Sairaslomaa ja laihista

Sairasloma jatkuu, siis mun. Käteen on tehty kahteen paikkaan ihonsiirre reilu 1,5 viikoa sitten, ja vihdoin haavat alkavat parantua. Tottakai siirteet on otettu sisäreidessä, mikä ei ole se kaikkein kätevin paikka ratsastajalle, mutta minkäs teet. Ranteen liikkuvuus on vielä aika rajoittunutta, eikä kädessä ole voimaa puristua kunnolla nyrkkiin, mutta pikkuhiljaa ohjat alkavat pysyä paremmin oikeassakin kädessä in-hand-työskentelyssä. Willi on tosin huomannut, että se saa multa ohjat kiskaistua kädestä ihan pienellä nykäisyllä, ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen jos esim. kyljen rapsuttelu kiinnostaa enemmän kuin koottu käynti... Viikon olin kokonaan tallilta pois leikkauksen takia, ja se oli ihan käsittämättömän pitkä aika olla erossa Willistä! Töölön haavapoliklinikan hoitajat ovat kovasti vihjailleet, etten saisi vieläkään luuhata tallilla koko aikaa, mutta olen ottanut ohjeet enemmänkin suosituksina kuin varsinaisina määräyksinä...

Valitettavasti pitkittynyt sairasloma näkyy jo myös Willin kunnossa. Oltuani viikon poissa mua vastassa oli lihava ja vähän nukkavierun näköinen karvaa vaihtava otus. Tai en nyt väitä, että se olisi viikon aikana varsinaisesti lihonut, mutta viikon poissaolon jälkeen sitä osaa katsoa hevosta uusin silmin. Nukkavieru olemus johtuu karvanvaihdosta, joka alkaa olla huipussaan. Vaikka kuinka harjaa magic brushilla, irtokarvaa on aina, ja oheneva vanha talvikarva saa karvapeitteen näyttämään rähjäiseltä. Pitäisköhän kokeilla lainata Pojon (feikki-)furminatoria? Karvanvaihdon avuksi lisäsin Willin ruokintaan hampunsiemenkuurin (kotimainen vaihtoehto chialle, jota olen tähän asti syöttänyt kuureina), toivottavasti se vauhdittaa karvan vaihtumista ja lievittää ihon kutinaa. Willin käsittely on nimittäin hetkittäin todella raivostuttavaa, koska se kutiaa nyt entistä enemmän. Huvittavaa katsella, kun se kieputtaa itsensä mutkalle ja rapsuttaa itseään milloin mistäkin (takareidestä, mahan alta, lavoilta, se ylettyy jopa aika pitkälle lautasille!) ja sen perään syljeskelee irtokarvoja tuppoina suustaan. No, tämä karvaongelma hoitunee ajan kanssa itsekseen, mutta tuo hevosen lihavuus onkin oma lukunsa...

Pelkään, että taas ties kuinka monennen kerran Willin selkälihakset rapisevat olemattomiin samalla kun maha kasvaa. Nyt päätin, että en jää enää odottelemaan missä vaiheessa siihen iskee metabolinen oireyhtymä tai jalat sanovat sopimuksen irti, laihis alkaa NYT! Meillä on tallilla hevosilla käytännössä vapaa heinä, koska sitä annostellaan sekä tarhoihin että karsinaan hyvin runsaalla kädellä, eikä todellakaan mittailla määriä millään keittiövaa'alla. Olen hommannut Willille karsinaan tällaisen kengällisille hevosille suunnitellun slow feeding-heinäkaukalon, mutta Willi on oppinut fuskaamaan ja saa revittyä heinät kankaisen kaukalon ja verkon välistä, jolloin ratkaisu on parhaimmillaan vain "slightly slower feeding". Ja koska olen hysteerinen (myös) mahdollisen mahahaavan suhteen (Willillä on todistetusti joskus ollut sellainen!), olen tunkenut verkon iltaisin aika täyteen, jotta heinää riittäisi mahdollisimman pitkälle yöhön. Vaikka olen lisännyt viritelmään useampia naruja, joilla verkko sidotaan kiinni kaukaloon, on Willi aina keksinyt jonkun porsaanreiän heinien repimiseen. Tällä hetkellä mulla ei ole edes tarkkaa tietoa siitä kuinka paljon Willi todellisuudessa syö heinää. Mitään varsinaista väkirehua se ei syö, ainoastaan muutaman desin proteiinilisää mössönä (greenline + soijarouhe + hampunsiemen), johon sekoitan nivel- ja muut lisukkeet sekä kivennäiset, ja tietysti päivittäiset porkkanat. Proteiinilisät on suunniteltu täydentämään erityisesti lysiinivajetta, joka jää pelkästä heinäruokinnasta, ja greenline muodostaa sopivan mössön, johon jauhemaiset lisukkeet saa upotettua. Näistä tuleva kalorimäärä on kuitenkin minimaalinen heinästä saatavaan verrattuna, joten heinän määrä on ratkaiseva kokonaisenergian saannin suhteen. Täysihoitotallissa pitää ottaa huomioon se, että yhden hevosen erityistarpeet eivät voi sanella tallityöntekijän päivän ohjelmaa, joten homma täytyy suunnitella mahdollisimman helpoksi toteuttaa. Ajattelin ostaa pari perinteistä slow feeding-verkkoa, siis sellaista neliön muotoista verkkopussia, jotka toivottavasti saa solmittua paremmin umpeen, ja rupean oikeasti punnitsemaan Willille päivän heinäannokset pusseihin. Toinen pussi karsinaan vanhaan kangaskaukaloon, jotta se ei sotkeudu jalkoihin ja jää kenkiin kiinni, ja toiselle pussille täytyy vielä suunnitella joku viritys tarhaan. Willin tarhassa on betoninen kaivonrengan heinäkaukalona, kai siihen saa rakenneltua vähän koroketta reunoihin ja kiinnityksen verkkopussille. Onhan mulla sekä insinöörin että puusepän koulutus, joten kai se tältä pohjalta pitäisi onnistua... ;P

Ja jotta vielä lisää toistan samaa vanhaa levyä, satula menee taas tarkistukseen. Kyllä, meidän ihana, uusi, täydellisesti istuva mittatilaussatula ei enää istukaan täydellisesti Willin selkään. Ei hätää, uutta en ole hankkimassa (se on selvää jo kun katsoo pankkitilin saldoa...), mutta ainakin satula täytyy topata ja mahdollisesti leveyttä tarkistaa. Satula tilattiin alunperin ekstrapehmeäksi topattuna, mikä tarkoittaa sitä, että puolen vuoden käytön jälkeen villat ovat muokkautuneet ja painuneet. Satula kippaa edestä liian alas, ja painaa Williä sään ympäriltä. Tämän näkee jo satulan asennosta, mutta tottakai Herra Herkkis on myös tämän osoittanut hyvin selväsanaisesti omalla tavallaan, eli kieltäytymällä kulkemasta etuosa ylhäällä kannateltuna ja suorana. Mattesin karvaromaanin ja täytepalojen avulla en ole saanut ongelmaa ratkaistua. Onneksi tallikaveri oli jo ehtinyt tilata satula-auton paikalle, firmasta joka välittää myös Amerigoja, joten heidän kauttaan pitäisi onnistua satulan muokkaus. Pelkäsin jo, että satula pitää lähettää tehtaalle Italiaan, mutta minulle vakuutettiin, että normaalit muokkaustoimet onnistuvat Suomessakin. Toiveita on, että satula-asia olisi hoidossa samoihin aikoihin kun ratsastaja on kykenevä taas kipuamaan selkään!

P.S. Sairaslomalla on ollut aikaa lukea ja kirjoitella, ja olen vihdoin saanut kirjoiteltua SOM-henkisiä ajatuksia ylös. Josko kohta olisi jotain julkaisukelpostakin materiaalia...

P.P.S. Sanoilla "nukkavieru" ja "vähän pläski" voi toki kuvailla myös allekirjoittanutta, joten ehkä mun pitää solidaarisuudesta Williä kohtaan aloittaa omakin dieetti. Onhan sen kannettava välillä myös mun kiloja.

Kaksi vuotta eikä suotta!

Havahduin tässä pari päivää sitten, että tänään eilen meillä oli Willin kanssa yhteisen matkan kaksivuotispäivä. Huh, miten aika on mennyt nopeasti! Kun muistelen alkuaikoja, ihan naurattaa toisaalta ne täysin epärealistiset odotukset ja suunnitelmat hevosen omistamisen suhteen ja toisaalta se valtava epävarmuus ja pienoinen avuttomuudenkin tunne, että miten ihmeessä onnistun pitämään tuon minulle vielä täysin tuntemattoman eläimen ylipäätään hengissä. Meidän tallille muutti tänään pari uutta hevosta, ja se palautti elävästi mieleen kahden vuoden takaisen Willin muuton. Olihan tilanne todella kaikin puolin erikoinen: uusi hevonen, uusi hevosenomistaja, uusi paikkakunta vailla ketään entuudestaan tuttua ja uusi talli. Muistan, miten tallin omistaja kysyi Willin ruokinta-, tarhaus- ja muita hoito-ohjeita, ja ensimmäinen ajatus, joka päähäni nousi oli "mistäs minä tietäisin!", kunnes tajusin, että se on nyt vaan tiedettävä. Kukaan muu ei ottaisi vastuuta. Tottakai olin saanut entiseltä omistajalta  tarkat tiedot mitä Willi oli syönyt jne., joten sen suhteen ei ollut mitään hätää. Oli silti todella outoa kertoa ohjeita eteenpäin. Tunsin oloni maailman suurimmaksi teeskentelijäksi, kun yritin vakuuttavasti selostaa Willin ulkoloimista ja tarhasuojista, vaikka tosiasiassa hevonen oli minulle siinä vaiheessa ihan yhtä vieras kuin tallin omistajallekin.

Kuten tiedätte, hommat eivät menneet ihan niin kuin suunnittelin. Vaikka en saanutkaan itselleni harrastekilpahevosta, sain jotain vielä parempaa. Muistan jostain lukeneeni viisauden "You don't get the horse you want, you get the horse you need", ja se on Willin kanssa pitänyt paikkansa. Oppimiskäyrä on ollut exponentiaalisesti kasvava, ja hevosen omistaminen on osoittautunut paljon kokonaisvaltaisemmaksi kokemukseksi kuin osasin villeimmissä unissanikaan haaveilla. Kilpaileminen ei juurikaan kiinnosta (varsinkin, kun silmäni ovat avautuneet ja näen uudella tavalla nykykouluratsastuksen tilan ja käytännön arvosteluperusteet). Tämänhetkinen tavoite onkin rakentaa Willin kuntoa, lihaksia ja aivoja siten, että saan nauttia sen hulvattomasta seurasta vielä seuraavat kymmenen vuotta. Mahdoton tehtävä, ottaen huomioon, että Willi täyttää tänä vuonna 15 vuotta? Monen mielestä 15-vuotias on jo vanha hevonen, vaikka kesyn hevosen elinikä voi helposti olla lähemmäs 30-vuotta. Vuokrailin aikoinaan herrasmiesruunaa, joka oli 24-vuotias, ja vielä ihan hyvässä ratsastuskunnossa (toki ikä piti ottaa huomioon). Vakiotietolähteestäni Science of Motion-sivustolta löytyy tarinoita, kuvia ja videoita useista pitkälle yli kaksikymppisistä hevosista, jotka näyttävät yhtä hyväkuntoisilta ja elämäniloisilta kuin parhaassa iässä olevat huippukilpahevoset.  Toivoa siis on!

Ja mitä me tällä hetkellä puuhataan tavoiteen eteen? No vaihteeksi työskennellään lähinnä maasta, mutta syy ei tällä kertaa ole hevosessa, vaan minussa; onnistuin telomaan käteni ei-hevosiin liittyvässä tapaturmassa niin, että ohjien pito ei onnistu oikealla kädellä. Ratsastaminen on siksi taas vaihtunut maasta suoritettavaan in-hand-työskentelyyn. Ja me ollaan jopa taas kehitytty siinä! Ravin alkeita haetaan, ja pikkuhiljaa Willi on oppinut ravaamaan niin, että mä pystyn kävelemään sen rinnalla. Pieniä pätkiä kerrallaan, mutta kuitenkin. Hetkittäin se jopa pyöristää selkää, vaikka edelleen sillä on tiukassa reaktio jännittää selkä aina kun pyydetään ravia. On toisaalta jopa onni, että joudun tekemään työskentelyä nyt vasemmalla kädellä, Willin oikealla puolella seisten, koska se on ollut ennen vaikeampi suunta. Harjoitus on auttanut, ja puoliero tasoittunut. Hitaan ravin löytyminen olisi ensiarvoisen tärkeää, koska se on monessa mielessä ihanteellinen askellaji työskentelyyn; rytmikäs, diagonaalinen askellaji, jossa tulee esiin etujalkojen toimiminen "kengurukeppeinä". Ravissa on helpointa kehittää etuosan nostoa, ja ravin laadusta näkee heti, kannatteleeko hevonen etuosaansa vai ei. Käynnissä ollaan keskitytty lapojen hallintaan ja taipumiseen, koska havaitsin, että meidän sulkutaivutukset olivat lähteneet hiukan väärään suuntaan, ja piti palata muutama askel taaksepäin. Willi oli oppinut tekemään sulun niin, että se työnsi takaosan liikaa minua kohti, ja pudotti samalla ulkolavan alas, jolloin selkärankaan tuli väärä rotaatio (BIG no-no erityisesti kissing spines-hevosen kanssa!) Sulut unohdettiin hetkeksi, ja sen sijaa harjoiteltiin kääntymistä niin, että ulkolapa ja ulkoetujalka suuntautuu oikeaan suuntaan, paljon pieniä, piruettimaisia voltteja ja käännöksiä tehden. Kehun Williä sanallisesti aina, kun se ottaa hyviä askeleita, mutta koitan vähentää porkkanapolettien käyttöä, ettei Willi opi tarjoamaan liikkeitä "temppuina", vaan malttaa kuunnella ja suorittaa liikkeet askel kerrallaan loppuun kuten siltä pyydetään. Tällä viikolla kokeilin pitkästä aikaa viedä raipan Willin selän yli. Luulen nyt löytäneeni otteen, jolla saan pidettyä ohjat ja raipan kädessä niin, että en koko aikaa sohi Williä vahingossa raipalla. Ensin harjoiteltiin käyntiä suoraan eteenpäin raippa ulkopuolella, ja nyt parina päivänä olen h-y-v-i-n varovaisesti pyytänyt Williltä jotain sulun tapaista, mutta niin, että etuosa johtaa aidosti ja taivutus (ja oikea rotaatio) säilyy. Olen varovaisen optimistinen harjoituksen suhteen... 

In-hand-työskentely on muuten hyvä tapa rakentaa suhdetta hevoseen. Kahden vuoden yhteisen taipaleen jälkeen meiltä sujuu yhteistyö yleensä varsin mukavasti. Erityisesti tällä viikolla Willi on ollut superhyvä, ja oikein innokkaana tehnyt hommia. On se kyllä semmoinen, kultakimpale, että en vaihtaisi pois!

Mun kultani, niin komea! Tukka letillä, vaikkei Willistä kisahevosta tullutkaan.

 

Hilipatiheijaa!

Sunnuntain iloksi tänään rallateltiin maneesissa vapaana. Keksin järjestää pienen ex tempore irtohypytysjumpan Willille pienillä kavaleteilla, vaihteluksi koulujyystämiselle. Tässä pieni ennakkopala meidän "alkuraveista" ennen varsinaista hyppäämistä. Enjoy!

EDIT: Videon lataaminen ei jostain syystä nyt onnistu, tässä linkki youtubeen

Ai näinkö ne muut ihmiset elää?

On torstai, ja olen juuri tullut töistä kotiin. Lähden koiran kanssa pienelle lenkille lähimetsään. Onneksi päivä on jo sen verran pidempi, että vielä näkee päivänvaloakin. Lenkin jälkeen vähän ruokaa naamariin, mutta mitäs sitten tekisi loppuillan?

Normaalisti mun arki noudattaa hyvin tarkkaa rutiinia. Herätys, koiran lenkki, töihin, kotiin, koiran lenkki, välipala, tallille. Siellä hevonen sisään, iltaruuat valmiiksi, hevosen hoito ja liikutus. Jälkihoito päivästä riippuen tyyliin kamat pois ja karsinaan, tai totaalinen hemmotteluhoito sisältäen mm. jalkojen kylmäämistä, selän hierontaa arnikalla ja mahdollista kauneudenhoitoa (rakastan mm. Willin harjan siistimistä!). Kamoille sama; yleensä nakataan paikoilleen, harvakseltaan suoritetaan joitakin huoltotoimenpiteitä. Willille iltaruuat ja kotiin. Yleensä liian myöhään, onnistun jotenkin kuluttamaan tallilla tähän kaikkeen aikaa useamman tunnin. Kotona ruokaa, tietokoneen edessä notkumista, ja (edelleen liian myöhään) nukkumaan. Sama kuvio ihan joka arkipäivä. Mutta ei tänään.

Syy poikkeukseen on se, että alati luotettava kulkupelini pikkuruinen Toyota Aygo on alkanut myös kerätä pientä kremppaa (join the club, johan tässä kaikilla muillakin perheenjäsenillä on pientä vaivaa jo kolotusta milloin missäkin!). Korjaamon setä vihjaisi, ettei sillä saisi oikein ajaa ennen kuin jarrupalat ja toisen etupyörän laakeri on vaihdettu. Hetken itsekseni nuristuani päätin joustaa tarkasta rutiinistani ja jättää illan tallikeikan väliin. Julkinen liikenne ei täällä kulje ihan samaan tapaan kuin Ruuhka-Suomessa. Willi asuu onneksi täysihoitotallilla, joten sen perushoidosta huolehditaan, vaikka en itse olisikaan paikalla. Mutta kyllä se kuulkaa koville otti!

Olen sen tyypin ihminen, että helposti omistaudun asioille totaalisesti. En ole koskaan osannut harrastaa mitään vähän-sinne-päin, silloin tällöin ja jouluna, mutta Willin suhteen tämä fanaattisuus on saavuttanut ihan uuden tason. Se on ollut minulla jo kohta kaksi vuotta, ja koko aikana on ollut äkkiseltään laskettuna seitsemän päivää, etten ole ollut itse sitä hoitamassa. Enkä sano tätä sillä, että pitäisin itsenä jotenkin erityisen hyvänä tai uhrautuvana hevosenomistajana, vaan tämä tapa sopii minulle, ja nautin siitä, että saan joka päivä touhuta Willin kanssa. Mitäs sitä perheetön sinkkuihminen muutakaan täällä maalla tekisi kun pyörisi elukoidensa kanssa! Willille olisi vaikeaa löytää toista ratsastajaa, koska sen liikutuksessa on omat juttunsa. Kukaan ei halua vuokrata hevosta, jonka liikutus on niin tarkkaan säädeltyä kuin Willin liikutus, enkä toisaalta luottaisi kovin helposti kehenkään vieraaseen ihmiseen. Koko ajan eletään päivä kerrallaan, ja monesti joudun muuttamaan ennalta tehtyä suunnitelmaa liikunnan suhteen sen mukaan miltä hevonen sattuu sinä päivänä tuntumaan. Willin selässä on viimeisen parin vuoden aikana istunut minun lisäkseni vain kolme ihmistä, eikä kukaan ole ratsastanut sillä (pelkää kävelytystä lukuunottamatta) ilman minun läsnäoloani. Totaalivapaapäiviä en halua sille antaa ellei ole pakko.

Toisaalta toivoisin kyllä, että meidän tilanne olisi sellainen, että voisin antaa jonkun muun huolehtia Willistä päivänä tai parina viikossa. Luotettava ja ratsastustaitoinen hoitaja, jonka voisin itse "kouluttaa" ratsastamaan Willillä kevyesti, mutta kuitenkin huolehtien, että se liikkuu oikein, olisi täydellinen. Tosin pelkään pahoin, että kukaan täysijärkinen ihminen ei kauaa kestäisi minunlaistani kontrollifriikkiä hevosenomistajaa.

No mitä mä sitten tein tänä harvinaisena vapaailtana? To-do lista oli luonnollisesti loputtoman pitkä ja sisälsi tehtäviä vaihtelevista kodinhoidollisista askareista aina elämää mullistaviin isompiin hankkeisiin tyyliin "etsi itsellesi uusi elämä". Ja kuten arvata saattaa, lopulta vain murto-osa hommista tuli tehtyä. Pyykkiä yksi koneellinen, tyhjiä pulloja pari kassillista kauppaan (pullorahoilla thaikuutio seuraavaksi päiväksi evääksi töihin ja ben&jerry-jäätelöä kotiin), blogipäivityksen aloitus, epona.tv:n katselua ynnä muuta netissä roikkumista ja harvinaista television katselua. Ihan kivaa vaihteluahan se tällainen kotona rötvääminenkin on. Muutamaan kertaan illan aikana katsoin kelloa ja mietin joko Willi on haettu sisään, joko sen iltapuuro on muistettu laittaa turpoamaan (tarkkojen ohjeiden mukaan, kuinkas muuten!) ja onko sen heinäkaukalo jo täytetty ja solmittu kunnolla kiinni.

Perjantaina töiden jälkeen hain entistä ehomman (ja hiljaisen!) menopelin alle, ja suunnistin tallille. Olihan se hevonen hengissä, ihan hyvissä voimissa, eikä vaikuttanut loukkaantuneelta tämän tilapäisen heitteellejätön vuoksi. Ehkä se oli jopa tyytyväinen, että oli saanut yhden ihmisvapaan päivän sekin, reppana.

Tallin villieläinkanta on uudistunut, ja sinne on asettunut asumaan kaksi uutta pikkupetoa. Kovasti ovat rohkeita, tämäkin kaveri hetken väijyttyään karsinan seinän kaltereiden välissä loikkasi Willin selkään. Willi ei korvaansa lotkauttanut...

Ja siihen se sitten asettui mukavasti nukkumaan lämpimän selän päälle!

Mitä tapahtui marraskuulle?

Hups, marraskuu tuli ja meni, ja ollaan jo joulukuussa. Tosin sään puolesta sitä ei huomaa. Mutta toisaalta en valita, en kovin innokkaasti odottele hokkikautta, koska Willin kanssa se tarkoittaa samalla hokinreikäkautta. Sen verran kohelo se on jaloistaan. En myöskään odottele maneesin katolta putoilevaa lunta, ja sen aiheuttamia lähtöjä. Niistä on saatu jo vähän esimakua.

Mitä me sitten ollaan puuhattu, kun tuntuu että kokonainen kuukausi on kadonnut?! Marraskuun alusta meidän piti ruveta ravailemaan ja treenaamaan enemmän. Willi onnistui kuitenkin riehumaan takajalkansa turvoksiin, ja hetken olin jo ihan varma, että nyt sillä on vuorostaan takajalassa jännevamma. Onneksi olin kerrankin väärässä, ja ultrassa ei näkynyt mitään rikkinäistä. Eläinlääkäri oli hyvin tyytyväinen Willin letkeään liikkumiseen, ja kehoitti jatkamaan pikkuhiljaa takaisin ns. normaaliin treeniin. Turvotusta voisi hoidella edelleen DMSO:lla, mutta toistaiseksi olen tyytynyt kylmäämiseen, koska en ole hennonnut kiusata Williä enempää mokomalla myrkyllä. Turvotus on onneksi pikkuhiljaa hävinnyt lähes kokonaan. Willi järjesti myös minut lyhyelle sairaslomalle esittelemällä lähtönopeuttaan. Laukkasimme (suunnittelemattomasti) yhdessä maneesin toiseen päätyyn, ja tiukan käännöksen jälkeen Willin jatkoi takaisin ilman kyytiläistä. Sen verran sain tärskyä, että pari päivää olin sairaslomalla, ja reilun viikon verran meni, että uskalsin nousta taas selkään. Onneksi vammat olivat vain pinnallisia ruhjeita ja mustelmia. Henkinen kolhu oli ehkä lopulta pahin.

Jos on ratsastajalla pientä stressiä välillä, niin samaa on ollut havaittavissa hevosessa. Willihän joutui jo elokuussa jännevamman takia jättämään jätkälauman ja siirtyi sairastamaan yksin pienempään tarhaan. No kaikilta osin homma ei mennyt ihan suunnitellusti, koska Willi esitteli viikoittain melkoisia rodeoita tarhassa, joten mietin moneen kertaan pääni puhki mikä olisi sille paras vaihtoehto. Syksyn sateet vielä tekivät isoista ryhmätarhoista melkoista puuroa, joten toipilaalle järkeviä vaihtoehtoja ei tuntunut olevan. Viimeinen naula arkkuun oli se, että Willin karsina- ja tarhanaapuri (jonka kanssa se oli hyvissä väleissä ja pojat rapsuttelivat päivittäin) muutti toiselle tallille, ja naapuriin muutti uusi hevonen. Willi ei kuitenkaan sulattanut muuttuneita järjestelyitä noin vain. Se hyökki kaltereita päin ja potki seiniä, erityisesti ruoka-aikaan. Muutenkin Willin olemus huokui levottomuutta ja stressiä, sen kaikki reaktiot ja käyttäytyminen yleensä tuntui koko ajan vähän liioitellulta. Aikani tätä katseltuani (ja jänteen paranemisen edetessä, kuin ihmeen kaupalla riehumisista huolimatta) päätin että täytyy edes kokeilla taas tarhaamista kaverin kanssa. Willi siirtyi suurempaan pikkutarhaan seuranaan laumassa helposti alistuva ruuna, joka oli ollut myös osa jätkien laumaa kesällä. Willi ei ole tämän ruunan kanssa ihan niin läheisissä väleissä kuin pois muuttaneen hevosen kanssa, mutta ne osaavat olla aika sivistyneesti yhdessä, kunhan heinät jaetaan molemmille omiin kasoihin. Willin stressitaso laski viikossa selvästi ja sen käytös on muutenkin vähän normalisoitunut. Edelleen ruoka-aikaan se kiukuttelee naapurilleen, mutta ei enää yhtä pahasti. Tilannetta toki seurataan edelleen, ja tarvittaessa siirrellään hevosia niin, että kaikilla on mieluisat seinänaapurit. Mutta tulipahan taas todettua, miten tärkeää lauma ja lajitoverit hevoselle ovat. Kauhulla odottelen hokkiaikaa, mutta mitään potkujälkiä ei ole ainakaaan vielä kummastakaan hevosesta löytynyt.

Marraskuu meni Minin valmennustenkin osalta ohi, mutta nyt joulukuussa yritetään ottaa vähän takaisin, ja päästä pariin otteeseen tunnille. Tällä viikolla oli ensimmäinen tunti, ja kuten yleensä, Minin silmien alla asiat tuppaavat onnistumaan ihan eri tavalla kuin yksin nyhrätessä. Tällä kertaa keskityttiin jämäkkään ja stabiiliin (jopa liikkumattomaan) keskivartaloon ja hevosen kontrollointiin istunnan (lantio, reidet, vatsalihakset) avulla. Ravin parantamiseen sain myös hiukan lisää työkaluja. Mutta ehkä kerron näistä myöhemmn lisää omassa jutussaan. Veran kanssa harjoitukset ovat jääneet, koska sekin oli saanut jonkun tällin jalkaansa ja on ollut lomalla ja kevyemmällä liikutuksella. Ja toisaalta nyt kun Willi on taas kuvioissa mukana, ei ole niin suurta tarvetta saada lainahevosta alle.

"Ja sit siirry raviin"

Woop woop, we are officially licenced to trot! Enkä tarkoita että oltaisiin Vermoon lähdössä, vaikka Willin mielestä lisätty ravi on edelleen kivempaa kuin rauhallinen harjoitusravitempo. Odotettu kuun vaihde on täällä, ja eläinlääkärin mukaan saadaan aloittaa pikkuhiljaa normaaliin liikutukseen paluu. Varaslähtö otettiin jo viime viikon maanantaina Minin tunnilla.

Laskin, että edellisestä kerrasta Willin kanssa Minin tunnilla oli kulunut viisi kuukautta. Siis melkein puoli vuotta! Pikkuisen liikaa minusta, toivotaan että päästäisi jatkossa vähän tiuhempaan tahtiin valvovan silmän alle. Oli siis korkea aika pienelle ratsastajan kurinpalautukselle! Ja sitähän tuli.

Pyysin, että erityisesti katsottaisiin taivutusta vasemmalle, ja mun istuntaa siinä. Tämä kun on tuntunut vaikealta viime aikoina. Olin epäillyt, että mun oma vinous on se, joka vaikeuttaa Willin taipumista vasemmalle. Ja oikeassa olin, osittain ainakin. Olin nimittäin yrittänyt tehdä ihan liikaa itse taivutuksessa ja vääntänyt ja kääntänyt omaa lantiota niin, että tein taipumisen Willille vaikeaksi. Kun jäin istumaan hiljaa satulassa, ei Willillä ollut mitään vaikeuksia taipua kumpaankaan suuntaan! Muuten taipumisesta Mini totesi, että olen liian varovainen. Selvempi asetus läpi, ja enemmän taivutusta, sekä avossa että etenkin sulkutaivutuksessa. Sulkutaivutusta katsottiin erityisesti, olen ratsastanut sen kuulemma ihan liian suoralla hevosella, joten se näyttää enemmän pohkeenväistöltä vasta-asetuksella (kuten videosta alla näette itsekin). Korvat ja hevosen rintakehä siihen suuntaan minne edetään, ja takaosa uran suuntaisesti. Silloin hevonen vasta taipuu. Minin pyytämä taivutuksen ja asetuksen aste tuntui minusta hurjan suurelta, eivätkä meidän sulut olleet kovin sulavia, mutta sain sentään loppua kohden kiinni siitä mitä yritetään saavuttaa. Alla Tian kuvaama pätkä sulkutaivutuksista. Videolta näette itsekin, että taivutusta ei ole riittävästi, ja kun yritän asettaa ja taivuttaa Williä lisää, takaosa jää jälkeen. Sulkua tehtiin hitaassa temmossa, jotta saisin palikoita paremmin paikoilleen, ja Willin käynti näyttää kovin epätasaiselta. Onpahan tallennettuna lähtötaso, jota lähdetään parantamaan!

Ympyrällä tehtiin spiraaliharjoitusta, jossa pienensin ja suurensin ympyrää säilyttäen taivutuksen sisään ja samalla pyytäen takaosaa hiukan ulos. Tämä sujui yllättävän hyvin molempiin suuntiin, kun vaan rohkeasti pyysin taivutusta. Toki Willillä on taipumus yrittää suoristaa kroppaa kun pyydän takajalkaa ristiin, mutta pitää olla itse tarkkana ettei anna sen suoristua ja lintsata tehtävässä.

Toinen seikka mihin Mini erityisesti puuttui, oli aktiivisuus. Tästä oli jo keväälläkin puhetta, mutta olin autuaasti jäänyt omaan pieneen kuplaani hissuttelemaan pikkukäyntiä. Willin tasapaino ja koordinaatio on jo aika hyvä, joten seuraavaksi pitää lisätä aktiivisuutta ja uskaltaa ratsastaa isompia askeleita. Hitaaseen hissutteluun saa palata vain, jos täytyy korjata tasapainoa. Yllä kuvatussa spiraaliharjoituksessa oli hyvä leikkiä taivutusasteen lisäksi käynnin temmolla; isommalla ympyrällä lievempi taivutus, mutta isompia askeleita, ja pienemmällä ympyrällä enemmän taivutusta ja pienempiä askeleita. Pitänee ottaa ohjelmaan taas vauhtileikittely käynnissä, eli siirtymisiä kootusta käynnistä pikkuhiljaa niin isoon käyntiin, kuin mahdollista, kuitenkin säilyttäen tasapaino ja etuosan keveys.

Ja sitten se tuli. "Katotaan vähän sitä ravia". Hui kun jännitti! En ollut ravannut Willillä elokuun jälkeen, jolloin satula oli juuri tullut. Silloin ravi oli ollut aika hapuilevaa, mutta ei ihan katastrofaalista sentään. Mutta nyt, voitteko kuvitella, Willi lähti heti ensi askeleesta hyvässä tasapainossa ravaamaan, eikä yhtään hukannut jalkojensa koordinaatiota tai tahtia! Selkäkin pysyi koko ajan aika pyöreänä, jopa silloin kun Willi kuikuili maneesin katsomoon tulleita ihmisiä! Siis miten on mahdollista, että Willi on oppinut ravaamaan tämän meidän käyntitauon aikana?! Osuutta asiaan on varmaan myös o.t.e.-hieronnalla avatuilla jumeilla, mutta kai meidän loputon tasapainon ja koordinaation harjoittelu käynnissä on auttanut. Oi miten mahtava tunne! Willi yritti tapansa mukaan hiihdellä vähän liian matalalla ja etupainoisena, joten sen kanssa pitää olla tarkkana. Mutta periaatteessa mitään suurempaa ongelmaa ravin kanssa ei näyttäisi olevan, pitää vaan lisätä pikkuhiljaa ravattuja metrejä ja lähteä parantamaan tasapainoa ja kantokykyä ravissa. Tällä tunnilla ei ravattu kuin lyhyet pätkät isolla ovaalilla molempiin suuntiin, ettei rasiteta jännettä liikaa. Harmi, että ravista ei ole videota, olisi kiva ollut saada siitäkin ns lähtötasovideo.

Voitte kuvitella, miten onnellinen olin tunnin jälkeen. On tässä kuulkaa käyty välillä aika syvällä epätoivon alhossa. Hetkittäin on ollut vaikea pysyä optimistisena sen suhteen, että Willistä ikinä tulisi toimiva ratsu muissakin askellajeissa kuin käynnissä. Ei tässä ihan selvillä vesillä olla vieläkään, mutta nyt tuli kauan kaivattu pieni toivon pilkahdus Ja vahvistus sille, että edes jotain ollaan tehty oikein. Jeeee!

"Anna banaania", kävi Willi itseensä hyvin tyytyväisenä kerjäämässä tunnin päätteksi katsomosta. Kuva: Tia Fahler

Hiljasta ollu

Olen saanut jo muutaman huomautuksen (yllättäviltäkin tahoilta), että miksi blogi ei päivity. No, syy on niinkin yksinkertainen, kuin totaalinen ajan puute. Kotona vietetyt tunnit riittävät tuskin edes riittävään yöuneen, joten olen suosiolla jättänyt tänne kirjoittelun väliin. Tosin eipä tässä kovin kummoisia ole viime aikoina tapahtunutkaan. Edellisessä kirjoituksessa mainittu Minin visiitti peruuntui, joten olemme edelleen nysvänneet sekä Willin että Veran kanssa keskenämme, valitettavasti. Huomenna Mini on kuitenkin taas pitkän tauon jälkeen tulossa, joten apu on jo lähellä!

Willin kanssa kävellään vielä kuun loppuun. Jänne ultrattiin viimeksi lokakuun alkupuolella, ja oli paranemaan päin, mutta ei vielä ihan priimakunnossa. Eläinlääkäri ohjeisti, että uutta ultraa ei enää tarvita, mutta kannattaa mennä kuun loppuun vielä hissukseen. Toisen etujalan luupattia hoidettiin vielä viikko DMSO:lla, viikon tauon jälkeen. Patti on jonkin verran pienentynyt, mutta pelkään pahoin, että jalkaan jää pysyvästi pieni luuliika. Kuten arvelinkin, Willi osoittautui huippuälykkääksi; siltä meni tasan kaksi päivää oppia tunnistamaan DMSO-pullo (tai kumihanskat), ja lähestyessäni karsinaa hoitotarvikkeiden kanssa hevonen vetäytyi takaseinälle puhisemaan. Onneksi se on kiltti, ja antoi kuitenkin hoitaa jalkoja aika nätisti. Olen pikkuhiljaa lisännyt selästä tapahtuvaa kävelytystä ja olemme ottaneet vanhat taivutusväistöt ja piruetit mukaan harjoitusohjelmaan. Oikealle taivutukset sujuvat ihan kivasti, mutta vasemmalle jo avo tuottaa tuskia. Pienoinen takapakki tuli taas kavioiden takia; kesällä lohkeilleita ja vinkuraan kasvaneita etukavioita suoristetaan edelleen, ja viimeksi kengittäjä otti kavioita oikeaan muotoon ehkä hiukan liian rankalla kädellä, minkä seurauksena kaviot jäivät aika pieniksi, ja Willi arkoi hiukan etujalkojaan. Reilu viikko käveltiin sen takia pieniä pätkiä pehmeässä maneesissa. Erityisesti pattijalka oli lämmin (myös kaviosta), ja mietin jopa voisiko DMSO (tai liuoksessa mukana oleva kortisoni) aiheuttaa reaktion ja jotain lievän kaviokuumeen tapaista. Parin päivän arkomisen jälkeen Willi näytti kävelevän ihan normaalisi, ja tällä viikolla nousin taas sen selkään. Willi on ollut koko ajan hyvin pirteän tuntuinen, ja välillä liiankin pörheänä. Se tuntuu olevan enemmän kuin valmis jatkamaan treenejä muissakin askellajeissa.

Äly paistaa silmistä pitkälle, eikö?!

Potilaan kanssa kävelyllä ja samalla ihmettelemässä tallin upeita erikoisesteitä. Fenix-muuri olis kiva päästä joskus hyppäämmään!

"Mitä nää on, puruluita?"

Veran kanssa ollaan jatkettu samoilla linjoilla kuin tähänkin asti. Tosin muutamana viime kertana se on ollut vaikeampi ratsastaa. Taannoin tulin taas selästä alas, ja harjoiteltiin maasta käsin takajalkojen siirtämistä mahan alle ristiin. Sitten nousin selkään, ja pyysin avustajaa jeesaamaan maasta, jotta Vera yhdistäisi juuri opitun liikkeen ratsastajan apuihin. Veran ratsastus on välillä kuin märän saippuapalan käsittelyä, siitä ei saa otetta mistään suunnasta. Olen todella joutunut taistelemaan itseni kanssa, etten lähtisi runnomaan sitä väkisin mihinkään suuntaan (eikä se Veran kanssa toimisikaan, kun neiti heittäytyisi vaan entistä kuurommaksi). Pahimmillaan ihan perusohjauskaan ei toimi, vaan Vera suhaa ihan omia reittejään, lähinnä maneesin keskustassa, seiniä ja nurkkia kyttäillen. Tänään onneksi oli taas hyvä päivä, ja odotan innolla huomista valmennusta.

Veralle tuli äkillinen suolan puute, kun piti pukea suitset päähän ja lähteä hommiin.

"Onko pakko jos ei haluu?"

Willin kanssa kokeilin tänään ottaa karvaromaanin satulan alta pois. Willi on alkanut kasvattaa takaisin kadonneita selkälihaksia, joten pitää olla tarkkana, ettei satula jää ahtaaksi karvan kanssa. Satula näytti aika hyvältä, eikä se selästäkään ihan mahdottomalta tuntunut, mutta vähän liian lähelle säkää satula vielä painuu, kun kiipeää selkään. Mennään siis romaanin kanssa vielä jonkin aikaa. Maneesissa lentelevä pikkulintu sai Willin aika täpinöihin, joten valmistautuminen huomiseen ei Willin kanssa mennyt ihan putkeen. Toivotaan, että se on huomenna hiukan järkevämpi!