Maapallo on litteä

Maapallo on litteä. Katso vaikka horisonttiin, se on tasainen, joten maapallon täytyy olla litteä. (Ja sitä kannattelee neljä elefanttia, jotka puolestaan seisovat valtavan kilpikonnan selässä. Huuda "hep", jos tunnistit! #discworldforever)

Ooo-kei, here we go again... Aivot surraa ylikierroksilla, joten on pakko päästä purkamaan ajatuksia ulos. Siksi on aika jatkaa tuttua "diippiä shittiä"-juttusarjaa viimeisimmillä pohdinnoilla. Ei herkille/herkästi loukkaantuville lukijoille! Tämä juttu voisi kulkea myös otsikoilla "Tieto on valtaa", "Tieto lisää tuskaa" tai  jopa "Tieto on vaarallista(ko?)".

Tuore episodi sai minut pohtimaan tietoa, kenellä on siihen oikeus, kuka sitä saa jakaa ja millä perusteella sen leviämistä saa rajoittaa. Menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin, tässä lyhyt taustatarina, joka toivottavasti auttaa asettamaan asioita perspektiiviin: Minun annettiin hiljattain ymmärtää, että ei ole soveliasta satulahuoneessa tai muuallakaan tallin tiloissa jakaa tietojani koskien hevosen anatomiaa ja biomekaniikkaa. Heh, noin kirjoitettuna kuulostan pahimman laatuiselta besserwisseriltä (mikä tietysti voi olla totuuskin...), mutta ainakin tässä tapauksessa potentiaalinen yleisö oli paikalla omasta vapaasta tahdostaan, eikä raha tai muutkaan hyödykkeet liikkuneet mihinkään suuntaan. (Paitsi joku taisi tuoda suklaakeksejä kahvin kanssa nautittavaksi? En tosin ehtinyt syödä yhtään...) Kykyni puhua aiheesta kyseenalaistettiin vetoamalla siihen, että en ole ammatilainen, joten en ole pätevä/sopiva/oikeutettu hommaan. Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä adjektiivia tähän pitäisi soveltaa. Tämä herätti minussa aluksi suurta ihmetystä ja epäuskoa, ja hetken päästä jotain ärtymyksen ja huvittuneisuuden yhdistelmää. Mutta lopulta aloin pohtia isompaa kuvaa, yleisemmällä tasolla, ja huomasin, että tämänhän voi tietyllä tavalla rinnastaa jopa sensuuriin; kenellä on oikeus jakaa tietoa, tai päättää siitä, kuka saa jakaa tietoa? Mistä asioista saa puhua julkisesti, missä ja kenen kanssa? Voiko tieto olla niin vaarallista, että sen leviämistä täytyy rajoittaa ja valvoa? Täytyykö ihmisiä suojella? Milloin vastuu on puhujalla, milloin kuulijalla? Myönnän olevani monessa asiassa hiukan idealistinen ja sinisilmäinen, mutta jotenkin tämä asia on pyhä; tieto kuuluu kaikille. Barrikaadeille siis!

Olen innokas hevosharrastaja, kuten varmasti valtaosa suomalaisista ratsastajista. Paino siis sanalla harrastaja. Minulla ei ole hevosalan koulutusta, enkä tee työtä hevosiin liittyen. En siis ole millään mittarilla ammattilainen. Mutta mikä tekee ihmisestä ammattilaisen? Koulutus? Tietty taitotaso? Se, että saa työstä palkkaa? Tietyt ammattinimikkeet on laissa suojattuja, mikä on ihan hyvä juttu. On huojentavaa tietää, että lääkäri on oikeasti opiskellut lääketiedettä. Yleissivistävää opetusta peruskoulussa antavilla opettajilla on omat pätevyysvaatimuksensa, mutta käytännössä opettajan työtä voi tehdä ilman pätevyyttäkin. Yliopistossa opettajan pätevyys mitataan lähinnä tieteellisillä meriiteillä, mikä, voin tässä paljastaa, ei aina välttämättä takaa opetuksen tasoa. Hevosalalla käytäntö on kovin kirjava, ja ratsastuskoulussa voi vastassa olla master-opettaja, ohjaaja tai satunnaisesti oikeastaan ihan kuka vaan. Vaikka itsekin tiettyyn pisteeseen asti luotan koulutuksen voimaan, ja kannustan kaikkia opiskelemaan, valitettavasti loppututkinto ei aina välttämättä korreloi osaamisen kanssa. Todistuksia ja sertifikaattilippulappusia saa vaikka netistä, kirjekursseilla tai ihan vaan rahalla. Henkilö voi läpäistä viralliset tutkintovaatimukset, mutta olla silti huono harjoittamassaan ammatissa. Varsinkin opetustyössä aika isossa roolissa on myös opettajan oma persoona ja pedagogiset taidot. Olen jonkinverran opettanut työkseni yliopistossa (vailla minkäänlaista pedagogista pätevyyttä, siis omg!), ja väittäisin, että sekä oppilaalle että opettajalle välittyvä kokemus opetustilanteesta riippuu paljon molempien halusta osallistua. Oppilaan täytyy haluta oppia, opettajan täytyy olla kiinnostunut oppilaan oppimisesta. Hyvät opettajat niin koulussa kuin ratsastuskouluissa tai muissakin harrastuksissa ovat jääneet mieleen siitä yhteisestä nimittäjästä, että he ovat olleet kiinnostuneita siitä, meneekö oppi perille. Yleensä hyvä opettaja on itse innostunut opettamastaan aiheesta. Tietysti on plussaa, jos opettaja myös oikeasti hallitsee asian, jota opettaa (tämäkään ei aina ole itsestään selvää...)

Harrastusmaailmassa valmentajina, ryhmänvetäjinä ja ohjaajina voi lajista ja tasosta riippuen tulla vastaan monenlaista tallaajaa. Ratsastusmaailman ulkopuolella omat kokemukset ovat lähinnä salibandystä, jota olen pelannut monen tasoisissa joukkueissa, välillä enemmän, välillä vähemmän vakavissani. Tyypillinen junnuvalmentaja on jonkun pelaavan lapsen vanhempi. Pikkujunnujen pelien ohjaamisessa on terveestä maalaisjärjestä ja hyvistä hermoista enemmän hyötyä kuin varsinaisesta lajitietoudesta. Aikuisten ö-divarijoukkue ei välttämättä tarvitse valmentajaa ollenkaan, kunhan joku muistaa tuoda pallokassin treeneihin ja printata pelaajaluettelon peleihin. Kun lähestytään kilpaurheilua, täytyy valmentajalla on jo selvästi syvempää lajitietämystä. Yksi ihminen ei edes välttämättä riitä, ja meilläkin oli jossain vaiheessa (naisten 1-divisioonassa) varsinaisen lajivalmentajan lisäksi fysiikkavalmentaja, joka teki jokaiselle pelaajalle henkilökohtaisen treeniohjelman. Kumpikaan näistä henkilöistä ei ollut silloin ns. ammattivalmentaja, ts. heillä ei ollut ammatillista valmentaja- tai lajikoulutusta, eikä valmentaminen ollut heidän päätoiminen ammattinsa. Valmentajaksi kelpaa henkilö, jolla on a) kykyä ja b) halua toimia valmentajana, muodollisesta pätevyydestä viis. Tietotaidollisesti nämä valmentajat ovat kuitenkin olleet niitä parhaimpia ja taitavimpia, joihin olen törmännyt. Molemmat henkilöt olivat myös hyvin omistautuneita asialle, eikä seuran maksamat kulukorvaukset ja mahdolliset muut palkkiot vastanneet mitenkään joukkueelle uhrattua aikaa ja vaivaa.

Jostain syystä koko valmentamisen konsepti on ratsastusmaailmassa aivan toiselta planeetalta. Tietysti yksilölajin ja joukkuelajin vertaaminen ontuu muutenkin, mutta hevosmaailmassa valmentaja on usein henkilö, joka kutsutaan paikalle, hän pitää tunnin, ottaa maksun ja sen jälkeen poistuu paikalta. Valmentaja ei useinkaan seuraa valmennettavaansa kilpailuihin, vaan ratsukko korkeintaan raportoi jälkikäteen miten meni. Poikkeuksiakin toki on. Valmentaja on yleensä ammattilainen, tai ainakin hänen monen mielestä pitäisi olla sellainen. Tuloshakuista ratsastajaa saattaa kiinnostaa enemmän valmentajan tai hänen muiden oppilaidensa kilpailumeriitit kuin ammattitutkinto. Mutta entä jos valmentajalla ei ole kumpaakaan, mutta tietotaitoa senkin edestä? Voiko sellainen henkilö toimia valmentajana? Oman osaamisen markkinointi tietysti voi olla tällaisessa tilanteessa hankalaa, mutta vakiintuneen, tyytyväisen asiakaskunnan ja puskaradion kautta sana kiirii. Some-maailmassa toki kuka tahansa pikkubloggaaja (heh heh...) voi yrittää saada ääntään kuuluviin, tietotaidosta viis. Tosin pieneen mieleenikään ei tulisi alkaa opettamaan ratsastusta tai pitämään esitelmiä korvausta vastaan. Jos raha vaihtaa omistajaa, on palveluntarjoajalla minusta aina jonkinlainen tulosvastuu. Silti esim. leiriavustajina ja junnukerhojen vetäjinä saattaa talleilla toimia kuka tahansa henkilö, usein alaikäinen tallityttö, vailla aikuisen henkilön valvontaa. Kuka on vastuussa siitä, mitä lapsille näissä (yleensä maksullisissa) kerhoissa opetetaan? Lapset eivät vielä edes osaa itse suodattaa ja arvioida neuvojen oikeellisuutta, vaan sokeasti uskovat kaikessa esikuva-asemassa olevaa isompaa tallityttöä.

Oletteko koskaan olleet kuuntelemassa erityisen hyviä puhujia? Vaikuttavimmat puhujat voivat olla karismaattisia persoonia yleensäkin, mutta heillä voi olla myös jokin sisäinen palo, joka syttyy vasta, kun he pääsevät puhumaan heille tärkeistä asioista. Aihe voi olla mikä vaan, eikä puhuja välttämättä ole oman alansa ammattilainen. Eräs nimike, jonka alle mahtuu varsin kirjava joukko porukkaa, ja mikä näyttää hyvältä puhujaluettelossa, on kirjailija. Jos olet onnistunut julkaisemaan tekstiä, on yleisesti hyväksyttyä, että olet pätevä myös puhujana. Tieto-, kaunokirjailija, novelisti tai runoilija, heitä pidetään sanojen asiantuntijoina. Mutta mikä pätevöittää ihmisen kirjoittamaan kirjan? Lukutaito? Kyky saada kustannussopimus? Jos se ei onnistu, aina voi turvautua omaskustanteeseen. Onko myyntiluvut merkki pätevyydestä? Onko suositun, populistisen teoksen kirjoittaja pätevämpi, kun pienemmän levikin tuotannon kirjoittaja? Voisinko minä kirjoittaa kirjan?! Tai no, itse asiassa tekstejänihän  on jo julkaistu, tieteellisissä lehdissä ympäri maailmaa. Mihin se antaa pätevyyden? 

Nimittäin yhdessä asiassa voin sanoa olevani ammattilainen, ja se on tiedon hankkiminen, analysoiminen ja eteenpäin välittäminen. Tieteellisen tutkimuksen yksi kulmakivi on jo olemassaolevan tiedon löytäminen ja siitä oleellisen suodattaminen. Esimerkiksi väitöskirjani yhteenvedossa on yli 130 kirjallisuusviitettä aiempiin tutkimuksiin, ja voin vakuuttaa, että viittauksiin päätyy vain pieni murto-osa siitä kaikesta materiaalista, joka on kahlattu läpi. Tämä materiaali on toki enimmäkseen peer review-prosessin läpikäynyttä tietoa, joten sen luotettavuus on luonnollisesti korkeammalla tasolla kuin satunnaisella kvg-metodilla vastaan tuleva materiaali. "Ei, wikipediaa ei voi käyttää lähdemateriaalina", on keskustelu, jonka olen monen opiskelijan kanssa käynyt. Mutta ei tiedeyhteisökään ole valitettavasti täysin immuuni ns. inhimillisille tekijöille. Uskoisin, että jonkinlainen kriittisyys ja arviointikyky on matkan aikana kasvanut, samalla kun osa idealismista on korvautunut terveellä kyynisyydellä. En ole hevosen anatomian tai biomekaniikan ammattilainen, mutta olen käyttänyt lukemattomia tunteja siihen perehtymiseen. Olen opiskellut itsekseni, ja osallistunut monenlaisille kursseille ja klinikoille. Olen kiinnostunut aiheesta (ei varmaan ole ylläri), ja minusta olisi ihanaa keskustella siitä muiden samanmielisten kanssa. Koska näitä tilaisuuksia tulee liian harvoin, on tämä blogi toiminut varaventtiilinä, jos olen halunnut tuulettaa ajatuksiani. Kai minun sisälläni asuu pieni opettaja, koska koen suurta tyydytystä siitä, että saan välittää eteenpäin oppimiani asioita. Se on suurin motiivini siihen, että täälläkin kirjoittelen näitä juttuja, jos niistä olisi jollekin muullekin iloa. Sen suurempaa, itsekästä syytä en tunnusta (enkä tunnista), ellei itsekkyydeksi lasketa sitä, että tietoisuuden laajentuessa mahdollisten keskustelukumppanien määrä kasvaa. Samoista syistä minusta olisi kivaa keskustella näistä jutuista tallilla ihan kasvokkain muiden hevosihmisten kanssa. Muutamat ratsastuskoulun oppilaat, joista vuosien myötä on tullut hyviä ystäviä, ovat usein kyselleet kiinnostuneesti, mitä me Willin kanssa duunataan (in-hand-työskentelystä). Täytyykö minun varoa vastaamasta kysymyksiin? Jos joku haluaa kokeilla itse Willin kanssa, ja seison vieressä neuvomassa, onko se kiellettyä valmennustoimintaa? Kuten ehkä huomaatte, jos tälle linjalle lähdetään, rajanveto alkaa mennä aika vaikeaksi. Ja jos suoraan saan sanoa, aika naurettavaksi. Enkä tarkoita nyt hauskalla, hyvällä tavalla koomiseksi. Huvittavaa kyllä, tilanteesta tuli mieleen jopa Harry Potter ja Feeniksin kilta-kirjan tarina siitä, miten Tylypahkan oppilaiden kokoontuminen yhteen oppituntien ulkopuolella ilman valvontaa kiellettiin. Uskaltaako sitä enää istahtaa alas juttelemaan satulahuoneessa kahvikupin ääreen?

Jokainen jonkinlaisessa esimiesasemassa työtä tekevä ihminen törmää jatkuvasti siihen, että kommunikoinnin puute on suurin yksittäinen syy yhteisön välisissä konflikteissa. Jos tieto ei liiku, se tuo mukanaan mitä ihmeellisempiä ongelmia. Miksi sitten välillä tilanne on juuri päinvastainen, tietoa halutaan pantata ja pimittää? En näe tähän juurikaan mitään muita kuin itsekkäitä syitä. Tietoa voidaan käyttää vallan välineenä. On se sitten jonkin konkreettisen hyödyn tavoittelua tai ihan vaan oman egon pönkitystä. "I know something you don't know!" Mutta entäs sitten tilanne, jossa puhutaan täysin neutraalista tiedosta, josta ei ole suoranaista konkreettista hyötyä sen haltijalle, mikä sellaisessa tilanteessa saa ihmisen pyrkimään rajoittamaan tiedonkulkua? Pelko?! Sensuurin historia on pitkä ja ruma. Valtaapitävät tahot ovat kautta aikain pelänneet, että kansa saa tietää totuuden. Salaliittoteoriat perustuvat tähän; on vaarallista, jos totuus paljastuu. Nopeasti tulee mieleen vain pari esimerkkiä, joissa voin allekirjoittaa tiedonvälityksen rajoittamisen; katastrofin jälkeinen tiedotus ja rikostutkinta. Hevosen anatomia ja biomekaniikka? Not so big a secret!

Ymmärrän pelon, jos tiedon paljastuminen asettaa henkilön heikompaan asemaan. Bisnes kärsii, jos asiakkaat huomaavat, että tuoteessa onkin vikaa. Mutta silloin ongelma on tuotteessa, ei tiedossa tuotteen toiminnasta. Tiedon pimittäminen ei tee tuotteesta toimivaa, vaikkakin saattaa ylläpitää myyntiä. Huomaa, ymmärrän pelon, en välttämättä hyväksy sitä, siinä on ero. Mutta mitäs jos "tuote" onkin ideologia tai uskomus omassa päässä, ja joku kehtaa tulla kertomaan, että tuotteessa on vikaa?! Se vasta pelottavaa onkin! Tunnustaminen itselle, että olenkin ollut väärässä? Auts, se on monesti se vaikein asia. Jotkut eivät pysty siihen koskaan, vaan mieluummin painavat pään hiekkaan. Tällaisen ihmisen kanssa on täysin turha yrittää virittää neutraalia, loogista keskustelua. Ahdistus oman erehtyväisyyden mahdollisuudesta saa puolustusjärjestelmät huutamaan punaista, eikä mikään logiikka läpäise muureja. Tälle tunnetilalle on jokin hieno nimikin, jota en juuri nyt muista, olen sen kuullut jollain kasvatustieteellisellä luennolla. Oppilas ei opi, jos se ei halua oppia. Maapallo pysyy litteänä.

---

Lopuksi, täytyy tunnustaa, että mietin tällä kertaa harvinaisen pitkään, miten asiasta kirjoittaisin, millä kulmalla, ja kuinka yksityiskohtaisesti. Tai kirjoitanko ollenkaan. Pienen blogin ongelma on, että lukijakunnasta suuri osa on henkilökohtaisia tuttaviani ja tallikavereita, joten jos kirjoitukseni hiukankin sivuavat muita henkilöitä kuin itseäni, edes välillisesti, on vaarana, että ihmiset loukkaantuvat. Mutta koska koko jutun eräs tärkeimmistä pointeista oli sensuuri ja sen järjettömyys, yritin olla mahdollisimman suora. Esiinnyn täällä omana itsenäni, täysin tunnistettavissa. Päivitin juuri sähköpostinikin näkyviin, joten tarvittaessa minuun saa myös sitä kautta yhteyden. En halua loukata ketään, mutta en myöskään suotta suojella ja peitellä. Enkä suostu siihen, että minua sensuroidaan, ei omassa blogissani, eikä oikeassa elämässä.

P.S. Ai niin, jos jotakuta kiinnostaa, millaista "vaarallista tietoa" olin jakamassa, minut voi kutsua vaikka pullakahvin ääreen puhumaan aiheesta! Tosin omalla vastuulla, saatan innostua puhumaan pitkäänkin, kun pääsen höpisemään lempiaiheestani!