lauantai 10. kesäkuuta 2017

Greetings from Cloud Nine!

(Warning: Treenipostaus! Sisältää hehkutusta!)


Jeejeejeeeeee!!! Voitteko kuvitella, ME, eli Mr. Invalidi ja minä, oltiin viime sunnuntaina Minin tunnilla! Siis ekan kerran herra ties miten pitkään aikaan! Ja me jopa ravattiin! Oli niin ihanaa, että halkean! Käytän tässä jutussa ehkä pelkkiä huutomerkkejä!

Taannoisessa tallipalaverissa keväällä tuli puheeksi kutsua Mini pitkästä aikaa pitämään tallille tunteja. Innostus oli suurta myös ratsastuskoululaisten kesken, ja Mini-parka sai ekalla kerralla vetää seitsemän(!!!) ryhmää yhden illan aikana. Me invalidin kanssa odoteltiin silloin vielä tuomiota Willin jalasta, että saadaanko ravata, joten kärvistelin ja kiroilin hiljaa mielessäni katsomon puolella. Mutta nyt, kun virallinen lupa ravata on saatu, tarkoittaa se mun mielestä sitä, että on soveliasta osallistua ohjattuun valmennustoimintaan. Ainakin vähän. Pyysin Miniltä lyhyen, puolen tunnin täsmäsession aiheena sulkutaivutus vsemmalle (ja takaraivossa ajatus, että jos Willi on sikahyvä, niin voitais ottaa ekat ravit ratsain valvovan silmän alla.)

Valmistautuminen päivään aloitettiin hyvissä ajoin. Ratsastin Willillä tiistaina. Keskiviikkona herra pestiin ja puunattiin hienoon kuntoon. Torstaina, perjantaina ja lauantaina harrastettiin harkitusti liikuntaa lähinnä in-hand, tavoitteena hyväntuulinen ja kehostaan letkeä hevonen. Eli ei liikaa, eikä mitään vaikeaa. Selkään hieroin parina iltana arnikaa, Kaivelin jostain kaappien perältä jokseenkin siistin ratsastusasun (lue: ehjät housut!) ja laitoin tukan niskaan nutturalle + ripsaria silmiin (koska ulkonäkö ON tärkeää kouluratsastuksessa!) Tulin tallille hyvissä ajoin, ja otin Willin sisään, Se menee lämpimällä säällä helposti ihan veteläksi, joten ajattelin, että herra saapi jäähdytellä tallissa pari tuntia ennen tuntia. Ei sillä, että täällä olisi ollut mikään helle, mutta aurinkoista kuitenkin, ja aurinko nappaa mustaan karvaan aika mukavasti. Puoli tuntia ennen tunnin alkua lähdettiin jo kävelemään, maasta taluttaen. Mun viekas suunitelma oli selvästi toiminut, koska Willi oli oikein hyväntuulinen, ja pirtsakka, ei ollenkaan sellainen perässä vedettävä lahna, kuin se joskus kesällä osaa olla!

Tunti aloitettiin tavanomaiseen tapaan, tarkasteltiin nopeasti miten Willi tasapainottaa itseään, ja tehtiin pientä vauhtileikittelyä käynnissä. Isompia askeleita, ja sitten istunnalla pieni hidastus, samalla tarkkaillen mihin suuntaan Willi kaatuu ja sitä sitten korjaillen. Willi tuntui heti superhyvältä, varsin pienellä ulkolavan korjailulla se esitti oikein tasapainoista käyntiä molempiin suuntiin. Taivutukset aloitettiin oikealle, eli avosta laajahko käyntipiruetti. Sujui aika hyvin, Sitten se vaikeampi vasen kierros, sama tehtävä. Mini huomasi heti, mistä kiikastaa; en asettanut Williä kunnolla niskasta, joten piruetin puolivälissä se pullautti kaulan suoraksi ja lähti puskemaan lapa edellä käännöstä. Korjauksena otettiin uraa pitkin muutaman kerran pelkkää asetuksen säätämistä. Mini neuvoi viemään kättä johtavalla otteella sivulle ja ihan kiinni omaan reiteen lähelle polvea (toki ohjaspituutta lisäten, jottei hevosen päätä vedetä ohjalla linkkuun!). Ja sitten vaan odotetaan, miten hevonen ratkaisee ongelman. Pointti on se, että kun käsi on tuetu jalkaa vasten, se pysyy vakaana paikallaan, jolloin hevonen saa varmasti välittömän myötäyksen, kun se asettuu. Jos kättä vain vie sivulle mutta ei tue mihinkään, on suuri vaara, että hevosen myödätessä oma käsi liikkuu myös taakse, jolloin myötäys tulee myöhässä. Samoin on tärkeää, että hevosen nenää ohjataan ensin sivulle, eikä niin, että hevosen niska vedetään nyökkyyn, ja sitten vasta sivulle. Fiksuna poikana Willi hiffasi heti, mistä on kyse. Eikä sillä näyttänyt olevan mitään vaikeuksia asettua vasemmalle! Eikä tämän jälkeen ollut mitään vaikeuksia säilyttää taivutusta läpi käännöksen piruetissa. Niin pienestä se on joskus kiinni! Asetuksen säätämisen yhteydessä Mini mainitsi taas kanget hyvänä työkaluna, pitääköhän mun jossain vaiheessa oikeesti koittaa päästä yli niihin liittyvästä pelostani ja opetella niitäkin käyttämään...

Kun asetus vasemmalle alkoi toimia, todettiin, että vaikeampaa onkin säilyttää oikea asento taivutuksessa oikealle. Avossa Willi joko jättää ulkoetujalan liikaa uralle, tai lähtee kääntymään liikaa sisälle oikea lapa edellä. Hetken verran tehtiin tuttua silmukka-harjoitusta, jossa avosta käännetään puolipiruetti, muutama askel sulkua takaisin uralle päin, ja suoristuksen kautta avotaivutus uuteen suuntaan. Mini neuvoi tekemään sulkua vain sen verran, kun Willi säilyttää hyvän asennon, ja jatkamaan sitten suoristuksen kautta uuteen suuntaan. Kun pakka leviää sulussa, on sitä turha ruveta korjailemaan, vaan parempi hakea oikea asento uudelleen avon ja piruetin kautta. Muuten homma menee helposti korjailun korjailuksi. Avoon tultiin aika isossa käynnissä, ja annettiin liikkeen itsessään hidastaa ja koota Williä. Käännöksissä piti kuitenkin huolehtia, että kokoaminen säilyy, muuten käännös ja sulku ei onnistu.

Ja siis miten siistiä, Willi tuntui ihan superhyvältä! Kyllähän sitä itsekin keskittyy normaalia paremmin, kun on joku vieressä vahtimassa, mutta musta tuntuu, että Willikin skarppaa aina kun Mini on paikalla! Totesin jälleen kerran, että Willi on todella ihan käsittämättömän kiva hevonen ratsastaa, se on niin yritteliäs ja rehellinen! Ei mitään kekkulointia tai kiukuttelua, vaan kaikkiin pyyntöihin ja korjauksiin se vastasi tosi hyvin ja mielellään! Ei tollasta kultakimpaletta ole toista vielä vastaan tullut! Pärski välillä tyytyväisenä, kun sai kehut ja pienen lepohetken. Pieniä takoja pidettiin tosi tiuhaan, koska Willillä on nyt ratsastettu niin vähän. Mutta ei se tuntunut puolessa tunnissa vielä yhtään väsähtävän, päin vastoin, se olisi ollut innokas tekemään enemmänkin.

Lopuksi nimittäin kokeiltiin sitä raviakin. Ihan vaan pari pätkää, ja helpompaan suuntaan. Ensimmäinen siirtyminen tehtiin suoraan käyntipiruetista, jolloin piruetin avulla varmistettiin, että Willin asento siirtymisessä on mahdollisimman hyvä. Ja kuulkaa tuli niin hyvä siirtyminen, että oksat pois! Ei mitään vaikeuksia löytää heti puhdas ravin rytmi! Itse asiassa vaikeampaa oli saada Willi takaisin käyntiin, kun se yritti polkaista menemään vähän turhankin isoa ravia! Ja kun otin vielä isolla ympyrällä toisen siirtymisen (ilman piruettia), Willi ei meinannut malttaa millään odottaa lupaa lähteä ravaamaan. "Antakaa mun nyt mennä, katsokaa miten hieno olen!" Läksyksi saatiin harjoitella ravia pienissä, muutaman askeleen jaksoissa. Neljä askelta ravia, ja takaisin käyntiin. Muutama askel käyntiä, ja taas neljä askelta ravia. "Neljä" on kuulemma jostain syystä todettu olevan juuri se askelmäärä, joka hevosten on helppo säilyttää hyvänä siirtymisen jälkeen. Sen jälkeen ne alkavat helposti levitä. Kun Willi tämän oppii, ja alkaa itse odottaa käyntisiirtymistä, jatketaankin ravia pidempi pätkä. Kunnes se taas alkaa levitä, jolloin taas siirrytään takaisin käyntiin. Tarkoitus on ratsastaa vain hyviä askeleita, hallitsematon meno ei kehitä mitään. 

Aaaargh, nyt on pää täynnä pumpulia ja leijailen pilvissä. Tunti ylitti niin roimasti kaikki villeimmätkin odotukset ja toiveet. En pysty keskittymään mihinkään muuhun, kun vaan pyörittelen tuota tuntia päässäni. Eikä kukaan ollut edes näkemässä, saati kuvaamassa! Olin ensimmäisenä vuorossa, joten tallilla ei ollut juuri muita kuin seuraavan ryhmän ratsastajat, ja hekin puunasivat omia ratsujaan. Pakko saada lisää, heti äkkiä, mutta täytyisi koittaa säilyttää maltti polven rasituksen suhteen... Eikä Willin selkä kestä montaa ratsastuskertaa viikossa, koska ylläripylläri edelleen mennään vaan pädillä, ilman kunnon satulaa. Tällä viikolla Willi on päässyt myös totuttelemaan laidunelämään, valvotusti. Olen nököttänyt joko kivellä tai jakkaralla laitumen laidalla ja vahtinut, ettei herra pörrää liikaa. Esittihän se ekalla kerralla muutamat turhan ilmavat lähdöt, mutta onneksi vihreän himo on niin kova, että enimmäkseen nenä on pysynyt maassa.


Pelkkää lovee! 💕

lauantai 27. toukokuuta 2017

Potilas X lenkkeilee

- Kato kato Mamma, mä oon Valegro! Tai Totilas!

- No et oo, paremminkin Potilas. Mut ei sun tarvikaan, oot ihan tarpeeksi hieno, maailman hienoin Willi.

- Eiku... mun iskän iskä oli Welthrum, mä oon se! Oikee kouluhevonen, kato tulee piffit ja paffit! Kumpaa tää on?

- No ei kumpaakaan. Koitas nyt vaan kävellä, kouluhevosella pitää olla kunnollinen nelitahtinen käynti.

- Nomut se eläinlääkärikin sanoi, että saan jo ravata, suorilla urilla ainakin, Ja tässä olis suoraa baanaa vaikka kuinka pitkälle.

- Joo, ja se sanoi myös, että pieniä pätkiä. Sä oot nyt höseltänyt tota ihmeellistä humppaa melkein koko kotimatkan. 

- Kato, kaula on kaarella ja etujalat lentää! Oon hieno!

- Joo, tosi hieno. Mutta kuule kulta, kun oikeesti kouluhevosten EI kuulu heitellä etusiaan tollai, eikä varsinkaan painaa ohjiin kaula tuhannen mutkalla. Käyttäydys nyt.

- No höh. Saanko syödä välillä?

...

- Mamma, miksi sä puuskutat tollai? 

- (%&#! saakelin turboahdettu pitkäkoipi...)




torstai 18. toukokuuta 2017

Samu Haberin ääni

(*huokaus)

Addiktille on taas jäänyt normaalia pahempi putki päälle. Tällä kertaa sen aiheutti Samu Haber. Tai siis tarkemmin ottaen hänen aivan käsittämättömän maaginen äänensä.  Kuunnelkaa itse.




Need I say more?!? :D Oikeastaan voisin lopettaa tämän jutun kirjoittamisen tähän. Oleellisin tulikin jo. Mutta toisaalta rakastan asioiden puhkianalysointia. Näissä akustisissa versioissa tulee ehkä parhaiten esiin Samun ääni ja laulutaito, vaikka monissa Sunrise Avenuen biiseissä rakastan nimenomaan kunnon sähkökitarojen säröä ja räjähtäviä rumpuja. Rokkia, perkele! 

Mulla ei taida olla ketään opiskeluaikaisia tuttuja TKK:lta, jotka olisivat perehtyneet akustiikan ja äänen tutkimukseen? Olisi kiinnostavaa saada tarkempi analyysi Samun äänestä. Jokin siinä selvästi värähtelee juuri sillä taajudella, mikä uppoaa ainakin mun sieluuni. Matalat tai korkeat nuotit, säröt, ei väliä, kaikki toimii! Hyvä esimerkki Samun äänen säröytymisestä löytyy esim. kappaleesta "Little bit love"

Täytyy myös hiukan selventää tän mun addiktion tasoa. Mulla on taipumus uppoutua asioihin perinpohjaisesti, oli kyse mistä vaan. Mieluummin överit kuin vajarit! Tässä muutama päivä sitten valvoin koko yön Sunrise Avenuen tuotantoa kuunnellen. Samalla tuli pakottava tarve kirjoittaa aiheesta. Neljän jälkeen aamulla taisin hetken miettiä, että pitäisikö mennä nukkumaan, seuraavana päivänä piti lähteä kahdeksalta töihin, mutta hylkäsin ajatuksen saman tien. Miksi nukkua, kun voi kuunnella ja fiilistellä hyvää musaa! Ja siis mä voin todella tuntikausia vaan kuunnella musaa, vain siihen keskittyen. Kuunnella sanoja, poimia tiettyjä instrumentteja bändin soitosta. Rummut erityisesti kiinnittää usein mun huomion. Tällä hetkellä mulla on vain jatkuvasti hajoavia ja vaihtuvia halpoja korvanappeja käytössä, mutta haaveilen kunnon langattomista luureista, joista kuuluisi kirkkaasti kaikki instrumentit, myös matalat taajuudet. Vaikka tässäkin analysoin biisejä aika teknisen tuntuisesti, ylivoimaisesti tärkeintä on kuitenkin tunne, joka biisistä välityy. Siis jos välittyy. Se on lopulta ainoa ratkaiseva kriteeri, päätyykö jokin biisi mun soittolistoille. Vaikkei olisi mitään akuutteja sydänsuruja, pystyn helposti hetkessä heittäytymään valtavan epätoivon valtaan ja täysin eläytymään laulajan tuskaan. Tai oikeastaan mihin tahansa tunnetilaan, joka biisistä välittyy. Kuuntelen musiikkia (myös keikoilla!) usein silmät kiinni, jolloin voin sulkea näköaistin kokonaan. Vain kuulo-, tunto- ja liikeaistit toimivat. Paikallaan oleminen on mahdotonta. Soitan käsillä näkymättömiä instrumentteja, rumpuja tai kosketinriffejä mukaillen. Kai sitä aivoihin erittyy jotain mielihyvähormonia tai vastaavaa, joka on ihan fysiologisesti addiktoivaa. Välillä pitää ihan oikeasti puolipakolla ottaa luurit korvilta ja laittaa puhelin pois, muuten on vaarana, että hukun liian syvälle mielikuvitusmaailmaan. Pystyn liiankin helposti sulkeutumaan ulkomaailmalta täysin vetämällä napit korviin ja volat kaakkoon. Kuplan sisään ei pääse kukaan eikä mikään, vain minä ja musiikki. Tänään viimeksi tallikaveri manasi, että oli laukannut mun perässä Willin tarhalle huhuillen ja huudellen, mutta olin autuaan tietämätön kaikesta mitä ympärillä tapahtui. Onneksi tää fanaattisin vaihe kestää yleensä vain hetken, joten pitkäaikaisvaikutuksia ei yleensä tule. Jossain vaiheessa palaan kuuntelemaan myös vanhempia rakkauksia, ja uusi ihastus viilenee normaalimmalle tasolle. Tai korvautuu uudella hullaantumisella. Sitä odotellessa, pahoittelut kaverit!

Tunnustan häpeilemättä, että ”Vain elämää”-ohjelmalla on ollut suuri vaikutus tähän viimeisimpään villitykseen. Olen toki ollut tietoinen yhtyeen nimeltä Sunrise Avenue olemassaolosta vuosikausia, ja pitänyt heidän musiikistaan. Suurimpien hittien sanat ovat olleet hallussa. Olen ihan viime vuosiin asti ollut hyvin passiivinen musiikin kuluttaja. Lähinnä olen kuunnellut mitä radio soittaa, ja kanavavalinnoista johtuen se on ollut enimmäkseen suomenkielistä musiikkia. Radiossa kuulluista artisteista ja heidän tuotannostaan on siten tullut tuttuja, eikä  englanninkielinen musiikki ole päässyt koskettamaan samalla tavalla. Kieli ei sinänsä ole mikään kynnys, ja esim. kirjoja luen enemmän englanniksi kuin suomeksi. Olen elämäni aikana itse ostanut vain kourallisen CD-levyjä, joista viimeisin taitaa olla Katri Ylanderin eka levy Idols-kisan jälkeen. Siis ”jokunen” vuosi sitten. Sitten tulivat älypuhelimet ja Spotify. En ole tekniikkavastainen, mutta en myöskään mikään gadget-friikki, jolla pitäisi olla aina viimeisimmät vimpaimet. Puhelimestä täytyy löytyä jonkinlainen kamera, Facebook ja Spotify.  Spotifyn myötä olen ensimmäistä kertaa ryhtynyt aktiivisesti valikoimaan mitä kuuntelen. Toisinaan valitsen tietyn artistin tietyn albumin, jota kuuntelen putkeen, mutta yleensä kuuntelen omia koostamiani artisti/bändikohtaisia soittolistoja. Sunrise-listalla on tällä hetkellä reilut 30 kappaletta. Lista elää alussa tietyn aikaa, kun hylkään biisejä, jotka eivät useammankaan soittokerran jälkeen uppoa, mutta vakiintuu ajan mittaan. Biiseistä tulee rakkaita, kun niistä tulee tuttuja.

Odotin jo ennalta erityisesti Irinan päivää Vain elämää-ohjelmassa, koska hän oli tämän kertaisista artisteista mulle ennestään tutuin ja rakkain. Samun tarina ja erityisesti tunnereaktiot, kun pöydässä alustettiin "Hiljaisuus"-kappaleen esitystä, olivat aika yllättäviä. Ja kyllähän siitä esityksestä tuli tunne vahvasti läpi, vähän harmi että Spotifyn taltioitu studioversio on sliipatumpi, ei tulkinnallisesti ihan yhtä voimakas. Nyt olisikin kiinnostavaa kuulla, onko puhtaasti sattumaa, että Sunrisen tuotannosta löytyy kappale nimeltä ”Damn Silence”, jossa tarinan kertoja yrittää saada yhteyttä kumppaniinsa, joka sulkeutuu ja vetäytyy kuoreensa. Coincidence?! I think not! Laitan tuohon alle videon biisistä. Kertosäkeessä lauletaan:

And I don’t know
The right tracks for this train
This is something I can’t explain
Could you say something? 
And I don’t know
The right words I should say
I never felt anything this way
Can’t you say something? 
And break the goddamn silence





Irinan Hiljaisuus on julkaistu vuonna 2005, Sunrisen Damn Silence 2011. Voi miten toivonkaan, että Irina esittäisi tämän kappaleen Samun päivänä! Tarinan molemmat puolet saataisiin ohjelmaan, ja ehkä vastaus tuohon esittämääni kysymykseen kappaleen inspiraatiosta? Damn Silence on tällä hetkellä se biisi, joka on pakko laittaa muutaman kerran repeatillä soimaan, kun se tulee soittolistalla vastaan. Todella harmi, että Samun Joutsenlaululle ei saatu julkaisulupaa Jussi Hakuliselta, ja täytyy myöntää, että en ihan ymmärrä ja sympatiseeraa Hakulista tässä asiassa. Tekijänoikeudet ovat tietysti tärkeä asia, mutta musiikin tai taiteen ylipäätään ei pitäisi olla kenenkään yksityisomaisuutta. Kiistassa ei lehtien mukaan ollut kyse rahasta, vaan periaatteesta (whatever that means...) Joutsenlaulu on hieno teos sekä alkuperäisessä muodossaan että Samun esittämänä. Se, että tarinaa on lyhennetty, ei vähennä sen viehätystä. Taidetta eri muodoissaan on varioitu kautta vuosisatojen. Sitä paitsi televisioversiossa Samun laulamat kaksi viimeistä nuottia (*megakylmikset!) olisivat jo ihan riittävä syy kyseisen version julkaisuun! Nyt ne voi kuulla vain Ruutu-palvelun kautta.

Jossain haastattelussa Samu kertoi, että Sunrise Avenuelta olisi tulossa uusi stuodioalbumi loppuvuodesta, ja sen jälkeen olisi kiertuetta tiedossa. Toivottavasti rundi ulottuu myös Suomeen, aion olla paikalla!

(Äänestä puhuttiin, mutta ei se muuten oo paskemman näköinenkään... :P ) 


tiistai 25. huhtikuuta 2017

Lamppu syttyy päässä

(eli lisää Horse in Motion-jälkispekulaatioita)

Teoreetikko täällä taas moi! Ajattelin jatkaa Horse in Motion-viikonlopun purkamista. Tallilla mua ei enää jaksa kukaan kuunnella tästä aiheesta, mutta omassa blogissanihan saan viilata pilkkua ihan niin paljon kuin jaksan ilman ärsyttävän besserwisserin leimaa. (Oops, too late! :D )


Koin Cornillea kuunnellessa muutamia ahaa-elämyksiä liittyen joihinkin periaatteessa jo tuttuihin asioihin, mutta nyt ne saivat lisää selvyyttä ja tarkennuksia. Yksi tällainen oivallus liittyi vastarotaatioon. Eli miksi se on niin yleinen, ja joskus vaikeasti korjattava ongelma? Selitys löytyy siitä, että vastarotaatio tapahtuu passiivisesti hevosen liikkeen myötä, ilman varsinaista lihastyötä. Luonnossa se on siksi paljon yleisempää kuin myötärotaatio. Itse asiassa, en ole ihan varma esiintyykö myötärotaatiota luonnossa lainkaan? Eiväthän hevoset luonnossa liikkuessaan juurikaan taivu, ei niillä ole siihen varsinaisesti mitään syytä. Vapaana luonnossa liikkuva hevonen kääntyy aivan eri tavalla kuin ratsu; hevonen ei taivu käännöksen suuntaan, vaan oikeastaan ennemmin kaatuu sisäänpäin, ja tasapainottaa itseään viemällä päätä ja kaulaa ulospäin. Mutta oikeastaan tuo oivallukseni ei liittynyt hevosen kääntymiseen. Ihan suorallakin liikkuessaan hevosen ranka on jatkuvassa liikkeessä ja se taipuu koko ajan puolelta toiselle liikkeen mukana. Kun hevosen etujalka on maassa, ja hevosen keho liikkuu jalan yli (ts. kehoon nähden hevosen etujalka liikkuu taaksepäin), hevosen selkäranka taipuu tukijalan suuntaan. Eli kun vasen etujalka on maassa, ja liikkuu taaksepäin, hevosen ranka taipuu vasemmalle. Samaan aikaan kuitenkin toinen (tässä tapauksessa oikea) etujalka on irti maasta, jolloin maan vetovoima vetää hevosen kehon oikeaa puolta alaspäin. Tästä syystä rintakori kiertyy siten, että okahaarakkeet kääntyvät oikealle. Tadaa, vastarotaatio! Eli rennosti lompsiessaan hevosella on rangassaan oikeastaan koko ajan lievä vastarotaatio, joka heilahtelee puolelta toiselle, niinkö? Tämän korjaamiseksi tarvitaan aktiivista lihastyötä, aktiivista suoristamista.

Ja tästä päästäänkin kätevästi seuraavaan päänvaivaa aiheuttaneeseen kysymykseen; miksi "circle bended outside"-harjoitus toimii niin hyvin kuin se toimii hevosen suoristamisessa? (huom. En ole ihan varma, onko tuo se nimitys, jota Cornille tehtävästä käyttää, mutta mun korvissa se kuulostaa tuolta, ja se myös kuvaa tehtävää aika hyvin. Paitsi että oikeastaan sen pitäisi olla "ympyrä asetettuna ulos", ei taivutettuna. Mutta menköön nyt työnimenä tässä muodossa.) Tämä on perusharjoitus, josta varmaan jokainen Minin oppilaana ollut on saanut aloittaa, ja jota monet ratsukot saivat tehdä myös Ainossa. Harjoituksessa pyydetään hevosen sisätakajalkaa astumaan hiukan ulospäin, kohti ulkoetujalan jälkeä, ei sen enempää. Samalla hevonen asetetaan ulospäin. Siis pelkkä asetus, ei taivutusta. Liike suoritetaan ympyrällä tai jopa pienellä voltilla. Voisin kuvitella, että sisätakajalan vieminen syvemmälle vatsan alle kohti keskilinjaa indusoi lantiossa pientä kiertoa sisään, eli  samalla selkärankaan rotaatiota sisään. Miksi sitten asetetaan ulos, eikö silloin ole vaarana saada aikaan vastarotaatio? Koin Ainossa hämäriä oivalluksen hetkiä kun tästä puhuttiin, ja luulin jo jotain ymmärtäneeni. Mutta nyt, it's gone! Hukkasin ajatuksen pään, johon jo melkein pääsin tarttumaan! Muistiinpanot aiheesta on kirjoitettu sekaisin englanniksi ja suomeksi, joten todennäköisesti osa muistiinpanoistani on suoraan Cornillen suusta, osa omia lisäyksiä. Vihossani lukee aika tarkalleen seuraavasti:

  • circle bend outside = extended straight! (hymiö perässä, eli tod. näk. tämä ilmaisu on oma "nokkela" lisäykseni...)
  • horse have to counteract the bend (kun pyydetään takajalkaa mahan alle asetus ulos) ⇒ stimuloi rintakehän nostoa

Eli kyse on siitä, että tämä harjoitus aikaansaa hevosessa rintakorin suoristusreaktion, eli jotenkin se aktivoi juuri niitä lihaksia, millä rintakorin asentoa hallitaan. Vastarotaatiosta ei varmaan ole kyse, niin kauan kuin pyydetään vain asetusta, ei taivuteta. Käytännössä ratsastaja tuntee, miten hevosen säkä nousee ja suoristuu pystysuoraan. Tuntemus oli Willin kanssa ensimmäisillä kerroilla todella voimakas, en ollut ikinä ennen kokenut hevosen selässä mitään vastaavaa! Ja sanomattakin on selvää, että tämä kaikki pitää tehdä hitaassa vauhdissa, koska ainakin Willillä ensimmäinen reaktio sisäpohkeeseen on lisätä vauhtia ja juosta alta pois. Asetus ulos auttaa pitämään ulkolavan kurissa. Mutta voi ärsytys sentään, kun haluaisin vielä saada ihan eksaktin, tarkan selityksen, miksi tämä tehtävä tuntuu toimivan kuin junan vessa!?! Ja en halua kuulla perinteisiä diipadaapa-selityksiä miten "takajalan alleastuminen saa hevosen nostamaan etuosaansa", vaan kylmiä faktoja pöytään; mitä hevosen kehossa tapahtuu, mitkä lihakset aktioituvat ja miksi? Mikä on se taivutus, jota hevosen  keho vastustaa? Mun oma anatomian ja biomekaniikan ymmärrys ei enää riitä tämän ongelman purkamiseen omin avuin. Tajuatteko te?! Kertokaa ihmeessä kommenttikenttään, jos jollain on tästä selkeämpi käsitys. Tämäkin on sellainen harjoitus, jota on varmaan jo ikiajat tehty hevosten kanssa, ja havaittu sen teho, mutta ei ole ymmärretty sen tarkkaa toimintamekanismia. Ja varmasti tämänkaltaiset tehtävät ovat olleet osallisena luomassa sitä käsitystä, että takajalan aktivoiminen nostaa hevosen etuosaa. Siltähän se voi tuntua, mutta uskon, että kyllä tässä(kin) on takana monimutkaisempi mekanismi. Kun tehtävä on hevoselle tuttu, toimii se myöhemmin jopa eräänlaisena quick-fixinä, eli pieni takajalan pyyntö mahan alle ympyrällä saa ainakin Willin heti ryhdistäytymään.

Itse olen tehnyt harjoituksesta myös sellaista versiota, jossa asetus on siihen suuntaan, mikä lapa karkaa. Tyypillisesti se on Willillä oikea lapa, joten oikeassa kierroksessa saatan pyytää takajalkaa ulos ja asettaa sisään, riippuen siitä, mikä tuntuu tilanteessa parhaalta. Ratsastajan oma intuitio on aika hyvä neuvonantaja monessa tilanteessa. Tosin jossain vaiheessa Willi oppi luistamaan niin, että se alkoi hilata koko kroppaansa ympyrältä ulos, silloin piti vain tehdä tehtävää pienemmällä voltilla ja pelata asetuksen kanssa välillä ulos, välillä sisään. Kun tällä harjoituksella on saatu hevosen säkä ylös ja pystysuoraan, seuraava vaihe on nostaa koko selkää vaihtamalla taivutus pehmeästi sisään ja jatkamalla esim. loivalla avolla (tai helpotettu versio ratsastamalla normaalilla myötätaivutuksella ympyrän kaarta pitkin). Jos tässä pakka hajoaa ja säkä putoaa/kippaa, palataan takaisin "circle bended outside"-tehtävään. Tehtävää voi tehdä kahdeksikkona, jolloin suunta vaihtuu aina kun palataan "cirle bended outside"-tehtävään.

Kolmas oivallus tai oikeastaan ymmärryksen syventyminen liittyi selkälihasten väliseen työnjakoon. Olen täälläkin kirjoitellut, miten longissimus dorsi ja multifidus-lihakset toimivat toistensa vastapareina, ja miten niiden vaikutussuunnat menevät ristiin, jolloin yhteisvaikutuksesta hevonen voi hienosäätää selkänikamien asentoa. Kun tarkastelee hevosen anatomiaa, huomaa kuitenkin, miten eri paria nämä lihakset (tai lihasryhmät) ovat. Miten suhteellisen ohut (ja siten paljon heikompi) multifidus-lihas, joka on lihastyypiltään vielä asentoa ylläpitävä lihas, voi toimia tasaveroisena kumppanina suurelle ja vahvalle, liikettä tuottavalle longissimus dorsi-lihakselle? No siinäpä se, eli työnjako on selvä; longissimus dorsi on päävastuussa selän liikkeen tuottamisessa ja varsinaisessa nikamien liikuttelussa toisiinsa nähden, mutta multifidus muodostaa sille vastaparin vastustamalla liikettä. Lihasten yhteistyön tuloksena selkä toimii stabiilisti. Edellyttäen, että ratsastaja istuu aivan pystysuorassa, jolloin istunta ei aktivoi longissimus dorsi-lihasta liikaa tai liian aikaisessa askeleen vaiheessa (suhteessa multifidus-lihakseen). Longissimus dorsi on teknisesti ottaen selän ojentajalihas, joten sen aktivoiminen liikaa saa hevosen vetämään selän notkolle. Ratsastajan nojautuminen taakse on hyvin tyypillinen tällainen tilanne, jossa istunta häiritsee lihasten työnjakoa.

Tässäpä ne tärkeimmät tällä kertaa, seuraavassa jutussa muistellaan miten hevonen taivutetaan ja miksi suuret piruetit ja loivat sulkutaivutukset ovat erittäin hyödyllisiä harjoituksia.

Kattokaa, ihan tuore ratsastuskuva! Tai ainakin istun selässä! Love him!

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

The importance of walking slooooowly

Oscar Wilden sanoja mukaillen, ajattelin palata tarkemmin Horse on Motion-viikonlopun tapahtumiin ja nostaa sieltä esille erityisesti käyntityöskentelyn tärkeyden.

Hitaan käynnin merkitys, tärkeys ja vaikeus tuli hyvin konkreettisesti itsellenikin taas vastaan, kun olen pikkuhiljaa Willin kanssa palaillut in hand-työskentelyyn. Olen noin joka toinen päivä ottanut vähän ohjia käteen, ihan hetkeksi vaan lähinnä tarkistaakseni Willin suoruutta ja palautellakseni hissukseen sen mieleen ja kehoon ajatusta tasapainon ja suoruuden tavoittelusta. Willi on tuntunut ihmeen suoralta, mutta luonnollisesti kolmen viikon karsinassa ja tarhassa möllöttäminen on verottanut sen kykyä tasapainottaa omaa kehoaan.

Taannoin Ainossa nähtiin, miten muutamalla ratsukolla oli vaikeuksia esittää hidasta käyntiä. Hevoset hermoilivat, jännittyivät, ja alkoivat tarjota jos jonkinlaista vaihtoehtoista liikettä. Ilkeämieliset voisivat kovaan ääneen ihmetellä, että miten ihmeessä ammattiratsastaja ei pysty hidastamaan käyntiä ilman että hevonen pimahtaa, mutta täytyy muistaa, miten vaikeasta tehtävästä lopulta on kyse. Mutta, sitä suuremmalla syyllä sitä pitäisi minusta ihan jokaisen, tavallisen tallaajan ja GP-ratsastajan harjoitella. Tehtävän onnistuminen tai epäonnistuminen nimittäin paljastaa aika paljon ratsukosta. Palaan noihin vaikeuksien mahdollisiin syihin hiukan myöhemmin, mutta mietitään ensin hetki itse hidastamisen anatomiaa.

Hidastamiselle on monta syytä. Osa vaikutuksista on puhtaasti fyysisiä, mutta mielestäni suurin merkitys ainakin alussa on sillä, mitä hidastamisella saavutetaan hevosen (ja ratsastajan!) mielessä ja aivoissa. Koko Science of Motionin eräs kiehtovimmista ajatuksista on, että aktivoidaan hevonen ottamaan itse osaa oppimisprosessiin (volitional learning). Tämä perusajatus jää liian usein teknisten yksityiskohtien varjoon. Pää ylös vai alas, pitääkö hidastaa vai ratsastaa eteen, jne, onhan näitä ulkoisia seikkoja, joihin ihmiset usein juuttuvat. Hevonen, joka on oppinut olemaan kuuliainen, tottelevainen, avuilla, reagoimaan paineeseen, väistämään ihmistä jne., ei ole ehkä koskaan elämänsä aikana saanut lupaa ajatella itse ihmisen kanssa toimiessaan. Ei sitä ainakaan ole kannustettu siihen. Joten jokin keino meillä täytyy olla kertoa hevoselle, että nyt muuten olisi teikäläisen vuoro, tässä on ongelma, koitapa keksiä miten voisit sen ratkaista ihan itse. Ja nyt pieni varoitus, seuraavassa mennään vähän foliohattu-osastolle, eikä seuraava (kuten mikään muukaan tässä blogissa) edusta mitään virallista SOM kantaa... Minusta sekä hevosen että ratsastajan täytyy käydä läpi eräänlainen siirtymäriitti tai henkinen kriisi, jotta pinnallisesta apujen tottelemisesta päästään todelliseen vuoropuheluun ratsukon osapuolten välillä.

Käynnin hidastaminen on juuri tällainen yksinkertainen ja turvallinen tehtävä, kun ratsukko yhdessä tai jompi kumpi osapuoli aloittaa tutustumisen SOM-ratsastukseen. Tehtävä on riittävän selkeä, mutta vaatii molemmilta pientä pohdintaa. Ratsastajan täytyy "pysäyttää" oma istuntansa, ja ikään kuin kutsua hevosta mukaan hidastamaan. Ohjista hidastaminen saa helposti aikaan vastareaktion, jolloin hevonen jännittää kaulaansa suuhun tulevaa painetta vastaan. Toki joidenkin marssiorkesteri-tyyppisten hevosten kohdalla täytyy alkuun ehkä vähän avittaa ohjalla, että viesti tavoittaa "tässä-nyt-mennään-eikä-meinata"-tyyppisen hevosen aivot, mutta kun hevoset hiffaavat, mistä on kyse, alkavat ne yhtäkkiä kuunnella ratsastajan istuntaa ihan eri tavalla. Ratsastajalle hidastaminen saattaakin olla ensin se suurempi henkinen kynnys; hidastaminen pitää aluksi nimittäin tehdä t-o-d-e-l-l-a dramaattisesti, ihan oikeasti a-s-k-e-l k-e-r-r-a-l-l-a-a-n. Ainossakin näkyi, miten muutama ratsastaja käytti jalkoja hevosen kyljessä, vaikka edelleen Cornille pyysi vain hidastamaan. Miksi painaa kaasua, jos tehtävä on hidastaa? Ei se ole vaarallista, vaikka hevonen pysähtyisi. Itse asiassa moni niin tekeekin, koska tunne siitä, että ratsastaja yhtäkkiä pysäyttääkin istuntansa on hevosen mielestä outo. Oikeastaan pysähtyessään hevonen reagoi oikeaan suuntaan, vaikkei se olekaan lopullinen oikea vastaus ratsastajan esittämään kysymykseen. Se on kuitenkin jo aika hyvä alkuarvaus, josta voi lähteä iteroimaan kohti oikeaa lopputulosta. Silloin pyydetän rauhallisesti hevosta uudestaan liikkeelle, tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Usein seuraava vaihe on jos jonkinlainen vaappuminen puolelta toiselle, horjahtelu eteen-taakse-suunnassa jne. Kaikki se täytyy vain antaa hevosen itse käydä läpi, korjailematta liikaa, vain odottaa. Temperamenttisemmat hevoset voivat alkaa tässä vaiheessa turhautua ja esitellä vaikka minkälaisia muuveja, mutta kaikki se pitää antaa mennä vähän kuin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos (edellyttäen tietysti, että tilanne pysyy kaikkien kannalta turvallisena). Valinnan vapaus voi hevosesta tuntua turvattomuudelta, mutta minusta hevosen täytyy antaa käydä henkinen prosessi päässään läpi, puuttumatta siihen liikaa. Onhan se ihmistenkin kanssa nähty, että mikä tahansa muutos aiheuttaa ensin eri asteista vastustusta ja epävarmuutta. Tällaiset elämän pienet "kriisit" ovat kuitenkin niitä kohtia, jolloin meissä tapahtuu suurimmat muutokset. Jos hevosen haparointia alkaa liiaksi korjailla, ei hevonen ikinä opi itse ratkaisemaan tehtävää, vaan se edelleen luottaa siihen, että ratsastaja kertoo sille mitä sen pitää missäkin tilanteessa tehdä. Osa ihmisistä pelästyy hevosten välillä voimakkaitakin reaktioita, ja he pitävät tätä jopa julmana toimintatapana. Eläinten koulutuksessa pitäisi aina ja kaikessa välttää stressiä ja jännitystä, vain rento mieli voi vastaanottaa uutta. Olen hyvin pitkälti tästä samaa mieltä, mutta nyt ihan oikeasti käsi sydämmelle; nyt puhutaan kuitenkin aika turvallisesta "kriisistä" hevosen elämässä. Tehtävä on edelleen vain hidastaa käyntiä, ja tehtävänanto esitetään niinkin hienovaraisella tavalla kuin ratsastajan omaa istuntaa vakauttamalla. Vähän kuin curling-vanhemmuus, ratsastaja ei voi tehdä kaikkea hevosen puolesta, ja tämän oivaltaakseen hevosen täytyy käydä prosessi itse läpi. Kun se sen kerran (tai pari) mahdollisen kiukuttelun jälkeen ymmärtää, hevonen kyllä rentoutuu, ja väitän, että niidenkin päässä tapahtuu tässä vaiheessa aika isoja, positiivisia asioita. Koko ratsastukseen saa ihan uuden ulottuvuuden, ja todellinen vuoropuhelu voi alkaa. Ja tämä on monesti myös ratsastajalle sellainen silmät avaava kokemus, että olen kerran jos toisenkin nähnyt ratsastajan liikuttuvan kyyneliin asti.

Kun hevonen (ja/tai ratsastaja) on päässyt alkujärkytyksen yli, ja ymmärtänyt, että jaahas, tässä pitääkin kävellä ihan hitaasti, astuvat kuvaan fyysisemmät vaikutukset. Ensimmäinen niistä on tasapainon ylläpitäminen. Ihan kuten polkupyörällä ajaessa, hevoselle on helpompaa liikkua ratsastajan kanssa ripeästi eteenpäin kuin kannatella taakkaa hitaassa vauhdissa. Sanonta "vauhti korjaa virheet" pitäisi oikeastaan olla "vauhti peittää virheet". Kun vauhti otetaan pois, täytyy tasapaino löytää uudella tavalla. Erinäisen hoippumisen ja horjumisen jälkeen hevonen joutuu aktivoimaan ihan uusia lihaksia kehossaan pystyäkseen kävelemään suoraan eteenpäin. Nämä ovat juuri niitä lihaksia, joita me haluammekin aktivoida! Hidastaminen on oikeastaan ainoa keino päästä niihin käsiksi. Toinen tärkeä SOMin nerokkuus piileekin juuri siinä, että ratsastajan täytyy keksiä keinot aktivoida haluamiaan lihaksia ja lihasryhmiä hevosen kehossa, asettamalla sille sopivia tehtäviä ja ohjailemalla sitten hevosen ajatusprosessia tehtävän ratkaisussa. Kokoaminen on hevosen tapa tasapainottaa kehoaan ratsastajan alla, ja hidastaminen on ensimmäinen ja välttämätön vaihe kokoamisen opettamisessa.

Seuraavassa vaiheessa päästäänkin jo hienosäätämään itse liikettä ja asentoa. Kun vauhti on minimoitu, on sekä hevosella että ratsastajalla aikaa ajatella ja asetella kehoaan kaikessa rauhassa. Selän asennon, taivutuksen, jalkojen liikesuuntien jne. säätelemistä voi harjoitella ihan kaikessa rauhassa hitaassa vauhdissa. Tosin musta tuntuu, että tämä on usein tärkeämpää nimenomaan ratsastajalle. Meillä ihmisillä kun on tapana ylianalysoida asioita ja tehdä yksinkertaisestakin monimutkaista, joten pilkkomalla tehtävää pieniin kokonaisuuksiin ja käyttämällä niiden pureskeluun aikaa, saamme omaan kehoomme myös tuntemuksen siitä, miltä oikean liikkeen pitäisi tuntua. Sen jälkeen saman tunteen saaminen isommassa vauhdissa (esim. ravissa) on huomattavasti helpompaa. Täytyy nimittäin huomioida, että moni liike on hevosen kannalta helpompi suorittaa ravissa kuin käynnissä. Ravi on kaksitahtinen, rytmikäs askellaji, jossa ristikkäiset jalat liikkuvat yhtaikaa pienentäen sivusuuntaista kehon liikettä. Käynnissä kaikki jalat liikkuvat eri tahtiin, joten lateraalisia voimia on paljon enemmän (vaikka toki pienempi vauhti auttaa voimien hallintaa). Käynnissä suoritetut liikkeet ovat hevosen liikemekaniikan kannalta usein monimutkaisempia kuin vastaavat tehtävät ravissa. Ratsastajalle oman kehon hallinta on käynnissä toki huomattavasti helpompaa. Siksi tehtävät yleensä käydään läpi ensin käynnissä, mutta varsinainen harjoittelu tehdään mieluummin ravissa. Hitaassa sellaisessa!

Miksi tämä sitten on niin vaikeaa? Olen aiemminkin jo useassa yhteydessä maininnut, miten hevosen jalkojen vauhti ja selän jännitys ovat suorassa yhteydessä toisiinsa. Jännitys lisää jalkojen vauhtia, ja vauhdin lisääminen aiheuttaa selässä jännitystä. Jos siis hevonen kokee tilanteen kovin jännittäväksi, sen on vaikea hidastaa. Onko se sitten syy olla pyytämättä hidasta käyntiä? Pitääkö vaikeita asioita välttää? Minusta ei. Hidastaminen täytyy vain tehdä riittävän hienovaraisesti, ja antaa hevoselle riittävästi aikaa sopeutua tilanteeseen. Hidastamista voi käyttää jopa keinona rauhoittaa hevosta, erityisesti silloin, kun harjoitus on hevoselle jo tuttu. Hidastaminen saa sen mielen tyyntymään, ja se on hyvä tapa suunnata hevosen huomio ratsastajaan ja käsillä olevaan tehtävään ympäristön häiriöistä huolimatta. Toimii ainakin Willin kanssa (ööö, yleensä...) Tietysti jännitystä selässä voi aiheuttaa kipu, jota suojellakseen hevonen jännittää selkälihaksensa. Tämä pitää sulkea pois ennen kuin tehtävää lähdetään tekemään.

Psykologiset tekijät vaikuttavat sekä hevoseen että ratsastajaan. Erityisesti yleisön edessä paine onnistua voi olla suuri, ja vaikuttaa ratsastajan korvien väliin. Jos luottamus valmentajaan ja hänen metodeihinsa ei ole täysin 100%, on vaikeaa heittäytyä ja suorittaa tehtävää, kun koko aiemman elämän aikana meidän päähän on taottu mantraa aktiivisuudesta, eteenpäinpyrkimyksestä, takaa eteen jne. Kyllähän sen jokainen tietää, miten vaikeaa on totella ohjeita, jotka ovat ristiriidassa omien arvojen ja käsitysten kanssa. Valitettavasti vain tämäkin on tehtävä, joka puolittain tehtynä ei johda mihinkään. Muutaman ratsukon kohdalla minulle jäi tunne, että jos ratsastaja vain olisi uskaltanut hidastaa vielä enemmän, olisi lamppu voinut syttyä sekä hevosen että ratsastajan päässä. Nyt yleisöön välittyi kuva, että sekä ratsastaja että hevonen vain turhautuivat tai ainakin jäivät hämmennyksen tilaan.

Sitten täytyy muistaa, että hitaassa vauhdissa tasapainon ylläpitäminen ON vaativa tehtävä. Pitää siis olla armollinen sekä itseään että hevosta kohtaan. Pitää pyytää tarpeeksi, mutta ei liikaa, eikä liian pitkään. Mikä on liikaa ja mikä liian vähän, sen balanssin löytäminen onkin sitten oma taiteen lajinsa, ja siinä ratsastajan täytyy vain luottaaa joko omaan tai valmentajan intuitioon. Mutta, kun tehtävä on tuttu, toimii hidastaminen myös erittäin hyvänä testinä; jos hidastaminen pelkällä istunnalla onnistuu ilman hoippumista, ilman ohjien painetta, on saavutettu ns. true selfcarriage, jonka pitäisi olla ratsastuksen yksi tavoitteista. Tätä voisi verrata siihen, kun balettitanssija nousee puolivarpailta varpaan kärjille ja irrottaa otteen tangosta. Vaativa tehtävä, mutta onnistuessaan se kertoo jo erittäin hyvästä kehon kontrollista. Tasapainosta hitaassa vauhdissa voidaan turvallisesti lisätä voimaa ja liikelaajuutta. Tätä tasapainon ylläpitämistä olen Willin kanssa nyt vähän alkanut testailla. Yksi tai kaksi hyvää hidasta askelta tulee silloin tällöin, ja se riittää toipilaalle tällä hetkellä. Lihasten hermotus alkaa taas toimia, vaikka sairasloma onkin varmasti verottanut lihasten voimaa.


Pystytkö nousemaan puolivarpailta varpaan kärjille pyllähtämättä nurin? Pystyykö hevosesi? Kuva lainattu osoitteesta http://precilianhawa.deviantart.com

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Läheltä piti. Oikeesti.

Olen viime viikolla kertonut usealle kuulumisten kyselijälle, että Willi jää henkiin. Suurin osa on varmasti ottanut sen vitsinä. Mutta vähältä piti, että tilanne olisi ollut totisinta totta.

Kävipä nimittäin niin, että rakas onnettomuusmagneettini on onnistunut tarhassa liukastumisen yhteydessä ehkä kaatumaan, tai muuten vaan riuhtaisemaan vasemman takapolven kierukan rikki. Olin kutsunut eläinlääkärin katsomaan Willin selkää, koska kuvittelin vian olevan siellä. Willi siis käveli täysin puhtaasti, mutta oli työskennellessä taas tosi vino. Järkytys oli melkoinen, kun löydös olikin vasemmassa takajalassa. Eikä ensimmäinen ennuste ollut kovin lupaava. Willin ikä huomioon ottaen, eläinlääkäri ei pitänyt leikkausta järkevänä vaihtoehtona, eikä paranemisesta muutenkaan olisi mitään takeita. Olin sen verran shokissa, että ihan tarkkaa muistikuvaa lekurin selityksistä ei jäänyt, mutta kovin kummoista tulevaisuutta hän ei ennustanut. Toimenpiteinä toistaiseksi hevonen lepoon, kortisoni-hyaluronaattipiikki tulehdusta (joka myös jylläsi polvessa) hillitsemään, ja ehdoton riekkumiskielto kolmeen viikkoon. Sen jälkeen katsotaan tilannetta uudelleen. Great. Tosi helppoa toteuttaa Willin kanssa. Tallilta löytyy pieni sairastarha, mutta se on hankalassa paikassa muiden tarhojen takana. Willin tuntien sen taluttaminen sinne ja takaisin olisi isompi riekkumisriski kuin sen omaan tarhaan, joka on rivissä ensimmäisenä. Karsinalepo ja lyhyet 15 minuutin ulkoilut taluttaen kaksi kertaa päivässä oli toinen vaihtoehto. 

Käytännössä varmimmaksi vaihtoehdoksi (ja hevosen päänupille parhaaksi) totesin hallitun, valvotun tarhaamisen sen omassa tarhassa. Tarkoitti sitä, että allekirjoittanut törötti pari viikkoa muutaman tunnin joka päivä hevosen kanssa tarhassa, välillä hevosta narussa pitäen, jos tarve niin vaati. Herra jäi aamuisin sisään (vaihtelevasti joku sijaiskärsijä seuranaan) kun muut menivät ulos. Mä tulin tallille päiväheinien aikaan, ja vein Willin ulos syömään. Ruokaa nenukin edessä se yleensä osaa ottaa iisisti. Säästä ja Willin käytöksestä riippuen hengailtiin tarhassa joitakin tunteja. Kylmässä viimassa viihdyttiin nippanappa 1,5 tuntia, aurinkoisena päivänä viikonloppuna meni kevyesti yli kolmekin tuntia. Tulipahan samalla siivottua tarhasta lumen ja jään alta pikkuhiljaa kuoriutuvaa kakkakumpua (Willi on siisti mies, sillä on yksi nurkka tarhassa pyhitetty vessaksi). Välillä istuin kalliolla tarhan vieressä, ja nautin auringosta. Netflix viihdytti toisinaan. Jos Willi oli rauhallinen, uskalsin touhuilla muutakin tallissa ja pihapiirissä, kuitenkin vähän väliä tarhoille kuikuillen. Willillä on nimittäin uusi naapuri, hengenheimolainen, eli samanlainen touhukas ruuna. Jätkien mielestä ehkä hauskinta maailmassa on härkkiä kaveria tarhan aidan yli ja roikkua toisen riimussa. Aina ei ihan kaikki tassutkaan meinaa pysyä maassa, ja silloin täytyy puuttua leikkiin.

Vajaa kolme viikkoa meni kovin vaihtelevissa tunnelmissa. Willi sai diagnoosin juuri "Horse In Motion"-tapahtumaa edeltävällä viikolla, ja ehdin laittaa siitä omaan facebookkiin päivityksen. Viikonloppuna Ainossa sain muutamilta tutuilta myötätuntoisia ja rohkaisevia, mutta hiukan ristiriitaisia tuntemuksia herättäviä viestejä. Yksi hevonen oli kierukkavamman vuoksi mennyt heti kolmijalkaiseksi, ja leikkauksen jälkeen ensin toipunut, mutta sitten myöhemmin uuden onnettomuuden jälkeen lähtenyt taivaslaitumille, Tässä tapauksessa vamma ei kuitenkaan ollut niin suuri, että se olisi näkynyt ultrassa. Willin vamma taas näkyi ihan selvästi, mutta ei kuitenkaan aiheuttanut käynnissä edes minkäänlaista arkomista?! Vaikeahan näitä on vertailla, jokainen tapaus on erilainen, ja vamman sijainti vaikuttaa varmasti sen diagnosointiin. Yritin olla ajattematta liikaa; niin kauan kuin ei ole mitään varmuutta tulevaisuudesta, turha maalata piruja seinille. Eläinlääkärin seuraavan visiitin jälkeen oltaisiin viisaampia. Onnistuin jotenkin pitämään mieleni suht kepeänä, kunnes kontrollia edeltävänä päivänä huoli alkoi todenteolla hiipiä puseroon. Mitä jos Willistä ei olisi enää edes lemmikiksi, jos se ei kestäisi edes laitumella oleilua ja satunnaista käyntityöskentelyä? Sen kummempaa en siltä odottanut, kunhan se voisi elää normaalia hevosen elämää, pitäisin sen sitten vaikka ihan lemmikkinä. Mielessäni mietin jo eri vaihtoehtoja hevosen lopettamiseksi.

No, eläinlääkäri tuli, katsoi, ja oli ilahtunut. Ympyrällä Willi oli ravissa epäpuhdas ja taivutukseen vielä reagoi, mutta suoralla ravasi käytännössä puhtaasti. (Ja pörhelsi, sehän on sanomattakin selvää...) Yllättäen näyttikin siltä, että siitä tulee vielä hevonen! Jopa ratsastuksesta puhuttiin! Ultrassa näkyi vielä hiukan tulehduksen aiheuttamaa fibriiniä, mutta tilanne oli selvästi valoisampi kuin kolme viikkoa aiemmin. Niveleen tuikattiin vielä uusi kortisoni-hyaluronaatti-yhdistelmä, jotta tulehduksen rippeetkin saadaan kitkettyä pois. Polvinivelessä on jonkin verran ikä huomioiden normaaleja muutoksia, joten sitä todennäköisesti joudutaan jatkossakin jollain aikavälillä lääkitsemään, mutta pääasia on, että Willi jää henkiin!!! Kuntoutusohjeeksi käyntiä, rasitusta pikkuhiljaa lisäten, siten että kuukauden päästä se saa vapaasti käynnissä kiipeillä, ylittää korotettuja puomeja ja tehdä kaikkea muutakin mahdollista ihan niin paljon kuin sitä vaan jaksaa kävelyttää. Joko selästä tai maasta, miten se parhaiten pysyy pöksyissään. Riekkua ei siis saa vieläkään, mutta ihan täysin pumpulissa ei enää tarvitse pitää. Noin kuukauden päästä voisi katsoa, joko jalka kestäisi ravailua. Kierukan tilanne ja vamman vaikutus Willin käyttöön jatkossa on vielä epäselvää, mutta ainakin kevyttä käyttöä se näyttäisi kestävän. Tämä kuulosti mun korvissa jo ihan uskomattomalta, enhän mä mitään muuta siltä odotakaan! Jos voidaan meidän in-hand-juttuja nysvätä ja käynnissä miettiä täydellisen sulkutaivutuksen asentoa, niin sehän riittää mulle! Tunnelmasta toiseen mentiin siis vuorokauden aikana aika totaalisesti.

Nyt on viikko mennyt eläinlääkärin edellisestä käynnistä. Willi pääsi viikonlopuna normaaliin tarhaukseen. Kävelytystä tehdään vielä tämä viikko tasaisella, aikaa pikkuhiljaa lisäten, siten että ensi viikonloppuna kävellään jo tunti päivässä. Sen jälkeen lisätään tiellä kävelyä, eli vähän ylä- ja alamäkiä. Kolmannella viikolla kuvioon tulevat mukaan maapuomit, ja neljännellä viikolla puomien toista päätä korotetaan. In-hand-työskentelyä voidaan jo tehdä varovaisesti, kunhan ei tehdä mitään jyrkkiä väistöjä tai peruutuksia (no eihän me sellaisia tehdä muutenkaan). Olen muutaman kerran ottanut vähän ohjia käteen, ihan vaan kokeillakseni miten Willi reagoi. Se tuntui ihan käsittämättömän hyvältä ja suoralta siihen nähden, että kolme viikkoa se on vaan olla möllöttänyt karsinassa tai tarhassa. Jei, olen varovaisen toiveikas tulevaisuuden suhteen, ja juuri tällä hetkellä ikionnellinen!

"Me mitään pahaa ikinä tehdä..."

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Pään (ja muistiinpanojen) selvittelyä


eli elämää Horse on Motion-tapahtuman jälkeen


Uuuuh, olipa viikonloppu! Kolme päivää tiukkaa asiaa hevosen biomekaniikasta, ihania naisia, hyvää ruokaa, ja vielä parempaa (vai huonompaa?) läppää! Ihmiseläinlääkäreitä, surffipummi-ruunia ja mitä näitä nyt muita oli. Jokainen vaihto on mahdollisuus, ainakin ranskalaisittain lausuttuna. (Älkää välittäkö, edellisiä kahta lausetta ei ole tarkoituskaan kenenkään muun ymmärtää.)

Jos jollekin on vielä epäselvää, istuin viime eikun toissa viikonloppuna kuin liimattuna ratsastuskeskus Ainon maneesissa kuuntelemassa ja katselemassa Horse in Motion-tapahtumaa. Tapahtuman päätähti oli ilman muuta herra Jean Luc Cornille, mutta oli ihan kiinnostavaa kuulla myös muita esiintyjiä. En ihan vielä kykene kovin jäsenneltyyn raportointiin viikonlopun annista, mutta tässä pieni listaus asioista ja havainnoista, jotka jäivät päällimmäisenä mieleen.

  • Vastarotaatio tapahtuu passiivisesti, painovoiman ja hevosen kehon luontaisen liikkeen ansiosta. Siksi se on niin yleinen ja monessa tilanteessa toistuva ongelma. Mekanismin lopullinen sisäistäminen vaatii vielä pientä pyörittelyä päässä, eli hevosen jalkojen liikkeen ja selkärangan taipumisen väliset korrelaatiot pitää selventää, mutta luulen nyt ymmärtäväni, miten ilmiö syntyy. Tai sitten en. I'll keep you posted.
  • Miksi "circle bended outside" toimii. Käytännössä usein toimivaksi havaittu harjoitus, jonka fysikaalinen vaikutusmekanismi oli ennen minulle pieni mysteeri, sai vihdoin loogisen selityksen. Hurraa, enää ei tarvitse ahdistua, kun pääni sisällä pohdin miksi asetetaan ulos, vaikka periaatteessa pyydetään selkärankaan rotaatiota sisään. Paitsi jos käsitinkin väärin, siinä tapauksessa ahdistun lisää...
  • Selkänikamien mahdollisten liikesuuntien väliset yhteydet ja niiden "matematiikka". Lateral bending + rotation = flexion. Tähän perustuu mm. se, miksi hevosen taivuttaminen saa aikaan selän nosteen.
  • Sulkutaivutuksen ja ison piruetin merkitys ja tärkeys. Kaksi tärkeää työkalua, joiden käytössä olen ollut turhankin varovainen, vastarotaation pelossa. Ne ovat kuitenkin niin tehokkaita työkaluja selän nostamiseksi, ettei niitä kannata liiaksi arastella.
  • Kuinka sulkutaivutusta/piruettia tulisi pyytää, jotta hevonen saadaan todella taipumaan halutusti. Tämä selveni ainakin teoriassa, Jäämme odottelemaan käytännön kokemuksia.
  • Miksi voltin tai lateraalisten liikkeiden jälkeen Willi usein tarjoaa muutaman askeleen ajan parempaa ja isompaa liikettä. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että a)voltti/muu tehtävä parantaa tasapainoa, b)itse hiukan hellitän liikkeen jälkeen ja c) suoristuksen jälkeen hevonen kokee liikkumisen helpommaksi, mutta nyt ilmiölle tuli vielä yksi, puhtaasti fysiologinen selitys.
  • Longissimus dorsi- ja multifidus-lihasten välinen työnjako tarkentui. Toinen on liikettä tuottava lihas, toinen asentoa ylläpitävä lihas;  longissimus dorsi tuottaa selkärangan liikkeen, multifidus säätelee sitä vastustamalla liikettä. Niiden yhteistoiminta on välttämätöntä selän hienosäätämiseksi.
  • Hidas käynti voi olla taitavallekin ratsastajalle liian vaikea tehtävä! Huomioitavaa on myös, että jos hevonen joko jännittää selkäänsä tai on selästään kipeä, sen on mahdotonta kävellä hitaasti. Muistattehan, selän jännitys ja jalkojen vauhti ovat erottamattomasti kytköksissä toisiinsa. Ei siis pidä aliarvioida tätä perustavaa laatua olevaa, yksinkertaista, mutta huolella tehtynä todella tehokasta harjoitusta, käyntiä suoralla uralla! Mielellään ajatuksena loiva shoulder-fore, niin että hevonen näyttää ulospäin suoralta, mutta sen rangassa on pienenpieni taivutus, mikä auttaa hevosta nostamaan selkäänsä (jotta se VOI kävellä hitaasti, suoraan eteenpäin).

Paljon muitakin huomioita ja ajatuksia syntyi päässä viikonlopun aikana. Eikä pelkästään hevosiin liittyviä. Perjantain hevosten arviointipanelin seuraaminen kävi hetkittäin sosiologisesta ihmiskokeesta (tai-mikä-nyt-onkaan-oikea-tieteenala, semmoinen joka tutkii ihmisten välisiä suhteita ja laumakäyttäytymistä, en tiedä), niin jännää oli neljän panelistin välinen vuorovaikutus (ja toisinaan sen puute!) Muuten itse hevosten arviointi oli yleisölle aika puuduttavaa seurattavaa, ja tämänkin ajan olisin mieluummin kuunnellut Cornillen luennointia tai käytännön valmennuksia. Hollantilaisen René van Weerenin luentoja kuunnellessa tuli vahvoja flash backejä omaan menneisyyteen akateemisessa maailmassa. Esitelmän alku "...and the outline of my presentation will be..." on NIIIIN tyypillinen (ja jopa pakollinen) konferenssiesityksissä, että heräsi jo pieni epäilys, millaiselle kuulijakunnalle esitys oli suunniteltu... Eikä pelkoni ollut ihan turha; lyhyen historiajohdannon jälkeen käytiin kalvo toisensa jälkeen läpi tutkimustuloksia, jotka varmasti ovat tieteellisesti ihan kurantteja, ja julkaisut peer review-prosessin läpikäyneitä, mutta tavalliselle tallaajalle niistä jäi aika hatara kuva. Se, että menetelmällä A saadaan suurempi selän range of motion ROM (=selkänikamien liikerata fleksio-ekstensio-suunnassa) kuin menetelmällä B, ei vielä kerro mitään siitä, kumpi on parempi menetelmä. Kyllähän se ROM-arvo kasvaa, kun hevonen vetää selkää enemmän notkolle, eikö, mutta onko se sitten tarkoituksenmukaista?! Hiukan huvittavaa oli myös se, että lauantaina van Weeren mainitsi oman esityksensa aikana lukuisia kertoja (en laskenut, mutta olisikohan edes sormet riittäneet?) kuinka "myös Jean Luc juuri äsken omassa esityksessäänkin jo mainitsi tästä". Hmm, tunsiko hän tarvetta vakuutella yleisölle, että samalla asialla tässä ollaan?! Varsinkin, kun perjantaina van Weeren oli ensin puhujavuorossa, ja heti hänen peräänsä Cornille torppasi joitakin van Weerenin juuri hetkeä aiemmin esittämiä teorioita (klassinen esimerkki on vanha kunnon "bow and string"-teoria, joka van Weerenin mukaan on se tällä hetkellä vallalla oleva käsitys hevosen selän toiminnasta. Ja jos yhtään olette perehtyneet Cornillen ajatuksiin, hän puolestaan pitää tätä teoriaa vanhentuneena, liian yksinkertaisena ja osin jopa virheellisenä.) Minulle jäi hiukan epäselväksi mikä van Weerenin oma hevostausta ja käytännön kokemus on, onko hän puhtaasti eläinlääkäri ja tutkija, vai perehtynyt myös käytännössä esim. vapaa-ajan harrastuksen kautta ratsastukseen. Se tieto olisi kiinnostava ja auttaisi ehkä hiukan laittamaan asioita perspektiiviin.

Ettei menisi pelkästään van Weerenin mollaamiseksi, niin hänen ansiostaan muuten sain taas jäsenneltyä paremmin päässäni omia, henkilökohtaisia angstejani akateemisen maailman sääntöjä  ja käytäntöjä kohtaan, ja sillä perusteella annan hänelle osittaisen synninpäästön; se maailma toimii ihan eri säännöillä kuin tämä reaalimaailma, jossa suurin osa meistä elää ja toimii. Se mitä, ja miten asioita tutkitaan, voi tuntua välillä aika järjettömältäkin, mutta toisaalta tiettyjä sääntöjä on pakko noudattaa, jotta tutkimuksia voidaan pitää edes jossain määrin objektiivisina, mikä on kuitenkin tieteellisen työn eräs peruskulmakivi. Ja valitettavan usein tutkimusta rajoittavat niinkin arkiset asiat kuin käytettävissä olevat laitteet, joten monesti tutkijat joutuvat muokkaamaan aihettaan sen mukaan, mikä on käytännössä mahdollista, eikä sen mukaan, mikä olisi oikeasti todella kiinnostavaa.

Koitan tänne pikkuhiljaa purkaa ja avata tarkemmin noita yllä listattuja juttuja, ja vähän muitakin. Mutta itseni tuntien, en lupaa kovin tiukkaa julkaisutahtia... Kyllä te mut tunnette! Ainiin, vielä loppuun on pakko vähän hehkuttaa viikonlopun ehkä parasta antia; missä voin liittyä Mia Kainulainen-fan clubiin?! Onhan sellainen jo olemassa?! Jos ei ole, voisiko joku perustaa sellaisen?! 😂 😜