Näytetään tekstit, joissa on tunniste jotainihanmuuta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jotainihanmuuta. Näytä kaikki tekstit

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Introvertti avautuu, osa 1

Hehee, tiedättekö kuinka monta keskeneräistä tekstiluonnosta mulla on arkistossa (mm. se lupaamani tensegrity-juttu...) odottamassa inspiration hetkeä, että saisin ne valmiiksi... Iso osa jää ikuisiksi ajoiksi keskeneräisiksi aihioiksi, koska en löydäkään oikeaa kulmaa juttuun, kyllästyn aiheeseen ennen kuin juttu on valmis tai sitten jokin kiinnostavampi ja ajankohtaisempi aihe vie mennessään. Tällä huteralla aasinsillalla pääsettekin tällä kertaa sukeltamaan tarkemmin mun sekavaakin sekavampaan pään sisäiseen maailmaan...

Jostain syystä törmäsin jokin aika sitten netin miljooniin persoonallisuustesteihin ja aihetta käsitteleviin youtube-videoihin. Ne ovat parhaimmillaan todella kiinnostavaa luettavaa, ja pahimmillaankin kaikkine karmeine stereotypioineen yleensä edes jossain määrin viihdyttäviä. Yksi tunnetuimmista persoonallisuutta luokittelevista järjestelmistä on varmasti Myers–Briggsin tyyppi-indikaattori (MBTI, Myers-Briggs Type Indicator), joka on "psykologinen indikaattori, joka kuvaa ihmisen persoonallisuutta neljän ulottuvuuden avulla." (Wikipedia) Wikipedian mukaan nämä neljä ulottuvuutta kuvastavat ihmisten asennetta ympäristöön (I, introvertti – E, ekstravertti), tapaa hankkia tietoa (S, tosiasiallinen – N, intuitiivinen), päätöksenteon perustetta (T, ajatteleva – F, tunteva), ja elämäntyyliä (J, harkitseva – P, spontaani). Testistä riippuen tulokset ilmoitetaan yleensä prosentuaalisina sijoittumisena näille akseleille, eli kukaan ihminen ei ole puhtaasti introvertti tai ekstravertti, ja kaikki me teemme päätöksiä sekä ajattelun että tunteen pohjalta. Olen tehnyt Myers-Briggs-testin moneen kertaan vuosien saatossa, ja muistaakseni aina tuloksena on ollut INFP (Introvert, iNtuitive, Feeling, Perceiving). Varsinkin introvertti-ekstrovertti-akselilla olen hyvin selkeä tapaus; viimeisimmän testin mukaan reilusti yli 80% introvertti! Netistä löytyy miljoonia meemejä, ohjeita jne. mm. otsikoilla "10 cool facts about introverts", "How to love an introvert" ja aina yhtä lohdullinen "No, you are not crazy, just introvert!" Suurin osa jutuista on hyvin kepeitä ja pintapuolisia yleistyksiä, mutta kyllä niissä yleensä on totuuden jyvänen mukana ja tunnistan kyllä itseni monesta. Vai miltä kuulostaa seuraava luennehdinta:

The Idealist – INFP Personality
"INFPs, like most introverts, are quiet and reserved. They prefer not to talk about themselves, especially in the first encounter with a new person. They like spending time alone in quiet places where they can make sense of what is happening around them. They love analyzing signs and symbols, and consider them to be metaphors that have deeper meanings related to life. They are lost in their imagination and daydreams, always drowned in the depth of their thoughts, fantasies, and ideas."

Testin pohjalta ei voi ennustaa ihmisten käyttäytymistä, mutta se antaa kuitenkin jonkilaista osviittaa ihmisten taipumuksista, vahvuuksista ja heikkouksista. Testillä on omat puolestapuhujansa, ja kriitikkonsa, enkä täysin maallikkona osaa ottaa kantaa sen oikeellisuuteen. Itse suhtaudun siihen lähinnä kiinnostavana spekuloinnin aiheena (olenhan aito INFP!). MBTI perustuu Carl Jungin teorioihin, ja keskeisessä osassa ovat neljä kognitiivista funktiota, jotka jakautuvat kahteen ryhmään; päätöksentekofunktioita ovat logiikka (T, thinking) sekä arvot (F, feeling), ja tiedonkeruufunktioita ovat aistiminen (S, sensing) sekä intuitio (N, intuition). Lisäksi nämä neljä funktiota voivat suuntautua joko ulos tai sisäänpäin, mikä vaikuttaa niiden toimintaan. Yhteensä siis saadaan kahdeksan erilaista funktiota, joita normaali, terve ihminen käyttää kaikkia. Meillä on kuitenkin kaikilla omat suosikkimme näistä, ja niiden pohjalta MBTI jakaa ihmiset 16 eri persoonallisuustyyppiin. Nelikirjaimisen koodin ensimmäinen kirjain kertoo, onko dominoiva (eniten käytetty) funktio ulos- vai sisääpäin suuntautunut. Tämä indikoi mm. miten me hallitsemme energiaa; ekstrovertti (E) saa energiaa muista ihmisistä ja ulkoisesta maailmasta, kun taas introvertille (I) ulkomaailma on energiaa kuluttava paikka. Introvertti lataa akkujaan päästessään oman päänsä sisään, mikä yleensä (ei kuitenkaan aina!) edellyttää rauhaa ja yksinoloa. Ekstrovertille yksinäisyys sen sijaan voi olla ahdistavaa.

Kaksi keskimmäistä kirjainta kertovat, mitkä ovat kyseisen tyypin pääasialliset tiedonkeruu- ja päätöksentekofunktiot. MBTI-testin kehittäjät (Katharine Cook Briggs ja Isabel Briggs Myers, äiti ja tytär) lisäsivät neljännen ulottuvuuden (P-J), joka auttaa järjestämään kognitiiviset funktiot tärkeysjärjestykseen, sekä määrittää niiden suunnat (sisäinen-ulkoinen). En mene sen tarkemmin siihen, miten kirjainyhdistelmän järjestäminen tapahtuu, mutta annan esimerkkinä oman tyyppini hierarkian (cognitive function stack)



INFP-tyypillä dominoiva kognitiivinen funktio on Fi, eli sisäinen (introvertti) tunne/arvot. Koska F on päätöksentekoon vaikuttava funktio, INFP-tyyppi priorisoi päätöksenteon pohjana sisäiset arvot. Tunne, Feeling on siis jossain määrin harhaanjohtava termi. Dominoiva Fi ei tee ihmisestä tunteilevaa, vaan ristiriitatilanteessa faktat vs. arvot, Fi yleensä valitsee arvot. Esim. tilanteessa moraaliset arvot vs. taloudellisesti kannattava toiminta Fi valitsee mieluummin moraaliset arvot. Lähituotetun luomuruuan ostaminen edullisen massatuotetun sijaan voisi olla esimerkki tästä. Dominoiva Fi-funktio tekee ihmisestä yleensä idealistin. Joskus se tarkoittaa, että päätökset ja valinnat eivät ole sieltä fiksuimmasta päästä, ainakaan rationaalisen maailman mittapuulla arvioituna... Vai miltä kuulostaa päätös lähteä vastavalmistuneena tekniikan tohtorina opiskelemaan puuartesaaniksi, ostaa hevonen ja muuttaa maalle?! (Hmm, hevosihmisistä suurin osa on varmasti Fi-tyyppiä...kukaan järjellä päätöksiä tekevä ihminen tuskin koskaan päätyy ostamaan omaa hevosta!) Fi voi olla itsepäinen pitäessään kiinni omista arvoistaan, ja koska Fi on suuntautunut sisäänpäin, ulkomaailman on välillä vaikea ymmärtää logiikkaa ja perusteita Fi:n toiminnan pohjalla. Fi ei myöskään välttämättä halua tai kykene näyttämään tunteitaan ulospäin, joten vaikutelma voi pahimmillaan olla itsepäinen, irrationaalinen ja kylmä.

Introvertillä dominoiva funktio on aina suuntautunut sisäänpäin. Se, minkä ulkomaailma näkee introvertistä, on apufunktio, joka INFP:llä on Ne, eli ekstrovertti intuitio. N on tiedonkeruutapaan vaikuttava funktio, joten Ne etsii ideoita, konsepteja, kaavoja, ja näkee ympäristöstä yksityiskohtien sijaan ns. ison kuvan. Ne on usein luova, ja näkee yhteyksiä asoiden välillä, joita sensoriset tyypit eivät huomaa. Toisaalta Ne harhautuu aiheesta, jaarittelee, ei saa asioita valmiiksi, koska on lähtenyt jahtaamaan jo seuraavaa ajatusta jne. Eli hetkinen, käytännössä kuvailin juuri oman tapani kirjoittaa tätä blogia! Koska intuitio ohjaa havainnointia sensorisen tiedonkeruun kustannuksella, Ne ei välttämättä näe ilmiselviä asioita ympärillään, ja saattaa vaikuttaa haaveilijalta, naiivilta ja poissaolevalta (Well hello, have you met me?!?!) :D


(Tässä vaiheessa huomaan, että mun Ne on ottanut vallan, ja lähtenyt kuljettamaan juttua ihan eri suuntaan, kuin alunperin oli tarkoitus. Jätän siis loput funktiot toistaiseksi rauhaan, ja palaan niihin osassa 2, joka ehkä ilmestyy, tai sitten ei, pian tämän jälkeen. Riippuu siitä, saanko sen kirjoitettua valmiiksi, ennen kuin mun huomio karkaa taas muualle! :D)


Myers-Briggs testiä on käytetty niin työhön rekrytoinnin kuin kumppaninvalinnan apuvälineenä. Testiä on kuitenkin moitittu liian yksinkertaiseksi, ja jossain luokiteltu jopa täydeksi humpuukiksi. Kysymykset ovat jyrkkiä joko-tai-kysymyksiä, ja päivästä, mielentilasta yms. riippuen testi voi antaa samalle ihmiselle erilaisen tuloksen. Eikä näitä tyyppiluokituksia voikaan käyttää ennustamaan ihmisten käyttäytymistä, ja todellisuudessa ihmiset muokkaavat käytöstään jatkuvasti tilanteen vaatimalla tavalla. Vaikka itse olenkin selkeästi introvertti, ei minulle yleensä tuota vaikeuksia puhua yleisön edessä esim. opetustilanteessa. Professori Brian Little (itse vahvasti introvertti) puhuukin pseudo-ekstroverteistä, eli ihmiset käyttäytyvät esim. työelämässä usein vastoin luontoaan. Eikä se ole ongelma, niin kauan kun heille tarjoutuu säännöllisesti tilaisuus päästä palautumaan. Professori Little on muuten erittäin hyvä ja viihdyttävä puhuja, kannattaa tutustua! Tässä linkki TED-puheeseen parin vuoden takaa, ja youtubesta löytyy lisää materiaalia. Little puhuu MBTI:n sijaan mieluummin ns. Big five-mallista, jossa tarkastellaan viittä eri persoonallisuuden ulottuvuutta. Muistisääntönä viidestä ulottuvuudesta toimii lyhenne OCEAN, joka avattuna tarkoittaa seuraavaa: O = Openness to experience, C = Conscientiousness, E = Extraversion, A = Agreeableness ja N = Neuroticism.


Palatakseni siis alkuperäiseen aiheeseen, tarkoitus oli oikeastaan tarkastella tarkemmin introvertti-ekstrovertti-ulottuvuutta, joka esiintyy myös Big five-mallissa. En ole tehnyt kattavaa Big five-testiä, mutta nopean kymmenen kohdan pikatestin perusteella olen äärimmäisen introvertti (pisteet 30/100).  Paljon on spekuloitu ns. nature-nurture akselia, eli kuinka paljon käyttäytymiseen vaikuttaa geenit, ja kuinka paljon ympäristö. Mutta ainakin introvertti-ekstrovertti-akselille löytyy ihan fysiologisia selityksiä aivojen toiminnan tasolla. Kaikilla nisäkkäillä on aivoissa osa nimeltä neokorteksi, joka mahdollistaa monet kehittyneemmät toiminnot (mm. tietoiset aistimukset, abstraktit ajatusprosessit, päättely- ja suunnittelukyky, kielelliset toiminnot ja työmuisti). Neokorteksin toimintaan vaikuttaa sen aktivoinnin taso, mihin puolestaan vaikuttaa monet ulkoiset ärsykkeet sekä mm. tiettyjen nautintoaineiden sisältämät kemikaalit. Liian paljon aktivointia on yhtä lailla ongelma kuin liian alhainen aktivaation taso. Introverteillä ja ekstroverteillä on lähtökohtaisesti erilainen neokorteksin aktiivisuustaso. Toisin kuin voisi ajatella, introvertit kärsivät helposti liian korkeasta aktivaatiosta. Tästä johtuen päästäkseen lähemmäs optimaalista tasoa, introvertin täytyy kyetä laskemaan neokorteksin aktiivisuustasoa. Liiallinen stimulointi saa introvertin hulluksi, pää tuntuu sekavalta eikä ajatus kulje.  Siis todella välillä tuntuu siltä, että aivot lyövät täysin tyhjää! Ekstrovertti puolestaan kärsii ennemmin alistimuloidusta tilasta, joten hän kaipaa ulkopuolista stimulointia päästäkseen optimaaliselle tasolle. Kofeiini on keskushermostostimulantti, joten ekstrovertti hyötyy kofeiinista. Introvertille kofeiini voi taas olla suorituskykyä haittaava vaikutus. Erityisen haitallista liiallinen neokorteksin stimulointi introvertille on tilanteissa, joissa vaaditaan kvantitatiivista päättelyä rajallisessa ajassa. Tämän väitteen allekirjoitan kyllä täysin; vaikka olen aina ollut hyvä matematiikassa, kiireessä ja pienen paineen alla olen täysin kykenemätön suorittamaan päässä yksinkertaisiakaan laskutoimituksia. Paljonko on 5+7? Odota, ole hetki hiljaa, täytyy miettiä... Sen sijaan alkoholilla on keskushermostoon päinvastainen vaikutus, se laskee aktivoinnin tasoa. Antakaa siis minulle lasillinen hyvää valkoviiniä (mikä vaan kuiva ja kepeä sauvignon blanc kelpaa mainiosti!), niin minustahan tulee hetkellisesti nopeaälyinen ja säkenöivä ekstrovertti! Ekstrovertti taas alkoholin vaikutuksen alaisena joutuu etsimään yhä enemmän ulkoista stimulointia, mikä voi johtaa hyvinkin radikaaliin ja vastuuttomaan toimintaan. Kaikilla meillä on tuttavapiirissä ainakin yksi ekstrovertti, joka juhlissa käyttäytyy riehakkaasti, kunnes putoaa totaalisesti pöydän alle ja sammuu.

Professori Littlen mukaan eri Big five-luonteenpiirteillä on tiettyjä korrelaatioita hyvnvointiin ja jopa  fyysiseen terveyteen. Ekstrovertit ovat yleensä keskimäärin onnellisempia kuin intorvertit, mutta se ei tarkoita, etteikö introvertitkin kokisi elämäänsä tarkoitukselliseksi. Ekstrovertit reagoivat enemmän ja etsivät enemmän palkkioita, kun taas introvertit ovat herkempiä rangaistuksille. Molemmilla käytösmalleilla on ollut tarkoituksensa jo luolamiesaikoina; ekstrovertit ovat niitä, jotka bongaavat saaliseläimet ja tuovat ruuan pöytään, ja introvertit ovat valppaampia vaaroille ja varoittavat  myös holtittomia eksroverttitovereitaan varjoissa vaanivista petoeläimistä.

Näin maallikon keittiöpsykologian perusteella en osaa sanoa, onko introverttiydellä ja aistiyliherkkyysellä millainen korrelaatio, mutta jos ajatellaan tuota neokorteksin optimaalista aktivaatiotasoa, voisin kuvitella että introvertit ovat yleisesti herkempiä sensorisille ärsykkeille. Itsestäni huomaan, että varsinkin väsyneenä minusta tulee erittäin ääniherkkä. En välttämättä tarvitse täyttä hiljaisuutta, mutta yleistä hälinää en sellaisissa tilanteissa kestä yhtään. Itse asiassa äänimailman ja kuuloärsykkeiden hallinnassa auttaa niissä tilanteissa musiikki. Luurit korvilla pystyn muodostaan ympärilleni kuplan, ja siten saan suljettua hallitsemattomat ulkoiset ärsykkeet pois. Musiikki ei kuitenkaan saa olla liian kovalla, ja jos teen jotain keskittymistä vaativaa, täytyy musiikin tasoa hiljentää entisestään. Hyvä esimerkki on autolla ajaminen; maantieajossa saatan luukuttaa musiikkia suhteellisen kovallakin (siis introverttiskaalalla kovalla, kaikki on suhteellista...), mutta vilkkaassa kaupunkiliikenteessä tai jos vaikka joudun taskuparkkeeraamaan autoa ahtaaseen paikkaan, täytyy musiikkia hiljentää tai sammuttaa kokonaan. Eikä näissä tilanteissa ole kyse siitä, että musiikki peittäisi alleen joitakin tehtävän kannalta tärkeitä ääniä, vaan huomaan vaan ahdistuvani tai ärsyyntyväni, jos musiikki on liian kovalla.

Yleensä on arvioitu, että suurempi osa ihmisistä on ekstroverttejä, ja varsinkin länsimainen kulttuuri suosii ekstroverttityyppiä. Tosin koulussa introvertit pärjäävät aavistuksen verran paremmin, vaikka tyyppien välillä ei ole havaittu minkäänlaista eroa keskimääräisissä älykkyyksissä. Hiljaa luokassa istuminen ja kuunteleminen on introvertille luonteenomaista, mutta työelämässä usein edellytetään aktiivisuutta ja sosiaalisuutta, joka luonnistuu ekstroveteiltä paremmin. Suomalainen yhteiskunta on onneksi länsimaisessa mittakaavassa suhteellisen introverttiystävällinen, vaikka meilläkin kehitys on  viime vuosikymmeninä mennyt amerikkalaisempaan suuntaan. Nykyaikainen avokonttorityyppinen työympäristö on introvertille todellinen painajainen. Parhaiten kaikkia osapuolia palveleekin joustavat työympäristöt, joissa on mahdollista tehdä työtä sekä yhteisön keskellä että omassa rauhassa. Onneksi on havaittavissa myös uusi trendi, joka ottaa huomioon ihmisten yksilölliset tarpeet ja ymmärtää, että on myös yrityksen etu, että työntekijät saavat toteuttaa omia vahvuuksiaan ja taipumuksiaan työssä. Yhdysvaltalainen entinen yritysjuristi Susan Cain on kirjoittanut bestsellerin Quiet (suom, Hiljaiset), jossa hän tuo esiin monia introverteille tuttuja ongelmia ekstrovertissä maailmassa. En ole lukenut kirjaa, vielä, mutta lisäsin sen jo mentaaliselle lukulistalleni. Olen kuitenkin nähnyt useita haastatteluja ja puheita, joita Cain on pitänyt, ja lukenut arvioita kirjasta. Yksi lainaus kirjasta erityisesti pisti silmään; vaikka introvertti ei kasvokkain paljastakaan itsestään välttämättä juuri mitään, meille on ekstroverttejä ominaisempaa kertoa henkilökohtaisistakin asioista netissä ja esim blogissa jopa tuhansille lukijoille. Kirjoittaminen on introverteille yleensä mieluisin kommunikoinnin tapa, ja tässäkin kun juuri nyt istun, luurit korvilla (soittolistalla Siaa), paikallisen huoltoaseman nurkkapöydässä (jotta näen joka suuntaan, eikä kukaan pääse yllättämään mistään suunnasta), kello 23 illalla, tuntuu ihan turvalliselta ja luontevalta paljastaa sieluni syvimpiäkin tuntoja. Eihän tässä tilanteessa ole ketään lähimaillakaan, hengittämässä niskaan tai tuijottamassa tai tuomitsemassa.


Typical me!

lauantai 27. toukokuuta 2017

Potilas X lenkkeilee

- Kato kato Mamma, mä oon Valegro! Tai Totilas!

- No et oo, paremminkin Potilas. Mut ei sun tarvikaan, oot ihan tarpeeksi hieno, maailman hienoin Willi.

- Eiku... mun iskän iskä oli Welthrum, mä oon se! Oikee kouluhevonen, kato tulee piffit ja paffit! Kumpaa tää on?

- No ei kumpaakaan. Koitas nyt vaan kävellä, kouluhevosella pitää olla kunnollinen nelitahtinen käynti.

- Nomut se eläinlääkärikin sanoi, että saan jo ravata, suorilla urilla ainakin, Ja tässä olis suoraa baanaa vaikka kuinka pitkälle.

- Joo, ja se sanoi myös, että pieniä pätkiä. Sä oot nyt höseltänyt tota ihmeellistä humppaa melkein koko kotimatkan. 

- Kato, kaula on kaarella ja etujalat lentää! Oon hieno!

- Joo, tosi hieno. Mutta kuule kulta, kun oikeesti kouluhevosten EI kuulu heitellä etusiaan tollai, eikä varsinkaan painaa ohjiin kaula tuhannen mutkalla. Käyttäydys nyt.

- No höh. Saanko syödä välillä?

...

- Mamma, miksi sä puuskutat tollai? 

- (%&#! saakelin turboahdettu pitkäkoipi...)




torstai 18. toukokuuta 2017

Samu Haberin ääni

(*huokaus)

Addiktille on taas jäänyt normaalia pahempi putki päälle. Tällä kertaa sen aiheutti Samu Haber. Tai siis tarkemmin ottaen hänen aivan käsittämättömän maaginen äänensä.  Kuunnelkaa itse.




Need I say more?!? :D Oikeastaan voisin lopettaa tämän jutun kirjoittamisen tähän. Oleellisin tulikin jo. Mutta toisaalta rakastan asioiden puhkianalysointia. Näissä akustisissa versioissa tulee ehkä parhaiten esiin Samun ääni ja laulutaito, vaikka monissa Sunrise Avenuen biiseissä rakastan nimenomaan kunnon sähkökitarojen säröä ja räjähtäviä rumpuja. Rokkia, perkele! 

Mulla ei taida olla ketään opiskeluaikaisia tuttuja TKK:lta, jotka olisivat perehtyneet akustiikan ja äänen tutkimukseen? Olisi kiinnostavaa saada tarkempi analyysi Samun äänestä. Jokin siinä selvästi värähtelee juuri sillä taajudella, mikä uppoaa ainakin mun sieluuni. Matalat tai korkeat nuotit, säröt, ei väliä, kaikki toimii! Hyvä esimerkki Samun äänen säröytymisestä löytyy esim. kappaleesta "Little bit love". 

Täytyy myös hiukan selventää tän mun addiktion tasoa. Mulla on taipumus uppoutua asioihin perinpohjaisesti, oli kyse mistä vaan. Mieluummin överit kuin vajarit! Tässä muutama päivä sitten valvoin koko yön Sunrise Avenuen tuotantoa kuunnellen. Samalla tuli pakottava tarve kirjoittaa aiheesta. Neljän jälkeen aamulla taisin hetken miettiä, että pitäisikö mennä nukkumaan, seuraavana päivänä piti lähteä kahdeksalta töihin, mutta hylkäsin ajatuksen saman tien. Miksi nukkua, kun voi kuunnella ja fiilistellä hyvää musaa! Ja siis mä voin todella tuntikausia vaan kuunnella musaa, vain siihen keskittyen. Kuunnella sanoja, poimia tiettyjä instrumentteja bändin soitosta. Rummut erityisesti kiinnittää usein mun huomion. Tällä hetkellä mulla on vain jatkuvasti hajoavia ja vaihtuvia halpoja korvanappeja käytössä, mutta haaveilen kunnon langattomista luureista, joista kuuluisi kirkkaasti kaikki instrumentit, myös matalat taajuudet. Vaikka tässäkin analysoin biisejä aika teknisen tuntuisesti, ylivoimaisesti tärkeintä on kuitenkin tunne, joka biisistä välityy. Siis jos välittyy. Se on lopulta ainoa ratkaiseva kriteeri, päätyykö jokin biisi mun soittolistoille. Vaikkei olisi mitään akuutteja sydänsuruja, pystyn helposti hetkessä heittäytymään valtavan epätoivon valtaan ja täysin eläytymään laulajan tuskaan. Tai oikeastaan mihin tahansa tunnetilaan, joka biisistä välittyy. Kuuntelen musiikkia (myös keikoilla!) usein silmät kiinni, jolloin voin sulkea näköaistin kokonaan. Vain kuulo-, tunto- ja liikeaistit toimivat. Paikallaan oleminen on mahdotonta. Soitan käsillä näkymättömiä instrumentteja, rumpuja tai kosketinriffejä mukaillen. Kai sitä aivoihin erittyy jotain mielihyvähormonia tai vastaavaa, joka on ihan fysiologisesti addiktoivaa. Välillä pitää ihan oikeasti puolipakolla ottaa luurit korvilta ja laittaa puhelin pois, muuten on vaarana, että hukun liian syvälle mielikuvitusmaailmaan. Pystyn liiankin helposti sulkeutumaan ulkomaailmalta täysin vetämällä napit korviin ja volat kaakkoon. Kuplan sisään ei pääse kukaan eikä mikään, vain minä ja musiikki. Tänään viimeksi tallikaveri manasi, että oli laukannut mun perässä Willin tarhalle huhuillen ja huudellen, mutta olin autuaan tietämätön kaikesta mitä ympärillä tapahtui. Onneksi tää fanaattisin vaihe kestää yleensä vain hetken, joten pitkäaikaisvaikutuksia ei yleensä tule. Jossain vaiheessa palaan kuuntelemaan myös vanhempia rakkauksia, ja uusi ihastus viilenee normaalimmalle tasolle. Tai korvautuu uudella hullaantumisella. Sitä odotellessa, pahoittelut kaverit!

Tunnustan häpeilemättä, että ”Vain elämää”-ohjelmalla on ollut suuri vaikutus tähän viimeisimpään villitykseen. Olen toki ollut tietoinen yhtyeen nimeltä Sunrise Avenue olemassaolosta vuosikausia, ja pitänyt heidän musiikistaan. Suurimpien hittien sanat ovat olleet hallussa. Olen ihan viime vuosiin asti ollut hyvin passiivinen musiikin kuluttaja. Lähinnä olen kuunnellut mitä radio soittaa, ja kanavavalinnoista johtuen se on ollut enimmäkseen suomenkielistä musiikkia. Radiossa kuulluista artisteista ja heidän tuotannostaan on siten tullut tuttuja, eikä  englanninkielinen musiikki ole päässyt koskettamaan samalla tavalla. Kieli ei sinänsä ole mikään kynnys, ja esim. kirjoja luen enemmän englanniksi kuin suomeksi. Olen elämäni aikana itse ostanut vain kourallisen CD-levyjä, joista viimeisin taitaa olla Katri Ylanderin eka levy Idols-kisan jälkeen. Siis ”jokunen” vuosi sitten. Sitten tulivat älypuhelimet ja Spotify. En ole tekniikkavastainen, mutta en myöskään mikään gadget-friikki, jolla pitäisi olla aina viimeisimmät vimpaimet. Puhelimestä täytyy löytyä jonkinlainen kamera, Facebook ja Spotify.  Spotifyn myötä olen ensimmäistä kertaa ryhtynyt aktiivisesti valikoimaan mitä kuuntelen. Toisinaan valitsen tietyn artistin tietyn albumin, jota kuuntelen putkeen, mutta yleensä kuuntelen omia koostamiani artisti/bändikohtaisia soittolistoja. Sunrise-listalla on tällä hetkellä reilut 30 kappaletta. Lista elää alussa tietyn aikaa, kun hylkään biisejä, jotka eivät useammankaan soittokerran jälkeen uppoa, mutta vakiintuu ajan mittaan. Biiseistä tulee rakkaita, kun niistä tulee tuttuja.

Odotin jo ennalta erityisesti Irinan päivää Vain elämää-ohjelmassa, koska hän oli tämän kertaisista artisteista mulle ennestään tutuin ja rakkain. Samun tarina ja erityisesti tunnereaktiot, kun pöydässä alustettiin "Hiljaisuus"-kappaleen esitystä, olivat aika yllättäviä. Ja kyllähän siitä esityksestä tuli tunne vahvasti läpi, vähän harmi että Spotifyn taltioitu studioversio on sliipatumpi, ei tulkinnallisesti ihan yhtä voimakas. Nyt olisikin kiinnostavaa kuulla, onko puhtaasti sattumaa, että Sunrisen tuotannosta löytyy kappale nimeltä ”Damn Silence”, jossa tarinan kertoja yrittää saada yhteyttä kumppaniinsa, joka sulkeutuu ja vetäytyy kuoreensa. Coincidence?! I think not! Laitan tuohon alle videon biisistä. Kertosäkeessä lauletaan:

And I don’t know
The right tracks for this train
This is something I can’t explain
Could you say something? 
And I don’t know
The right words I should say
I never felt anything this way
Can’t you say something? 
And break the goddamn silence





Irinan Hiljaisuus on julkaistu vuonna 2005, Sunrisen Damn Silence 2011. Voi miten toivonkaan, että Irina esittäisi tämän kappaleen Samun päivänä! Tarinan molemmat puolet saataisiin ohjelmaan, ja ehkä vastaus tuohon esittämääni kysymykseen kappaleen inspiraatiosta? Damn Silence on tällä hetkellä se biisi, joka on pakko laittaa muutaman kerran repeatillä soimaan, kun se tulee soittolistalla vastaan. Todella harmi, että Samun Joutsenlaululle ei saatu julkaisulupaa Jussi Hakuliselta, ja täytyy myöntää, että en ihan ymmärrä ja sympatiseeraa Hakulista tässä asiassa. Tekijänoikeudet ovat tietysti tärkeä asia, mutta musiikin tai taiteen ylipäätään ei pitäisi olla kenenkään yksityisomaisuutta. Kiistassa ei lehtien mukaan ollut kyse rahasta, vaan periaatteesta (whatever that means...) Joutsenlaulu on hieno teos sekä alkuperäisessä muodossaan että Samun esittämänä. Se, että tarinaa on lyhennetty, ei vähennä sen viehätystä. Taidetta eri muodoissaan on varioitu kautta vuosisatojen. Sitä paitsi televisioversiossa Samun laulamat kaksi viimeistä nuottia (*megakylmikset!) olisivat jo ihan riittävä syy kyseisen version julkaisuun! Nyt ne voi kuulla vain Ruutu-palvelun kautta.

Jossain haastattelussa Samu kertoi, että Sunrise Avenuelta olisi tulossa uusi stuodioalbumi loppuvuodesta, ja sen jälkeen olisi kiertuetta tiedossa. Toivottavasti rundi ulottuu myös Suomeen, aion olla paikalla!

(Äänestä puhuttiin, mutta ei se muuten oo paskemman näköinenkään... :P ) 


keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Operaatio Kuplamuovi

Willi on tunnetusti onnettomuus- ja vamma-alttiimpi yksilö kuin Jari Litmanen. Jonkinlaista naarmua saa olla putsaamassa lähes viikoittain. Yleensä pieniä ja vaarattomia, joiden hoito on käytännössä vedellä suihkutus, ja kesäaikaan mahdollisesti tervalaastarin suihkaus päälle. Willi on harvinaisen kohelo jaloistaan, ja kai sillä on ohut iho, joka menee rikki jo katseesta. Hokkiaikaan täytyy olla kaikissa jaloissa putsit, ja silti se onnistuu muutaman kerran talvessa polkaisemaan hokilla jalkaan. Erityisesti se on kunnostautunut kolhimaan etusääriään tarhassa. Jonkin aikaa ihmettelin, miten se siinä onnistuu, kunnes hoksasin missä vika; Willillä on tarhassa betoninen kaivonrengas heinäastiana. Willillä on tapana tonkia ja heitellä heiniä syödessään. Sillä seurauksella, että heinät ovat levällään renkaan ympärillä ja takana. Parhaita paloja metsästäessään se sitten jumppaa ympäri rengasta, ja kolaa kinttujaan kovaan betonirenkaaseen. Joskus pidin sillä suojia etusissa, mutta haavat olivat usein suojien yläpuolella polvissa. Ja onhan päivittäinen suojittaminen ylimääräinen vaiva tallityöntekijälle. Jos siis hevosta ei voi kääriä kuplamuoviin, pehmustetaan kaivonrengas! Tähän tarvitaan vain retkipatja sekä sopivia kiinnityshihnoja. Seuraavassa kuvakertomuksena, kuinka "Operaatio Kuplamuovi" käytännössä toteutettiin.


The Ongelma.


Ratkaisu? Ei kovin käytännöllinen.


Parempi vaihtoehto: hevosen sijaan kääritään betonirengas pehmusteisiin! Tässä assistentti työssään.


Voilà! Retkipatjan reuna on käännetty kaksinkerroin, jotta saadaan paksumpi pehmuste kriittiseen paikkaan renkaan yläreunaan.

Ennen eläinten altistamista testiolosuhteille suoritettiin ihmiskoe. Taipuisa assistentti demonstroi tässä, miten pehmustettu reuna on nyt mukava ja ennen kaikkea turvallinen herkille säärille. 



Seuraavaksi käytettiin valmiiksi pehmustettua koe-eläintä. Koe-eläin testasi rakenteen sekä sisä- että ulkopuolelta ja totesi sen kelvolliseksi.



Lopulta tuotiin paikalle potentiaalinen loppukäyttäjä tutustumaan uuteen ruokintakaukaloonsa. Kohdetta kannattaa lähestyä varovaisesti tarkkaillen ja äänekkäästi puhisten.



Kaula venyy venyy. Porkkanoiden kannustamana uskaltaa kurkottaa renkaan sisään.



Pehmuste sai varsin nopeasti käyttäjältä hyväksynnän, ja voitiin siirtyä normaaliin ruokailumoodiin.



Sirot ja herkkääkin herkemmät sääret ovat ainakin vähän paremmassa suojassa kovaa maailmaa vastaan. Työryhmä jää tarkkailemaan tilannetta ja keräämään dataa pitkän aikavälin käyttökokemuksista.



Disclaimer: No animals or humans were harmed during this project. Only voluntary humans and softly padded animals were used in preliminary testing.



Söpöys-faktori kohdillaan tämän vapaaehtoisen koe-eläimen kohdalla! Ringo on todellinen Tähti! 


Tosi huvittavaa. Kuolen nauruun.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Ponikorkuinen pylly ja kädet väsyy

(eikö tiettyjä ruumiinosia mainitsemalla saada klikkejä blogiin?)

Koitan taistella erinäisten videoeditoriohjelmien kanssa ja muokata pidempää pätkää in-hand-työskentelystä, mutta sitä odotellessa saatte katsella kevyempää väliaikaohjelmaa. Willi on meidän tallilla kuuluisa taidostaan vääntäytyä mitä erikoisimpiin asentoihin, kun sitä kutittaa jostain. Se on kouluttanut minut hyvin; kun Willi sanoo, että rapsuta, minä kysyn että mistä ja kuinka kovaa. Käytän lyhyitä rapsutteluhetkiä usein palkkioina in-hand-työskentelyn lomassa, mutta aina välillä sitä pitää antautua ihan kunnolla ryhnyttämään ja rapsuttelemaan kun herra sitä pyytää. Alla pieni videopätkä, jossa näkyy joitakin Willin tyypillisiä venytys- ja jumppa-asentoja. Meidän ei tarvitse harrastaa porkkanavenytyksiä, rapsutusvenytykset hoitanevat saman asian! Core-lihaksille ihan hyvää treeniähän tuokin kai on!



Kuvaus: Tanja Kankilampi

maanantai 8. elokuuta 2016

Tittidii!

(Sori, en keksinyt mitään nasevaa otsikkoa)

Red zone-osaa II odotellessa taas jotain ihan muuta. Kun tuntui, ettei koulunysväys kiinnosta meitä kumpaakaan, niin piti hiukan tuulettaa päänuppia. Halusin myös tehdä vaihteeksi enemmän laukkapitoista treeniä, jossa Willi saisi liikkua reilummin ja isommin eteen. Hyvää jumppaa selälle. Eli kavaletteja hyppelehtimään! ("Esteiksi" en noita max. 60 cm korkeita rakennelmia kehtaa kutsua)

Viimeksi kun Willi on harrastanut hyppelyä, tapahtui se ilman ratsastajaa irtona. Nyt päätin itsekin osallistua, joten ei muuta kun jumppasarjaa rakentamaan. Kovin kummoisia teknisiä tehtäviä en edes yritä suunnitella, jumppasarja ja/tai jokunen yksittäinen ristikko ympyrällä on hyväksi havaittu. Tehtävät on hyvä suunnitella niin, että niiden jälkeen on seinä lähellä, jos/kun jarrut katoavat. Jumppasarjan lisäksi laitoin toiselle pitkälle sivulle pienen ristikon, sinivalkoisissa väreissä ihan olympialaisten kunniaksi! Ollaan hengessä mukana, Elmo ja Deedee!


Olympialaisten kunniaksi sinivalkoinen ristikko. Go Elmo ja Deedee, me ollaan hengessä mukana!


Willihän tiesi heti, mistä on kyse. Oli kuulkaa niin korvat töttöröllä saman tien kun talutin sen maneesiin. Alkulämpässä en kovin kummoisia vaatinut, kunhan ravailtiin kevyttä ravia kevyesti taivutellen molempiin suuntiin. Ja sitten sitä laukkaa... Ihan ekat laukka-askeleet Willi ottaa usein vähän hitaasti, mutta sitten kun se saa kropan liikkeelle, sen laukka on ihanan pyörivää. Kun välikäyntien jälkeen keräilin ohjia käteen, herra oli jo kovaa menossa ja tarjosi laukkaa pienimmästäkin vihjeestä. Laukattiin päädyssä ympyrällä, siten että käänsin jumppasarjan kahden viimeisen esteen välistä. Willi katsoi joka kerran toiveikkaana esteille, että joko saa mennä? No, mene nyt sitten. Aloitettiin kuvan yksittäisestä ristikkokavaletista. Tittidii! Willi ampui kohti kavalettia heti kun sain sen suoristettua nenä estettä kohti, ja hypyn perään iloisesti kunnon koikkaloikkaa! Selkä kaarelle (no sitähän mä halusin jumpata!) ja kaikkia jalkoja vuorollaan ilmaan! Säntäämiseen olin varautunut, joten ohjasin Willin kohti maneesin päätyä, mutta en niihin loikkiin... Willi ehti jo jopa pysähtyä, mutta vielä kerran sieltä tuli sellainen jumppaliike, että kuulkaa täti kyydissä horjahti vähän enemmän. Ja kas, ratsastaja jalkautui kauniisti hevosen viereen! Nätisti suorin vartaloin, tasajalka-alastulolla, ohjat edelleen kädessä! Eikä ketään näkemässä! Minkähänlaiset pisteet olis tuosta saanut Rion voimistelumatolla?

Ei siinä auttanut muu kun kiivetä takaisin selkään. Lievien hallittavuusongelmien vuoksi jatkettiin tovi ihan sileällä laukassa, menohaluja oli vaikka muille jakaa. Tosin täytyy tunnustaa, että hiukka ollaan tässäkin kehitytty; Willi ei tullut ollenkaan raskaaksi kädelle, vaan reagoi nätisti ihan pieniin pidätteisiin, kunhan istuin lähellä. Mutta kokoajan se edelleen kyttäsi josko olisin ohjaamassa esteelle. Pikkuisen oli kyllä pelko persuuksissa, kun ei ollut ketään edes perään katsomassa, aina yhtä fiksua hypätä yksin... Mutta pakkohan se oli tulla ristikko vielä uudestaan, edes kerran. Otettiin varmuuden vuoksi ravilähestyminen, koska ravista hypätessä Willi ei yleensä reagoin niin isosti kuin laukassa. Väärin! Samat loikat, mutta tällä kertaa olin sen verran paremmin varautunut niihin, että sain pyllyn heti penkkiin, istuin itse taakse ja sain Willin nupin ylös. Ja taas pysäytys maneesiin päätyseinään. Se, että mulla on käytössä vain koulusatula, ei tee noissa loikissa istumista yhtään helpommaksi. Tässä vaiheessa päätin, että oikeastaan ihan hyvin voidaan tehdä sitä laukkatreeniä vaan sileällä, eihän meidän oikeesti oo mikään pakko hypätä... Palataan asiaan hiukan myöhemmin, kun saan jonkun avustajan tueksi ja turvaksi/soittamaan ambulanssia!

Loppuverryttelyssä Willi tuntui kyllä tosi hienolta. Vaikka se edelleen mielellään menee isoa hiihtelyravia, ei se painu ollenkaan niin etupainoiseksi kuin ennen. Tuntuma suuhun pysyy koko ajan ihan kevyenä, ja Willi taipuu oikein mukavasti molempiin suuntiin. Onhan se toisaalta kiva todeta, että kivoin hevonen, jolla koskaan on ratsastanut, on oma! Kaikesta huolimatta.

Vanha kuva irtohypytyksestä, mutta tästä saa vähän osviittaa siitä, millaisia muuveja Willi tarjoilee esteen jälkeen. Selkäjumppaahan tuokin on, tavallaan...

lauantai 21. toukokuuta 2016

Hell Yeah! (ts. miksi tarvitsen Maija Vilkkumaata elääkseni)

"Aja! Kaasu pohjaan! Aja! Tonne ohjaa!"

Tiedätkö sen tunteen, kun arki ahdistaa tai tuntuu muuten vaan kovin tylsältä ja harmaalta, ja tekee mieli paeta johonkin toiseen todellisuuteen? Jonnekin, missä kaikki, sinä itse mukaan lukien, on toisin, ja mikä vaan on mahdollista? Minulla on vilkas mielikuvitus, ja usein todellinen elämä tuntuu jäävän pahasti pään sisäisen, villin ja vilkkaan elämän varjoon. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen meistä tarvitsee aina silloin tällöin pienen palan Maija Vilkkumaata elämäänsä, mieluiten livenä. Tänään (no okei, eilen...) sitä oli onneksi taas tarjolla, tällä kertaa Tavastialla. Tässä tarkempi selvitys, miksi itse olen Maijan tuotannosta riippuvainen. Sori, ei taaskaan hevosjuttuja, mutta hei, (with attitude:) omassa blogissanihan mä voin tehdä ihan mitä ite haluan! Nih!  (/attitude)

Kuuntelen (enimmäkseen) kotimaista poppia aika laajasti, mutta kieltämättä muutama artisti on saanut erityisaseman spotifyn listoillani. Biiseissä minulle ehdottomasti tärkeintä on lyriikat. Jos sanat koskettavat, muulla ei ole niin väliä. Jos sanoma ei tavoita, on ihan samantekevää miten kaunis melodia tai tarttuva biitti biisissä on. Maija Vilkkumaan biiseissä on usein yllättävät ja ennen kaikkea vahvat sanoitukset, joista löytyy useammankin kuuntelun jälkeen yhä uusia kerroksia. Niissä on myös juuri sopivaa "I don't give a f*ck"-asennetta ja henkistä keskisormen näyttämistä. Tähän voisi ottaa melkein mistä tahansa biisistä jonkin poiminnan esimerkiksi. Parhaita fiiliksen nostattajia "Maija rokkaa!"-soittolistallani ovat mm. Aja! ("Aja! Kaasu pohjaan! Aja! Tonne ohjaa!"),  Lottovoitto ("Tänä yönä vihdoin sä pääset pois, tästä paskamaasta, täällä miehet/naiset/lapset tappaa toisiaan."), Ei ("Päästä mut ulos jumalauta!"), Ingalsin Laura ("Mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran, vielä joskus teen mitä huvittaa! Ja niitä kaduttaa.") sekä all-time favourite Satumaa-tango, jonka kohdalla tässä voisi siteerata koko biisiä alusta loppuun. Toisaalta lakonisella äänellä todettu "Mä en luopuisi ikinä. Mut aina ei kysytä" (Kaivopuiston jää) on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella pysäyttävää.

Olen ollut aika kiltti lapsi pienenä. Lapsuuteni ihanteita olivat Tiina-kirjojen reipas poikatyttö Tiina, Vihervaaran Anna ja Peppi Pitkätossu (miettikää, oma hevonen, omassa huoneessa!). Samoin ruotsalaiset Lotta-kirjat tuli kahlattua moneen kertaan läpi. Näissä hahmoissa vetosi erityisesti suorapuheisuus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus, heikompien puolelle asettuminen. Olisin myös halunut olla sellainen, mutta todellisuudessa olin ujo ja hiljainen, enkä uskaltanut sanoa muille vastaan. Vanhempanakin salaa kuvittelin usein olevani tarinoiden rohkean räiskyvä sankaritar, vaikka oikeasti olinkin hyvin tavallinen. Muistan, kun "Ingalsin Laura" ilmestyi, niin suorastaan järkytyin biisin sanoista. Miten kukaan voi olla niin kamala, että oikeasti pöllii ruotsinmaikan visan ja ostaa sillä lentoliput Lontooseen?! (Huomattehan muuten, miten vilkkaassa mielikuvituksessani kuvittelen biisin sanojen kuvastavan jotain todellisuutta!!!) Silti salaa haaveilin, että olisin itse juuri tuollainen rohkea kapinallinen. Samoin "Satumaa-tango" saa kipinän heräämään päässäni, todellakin laitan stereot lujempaa! Nykyään pystyn jo ihan oikeasti samaistumaan ja allekirjoittamaan sanat "mä oon kontannut niin kauan, että voin tehdä mitä vaan!"

Analyyttisen insinöörikuoren alla olen aika herkkä ja tunteellinen, ja koen musiikkiin liittyvät tunteet hyvin voimakkaina. Peruspositiivisesta ja optimistisesta luonteestani huolimatta minusta on ihanaa välillä oikein velloa epätoivon alhossa ja sydänsuruissa. Valon ja ilon vastapainoksi tummia värejä ja varjoja. Tiedättehän, highest high ja lowest low. Silloin soi Maijan biisi "Se ei olekaan niin". Kaikessa raastavuudessaan sen luukuttaminen täysillä on todella puhdistavaa ja vapauttavaa! Tämä(kin) biisi saa minussa aikaan todella fyysisiä tuntemuksia, ja sen kuunteleminen hiljaa paikallaan istuen on mahdotonta. Seuraavat lainit kuuluu lähes huutaa, jos ei ääneen, niin ainakin pään sisällä, virtuaalisesti hiuksia päästä repien:

"Mä olen verta, mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa

Mä luulin, että viha väsyy
suru sammuu tai himmentyy

Mä luulin, että kipu häipyy
menee kadoksiin
Mut se ei olekaan niin"

Tämä biisi on keikkaohjelmiston ns. surutrilogian viimeinen osa, jonka  muut osat ovat uusin sinkku "Kaivopuiston jää" ja "Mä haluan". Live-versiot näistä biiseistä ovat muuten ihan h-u-i-k-e-i-t-a, mistähän ne saisi spotifyihin?! Oman spotify-listani loppuun olen tehnyt oman version surutrilogiasta, biiseinä "Kaivopuiston jää", "Se ei olekaan niin" ja "Onnea". Maija on viimeisimmät näkemäni keikat aloittanut "Onnea"-biisillä, joka saa myös kyynelkanavat auki. Kun yleisön seassa odottelun ja alkunauhan ("Keikan alkuun kolme minuuttia!") jälkeen Tavastian äänentoisto iskee täydellä voimalla kroppaan (love love LOVE IT!!!!), ja koko bändi seisoo hyvin ilmeettöminä paikoillaan Maijan laulaessa, on tunnelma jotain ihan käsittämätöntä! Voi kun sen saisi purkkiin, ja voisi raottaa kantta kotonakin aina silloin kuin iskee akuutti livemusan puutos. Biisi on Maijalle jopa epätyypillisen vähäeleinen ja tunnelmalta yhtä aikaa haikea ja toisaalta ylevöittävä. En edes oikein tiedä, vuodatanko haikeuden, jonkinlaisen voitonriemun vai jonkin muun määrittelemättömän tunteen kyyneleitä, mutta kuivin silmin selviän harvoin.

"Sinä väistät kosketusta,
muistan kun sä painoit lattiaan
Juhlatilan komerossa
rakastin sua niin kuin en ketään koskaan
Kone nousee,
huudan villatakin hihaan "Joku auttakaa!" (toim. huom. megakylmikset, joka kerta!!!)
Hän hävii multa hitaasti,
hän vajoo vieraiksi kasvoiksi kohinaan

Oo-o oo-o ooo, o-o-oo Onnea
oli pakko saada
Panin arvan taskuun
ja juomat laskuun
Huusin, ettei mua mikään kaada!

Oo-o oo-o ooo, o-o-oo Onnea,
mikä on sen taksa
Sille pystytät salkoo
rystyset valkoisina,
kunnes et enää jaksa"

Sekä "Onnea" että "Se ei olekaan niin"-biiseissä on käytetty samaa rakastamaani tehokeinoa; biisien lopussa on pitkähkö instrumentaaliosa, joka jatkuu ja jatkuu lähes muuttumattomana, mutta kuitenkin hiukan taustalla eläen ja loppua kohden kasvaen. Love it! (Sama toimii muuten välisoittona keskellä biisiä, esim. Antti Tuiskun "Viilto" tai Jesse Kaikurannan "Kehä", jotka myös ovat molemmat ehdottomia lemppareitani tällä raastavuus-osastolla!) Oman surutrilogiani perään lohduttaa "Puisto puhuu":

"Se sanoi: nouse ja paa
huuliisi punaa
nyt vähän näyttää siltä
et maailma ei loppunutkaan
vielä sun pää
on surusta raskas
mut se sellaiseksi ei jää


Sun tiesi, ne päätyvät hyvään
kun hengität, hengitä syvään"

Keikoilla surutrilogian jälkeen biletetään; Lottovoitto, Ingalsin Laura, Kristiina, ja Kesä tässä muutamia mainitakseni. Kuvittelenko vaan, vai olikohan tämänkertainen Tavastian setti pidempi, kuin taannoinen Turun Gongissa vedetty? Vajaa pari tuntia meni silti hujauksessa. En tajua, miten artistien ääni kestää, itse kähisin jo keikan puolessa välissä. Kai se on harjoituksesta ja äänenhallinnasta kiinni. Maija on muuten myös erittäin viihdyttävä puhuja, tarinat liian(ko?) lyhyestä mekosta ja (piip)-karvashortseista saivat hyvät naurut. Maija muistutti myös, ettei todellakaan pidä istua sievistellen jalat yhdessä niin kuin missejä neuvotaan, ja että twitteri on ehkä saatanasta...

Never meet your idols. Tämä on ollut elämänohjeeni suhteessa idoleihini. Tilanteet ovat helposti kiusallisia kaikille osapuolille. Vaikka miten suunnittelisi etukäteen, mitä fiksua ja nerokasta sitä sanoisi, todellisuudessa olen näissä tilanteissa taas ujo tuppisuu. En ollenkaan sellainen säkenöivä ja älykkäitä nokkeluuksia rennosti pudotteleva tyyppi, joka asuu jossain syvällä pääni sisällä. Mahdollisesti todellinen ihminen idolin julkisivun takana ei ollenkaan vastaa sitä mielikuvaa, jonka omassa päässään on luonut, ja voi tuottaa pettymyksen. Tai mikä vielä pahempaa, idoli voikin osoittautua täydeksi idiootiksi (synti, jota vaan en voi antaa anteeksi!), näinkin on joskus käynyt! Kerran olen kuitenkin rohkaistunut, ja jäänyt keikan jälkeen jonottamaan Maijan nimmaria (joka koristaa edelleen jääkaapin ovea!). Tietysti luimistelin ja odottelin jonon  viimeisenä, ja annoin muiden mennä edeltä. Ettei olisi yleisöä, kun vihdoin olisi minun vuoroni. Ehdin miettiä monenlaista nerokasta, mitä sanoisin (älykästä ja hauskaa, mutta kuitenkin lyhyen napakkaa, artistilla on ollut jo pitkä ilta!). No, sain soperrettua kiitokset mahtavasta keikasta, ehkä puolet suunnittelemastani nerokkasta kommentista, pyysin nimmarin pääsylippuun ja lupasin tulla toistekin keikalle. Maija oli ihana, hymyili ja kiitti. Ajoin onnellisena ja pienesti tunnelmasta humaltuneena kotiin. Aamulla herättyäni olin edelleen keikkatunnelmissa ja onnesta soikeana. Ja kuin kirsikkana kakun päälle, luin Maijan omasta keikkaa koskevasta facebook-päivityksestä omia sanojani! How unreal is that?!?! Joten päivitän mottoni; 
Never meet your idols, unless they are as awesome and cool as Maija Vilkkumaa!

Illan outfitti valmiina. Ei, en aio julkaista selfietä itsestäni peilin edessä töröttämässä... Vakiovarusteina mun lempparikorut; "take no shit"-hevosenkenkä kaulassa, Lontoon tuliainen sormessa ja kunnon killuttimet korvissa! Ja puhelinkin sen tietää, että tänään on Maijaaaaaa! Tavastialla!

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Addikti avautuu

(Warning! The following text has extremely low, practically non-existing horse-content!)

Helsinki! Ihmisiä! Metron liukuportaissa kiirehtiminen!  Päin punaisia kävely! Ja sateinen Narinkkatori.

Tänään aamulla buranaa (600 mg) naamaan, muuten ei kävely onnistu. Ei, pää ei ole kipeä (viikonlopun alkoholiannos tasan 0 mg), mutta jalkapohjia särkee vieläkin ja polvi on tohjona. Tai no, jotenkin pääkin tuntuu hataralta, mutta se johtuu vain siitä tunteiden sekamelskasta, joka siellä on pyörinyt koko viikonlopun. Mutta NIIIIIN hyvästä syystä! Arvelin, että en mitenkään saa ajatuksiani mahtumaan yhteen FB-statukseen, joten päätin käyttää tätä käytössäni olevaa foorumia ajatusten tuulettamiseen.


Tutut tietävät, että olen melkoinen musa-addikti. Olen kehittänyt pahemmanlaatuisen riippuvuussuhteen spotifyhin ja korvanappeihin. Tallilla puuhatessa piuhat ovat kuitenkin epäkäytännölliset, ja  hevosten kanssa puljatessa on jo turvallisuussyistä hyvä olla omatkin korvat auki ympäristölle. Nyt julkinen pahoittelu ja varoitus tallikavereille, jotka joutuvat kuuntelemaan mielimusiikkiani kännykän kajareiden kautta; tiedätte kyllä, mitä me tällä viikolla kuunnellaan! :P Viikonloppuna oli pakko päästä todistamaan paikanpäällä Antti Tuiskun peto-spektaakkelia. Eikä kerta-annos todellakaan riittänyt...

Lauantaina lähdin konserttiin hiukan sekavin odotuksi; Tuisku on yksi suosikeistani, ja kerran herran liveshown nähneenä tiesin hänen(kin) olevan parhaimmillaan nimenomaan livenä. Shown suhteen ei siis ollut epäilyksiä, mietin vain miten itse viihdyn ja pystynkö täysillä heittäytymään musiikin vietäväksi katsomossa istuen. Onneksi yleisön takapuolet irtosivat penkeistä jo heti ekan biisin alkaessa, joten sen suhteen huoleni oli turha! Eikä koko parituntisen shown aikana juuri tarvinnut alas istua. Aivan sairaan siistiä! Lauloin, heiluin ja hilluin kuin millä tahansa klubilla ikään! Tätä on saatava lisää, heti!!!

Kotimatka oli melkoista tunteiden myllerrystä. Helsinki! Kaikki ne valot! Kaikki muistot, mitä tähän kaupunkiin liittyy! Muutin Espooseen heti lukion jälkeen opiskelemaan, ja olen asunut Otaniemi-Lauttasaari-Tapiola akselilla suurimman osan aikuisiästäni. Kävelin tahallani mutkan kautta rautatieasemalta Kamppiin, ja nautin saappaiden kopinasta katukiviä vasten. Korvissa soivan musiikin tahtiin. Kävin kurkkaamassa onko Circukseen jonoa (ei ollut, ainakaan vielä siihen aikaan!), siellä olisi ollut konsertin jatkobileet Roope Salmisen johdolla. No, olin autolla liikkeellä, eikä ajatus lähteä yksin baariin notkumaan houkutellut, joten jatkoin kiltisti matkaa Ruoholahteen autolle. Ajoin Tapiolan ja entisen kotitalon kautta, siellä on henkinen koti vieläkin. Mietin, miten erilaiseksi elämä olisi toisessa todellisuudessa muodostunut. Tietyllä tavalla vaihdoin entisen elämäntavan ja kaupunkilaisuuden, no hevoseen! Ei välttämättä huono vaihtokauppa, mutta aina välillä sitä jää miettimään, että mitä jos... Kotimatkalla hullu ajatus toisesta keikasta heti perään alkoi itää aivoissa, enkä aamulla saanut rauhaa ajatukselta... Ja pahus sentään, kun tarkistin, niin lippupalveluun oli vapautunut vielä permantopaikkoja sunnuntainkin keikalle, joten järjen ääni sikseen ja eikun uudestaan! How crazy is that, I know!!!


No, vaikka kroppa maksaa siitä nyt hintaa, niin oli se sen arvoista! Tunnelma täpötäyden Areenan permannolla oli ihan käsittämätön; koko se yleisömeri ympärillä huutaa, taputtaa ja laulaa mukana! Luulen, että Willillä on tänään aika kevyt päivä. Polvi ei todellakaan kestä pitkää kävelyä eikä pää toimi sillä teholla, että kannattaisi kiivetä selkään. Kasvoilla on vieläkin typerän onnellinen virne, ja jos näätte pikkuruisen tummansinisen Toyotan liikkuvan Pohja-Tammisaari-akselilla hiukan hytkyen, se johtuu vain siitä, että kuskille jäi keikka päälle!


Hot or Not? No hothotHOT!!!

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Ja vielä vähän diipimpää... etene varoen!

Hmm, tämä on teksti, jota en ehkä koskaan julkaise. Tai edes kirjoita loppuun. Tämä on se teksti, joka minun piti kirjoittaa jo tuohon "diippiä shittiä"-juttuun, mutta sitten ystävämme itsesensuuri iski. Miksi ketään kiinnostaisi lukea mun mielen syövereistä nousevia, itsetutkiskelun (ja satunnaisen itsesäälin) tuloksena syntyneitä ajatelmia? No, miksi ketään kiinnostaa muutenkaan se, mitä tänne jorisen, tällä blogilla on muutenkin vain muutama lukija, ja niistäkin suurin osa varmasti mun henkilökohtaisia tuttuja, jotka löytävät tänne lähinnä naamakirjaan laittamieni linkkien perusteella. Siispä tätä tekstiä kirjoitan vain ja ainoastaan jonkinlaisena harjoitustehtävänä itselleni. Tekstin hevos-osuus tullee olemaan kohtuullisen olematon, joten hevosblogista kiinnostuneiden kannattaa lopettaa lukeminen viimeistään nyt. Oikeastaan kehoitan kaikkia niitä, jotka eivät halua tirkistellä liian syvälle pääkoppaani, lopettakaa lukeminen välittömästi! Melkein tekisi mieli lyödä tekstille ainakin K-30 leima, ettei nuoremmat lukijat järkyty. Varsinainen kootut selitykset-sarja saa ihan pian jatkoa "pörinä"-osan myötä, teksti on kuvia vaille valmis.

Miksi siis edelleen sormet naputtavat näppistä? Jaa-a, yksi syy voi olla se, että tänään on syntymäpäiväni. Tauluun tulee sellaiset lukemat, että ihan pikkasen kuulkaa ahistaa. Tai oikeastaan aika paljonkin. Julkisesti totean vain, kuten viime vuonnakin, että 32-vee, one more year! Hassua, olen siis saman ikäinen kuin aika monta vuotta nuorempi pikkusiskoni, kai sekin on mahdollista...:P Ikäkriisin rinnalle pukkaa monenlaita muuta kriisiä, joiden kourissa viime syksyn kurjuus aika pitkälti meni. Sinkkuihminen ei ehkä voi puhua ihmissuhdekriisistä, mutta entä ihmissuhteettomuuskriisi, voiko sellainen iskeä? Ei sillä, oikeastaan viihdyn oikein hyvin omillani, ainakin mieluummin näin kuin toimimattomassa suhteessa, sekin on kokeiltu. Itse asiassa nyt alkaa pikkuhiljaa vasta tuntua, että olen omillani ja kunnolla toipunut tuosta edellisestä keissistä. Kun on huomannut, että piru vie, minullahan ON omiakin mielipiteitä ja ajatuksia, enkä olekaan se aina toisen perässä hissukseen myötäilevä rukkanen, niin sitä alkaa oikeastaan pelätä, että toisen ihmisen kanssa muuttuisi taas sellaiseksi hiljaiseksi nyhvelöksi. Eikä tämä siis tarkoita, että minut olisi jotenkin jyrätty tossun alle, päinvastoin. Olen vaan kaikessa perusluonteeltani sellainen helposti muita myötäilevä ja konflikteja viimeiseen asti välttelevä tyyppi. Tiedättekö tyypin, sellainen häntää kaikille heiluttava pieni, vähän arka spanieli, joka haluaa, että kaikki tykkää siitä. Yrittää miellyttää vähän kaikkia, suututtamatta ketään, senkin uhalla, että sitä muuttuu pikkuhiljaa näkymättömäksi, lopulta myös omissa silmissään. Eron yhteydessä tuli käyty muutaman kerran ihan parisuhdeterapeutin puheilla, ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, puhuttiin siellä hiukan lapsuudestakin. Mielestäni olen saanut elää aika normaalin lapsuuden (tallillahan se enimmäkseen meni!), ei siihen ainakaan liity mitään elämää suurempia traumoja, mutta ehkä kieltämättä tietyt edelleen toteuttamani toimintatavat ja ajatusmallit ovat näkyvissä jo ihan lapsuudesta asti. Kun on nuoresta lähtien sitten toteuttanut samoja kaavoja ihmissuhteessaan, on niistä vaikea irtautua. Pelkään, että toistaisin samaa kaavaa myös tulevissa suhteissa. Taidan muutenkin olla jotenkin sosiaalisesti hitaasti kypsyvää sorttia, en muista missään vaiheessa nuoruudessakaan käyneeni läpi mitään kapinavaihetta. Ensimmäiset murkkuiän oireet ja (hyvin!) lyhyt "villit vuodet"-vaihe iski vasta siinä 25-30 ikävuoden korvilla! Ehkä mä siis olen nyt vasta oikeasti aikuistumassa...

Tämä helposti alistuva luonteenpiirre liittyy varmaan aika läheiseksi toiseen itsestäni tekemääni, positiiviseen, huomioon. Viittasin jo tuossa aiemmassa "diippiä shittiä"-jutussa siihen, että en yleensä jää kauheasti jossittelemaan menneiden perään. Se on osittain tietoinen valinta, koska mielestäni se on yksi onnellisuuden perusedellytys, mutta toisaalta uskon sen tulevan minulta aika luontevasti. Nimittäin koska minun on helppoa myötäillä muita ihmisiä, samoin minun on helppoa hyväksyä kaikennäköiset jutut, myös vastoinkäymiset elämässä. Vitsi tää kuulostaa aika pateettiselta näin kirjoitettuna, mutta odottakaa, tässä on oikeastaan ihan positiivinen pointti. Joku viisas on sanonut, että elämässä pitää oppia hyväksymään ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa. Aika moni asia on sellainen. Sairauksia ja onnettomuuksia sattuu. Muiden ihmisten tekemisiä ja valintoja ei voi muuttaa. Willistä ei tullut kilpahevosta. Let it go. Enkä kuvittele olevani mitenkään tavallista enemmän zen asioiden suhteen, vaan kyse on oikeastaan käytännöllisyydestä; on ihan valtavaa energian ja muiden voimavarojen hukkaa märehtiä asioita, joihin ei ole minkäänlaista vaikutusmahdollisuutta. Tämän kun sisäistää, elämä muuttuu paljon helpommaksi. Enkä väitä, ettenkö silti säännöllisin väliajoin syyllistyisi tuohon vellomiseen. Varsinkin viime syksynä ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun löysin itseni vielä kolmelta yöllä istumasta keittiön lattialta, surkuttelemassa itseäni, milloin minkäkin nyyhkybiisin tahtiin. Itse asiassa jouduin jossain vaiheessa kieltämään itseltäni tiettyjen, liian lähelle kolahtavien biisien kuuntelun kokonaan! Rankkaa tällaiselle musa-addiktille... Sen sijaan tilanteet pitää kohdata sellaisena kuin ne ovat, ja sopeuduttava. Jos ei muuta, niin ainahan vastoinkäymiset ainakin opettavat jotain, elämästä, asioista, itsestä. Toisaalta on tälläkin asialla varjopuolensa; ihailen suuresti niitä ihmisiä, joilla on valtava palo ja draivi kohti tavoitteitaan. Haluaisin olla itsekin sellainen. Tai siis olenhan minä ihan mahdoton unelmoija ja haihattelija, mutta jos aina vaan sopeutuu kaikkeen, on vaikea saada itsestäni irti sitä, että ihan oikeasti lähtisi kyynärpäät ruvella raivaaman tietä unelmia kohti. On helpompaa luovuttaa jo valmiiksi ja todeta, että ei se kuitenkaan onnistuisi. Ja tämä on ehkä tällä hetkellä se juttu, joka surettaa minua eniten. Miten voisin herättää sisäisen taistelijani? Vai enkö ole vaan vielä löytänyt sitä juttua (Willin lisäksi!), joka saisi minutkin todella toimimaan?

Tai oikeastaan, ehkä Willi nimenomaan eräällä tavalla on sellainen juttu. Willin ympärillähän mun elämäni tällä hetkellä pyörii, lähes kaikessa (tiedän, niin säälittävää!!!) Ylipäätään koko tämä "elämä uusiksi maalla"-tempaus oli ehkä monen ystäväni mielestä, jos nyt ei rohkea, niin ainakin yllättävä ja omaperäinen valinta. Mutta ei se minulle ollut niin kauhean iso juttu, vaan sekin pitkälti käytännön sanelema. Jonnekin piti muuttaa, pysyvää kotia ei ollut. Tulevaisuudennäkymät monessa suhteessa (esim. työura) olivat vähintäänkin epäselvät, joten oikeastaan mitään fiksattuja, kiinteitä rajoitteita ei ollut. Blogin esittelyä aikoinani kirjoitaessa mietin pitkään, miten kuvailisin itseäni, kuka/mikä minä olen. Ammatillisesti olin kokenut myös melkoisen identiteettikriisin. Olen viisi vuotta sitten väitellyt tohtoriksi, ja silloin jouduin ensi kertaa myös miettimään, mitä haluan työkseni tehdä. Siihen pisteeseen saakka oli lukiosta lähtien ollut hyvin selvä putki edessä; ensin dippainssin paperit käteen, noin niinkuin välitutkintona, ja sitten tutkijan ura ja väikkäri. Jossain kohtaa alkoi kuitenkin iskeä jonkinlainen akateeminen ahdistus (jonka muuten itsekin tajusin vasta näin jälkikäteen, ylläripylläri...), ja valmistuttuani lopulta tohtoriksi ei minulla ollutkaan enää minkäänlaista suunnitelmaa jatkosta. Noh, luonnollisesti valitsin sitten ammattikoulun aikuisopintolinjan ja puuartesaanin opinnot... Tätäkään valintaa en kadu (en suostu, energian hukkaa!), se oli ihanaa aikaa, mutta jos saisin aikakoneen, niin ehkä matkustaisin viiden vuoden taakse hiukan jeesaamaan ja rohkaisemaan nuorempaa itseäni, tiettyjä valintoja saattaisin tehdä nyt toisin. Mutta varmasti tuo kaikki oli sellaista, että se piti vaan käydä läpi, ja nyt vanhempana (ahdistus!) ja viisaampana (toivoa on!) osaan tarkastella asioita hiukan selkeämmästä perspektiivistä. Vaikka väitöskirjastani ei varmaan sitä nuorena haaveilemaani Nobelia ole tulossa, eikä se edes sanele mikroelektroniikkateollisuuden tulevaisuuden suuntaa, niin ehkä se ei silti ollut ihan hukkaan heitetty efortti.

Joko lähestytään lukijan sietorajaa? Olishan tätä tilitystä vielä ollut vaikka kuinka, mutta yö on vierähtänyt kirjoittaessani tässä kohtaa jo aamun puolelle. Tänään aion tehdä synttäreiden kunniaksi todellisen memory lane-tripin, tiedossa on nimittäin ihanan Maija Vilkkumaan keikka entisillä kotikulmilla, Espoon Tapiolassa. Saa nähdä montako nenäliinaa tulee käytettyä, jos ehdin ennen keikkaa käydä kävelyllä niissä maisemissa, joissa jokunen vuosi sitten Pojon kanssa päivittäin tallattiin. Tässä pitäisi muutaman tunnin kuluttua olla jo tallilla, että ehdin liikuttaa Willin ennen lauantain tunteja, joten kai se on vaan paras painaa tuota "julkaise"-nappia. Jos en tee sitä nyt heti, ei tämä teksti päädy ikinä julkisuuteen. Oikolukukin jäänee normaalia kevyemmäksi, joten pahoittelut varmasti normaalia lukuisimmista typoista. Ja hei, jos joku jaksoi lukea loppuun, niin laitahan terveiset tuohon alle! Ei täällä turhan usein ole kommentteja teksteissäni, mutta nyt tahdon kaikkien toivottavan minulle ihanaa syntymäpäivää, kriiseilystä huolimatta!