Introvertti avautuu, osa 1

Hehee, tiedättekö kuinka monta keskeneräistä tekstiluonnosta mulla on arkistossa (mm. se lupaamani tensegrity-juttu...) odottamassa inspiration hetkeä, että saisin ne valmiiksi... Iso osa jää ikuisiksi ajoiksi keskeneräisiksi aihioiksi, koska en löydäkään oikeaa kulmaa juttuun, kyllästyn aiheeseen ennen kuin juttu on valmis tai sitten jokin kiinnostavampi ja ajankohtaisempi aihe vie mennessään. Tällä huteralla aasinsillalla pääsettekin tällä kertaa sukeltamaan tarkemmin mun sekavaakin sekavampaan pään sisäiseen maailmaan...

Jostain syystä törmäsin jokin aika sitten netin miljooniin persoonallisuustesteihin ja aihetta käsitteleviin youtube-videoihin. Ne ovat parhaimmillaan todella kiinnostavaa luettavaa, ja pahimmillaankin kaikkine karmeine stereotypioineen yleensä edes jossain määrin viihdyttäviä. Yksi tunnetuimmista persoonallisuutta luokittelevista järjestelmistä on varmasti Myers–Briggsin tyyppi-indikaattori (MBTI, Myers-Briggs Type Indicator), joka on "psykologinen indikaattori, joka kuvaa ihmisen persoonallisuutta neljän ulottuvuuden avulla." (Wikipedia) Wikipedian mukaan nämä neljä ulottuvuutta kuvastavat ihmisten asennetta ympäristöön (I, introvertti – E, ekstravertti), tapaa hankkia tietoa (S, tosiasiallinen – N, intuitiivinen), päätöksenteon perustetta (T, ajatteleva – F, tunteva), ja elämäntyyliä (J, harkitseva – P, spontaani). Testistä riippuen tulokset ilmoitetaan yleensä prosentuaalisina sijoittumisena näille akseleille, eli kukaan ihminen ei ole puhtaasti introvertti tai ekstravertti, ja kaikki me teemme päätöksiä sekä ajattelun että tunteen pohjalta. Olen tehnyt Myers-Briggs-testin moneen kertaan vuosien saatossa, ja muistaakseni aina tuloksena on ollut INFP (Introvert, iNtuitive, Feeling, Perceiving). Varsinkin introvertti-ekstrovertti-akselilla olen hyvin selkeä tapaus; viimeisimmän testin mukaan reilusti yli 80% introvertti! Netistä löytyy miljoonia meemejä, ohjeita jne. mm. otsikoilla "10 cool facts about introverts", "How to love an introvert" ja aina yhtä lohdullinen "No, you are not crazy, just introvert!" Suurin osa jutuista on hyvin kepeitä ja pintapuolisia yleistyksiä, mutta kyllä niissä yleensä on totuuden jyvänen mukana ja tunnistan kyllä itseni monesta. Vai miltä kuulostaa seuraava luennehdinta:

The Idealist – INFP Personality

"INFPs, like most introverts, are quiet and reserved. They prefer not to talk about themselves, especially in the first encounter with a new person. They like spending time alone in quiet places where they can make sense of what is happening around them. They love analyzing signs and symbols, and consider them to be metaphors that have deeper meanings related to life. They are lost in their imagination and daydreams, always drowned in the depth of their thoughts, fantasies, and ideas."

Testin pohjalta ei voi ennustaa ihmisten käyttäytymistä, mutta se antaa kuitenkin jonkilaista osviittaa ihmisten taipumuksista, vahvuuksista ja heikkouksista. Testillä on omat puolestapuhujansa, ja kriitikkonsa, enkä täysin maallikkona osaa ottaa kantaa sen oikeellisuuteen. Itse suhtaudun siihen lähinnä kiinnostavana spekuloinnin aiheena (olenhan aito INFP!). MBTI perustuu Carl Jungin teorioihin, ja keskeisessä osassa ovat neljä kognitiivista funktiota, jotka jakautuvat kahteen ryhmään; päätöksentekofunktioita ovat logiikka (T, thinking) sekä arvot (F, feeling), ja tiedonkeruufunktioita ovat aistiminen (S, sensing) sekä intuitio (N, intuition). Lisäksi nämä neljä funktiota voivat suuntautua joko ulos tai sisäänpäin, mikä vaikuttaa niiden toimintaan. Yhteensä siis saadaan kahdeksan erilaista funktiota, joita normaali, terve ihminen käyttää kaikkia. Meillä on kuitenkin kaikilla omat suosikkimme näistä, ja niiden pohjalta MBTI jakaa ihmiset 16 eri persoonallisuustyyppiin. Nelikirjaimisen koodin ensimmäinen kirjain kertoo, onko dominoiva (eniten käytetty) funktio ulos- vai sisääpäin suuntautunut. Tämä indikoi mm. miten me hallitsemme energiaa; ekstrovertti (E) saa energiaa muista ihmisistä ja ulkoisesta maailmasta, kun taas introvertille (I) ulkomaailma on energiaa kuluttava paikka. Introvertti lataa akkujaan päästessään oman päänsä sisään, mikä yleensä (ei kuitenkaan aina!) edellyttää rauhaa ja yksinoloa. Ekstrovertille yksinäisyys sen sijaan voi olla ahdistavaa.

Kaksi keskimmäistä kirjainta kertovat, mitkä ovat kyseisen tyypin pääasialliset tiedonkeruu- ja päätöksentekofunktiot. MBTI-testin kehittäjät (Katharine Cook Briggs ja Isabel Briggs Myers, äiti ja tytär) lisäsivät neljännen ulottuvuuden (P-J), joka auttaa järjestämään kognitiiviset funktiot tärkeysjärjestykseen, sekä määrittää niiden suunnat (sisäinen-ulkoinen). En mene sen tarkemmin siihen, miten kirjainyhdistelmän järjestäminen tapahtuu, mutta annan esimerkkinä oman tyyppini hierarkian (cognitive function stack)

INFP-tyypillä dominoiva kognitiivinen funktio on Fi, eli sisäinen (introvertti) tunne/arvot. Koska F on päätöksentekoon vaikuttava funktio, INFP-tyyppi priorisoi päätöksenteon pohjana sisäiset arvot. Tunne, Feeling on siis jossain määrin harhaanjohtava termi. Dominoiva Fi ei tee ihmisestä tunteilevaa, vaan ristiriitatilanteessa faktat vs. arvot, Fi yleensä valitsee arvot. Esim. tilanteessa moraaliset arvot vs. taloudellisesti kannattava toiminta Fi valitsee mieluummin moraaliset arvot. Lähituotetun luomuruuan ostaminen edullisen massatuotetun sijaan voisi olla esimerkki tästä. Dominoiva Fi-funktio tekee ihmisestä yleensä idealistin. Joskus se tarkoittaa, että päätökset ja valinnat eivät ole sieltä fiksuimmasta päästä, ainakaan rationaalisen maailman mittapuulla arvioituna... Vai miltä kuulostaa päätös lähteä vastavalmistuneena tekniikan tohtorina opiskelemaan puuartesaaniksi, ostaa hevonen ja muuttaa maalle?! (Hmm, hevosihmisistä suurin osa on varmasti Fi-tyyppiä...kukaan järjellä päätöksiä tekevä ihminen tuskin koskaan päätyy ostamaan omaa hevosta!) Fi voi olla itsepäinen pitäessään kiinni omista arvoistaan, ja koska Fi on suuntautunut sisäänpäin, ulkomaailman on välillä vaikea ymmärtää logiikkaa ja perusteita Fi:n toiminnan pohjalla. Fi ei myöskään välttämättä halua tai kykene näyttämään tunteitaan ulospäin, joten vaikutelma voi pahimmillaan olla itsepäinen, irrationaalinen ja kylmä.

Introvertillä dominoiva funktio on aina suuntautunut sisäänpäin. Se, minkä ulkomaailma näkee introvertistä, on apufunktio, joka INFP:llä on Ne, eli ekstrovertti intuitio. N on tiedonkeruutapaan vaikuttava funktio, joten Ne etsii ideoita, konsepteja, kaavoja, ja näkee ympäristöstä yksityiskohtien sijaan ns. ison kuvan. Ne on usein luova, ja näkee yhteyksiä asoiden välillä, joita sensoriset tyypit eivät huomaa. Toisaalta Ne harhautuu aiheesta, jaarittelee, ei saa asioita valmiiksi, koska on lähtenyt jahtaamaan jo seuraavaa ajatusta jne. Eli hetkinen, käytännössä kuvailin juuri oman tapani kirjoittaa tätä blogia! Koska intuitio ohjaa havainnointia sensorisen tiedonkeruun kustannuksella, Ne ei välttämättä näe ilmiselviä asioita ympärillään, ja saattaa vaikuttaa haaveilijalta, naiivilta ja poissaolevalta (Well hello, have you met me?!?!) :D

(Tässä vaiheessa huomaan, että mun Ne on ottanut vallan, ja lähtenyt kuljettamaan juttua ihan eri suuntaan, kuin alunperin oli tarkoitus. Jätän siis loput funktiot toistaiseksi rauhaan, ja palaan niihin osassa 2, joka ehkä ilmestyy, tai sitten ei, pian tämän jälkeen. Riippuu siitä, saanko sen kirjoitettua valmiiksi, ennen kuin mun huomio karkaa taas muualle! :D)

Myers-Briggs testiä on käytetty niin työhön rekrytoinnin kuin kumppaninvalinnan apuvälineenä. Testiä on kuitenkin moitittu liian yksinkertaiseksi, ja jossain luokiteltu jopa täydeksi humpuukiksi. Kysymykset ovat jyrkkiä joko-tai-kysymyksiä, ja päivästä, mielentilasta yms. riippuen testi voi antaa samalle ihmiselle erilaisen tuloksen. Eikä näitä tyyppiluokituksia voikaan käyttää ennustamaan ihmisten käyttäytymistä, ja todellisuudessa ihmiset muokkaavat käytöstään jatkuvasti tilanteen vaatimalla tavalla. Vaikka itse olenkin selkeästi introvertti, ei minulle yleensä tuota vaikeuksia puhua yleisön edessä esim. opetustilanteessa. Professori Brian Little (itse vahvasti introvertti) puhuukin pseudo-ekstroverteistä, eli ihmiset käyttäytyvät esim. työelämässä usein vastoin luontoaan. Eikä se ole ongelma, niin kauan kun heille tarjoutuu säännöllisesti tilaisuus päästä palautumaan. Professori Little on muuten erittäin hyvä ja viihdyttävä puhuja, kannattaa tutustua! Tässä linkki TED-puheeseen parin vuoden takaa, ja youtubesta löytyy lisää materiaalia. Little puhuu MBTI:n sijaan mieluummin ns. Big five-mallista, jossa tarkastellaan viittä eri persoonallisuuden ulottuvuutta. Muistisääntönä viidestä ulottuvuudesta toimii lyhenne OCEAN, joka avattuna tarkoittaa seuraavaa: O = Openness to experience, C = Conscientiousness, E = Extraversion, A = Agreeableness ja N = Neuroticism.

Palatakseni siis alkuperäiseen aiheeseen, tarkoitus oli oikeastaan tarkastella tarkemmin introvertti-ekstrovertti-ulottuvuutta, joka esiintyy myös Big five-mallissa. En ole tehnyt kattavaa Big five-testiä, mutta nopean kymmenen kohdan pikatestin perusteella olen äärimmäisen introvertti (pisteet 30/100).  Paljon on spekuloitu ns. nature-nurture akselia, eli kuinka paljon käyttäytymiseen vaikuttaa geenit, ja kuinka paljon ympäristö. Mutta ainakin introvertti-ekstrovertti-akselille löytyy ihan fysiologisia selityksiä aivojen toiminnan tasolla. Kaikilla nisäkkäillä on aivoissa osa nimeltä neokorteksi, joka mahdollistaa monet kehittyneemmät toiminnot (mm. tietoiset aistimukset, abstraktit ajatusprosessit, päättely- ja suunnittelukyky, kielelliset toiminnot ja työmuisti). Neokorteksin toimintaan vaikuttaa sen aktivoinnin taso, mihin puolestaan vaikuttaa monet ulkoiset ärsykkeet sekä mm. tiettyjen nautintoaineiden sisältämät kemikaalit. Liian paljon aktivointia on yhtä lailla ongelma kuin liian alhainen aktivaation taso. Introverteillä ja ekstroverteillä on lähtökohtaisesti erilainen neokorteksin aktiivisuustaso. Toisin kuin voisi ajatella, introvertit kärsivät helposti liian korkeasta aktivaatiosta. Tästä johtuen päästäkseen lähemmäs optimaalista tasoa, introvertin täytyy kyetä laskemaan neokorteksin aktiivisuustasoa. Liiallinen stimulointi saa introvertin hulluksi, pää tuntuu sekavalta eikä ajatus kulje.  Siis todella välillä tuntuu siltä, että aivot lyövät täysin tyhjää! Ekstrovertti puolestaan kärsii ennemmin alistimuloidusta tilasta, joten hän kaipaa ulkopuolista stimulointia päästäkseen optimaaliselle tasolle. Kofeiini on keskushermostostimulantti, joten ekstrovertti hyötyy kofeiinista. Introvertille kofeiini voi taas olla suorituskykyä haittaava vaikutus. Erityisen haitallista liiallinen neokorteksin stimulointi introvertille on tilanteissa, joissa vaaditaan kvantitatiivista päättelyä rajallisessa ajassa. Tämän väitteen allekirjoitan kyllä täysin; vaikka olen aina ollut hyvä matematiikassa, kiireessä ja pienen paineen alla olen täysin kykenemätön suorittamaan päässä yksinkertaisiakaan laskutoimituksia. Paljonko on 5+7? Odota, ole hetki hiljaa, täytyy miettiä... Sen sijaan alkoholilla on keskushermostoon päinvastainen vaikutus, se laskee aktivoinnin tasoa. Antakaa siis minulle lasillinen hyvää valkoviiniä (mikä vaan kuiva ja kepeä sauvignon blanc kelpaa mainiosti!), niin minustahan tulee hetkellisesti nopeaälyinen ja säkenöivä ekstrovertti! Ekstrovertti taas alkoholin vaikutuksen alaisena joutuu etsimään yhä enemmän ulkoista stimulointia, mikä voi johtaa hyvinkin radikaaliin ja vastuuttomaan toimintaan. Kaikilla meillä on tuttavapiirissä ainakin yksi ekstrovertti, joka juhlissa käyttäytyy riehakkaasti, kunnes putoaa totaalisesti pöydän alle ja sammuu.

Professori Littlen mukaan eri Big five-luonteenpiirteillä on tiettyjä korrelaatioita hyvnvointiin ja jopa  fyysiseen terveyteen. Ekstrovertit ovat yleensä keskimäärin onnellisempia kuin intorvertit, mutta se ei tarkoita, etteikö introvertitkin kokisi elämäänsä tarkoitukselliseksi. Ekstrovertit reagoivat enemmän ja etsivät enemmän palkkioita, kun taas introvertit ovat herkempiä rangaistuksille. Molemmilla käytösmalleilla on ollut tarkoituksensa jo luolamiesaikoina; ekstrovertit ovat niitä, jotka bongaavat saaliseläimet ja tuovat ruuan pöytään, ja introvertit ovat valppaampia vaaroille ja varoittavat  myös holtittomia eksroverttitovereitaan varjoissa vaanivista petoeläimistä.

Näin maallikon keittiöpsykologian perusteella en osaa sanoa, onko introverttiydellä ja aistiyliherkkyysellä millainen korrelaatio, mutta jos ajatellaan tuota neokorteksin optimaalista aktivaatiotasoa, voisin kuvitella että introvertit ovat yleisesti herkempiä sensorisille ärsykkeille. Itsestäni huomaan, että varsinkin väsyneenä minusta tulee erittäin ääniherkkä. En välttämättä tarvitse täyttä hiljaisuutta, mutta yleistä hälinää en sellaisissa tilanteissa kestä yhtään. Itse asiassa äänimailman ja kuuloärsykkeiden hallinnassa auttaa niissä tilanteissa musiikki. Luurit korvilla pystyn muodostaan ympärilleni kuplan, ja siten saan suljettua hallitsemattomat ulkoiset ärsykkeet pois. Musiikki ei kuitenkaan saa olla liian kovalla, ja jos teen jotain keskittymistä vaativaa, täytyy musiikin tasoa hiljentää entisestään. Hyvä esimerkki on autolla ajaminen; maantieajossa saatan luukuttaa musiikkia suhteellisen kovallakin (siis introverttiskaalalla kovalla, kaikki on suhteellista...), mutta vilkkaassa kaupunkiliikenteessä tai jos vaikka joudun taskuparkkeeraamaan autoa ahtaaseen paikkaan, täytyy musiikkia hiljentää tai sammuttaa kokonaan. Eikä näissä tilanteissa ole kyse siitä, että musiikki peittäisi alleen joitakin tehtävän kannalta tärkeitä ääniä, vaan huomaan vaan ahdistuvani tai ärsyyntyväni, jos musiikki on liian kovalla.

Yleensä on arvioitu, että suurempi osa ihmisistä on ekstroverttejä, ja varsinkin länsimainen kulttuuri suosii ekstroverttityyppiä. Tosin koulussa introvertit pärjäävät aavistuksen verran paremmin, vaikka tyyppien välillä ei ole havaittu minkäänlaista eroa keskimääräisissä älykkyyksissä. Hiljaa luokassa istuminen ja kuunteleminen on introvertille luonteenomaista, mutta työelämässä usein edellytetään aktiivisuutta ja sosiaalisuutta, joka luonnistuu ekstroveteiltä paremmin. Suomalainen yhteiskunta on onneksi länsimaisessa mittakaavassa suhteellisen introverttiystävällinen, vaikka meilläkin kehitys on  viime vuosikymmeninä mennyt amerikkalaisempaan suuntaan. Nykyaikainen avokonttorityyppinen työympäristö on introvertille todellinen painajainen. Parhaiten kaikkia osapuolia palveleekin joustavat työympäristöt, joissa on mahdollista tehdä työtä sekä yhteisön keskellä että omassa rauhassa. Onneksi on havaittavissa myös uusi trendi, joka ottaa huomioon ihmisten yksilölliset tarpeet ja ymmärtää, että on myös yrityksen etu, että työntekijät saavat toteuttaa omia vahvuuksiaan ja taipumuksiaan työssä. Yhdysvaltalainen entinen yritysjuristi Susan Cain on kirjoittanut bestsellerin Quiet (suom, Hiljaiset), jossa hän tuo esiin monia introverteille tuttuja ongelmia ekstrovertissä maailmassa. En ole lukenut kirjaa, vielä, mutta lisäsin sen jo mentaaliselle lukulistalleni. Olen kuitenkin nähnyt useita haastatteluja ja puheita, joita Cain on pitänyt, ja lukenut arvioita kirjasta. Yksi lainaus kirjasta erityisesti pisti silmään; vaikka introvertti ei kasvokkain paljastakaan itsestään välttämättä juuri mitään, meille on ekstroverttejä ominaisempaa kertoa henkilökohtaisistakin asioista netissä ja esim blogissa jopa tuhansille lukijoille. Kirjoittaminen on introverteille yleensä mieluisin kommunikoinnin tapa, ja tässäkin kun juuri nyt istun, luurit korvilla (soittolistalla Siaa), paikallisen huoltoaseman nurkkapöydässä (jotta näen joka suuntaan, eikä kukaan pääse yllättämään mistään suunnasta), kello 23 illalla, tuntuu ihan turvalliselta ja luontevalta paljastaa sieluni syvimpiäkin tuntoja. Eihän tässä tilanteessa ole ketään lähimaillakaan, hengittämässä niskaan tai tuijottamassa tai tuomitsemassa.

Typical me!

Boing boing!

Tensegrity! Pathomechanical paradigm! Boing boing!

Dodii, tämän vuoden Horse & Rider in Motion-tapahtuma tuli ja meni. Olihan se taas ihanan inspiroivaa ja opettavaista. Elizabeth Uhl on mun uusin sankari! Blogissa on käynyt poikkeuksellinen kuhina sen jälkeen, kun edellinen postaus oli jaettu tilaisuuden järjestäjien sivuilla. Olihan se todella mieltä lämmittävää saada niin paljon positiivista palautetta monelta myös paikan päällä, vaikka vähän hämmentävääkin... Normaalisti lukijoiden määrä/juttu mitataan kymmenissä tai muutamissa sadoissa, mutta tähän mennessä pikaopasta on luettu yli 5000 kertaa. Osa liikenteestä on tullut myös pahamaineisen hevostalli.netin kautta (jossa mun anatomian tuntemus oli tottakai heti lytätty! :D ), joten osa on varmasti lukenut juttua myös hiukan sensaatiohakuisesti. Mutta en minä sitä murehdi, ja jos olen saanut edes yhden lukijan huvittumaan, kiinnostumaan ottamaan asioista lisää selvää tai helpottanut asioiden omaksumista, olen enemmän kuin tyytyväinen! Yritän pikkuhiljaa pureskella klinikan antia ja päivittää tänne sitä mukaa kun tekstiä syntyy. Mustaan muistikirjaan tuli muistiinpanoja n. 50 sivun verran, joten niiden purkamiseen menee hetki. Ihan jo siksi, että en aina saa omasta "pikakirjoituksestani" selvää! :D Muistiinpanoissani on useita "googlaa", "tarkista" ja "ööö...?"-merkintöjä, jotka täytyy käydä paremmalla ajalla läpi. Kaiken kukkuraksi klinikan jälkeen iski vuosisadan flunssa, ja vasta nyt pystyn istumaan pidempiä aikoja tietokoneen ääressä, eikä enää tarvi pitää kahdella kädellä päästä kiinni, ettei se halkea yksiessä. Teknisempää analyysiä odotellessa tässä joitakin viikonlopun aikana vihkoon kerääntyneitä sitaatteja Jean Luc Cornillen valmennuksista ja luennoilta avattuna siten kun itse ne olen ymmärtänyt. Siis spoiler warning eikun disclaimer, alla oleva juttu on suodatettu mun nuhaisten aivojen läpi, enkä ota aina ihan täyttä vastuuta siitä mitä sieltä tulee ulos (tällä hetkellä varsinkaan... *niisk )

"If we don't evolve, we abuse the horse!"
"Before, they didn't know. Now that we know, it is no longer acceptable."
"We don't need a new landscape, we need a new eye."

Tästähän kaikessa on kyse. Jos viikonlopusta pitäisi yksi asia ottaa talteen, olkoon se tämä. Hevonen ei juurikaan ole muuttunut niinä vuosisatoina, kun se on palvellut ihmistä, mutta meidän tietämyksemme hevosesta on. Siksi meidän ihmisten täytyy päivittää toimintatapamme vastaamaan uusinta tietoa ja käsitystä hevosesta. Tämä pätee niin hevosten ruokintaan, elinolojen järjestämiseen, koulutukseen kuin ratsastukseen. Vanhojen mestareiden opeista kannatta ottaa talteen se, mikä pätee nykyisen tiedon valossa. Ja vain se. Ennen nykyaikaisen tieteen tarjoamia työkaluja oli täysin mahdotonta mitata esim. miten paino jakautuu hevosen etu- ja takajalkojen kesken sen liikkuessa. Silloin oltiin täysin aistinvaraisten havaintojen ja ns. perstuntuman varassa Klassinen esimerkki on kokoaminen ja painon siirto taaksepäin. Edelleen meille opetetaan, että kootessaan hevonen siirtää painoa takaosalle, vaikka tutkimukset osoittavat ihan toista. Mistä tämä sitkeässä istuva käsitys sitten on peräisin? Varmaankin siitä, että kun hevonen kootessaan suuntaa selkälihasten avulla takajalkojen työntöä myös ylöspäin, samalla kun hevosen etujalkojen mekanismi saa aikaan enemmän nostetta, tuntuu selässä siltä, kun hevonen siirtäisi painoa taakse. Ihmisen keho on kuitenkin aika huonosti suunniteltu erittelemään erisuuntaisia voimia ja liikettä, joten se nettovoima/liike, mitä tunnemme, ei välttämättä vastaa ollenkaan todellisuutta.

"If it is uncomfortable for the rider, it is uncomfortable for the horse"
"Let the horse feel the comfort of the (correct) movement"

Tasapaino, keveys, liikkeen helppous. Ne ovat avainsanoja. Hevonen on suunniteltu oikeastaan aika nerokkaasti, ja optimaalinen liike käyttää hyödykseen lihas-jänne-yksiköihin varastoitunutta energiaa (elastic recoil energy), jolloin kallisarvoista energiaa kuluttavaa lihastyötä tarvitaan vähemmän. Ratsastajan paino selässä on kuitenkin hevoselle luonnoton taakka, joten meidän täytyy auttaa niitä löytämään tasapaino ratsastajaa kantaen. Jos ravi tuntuu ratsastajan mielestä töksähtävältä, ei se voi olla hevosenkaan mielestä miellyttävää. Jos taas liike tuntuu ratsastajalle kevyeltä, helpolta, vaivattomalta, on se sitä todennäköisesti myös hevosen mielestä. Keräämällä pikkuhiljaa pidempiä pätkiä hyviä askeleita hevonen oppii ja alkaa itsekin hakeutua kohti parempaa tapaa käyttää kehoaan. Tämä on aika hyvä kriteeri liikkeen laadun arvioinnissa; jos se näyttää ja tuntuu vaivattomalta, se on todennäköisesti oikein. Se ei tarkoita, etteikö hevonen (tai ratsastaja) joutuisi tekemään työtä, mutta jos sekä ratsastajalla että hevosella otsasuonet pullottaa ja painetaan hampaat irvessä, ollaan todennäköisesti menossa metsään. Parhaimmillaan ratsastus on hyvin esteettinen laji.

"The earlier you feel it, the easier it is to fix"
"Feel it with your hands, fix it with your body"

Ratsastaessa voidaan puhua todella kirjaimelliseti perstuntumasta, eli meidän kehoomme välittyy valtava määrä tietoa hevosen kehosta istunnan välityksellä. Mutta yksi hyvin tärkeä informaatiokanava, joka  helposti unohdetaan, on ohjastuntuma. Eikä informaatio siinäkään kanavassa kulje vain yhteen suuntaan, ratsastajalta hevoselle. Ratsastajan käsien tulisi toimia kuten sensorit, jotka monitoroivat hevosen kaulan ja selän lihasjännityksiä. Jähmeä tuntuma ei johdu hevosen suusta, vaan kaulan lihasten jännityksestä. Kuolaimeen painaminen ei johdu siitä, ettei hevonen viitsi kannatella omaa päätään, vaan se on kauttaaltaa poissa tasapainosta. Pienetkin muutokset ohjastuntumassa kertovat jostain muutoksesta hevosen kehossa, ja mitä nopeammin niihin reagoi, sitä helpompaa niitä on korjata. Hevosen pitkä kaula toimii vahvistimen tapaan, jolloin pienikin muutos selässä tuntuu selvänä muutoksena kädessä. Esimerkiksi voltilla tasapainon menetys on helpompi korjata  jo siinä vaiheessa, kun hevonen jännittää kaulaa ja kadottaa asetuksen, turha odottaa, että koko hevonen alkaa valua voltilta ulospäin. Korjausta ei kuitenkaan tehdä ohjalla, vaan istunnalla. Ratsastajan ulkokyljen ja reiden yläosan jäntevöittäminen muodostavat seinän ja siten ohjaavat hevosta kääntymään voltin kaarta pitkin. Informaation kulku edellyttää, että tuntuma on kevyt ja että molemmissa päissä joku  oikeasti kuuntelee. Jännittyneet kädet eivät kykene hienovaraisten apujen käyttöön, mutta eivät myöskään kykene vastaanottamaan informaatiota hevoselta päin. Pehmeät sormet myös suodattavat tuntumavaihteluja myötäillen liikkeitä, jolloin ohjastuntumassa ei tapahdu äkillisiä muutoksia.

"Too many rules, not enough intuition"
"Follow your intuition. If it says so, push a little more, try your luck"

Kukaan ei kai voi väittää, että ratsastus olisi helppoa, mutta joskus siitä tehdään myös tarpeettoman monimutkaista. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin kahden elävän olennon välisestä kommunikoinnista. Yhteinen kieli hioutuu pikkuhiljaa, ja taidon ja kokemuksen myötä ratsastajan intuitio paranee. Ratsastaessa me teemme koko ajan pieniä, vaistovaraisia päätöksiä ja muutoksia omassa kehossammekin, ja aika usein (varsinkin kokemuksen myötä) nämä vaistomaiset reaktiot ovat juuri oikeita. Itse olen aina inhonnut ratsastustunteja, joilla pitää tehdä jokin tietty liike juuri sillä sekunnilla kun opettaja niin sanoo, vaikka ei itse tai hevonen olisi ollenkaan valmis. Siitä ei ikinä seuraa hyvää ja tasapainoista suoritusta. Cornillen valmennuksissa asiat tehdään kaikessa rauhassa, ja niinkin yksinkertaiselta kuulostava asia kuin siirtyminen käynnistä raviin tapahtuu vasta sitten, kun hevonen on siihen valmis. Silloin on todennäköisempää, että siirtymisestä tulee hyvä ja sitä seuraava ravi on laadukasta. Valmentaja auttaa ja neuvoo, miten hevonen parhaiten saadaan oikeaan tilaan, mutta viimekädessä ratsastaja tekee päätöksen, milloin on oikea aika pyytää liikettä. Viikonlopun aikana nähtiin monia harjoituksia, joissa hevonen valmisteltiin haluttua siirtymistä tai esim. laukanvaihtoa varten tekemällä esim. muutaman askeleen taivutusväistöjä, ja sen jälkeen ratsastajan tehtäväksi jäi tehdä päätös, onko hevonen valmis varsinaiseen tehtävään. Jos ei, turha pyytää hevoselta jotain, jossa se todennäkösesti epäonnistuu. Paljon järkevämpää on tehdä valmistelu kaikessa rauhassa uudestaan. Toisaalta jos liike tuntuu hyvältä, voi kokeilla pyytää vähän lisää; lisää energiaa, lisää pituutta askeleeseen, siirtymisen sijaan laukanvaihtoa askeleessa. Kehitystä tapahtuu, kun rajoja pikkuhiljaa pusketaan pidemmälle.

"Pick up trot, when he is good. Don't wait for the perfect."
"Could you trot like that?" 

Asioiden huolellisella valmistelulla on tietysti varjopuolensakin (öh, ainakin jos on taipumusta liialliseen nysväämiseen, kuten allekirjoittaneella...). Välillä pitää ottaa pieniä riskejä ja kokeilla venyttää rajoja. Virheitä ja epäonnistumisiakin täytyy sietää, eikä niitä pidä pelätä. Jos tavoitteena on kuitenkin päästä tekemään muutakin kuin käyntiä ympyrällä, täytyy sitä siirtymistä raviin jossain vaiheessa uskaltaa pyytää... On ihan normaalia, että ensimmäiset yritykset eivät mene putkeen, mutta jostain on kuitenkin aloitettava. Virheitä analysoimalla voidaan ohjata hevosta paremmin oikeaan suuntaan. Ratsastaja ei voi tehdä kaikkea hevosen puolesta, vaan siirtyminen ja tasapainon säilyttäminen siirtymisen läpi on lopulta hevosen tehtävä. Pidän kovasti dialogi-ajatuksesta hevosen ja ratsastajan välillä. Hevosta ei käskytetä, vaan ratsastaja esittää hevoselle kysymyksen, "voisitko ravata tässä asennossa?"

"When their level of coordination is higher, their level of perception is also higher. Think about trot, but not too loudly."
"Then, decide slower, but not with your hands."

Hevosen kokoamisasteen ja tasapainon parantumisen myötä hevoset myös herkistyvät yhä pienemmille avuille. Silloin ratsastajaltakin vaaditaan yhä hienovaraisempaa kehon hallintaa, ja liian suuret tai äkilliset avut saavat hevosen pois tasapainosta. Varmaan moni on kokenut hetkiä, kun hevonen tuntuu toimivan pelkästään ajatuksen voimalla. Kyse ei ole mistään telepaattisesta tai muustakaan yliluonnollisesta ilmiöstä, vaan yhä hienovaraisemmasta ja herkemmästä kommunikaatiosta kahden luontokappaleen välillä. Silloin päästään tekemään todellista hienosäätöä.

"We couldn't care less, how much he moves sideways!"

Kouluratsastusliikkeitä ei hiota liikkeiden itsensä vuoksi, vaan niillä on aina jokin tarkoitus.  Cornille katsoi ensin ratsukon liikettä eri askellajeissa, ja laati näkemänsä perusteella jokaiselle ratsukolle harjoitteet, joiden avulla päästiin täsmäkorjaamaan juuri sen ratsukon ongelmia. Suunnitelma (ja usein siihen pari mahdollista variaatiota) käytiin läpi, ja sen jälkeen kokeiltiin miten suunnitelma toimii käytännössä. Joskus suunnitelmaa täytyy vaihtaa lennossa, jos hevonen ei reagoikaan toivotulla tavalla. Taivutusväistöt ja laajat piruetit auttavat hevosta taipumaan, nostamaan selkää ja kannattelemaan rintakoria ylempänä. Kilpailusäännöissä määritellyt kulmat ja asennot voi kuitenkin harjoituksissa unohtaa; on ihan sama, kuinka montaa uraa pitkin hevosen jalat kulkevat avotaivutuksessa, kunhan se taipuu oikein. 30 asteen kulma uraan nähden ei kerro suorituksen laadusta mitään. Tärkeämpää on se, mitä lihaksia hevosen kehossa aktivoituu, ja miten liike ohjaa hevosta liikkumaan paremmassa asennossa. Esimerkiksi liikkeet, joissa hevonen joutuu liikuttamaan etujalkojaan sivusuunnassa, aktivoivat juuri niitä lihaksia, joilla se myös kannattelee rintakoria. Siksi esimerkiksi sulkutaivutus on erittäin hyvä liike, jos halutaan hevosen nostavan rintakoria enemmän. Liikkeen tehon kannalta ei kuitenkaan ole oleellista se, miten paljon hevonen astuu ristiin, kunhan halutut lihakset saadaan aktivoitua. Jo pienikin ajatus sivuliikkeestä riittää. Jos ratsastaja pyytää liikaa sivulle (tai jos hevonen lähtee itse kaatumaan sivusuunnassa), kehon asento (taivutus ja selän rotaation hallinta) usein kärsii, eikä tehtävä enää toimikaan siinä tarkoituksessa kuin oli ajateltu. Kilpailevat ratsukot tietysti joutuvat esittämään näitä liikkeitä radalla kilpailusääntöjen mukaisesti, mutta jos hevosen fysiikka pelaa oikein, ei kilpailuissa vaadittavat suorituksetkaan enää tuota suurta ongelmaa.

"You don't go to the pulling contest, you go to the smart contest"
"Be smart, don't fight. Bad day, go home!"

Moni Cornillen ajatus kiteytyy siihen, että meidän täytyy olla fiksumpia. Voimakkaat avut saavat hevosen aina suojautumaan ratsastajalta, jolloin hevosen keho jännittyy. Fiksu osaa valita taistelunsa, ja jos tuntuu siltä, että on huono päivä, miksi pitäisi ruveta tappelemaan hevosen kanssa? Kehittääkö se oikeasti yhtään mitään muuta kuin tattia otsassa, molemmille? Perisuomalainen sisu-ajattelu ja peräänantamattomuus ei aina ole viisain taktiikka eläinten kanssa. Fyysisesti hevonen on kuitenkin aina ihmistä vahvempi, ja vaikka välineiden avulla voimmekin jossain määrin hallita hevosen fysiikkaa, onko se loppupelissä kovin rakentavaa toimintaa? Parempi jatkaa harjoituksia sellaisena hetkenä, kun molemmat ovat yhteistyökykyisiä. Hevonen ei ole kone, jonka pitää suorittaa annettujen käskyjen mukaan sokeasti. Cornille puhui myös hevosten "tyylistä", "their expression and style". Niillä on kaikilla oma persoonallinen tapansa toimia ja liikkua, ja saadakseen parhaan suorituksen hevosesta ulos, täytyy hevosen antaa toteuttaa omaa luontaista tyyliään, eikä pakottaa niitä valmiiseen muottiin.

"You can do, because you just did it. I believe in you more than you believe in yourself!"
"Yes. Yes. No. No. Yes. No. Yes. Yes. Yeeees! Good job!"

Lopuksi täytyy vielä kiittää kaikkia klinikan demoratsukoita, olitte mahtavia! Ei ole helppo paikka tulla opettelemaan uusia asioita yleisön eteen, vieraalla kielellä ja ehkä täysin tuntemattoman henkilön oppiin. Minusta tunnelma hallissa oli kuitenkin koko ajan erittäin rakentava ja jotenkin seesteinen. Cornillestä välittyy hyvin lämmin ja kannustava vaikutelma, hän vaikuttaa olevan aidosti kiinnostunut jokaisesta ratsukosta. Minusta hän lukee aika taitavasti millaista otetta ratsukko juuri sillä hetkellä tarvitsee. Välillä hän jäi hiljaa katsomaan jättäen ratsastajalle täyden työrauhan tehtävän suoritukseen, ja välillä taas auttoi kommentoimalla joka askeleella ollaanko menossa oikeaan vai väärään suuntaan. Jos hevosen oli vaikea ymmärtää hitaasti etenemistä, hän asettui itse kävelemään niiden eteen, jolloin ratsastajan on helpompi keskittyä omaan istuntaan, eikä tarvitse hidastaa hevosta ohjista pidättämällä. Varsinkin tuo välitön ja jatkuva palaute on ainoa keino oppia tuntemaan omassa kehossa miltä hyvät askeleet tuntuvat. Kun tunteen saa omaan kehoon, sen jälkeen sitä on helpompi etsiä kotioloissa ilman valmentajaakin.

"Boing boing!"

Ai mikä oli se otsikon mystinen boing boing? Se liittyy tarinaan Cornillen pienestä koirasta, joka  liikkuessaan "goes boing boing". Koira ei tietysti ole hevonen, mutta kyllä tietyt liikelait koskevat kaikkia nelijalkaisia eläimiä, ja hevosenkin pitäisi liikkua vähän "boing". Perinteiset liikemekaniikkateoriat esim. nivelkulmista eivät mitenkään voi selittää sitä, miten pieni koira voi hyvinkin kevyesti hypätä monta kertaa oman korkeutensa yli. Koitan palata pian Cornillen ja Uhlin luentojen aiheisiin hiukan teoriapitoisemman pläjäyksen muodossa, jolloin jutun alaotsikossa esiintyneet muutkin termit saavat tarkemman selityksen.

Tämä mustakantinen muistikirja alkaa olla melkoinen aarre; se sisältää muistiinpanoja ainakin kolmelta eri vuodelta Cornillen Suomen vierailuilta. Tosin kukaan muu ei varmaan pystyisi lukemaan mun suttuisia ja sekavia finglish-muistiinpanoja, kun välillä pitää itsekin hetki miettiä... :D

Pikaopas ennen viikonloppua (Horse & Rider in Motion)

Jeejeejee! Tämän vuoden Horse & Rider in Motion-tapahtuma alkaa huomenna! Ohjelmassa on paljon kiinnostavan tuntuisia luentoja. Harmi, että en ole kvanttimekaaninen partikkeli, joten en voi olla monessa paikassa samaan aikaa, ja täytyy valita mitä kuuntelee/katselee. Todennäköisesti suurimmaksi osaksi priorisoin käytännön valmennusten seuraamisen. Meitä on tulossa autolastillinen naisia Raaseporista, joten ehkä me jakaudutaan sopivasti eri luennoille ja voidaan automatkoilla vertailla muistiinpanoja ja tunnelmia. Ensikertalaisille tai muuten Science of Motion-noviiseille ajattelin koota pienen (ei-niin-vakavasti-otettavan...) selviytymisoppaan. Tarkempia juttuja taustatietoja kaipaaville löytyy  mm. tägeillä Sciene of Motion ja biomekaniikka.

Jean Luc Cornille on ranskalainen, ja vaikka hän onkin jo vuosikymmeniä asunut Yhdysvalloissa, voimakas ranskalainen aksentti ei kuitenkaan ole puheesta pehmennyt. Mikäli olet joskus opiskellut ranskaa, tunnet varmasti joitakin ranskankielelle tyypillisiä piirteitä lausumisen suhteen, mitkä helpottavat aksentin läpi puheen ymmärtämistä.  Jos taas ranska on sinulle yhtä tuntematonta kuin mandariinikiina allekirjoittaneelle, tässä joitakin pieniä pointteja, jotka saattavat auttaa luentojen seuraamista.

• Ranskankielessä sanojen loppuosasta saattaa jäädä pitkiäkin pätkiä kokonaan äänettömäksi. Tämä tekee välillä hankalaksi erottaa esim. englannin sanat can ja can’t. Molemmat kuulostavat about samalta [kan], ja välillä täytyy asiayhteydestä päätellä, kumpaa tarkoitetaan. 

• Kaikessa ekonomisuudessaan ranskalaiset jättävät myös sanan edessä olevan H-kirjaimen lausumatta. Siksi hevonen on [ors], ja jos kyseessä on ruuna, se on [ii] (he). Takajalka on [aindlimb], half-pass on [alvpass] ja puolipidäte [alv'alt] (läpi tämän jutun hakasuluissa sanat kirjoitettu niin, kuten Cornille ne lausuu, suomalaisittain kirjoitettuna)

• Joitakin muita ranskalaisittain lausuttuja sanoja, jotka varmasti tulevat esiin viikonlopun aikana, mutta joita on vaikea tunnistaa englannin kielellä ovat mm. tendon (jänne) [tandoon], change (esim. laukanvaihto) [chaanch], error (virhe) [erööör], corridor (käytävä, vertauskuva ratsastajan vaikutuksesta hevosen ympärillä) [korridöör]. Ylipäätään sanoissa painotus on usein viimeisellä tavulla, joka saattaa myös venyä. Kyllä te tiedätte, kuvitelkaa mielessänne B-luokan vakoojaleffojen feikki-aksenttia, r-kirjaimen korostusta ja sanojen loppuun venytettyjä äää- tai ööö-äänteitä! :D

Cornille käyttää puheessa paljon anatomian termejä, jotka eivät ole välttämättä niin tuttuja normaalissa päivittäisessä tallitouhussa. 

• Hevosen selkäranka on spine, dorsal spine tai vertebral column, ja se koostuu nikamista vertebrae (monikko, yksikkömuoto vertebra). Selkänikamista sojottaa ylöspäin okahaarakkeet (dorsal spinous processes). Thoracic viittaa rintakoriin tai rintakorin alueeseen (thoracic vertebrae = rintarangan alueen selkänikamat), cervical kaulaan ja lumbar lannerankaan. Nikamat identifioidaan kirjain-numeroyhdistelmillä, joissa kirjain viittaa mikä alue on kyseessä (C= kaula, T=rintaranka, L=lanneranka) ja kuinka mones nikama kyseisellä alueella on kyseessä. 

• Hevosen kaulassa kulkeva elastinen niskaside on nuchal [njukal] ligament, joka jakaantuu kahteen osaan, funicular ja lamellar. Niskaside jatkuu koko selän yli nimellä supraspinous ligament, mutta se menettää elastisuutensa ja muuttuu paljon jäykemmäksi selän päällä.

• Tärkeitä lihaksia hevosen etuosassa ovat rintakoria kannattelevat lihakset, sling muscles. Niistä tärkeimpiä ovat mm. serratus ventralis- ja pectoralis-lihakset. Tärkeitä selän lihaksia ovat longissimus dorsi ja multifidus. Niistä löytyy lisää tarinaa muualta blogista, esim. täältä.

• Joitakin SOM-tyypillisiä muita käsitteitä ovat selkärangan rotaatio (daa, jos oot ennen lukenut tätä blogia...), joka voi olla englanniksi axial rotation [rotasion] tai transversal rotation. Molemmat ilmaisut tarkoittavat samaa asiaa, eli selkänikamien kiertymistä toisiinsa nähden selkärangan suuntaisen akselin ympäri. Rotaatio voi olla taivutuksen suuntaan (correct rotation) tai poispäin taivutuksesta eli ns. vastarotaatio (inverted rotation). Vastarotaatio on se pahapaha rotaatio, mitä tulisi välttää. 

• Sivusuuntainen taipuminen, eli se mitä yleensä käsitetään hevosen taipumisella, on lateral bending.

• Longitudinal flexion = selkärangan taipuminen rangan pituussuunnassa eli se, mitä puhekielessä  tarkoitetaan hevosen ”selän nostamisella”.

• Base of the neck eli kaularangan ja rintarangan liitoskohta lapojen välissä on tärkeä piste, josta varmasti puhutaan viikonlopun aikana.

Usein toistuvia tehtäviä, joita Cornille ratsastajille teettä ovat mm. voltti/ympyrä vastataivutuksella (circle bended outside), shoulder-fore, avotaivutus (shoulder-in), piruetti (piruette) ja sulkutaivutus (half-pass). 

• Ohjeistaessaan ratsastajia tekemään ”volttia vastataivutuksella” lyhenee tehtävänanto usein fraasiksi ”circle outside”. Hevosta ei ole tarkoitus varsinaisesti taivuttaa ulos kovin paljoa, enemmänkin kyseessä on asetus ulos. Yleensä samalla ratsastajan tulisi pyytää hevosen sisätakajalkaa kohti hevosen ulkoetujalkaa. Tämä on yleensä ensimmäinen tehtävä, kun hevosta lähdetään suoristamaan ja sille opetetaan kokoamista ja rintakorin kannattelua. 

• Suomenkielessä ei ole vastinetta liikkeelle shoulder-fore. Tämä tarkoittaa käytännössä niin loivaa avotaivutusta, että hevosen takajalat jatkavat normaaliin tapaan liikettä suoraan (ts. hevosen taivutus ulottuu vain pieneen niskan asetukseen ja aivan minimaaliseen etuosan taivutukseen sisään, mutta hevosen lantio pysyy suorassa).  Varsinaisessa avotaivutuksessa hevosen lantio kiertyy myös sisään, ja sisätakajalka astuu syvemmälle rungon alle. Pienenpieni taivutus on tehokas tapa auttaa hevosta pitämään selkää ylhäällä, joten ajatus shoulder-foren ratsastuksesta koko ajan suorillakin urilla helpottaa selän kannattelua. Sen voi tehdä niin loivana, että ulkopuoliseen silmään hevonen näyttää suoralta. Cornille pitääkin shoulder-forea tapana ratsastaa hevosta, ei varsinaisesti erillisenä liikkeennä (”It’s a concept, not a movement”)

• Piruetti voidaan ratsastaa missä askellajissa tahansa, ja esim. käynnissä se eroaa tavallisesta takaosakäännöksestä siten, että hevosen halutaan taipuvan käännöksen suuntaan. Piruetti ratsastetaan usein hyvin laajana, ja tärkeämpää liikkeen suorituksessa onkin taivutus ja etuosan laajempi liike suhteessa takaosaan (aktivoi rintakoria kannattelevia lihaksia), kuin se ,että hevosen takaosa jäisi polkemaan paikalleen.

• Sulkutaivutus ratsastetaan aina half-passina, ei koskaan uraa pitkin (travers). Sivuttaissuunnassa siirtymä voi olla vain muutama metri maneesin koko pituudella, jalkojen ristiinastumista tärkeämpää on säilyttää taivutus liikkeen suuntaan. Usein ratsastajia pyydetään huolehtimaan siitä, että hevosen takaosa pysyy tarkalleen samansuuntaisena (parallel) pitkien sivujen kanssa , jolloin on helpompi huolehtia, että liike tulee suoritetuksi korrektisti.

Laitan loppuun vielä joitakin netistä lainattuja kuvia, joista voi luntata hevosen anatomiaan tai yleiseen anatomiaan liittyviä termejä. Wikipedia ja googlen kuvahaku toimivat tässä tapauksessa yleensä riittävän hyvinä lähteinä lisätiedolle. Huom! Olin laiska (hyihyi...), enkä tarkistanut onko kyseessä aina alkuperäinen kuvan lähde, enkä ole seulonut juttujen muuta sisältöä, nappasin vaan kuvahaun perusteella minusta informatiivisia kuvia.

Yleiset, anatomiset suunnat, esimerkkinä hevonen:

lähde: http://www.infovets.com/healthyhorseinfo/E406_1.htm

Selkärangan liikesuunnat:

lähde: http://www.dingosbreakfastclub.net/DingosBreakfastClub/BioMech/BioMechbend2.html

Hevosen luuranko:

1. Skull, 2. Mandible, 3. 7 Cervical Vertebrae, 3a. Cervical Vertebra 1 – Atlas, 3b. Cervical Vertebra 2 – Axis, 4. 18 Thoracic Vertebrae, 5. 6 Lumbar Vertebrae, 6. 5 Sacral Vertebrae, 7. 15-21 Caudal Vertebrae, 8. 18 Ribs, 9. Sternum, 10. Scapula, 10a. Scapular cartilage, 10b. Tuber spinae (scapular spine), 11. Humerus, 11a. Deltoid tuberosity, 12. Ulna, 12a. Olecranon of the ulna, 13. Radius, 14. Intermediate carpal, 15. Ulnar carpal, 16. Accessory carpal, 17. Third carpal, 18. Fourth carpal, 19. Third metacarpal, 20. Fourth metacarpal, 21. P1 First (proximal) phalanx, 22. P2 Second (middle) phalanx, 23. P3 Third (distal) phalanx, 24. Lateral sesamoid, 25. Radial carpal, 26. Second carpal, 27. Second metacarpal, 28. Medial sesamoid, 29. Pelvis, 29a.Tuber coxae, 29b. Tuber sacrum, 29c. Ischium, 29d. Ischial tuberosity, 30. Femur, 30a. Greater trochanter, 31. Patella, 32. Tibia, 33. Fibula, 34. Calcaneous, 35. Talus, 36. Central tarsal, 37. Third tarsal, 38. First and second tarsal bones (fused), 39. Fourth metatarsal 40. Third metatarsal, 41. Second metatarsal, 42. Fourth tarsal. Lähde: Inky Mouse Studios

Hevosen syvät lihakset:

1. Temporalis, 2. Rectus capitis ventralis cervicis, 3. Longissimus capitus, 4. Longissimus atlantis, 5. Complexus, 6. Rhomboideus, 7. Serratus ventralis cervicis, 8. Omohyoideus, 9. Sternocephalicus, 10. Supraspinatus, 11. Subclavian, 12. Infraspinatus, 13. Teres minor, 14. Biceps Brachii, 15. Brachialis, 16. Transverse pectoralis, 17. Serratus ventralis thoracis, 18. Ascending pectoralis, 19. Oblique abdominal externals, 20. Spinalis dorsi, 21. Longissimus dorsi, 22. Longissimus costarum, 23. Serratus dorsalis posterior, 24. Transversus abdominus, 25. Iliacus, 26. Oblique abdominus internus, 27. External intercostal, 28. Gluteus medius, 29. Quadriceps femoris, 30. Semimembranous, 31. Gastronemius, 32. Coccygeus, 33. Sacrocaudalis dorsalis medius, 34. Sacrocaudalis dorsalis lateralis, 35. Sacrocaudalis ventralis lateralis. Lähde: Inky Mouse Studios.

Hevosen pinnalliset lihakset:

1. Temporalis, 6. Rhomboideus, 7. Serratus ventralis cervicis, 9. Sternocephalicus, 11. Subclavian, 15. Brachialis, 17. Serratus ventralis thoracis, 18. Ascending pectoralis, 19. Oblique abdominal externals, 23. Serratus dorsalis posterior, 24. Transversus abdominus, 27. External intercostal, 33. Sacrocaudalis dorsalis medius, 34. Sacrocaudalis dorsalis lateralis, 35. Sacrocaudalis ventralis lateralis, 36. Masseter, 37. Sternothyrohyoideus, 38. Brachiocephalicus, 39. Omotransversarius, 40. Splenius, 41a. Trapezius cervicis, 41b. Trapezius thoracis, 42. Cervical cutaneous, 43. Deltoideus, 44. Descending pectoralis, 45. External carpi radialis, 46. Common digital extensor, 47. Ulnaris lateralis, 48a. Lateral head triceps brachii, 48b. Long head triceps Brachii, 49. Latissimus dorsi, 50. Tensor fascia latae, 51. Superficial gluteus, 52. Biceps femoris, 53. Semitendinous, 54. Digital extensors, 55. Digital flexors. Lähde: Inky Mouse Studios.

Niskaside ja supraspinous ligament:

Lähde: https://www.horsejournals.com/riding-training/english/hunter-jumper/dynamics-equine-motion-sticking-landing

Eli ei muuta kuin opiskelemaan! Jos joku (niistä about kolmesta lukijastani, jotka eivät ole muuten tuttuja...) tunnistaa minut (istun kynä sauhuten toivottavasti about eturivissä), niin tulkaa ihmeessä juttelemaan! Can't wait!

Fiktio vs. fakta

Sitä ehtii tehdä aamulla kaikenlaista, kun herää jo ennen viittä aamulla vesisateen rummutukseen ikkunalautaan. Oh joy, siis keskellä talvea... No onneksi me ehdittiin viime keskiviikkona viettää Willin kanssa talviurheilupäivää. Pääasialliset ohjelmanumerot olivat "maastoretki" tallitiellä (joka typistyi suunniteltua lyhyemmäksi erään kekkuloinnin takia...) ja lumisella ulkokentällä enimmäkseen vapaana suoritettu hankitreeni. Kauhulla katselin muutamia keulimisia, mutta onneksi liukasteluilta ja kaatumisilta vältyttiin. No saipahan herra pörheltää. Kävi vähän väliä portilla hakemassa porkkanaa, ja kun varovaisesti ehdotin suitsien pukemista, hän paineli takaisin kentän toiseen päätyyn. Seuraavana päivänä siitä hangesta oli muisto vain jäljellä. Mutta ei mun siitä pitänyt kirjoittaa, vaan siitä, mikä sattui silmiin kun aamun tunteina surffailin somen ihmeellisessä maailmassa.

Aina säännöllisin väliajoin tulee somen eri kanavilla vastaan artikkeleita, joissa luvataan kuinka selätät tämän ja tämän ongelman hevosesi kanssa. Tämä kyseinen juttu käsitteli suoruutta, mikä on tietysti yksi mun lempiaiheista. En aio linkata juttua tähän, koska en halua sormella osoitella tai kritisoida suoraan ketään. Olkoon tämä artikkeli anonyymi esimerkki. Artikkelissa oli aluksi tarkistuslista, jonka perusteella voi määrittää, kumpi kylki hevosella on jäykkä (stiff) kylki ja kumpi tyhjä (hollow) kylki. Tällainen jaottelu on aika yleistä. Myös oireet, joiden mukaan diagnoosi tehdään, olivat hyvin yleisiä; mihin suuntaan hevonen taipuu helpommin, kummalla ohjalla enemmän painetta. kumpaan suuntaan hevonen kanttaa käännöksissa, työntyykö takaosa toisessa kierroksessa helposti sisälle jne. Enimmäkseen keskityttiin siihen, mihin suuntaan hevosen etu- ja takajalat menevät. Hevosen selkää ei mainittu ollenkaan. Onhan näitä listoja ennenkin nähty. Eikä niissä mitään vikaa sinänsä olekaan, ne ovat ihan hyviä työkaluja hevosen vinouksia ja puolieroja analysoidessa. Mutta minusta on aika paljon liikaa luvattu, jos sanotaan "you will learn to understand the difference between your horse's stiff side and hollow side" (suora lainaus), mutta ei sanallakaan mainita syytä, mistä puoliero ja vinous johtuu?! En tiedä teistä, mutta minä en ainakaan opi ymmärtämään mitään, ellei minulle tarjota jonkinlaista selitystä tai mekanismia ilmiön takana. Havainnointi on eri asia kuin ymmärtäminen.

Sen jälkeen artikkelissa annettiin joitakin harjoituksia, joilla ongelmaa voi korjata. Ja tottakai yhtenä harjoituksena pohkeenväistö... Liike, jossa hevosta työnnetään tarkoituksellisesti kohti vastarotaatiota selässä... Miksi, oi miksi sitä pidetään niin hyvänä harjoituksena hevosen suoristamisessa?! Ainakin oppikirjan mukaan ratsastettuna (asetus liikkeen suunnasta poispäin) hevosta oikein pyytämällä pyydetään kippaamaan rintakoria poispäin asetuksen suunnasta. Jos sitä pohkeenväistöä on pakko tehdä (en tosin tiedä, miksi olisi), tehkää se edes ns. vasta-asetuksella, eli asetus liikkeen suuntaan. Silloin se itse asiassa muuttuu aika hyödylliseksi liikkeeksi, koska siitä taivutusta lisäämällä saadaan sulkutaivutusta. (Noh, takaisin asiaan, tää pohkeenväistä saa mut vaan aina jonkinlaiseen turhautuneisuuden tilaan, koitan hillitä ja kerätä itseni... :D ) Halusin selvittää, kuka/mikä taho on tämän artikkelin takana. Tsekkasin tarkemmin mitä muuta materiaalia samalta fb-sivulta löytyy, ja siellähän oli jopa live-taltiointeja keskusteluista, joita mainostettiin, että niissä pohditaan ratsastuksen eri osa-alueita pohjautuen hevosen biomekaniikkaan. Jahas, biomekaniikkaa, kuulostaa hyvältä! Katsotaanpas tarkemmin, ehkä tuo ensin katsastamani lyhyt artikkeli oli tarkoitettukin vain mainospalaksi, ja tarkemmalla tutkimuksella sivulta löytyisi jotain oikeasti hyvääkin materiaalia.

No arvaatte varmaan, miten kävi. Klikkasin auki ensimmäisen videon, joka oli taltiointi lähes kaksituntisesta live-lähetyksestä aiheena ulko-ohjan tuki. Alustuksessa luvattiin vaikka mitä perinpohjaista analyysiä syistä ja seurauksista. Jaksoin kuunnella lähetystä tunnin verran, kunnes luovuin. Siihen mennessä oli käyty läpi joitakin kuulijoiden ongelmia ja niiden korjauksia. Korjaukset keskittyivät lähinnä siihen, miten hevosen jalat saadaan kulkemaan sinne minne pitää. Moneen kertaan oli todettu, että pitää keskittyä hevosen takajalkoihin, avain onneen löytyy sieltä. Ja puhuttiin myös siitä, miten hevosen tulee oppia venyttämään ulkokylkeä kohti ulko-ohjan tuntumaa.

Kaikki tämä kuulostaa periaatteessa hirveän hyvältä, mutta aina tässä vaiheessa mua alkaa ärsyttää. Ohjeita jaellaan hyvin idealistiselta pohjalta, mikä eroaa yleensä hyvinkin paljon todellisuudesta. Tai oikeastaan tässä pitää erottaa kaksi eri aspektia, jotka molemmat nyppivät mua hermoon. Ensimmäinen on se, että nämä ohjeet pohjautuvat teorioihin hevosesta, mitkä eivät vaan pidä paikkaansa. Missään kohtaa ei ollut mitään mainintaan selkärangan rotaatiosta. Ja mä tiedän, että mä jaksan jankuttaa tätä rotaatioasiaa aina ja jatkuvasti, mutta teen sen koska se ON merkittävä tekijä hevosen liikkeessä, ja yksi selkänikamien liikesuunta, joka usein täysin jätetään huomioimatta. Ihan kuin yrittäisi kuvailla kolmiulotteista maailmaa kaksiulotteisessa koordinaatistossa, se ei vaan ole mahdollista ilman että merkittävä osa informaatiosta jää pois. Ja kun sitä stiff vs.hollow-listaa kävi läpi, about kaikki kohdat selittyivät selkärangan rotaatioilmiön avulla, yleensä vastarotaatiolla. On kovin jalo ja kunnianhimoinen ajatus, että kaikki ratsastuksessa lähtee takajaloista, mutta miten rangan rotaatiota voi säädellä takajalkoihin vaikuttamalla?! Helposti aina mennään ääripäästä toiseen, eli parjataan kaikkea kädellä ratsastusta ja hevosen pään/kaulan asennon manipulointia, mutta yhtä älytöntä on ajatella, että hevosen takapäätä manipuloimalla saadaan hevonen suoraksi ja tasapainoon.

Sitten se toinen, oikeastaan paljon suurempi ärsytyksen aihe... Se viesti, mikä näistä ohjeista välittyy on, että jos sinulla on ongelmia, et vaan ole tarpeeksi hyvä ratsastaja. Kunhan vaan teet nämä harjoiteet kunnolla ja oikein, ongelma korjaantuu. Taitavan ratsastajan alla hevonen kyllä toimii oikein. Well, here's a news flash, se ei aina vaan mene niin. Hevosta ei pidä inhimillistää antamalla sille ihmisille tyypillisiä käytös- tai ajatusmalleja, mutta hevonenkin on erehtyväinen, ne tekevät virheitä siinä missä me ihmisetkin. Niillä on erilaisia synnynnäisiä taipumuksia, erilainen historia, elämä jättää niidenkin kehoon ja psyykkeeseen jälkensä. Niillä on miljoona eri tapaa vastata ratsastajan apuihin. Lisäksi usein vaatimukset hyvästä ratsastuksesta ovat lähes yli-inhimillisiä, täysin tavallisen pulliaisen tavoittamattomissa. Odottakaapas, otetaan tästä esimerkki.

Videolla puhuttiin siitä, miten ulko-ohjalla pitää antaa  pieni puolipidäte juuri sillä hetkellä, kun hevosen toinen takajalka on maassa (en muista tarkalleen, mutta oletan, että kyseessä oli ulkotakajalka), jolloin saadaan hevonen taivuttamaan takajalkaa (varnaan sitä toista, ilmassa olevaa sisätakajalkaa, muuten ohjeessa ei ole mitään järkeä...). Oletetaan, että tämä teoria toimii. Tässä törmätään jo heti moneen ongelmaan. Ensimmäinen käytännön ongelma on ratsastajan reaktioaika. Tämä tietysti on vielä aika helposti ratkaistavissa, koska jos hevonen liikkuu tasaisessa tahdissa, on mahdollista oppia liikkeen rytmi ja ennakoida millä hetkellä pidäte annetaan. Seuraava solmukohta onkin hevosen reaktioaika. Kauanko kestää, että hevonen ehtii rekisteröidä ohjasavun ja muuttaa kehon toimintaa sen mukaisesti? Reaktioaika ei ole vakio, vaan se riippuu yksilöstä, päivästä, sen hetkisestä henkisestä ja fyysisestä vireystilasta jne. Jos tehdään oletus, että ratsukon koulutuksen ja yhteistyön edetessä tämäkin ongelma saadaan jotenkin ratkaistua, täytyy seuraavaksi miettiä, mikä on tarkalleen se oikea hetki antaa pidäte. Kuinka täsmällisiä meidän pitää todella olla? "Kun takajalka on maassa" on vielä aika epämääräinen käsite, ja hevosen kehossa ehtii tapahtua paljon tänä aikana. Annetaanko pidäte sillä hetkellä kun takajalka osuu maahan ja alkaa jarruttaa, sillä hetkellä kun se kantaa maksimaalisen painon ja siirtyy jarrutusvaiheesta työntämään, vai takajalan työntövaiheessa? Näissä kaikissa vaiheissa hevosen kehon eri osat tekevät hyvin erilaisia asioita, joten oletettavasti on väliä sillä, missä näistä vaiheista pidäte annetaan. Paljonko meillä on aikaa käytettävissä, että päästään todella käsiksi siihen tiettyyn hetkeeen, jolloin yritämme vaikuttaa hevosen liikkeeseen? Kun hevosen liikettä tarkastellaan, niin oikeastaan aika vähän. Cornillen yhdellä videolla on demottu, miten nopeasti jarrutus- ja työntövaiheet esiintyvät hevosen ravissa (linkki). Videolla (suunnilleen kohdasta 2.10 eteenpäin) näkyy, miten nopeasti hevosen jalat vaihtavat jarrutusmoodista työntömoodiin. Tässä vaiheessa minä ainakin lannistuisin hiukan, ratsastajan täytyy olla kyllä todella tarkka ja täsmällinen apujensa kanssa, että ehtii samassa tahdissa vaikuttaa hevoseen. Sitten tulee se viimeinen ja tärkein kysymys; toimiiko hevonen todella näin?

Ensinnäkin, mikä mekanismi yhdistää ohjalla annetun pidätteen ja hevosen takajalan? No, siinä välissähän se koko hevonen on. Hevosen suu ja takajalka ovat aika pitkälti ääripäät hevosen kehossa. Mutta sitä suuremmalla syyllä on aika rohkea ja raju oletus, että vaikuttamalla hevosen suuhun meillä olisi näin suora ja yksinkertainen vaikutusmekanismi hevosen takajalkoihin. Siinä välillä voi tapahtua miljoona muutakin prosessia, joista joko olemme tai emme ole tietoisia. Miten hevonen todellisuudessa säätelee liikettään? Ratsastajan käyttämät avut ovat hevoselle opetettuja merkkejä, ja kaikki tietävät, että yksinkertaisinkin pieni pidäte vaikuttaa hevoseen lukemattomin eri tavoin. Ratsastajan on kertakaikkiaan mahdotonta päästä suoraan käsiksi hevosen liikettä sääteleviin mekanismeihin. On täysin mahdotonta eristää tiettyä haluttua toimintoa kaikista niistä muista samaan aikaan tapahtuvista prosesseista hevosen kehossa. Kokonaisuuden kontrolli on joka tapauksessa hevosella, ei ratsastajalla. Joten turha yrittää sovittaa ratsastusohjeita teoriaan, jolla ei ole juuri mitään tekemistä todellisuuden kanssa, se on takuuvarma tapa epäonnistua. Täytyy hyväksyä se tosiseikka, että parhaassa tapauksessa voimme vain ohjailla hevosen ajatusprossessia ja kehon säätelyä oikeampaan suuntaan

Voin koittaa antaa yhden (karkean) esimerkin siitä, miten se hevosen liikettä säätelevä mekanismi sitten oikeasti toimii, noin niinkuin suunnilleen. Otetaan esimerkiksi yksinkertainen, pieni pala liikettä, etujalan heilahdus eteen sen jälkeen, kun kavio irtoaa maasta. Tässä jalan liikkeessä tarvittava eräs tärkeä lihas on biceps brahii, eli suomeksi hauislihas.  Aivan kuten ihmisellä, biceps brahii on  kyynärpäänivelen koukistajalihan, joka sijaitsee olkanivelen ja kyynärpään välissä. (Samalla se toimii myös olkanivelen ojentajana, koska sen kiinnityskohta ylhäällä on lapaluun alaosassa, olkanivelen yläpuolella.) Menemättä tässä tarkempiin anatomisiin yksityiskohtiin, biceps brahii-lihaksen lihassäikeet ovat lyhyitä, ja lihaksen läpi koko matkalta kulkee paksu sisäinen jänne, joka jakaa lihaksen kahteen osaan. Johtuen lihaksen koosta ja rakenteesta, on todettu, että se on aivan liian hidas saadakseen aikaan nopeiden askellajien vaatiman nopean etujalan heilahduksen eteen, joten jokin muu mekanismi saa aikaan etujalan liikkeen eteen. Onkin todettu, että hevosen etujalan heilahdus eteen syntyy ns. katapulttimekanismilla, jossa jalan ollessa maassa painon alla (ns. stance phase tai loading phase), jalan lihas-jänne-yksiköihin (MTU, muscle-tendon-unit) varastoituu energiaa, ja tämän energian (elastic recoil energy) vapautuminen saa aikaan jalan nopean heilahduksen eteen (swing phase). Sen lisäksi, että tämä mekanismi mahdollistaa jalan nopean heilahduksen eteen, vähentää se merkittävästi lihastyön tarvetta ja siten säästää arvokasta energiaa. Hevosen etujalat toimivat siis jousitettujen kengurukeppien tavoin, erityisesti ravissa ja laukassa (ns. leaping gaits, eli askellajit joissa esiintyy liitovaihe). Fysiikan tunneilta joku saattaa muistaa termin "jousivakio", joka määrittää miten elastinen/jäykkä jousi on ja siten miten paljon se kykenee varastoimaan ja vapauttamaan energiaa. Eri askellajit vaativat erilaisen jousituksen, ja hevonen voi säätää jalkojensa jousitusta lihasten avulla. Esimerkkinä käytetyn biceps brahii-lihaksen lyhyet lihassäikeet ovat oivallisia hienosäätämään lihaksen sisäisen jänteen jännitystä, jolloin ne säätelevät kuinka paljon elastista energiaa kyseiseen lihas-jänne-yksikköön varastoituu. Liikkeessä hevosen täytyy aina edeltävän painoa varaavan vaiheen aikana säätää seuraavaan jalan heilahdusvaiheeseen tarvittavan energian määrä. Pystyäkseen suorittamaan tasapainoisia siirtymisiä askellajista toiseen, hevosen täytyy siis ennakoida siirtymistä; viimeisen raviaskeleen aikana täytyy lihasten säätää jo jalan jousivakio käynnin vaatimalle tasolle. Jos ratsastaja siis ajattelee, että hän alkaa ratsastaa käyntiä vasta siirtymisen aikana tai jopa jälkeen, on ratsastaja aina vähintään askeleen hevosta jäljessä. Vastaavia säätelymekanismeja on lukuisia muita. Esimerkiksi se, kummassa laukassa hevonen laskeutuu esteen jälkeen määräytyy jo ponnistusvaikeessa, esteen päällä on turha enää yrittää vaihtaa laukkaa. Nämä esimerkit antavat jonkinlaisen kuvan siitä, miten hevosen liikkeen säätelymekanismit toimivat, joten on turha kuvitella, että me pystymme saman askeleen aikana vaikuttaman hevosen liikkeeseen. 

Hevosen biceps brahii-lihas. Kuvat lainattu täältä ja täältä. Jälkimmäisestä linkistä pääset lukemaan tarkemman artikkelin biceps-brahii-katapulttitoiminnosta.

Kriittikot tässä vaiheessa tulevat usein puolustamaan teoriaansa ja kertovat, että kyllä, he ovat käytännössä havainneet, että kyllä heidän ratsastamansa hevoset (tai ainakin heidän valmentajiensa/esikuviensa hevoset) toimivat heidän teoriansa mukaisesti. Ja onkin ihan mahdollista, että hevoset todella näyttävät toimivan näin. Mutta yleensä kyseessä on vain ulkoinen vaikutelma, ja todellisuudessa moni muu asia mitä ratsastaja tekee saa aikaan sen reaktion, mitä pienellä ulko-ohjan pidätteellä halutaan. Ratsastaja tiivistää omaa istuntaansa jo edellisten askelten aikana valmistautuessaan antamaan pidätteen, ja hevonen reagoikin siihen. (Tästä seuraa myös se oletus, että ajan mittaan hevonen oppii ohjaspidätteen sijaan reagoimaan pelkällä istunnalla annettuun pidätteeseen, koska se yhdistää istunnan ja sitä seuraavan ohjasavun, vaikka todellisuudessa hevonen on ehkä koko ajan reagoinut nimenomaan ratsastajan istuntaan.) Sama hevosen suoristamisen kanssa. Taitavat ratsastajat osaavat intuitiivisesti korjata hevosen vastarotaatiota liikkeessä, vaikka eivät olisi koskaan kuulleetkaan koko ilmiöstä. He saattavat kuvitella tekevänsä jotain ihan muuta, mutta käytännössä he saavat hevosen kulkemaan hyvässä tasapainossa ja taipumaan oiken. Ongelma tulee vastaan, kun tietoa yritetään sanallisen kommunikoinnin kautta siirtää muille, ja ohjeet meille ei-niin-taitaville ja -lahjakkaille ratsastajille perustuvat väärin lähtöoletuksiin. Minä olen ainakin sen verran tumpelo ratsastaja, että tarvitsen kaiken mahdollisen avun saadakseni Willin kulkemaan oikein! Siksi haluan, että ohjeet, joita saan, perustuvat todellisuuteen eikä fiktiivisen, ideaalihevosen anatomiaan ja biomekaniikkaan. Ratsastus on ihan riittävän vaikeaa muutenkin, joten ei tehdä siitä enää yhtään vaikeampaa jakamalla huonoja ohjeita ja vääriä teorioita.

Equus caballus pönttimus. Näin äkkiseltään katsottuna se saattaa vaikuttaa vähän yksinkertaiselta, mutta tarkempi tutustuminen paljastaa, miten monimutkainen systeemi hevonen on.

P.S. Kaikki tulossa ensi viikonloppuna Ainoon, Horse & Rider in Motion-tapahtumaan?

Maapallo on litteä

Maapallo on litteä. Katso vaikka horisonttiin, se on tasainen, joten maapallon täytyy olla litteä. (Ja sitä kannattelee neljä elefanttia, jotka puolestaan seisovat valtavan kilpikonnan selässä. Huuda "hep", jos tunnistit! #discworldforever)

Ooo-kei, here we go again... Aivot surraa ylikierroksilla, joten on pakko päästä purkamaan ajatuksia ulos. Siksi on aika jatkaa tuttua "diippiä shittiä"-juttusarjaa viimeisimmillä pohdinnoilla. Ei herkille/herkästi loukkaantuville lukijoille! Tämä juttu voisi kulkea myös otsikoilla "Tieto on valtaa", "Tieto lisää tuskaa" tai  jopa "Tieto on vaarallista(ko?)".

Tuore episodi sai minut pohtimaan tietoa, kenellä on siihen oikeus, kuka sitä saa jakaa ja millä perusteella sen leviämistä saa rajoittaa. Menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin, tässä lyhyt taustatarina, joka toivottavasti auttaa asettamaan asioita perspektiiviin: Minun annettiin hiljattain ymmärtää, että ei ole soveliasta satulahuoneessa tai muuallakaan tallin tiloissa jakaa tietojani koskien hevosen anatomiaa ja biomekaniikkaa. Heh, noin kirjoitettuna kuulostan pahimman laatuiselta besserwisseriltä (mikä tietysti voi olla totuuskin...), mutta ainakin tässä tapauksessa potentiaalinen yleisö oli paikalla omasta vapaasta tahdostaan, eikä raha tai muutkaan hyödykkeet liikkuneet mihinkään suuntaan. (Paitsi joku taisi tuoda suklaakeksejä kahvin kanssa nautittavaksi? En tosin ehtinyt syödä yhtään...) Kykyni puhua aiheesta kyseenalaistettiin vetoamalla siihen, että en ole ammatilainen, joten en ole pätevä/sopiva/oikeutettu hommaan. Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä adjektiivia tähän pitäisi soveltaa. Tämä herätti minussa aluksi suurta ihmetystä ja epäuskoa, ja hetken päästä jotain ärtymyksen ja huvittuneisuuden yhdistelmää. Mutta lopulta aloin pohtia isompaa kuvaa, yleisemmällä tasolla, ja huomasin, että tämänhän voi tietyllä tavalla rinnastaa jopa sensuuriin; kenellä on oikeus jakaa tietoa, tai päättää siitä, kuka saa jakaa tietoa? Mistä asioista saa puhua julkisesti, missä ja kenen kanssa? Voiko tieto olla niin vaarallista, että sen leviämistä täytyy rajoittaa ja valvoa? Täytyykö ihmisiä suojella? Milloin vastuu on puhujalla, milloin kuulijalla? Myönnän olevani monessa asiassa hiukan idealistinen ja sinisilmäinen, mutta jotenkin tämä asia on pyhä; tieto kuuluu kaikille. Barrikaadeille siis!

Olen innokas hevosharrastaja, kuten varmasti valtaosa suomalaisista ratsastajista. Paino siis sanalla harrastaja. Minulla ei ole hevosalan koulutusta, enkä tee työtä hevosiin liittyen. En siis ole millään mittarilla ammattilainen. Mutta mikä tekee ihmisestä ammattilaisen? Koulutus? Tietty taitotaso? Se, että saa työstä palkkaa? Tietyt ammattinimikkeet on laissa suojattuja, mikä on ihan hyvä juttu. On huojentavaa tietää, että lääkäri on oikeasti opiskellut lääketiedettä. Yleissivistävää opetusta peruskoulussa antavilla opettajilla on omat pätevyysvaatimuksensa, mutta käytännössä opettajan työtä voi tehdä ilman pätevyyttäkin. Yliopistossa opettajan pätevyys mitataan lähinnä tieteellisillä meriiteillä, mikä, voin tässä paljastaa, ei aina välttämättä takaa opetuksen tasoa. Hevosalalla käytäntö on kovin kirjava, ja ratsastuskoulussa voi vastassa olla master-opettaja, ohjaaja tai satunnaisesti oikeastaan ihan kuka vaan. Vaikka itsekin tiettyyn pisteeseen asti luotan koulutuksen voimaan, ja kannustan kaikkia opiskelemaan, valitettavasti loppututkinto ei aina välttämättä korreloi osaamisen kanssa. Todistuksia ja sertifikaattilippulappusia saa vaikka netistä, kirjekursseilla tai ihan vaan rahalla. Henkilö voi läpäistä viralliset tutkintovaatimukset, mutta olla silti huono harjoittamassaan ammatissa. Varsinkin opetustyössä aika isossa roolissa on myös opettajan oma persoona ja pedagogiset taidot. Olen jonkinverran opettanut työkseni yliopistossa (vailla minkäänlaista pedagogista pätevyyttä, siis omg!), ja väittäisin, että sekä oppilaalle että opettajalle välittyvä kokemus opetustilanteesta riippuu paljon molempien halusta osallistua. Oppilaan täytyy haluta oppia, opettajan täytyy olla kiinnostunut oppilaan oppimisesta. Hyvät opettajat niin koulussa kuin ratsastuskouluissa tai muissakin harrastuksissa ovat jääneet mieleen siitä yhteisestä nimittäjästä, että he ovat olleet kiinnostuneita siitä, meneekö oppi perille. Yleensä hyvä opettaja on itse innostunut opettamastaan aiheesta. Tietysti on plussaa, jos opettaja myös oikeasti hallitsee asian, jota opettaa (tämäkään ei aina ole itsestään selvää...)

Harrastusmaailmassa valmentajina, ryhmänvetäjinä ja ohjaajina voi lajista ja tasosta riippuen tulla vastaan monenlaista tallaajaa. Ratsastusmaailman ulkopuolella omat kokemukset ovat lähinnä salibandystä, jota olen pelannut monen tasoisissa joukkueissa, välillä enemmän, välillä vähemmän vakavissani. Tyypillinen junnuvalmentaja on jonkun pelaavan lapsen vanhempi. Pikkujunnujen pelien ohjaamisessa on terveestä maalaisjärjestä ja hyvistä hermoista enemmän hyötyä kuin varsinaisesta lajitietoudesta. Aikuisten ö-divarijoukkue ei välttämättä tarvitse valmentajaa ollenkaan, kunhan joku muistaa tuoda pallokassin treeneihin ja printata pelaajaluettelon peleihin. Kun lähestytään kilpaurheilua, täytyy valmentajalla on jo selvästi syvempää lajitietämystä. Yksi ihminen ei edes välttämättä riitä, ja meilläkin oli jossain vaiheessa (naisten 1-divisioonassa) varsinaisen lajivalmentajan lisäksi fysiikkavalmentaja, joka teki jokaiselle pelaajalle henkilökohtaisen treeniohjelman. Kumpikaan näistä henkilöistä ei ollut silloin ns. ammattivalmentaja, ts. heillä ei ollut ammatillista valmentaja- tai lajikoulutusta, eikä valmentaminen ollut heidän päätoiminen ammattinsa. Valmentajaksi kelpaa henkilö, jolla on a) kykyä ja b) halua toimia valmentajana, muodollisesta pätevyydestä viis. Tietotaidollisesti nämä valmentajat ovat kuitenkin olleet niitä parhaimpia ja taitavimpia, joihin olen törmännyt. Molemmat henkilöt olivat myös hyvin omistautuneita asialle, eikä seuran maksamat kulukorvaukset ja mahdolliset muut palkkiot vastanneet mitenkään joukkueelle uhrattua aikaa ja vaivaa.

Jostain syystä koko valmentamisen konsepti on ratsastusmaailmassa aivan toiselta planeetalta. Tietysti yksilölajin ja joukkuelajin vertaaminen ontuu muutenkin, mutta hevosmaailmassa valmentaja on usein henkilö, joka kutsutaan paikalle, hän pitää tunnin, ottaa maksun ja sen jälkeen poistuu paikalta. Valmentaja ei useinkaan seuraa valmennettavaansa kilpailuihin, vaan ratsukko korkeintaan raportoi jälkikäteen miten meni. Poikkeuksiakin toki on. Valmentaja on yleensä ammattilainen, tai ainakin hänen monen mielestä pitäisi olla sellainen. Tuloshakuista ratsastajaa saattaa kiinnostaa enemmän valmentajan tai hänen muiden oppilaidensa kilpailumeriitit kuin ammattitutkinto. Mutta entä jos valmentajalla ei ole kumpaakaan, mutta tietotaitoa senkin edestä? Voiko sellainen henkilö toimia valmentajana? Oman osaamisen markkinointi tietysti voi olla tällaisessa tilanteessa hankalaa, mutta vakiintuneen, tyytyväisen asiakaskunnan ja puskaradion kautta sana kiirii. Some-maailmassa toki kuka tahansa pikkubloggaaja (heh heh...) voi yrittää saada ääntään kuuluviin, tietotaidosta viis. Tosin pieneen mieleenikään ei tulisi alkaa opettamaan ratsastusta tai pitämään esitelmiä korvausta vastaan. Jos raha vaihtaa omistajaa, on palveluntarjoajalla minusta aina jonkinlainen tulosvastuu. Silti esim. leiriavustajina ja junnukerhojen vetäjinä saattaa talleilla toimia kuka tahansa henkilö, usein alaikäinen tallityttö, vailla aikuisen henkilön valvontaa. Kuka on vastuussa siitä, mitä lapsille näissä (yleensä maksullisissa) kerhoissa opetetaan? Lapset eivät vielä edes osaa itse suodattaa ja arvioida neuvojen oikeellisuutta, vaan sokeasti uskovat kaikessa esikuva-asemassa olevaa isompaa tallityttöä.

Oletteko koskaan olleet kuuntelemassa erityisen hyviä puhujia? Vaikuttavimmat puhujat voivat olla karismaattisia persoonia yleensäkin, mutta heillä voi olla myös jokin sisäinen palo, joka syttyy vasta, kun he pääsevät puhumaan heille tärkeistä asioista. Aihe voi olla mikä vaan, eikä puhuja välttämättä ole oman alansa ammattilainen. Eräs nimike, jonka alle mahtuu varsin kirjava joukko porukkaa, ja mikä näyttää hyvältä puhujaluettelossa, on kirjailija. Jos olet onnistunut julkaisemaan tekstiä, on yleisesti hyväksyttyä, että olet pätevä myös puhujana. Tieto-, kaunokirjailija, novelisti tai runoilija, heitä pidetään sanojen asiantuntijoina. Mutta mikä pätevöittää ihmisen kirjoittamaan kirjan? Lukutaito? Kyky saada kustannussopimus? Jos se ei onnistu, aina voi turvautua omaskustanteeseen. Onko myyntiluvut merkki pätevyydestä? Onko suositun, populistisen teoksen kirjoittaja pätevämpi, kun pienemmän levikin tuotannon kirjoittaja? Voisinko minä kirjoittaa kirjan?! Tai no, itse asiassa tekstejänihän  on jo julkaistu, tieteellisissä lehdissä ympäri maailmaa. Mihin se antaa pätevyyden? 

Nimittäin yhdessä asiassa voin sanoa olevani ammattilainen, ja se on tiedon hankkiminen, analysoiminen ja eteenpäin välittäminen. Tieteellisen tutkimuksen yksi kulmakivi on jo olemassaolevan tiedon löytäminen ja siitä oleellisen suodattaminen. Esimerkiksi väitöskirjani yhteenvedossa on yli 130 kirjallisuusviitettä aiempiin tutkimuksiin, ja voin vakuuttaa, että viittauksiin päätyy vain pieni murto-osa siitä kaikesta materiaalista, joka on kahlattu läpi. Tämä materiaali on toki enimmäkseen peer review-prosessin läpikäynyttä tietoa, joten sen luotettavuus on luonnollisesti korkeammalla tasolla kuin satunnaisella kvg-metodilla vastaan tuleva materiaali. "Ei, wikipediaa ei voi käyttää lähdemateriaalina", on keskustelu, jonka olen monen opiskelijan kanssa käynyt. Mutta ei tiedeyhteisökään ole valitettavasti täysin immuuni ns. inhimillisille tekijöille. Uskoisin, että jonkinlainen kriittisyys ja arviointikyky on matkan aikana kasvanut, samalla kun osa idealismista on korvautunut terveellä kyynisyydellä. En ole hevosen anatomian tai biomekaniikan ammattilainen, mutta olen käyttänyt lukemattomia tunteja siihen perehtymiseen. Olen opiskellut itsekseni, ja osallistunut monenlaisille kursseille ja klinikoille. Olen kiinnostunut aiheesta (ei varmaan ole ylläri), ja minusta olisi ihanaa keskustella siitä muiden samanmielisten kanssa. Koska näitä tilaisuuksia tulee liian harvoin, on tämä blogi toiminut varaventtiilinä, jos olen halunnut tuulettaa ajatuksiani. Kai minun sisälläni asuu pieni opettaja, koska koen suurta tyydytystä siitä, että saan välittää eteenpäin oppimiani asioita. Se on suurin motiivini siihen, että täälläkin kirjoittelen näitä juttuja, jos niistä olisi jollekin muullekin iloa. Sen suurempaa, itsekästä syytä en tunnusta (enkä tunnista), ellei itsekkyydeksi lasketa sitä, että tietoisuuden laajentuessa mahdollisten keskustelukumppanien määrä kasvaa. Samoista syistä minusta olisi kivaa keskustella näistä jutuista tallilla ihan kasvokkain muiden hevosihmisten kanssa. Muutamat ratsastuskoulun oppilaat, joista vuosien myötä on tullut hyviä ystäviä, ovat usein kyselleet kiinnostuneesti, mitä me Willin kanssa duunataan (in-hand-työskentelystä). Täytyykö minun varoa vastaamasta kysymyksiin? Jos joku haluaa kokeilla itse Willin kanssa, ja seison vieressä neuvomassa, onko se kiellettyä valmennustoimintaa? Kuten ehkä huomaatte, jos tälle linjalle lähdetään, rajanveto alkaa mennä aika vaikeaksi. Ja jos suoraan saan sanoa, aika naurettavaksi. Enkä tarkoita nyt hauskalla, hyvällä tavalla koomiseksi. Huvittavaa kyllä, tilanteesta tuli mieleen jopa Harry Potter ja Feeniksin kilta-kirjan tarina siitä, miten Tylypahkan oppilaiden kokoontuminen yhteen oppituntien ulkopuolella ilman valvontaa kiellettiin. Uskaltaako sitä enää istahtaa alas juttelemaan satulahuoneessa kahvikupin ääreen?

Jokainen jonkinlaisessa esimiesasemassa työtä tekevä ihminen törmää jatkuvasti siihen, että kommunikoinnin puute on suurin yksittäinen syy yhteisön välisissä konflikteissa. Jos tieto ei liiku, se tuo mukanaan mitä ihmeellisempiä ongelmia. Miksi sitten välillä tilanne on juuri päinvastainen, tietoa halutaan pantata ja pimittää? En näe tähän juurikaan mitään muita kuin itsekkäitä syitä. Tietoa voidaan käyttää vallan välineenä. On se sitten jonkin konkreettisen hyödyn tavoittelua tai ihan vaan oman egon pönkitystä. "I know something you don't know!" Mutta entäs sitten tilanne, jossa puhutaan täysin neutraalista tiedosta, josta ei ole suoranaista konkreettista hyötyä sen haltijalle, mikä sellaisessa tilanteessa saa ihmisen pyrkimään rajoittamaan tiedonkulkua? Pelko?! Sensuurin historia on pitkä ja ruma. Valtaapitävät tahot ovat kautta aikain pelänneet, että kansa saa tietää totuuden. Salaliittoteoriat perustuvat tähän; on vaarallista, jos totuus paljastuu. Nopeasti tulee mieleen vain pari esimerkkiä, joissa voin allekirjoittaa tiedonvälityksen rajoittamisen; katastrofin jälkeinen tiedotus ja rikostutkinta. Hevosen anatomia ja biomekaniikka? Not so big a secret!

Ymmärrän pelon, jos tiedon paljastuminen asettaa henkilön heikompaan asemaan. Bisnes kärsii, jos asiakkaat huomaavat, että tuoteessa onkin vikaa. Mutta silloin ongelma on tuotteessa, ei tiedossa tuotteen toiminnasta. Tiedon pimittäminen ei tee tuotteesta toimivaa, vaikkakin saattaa ylläpitää myyntiä. Huomaa, ymmärrän pelon, en välttämättä hyväksy sitä, siinä on ero. Mutta mitäs jos "tuote" onkin ideologia tai uskomus omassa päässä, ja joku kehtaa tulla kertomaan, että tuotteessa on vikaa?! Se vasta pelottavaa onkin! Tunnustaminen itselle, että olenkin ollut väärässä? Auts, se on monesti se vaikein asia. Jotkut eivät pysty siihen koskaan, vaan mieluummin painavat pään hiekkaan. Tällaisen ihmisen kanssa on täysin turha yrittää virittää neutraalia, loogista keskustelua. Ahdistus oman erehtyväisyyden mahdollisuudesta saa puolustusjärjestelmät huutamaan punaista, eikä mikään logiikka läpäise muureja. Tälle tunnetilalle on jokin hieno nimikin, jota en juuri nyt muista, olen sen kuullut jollain kasvatustieteellisellä luennolla. Oppilas ei opi, jos se ei halua oppia. Maapallo pysyy litteänä.

---

Lopuksi, täytyy tunnustaa, että mietin tällä kertaa harvinaisen pitkään, miten asiasta kirjoittaisin, millä kulmalla, ja kuinka yksityiskohtaisesti. Tai kirjoitanko ollenkaan. Pienen blogin ongelma on, että lukijakunnasta suuri osa on henkilökohtaisia tuttaviani ja tallikavereita, joten jos kirjoitukseni hiukankin sivuavat muita henkilöitä kuin itseäni, edes välillisesti, on vaarana, että ihmiset loukkaantuvat. Mutta koska koko jutun eräs tärkeimmistä pointeista oli sensuuri ja sen järjettömyys, yritin olla mahdollisimman suora. Esiinnyn täällä omana itsenäni, täysin tunnistettavissa. Päivitin juuri sähköpostinikin näkyviin, joten tarvittaessa minuun saa myös sitä kautta yhteyden. En halua loukata ketään, mutta en myöskään suotta suojella ja peitellä. Enkä suostu siihen, että minua sensuroidaan, ei omassa blogissani, eikä oikeassa elämässä.

P.S. Ai niin, jos jotakuta kiinnostaa, millaista "vaarallista tietoa" olin jakamassa, minut voi kutsua vaikka pullakahvin ääreen puhumaan aiheesta! Tosin omalla vastuulla, saatan innostua puhumaan pitkäänkin, kun pääsen höpisemään lempiaiheestani!