhuu":

"Se sanoi: nouse ja paa
huuliisi punaa
nyt vähän näyttää siltä
et maailma ei loppunutkaan
vielä sun pää
on surusta raskas
mut se sellaiseksi ei jää

Sun tiesi, ne päätyvät hyvään
kun hengität, hengitä syvään"

Keikoilla surutrilogian jälkeen biletetään; Lottovoitto, Ingalsin Laura, Kristiina, ja Kesä tässä muutamia mainitakseni. Kuvittelenko vaan, vai olikohan tämänkertainen Tavastian setti pidempi, kuin taannoinen Turun Gongissa vedetty? Vajaa pari tuntia meni silti hujauksessa. En tajua, miten artistien ääni kestää, itse kähisin jo keikan puolessa välissä. Kai se on harjoituksesta ja äänenhallinnasta kiinni. Maija on muuten myös erittäin viihdyttävä puhuja, tarinat liian(ko?) lyhyestä mekosta ja (piip)-karvashortseista saivat hyvät naurut. Maija muistutti myös, ettei todellakaan pidä istua sievistellen jalat yhdessä niin kuin missejä neuvotaan, ja että twitteri on ehkä saatanasta...

Never meet your idols. Tämä on ollut elämänohjeeni suhteessa idoleihini. Tilanteet ovat helposti kiusallisia kaikille osapuolille. Vaikka miten suunnittelisi etukäteen, mitä fiksua ja nerokasta sitä sanoisi, todellisuudessa olen näissä tilanteissa taas ujo tuppisuu. En ollenkaan sellainen säkenöivä ja älykkäitä nokkeluuksia rennosti pudotteleva tyyppi, joka asuu jossain syvällä pääni sisällä. Mahdollisesti todellinen ihminen idolin julkisivun takana ei ollenkaan vastaa sitä mielikuvaa, jonka omassa päässään on luonut, ja voi tuottaa pettymyksen. Tai mikä vielä pahempaa, idoli voikin osoittautua täydeksi idiootiksi (synti, jota vaan en voi antaa anteeksi!), näinkin on joskus käynyt! Kerran olen kuitenkin rohkaistunut, ja jäänyt keikan jälkeen jonottamaan Maijan nimmaria (joka koristaa edelleen jääkaapin ovea!). Tietysti luimistelin ja odottelin jonon  viimeisenä, ja annoin muiden mennä edeltä. Ettei olisi yleisöä, kun vihdoin olisi minun vuoroni. Ehdin miettiä monenlaista nerokasta, mitä sanoisin (älykästä ja hauskaa, mutta kuitenkin lyhyen napakkaa, artistilla on ollut jo pitkä ilta!). No, sain soperrettua kiitokset mahtavasta keikasta, ehkä puolet suunnittelemastani nerokkasta kommentista, pyysin nimmarin pääsylippuun ja lupasin tulla toistekin keikalle. Maija oli ihana, hymyili ja kiitti. Ajoin onnellisena ja pienesti tunnelmasta humaltuneena kotiin. Aamulla herättyäni olin edelleen keikkatunnelmissa ja onnesta soikeana. Ja kuin kirsikkana kakun päälle, luin Maijan omasta keikkaa koskevasta facebook-päivityksestä omia sanojani! How unreal is that?!?! Joten päivitän mottoni; 

Never meet your idols, unless they are as awesome and cool as Maija Vilkkumaa!

Illan outfitti valmiina. Ei, en aio julkaista selfietä itsestäni peilin edessä töröttämässä... Vakiovarusteina mun lempparikorut; "take no shit"-hevosenkenkä kaulassa, Lontoon tuliainen sormessa ja kunnon killuttimet korvissa! Ja puhelinkin sen tietää, että tänään on Maijaaaaaa! Tavastialla!

Ja vielä vähän diipimpää... etene varoen!

Hmm, tämä on teksti, jota en ehkä koskaan julkaise. Tai edes kirjoita loppuun. Tämä on se teksti, joka minun piti kirjoittaa jo tuohon "diippiä shittiä"-juttuun, mutta sitten ystävämme itsesensuuri iski. Miksi ketään kiinnostaisi lukea mun mielen syövereistä nousevia, itsetutkiskelun (ja satunnaisen itsesäälin) tuloksena syntyneitä ajatelmia? No, miksi ketään kiinnostaa muutenkaan se, mitä tänne jorisen, tällä blogilla on muutenkin vain muutama lukija, ja niistäkin suurin osa varmasti mun henkilökohtaisia tuttuja, jotka löytävät tänne lähinnä naamakirjaan laittamieni linkkien perusteella. Siispä tätä tekstiä kirjoitan vain ja ainoastaan jonkinlaisena harjoitustehtävänä itselleni. Tekstin hevos-osuus tullee olemaan kohtuullisen olematon, joten hevosblogista kiinnostuneiden kannattaa lopettaa lukeminen viimeistään nyt. Oikeastaan kehoitan kaikkia niitä, jotka eivät halua tirkistellä liian syvälle pääkoppaani, lopettakaa lukeminen välittömästi! Melkein tekisi mieli lyödä tekstille ainakin K-30 leima, ettei nuoremmat lukijat järkyty. Varsinainen kootut selitykset-sarja saa ihan pian jatkoa "pörinä"-osan myötä, teksti on kuvia vaille valmis.

Miksi siis edelleen sormet naputtavat näppistä? Jaa-a, yksi syy voi olla se, että tänään on syntymäpäiväni. Tauluun tulee sellaiset lukemat, että ihan pikkasen kuulkaa ahistaa. Tai oikeastaan aika paljonkin. Julkisesti totean vain, kuten viime vuonnakin, että 32-vee, one more year! Hassua, olen siis saman ikäinen kuin aika monta vuotta nuorempi pikkusiskoni, kai sekin on mahdollista...:P Ikäkriisin rinnalle pukkaa monenlaita muuta kriisiä, joiden kourissa viime syksyn kurjuus aika pitkälti meni. Sinkkuihminen ei ehkä voi puhua ihmissuhdekriisistä, mutta entä ihmissuhteettomuuskriisi, voiko sellainen iskeä? Ei sillä, oikeastaan viihdyn oikein hyvin omillani, ainakin mieluummin näin kuin toimimattomassa suhteessa, sekin on kokeiltu. Itse asiassa nyt alkaa pikkuhiljaa vasta tuntua, että olen omillani ja kunnolla toipunut tuosta edellisestä keissistä. Kun on huomannut, että piru vie, minullahan ON omiakin mielipiteitä ja ajatuksia, enkä olekaan se aina toisen perässä hissukseen myötäilevä rukkanen, niin sitä alkaa oikeastaan pelätä, että toisen ihmisen kanssa muuttuisi taas sellaiseksi hiljaiseksi nyhvelöksi. Eikä tämä siis tarkoita, että minut olisi jotenkin jyrätty tossun alle, päinvastoin. Olen vaan kaikessa perusluonteeltani sellainen helposti muita myötäilevä ja konflikteja viimeiseen asti välttelevä tyyppi. Tiedättekö tyypin, sellainen häntää kaikille heiluttava pieni, vähän arka spanieli, joka haluaa, että kaikki tykkää siitä. Yrittää miellyttää vähän kaikkia, suututtamatta ketään, senkin uhalla, että sitä muuttuu pikkuhiljaa näkymättömäksi, lopulta myös omissa silmissään. Eron yhteydessä tuli käyty muutaman kerran ihan parisuhdeterapeutin puheilla, ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, puhuttiin siellä hiukan lapsuudestakin. Mielestäni olen saanut elää aika normaalin lapsuuden (tallillahan se enimmäkseen meni!), ei siihen ainakaan liity mitään elämää suurempia traumoja, mutta ehkä kieltämättä tietyt edelleen toteuttamani toimintatavat ja ajatusmallit ovat näkyvissä jo ihan lapsuudesta asti. Kun on nuoresta lähtien sitten toteuttanut samoja kaavoja ihmissuhteessaan, on niistä vaikea irtautua. Pelkään, että toistaisin samaa kaavaa myös tulevissa suhteissa. Taidan muutenkin olla jotenkin sosiaalisesti hitaasti kypsyvää sorttia, en muista missään vaiheessa nuoruudessakaan käyneeni läpi mitään kapinavaihetta. Ensimmäiset murkkuiän oireet ja (hyvin!) lyhyt "villit vuodet"-vaihe iski vasta siinä 25-30 ikävuoden korvilla! Ehkä mä siis olen nyt vasta oikeasti aikuistumassa...

Tämä helposti alistuva luonteenpiirre liittyy varmaan aika läheiseksi toiseen itsestäni tekemääni, positiiviseen, huomioon. Viittasin jo tuossa aiemmassa "diippiä shittiä"-jutussa siihen, että en yleensä jää kauheasti jossittelemaan menneiden perään. Se on osittain tietoinen valinta, koska mielestäni se on yksi onnellisuuden perusedellytys, mutta toisaalta uskon sen tulevan minulta aika luontevasti. Nimittäin koska minun on helppoa myötäillä muita ihmisiä, samoin minun on helppoa hyväksyä kaikennäköiset jutut, myös vastoinkäymiset elämässä. Vitsi tää kuulostaa aika pateettiselta näin kirjoitettuna, mutta odottakaa, tässä on oikeastaan ihan positiivinen pointti. Joku viisas on sanonut, että elämässä pitää oppia hyväksymään ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa. Aika moni asia on sellainen. Sairauksia ja onnettomuuksia sattuu. Muiden ihmisten tekemisiä ja valintoja ei voi muuttaa. Willistä ei tullut kilpahevosta. Let it go. Enkä kuvittele olevani mitenkään tavallista enemmän zen asioiden suhteen, vaan kyse on oikeastaan käytännöllisyydestä; on ihan valtavaa energian ja muiden voimavarojen hukkaa märehtiä asioita, joihin ei ole minkäänlaista vaikutusmahdollisuutta. Tämän kun sisäistää, elämä muuttuu paljon helpommaksi. Enkä väitä, ettenkö silti säännöllisin väliajoin syyllistyisi tuohon vellomiseen. Varsinkin viime syksynä ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun löysin itseni vielä kolmelta yöllä istumasta keittiön lattialta, surkuttelemassa itseäni, milloin minkäkin nyyhkybiisin tahtiin. Itse asiassa jouduin jossain vaiheessa kieltämään itseltäni tiettyjen, liian lähelle kolahtavien biisien kuuntelun kokonaan! Rankkaa tällaiselle musa-addiktille... Sen sijaan tilanteet pitää kohdata sellaisena kuin ne ovat, ja sopeuduttava. Jos ei muuta, niin ainahan vastoinkäymiset ainakin opettavat jotain, elämästä, asioista, itsestä. Toisaalta on tälläkin asialla varjopuolensa; ihailen suuresti niitä ihmisiä, joilla on valtava palo ja draivi kohti tavoitteitaan. Haluaisin olla itsekin sellainen. Tai siis olenhan minä ihan mahdoton unelmoija ja haihattelija, mutta jos aina vaan sopeutuu kaikkeen, on vaikea saada itsestäni irti sitä, että ihan oikeasti lähtisi kyynärpäät ruvella raivaaman tietä unelmia kohti. On helpompaa luovuttaa jo valmiiksi ja todeta, että ei se kuitenkaan onnistuisi. Ja tämä on ehkä tällä hetkellä se juttu, joka surettaa minua eniten. Miten voisin herättää sisäisen taistelijani? Vai enkö ole vaan vielä löytänyt sitä juttua (Willin lisäksi!), joka saisi minutkin todella toimimaan?

Tai oikeastaan, ehkä Willi nimenomaan eräällä tavalla on sellainen juttu. Willin ympärillähän mun elämäni tällä hetkellä pyörii, lähes kaikessa (tiedän, niin säälittävää!!!) Ylipäätään koko tämä "elämä uusiksi maalla"-tempaus oli ehkä monen ystäväni mielestä, jos nyt ei rohkea, niin ainakin yllättävä ja omaperäinen valinta. Mutta ei se minulle ollut niin kauhean iso juttu, vaan sekin pitkälti käytännön sanelema. Jonnekin piti muuttaa, pysyvää kotia ei ollut. Tulevaisuudennäkymät monessa suhteessa (esim. työura) olivat vähintäänkin epäselvät, joten oikeastaan mitään fiksattuja, kiinteitä rajoitteita ei ollut. Blogin esittelyä aikoinani kirjoitaessa mietin pitkään, miten kuvailisin itseäni, kuka/mikä minä olen. Ammatillisesti olin kokenut myös melkoisen identiteettikriisin. Olen viisi vuotta sitten väitellyt tohtoriksi, ja silloin jouduin ensi kertaa myös miettimään, mitä haluan työkseni tehdä. Siihen pisteeseen saakka oli lukiosta lähtien ollut hyvin selvä putki edessä; ensin dippainssin paperit käteen, noin niinkuin välitutkintona, ja sitten tutkijan ura ja väikkäri. Jossain kohtaa alkoi kuitenkin iskeä jonkinlainen akateeminen ahdistus (jonka muuten itsekin tajusin vasta näin jälkikäteen, ylläripylläri...), ja valmistuttuani lopulta tohtoriksi ei minulla ollutkaan enää minkäänlaista suunnitelmaa jatkosta. Noh, luonnollisesti valitsin sitten ammattikoulun aikuisopintolinjan ja puuartesaanin opinnot... Tätäkään valintaa en kadu (en suostu, energian hukkaa!), se oli ihanaa aikaa, mutta jos saisin aikakoneen, niin ehkä matkustaisin viiden vuoden taakse hiukan jeesaamaan ja rohkaisemaan nuorempaa itseäni, tiettyjä valintoja saattaisin tehdä nyt toisin. Mutta varmasti tuo kaikki oli sellaista, että se piti vaan käydä läpi, ja nyt vanhempana (ahdistus!) ja viisaampana (toivoa on!) osaan tarkastella asioita hiukan selkeämmästä perspektiivistä. Vaikka väitöskirjastani ei varmaan sitä nuorena haaveilemaani Nobelia ole tulossa, eikä se edes sanele mikroelektroniikkateollisuuden tulevaisuuden suuntaa, niin ehkä se ei silti ollut ihan hukkaan heitetty efortti.

Joko lähestytään lukijan sietorajaa? Olishan tätä tilitystä vielä ollut vaikka kuinka, mutta yö on vierähtänyt kirjoittaessani tässä kohtaa jo aamun puolelle. Tänään aion tehdä synttäreiden kunniaksi todellisen memory lane-tripin, tiedossa on nimittäin ihanan Maija Vilkkumaan keikka entisillä kotikulmilla, Espoon Tapiolassa. Saa nähdä montako nenäliinaa tulee käytettyä, jos ehdin ennen keikkaa käydä kävelyllä niissä maisemissa, joissa jokunen vuosi sitten Pojon kanssa päivittäin tallattiin. Tässä pitäisi muutaman tunnin kuluttua olla jo tallilla, että ehdin liikuttaa Willin ennen lauantain tunteja, joten kai se on vaan paras painaa tuota "julkaise"-nappia. Jos en tee sitä nyt heti, ei tämä teksti päädy ikinä julkisuuteen. Oikolukukin jäänee normaalia kevyemmäksi, joten pahoittelut varmasti normaalia lukuisimmista typoista. Ja hei, jos joku jaksoi lukea loppuun, niin laitahan terveiset tuohon alle! Ei täällä turhan usein ole kommentteja teksteissäni, mutta nyt tahdon kaikkien toivottavan minulle ihanaa syntymäpäivää, kriiseilystä huolimatta!