Addikti avautuu

(Warning! The following text has extremely low, practically non-existing horse-content!)

Helsinki! Ihmisiä! Metron liukuportaissa kiirehtiminen!  Päin punaisia kävely! Ja sateinen Narinkkatori.

Tänään aamulla buranaa (600 mg) naamaan, muuten ei kävely onnistu. Ei, pää ei ole kipeä (viikonlopun alkoholiannos tasan 0 mg), mutta jalkapohjia särkee vieläkin ja polvi on tohjona. Tai no, jotenkin pääkin tuntuu hataralta, mutta se johtuu vain siitä tunteiden sekamelskasta, joka siellä on pyörinyt koko viikonlopun. Mutta NIIIIIN hyvästä syystä! Arvelin, että en mitenkään saa ajatuksiani mahtumaan yhteen FB-statukseen, joten päätin käyttää tätä käytössäni olevaa foorumia ajatusten tuulettamiseen.

Tutut tietävät, että olen melkoinen musa-addikti. Olen kehittänyt pahemmanlaatuisen riippuvuussuhteen spotifyhin ja korvanappeihin. Tallilla puuhatessa piuhat ovat kuitenkin epäkäytännölliset, ja  hevosten kanssa puljatessa on jo turvallisuussyistä hyvä olla omatkin korvat auki ympäristölle. Nyt julkinen pahoittelu ja varoitus tallikavereille, jotka joutuvat kuuntelemaan mielimusiikkiani kännykän kajareiden kautta; tiedätte kyllä, mitä me tällä viikolla kuunnellaan! :P Viikonloppuna oli pakko päästä todistamaan paikanpäällä Antti Tuiskun peto-spektaakkelia. Eikä kerta-annos todellakaan riittänyt...

Lauantaina lähdin konserttiin hiukan sekavin odotuksi; Tuisku on yksi suosikeistani, ja kerran herran liveshown nähneenä tiesin hänen(kin) olevan parhaimmillaan nimenomaan livenä. Shown suhteen ei siis ollut epäilyksiä, mietin vain miten itse viihdyn ja pystynkö täysillä heittäytymään musiikin vietäväksi katsomossa istuen. Onneksi yleisön takapuolet irtosivat penkeistä jo heti ekan biisin alkaessa, joten sen suhteen huoleni oli turha! Eikä koko parituntisen shown aikana juuri tarvinnut alas istua. Aivan sairaan siistiä! Lauloin, heiluin ja hilluin kuin millä tahansa klubilla ikään! Tätä on saatava lisää, heti!!!

Kotimatka oli melkoista tunteiden myllerrystä. Helsinki! Kaikki ne valot! Kaikki muistot, mitä tähän kaupunkiin liittyy! Muutin Espooseen heti lukion jälkeen opiskelemaan, ja olen asunut Otaniemi-Lauttasaari-Tapiola akselilla suurimman osan aikuisiästäni. Kävelin tahallani mutkan kautta rautatieasemalta Kamppiin, ja nautin saappaiden kopinasta katukiviä vasten. Korvissa soivan musiikin tahtiin. Kävin kurkkaamassa onko Circukseen jonoa (ei ollut, ainakaan vielä siihen aikaan!), siellä olisi ollut konsertin jatkobileet Roope Salmisen johdolla. No, olin autolla liikkeellä, eikä ajatus lähteä yksin baariin notkumaan houkutellut, joten jatkoin kiltisti matkaa Ruoholahteen autolle. Ajoin Tapiolan ja entisen kotitalon kautta, siellä on henkinen koti vieläkin. Mietin, miten erilaiseksi elämä olisi toisessa todellisuudessa muodostunut. Tietyllä tavalla vaihdoin entisen elämäntavan ja kaupunkilaisuuden, no hevoseen! Ei välttämättä huono vaihtokauppa, mutta aina välillä sitä jää miettimään, että mitä jos... Kotimatkalla hullu ajatus toisesta keikasta heti perään alkoi itää aivoissa, enkä aamulla saanut rauhaa ajatukselta... Ja pahus sentään, kun tarkistin, niin lippupalveluun oli vapautunut vielä permantopaikkoja sunnuntainkin keikalle, joten järjen ääni sikseen ja eikun uudestaan! How crazy is that, I know!!!


No, vaikka kroppa maksaa siitä nyt hintaa, niin oli se sen arvoista! Tunnelma täpötäyden Areenan permannolla oli ihan käsittämätön; koko se yleisömeri ympärillä huutaa, taputtaa ja laulaa mukana! Luulen, että Willillä on tänään aika kevyt päivä. Polvi ei todellakaan kestä pitkää kävelyä eikä pää toimi sillä teholla, että kannattaisi kiivetä selkään. Kasvoilla on vieläkin typerän onnellinen virne, ja jos näätte pikkuruisen tummansinisen Toyotan liikkuvan Pohja-Tammisaari-akselilla hiukan hytkyen, se johtuu vain siitä, että kuskille jäi keikka päälle!

Hot or Not? No hothotHOT!!!

Jotain ihan muuta

Me koitetaan Willin kanssa harrastaa säännöllisin väliajoin muutakin kuin hidasta koulunysväämistä. Jos kelit suinkin sallivat, alkukävelyt tehdään lähes päivittäin maastossa. Viikkoon mahtuu yleensä kaksi kevyempää, aivot narikkaan-tyyppistä päivää, jolloin ei nipoteta pikkuseikoista. Yksi mieluisimmistä vapaapäivän aktiviteeteista on kaikkien mielestä irtohyppääminen. Ratsain hyppelehtimistä me harrastetaan aika harvoin, pääosin johtuen mun salibandy-menneisyyden runtelemasta ja kolmeen kertaan operoidusta polvesta, joka ei oikein kestä kevyessä istunnassa ratsastamista pitkiä aikoja (silloin harvoinkin valmistautumiseen kuuluu polven teippaus ja vähintää 800 mg ibuprofeenia etukäteen). Irtohypytystäkin tehdään harvakseltaan (korkeintaan muutaman kuukauden välein), yleensä etukäteen suunnittelematta aina silloin kuin maneesi sattuu olemaan kokonaan meidän käytössä. Estekorkeus pidetään hyvin matalana, koska en näe oikein mitään järkevää syytä laittaa Williä hyppäämään isoja esteitä. Irtohyppäminen on meille silkkaa vaihtelun vuoksi harrastettua hupia. Lisäksi en tiedä, miten Willin selkä reagoi isompiin hyppyihin, joten miksi suotta ottaa riskejä. Alkuverryttelyistä olen joskus laittanut tänne videoita, yleensä taluttaen suoritettujen alkukäyntien jälkeen pyydän Williä ravailemaaan maneesissa vapaana. Sekaan mahtuu yleensä myös vähän vauhdikkaampia muuveja ja toisinaan myös korkean koulun liikkeitä. Tällä kerta ajattelin näyttää teille kuitenkin itse hyppysuorituksia!

Willi ei ole maailman rutinoitunein hyppääjä. Se tekee mielellään isoja, laakeita hyppyjä, eikä se ole parhaimmillaan, jos joutuu ponnistamaan ihan esteen edestä ylöspäin. Sen motto hypätessä tuntuu olevan täysiä päin, vauhti korjaa pienet epätarkkuudet. Vai mitä mieltä olette Willin ratkaisusta tässä pätkässä? Taustatietona mainittakoon, että tehtävänä on siis maapuomi, kaksi pientä kavalettia in-and-out väleillä (reilu 3 metriä), ja lopuksi yhden laukka-askeleen välillä (reilu 7 metriä) pieni este. Tai siis tämä oli tarkoitus, mutta Willi näyttää, miten suunnitelman voi ottaa lähinnä suosituksena, jota voi tarpeen tullen rukata oman maun mukaan uusiksi...

Kuvaus: Tanja Kankilampi

Minkä pituushyppylahjakkuuden maailma onkaan menettänyt, vai mitä mieltä ootte?! :P

In-hand juttuja

Huoh. Yksi askel eteenpäin, kaksi taakse. Tai jos ei suoraan taakse, niin ainakin vähän takaviistoon. Se tuntuu välillä olevan trendi tässä eläinten kanssa puljaamisessa.Tästä in-hand työskentelystä on pitänyt kirjoittaa jo moneen kertaan, mutta olen aina jäänyt odottelemaan sitä, että saisin juttuun liitettyä kuvamatskua, vielä mieluiten liikkuvaa kuvaa. No, sellaista ei varsinaisesti ole vieläkään (EDIT: Onpas, ihan uunituoretta!!!), mutta koska viime päivinä olen joutunut pohtimaan aihetta normaalia enemmän, niin ajattelin samalla siirtää ajatuksia ruudulle. Ehkä ne myös selkiytyvät tätä kautta.

Willin kanssahan meillä on tää in-hand-juttu ollut pääasiallinen treenausmuoto jo pidemmän aikaa. Ihan siitä käytännön syystä, että sitä voidaan harrastaa riippumatta Willin selän kunnosta ja satulan tilanteesta. Lisäksi se on mun mielestä oikeastaan ihan yhtä kivaa ja mielenkiintoista kuin ratsastuskin. En tiedä tarkalleen millä sanoilla tätä meidän harrastamaa tyylilajia pitäisi luonnehtia, onko se ranskalaista klassista vai jotain muuta. Esikuvana tässäkin mulla on herra Cornillen metodi, mutta koska toteutan tätä oikeastaan täysin itsekseni ilman valmentajan valvontaa, niin voi olla että olen harhautunut jo hyvinkin kauaksi alkuperäisestä... Minin kanssa ollaan tätä ihan muutamia kertoja katsottu joskus, ja sen lisäksi Cornillen klinikalla kesällä 2014 menetelmää demottiin lyhyesti. Sen lisäksi olen netistä katsellut Cornillen videoita ja lueskellut hänen ajatuksiaan aiheesta, ja sitten koittanut siltä pohjalta soveltaa itse. Melkoista sumussa suunnistamista siis toisinaan, mutta aina välillä sitä huomaa edistyksen askeleita, jotka vakuuttavat, että jotain sentään ollaan tehty oikeinkin. Lähtökohta on, että hevoseen vaikutetaan fyysisesti oikeastaan aika vähän, ja esim. ohjia pidän Willin sään päällä yhdessä kädessä, ohjastuntuan ollessa ideaalitilanteessa lähes olematon. Paine suussa saa hevosen jännittämään kaulaansa, mikä ei ole missään nimessä toivottavaa, ja toisaalta hyvin kevyen tuntuman kautta kädessä on helppo tuntea pienetkin hevosen suun liikkeet sekä tasapainon muutokset. Hevosta ohjataan omalla kehon liikkeellä, siten että hevosen tulisi "matkia" ihmisen liikkeitä, jopa siinä määrin, että tietyn lihasryhmän jännittäminen omassa kehossa ilman varsinaista asennon muutosta vaikuttaa jo hevoseen. Edellisessä jutussa puhuin hevosen kyvystä reagoida ihmisen lihasjännityksen muutokseen, ja tämä näkyy konkreettisesti juuri in-hand-työskentelyssä, jossa fyysinen kontaksi "ratsastajan" ja hevosen välillä on paljon pienempi kuin ratsain työskennellessä. Ääniapuja käytän aika paljon, ja Willi on oppinut mm. reagoimaan esim. sanallisiin kehuihin, joten pystyn palkitsemaan sitä työskentelyn lomassa onnistuneista askeleista ilman katkoksia. Poikkeuksellisen hyvistä suorituksista ja uusia asioita opetellessa käytän porkkanapoletteja, sekä Willille opettamaani äänimerkkiä, klikkerikoulutuksen tapaan. Porkkanoiden kanssa tosin pitää olla aika kitsas, koska ne sotkevat helposti Willin keskittymistä itse asiaan, ja se alkaa vaan kerjätä nameja ja tarjoaa jos jonkinlaista temppua.

Tästä päästiinkin kätevästi tämän hetkiseen ongelmaan. Sulkutaivutus on ollut meille jo pidempään sellainen projekti, johon palataan säännöllisin väliajoin. Aikoinaan kun sen harjoittelu aloitettiin, Williltä kesti aika kauan hiffata mitä haluan, kun vein raipan sen selän yli ja naputtelin takareiteen. Kun se lopulta hoksasi, että silloin haluan sen siirtävän takaosaansa kohti minua (palkkioksi vuolaat kehut ja paaaaljon porkkanaa), niin sen jälkeen se on hyvin herkästi tarjoamassa tuota toimintoa, oli pyyntö mikä tahansa. Aluksi harjoiteltiin yksinkertaisuuden vuoksi pelkkää takaosan siirtämistä paikallaan seisten, ja tarkoitus oli sen jälkeen pikkuhiljaa yhdistää pyyntö liikkeeseen, jolloin saataisiin varsinainen sulkutaivutus aikaan. En edes muista, milloin tätä ensimmäistä kertaa alettiin treenaamaan (ainakin yli vuosi sitten, olettaisin), mutta muistan, että alku oli Willille tosi hankalaa. Ensimmäisten (aika epätoivoisten) treenikertojen jälkeen pidin parin viikon tauon harjoituksissa, ja kun tauon jälkeen pyysin taas ensimmäistä kertaa takaosan siirtoa, sujuikin se Williltä yllättäen kuin leikki. Pyrin aina tekemään uusien ja vaikeiden juttujen harjoitukset ihan treenin lopulla, koska silloin a) Willi on vertynyt ja hyvin avuilla ja b) onnistumisen jälkeen voi antaa sen parhaan mahdollisen palkkion, eli lopettaa treeni ja taluttaa hevonen suoraan talliin. En tiedä miten paljon hevoset prosessoivat oppimaansa päässään treenin jälkeen, eivät varmaan yhtä tietoisesti kuin ihmiset, mutta varmaan jotain siellä aivoissa tapahtuu treenin ulkopuolellakin. Niin selvä oli ero ensimmäisten harjoitusten ja pienen tauon jälkeen tehtyjen treenien välillä.

Mutta sitten, kun liikettä alettiin hiomaan eteenpäin, nousi tuo Willin liiankin hyvin oppima "temppu" tuoda takaosaa minua kohti ongelmaksi. Willi lähti nimittäin tekemään sulkua helposti takaosa edelle, sillä seurauksella että se kippasi ulkolavan alas, jolloin ranka kiertyi juuri väärään suuntaan. Tämän vastarotaation kanssahan me taistellaan jatkuvasti, mutta erityisesti sulku on sellainen liike, missä vastarotaatio on harvinaisen helppoa aiheuttaa ja sitä näkee ihan huipputasolla asti. Miettikääpä vaikka itse ratsailla ollessanne, tai kun katsellette muiden ratsastusta; hyvin helposti hevonen tiputtaa ratsastajan sulussa ulos. Erityisesti tämä näkyy, jos sulkua tehdään uraa pitkin (mitä en itse ikinä tekisi Willin tai oikeastaan minkään muunkaan hevosen kanssa!), jolloin takaa katsottaessa näkyy selvästi, miten hevosen lantio kippaa ulkupuolelta alemmas kuin sisäpuolelta. Suomen kielessähän ei erotella sulkutaivutusta (travers, quarter-in tai haunches-in) tai sulkutaivutusta (half-pass), vaikka liikkeet ovat oikeastaan ihan erilaiset. Willin kanssa sulku on aina nimenomaan half-pass. Tätä takaosan työntymistä sisään yritin ehkäistä sillä, että sulkua pyydetään vain erityisen hyvästä avosta, jolloin asento (ja selän rotaatio) on valmiiksi oikea, mutta silti se on osoittautunut hankalaksi. Selästä käsin Willi tekee aika hyvät sulut, koska ratsain selän asentoa on huomattavasti helpompaa kontrolloida omalla istunnalla, ja niitä tehdäänkin käytännössä joka kerta kun selkään kiipeän. Jätinkin sulut taas pitkäksti aikaa kokonaan pois in-hand ohjelmasta, ja muistaakseni koko viime kesänä niitä ei tehty maasta käsin lainkaan, vaan keskityttiin pelkästään etuosan kontrollia parantaviin harjoituksiin (esim. avot ja piruetit). Syksyllä aloin varovasti ottaa sulkuja takaisin ohjelmaan, ja koitin pitää erityisesti huolta siitä, että liike lähtee etuosa edellä. Hetkittäin saatiin yksi-kaksi askelta about oikein, mutta edelleen piti olla megavarovainen takaosan suhteen. Syksyllä meidän treenissä oli painopiste kuitenkin enemmän raviharjoituksissa (ihan vaan ympyrällä tai pieniä pätkiä avon tapaista), joten senkin puolesta sulut jäivät hiukan vähemmälle huomiolle.

Nyt keväällä ollaan koitettu lisätä vaatimustasoa in-hand-jutuissa, joten törmäsin taas tähän sulkutaivutusongelmaan. Sulku on kuitenkin liikkeenä todella tehokas esim. parantamaan kokoamiskykyä, ja ratsain tehdyt avo-piruetti-sulku-treenit saavat Willin aina todella hyvän tuntuiseksi. Huomasin, että olen talven aikana vähän turtunut ja taantunut liian usein jonkinlaiseen horroksessa hiihtelyyn, jolloin Willi jää liian hitaaksi ja matalaksi edestä (ns. red zone, josta olen joskus maininnut). Silloin se jännittää kaulaansa ja käyttää vääriä selän lihaksia. Tästä pääsee eroon helpoiten pyytämällä selkeämpää taivutusta ja suurempaa kokoamisastetta, mikä on tietysti hevoselle hankalampaa. Ja tadaa, Willin ratkaisu lisääntyneeseen vaatimustasoon onkin ollut yllättäen jos jonkinlaisten sivuliikkeiden tarjoaminen suoraan ja koottuna liikkumisen sijaan. Varsinkin, jos se on erityisen hidas, ja pyydän sitä eteenpäin koskettamalla raipalla oman selkäni takaa (jolloin siis raippa osuu Willin kylkeen tai takareiteen), on herran ensimmäinen reaktio lähes poikkeuksetta ollut tuoda takaosaa sisään. Siis raippaa vasten! Willin koko jo takaa sen, että en vahingossakaan voi huomaamattani huitoa sitä raipalla ulkokankulle, mutta jostain syystä sen päässä raippa takaosaan = takapuoli sisään, riippumatta siitä mille puolelle kankkua raipalla kosketetaan. Ja kun pyydän lisää, niin takapuoli lentää sisään entistä tarmokkaammin. Hyvin turhauttavaa, molemmille. Olen yrittänyt olla tilanteessa itse tyyni, koska hevonenhan tarjoaa reaktiota, mutta se nyt vaan sattuu olemaan väärä reaktio. En halua rangaista Williä, koska haluan sen tarjoavan mielellään erilaisia vaihtoehtoja, eikä pelkäävän virheitä rangaistuksen uhalla. Mutta välillä on kyllä pitänyt laskea kerran jos toisenkin kymmeneen, kun yksinkertaiseenkin pyyntöön liikkua eteenpäin ainoa reaktio minkä saa, on ponteva lonkkataklaus. Eikä sitä vastaan ole juurikaan apua edes pitkästä salibandytaustastani; kukaan vastustaja ei ole maalin edessä koskaan pystynyt vastaavaan fyysiseen vääntöön kuin 700-kiloinen hevonen! Muutama päivä sitten sain Willin oikein suuttumaan, kun huitaisin sitä ehkä turhankin napakasti raipalla. "Mitä saakelia sä nainen oikein haluat, mähän tarjoan sulle hienosti tätä takapäätä sisälle!"

No, ei siinä auttanut muuta kuin laskea sataan, katsoa peiliin, analysoida omaa toimintaa, ja tehdä uusi suunnitelma. Olenko varmasti itse selkeä pyynnössäni, vai teenkö huomaamattani kropallani jotain liikaa? Muutaman kerran olen saanut itseni kiinni sisäolkapään jännittämisestä, sehän saattaa jo vaikuttaa Williin. Kuluneella viikolla ollaankin palattu enemmän kuin back to the basics-työskentelyyn; ainoastaan isolla ympyrällä (ja kun se sujuu, suoralla uralla) ohjat käteen, taivutuksen ja kokoamisen pyyntö, liike vain eteenpäin, ja kun saan hyviä askeleita, vapaat ohjat ja kiitos. Suunnan vaihto, ja sama uudestaan. Miljoona kertaa. Olen liioitellut eteenpäin pyyntöä sillä, että olen samalla antanut reilummin ohjaa, ja Willi on saanut superkehut aina kun se reagoi vähänkin terävämmin eteenpäin. Oikeaan kierrokseen piti aluksi ottaa jopa sisäohja toiseen käteen, jotta sain johtavalla ohjasotteella ohjattua etuosaa kääntymään ympyrän kaarta pitkin ja siten lopetettua Willin tarjoaman poikituksen. Erityisen vaikeaa on ollut pienempien volttien tekeminen, koska voltin puolessa välissä kentän keskellä Willi lähtee tarjoamaan sulkua takaisin uralle. Tämä on tietysti ihan loogista, koska sulkuja on harjoiteltu nimenomaan keskeltä uralle päin. Olen koittanut todella skarpata ja pitää huolen, etten muuta itsessäni m-i-t-ä-ä-n, etten itse vahingossakaan provosoi Williä tarjoamaan omia kuvioitaan. Silti onnistuneen voltin ensimmäisen puolikkaan jälkeen toinen puolikas on yleensä ollut enemmän tai vähemmmän hoippumista puolelta toiselle. Kokoamisasteen suhteen olen madaltanut vaatimustasoa, nyt on keskitytty vain tuohon suht suorana (käytännössä aina kuitenkin kevyesti asettuneena) eteenpäin kulkemiseen ja kääntymiseen. Ja hallelujaa, nyt kun tätä on hierottu reilu viikko (toki muutamia päännollaus- ja rallattelupäiviä aina välissä), niin eilen Willi oli lopulta aivan superhyvän tuntuinen! Ja kuin tilauksesta, maneesiin käveli samaan aikaan sisään innokas kuvaaja kameransa kanssa, joten sain sopivasti taltioitua työn hedelmät myös videolle. Valitettavasti kameran automaattitarkennus sekoili muutaman kerran toisen ratsukon perään, mutta kyllä tuosta pätkästä kai jonkinlaisen kuvan saa. Pätkässä näkyy kohdassa n. 1:10, kun kävelemme kohti kameraa ja pyydän piiiieentä taivutusta sisään, miten Willi menettää vähän tasapainoaan, ja astuu ensin sisäetujalalla ulospäin, jonka jälkeen myös takaosa karkaa. Aika nopeasti Willi saa kuitenkin korjattua tilanteen, ja kääntyy ihan kauniisti sen jälkeen. En pyydä videolla Williltä ihan maksimaalista kokoamista, mutta muutaman kerran teen käynnissä pieniä temponvaihteluita, joihin se vastaa aika kivasti. Ravia ei olla treenattu juurikaan viime viikkojen aikana, joten siihen nähden olen myös Willin raviin aika tyytyväinen.

Kuvauksesta kiitokset Joanna Kultanen!

May The Horse be with you!

(and The Force, too, for that matter...)

Jahas, olisiko aika taas harrastaa hiukan syvällisempää SOM-höpinää? Istutin tässä taannoin Willin selkään lainakuskin, tarkoituksena hiukan hypellä Willin iloksi. Noh, lopulta siitä tulikin sitten lievien hallittavuusongelmien jälkeen koulutunti, ja tämä sai minut taas pohtimaan hevosen herkkyytä, voimaa ja vuorovaikutusta ratsastajan kanssa. Osaltaan tämän tekstin innoittajana on toiminut myös herra Cornillen sivujen "Chazot Thoughts"-osion kirjoitukset. Kannattaa tutustua!

Energia ja voima. Näiden aistimiseen meillä ei ole spesifisiä aistinelimiä kuten silmät näkemiseen (ts. valon eri aallonpituuksien havaitsemiseen), korvat kuulemiseen (ääniaallot) jne., mutta silti ihminen(kin) pystyy näitä fysiikan suureita aistimaan jossain määrin. Ihmisen (eläimistä puhumattakaan) aistien toimintaa ei varmaan vielä tunneta täysin perinpohjaisesti, ja jo aistien määritteleminen riippuu lähteestä. Monissa koulun biologian kirjoissa esim. tuntoaisti on niputettu yhdeksi aistiksi, vaikka todellisuudessa kehostamme löytyy erilaisia reseptoreita aistimaan mm. lämpötilaa, painetta, kipua ja värinää. Voiman aiheuttamaa kiihtyvyyttä aistimme mm. tasapainoaistin avulla, joka sekin koostuu useammasta komponentista. Todelliset aistikokemukset muodostuvat aivoissamme usein yksittäisten aistireseptorien yhteistoiminnan tuloksena. Esim. varmasti jokainen ihminen tunnistaa silmät sidottunakin, jos hänen kätensä kastetaan veteen, vaikkei kehossamme olekaan spesifisiä reseptoreita aistimaan märkyyttä. 

Cornille puhuu paljon energiasta, ja siitä, miten hevonen pystyy aistimaan ja reagoiman esim. ihmisen selän lihasjännityksen muutokseen, riippumatta siitä istuuko ihminen hevosen selässä vai käveleekö sen vierellä. Klinikoillaan hän on demonstroinut muutamien ratsastajien kanssa sitä, miten ihminenkin kykenee tuntemaan esim. käsien välisen kontaktin välityksellä sen, jos toinen ihminen jännittää selän lihaksiaan, vaikka kontaktissa oleva käsi pysyisikin täysin liikkumattomana ja rentona. En ole itse ollut tämän demon vastaanottavana osapuolena, joten en osaa sanoa miten selvästi tuota osaisin aistia, mutta ainakin demoissa mukana olleet ihmiset ovat antaneet ymmärtää tunteneensa eron (on toki hyvin mahdollista, että jos eivät ole mitään tunteneet, eivät ole kehdanneet yleisön edessä sitä tunnustaa!) Cornille selittää asian siten, että hevonen kykenee aistimaan ihmisen lihasjännityksen muutoksen aiheuttaman energianmuutoksen, jopa ilman varsinaista fyysistä kontaktia. Luonnontieteilijänä olen lähtökohtaisesti aika skeptinen tällaisia väitteitä kohtaan, ja kaipaisin joko omakohtaista kokemusta tai mieluiten jonkinlaista tieteellistä selitystä ilmiölle. Toisaalta, olen iän myötä oppinut hyväksymään, että vaikka tiettyä ilmiötä ei voida (vielä!) selittää, niin se ei silti tarkoita, etteikö ilmiö voisi olla todellinen. Tässä tapauksessa olen tyytynyt siihen, että tämä ajastus hevosen herkkyydestä toimii hyvänä ohjeena hevosen kanssa toimiessa, ja se tuntuisi toimivan käytännössä ihan riittävän hyvin. On se sitten energiaa, paineen muutosta tai näköaistin välityksellä tapahtuvaa kehon kieleen reagointia, on aika helppoa käytännössä todeta, että hevoset todella reagoivat hyvin minimaalisiin, käytännössä olemattomiin apuihin. Tiedättehän sen tunteen, kun hevonen tuntuu reagoivan jo ajatukseen?

Entäs sitten toiseen suuntaan, miten pieneen muutokseen hevosen kehossa ihminen kykenee reagoimaan? Mitä kaikkea informaatiota hevosesta välittyy ratsastajalle, ns. perstuntuman perusteella? Varmaankin tämä riippuu ratsastajasta, miten herkästi kukin meistä osaa kuunnella hevosta omalla kehollaan, ja toisaalta miten tarkasti osaamme tulkita ja analysoida aistimiamme tuntemuksia. Willin kohdalla olen huomannut ainakin sen, että useampikin sen selässä vieraillut ratsastaja on hiukan yllättyneenä todennut, miten vahvalta Willi tuntuu. Tämän voi todeta konkreettisesti sillä, jos lähtee Willin kansa vetokilpailuun, mutta myös sen liikkeistä välittyy ratsastajalle tunne sen voimasta. Willillä on mielestäni maailman mukavin keinuhevosen laukka, mutta liikkeessä on myös voimaa, joka välittyy takapuoleen, mutta ei välttämättä näy ulospäin. Olen välillä maneesissa valitellut, kun Willi on meinannut kuskailla minua laukassa innostuessaan (erityisesti, jos hypätään tai tehdään puomitreenejä), ja yleisö on yleensä vaan moittinut minua nössöksi. Kunnes ovat itse kokeilleet... Willi saattaa ulospäin nimittäin näyttää siltä, että se laukkaa ihan hallittua, aika hidastakin tahtia, mutta ratsastaja tuntee olonsa lähinnä matkustajaksi. Paras tapa hallita tilannetta on, kuten yleensä, ennakointi, mutta jos Willi pääsee yllättämään ratsastajan ja ehtii kerätä voimaa liikkeeseen liikaa, olen todennut maneesin seinät ystäviksi. Voimalla sitä ei voi hallita, sen taistelun ihminen häviä varmasti ihan sata-nolla. Puhun tarkoituksella  liikkeen voimasta enkä vauhdista, koska Willi todella ei välttämättä näennäisesti lisää vauhtia, mutta sen liikkeestä häviää silti tietty hallittavuus.

Voima ja energia. Voima suuntautuu sekä ylös- että eteenpäin. Willillä on iso moottori, kun se päättää käyttää sitä. kuvat: Joanna Kultanen

Itse asiassa minulle on hiukan mysteeri, mistä tuo tunne valtavasta voimasta oikein tulee. Vauhti ei lisäänny, ja Willi saattaa olla edelleen jopa ihan kevyt kädellekin, mutta silti tuntuu, että takapuolen alla hyrrää pari numeroa liian suuri moottori. Samansuuntaisen kommentin kuulin meitä ihan alkuaikoina valmentaneelta Marialtakin; kun Willin kunto koheni, Maria kommentoi Willin selässä istuessaan, että jos Willi nyt päättäisi lähteä johonkin, olisi ratsastajalla aika vähän tehtävissä. Cornille kumppaneineen olivat joskus ihan mitanneet, minkä suuruisia voimia ratsastajaan kohdistuu hevosen liikkuessa. Tutkimuksessa oli asetettu hevosen selkään eri kohtiin seitsemän kiihtyvyysanturia, ja erityisesti mitattiin vertikaalista kiihtyvyyttä. Tuloksista nähtiin, että suurimmat kiihtyvyydet rekisteröi anturi, joka oli asetettu juuri sille kohtaa, jossa ratsastaja istuu. Klinikoillaan muistan Cornillen joskus puhuneen, että sillä kohtaa hevosen etu- ja takajalkojen tuottamat voimat kohtaavat, ja kokonaisvoima on suurimmillaan. (Tutkijana yritin luonnollisesti etsiä käsiini alkuperäislähdettä, oletettavasti päätekijänä on ollut professori Antonie J. (Ton) van den Bogert, mutta vielä en ole törmännyt alkuperäiseen tutkimukseen. Yllä oleva on siis vain referoituna Cornillen omilta sivuilta. Jatkan kaivelemista.) Ehkä se "voima", mitä Willin selässä tunnen, voitaisiin fysikaalisesti selittää juuri kiihtyvyytenä? Vektorisuureena voimalla (ja kiihtyvyydellä) on aina myös suunta, ja optimaalisesti liikkuessaan hevonen työntää itseään (ja siten myös ratsastajaa) erityisesti etujaloillaan myös ylöspäin, ei pelkästään eteenpäin. Ja tämän kyllä tuntee takapuolessaan!

Kootut selitykset, osa 3: Pönttö-pönttö-pönttö

(Dodii, edellisen avautumisen jälkeen, palataanpas taas aiheeseen hevoset...)

Pörinä. Syksyn mittaan Willin kunnon kohotessa ja ilmojen viilentyessä palasi myös tuttu hallittavuusongelma. Willi kun osaa välillä olla nimensa mukaan hiukan, noh, villi, ja ison kokonsa vuoksi siksi hankala. Jossain vaiheessa sain tiukkaa palautetta tallikavereilta, että he eivät enää halua taluttaa sitä tarhasta sisään, koska se saattaa välillä riekkua ja harrastaa esim. takajaloilla kävelyä, ja maneesissakin Willin pörinät hermostuttivat välillä muita ratsastajia. Kerran Willi on minun kanssasi keulinut itsensä juuri tarhasta talutustilanteessa nurin, mutta sittemmin olemme päässeet aika hyvään yhteisymmärrykseen siitä, miten talutettaessa käyttäydytään. Siksi olin hiukan yllättynyt, kun kuulin, että se on harrastanut näitä temppuja muiden kanssa. Tiedän olevani varmaan monen mielestä liian ituhippi ja kukkahattu hevoseni kanssa, mutta enimmäkseen minulla ei ole sen kanssa ongelmia, joten en ole nähnyt järkeväksi ottaa mitään säännöllisiä "räimitään-päin-näköä"-kurinpalautussessioita. Tarpeen mukaan se kyllä palautetaan ruotuun, mutta minusta hevosen ei tarvitse olla robotti, joka ei hengitäkään väärään suuntaan ilman ihmisen nimenomaista lupaa. Suhtaudun muutenkin vähän ristiriitaisesti tähän pörinä-ongelmaan, se kun on aina ollut ihan suorassa suhteessa Willin muuhun yleiskuntoon ja suorituskykyyn. Ollessaan huonommassa kunnossa/kipeä se on lauhkea kuin lammas ja hiukan flegmattinen, mikä on tietysti käsiteltvyyden kannalta hyvä asia. Mutta jos hitauden ja "laiskuuden" syy on kipu, sitä alkaa suhtautua asiaan eri tavalla. Voin olla väärässä, mutta luulen, että kunnon, koordinaatiokyvyn ja muutenkin olotilan kohotessa Willi herää muutenkin jotenkin enemmän eloon. Ja kun se huomaa, että liikkuminen onkin yhtäkkiä helpompaa, niin kai se mielellään hiukan kokeilee rajojaan. Erityisesti tuo sinänsä aika vaarallinen tapa keulia esiintyy vain silloin, kun Willi on muutenkin hyvässä kunnossa. Se ei myöskään (luojan kiitos!) ole ikinä yrittänyt tehdä sitä ratsastaja selässä, vaan ainoastaan vapaana ollessaan tai hyvin harvakseltaan taluttaessa. Tyypillisintä pystyyn nouseminen on silloin, kun Willi saa riekkua vapaana, ja näissä tilanteissa olen tulkinnut liikkeen lähinnä leikiksi. Siksi suhtaudun hetkellisiin fyysisinä riekkumisina purkautuviin ilonpurskeisiin enimmäkseen hiukan huvittuneesti. Koska enimmäkseen ne ovat minusta juuri sitä, pieniä harnittomia purskeita, jolloin herra vinkaiseen, pörhistää kaulan kaarelle, heilauttaa etujalkaa kaaressa ilmassa ja palaa sitten normaaliin ruotuun. Näitä se saattaa tehdä kesken in-hand-työskentelyn ollessaan erityisen hyvällä tuulella, mutta jatkaa saman tien ihan kiltisti hommia. Tai ratsain esim. laukassa se pörhistää koko kroppansa ja ottaa muutaman ekstrapyöreän askeleen niin että sekä etu- että takaosa nousee hiukan normaalia laukka-askelta enemmän. Ratsastajan tasapainoon näillä pienillä loikilla ei ole minkäänlaista vaikutusta. Tällaisina päivinä Willi yleensä suorittaa ja liikkuu muutenkin keskimääräistä paremmin. Tässä alla on taannoin kuvattu videonpätkä alkulämpästä ennen irtohypytystä. Siitä näkee joitakin Willin bravuurimuuveja, joita se mielellään viljelee! Kiitos kuvauksesta, Tanja Kankilampi!

Harmittomia ilonpurskeita. Paitsi silloin, kun ratsastaja päätyy niiden vuoksi sairaalaan tarkkailuun... Näinkin kävi, tosin tilanne ei ollut muuten mitenkään dramaattinen, mukana oli vaan roppakaupalla huonoa tuuria ja ennakoinnin puutetta. Ei tarvittu muuta kuin hetken herpaantuminen yksin maneesissa vapain ohjin välikäyntejä kävellessä, hevosta herättäneiden laukkaverkkojen jälkeen ja joko todellinen ta hevosen pään sisällä kuulunut pieni rasahdus maneesin mörköpäädyssä. Hups, pierupukkilaukkaa (oletettavasti, tarkkoja muistikuvia ei tapahtumasta ole tallentunut pään sisäiselle kovalevylle...) maneesin koko mitalta ja ratsastaja pää edellä kanveesiin siinä puolen välin paikkeilla. Sen perusteella mitä olen maasta käsin päässyt omin silmin todistamaan, Willin pukit ovat välillä melkoisen kierteisiä (rangan rotaatiotaipumus oikealle näkyy niissäkin!) joten ei ihmekään, että se onnistuu linkoamaan minut sieltä alas, aina oikealle puolelle. Satulakin on nimittäin välillä tullut mukana kyljelle. Onneksi tämän kokoluokan lähtöjä se tekee äärimmäisen harvoin. Muistikuvat tapahtumasta ovat todella katkonaisia, still-kuva-tyypisiä mielikuvia, joiden välillä on tyhjiä, mustia aukkoja. Muistan keräilleeni itseäni maneesin keskeltä hiekasta ja katselleeni maneesin toisessa päässä seisovaa hevosta. Seuraavaksi muistan seisoneeni jo maneesin laidalla peilin edessä ja ihmetteleväni miksi minulla on hiekkaa naamassa (ja miksi ylipäätään seison peilin luona?!) Seuraavassa kuvassa olenkin jo hevosen luona, jolla ei näytä olevan mitään hätää, ja soitan tallin omistajalle. "Piitu tässä moi. Kävitkö sä äsken tässä juttelemassa?  Ai kävit, noin tunti sitten?! Hmm, olen tainnut pudota hevosen selästä, ja nyt on hiukan sekava fiilis." Eli ei muuta kuin hevonen talliin ja sairaalaan päivystykseen.

"Töttöröö, olen aika komea kun pörhellän!" (kuva: Joanna Kultanen)

Minulla ei ole minkäänlaista aiempaa kokemusta päävammoista, mutta ilmiselvästi niihin suhtaudutaan aika vakavasti. Ei tullut kyseeseenkään, että olisin päässyt tsekkauksen jälkeen yksin kotiin, itse asiassa olisivat pitäneet minua siellä useamman yönkin, jos olisin suostunut. Pää kuvattiin tietokonetomografialla  ja jouduin suorittamaan monenlaisia motorisia testejä (liikkuuko raajat ja kieli normaalisti?) Oma olotila oli sairaalassa muuten aika normaali, mutta pienetkin asennon muutoksen aiheuttivat erityisesti makuuasennossa maailman pyörimistä. Pystyin kuitenkin liikkuman omin avuin, joten en osannut itse suhtautua asiaan kovin vakavasti. Koko oikea puoli kropasta oli tietysti vähän mustelmilla, mutta mitään ei ollut varsinaisesti mennyt rikki. Lopullinen diagnoosi oli aivotärähdys, ja sain selän ja niskan jumeihin tujut lihasrelaksantit. Sain myös kiellon rasittaa aivojani liiallisilla ärsykkeillä; ei televisiota, ei tietokonetta, ei mitään liian "virikkeellistä" toimintaa. Ilman televisiota selviän mainiosti, mutta ilman tietokonetta?! Ehkä ihan vähän salaa kuitenkin facebookkasin muutaman kerran... Myöhemmin minulle selvisi, että ongelman muodosti se, että oli epäselvää miten kauan (jos ollenkaan) olin ollut tiedottomana. Tapahtuman ainoa silminnäkijä kun oli Willi, joka ei tunne kelloa. Lyhytkin tajuttomuus ilmeisesti viittaa helposti vakavampaan aivovammaan, ja tässä tapauksessa aikajana oli vähintäänkin epäselvä. En ollut katsonut kelloa ratsastuksen aikana, ja ainoat kiinteä aikapisteet olivat tallin omistajan käynti maneesissa ja onnettomuuden jälkeinen puhelu noin tuntia myöhemmin. Siinä välissä olin ratsastanut tovin (tehnyt mm. ne laukkatreenit), joten oli mahdoton sanoa tarkkaa aikaa tapaturmalle. Varmuuden vuoksi siis tapaturmaan suhtauduttiin sillä vakavuudella, että aivoissani oli todella jotain vauriota. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut, vaan kuvat sekä tapaturman jälkeinen nopea toipuminen osoittivat, että mitään pahempaa ei kuitenkaan käynyt. Mutta uskoakseni ansaitsin jsenyyden kerhoon "kypärä pelasti henkeni", joten se pysyy jatkossakin visusti päässä! 

Willin repertuaariin kuuluu monenlaisia kevätjuhlaliikkeitä. Etupää on usein kevyt...

...mutta kyllä se takapääkin välillä lentää. (kuvat: Joanna Kultanen)

Noin kuukausi tapaturman jälkeen sain kutsun Meilahteen aivovammapoliklinikalle tsekkaukseen, ja samalla pääsin tarkemmin juttelemaan neurokirurgin kanssa tapaturmasta. Hän näytti minulle kuvat pään leikekuvauksesta, selostaen samalla että kuvien mukaan aivoni ovat erinomaisessa kunnossa! (Vaikka sehän me jo tiedettiinkin, että ne toimivat, heh heh...) Hän selitti myös mitä löydösten (tai lähinnä niiden puutteen) perusteella oli todennäköisesti tapahtunut. Eli lääkärin mukaan en todennäköisesti ole ollut tajuttomana lainkaan, vaan kärsin ainoastaan muistinmenetyksestä. Ilmiölle on nimikin, post-traumaattinen amnesia. On tyypillistä, että tapaturman aikaiset tapahtumat (juuri sitä edeltävät ja sen jälkeiset) eivät tallennu muistiin, vaikka olen saattanut olla koko ajan ihan hereillä. Jos paikalla olisi ollut muita, olisin saattanut vaikuttaa ihan tolkulliselta ja kyennyt keskustelemaan, mutta jälkikäteen en muistaisi näistä keskusteluista mitään. Ilmiölle on tyypillistä myös katkonaiset muistikuvat, joiden välillä on tyhjiä aukkoja. Oikeastaan aika mielenkiintoista, miten aivot toimivat! Itse asiassa tästä muistinmenetyksestä saattoi jopa olla hyötyä sikäli, että kun lopulta palasin taas Willin selkään, en osannut niin kamalasti jännittää, että episodi toistuisi, koska en oikeastaan muista sitä! Jollain tasolla luulen tietäväni, miten kaikki tapahtui, mutta minulla ei ole varsinaista muistamisen kokemusta tapahtumasta. Totta kai sitä hiukan jännitti taas ratsastaa, enkä enää kävele ihan yhtä huolettomasti täysin vapain ohjin mörköpäätyyn, mutta muuten yllättävän nopeasti sain takaisin ratsastusrutiinista. Vaikka kieltämättä iän myötä sitä on tullut vähän aremmaksi kuin mitä oltiin nuoruudessa, silloin oltiin luonnollisesti kuolemattomia. Itse asiassa alla pari kuvaa, jotka on otettu ehkä toisella tai kolmannella ratsastuskerralla tapaturman jälkeen. Kunnon wannabe-koulutuupparina päätin aloittaa ratsaille paluun luonnollisesti hyppäämällä "esteitä"! :D Loogista, maybe not, mutta kivaa, ainakin Willin mielestä. Itseäni jouduin hiukan tsemppaamaan, ja siksi varmuuden vuoksi Willillä on kumipelham suussa. Mitä mieltä olette meidän mäkihyppytyylistä?! Pientä liioittelua sekä hevosen hypyssä että ratsastajan dyykkaamisessa?!

Hoplaa! Huima estekorkeus, mutta se nyt on kai sivuseikka... Willi rakastaa hyppäämistä, mutta koska kumpikaan meistä ei ole kovin rutinoitunut tässä hommassa, pidetään estekorkeus aika "maltillisena", näin lievästi sanottuna... :D
 (kuvat: Joanna Kultanen)

Ja vielä vähän diipimpää... etene varoen!

Hmm, tämä on teksti, jota en ehkä koskaan julkaise. Tai edes kirjoita loppuun. Tämä on se teksti, joka minun piti kirjoittaa jo tuohon "diippiä shittiä"-juttuun, mutta sitten ystävämme itsesensuuri iski. Miksi ketään kiinnostaisi lukea mun mielen syövereistä nousevia, itsetutkiskelun (ja satunnaisen itsesäälin) tuloksena syntyneitä ajatelmia? No, miksi ketään kiinnostaa muutenkaan se, mitä tänne jorisen, tällä blogilla on muutenkin vain muutama lukija, ja niistäkin suurin osa varmasti mun henkilökohtaisia tuttuja, jotka löytävät tänne lähinnä naamakirjaan laittamieni linkkien perusteella. Siispä tätä tekstiä kirjoitan vain ja ainoastaan jonkinlaisena harjoitustehtävänä itselleni. Tekstin hevos-osuus tullee olemaan kohtuullisen olematon, joten hevosblogista kiinnostuneiden kannattaa lopettaa lukeminen viimeistään nyt. Oikeastaan kehoitan kaikkia niitä, jotka eivät halua tirkistellä liian syvälle pääkoppaani, lopettakaa lukeminen välittömästi! Melkein tekisi mieli lyödä tekstille ainakin K-30 leima, ettei nuoremmat lukijat järkyty. Varsinainen kootut selitykset-sarja saa ihan pian jatkoa "pörinä"-osan myötä, teksti on kuvia vaille valmis.

Miksi siis edelleen sormet naputtavat näppistä? Jaa-a, yksi syy voi olla se, että tänään on syntymäpäiväni. Tauluun tulee sellaiset lukemat, että ihan pikkasen kuulkaa ahistaa. Tai oikeastaan aika paljonkin. Julkisesti totean vain, kuten viime vuonnakin, että 32-vee, one more year! Hassua, olen siis saman ikäinen kuin aika monta vuotta nuorempi pikkusiskoni, kai sekin on mahdollista...:P Ikäkriisin rinnalle pukkaa monenlaita muuta kriisiä, joiden kourissa viime syksyn kurjuus aika pitkälti meni. Sinkkuihminen ei ehkä voi puhua ihmissuhdekriisistä, mutta entä ihmissuhteettomuuskriisi, voiko sellainen iskeä? Ei sillä, oikeastaan viihdyn oikein hyvin omillani, ainakin mieluummin näin kuin toimimattomassa suhteessa, sekin on kokeiltu. Itse asiassa nyt alkaa pikkuhiljaa vasta tuntua, että olen omillani ja kunnolla toipunut tuosta edellisestä keissistä. Kun on huomannut, että piru vie, minullahan ON omiakin mielipiteitä ja ajatuksia, enkä olekaan se aina toisen perässä hissukseen myötäilevä rukkanen, niin sitä alkaa oikeastaan pelätä, että toisen ihmisen kanssa muuttuisi taas sellaiseksi hiljaiseksi nyhvelöksi. Eikä tämä siis tarkoita, että minut olisi jotenkin jyrätty tossun alle, päinvastoin. Olen vaan kaikessa perusluonteeltani sellainen helposti muita myötäilevä ja konflikteja viimeiseen asti välttelevä tyyppi. Tiedättekö tyypin, sellainen häntää kaikille heiluttava pieni, vähän arka spanieli, joka haluaa, että kaikki tykkää siitä. Yrittää miellyttää vähän kaikkia, suututtamatta ketään, senkin uhalla, että sitä muuttuu pikkuhiljaa näkymättömäksi, lopulta myös omissa silmissään. Eron yhteydessä tuli käyty muutaman kerran ihan parisuhdeterapeutin puheilla, ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, puhuttiin siellä hiukan lapsuudestakin. Mielestäni olen saanut elää aika normaalin lapsuuden (tallillahan se enimmäkseen meni!), ei siihen ainakaan liity mitään elämää suurempia traumoja, mutta ehkä kieltämättä tietyt edelleen toteuttamani toimintatavat ja ajatusmallit ovat näkyvissä jo ihan lapsuudesta asti. Kun on nuoresta lähtien sitten toteuttanut samoja kaavoja ihmissuhteessaan, on niistä vaikea irtautua. Pelkään, että toistaisin samaa kaavaa myös tulevissa suhteissa. Taidan muutenkin olla jotenkin sosiaalisesti hitaasti kypsyvää sorttia, en muista missään vaiheessa nuoruudessakaan käyneeni läpi mitään kapinavaihetta. Ensimmäiset murkkuiän oireet ja (hyvin!) lyhyt "villit vuodet"-vaihe iski vasta siinä 25-30 ikävuoden korvilla! Ehkä mä siis olen nyt vasta oikeasti aikuistumassa...

Tämä helposti alistuva luonteenpiirre liittyy varmaan aika läheiseksi toiseen itsestäni tekemääni, positiiviseen, huomioon. Viittasin jo tuossa aiemmassa "diippiä shittiä"-jutussa siihen, että en yleensä jää kauheasti jossittelemaan menneiden perään. Se on osittain tietoinen valinta, koska mielestäni se on yksi onnellisuuden perusedellytys, mutta toisaalta uskon sen tulevan minulta aika luontevasti. Nimittäin koska minun on helppoa myötäillä muita ihmisiä, samoin minun on helppoa hyväksyä kaikennäköiset jutut, myös vastoinkäymiset elämässä. Vitsi tää kuulostaa aika pateettiselta näin kirjoitettuna, mutta odottakaa, tässä on oikeastaan ihan positiivinen pointti. Joku viisas on sanonut, että elämässä pitää oppia hyväksymään ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa. Aika moni asia on sellainen. Sairauksia ja onnettomuuksia sattuu. Muiden ihmisten tekemisiä ja valintoja ei voi muuttaa. Willistä ei tullut kilpahevosta. Let it go. Enkä kuvittele olevani mitenkään tavallista enemmän zen asioiden suhteen, vaan kyse on oikeastaan käytännöllisyydestä; on ihan valtavaa energian ja muiden voimavarojen hukkaa märehtiä asioita, joihin ei ole minkäänlaista vaikutusmahdollisuutta. Tämän kun sisäistää, elämä muuttuu paljon helpommaksi. Enkä väitä, ettenkö silti säännöllisin väliajoin syyllistyisi tuohon vellomiseen. Varsinkin viime syksynä ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun löysin itseni vielä kolmelta yöllä istumasta keittiön lattialta, surkuttelemassa itseäni, milloin minkäkin nyyhkybiisin tahtiin. Itse asiassa jouduin jossain vaiheessa kieltämään itseltäni tiettyjen, liian lähelle kolahtavien biisien kuuntelun kokonaan! Rankkaa tällaiselle musa-addiktille... Sen sijaan tilanteet pitää kohdata sellaisena kuin ne ovat, ja sopeuduttava. Jos ei muuta, niin ainahan vastoinkäymiset ainakin opettavat jotain, elämästä, asioista, itsestä. Toisaalta on tälläkin asialla varjopuolensa; ihailen suuresti niitä ihmisiä, joilla on valtava palo ja draivi kohti tavoitteitaan. Haluaisin olla itsekin sellainen. Tai siis olenhan minä ihan mahdoton unelmoija ja haihattelija, mutta jos aina vaan sopeutuu kaikkeen, on vaikea saada itsestäni irti sitä, että ihan oikeasti lähtisi kyynärpäät ruvella raivaaman tietä unelmia kohti. On helpompaa luovuttaa jo valmiiksi ja todeta, että ei se kuitenkaan onnistuisi. Ja tämä on ehkä tällä hetkellä se juttu, joka surettaa minua eniten. Miten voisin herättää sisäisen taistelijani? Vai enkö ole vaan vielä löytänyt sitä juttua (Willin lisäksi!), joka saisi minutkin todella toimimaan?

Tai oikeastaan, ehkä Willi nimenomaan eräällä tavalla on sellainen juttu. Willin ympärillähän mun elämäni tällä hetkellä pyörii, lähes kaikessa (tiedän, niin säälittävää!!!) Ylipäätään koko tämä "elämä uusiksi maalla"-tempaus oli ehkä monen ystäväni mielestä, jos nyt ei rohkea, niin ainakin yllättävä ja omaperäinen valinta. Mutta ei se minulle ollut niin kauhean iso juttu, vaan sekin pitkälti käytännön sanelema. Jonnekin piti muuttaa, pysyvää kotia ei ollut. Tulevaisuudennäkymät monessa suhteessa (esim. työura) olivat vähintäänkin epäselvät, joten oikeastaan mitään fiksattuja, kiinteitä rajoitteita ei ollut. Blogin esittelyä aikoinani kirjoitaessa mietin pitkään, miten kuvailisin itseäni, kuka/mikä minä olen. Ammatillisesti olin kokenut myös melkoisen identiteettikriisin. Olen viisi vuotta sitten väitellyt tohtoriksi, ja silloin jouduin ensi kertaa myös miettimään, mitä haluan työkseni tehdä. Siihen pisteeseen saakka oli lukiosta lähtien ollut hyvin selvä putki edessä; ensin dippainssin paperit käteen, noin niinkuin välitutkintona, ja sitten tutkijan ura ja väikkäri. Jossain kohtaa alkoi kuitenkin iskeä jonkinlainen akateeminen ahdistus (jonka muuten itsekin tajusin vasta näin jälkikäteen, ylläripylläri...), ja valmistuttuani lopulta tohtoriksi ei minulla ollutkaan enää minkäänlaista suunnitelmaa jatkosta. Noh, luonnollisesti valitsin sitten ammattikoulun aikuisopintolinjan ja puuartesaanin opinnot... Tätäkään valintaa en kadu (en suostu, energian hukkaa!), se oli ihanaa aikaa, mutta jos saisin aikakoneen, niin ehkä matkustaisin viiden vuoden taakse hiukan jeesaamaan ja rohkaisemaan nuorempaa itseäni, tiettyjä valintoja saattaisin tehdä nyt toisin. Mutta varmasti tuo kaikki oli sellaista, että se piti vaan käydä läpi, ja nyt vanhempana (ahdistus!) ja viisaampana (toivoa on!) osaan tarkastella asioita hiukan selkeämmästä perspektiivistä. Vaikka väitöskirjastani ei varmaan sitä nuorena haaveilemaani Nobelia ole tulossa, eikä se edes sanele mikroelektroniikkateollisuuden tulevaisuuden suuntaa, niin ehkä se ei silti ollut ihan hukkaan heitetty efortti.

Joko lähestytään lukijan sietorajaa? Olishan tätä tilitystä vielä ollut vaikka kuinka, mutta yö on vierähtänyt kirjoittaessani tässä kohtaa jo aamun puolelle. Tänään aion tehdä synttäreiden kunniaksi todellisen memory lane-tripin, tiedossa on nimittäin ihanan Maija Vilkkumaan keikka entisillä kotikulmilla, Espoon Tapiolassa. Saa nähdä montako nenäliinaa tulee käytettyä, jos ehdin ennen keikkaa käydä kävelyllä niissä maisemissa, joissa jokunen vuosi sitten Pojon kanssa päivittäin tallattiin. Tässä pitäisi muutaman tunnin kuluttua olla jo tallilla, että ehdin liikuttaa Willin ennen lauantain tunteja, joten kai se on vaan paras painaa tuota "julkaise"-nappia. Jos en tee sitä nyt heti, ei tämä teksti päädy ikinä julkisuuteen. Oikolukukin jäänee normaalia kevyemmäksi, joten pahoittelut varmasti normaalia lukuisimmista typoista. Ja hei, jos joku jaksoi lukea loppuun, niin laitahan terveiset tuohon alle! Ei täällä turhan usein ole kommentteja teksteissäni, mutta nyt tahdon kaikkien toivottavan minulle ihanaa syntymäpäivää, kriiseilystä huolimatta!

Kootut selitykset, osa 2: Satula

Satula. Siis OU MAI GAAD! Miten se voikin olla jatkuvasti riesana, vai olenko vaan jotenkin yliherkkä ja teen tästä jatkuvasti ongelman itselleni?! (Vastaus: olen...) Niin kuin aiemmin jo kerroin, keväällä oltiin mukana Satula.comin järjestämällä Amerigon satulaklinikalla Paimiossa, ja siellä itse herra Amerigo (a.k.a. Peter Menet) totesi että satula on periaatteessa oikea Willille, mutta sitä pitää hiukan muokata; leventää (ylläripylläri!) ja vaihtaa paneelit toisenlaisiksi (älkää kysykö tarkemmin...). Parin viikon hommahan venyi sitten pariin kuukauteen, ja kun lopulta sain satulan takaisin kesä-heinäkuun vaihteessa, en ollut heti ihan vakuuttunut sen sopivuudesta, eikä ollut Willikään. Kokeilin karvalla ja ilman, satuloin edemmäs ja taaemmas, kokeilin eri vastinhihnakombinaatioita (meidän satulassa kun on ekstravastinhihna ns. normaaliin tehdasasetuksiin verrattuna). Jotenkin mikään ei tuntunut hyvältä. Lopulta kokeilin oikeastaan vähän leikilläni laittaa pienet huopapalat paneeleiden alle satulan keskikohdalle. Amerigossa tämä on onneksi mahdollista, kun paneelit ovat keskeltä irrallaan satulan rungosta. Willillä on aika kaareva selkä, ja se inhoaa syvästi sitä, jos satula jää vähääkään kanittamaan edestä ja takaa, eikä asetu tasaisesti koko selän alueelle. And voilà, vihdoinkin hevonen tuntui hyväksyvän satulan! Ja joo, tiedän, olen ihan friikki ja totaalisen vainoharhainen tämän asian suhteen, mutta kaikesta huolimatta tällä minimaalisen pienellä korjauksella Willi tuntui lopulta hyvältä ratsastaa! Päästiin taas treenaamaan ratsain!

Koko ajan oli mielessä, että treenaan hetken itsekseni, että päästään takaisin edes jonkinlaiseen peruskuosiin näissä ratsuhommissa, ja vasta sitten pyydetään valmentajaa paikalle. Tämän saman perustyön kun olen tehnyt Willin kanssa jo muutamaankin otteeseen, joten aika hyvin tiedän ja osaan tehdä pohjatyötä omin nokkineni. Suoruus, tasapaino ja taipuminen ensin käynnissä kuntoon, ja sitten pikkuhiljaa samoja juttuja ravissa. No, matkaan tuli sitten välillä muutamia muitakin muuttujia (näistä lisää myöhemmin, stay tuned!), mutta joka tapauksessa loppuvuodesta oltiin siinä pisteessä, että Willi liikkui kuten hevonen, ja ravissa pystyin tekemään jo jonkinlaisia avoja ja hyvänä päivänä sulkutaivutuksen yrityksiäkin. Ravin laatu ylipäätään on hyvä indikaattori Willin kunnosta; kun se on hyvässä kunnossa, esittää se todella hienoa, hidasta mutta ilmavaa ravia. Todellinen pomppulinna ratsastajalle...

Kunnes kehitys tyssäsi, ja Willi alkoi muuttua taas vastahakoiseksi. Satuloidessa se kiukutteli (hyvin epänormaalia!), ja kun nousin selkään, se protestoi muutamia ensimmäisiä askeleita välillä hyvinkin voimakkaasti; kaula ruttuun, korvat taakse, häntä ja takajalat saattoivat heilahtaa muutaman kerran (erittäin epänormaalia!). Edestä normaalisti kevyt ja herkkä hevonen alkoi painaa kädelle ja venkuloida. Kelasin mielessäni monenlaisia vaihtoehtoja mistä käytös voisi johtua (vatsaoireita?), mutta valitettavasti se loogisin ja minusta siksi todennäköisin vaihtoehto oli satula. Varsinkin kun perinteinen hypoteesia tukeva testi, eli ilman satulaa ratsastaminen, (tuloksena taas tyytyväinen ja kevyesti toimiva hevonen), vahvisti epäilyni. Mikä ihme siinä on, että puolen vuoden välein pitää olla rukkaamassa satulassa jotain?! Voiko olla, että satulaa pitää vain topata, vai edelleenkö Willi levenee edestä?! Onneksi syksyn mittaan tapahtui suurta edistystä myös meidän in-hand-jutuissa, ja pystytään tällä hetkellä tekemään juttuja maasta käsin myös ravissa. Itse asiassa tässä muutamana viime päivänä ollaan aloitettu myös laukannostojen treenaminen maasta käsin, joten satulattomuus ei tarkoita enää käyntituomiota! Fakta nimittäin on, että juuri tällä hetkellä ei ole varaa laittaa taas about viittäsataa euroa tuon saakutin satulan muokkaukseen, joten bare-back pädillä ja in-hand-hommilla mennään enimmäkseen. Satunnaisesti voin tuon satulan laittaa Willin selkään, ei se niin pahasti ole epäsopiva. Tässä mm. muutama viikko sitten innostuimme hiukan hyppelehtimään pieniä kavaletteja, ja kun Willin ei tarvinnut miettiä niin tarkasti kropan koordinaatiota vaan sai roiskia menemään vähän vapaammin, ei satula tuntunut suuremmin häiritsevän sen menoa.

Tämä tietysti herättää sen kysymyksen, että olemmeko me molemmat vaan hiukan liian herkkiä tälle satula-jutulle, ja pitäisikö sitä hammasta purren vaan painella menemään, eikä ottaa niin herkästi hernettä nenään? Mutta ihan hyvin voin esitää vastakysymyksen, että miksi meidän pitäisi? En usko, että hevonen varsinaisesti tarvitsee ratsastusta elääkseen onnellista hevosen elämää. Jos siis en ratsasta Willillä päivittäin, se ei ole pois hevoselta. Varsinkin, kun pystyn tarjoamaan sille muuta vaihtoehtoista liikuntaa, jonka avulla pystyn ylläpitämään sen lihaskuntoa. Kaiken koulutuksen eräs perusperiaate on, että se toiminta mitä toistat, vahvistuu. Jos päivästä toiseen treenaaminen on suurimmaksi osaksi hampaiden kiristelyä, väärien lihasten jännittämistä, ja selkä jäykkänä ratsastajan vastustelua, miten ihmeessä se veisi Williä eteenpäin? Ja koska itse olen kiusallisen tietoinen siitä, että satulan kanssa en saa tällä hetkellä hevostani kulkemaan siten kuin haluaisin, ei ratsastaminen tuo minullekaan minkäänlaista nautintoa. Ja siitähän tässä pitäisi olla kyse, harrastuksen (varsikin näin kalliin ja kuluttavan!) toivoisi tuovan ainakin jollain tasolla myös iloa elämään.

Näillä siis mennään tällä hetkellä. Ratsastan Willillä 1-2 kertaa viikossa, yleensä selässä tämä hankkimani Barefootin bare-back pädi (on muuten todellinen sohva, suosittelen!), ja harvakseltaan satulan kanssa. Lähinnä silloin, jos tehdään jotain extremeä, kuten kiipeillään maahan kaivettujen puomien yli. Jossain vaiheessa täytyy tuo satula taas tsekkauttaa, vieläkö siitä saa muokkaamalla kelvollisen kalun, vai ruvetaanko tosissaan miettimään sunnitelmaa B. Jos homma ei olisi rahasta kiinni, kokeilisin saman tien ehdottomasti joko WOW-satulaa tai rungotonta Freeformia. Molemmissa kiinnostaa erityisesti se, että ne väittävät antavansa tilaa ja mukautuvansa hevosen etuosan liikkeen mukaan. Uskon tämän olevan meillä yksi suurimmista ongelmista tällä hetkellä.

Tässä blogissa harvinainen ratsastuskuva meistä! Ratsastajan takapuolen alta pilkistää hiukan Barefootin 'Ride-on-Pad' Physio, joka on suunniteltu tekemään ilman satulaa ratsastus sekä hevoselle että ratsastajalle mukavammaksi. (Kuva: Ulla Kristiina Torstensson)