lauantai 24. tammikuuta 2015

Ai näinkö ne muut ihmiset elää?

On torstai, ja olen juuri tullut töistä kotiin. Lähden koiran kanssa pienelle lenkille lähimetsään. Onneksi päivä on jo sen verran pidempi, että vielä näkee päivänvaloakin. Lenkin jälkeen vähän ruokaa naamariin, mutta mitäs sitten tekisi loppuillan?

Normaalisti mun arki noudattaa hyvin tarkkaa rutiinia. Herätys, koiran lenkki, töihin, kotiin, koiran lenkki, välipala, tallille. Siellä hevonen sisään, iltaruuat valmiiksi, hevosen hoito ja liikutus. Jälkihoito päivästä riippuen tyyliin kamat pois ja karsinaan, tai totaalinen hemmotteluhoito sisältäen mm. jalkojen kylmäämistä, selän hierontaa arnikalla ja mahdollista kauneudenhoitoa (rakastan mm. Willin harjan siistimistä!). Kamoille sama; yleensä nakataan paikoilleen, harvakseltaan suoritetaan joitakin huoltotoimenpiteitä. Willille iltaruuat ja kotiin. Yleensä liian myöhään, onnistun jotenkin kuluttamaan tallilla tähän kaikkeen aikaa useamman tunnin. Kotona ruokaa, tietokoneen edessä notkumista, ja (edelleen liian myöhään) nukkumaan. Sama kuvio ihan joka arkipäivä. Mutta ei tänään.

Syy poikkeukseen on se, että alati luotettava kulkupelini pikkuruinen Toyota Aygo on alkanut myös kerätä pientä kremppaa (join the club, johan tässä kaikilla muillakin perheenjäsenillä on pientä vaivaa jo kolotusta milloin missäkin!). Korjaamon setä vihjaisi, ettei sillä saisi oikein ajaa ennen kuin jarrupalat ja toisen etupyörän laakeri on vaihdettu. Hetken itsekseni nuristuani päätin joustaa tarkasta rutiinistani ja jättää illan tallikeikan väliin. Julkinen liikenne ei täällä kulje ihan samaan tapaan kuin Ruuhka-Suomessa. Willi asuu onneksi täysihoitotallilla, joten sen perushoidosta huolehditaan, vaikka en itse olisikaan paikalla. Mutta kyllä se kuulkaa koville otti!

Olen sen tyypin ihminen, että helposti omistaudun asioille totaalisesti. En ole koskaan osannut harrastaa mitään vähän-sinne-päin, silloin tällöin ja jouluna, mutta Willin suhteen tämä fanaattisuus on saavuttanut ihan uuden tason. Se on ollut minulla jo kohta kaksi vuotta, ja koko aikana on ollut äkkiseltään laskettuna seitsemän päivää, etten ole ollut itse sitä hoitamassa. Enkä sano tätä sillä, että pitäisin itsenä jotenkin erityisen hyvänä tai uhrautuvana hevosenomistajana, vaan tämä tapa sopii minulle, ja nautin siitä, että saan joka päivä touhuta Willin kanssa. Mitäs sitä perheetön sinkkuihminen muutakaan täällä maalla tekisi kun pyörisi elukoidensa kanssa! Willille olisi vaikeaa löytää toista ratsastajaa, koska sen liikutuksessa on omat juttunsa. Kukaan ei halua vuokrata hevosta, jonka liikutus on niin tarkkaan säädeltyä kuin Willin liikutus, enkä toisaalta luottaisi kovin helposti kehenkään vieraaseen ihmiseen. Koko ajan eletään päivä kerrallaan, ja monesti joudun muuttamaan ennalta tehtyä suunnitelmaa liikunnan suhteen sen mukaan miltä hevonen sattuu sinä päivänä tuntumaan. Willin selässä on viimeisen parin vuoden aikana istunut minun lisäkseni vain kolme ihmistä, eikä kukaan ole ratsastanut sillä (pelkää kävelytystä lukuunottamatta) ilman minun läsnäoloani. Totaalivapaapäiviä en halua sille antaa ellei ole pakko.

Toisaalta toivoisin kyllä, että meidän tilanne olisi sellainen, että voisin antaa jonkun muun huolehtia Willistä päivänä tai parina viikossa. Luotettava ja ratsastustaitoinen hoitaja, jonka voisin itse "kouluttaa" ratsastamaan Willillä kevyesti, mutta kuitenkin huolehtien, että se liikkuu oikein, olisi täydellinen. Tosin pelkään pahoin, että kukaan täysijärkinen ihminen ei kauaa kestäisi minunlaistani kontrollifriikkiä hevosenomistajaa.

No mitä mä sitten tein tänä harvinaisena vapaailtana? To-do lista oli luonnollisesti loputtoman pitkä ja sisälsi tehtäviä vaihtelevista kodinhoidollisista askareista aina elämää mullistaviin isompiin hankkeisiin tyyliin "etsi itsellesi uusi elämä". Ja kuten arvata saattaa, lopulta vain murto-osa hommista tuli tehtyä. Pyykkiä yksi koneellinen, tyhjiä pulloja pari kassillista kauppaan (pullorahoilla thaikuutio seuraavaksi päiväksi evääksi töihin ja ben&jerry-jäätelöä kotiin), blogipäivityksen aloitus, epona.tv:n katselua ynnä muuta netissä roikkumista ja harvinaista television katselua. Ihan kivaa vaihteluahan se tällainen kotona rötvääminenkin on. Muutamaan kertaan illan aikana katsoin kelloa ja mietin joko Willi on haettu sisään, joko sen iltapuuro on muistettu laittaa turpoamaan (tarkkojen ohjeiden mukaan, kuinkas muuten!) ja onko sen heinäkaukalo jo täytetty ja solmittu kunnolla kiinni.

Perjantaina töiden jälkeen hain entistä ehomman (ja hiljaisen!) menopelin alle, ja suunnistin tallille. Olihan se hevonen hengissä, ihan hyvissä voimissa, eikä vaikuttanut loukkaantuneelta tämän tilapäisen heitteellejätön vuoksi. Ehkä se oli jopa tyytyväinen, että oli saanut yhden ihmisvapaan päivän sekin, reppana.

Tallin villieläinkanta on uudistunut, ja sinne on asettunut asumaan kaksi uutta pikkupetoa. Kovasti ovat rohkeita, tämäkin kaveri hetken väijyttyään karsinan seinän kaltereiden välissä loikkasi Willin selkään. Willi ei korvaansa lotkauttanut...

Ja siihen se sitten asettui mukavasti nukkumaan lämpimän selän päälle!

5 kommenttia:

  1. Hah :) Me ollaan usein tytön kanssa pohdittu, että mitä normaalit (ei-heppaihmiset) oikein tekee kaiket päivät?? Ei oo vapaa-ajan ongelmia, mutta en valita. Olis vähän tylsää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Tosin mä luulen, että hyvin helposti sitä jonkin aikaa voisi viettää tuollaista "tylsääkin" elämää, lösähtää sohvalle illaksi ja tuijotella telkkaria tai jopa käydä toisinaan jossain muuallakin ihmisten ilmoilla kuin tallilla.

      Poista
  2. Miten sitä onkin niin vaikea jättäytyä pois yhdeksi päiväksi? Tuo rutiini kuulostaa liiankin tutulta (ilman koiraa, tosin), ja ainoa tapa rikkoa se on ottaa vuosittainen etelänmatka jolloin ei kerta kaikkiaan pääse tallille, piste. Töissä ihmiset usein nurisevat kuinka he ovat väsyneitä työpäivän jälkeen, ja he sentään viettävät iltansa kotona, kenties elokuvissa, kaupassa tai lenkillä käyden. Itsellä työpäivän jälkeen on tiedossa pikainen ruokailu (jopa seisten..), vaatteiden vaihto, tallille, 1-2 hevosta ratsastettavana tai tunninpitoa, milloin mitäkin varustekonsultointia, jalkavaivojen ihmettelyä ja mitälie. Kello on aina n.9 illalla ennenkuin sitä löytää tiensä kotiin, tämän jälkeen alkaa tietysti liian myöhäinen nettisurffailu ja aamulla herätys tulee aina liian aikaisin klo 5. Ja sitten joku hevoseton nurisija kehtaa vielä valittaa kun on niin raskasta ja paljon tekemistä, say what? Kaikki on suhteellista ja omapa on valinta, mutta väittäisin että hevosihmiset ovat ihmistyyppinä enimmäkseen sitä sitkeintä ja työhulluinta sorttia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, oma valintahan tää on, mutta kyllä sitä välillä ihmettelee mistä sitä saisi revittyä vuorokauteen muutamia lisätunteja, että ehtisi nukkua kauemmin kuin sen normaalin 5 tuntia yössä. Talli- ja työmatkatkin vie mun vuorokaudesta jo kaksi tuntia, senkin ajan voisi nukkua jos ei olisi niin pitkiä ajomatkoja, tai voisi kulkea jollain muulla kuin omalla autolla. Tosin mä yritän ottaa univelkaa viikonloppuisin takaisin, muuten ei pärjää.

      Hevosihmisten pitäisi varmaan oppia markkinoimaan itseään työnantajillekin tavallista toimeliaampina ja työtä pelkäämättöminä ihmisinä. Muistan lukeneeni joskus netistä (varmaan jostain blogista?) hauskan kirjoituksen, jossa oli listattu syitä miksi kannattaa palkata hevosihminen töihin. Perusteluina oli mm. taipumus tarttua likaisiinkin hommiin ilman sen suurempia ihmettelyitä sekä yli 600-kiloisen pakoeläimen kanssa toimiessa vaadittava kylmähermoisuus. Pitänee päivittää cv:tä näillä... :)

      Poista
    2. Heh, nopeella googlauksella löytyi tuo mainitsemani teksti, käykää lukemassa ja käyttäkää hyödyksi seuraavissa työhaastatteluissa/palkkaneuvotteluissa!

      https://sweetdingo.wordpress.com/2011/08/04/kuusi-painavaa-syyta-palkata-hevosihminen/

      Poista

Jätä terveiset tai kerro mitä mieltä sinä olet.