Maailman hienoin hevonen!

Mulla on maailman hienoin hevonen! Jestas että se osaa liikkua! Ja hyvä niin, sillä ensimmäinen kuukausi hevosen omistajana on ollut hyvin tunnepitoinen, eikä huoliltakaan ole säästytty.

Pakitetaan siis hiukan taaksepäin. Willi on ollut mun oma kohta kuukauden verran, ja matkaan on mahtunut monenlaista mutkaa. Heti alkuun muutama päivä vaan käveltiin, koska satula oli juuri topattu, ja se piti sisäänratsastaa. Sitten Willi riehui tarhassa kengän irti yhdestä jalasta, ja kengittäjää jouduttiin odottelemaan aika monta päivää. Pariin otteeseen Willi on onnistunut telomaan jalkojaankin tarhassa, mutta haavat ovat onneksi olleet pieniä ja pinnallisia, eivätkä oikeastaan vaikuttaneet hevosen liikuttamiseen. Toisella kerralla pelästyin pahasti, kun aivan ruununrajassa oli hokinpolkema, joka ulottui kavion puolelle asti, mutta sekin lähti heti hyvin parantumaan, eikä jalka ole oikeastaan juurikaan turvotellut. Kuten Willin edellinen omistaja kertoi, herra ei ole kovin imppariherkkä (kop kop).

Kun nämä satula- ja kengitysasiat saatiin alta pois, pääsin kunnolla ratsastamaan Willillä. Se liikkui hiukan vaihtelevasti, välillä oli oikein pörhöllään ja jalka nousi, mutta välillä tuntui kovin jäykältä ja jopa hiukan haluttomalta liikkumaan. Tottakai pohdin kovasti syitä tähän, mutta koitin järkeillä, että tämä on vaan alkukankeutta, ja tilanne paranee, kun päästään sinuiksi toistemme kanssa. Sitten uutena piirteenä Willi alkoi todella protestoida laukannostoja, ja jopa pukitti muutaman kerran. Tämä oli jo selvä merkki, että kaikki ei ole kunnossa. Onneksi fysioterapeutti oli jo valmiiksi varattu tarkistamaan hevosta, ja mietin jo klinikkareissuakin. Laukannostoissa pukittaminen on tyypillistä, kun esim. satula on epäsopiva, joten sekin otettiin kriittiseen tarkasteluun. Satula on tullut hevosen mukana, mutta eihäs se silti takaa että se olisi sopiva. Toppauksessa korjattiin epätasaisesti painuneet pehmusteet, mutta muuten satulan sopivuutta ei tarkistettu. Minun silmään se näyttää hiukan ahtaalta edestä.

Fysioterapeutti Kaisa halusi ensin nähdä miten Willi liikkuu, ja huomasi sen kulkevan koko ajan takapää hiukan oikealla. Muutenkin hevonen näyttää olevan "katki" keskeltä, ts. etu- ja takapää eivät liiku ihan synkrossa. Willin selkä on röntgenkuvien perusteella hevosen heikko kohta, ja siitä täytyy pitää huolta oikealla ratsastuksella ja jumpalla. Tunnusteltuaan ja tarkasteltuaan Willin lihaksia Kaisa huomasi, että Willi on kauttaaltaan hiukan pinkeä oikealta puolelta, ja sen lihaksisto on toispuoleinen. Erityisesti hevosen takaosa tuntui olevan jumissa, eikä Willi halunnut kääntää takaosaa vasemmalle, vaikka Kaisa paineli "taikanappuloista" (refleksipisteistä). Tämä vaiva on varmaan ollut pidempiaikainen, en usko että olisin n. neljän viikon aikana ehtinyt näin pahasti "pilaamaan" hevosen lihaksistoa, mutta selvästi vähäisempi liikunta on pahentanut tilannetta, ja jumittanut lihaksia. Satulasta Kaisa oli samaa mieltä kanssani, se ei ehkä ole paras mahdollinen Willille. Onneksi satula-auto on tulossa parin viikon päästä, kun tallilla on muutama muukin satulaongelmista kärsivä. Sovittiin, että Kaisa tulee uudelleen käsittelemään Willin, kun satula on tarkistettu. Sillä aikaa täytyy keksiä vaihtoehtoisia tapoja liikuttaa hevosta ilman satulaa, ja jumpata jumittavaa takapäätä. Jotain vaikutusta Kaisan käsittelyllä oli heti, koska talutellessani Williä käsittelyn jälkeen se peruutti paljon vaivattommin kuin ennen. Yleensä sen on tuntunut olevan vaikea saada takajalkoja toimimaan peruutuksissa ja sivuttaisliikkeissä, joten niitä tehdään jatkossa jumppatarkoituksessa ilman ratsastajaa.

Tänään Willi pääsi toisen asiantuntijan käsittelyyn, kun Charlotta Turku tuli ohjasajamaan sitä. Lotta käy ajamassa naapurikarsinan Muumi-ponia, ja kysyin voisiko hän samalla keikalla ottaa Willinkin käsittelyyn. En tiedä onko Williä ennen ohjasajettu, mutta Lotta on sen verran rautainen ammattilainen tällä saralla, että varsin nopeasti sai Willin toimimaan hienosti. Hän teki aika pitkälle samoja havaintoja kuin Kaisa, eli takapää liiraa oikealla, ja Willi kantaa suuremman osan painostaan oikealla etujalalla. Nämä havainnot sopivat hyvin yhteen ratsain havaittujen ongelmien kanssa: vasemmassa kierroksessa Williä on vaikeampi taivuttaa, ja se karkaa helposti ulkopohjetta vasten käännöksissä, jos ei ole tarkkana ulkoapujen kanssa. Oikealle, joka on siis Willin vahvempi puoli, se on helpompi taivuttaa vahvalla sisäpohkeella. Tällä tavalla ratsastaen ei kuitenkaan pääse korjaamaan itse ongelmaa, eli hevosen luontaista vinoutta. Lotta näytti miten maneesin seinää voi käyttää apuna taivutuksissa estämässä takaosaa karkaamasta ulos, ja sanoi että parempi ratsastaa hevosta vasempaan kierrokseen aika suorana ja tehdä siitä suunnanmuutoksia, joilla saadaan se hetkittäin siirtämään paino vasemmalle. Jos yrittää liian pitkään vain taivuttaa vasemmalle, on suuri vaara että takapää karkaa, ja vaikka kaula näennäisesti taipuukin, todellisuudessa hevonen vahvistaa ennestään vahvaa oikeaa puoltaan kulkemalla takaosalla suurempaa uraa. Lotta puhui paljon hevosen vinoudesta ja miten sitä voidaan suoristaa, ja täytyy myöntää että en kaikkea ehtinyt kerralla sisäistää. Onneksi hän tulee viikon päästä uudestaan, jolloin voidaan jatkaa harjoituksia. Ehkä jossain vaiheessa minäkin uskallan tarttua puikkoihin ja opetella ajamaan, uskon sen olevan todella hyödyllistä liikuntaa Willin kaltaiselle hevoselle. Lopuksi Willi liikkui todella hienoa ja ennen kaikkea isoa ravia. Willillä on luonnostaan isot liikkeet, ja sen koko liikekapasiteettia on vaikea saada ratsain hevosesta ulos, kun ratsastajan paino ja heiluminen vaikeuttaa hevosen liikumista. Siksi on hyvä, että se pääsee säännöllisesti käyttämään itseään kunnolla ilman ratsastajan häirintää. Harmittaa, etten älynnyt kuvata videolle. Täytyy ensi kerralla napata pari pätkää ja laittaa muidenkin ihailtavaksi miten upea, hieno hevonen mulla on!

Kaiken kaikkiaan tällä hetkellä olen erittäin positiivisen toiveikas Willin suhteen. Koitetaan saada satula-asia kuntoon ja jumpata hevosta lisää. Maastakäsittely on myös hyvä tapa tutustua ja vahvistaa suhdetta hevoseen. Huomenna ajattelin rakentaa puomeista jumpparadan, jotta saadaan Willi nostelemaan takajalkojaan. Katsotaan kompastuuko mun pikkuinen kouluponi kun sille laittaa kapuloita eteen. Ehkä jossain vaiheessa päästään ratsainkin treenaamaan tosissaan. Kiirettähän meillä ei ole.

...ja muutama koirankeksi

Jotta blogin koko nimi saisi selityksen, täytyy esitellä perheen kolmas jäsen: Apfels Yucca a.k.a. Pojo, ruttuturpa, joka tuli vajaat kaksi vuotta sitten viikoksi hoitoon ja jäi sille tielle.

Jos minulta kysytään, Pojo on harvinaisen älykäs ja muutenkin poikkeuksellinen yksilö. Se on monella tapaa hyvin tyypillinen bokseri, eli energinen, helposti innostuva ja erittäin ihmisrakas. Ulkonäöltäänkin se on lähes oppikirjaesimerkki; keltainen valkoisin merkein, ja päässä tumma maski. Mutta muuten Pojo onkin kaikin tavoin ainutlaatuinen, ja harvinaisen onnistunut yksilö! Tietysti olen täysin puolueellinen mielipiteeni kanssa, mutta Pojolla on joka tapauksessa laaja fanipiiri, joka laajenee sitä mukaa kun se tutustuu uusiin ihmisiin.

Pojosta ei voi puhua mainitsematta Palloa. Ne, jotka ovat herran tavanneet, ymmärtävät mistä puhun. Vanhassa lähikoirapuistossamme kuuli usein muiden suusta "ai niin tää oli se pallohullu bokseri". Pojon mielestä puisto oli nimittäin enemmän Pallopuisto kuin koirapuisto. Puisto sijaitsee aivan Tapiolan tennihallin vieressä, joten puistoon eksyi iso määrä tennispalloja. Pojon mielestä oli paljon mielekkäämpää metsästää palloja kuin leikkiä muiden koirien kanssa. Ja kun pallo löytyi (ja aina löytyi!), alkoi Pojo piinata muiden koirien omistajia koittaen saada heitä heittämään palloa. Fiksuna se tiesi, että minulta on turha odottaa pallon viskelyä, joten se ei koskaan tuonut palloa minulle, paitsi jos olimme yksin puistossa. Pojolla on usein pallo suussa lenkilläkin, ja pallo on ehdottomasti parempi koulutuspalkkio kuin mikään syötävä herkku. Jos palloja ei ole saatavilla, kelpaa keppikin, tai oikeastaan mikä tahansa suuhun sopiva ja retuutettava esine, jota voi kanniskella ympäriinsä. Jos omistaja on ollut niin onnettoman huolimaton, että ei ole ottanut lenkille mitään lelua mukaan, kelpaa suuhun hätätilanteessa myös oma remmi.

Pojo on myös trendikäs; se on nimittäin syönyt hevosenlihaa jo ennen kuin siitä tuli tämän päivän iso juttu. Hevosen lisäksi ruokalistalla on poron luujauhelihaa ja jääsalaattia. Nappuloita siihen kylkeen pureskeltavaksi ja toisinaan namipalloon piilotettuna aktivoimiseksi. Syy ruokavalioon on herkkä vatsa ja allergiaepäily, joten Pojon ruokavaliosta on karsittu monia ns. tavanomaisia koiranruokia kokonaan pois. Kokeilemalla on löydetty tällä hetkellä sopiva kombinaatio. Ja jottei asiat olisi liian helppoja, niin nappuloiksikin käy vai eläinlääkäriltä hankittava allergiaruoka, joten voitte arvata mikä on hintaero verrattuna tavalliseen marketin koiranruokaan... Mutta ei voi valittaa, koska tällä ruokavaliolla ei ole enää tarvinnut laukata vähän väliä eläinlääkärillä suolistotulehdusten takia tai valvoa öitä oksentavan koiran takia.

Pojo oli tullessaan valmiiksi erittäin hyvin koulutettu, ja minun hoidossani sen käytöstavat ovat todennäköisesti valtavan hemmottelun takia vaan huonontuneet! Toki se on edelleen yleensä oikein korrektisti käyttäytyvä herrasmies, vaikka se osaa myös vaatia huomiota ja valloittaa yllättävän ison tilan sohvalta. Emme juuri stressaa toko-kuvioiden treenaamisella, vaan treenailemme silloin tällöin mielen virkistykseksi jotain pientä, lähinnä toko- ja rallytoko-liikkeitä tai esineiden etsintää. Willin ostamisen jälkeen Pojo on ollut mukana tallilla päivittäin, ja sopeutunut sinne oikein hyvin. Tallikissojen kanssa pitää vielä olla hiukan tarkkana, mutta hevosiin Pojo suhtautuu hyvin järkevästi eikä mene esim. niiden tarhoihin. Turvallisuussyistä en kuitenkaan pidä Pojoa vapaana ellen voi koko ajan valvoa sitä, ja ratsastuksen ajan Pojo nukkuu Willin karsinassa, heinien päälle levitetyn talliloimen päällä.

...heinää...

Uskomatonta. Tuossa se nyt seisoo, tallissa, mun oma hevonen. Willi. Nimeltään, ei sentään  luonteeltaan. Tai mistäs sen tietää millaiseksi sen luonne paljastuu, mutta ensivaikutelma kahden koeratsastuksen ja muutaman muun kohtaamisen perusteella on varsin lunki. Willi on kuin suoraan Hevoshullun sarjakuvasta; iso ja musta, tähti päässä. Sillä on hieno suku, jos sillä nyt ruunan kohdalla on mitään merkitystä. En ole kauhean perehtynyt hevosten sukuihin ja jalostukseen, mutta sitä suuremmalla syyllä voin kehua Willin sukutaulua; jos minäkin tunnistan sieltä useamman nimen sekä isän että äidin puolelta, niin kyseessä täytyy olla silloin nimekkäät esi-isät. Siellä komeilevat mm. monen huippukouluhevosen suvuista löytyvät Weltmeyer ja Wenzel I. Emän puolelta tulee muutaman polven takaa täyttä verta Shogun xx:n kautta. Ja nyt tämä musta kultakimpale on mun oma, ja mun vastuulla. Ihanaa, mutta myös vähän pelottavaa. Pärjäänkö oman hevosen kanssa? Osaanko hoitaa sitä oikein? Mitäs jos (tai todennäköisemmin kun, ennemmin tai myöhemmin) se sairastuu?

Hevosen ostoprosessi on ollut pitkä ja välillä piinallinenkin. Jo monen vuoden ajan olen satunnaisesti selaillut hevosten myynti-ilmoituksia, mutta viime keväänä aloin vähän enemmän tosissani katsella niitä. Elokuussa kävin kokeilemassa ensimmäistä ehdokasta, kerrostalon kokoista, mutta nuorta virolaista kouluhevosen alkua. Hevonen oli kiva, mutta kemiat eivät ihan kohdanneet, ja nuori ikäkin hiukan arvelutti. Etsinnät jatkuivat ja tuli katsastettua muutama huti (todella ei minulle sopiva hevonen), kunnes löytyi aivan ihana, taitava 7-vuotias ruuna (kuudes hevonen, jota kokeilin). Kaunis kuin karkki, rautias valkoisin merkein, kisattu vaativaa 7-vuotiaiden ikäluokkasarjassa. Hevosen ratsastaja näytti ensin mitä hevonen osaa, mm. sarjavaihdot joka neljännellä askeleella. Minua vähän jännitti nousta selkään, kun samaan aikaan maneesissa oli Kikko Kalliokosken valmennus. Mua "lohdutettiin" sillä, että kaikki muut maneesissa ovat ammattilaisia, ja osaavat väistää mua. Jotenkin tuo tieto ei helpottanut mun jännitystä... Mutta hevonen osoittautui todella ihanaksi, ja sillä ratsastaminen oli silkkaa nautintoa. Valitettavasti niin ihanaksi, että joku muukin halusi sen. Tallipaikka oli sovittuna ja ostotarkastus jo varattu, kun omistaja ilmoitti, että päättikin myydä hevosen toiselle. Pettymys oli todella suuri, ja hevosen etsintä jäi vähäksi aikaa tauolle.

Vuosi läheni loppuaan, ja aktivoiduin taas hevosen etsinnässä. Olen aina pitänyt itseäni ruunaihmisenä, mutta yksi tamma kuullosti ilmoituksen ja omistajan puheiden perusteella niin kivalta, että oli pakko mennä kokeilemaan. Hevonen olikin hieno, mutta Tamma isolla T:llä, joten ei tuntunut ollenkaan omalta. Varmasti sillä olisi oppinut ratsastamaan, mutta lupasin itselleni projektin alussa, että olen rehellinen itselleni ja luotan omaan ns. perstuntumaan, eli hevosen pitää tuntua omanlaiselta ja kivalta ratsastaa, heti. Minusta hevosen ostoon ei voi suhtautua vain järjellä (ainakaan jos on tällainen harrastelija kuin minä), vaan hevosesta pitää saada hyvä tunne. Kun nousee vieraan hevosen selkään, oikeastaan heti välittyy jonkinlainen tunne hevosesta, ja monessa koeratsastustilanteessa melkein alkukäyntien tai viimeistään ensimmäisten ravikierrosten jälkeen tiesin tykkääkö hevosesta vai en. Seuraavaksi päätin kokeilla vielä kerran nuorta hevosta, ja soitin vanhalle tutulle junnuvuosilta, jolla oli 5-vuotias kouluhevosen alku myytävänä. Ruuna oli todella herttainen, ja vaikka se oli vielä luonteeltaan hiukan raakile (lue: herkkä, vaati rauhallisia otteita käsiteltäessä), oli se todella miellyttävä ratsastaa, nopea oppimaan uutta ja kulki ikäisekseen jo erittäin hyvässä tasapainossa. Osittain ehkä pitkän etsintäprosessin turhauttamana ajattelin että mikäs siinä, tästä tulee varmaan todella kiva hevonen, vaikka sen kanssa vielä tarvitsisinkin aika paljon asiantuntija-apua ja säännöllistä ratsutusta. Joten pakataan hevonen traikkuun ja viedään klinikalle tarkastukseen. Ei kai tuon ikäisellä vielä voi mitään vikaa missään olla. Arvaattekin varmaan jo miten kävi; toisesta takajalasta löytyi epätavallisia muutoksia kintereestä, siis ei normaalia kinnerpatin alkua, vaan jotain muuta. Eläinlääkäri ei uskaltanut ennustaa miten hevonen tulisi kestämään treeniä, sitä oli kuitenkin tähän asti vielä aika säästeliäästi rasitettu ja rauhassa koulutettu. Tuomio oli sekä minulle että hevosen omistajalle selvästi iso yllätys, mutta ajattelin heti, että en uskalla ostaa nuorta, valmiiksi rikkinäistä hevosta. Jo toisen kerran melkein sovittu kauppa  peruuntui, ja  olin valmis lyömään hanskat tiskiin.

Vuosi vaihtui, samoin asuinpaikka. Yhtenä maalle muuton motiivina oli ollut se, että täällä hevosen pitäminen on huomattavasti edullisempaa kuin pääkaupunkiseudulla. Joten olihan se nyt perhana, jos olin muuttanut hevosen takia maalle, mutta minulla ei kuitenkaan ollut hevosta! Tässä vaiheessa tuli mieleen hevonen, josta entinen ratsastuksenopettajani oli jo syksyllä maininnut, ja joka kaiken lisäksi oli vähän ennen vuoden vaihdetta muuttanut entiselle tallilleni. Olin karsinassa nähnyt tämän ison mustan hannover-ruunan, mutta en sen kummemmin kiinnittänyt siihen huomiotani. "Holkeri" luki karsinan ovessa, oikea nimi oli kuulemma Willi Heinrich. Suurin syy kiinnostuksen puutteeseen oli se, että kyseinen hevonen oli hiukan vanhempi kuin olin alunperin ajatellut, jo 13-vuotias. Ihannehevoseni oli iältään 7-9 vuotias, korkeintaan 10, jotta sillä olisi vielä runsaasti kilometrejä edessä. Päätin, että koska tämä ruuna nyt asuu kätevästi tutussa tallissa, ja sitä oli kovasti kehuttu kivaksi, niin voisinhan käydä sitä kokeilemassa, jos ei muuten niin ihan siitä ilosta, että pääsisin käymään vanhalla tallillani. 

Ja nyt jatkuu se Hevoshullun sarjakuva-osuus; wau mikä hevonen! Hevosen omistaja esittelin ruunan ensin selästä käsin, kaikki askellajit läpi, hiukan väistöjä ja vastalaukkaa. Hienoa lisättyä ravia, on kuulemma hevosen lempiaskellaji. Hevonen näytti kivalta, ja varsinkin sen ravi oli todella erittäin ilmavaa, jopa hiukan tuskallisen näköistä istua... Hyppäsin selkään. Käynti tuntui hankalalta ratsastaa, se on kuulemma ruunalle vaikein askellaji, ja jos se jännittyy, muuttuu käynti helposti passimaiseksi. "Muista taivuttaa, ja myötää sisäohjasta. Ota vaan ravia, se on helpompi saada rentoutumaan ravissa", sanoi omistaja. No otin ravia. Ja hymy alkoi levitä naamalle... Ihana, iso, tahdikas ravi. Olihan siinä istumista, mutta ei se kuitenkaan ollut niin vaikeaa kuin olin pelännyt. Mietin uskallanko laukata, kun ravikin tuntui niin isolta, mutta laukka olikin ihan ns. normaalin hevosen laukkaa, ihan helposti hallittavissa. Sitten lisää ravia. "Saanko mennä lisättyä?", "Anna kun näytän miten hienosti lisään!" hevonen kyseli koko ajan. Jos olin vähänkin kääntämässä lävistäjän suuntaan, ruuna tarjosi lisättyä ravia. Tai jos hiukan heilahdin satulassa taaksepäin, lähti hevonen syyhkimään lisättyä ravia. Omistaja nauroi "mitäs mä sanoin!" ja muakin nauratti, oli niin mahtavaa liidellä isoa, ihanaa ravia ympäri maneesia! Samaan aikaan maneesissa ollut toinen ratsastaja sanoi, että sehän menee kivasti. Samoin ponituntia valmistelemaan tullut tuttu ratsastuksen opettajani kehui meitä. En voinut lakata hymyilemästä, ja välillä ihan nauratti ääneen. Minusta ihan hyvä merkki koeratsastuksessa...

Ennen Holkerin koeratsastusta olin jo ehtinyt sopia toisenkin hevosen koeratsastuksen. Tämän myötä täysi kymppi kokeiltuja hevosia tuli täyteen. Tämäkin oli todella kivan oloinen, ja jos en olisi juuri paria päivää aiemmin kokeillut Holkeria, olisin voinut tätäkin hevosta harkita omakseni. Nyt "ihan kiva" ei vetänyt vertoja "wau"-kokemukselle. Pyysin päästä uudestaan kokeilemaan Holkeria, vanhan ratsastusryhmäni tunnille, jotta saisin opettajanikin mielipiteen hevosesta. Toisella kerralla ratsastin itse kokonaisen tunnin, ja isoihin liikkeisiin mukautuminen vaati veronsa; lopputunnista oli jo oikeasti vaikeaa istua ravissa, ja ratsastajan keskikropan kontrollin pettäessä hevonen muuttui hiukan vahvaksi edestä. Muiden tehdessä väistötehtävää ravissa minä keskityin enemmän saamaan hevosen kontrolliin ja rentoutumaan eteen-alas, mutta yhtä kaikki tunne siitä, että tämä on mun hevonen, vaan vahvistui. Joten kauppoja hieromaan...

Kuten kunnon Hevoshullun novellissa ikään, tämäkään tarina ei edennyt ilman vaikeuksia. Ostotarkastuksessa Holkeri reagoi toisen takajalan taivutuksiin, ja ympyrällä liikkui hiukan epäpuhtaasti. Röntgenkuvissa ei kuitenkaan näkynyt mitään muutoksia, vaikka kuvia otettiin normaalia perustarkastusta enemmän, ja myös selkä kuvattiin. Päätimme, että piikitetään jalka ja katsotaan tilanne uudelleen kahden viikon kuluttua. Hevonen hoidetaan luonnollisesti kuntoon, tuli kauppoja tai ei. Holkerille kahden viikon kävelykuuri, ja mulle kaksi viikkoa aikaa painia ristiriitaisissa tunteissa; hylkäänkö kivan hevosen mahdollisesti ohimenevän niveltulehduksen takia ja jatkan etsintää, vai otanko riskin tämän ihanan hevosen kanssa. Järki käski ottaa varman päälle, mutta sydän huusi ja toivoi, että uusintatarkastus menisi hyvin. Ja menihän se; ympyrällä hevonen liikkui puhtaasti, ja vaikka taivutukseen tuli edelleen lievä reaktio, eläinlääkärin mukaan hevonen kestää normaalia liikutusta ja sen pitäisi soveltua kilpakäyttöön. Onko tarinalla sittenkin onnellinen loppu?

Tai toisaalta, toivottavasti tarina on vasta alussa. Willin tarina, Holkerista tuli nimittäin Willi. Sopii hyvin sarjaan, sillä edellinen, puoliksi oma hevoseni (joka myytiin pois vuonna 1993) oli nimeltään Dille. Vihdoin voin oikeasti ruveta suunnittelemaan elämään hevosen omistajana. Viikonloppuna kuskasin syksyn aikana keräämiäni tarvikkeita tallille, ja onnellisena järjestelin varustehuoneessa omaa kaappiani. Kyyneleet meinasivat nousta silmiin, kun ripustin uutuuttaan hohtavan riimun karsinan oven koukkuun, sillä hetkellä hevosen ostaminen alkoi tuntua todelliselta. Karsinassa oli valmiina paksu kerros turvetta, ja naapurikarsinassa majailee myös juuri talliin muuttanut poni. Talli jonne Willi muuttaisi, vaikuttaa hevosten paratiisilta.

Ja tuossa se nyt on, tutkii ympäristöä ja uutta kotiaan, suhteellisen rennon näköisenä kuitenkin. Tänään ei vielä ratsasteta, koko ilta on mennyt muuton järjestelyssä, ja satulakin jäi topattavaksi. Huomenna aloitetaan selästä käsin tutustuminen. Tuskin maltan odottaa!

Puuta...

Jos jostain syystä luet tätä blogia, tarkoittaa se kahta asiaa: Ensinnäkin, yli puolen vuoden harkinnan, hautomisen ja suunnittelun jälkeen olen todella saanut jotain tekstiä aikaiseksi ruudulle (pään sisällä on jo pitkään asunut monta juttua) ja toiseksi, olen hetkellisessä rohkeuden puuskassa (tai  mielenhäiriössä) päättänyt laittaa blogin julkisesti näkyviin. Joka tapauksessa, hurraa minä! Ja hurraa sinä, kun luet tätä!

Suurella todennäköisyydellä olet minulle entuudestaan jostain tuttu, ja olen vinkannut blogistani sinulle. Tai mistäs sen tietää, ehkä luet tätä blogia vuosia sen perustamisen jälkeen, kun blogistani on tullut suurempi, kauniimpi ja viisaampi (not likely), ja minulla on satoja, ei vaan tuhansia lukijoita. Eli tervetuloa! Ja siltä varalta, ettemme tunne, niin tässä lyhyt esittely:

Olen kolmenkympin kriisin pyörteistä melkein selviytynyt nainen Espoosta Raaseporista. Henkisesti tunnen olevani vielä aika vahvasti espoolainen, koska siellä olen enimmäkseen asunut viimeiset 15 vuotta elämästäni. Kuluvan vuoden alusta lähtien kotipaikka on kuitenkin ollut Raaseporin Pohja, joten maalle sopeutuminen on parhaillaan käynnissä. Maalle muuttoon oli monta pientä syytä, jotka yhdessä kasvoivat isoksi. Riittävän isoksi, että uskalsin hypätä tuntemattomaan; pakata omat vähät tavarani, ottaa koiran kainaloon, ja suunnata pois pääkaupunkiseudun pölyistä. Maantieteellisesti matka ei ole oikeastaan kummoinen, tunnissa huristelen kehä kolmosen sisäpuolelle.

Osana elämän myllerrystä olen juuri valmistunut myös uuteen ammattiin, ja olen uunituore puualan artesaani. Tätä ennen ehdin olla töissä ja opiskella akateemisessa maailmassa tohtoriksi asti, mutta sitten tuli mitta täyteen. Kahden vuoden opinnot aikuisopistossa olivat ihanaa ja todella antoisaa aikaa. Koulussa oli myös turvallista, mutta nyt pitäisi uskaltaa kokeilla omia siipiä oikeissa töissä, oikeassa verstaassa. Nokkela lukija huomaa tästä jo yhteyden tämän kirjoituksen otsikkoon ja blogin nimeen. Ehkä blogiin tulee jossain vaiheessa oma verstas-osio, jonka suojissa keskityn enemmän puutöihin ja niiden esittelyyn. Muita aiheita ovat todennäköisesti hevos- ja koirajutut, sekä oman pikku koloni remontoinnin seuranta. Toistaiseksi uskon, että blogin päivitystahti on sen verran verkkainen, että saatte tyytyä sillisalaattiin, jossa kirjoitusten aiheet poukkoilevat laidasta laitaan, koskien kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Turha siis kuvitella, että joka päivä saisin aikaiseksi uutta tekstiä, realistisempaa on odottaa uusia juttuja korkeintaan muutama viikossa. Tämäkin vaatii minulta todennäköisesti itseni ylittämistä: olen nimittäin pahimman laatuinen perfektionisti, ja kynnys laittaa omaa tekstiä näkyviin on todella suuri. "Pahimman laatuinen" juuri siten, että huomaan usein lamaantuvani täysin epäonnistumisen pelosta, ts. jos en ole varma onnistumisesta, en edes yritä. Blogin kirjoittaminen on minulle eräänlaista terapiaa ja siedätyshoitoa; pakotan itseni julkaisemaan tekstiä, joka ei missään määrin ole täydellistä, hiottua ja niin nerokasta ja hauskaa, kuin haluaisin sen olevan. Tästä syystä koitan pakottaa itseni kirjoittamaan jotain edes kerran viikossa, ikään kuin lääkkeeksi.

Blogin ulkoasu, rakenne ja toiminnot tulevat varmasti elämään kovasti alkuaikoina. Eikä käytännössä vähiten siksi, että minulla ei ole vielä hajuakaan miten täällä bloggerissa asiat toimivat, ja toiseksi siksi, että en koe olevani visuaalisesti kovin lahjakas ja kekseliäs. Otankin mielelläni vastaan ideoita, ehdotuksia ja omia hyväksi havaittuja niksejä toimivan blogin rakentamisesta. Hankinnassa on kamera, jotta toivottavasti jossain vaiheessa blogiin saisin kuviakin.

Kiva kun kävit, toivottavasti nähdään taas pian! Ja jätä toki kommentti ja terveiset, niin tiedän miten olet viihtynyt täällä.

-Piitu-