perjantai 24. heinäkuuta 2015

Ei mitään uutta auringon alla?

Tai ehkä jotain kuitenkin?

Kun painaa selaimen reload-painiketta tarkistaakseen onko blogi päivittynyt, nimittäin omassa blogissa(!!!), on kai parempi ryhdistäytyä ja tarttua näppikseen. Heh. Siis täällä taas. Ja mitä tässä on viime aikoina tapahtunut? Pikakelataan.

  • Kestomurheenkryyni The Satula. Pääsimme Willin kanssa huhtikuun lopulla osallistumaan Satula.comin järjestämään Amerigon satulaklinikkaan, jossa itse herra Peter Menet katsoi meidän satulaa. Siis sitä, joka oli Willille varta vasten vuosi sitten tilattu ja sittemmin malliltaan sopimattomaksi todettu. Herra Menet oli sitä mieltä, että satula on malliltaan oikea, mutta vaatii muokkausta: levennetään ja vaihdetaan uudet paneelit alle. Ai kauanko kestää? Tehtaalta saadaan uudet paneelit kuulemma n. 2-3 viikossa, joten sanomattakin on selvää, että koko prosessiin meni kaksi kuukautta. Tasan. (toim. huom. Kyllä, se oli sarkasmia.) Satula on ollut meillä nyt kuukauden taas käytössä, enkä ole vieläkään ihan vakuuttunut. Mutta siitä lisää myöhemmin.
"He has kind eyes." Amerigon Mette Heller sai Willistä ikuisen ystävän syötettyään sille sokeria.

  • SOM-klinikka tuli ja meni. Oi, se oli taivaallista, ihan niin kuin odotinkin! Kynä sauhuten kirjoitin ylös kaiken minkä ehdin, ja näitä muistiinpanoja olen lueskellut moneen kertaan. Mini kävi meillä heti klinikan jälkeen, joten päästiin heti kokeilemaan ja soveltamaan uusia oppeja käytäntöön. Kokonaan uusi asia, josta en ollut Cornillen aiemmin kuullut puhuvan tai kirjoittavan oli ns. red zone. Tästäkin koitan kirjoittaa enemmän piakkoin, mutta selitän tässä lyhyesti: Kun hevosta aletaan koota, täytyy se tehdä heti riittävän paljon, ts. ei liian hitaasti ja progressiivisesti, koska muuten on vaara juuttua ns. red zonelle. Tämä kielletty alue on se, jonka läpi täytyy päästä, jotta hevonen alkaa käyttää oikeita lihaksia tasapainon hallintaan. Red zonella hevonen alkaa hidastaa, kuten oikein kootessaan, mutta tekee sen ja tasapainon hallinnan käyttäen vääriä lihaksia. Tyypillisesti selässä aktivoituvat silloin hypaksiaaliset lihakset (=selkänikamien sivuhaarakkeiden alapuolella olevat lihakset). Oikein tasapainossa kulkeva hevonen käyttää sen sijaan epaksiaalisia lihaksia (=selkänikamien sivuhaarakkeiden yläpuolisia lihaksia) takajaloista tulevan työnnön suuntaamiseksi ylös (=kootessaan). Tiedättehän, longissimus dorsi ja multifidus-lihakset, ja mitä näitä nyt on. Käytännössä ratsastaja tuntee, että hevonen kyllä reagoi, mutta ei ole ihan siinä. Se jää hitaaksi, saattaa esim. kävellä passimaisesti ja jäykistää kaulaansa. Näin ainakin Willi tekee. Big no-no, red zonelta pitää päästä nopeasti pois. Mutta tästäkin myöhemmin lisää.

  • Willistä löytyi uusia (hyviä!) omiaisuuksia, kun satulan vihdoin saavuttua lähdettiin pidemmälle maastoreissulle! Tähän asti meidän "maastoilu" oli rajoittunut vajaan parin kilometrin mittaisen tallitien hinkkaamiseen. Kyllä siinäkin ehtii muutamat ravi- ja laukkapätkät ottaa, mutta jos pidempää reissua suunnittelee, täytyy uskaltautua isolle autotielle. Päästäkseen kunnon metsäteille, pitää ratsastaa ison tien viertä n. 500 m matka ja ylittää tie. Oltiin Willin kanssa harjoiteltu kyllä talutellen ison tien risteyksessä autojen katselua (porkkanoita samalla syöden), mutta tien viertä pitkin en ollut vielä uskaltautunut kulkemaan. Tie on mm. Hangon satamasta Salon ja Turun suuntaan kulkevien rekkojen reitti, joten siinä on usein paljon raskasta liikennettä. Parin turvahevosen (ja pelham-kuolaimen, just in case...) turvin lähdettiin viikko sitten kuitenkin uhmaamaan sunnuntain paluuliikennettä, ja Willihän oli cooli kuin mikä! Autoista se ei välittänyt tuon taivaallista, ei edes siitä isosta rumasta rekasta, joka ei hidastanut meitä vastaan tullessaan käsimerkeistä huolimatta. Pelottavia sen sijaan olivat kaikki pienetkin vesilätäköt, niissä asui ihan saletisti hevosia syöviä hirviöitä. Pelham suussa oli ilman muuta fiksu ratkaisu, sen verran kuumana ja vahvana Willi alkoi käydä muutamien laukkapätkien jälkeen. Hetkittäin oli hallinta vähissä, ja hidastus laukan jälkeen tapahtui lähinnä ohjaamalla edessä olevien (onneksi hyvin kilttien!) tammojen takapuoleen. Onneksi eivät ole potkivaa sorttia! Mutta päästyään jonossa ensimmäiseksi Willi hiukan rauhoittui ja alkoi taas kuunnella jarrujakin. Jonon ekana se tajusi olevansa ensimmäisenä vaarassa joutua niiden lätäkköhirviöiden ruokalistalle, joten sen piti hiukan varmistella ja jarrutella itse, että ehti kyttäillä puskia ja ojia. Mutta kivaa oli, joten jos Willistä ei koskaan tulekaan harrastekouluhevosta, niin saa siitä näköjään ihan mukavan maastomopon!
Kärpäshuppu ja norsujarru (ts. suora kumipelham deltalla) ovat ystäviä maastossa. Ötökät saavat Willin viuhtomaan päätään ja lisäjarruja tarvitaan viimeistään laukassa.

Olisihan tässä kai monen montaa muutakin jaariteltavaa, mutta jätetään loput seuraavaan kertaan. Palaillaan, toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin!

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Koulu(tus)kypsyydestä

Naamakirjassa törmäsin jokin aika sitten kuvaan, jossa oli havainnollistettu hevosen luuston kehitystä iän myötä. Nyt löytyi samasta aiheesta kattavampi artikkelikin, kannattaa lukea!

Jos lyhyesti referoin, artikkelissa todetaan, että hevosen luusto kehittyy ns. alhaalta ylöspäin, ja viimeisenä "kypsyy" selkäranka, erityisesti kaulan tyven alueelta. Vasta keskimäärin 6-vuotiaana hevosen luusto on valmis. Ja tämä keskimääräinen hevonen on pienehkö tamma; isoilla hevosilla, rakenteeltaan pitkäkaulaisilla hevosilla ja oreilla/ruunilla kehitys on vielä hitaampaa, ja voi viedä jopa 8 vuotta, että hevosen luusto ja erityisesti selkäranka on täysin kehittynyt. Sanomattakin on selvää, että nykyaikainen ratsuhevonen edustaa enemmän tätä jälkimmäistä tyyppiä, mutta silti meillä on kauhea kiire päästä ratsastamaan niillä jo 3-vuotiaana, koska ne pitää esitellä ratsain lattareissa 4-vuotiaana, ja kisakentille on kiire jo heti 5-vuotiaana! Artikkelissa oli kiinnostava ja SOM-ideologiaakin sivuava kommentti siitä, miten me tahtomatta ja tiedostamatta opetamme nuorta hevosta jäykistämään selkäänsä jo valmiiksi heti kun laitamme jalan jalustimeen noustaksemme selkään. Tätä on varmasti mahdotonta kokonaan välttää, mutta voisiko sitä kuitenkin vähentää mahdollisimman paljon?

Artikkelia lukiessani kävi taas miljoonannen kerran mielessä, miten monen hevosen kohdalla liian aikaisella ratsutuksella ja kilparadoille kiirehtimisellä lyhennettään hevosen käyttöikää sieltä toisesta päästä. Artikkelissa puhutaan erityisesti täysverisistä laukkahevosista, mutta kuten artikkelin kirjoittajakin toteaa, hevosten luuston kehitys tapahtuu hyvin samaan tapaan ja samassa aikataulussa rodusta riippumatta. Suurin osa suomalaisista perusratsastajista pitää varmasti ajatusta jo kaksivuotiaana treenissä olevista laukkahevosista hurjana, mutta minusta meikäläinen tapa aloittaa ratsutus kolmevuotiaana ei ole sekään hevosen kannalta kovin ideaali. Eikä varmaan ole harvinaista, että jo 2,5-vuotissyksynä nuoren hevosen selkään noustaan kokeilun vuoksi. Hevosen elinikä ihmisen hoidossa voi olla helposti jopa 30-vuotta, silti monen mielestä yli 15-vuotias hevonen on jo parhaat päivänsä nähnyt, ainakin kilparadoilla. Jos kilpaileminen aloitetaan 5-vuotiaan kanssa, ja arvioidaan käsiä heilutellen, että hevosen koulutus tästä GP-tasolle vie vähintään viisi vuotta (vaikka onhan noita poikkeuksiakin nähty), niin hevonen alkaa olla koulutuksellisesti kypsä GP-tasolle siinä kymmenen ikävuoden jälkeen. Huippuhevoset ehtivät osallistua muutamiin olympialaisiin, kunnes ne pääsevät viettämään hyvin ansaittua eläkettä tai toimimaan opetusmestareina nuorille ratsastajille. Tämä siis ihannetilanteessa, että hevosta ei ole jouduttu vetämään pois kilparadoilta loukkaantumisten vuoksi jo aiemmin. Tamma tai ori voi tehdä merkittävän uran loukkaantumisen jälkeenkin siitoskäytössä (esim. Kyran Master), mutta ruunanreppanoille ei ole juuri käyttöä ratsu-uran päättymisen jälkeen. Eläköitynyt, huippukallis ja kalliin koulutuksen saanut entinen kisatykki viettää siis helposti kymmenenkin vuotta ns. tyhjän panttina, helposti tuplasti pidemmän ajan kuin se ehti kilpailla huipulla. Resurssien tuhlausta?

No jos palataan tähän todellisuuteen, ja puhutaan niistä miljoonista harrasteratsuista, joiden ei ole tarkoituskaan koskaan yltää GP-tasolle. Toki ymmärrän, että kasvattajilla on paineet tuupata omat kasvattinsa nuorten hevosten kisoihin ja laatuarvosteluihin, muuten niitä ei saa markkinoitua ja myytyä. Surullinen tosiseikka on, että taloudelliset realiteetit pakottavat meidät toimimaan välillä hevosen hyvinvointia vastaan. Ihannemaailmassa nuoret hevoset esitettäisiin ratsain vasta 5- tai 6-vuotiaina, jolloin niiden selkään ei olisi kellään kiire ennen kuin ne ehtisivät täyttää ainakin neljä vuotta. Näistä nuorten luokissa pärjänneistäkään ei kaikista tule tulevaisuuden kisatykkejä huipputasolle, ja aika moni päätyy parhaimmillaan parempaan harrastekäyttöön. Silti jokainen kasvattaja toivoo, että juuri tämä varsa olisi se huipputähti, ja puskee varsansa uraputkeen jo nuorella iällä.

Joku voi miettiä, että mitä mä tällaisia pohdin ja kehtaan vielä kirjoitella julkisuuteenkin, ja millä lihaksilla käyn viisastelemaan nuorten hevosten koulutuksesta ja kilpailusysteemistä yleensä. Ei, minulla ei ole kokemusta hevosten kasvatuksesta, nuorten koulutuksesta tai oikeastaan edes kilpailumaailmasta. Mutta salaaa haaveilen siitä, että jonain päivänä (heti lottovoiton jälkeen...) olisi mielenkiintoinen projekti kasvattaa ja kouluttaa omaa nuorta hevosta, alusta alkaen. Voisi sitten syyttää vain itseään sen pilaamisesta! Tämä on tällä hetkellä hyvin epärealistinen unelma, eikä pelkästään taloudellisista syistä, mutta ajatusleikkinä mielenkiintoinen. Mitä jos varsan kanssa alkaisi tehdä asioita vähän toisin? Jos sen ensimmäiset vuodet sille opettaisikin vain käytöstapoja ja ihmisen kanssa olemista? Mitä jos sen "ratsukoulutus" aloitettaisiinkin maasta käsin, eikä sen selkään noustaisi ollenkaan ennen kuin se olisi vaikkapa 5-vuotias? Voisiko nuorelle hevoselle opettaa oikeaa liikkumistapaa ja selän käyttöä vain sen vierellä kävellen? Olisiko mahdollista, että nuori hevonen olisi fyysisesti ja henkisesti niin vahva ja valmis, ettei sen tarvitse vaistomaisesti jäykistää selkäänsä jo siinä vaiheessa, kun ratsastaja on vasta nousemassa selkään? Voisiko siitä tulla kelpo kouluhevonen, vaikka sillä ei paineltaisi matalassa muodossa rivakkaa ravia ympäri kenttää sen ensimmäiset vuodet ratsuna? Pystyisikö nuori hevonen heti kantamaan itsensä ja ratsastajansa oikein, jos sen ranka ja etuosan lihaksisto (juuri se alue, joka viimeisenä kehittyy!) olisi valmiiksi kehittynyt ennen kuin sillä alettaisiin ratsastaa? Pohdin näitä asioita osin siksi, että mietin miten erilaista Willinkin elämä olisi voinut olla, jos sen koulutus ja käsittely olisi tehty toisin. Tai voihan olla, että se kärsisi silti selkävaivoista, mistäs näistä ikinä tietää, kun en sen tarkempaa historiaa nuoruusvuosilta tunne. Mutta todennäköistä on, että se on saksalaiseen tapaan ratsutettu nuorena. Willin kohdalla täyttyvät kaikki kolme ns. riskitekijää, jotka hidastavat luuston ja selkärangan kehitystä: koko, rakenne ja sukupuoli. Tiedän sen historiasta vain sen, mitä sen passi kertoo, ja passin mukaan se on myyty kasvattajalta 3-vuotiaana. Todennäköisesti se on sisäänratsastettu samoihin aikoihin, joko kasvattajan tai ostajan toimesta. Sanotaan, että kissing spines johtuu yleensä geneettisestä alttiudesta, jota ympäristö vahvistaa. Ihan takuuvarmasti sillä, joutuuko hevonen kantamaan ratsastajaa selässään jo 3-vuotiaana vai vasta 5-vuotiaana on suuri merkitys selän rakenteellisten ongelmien kannalta! Artikkelin mukaan Willin kaltaisen hevosen selän nikamien kasvurajat ovat umpeutuneet sen ollessa ehkä vasta 7-8-vuotias, joten on selvää, että ratsastus tätä nuoremmalla iällä on vaikuttanut sen selkänikamien kehitykseen.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Hyvät vai huonot uutiset ensin?

Aloitetaan hyvillä. Willin syksyinen hankkarivamma ei ole uusinut, vaikka niin pelkäsin. Eikä sillä ole edes säären etupuolella mitään pahempia muutoksia ojentajajänteessä tai luussa. Se on onnistunut kolhimaan molemmat säärensä tarhassa sillä seurauksella, että oikeassa sääressä on puolen säären mittainen hurjan näköinen haava (joka tosin on jo paranemaan päin vauhdilla) ja vasemmassa sääressä kuumottava patti sekä turvotusta säären yläosassa sivuilla. Oma sairasloma lähenee loppuaan, joten hevosenkin kanssa pitäisi palata normaalimpaan työjärjestykseen. Haava on parantunut sen verran, että uskalsin viime viikonloppuna kokeilla juoksuttaa Williä kevyesti liinassa nähdäkseni miten se liikkuu. No ei ihan niin hyvin kuin toivoisi. Normaalisti olen tottunut tuijottelemaan sen takapäätä ja selkää, mutta niiden toiminnassa ei tällä kertaa ollut moitittavaa. Sen sijaan Willi ontui aavistuksen verran vasenta etusta, mikä näkyi selvemmin vasemmassa kierroksessa, oikealle se ravasi about puhtaasti. Höh. Punnitsin eri vaihtoehtoja, ja päätin että parempi viedä hevonen heti sellaiseen paikkaan tutkittavaksi, missä on myös röntgenkuvauksen mahdollisuus, koska säären patti tuntui kovalta ja pelkäsin, että luussa on jotain muutoksia. Olemme tähän asti käyttäneet Hyvinkään hevossairaalaa, mutta kahden tunnin ajomatka suuntaansa ei ole kovin houkutteleva. Olin kuullut, että Salosta (alle tunnin ajomatka!) löytyy nykyään myös pieni hevosklinikka VetMedi, joten päätin suunnata sinne. Eiköhän sielläkin onnistuisi perustutkimus jänteen ultrauksineen ja jalan röntgenkuvineen. Sain ajankin täydellisesti kuluvan viikon keskiviikolle.

Willi on kotioloissakin pönttöillyt viime päivien tuulisessa säässä ihan kiitettävästi, joten ennakoin, että se voi olla hankala klinikalla. Laitoin siksi jo kotona suitset riimun alle varmuuden vuoksi. Klinikan pihassa oli aika ahdas paikka missä juoksutettiin ensin suoralla ja sitten pienellä ympyrällä, eikä hommaa tehnyt helpommaksi naapuritalon pihassa pörisevä mikä-lie loka-auto. Kuin ihmeen kaupalla Willin koikkelehtimisen seasta lääkäri onnistui tunnistamaan pienen ontuman vasemmasta etujalasta, kuten itsekin olin kotona diagnosoinut. Sisätiloihin siirryttyämme klinikan manuaalinen rämisevä nosto-ovi meinasi saada normaalisti tallissa hyvin järkevästi käyttäytyvän Willin ihan totaalisesti pois tolaltaan, ja se yritti vuoroin kiivetä syliin tai poistua paikalta kokonaan. Näissä tilanteissa olen kiusallisen tietoinen sen koosta. Jos se päättää lähteä, eihän tuon kokoista eläintä pidä paikallaan erkkikään! Onneksi lisähaavereilta säästyttiin, molemmat. Aluksi eläinlääkäri tunnusteli Willin jalkaa huolellisesti. Säären sivuilla tuntui jotain pientä epämääräistä epätasaisuutta, ja eläinlääkäri kysyi, oliko hankkarivamman yhteydessä havaittu puikkoluissa mitään. Ehdin jo hätääntyä, että ei niitä silloin edes kai tutkittu, jänne vain ultrattiin kotitallilla. Näkyisikö mahdolliset muutokset vain röntgenkuvissa? Tarkempi tutkimus aloitettiin röntgenkuvilla säärestä. Kuvia otettiin edestä, takaa ja viistosti. Onneksi kaikki näytti hyvältä, ilmeisesti siis myös ne puikkoluut. Patin kohdaltakin luun pinta näytti siistiltä, joten patti ei ole luussa, vaikka se minusta tuntuu tosi kovalta. Seuraavaksi ultrattiin hankkari, ja lääkäri kysyi,katsotaanko jalkaa myös edestä ultralla. Hankkari näytti kuulemma ihan ehjältä ja siistiltä, vanhasta vammasta on jäänyt jäljelle vain pieni paksuuntuma jänteeseen, ei muuta. Huh, helpotti. Olin jo syytellyt itseäni talven maneesiriekkumisista ja estehyppelehtimisistä, olinko rasittanut jalkaa liikaa. Etupuolellakaan ei onneksi näkynyt mitään hälyyttävää. Ilmeisesti patti johtuu ojentajajänteeseen tulleesta iskusta, joka on aiheuttanut nestekertymän, mutta ei sen pahempaa vammaa. Pieni ontuma selittyisi kuulemma tällä. Muutama viikko kannattaisi vielä jatkaa rauhallisemmin, ja mahdollisesti katsoa ultralla uudestaan parin kolmen viikon kuluttua. Muuten jatketaan kuten tähän asti, eli kylmäystä ja kävelyä (sehän me osataan!). Willille annettu kevyt rauhoite haihtui sen siliän tien, kun kamalaa nosto-ovea alettiin avata. On se välillä pönttö! Syypääksi molempien säärien vammoihin epäilen betonista kaivonrengasta, joka toimii Willin tarhassa heinäkaukalona. Kohelo hevoseni on varmaan sohaissut molemmat jalkansa sen reunaan, kun ahneuksissaan tonkii heiniä. Täytynee suunnitella joku kääritään-kuplamuoviin-tyyppinen suojaratkaisu, joko hevoselle tai betonirenkaalle (vai varmuuden vuoksi molemmille?!), josko sillä ehkäistäisiin jatkossa vastaavat kolhut.

Noi mutta sitten niihin ei-niin toivottuihin uutisiin... Meidän satula ei nyt oikein toimikaan... Mulla on ollut koko alkuvuoden pieni epäilys siitä, että kaikki ei ole hyvin satulan suhteen, mutta pitkään yritin vaientaa mielen perukoilta kuuluvan pienen äänen, joka varoitteli asiasta. Pakkohan sen on olla hyvä, se on tehty juuri Williä ja mua varten, miten niin ei ole sopiva? Etukaaren leveyttähän voi muokata, eikö se auta? Tai toppauksia uusimalla muokata, nehän menee uudessa satulassa helposti aika nopeasti lyttyyn? Miten niin koko rungon malli väärä Willin malliselle hevoselle!!! Voitte varmaan kuvitella mun tyrmistyksen, kun kuulin perjantaina sovittajan suusta tän lauseen. Tällä hetkellä fiilikset ovat aika surkeat satula-asian suhteen, näillä tuloilla ei vaan ole mahdollista hankkia uutta kolmen tonnin satulaa alle vuoden välein. Luottamus satulansovittajiin ja satulakauppiaisiin ammattikuntana on tällä hetkellä pohjalukemissa. Ratsastin (käyntiä, kuinkan muuten) perjantaina kahdella sovitussatulalla ja omallani, sekä lopuksi ilman satulaa, ja kuten arvata saattaa, Willi oli ylivoimaisesti paras ilman satulaa. Mutta eipä noista kokeilusatuloistakaan kumpikaan tuntunut kovin merkittävästi paremmalta kuin oma. Tosin ne olivat eri levyisiä, ja ainakin toinen varmasti liian kapea Willille. Satulansovittaja otti kuvia Willistä ilman satulaa, satulat selässä paikallaan ja ratsain, ja lähetteli kuvia kommentoitavaksi ympäri Eurooppaa. Hän myös soitteli ja yritti paikallistaa Amerigon johtavaa satulagurua, mutta ei tavoittanut häntä. Nyt ilmeisesti seuraavaksi odotetaan tämän gurun mielipidettä kuvista. Willistä otettiin myös uudet mitat, ja sovittaja lupasi niitä tutkailla tarkemmin paremmalla ajalla. Valitettavasti hänellä oli kiire jo seuraavaan paikkaan, meidän tallilla kolme todellista ongelmatapausta veivät ilmeisesti pidempään kuin hän oli ennakkoon arvellut! En todellakaan tiedä, mitä jatkossa satulan suhteen tehdään.

Tänä aamuna herätessäni olin jo hiukan rauhoittunut, tosin sen verran satula-asia oli tullut uniini, että näin viime yönä unta yli 200 euroa maksavasta salaatista (todellisuudessa ostin eilen kaupan salaattibaarista rasian salaattia iltapalaksi, ihan normaalilla hinnalla). Aamulenkillä Pojon kanssa visioin jo, miten voisin koittaa väkertää jotain väliaikaisratkaisua Willin selän muokkaamiseksi satulan mallille sopivaksi. Jännää, miten hiljaisessa metsässä kävely koiran kanssa saa mielen rauhoittumaan ja aivot toimiaan! Voisin leikellä hylätystä satulahuovasta ja pintelipatjoista täytepaloja, joilla Willin takakorkeutta saisi häivytettyä, ehkä sillä konstilla päästäisiin ainakin vähän aikaa eteenpäin. Eihän se missään nimessä voi olla pysyvä ratkaisu, mutta jollain konstilla täytyy hevonen pitää työkykyisenä, muuten ollaan sen selkälihasten häviämisen takia kohta entistä syvemmässä suossa!

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Suoraa vai väärää?

(eli Science of Motion-henkistä höpinää!)

Tässä on käsivamman myötä ollut poikkeuksellisen paljon aikaa opiskella vaihteeksi hevosen anatomiaa ja biomekaniikkaa. Kun ratsastaa ei voi, myös Willin kanssa ollaan palattu todella back to the basics in-hand-työskentelyyn. Muutaman kerran olen istuttanut lainakuskin Willin selkään ja olen itse leikkinyt valmentajaa (mikä on muuten tosi kivaa, mutta ei kovin helppoa!)

Willin selkäongelmien vuoksi suoruus ja selkälihasten hallinta on meillä jatkuva teema. Joskus ihmiset valittavat, että miten sitä keksii järkevää tekemistä hevosen kanssa joka treenikerralle, ettei tule vaan ratsasteltua päämäärättömästi ympäriinsä. SOM-ideologiaan tutustuttuani en ole kokenut tätä missään määrin ongelmaksi, koska meillä on niin selkeä rutiini ja (sama) tavoite joka kerta. Ehkä vähän tylsää, mutta toimii meillä. Willin pitää olla suora (=se ei saa kipata minua kummallekaan puolelle), sen täytyy olla kevyt ja kantaa itse itsensä (onko hyvää suomennosta sanalle "selfcarriage"?) ja sen täytyy taipua aidosti molempiin suuntiin. Yhdellä sanalla voisi sanoa, että Willin pitää kulkea tasapainossa. Tavoitteisiin päästään (tai ainakin pyritään...) päivästä riippuen sopivilla työkaluilla; ympyrät, voltit ja kahdeksikot, sekä myötä- että vasta-asetuksella, shoulder-fore, avotaivutus, vastataivutus, sulkutaivutus (aina half passina, en tee sulkua koskaan uralla haunches-in-tyyppisesti) ja piruetit. Usein työskentely myös etenee jokseenkin tässä järjestyksessä. Oikeastaan tuon taipumisen voisi ottaa pois tavoitteiden listalta ja laittaa sen sijaan työkalujen listaan. Suoruutta ja keveyttä harjoitellaan nimenomaan taivutuksen kautta.

Koko suoruuden käsite on kokenut Willin kanssa melkoisen muutoksen. Ennen olin ajatellut hevosen suoruutta sen kautta, miten sen jalat kulkevat toisiinsa ja ratsastettavaan tiehen nähden. Nykyisin keskityn tunnustelemaan vain ja ainoastaan Willin selkää. Tästä päästäänkin kätevästi SOM-ajattelussa hyvin keskeiseen anatomian ilmiöön, eli hevosen selkärangan rotaatioon:

"In the cervical and thoracic vertebral column, rotation is always coupled with lateroflexion and vice versa. In the thoracic spine, as is the case during lateroflexion, the spinous processes bend in the concavity." (Jean Marie Denoix, DVM PhD, Spinal biomechanics and functional anatomy, 1999)

Suomeksi, ja selkokielellä; aina kun hevonen taipuu, sen ranka myös kiertyy niin, että okahaarakeet (=ne ylöspäin töröttävät selkänikamien ulokkeet, joista muodostuu mm. hevosen säkä) kiertyvät taivutuksen puolelle. Tämä siis ns. normaalissa tapauksessa, kun ranka toimii oikein. Liian usein selkärangassa tapahtuu ns. vastarotaatio (inverted rotation), jolloin okahaarakkeet kippaavatkin juuri vastakkaiseen suuntaan. Tämä aiheuttaa rasitusta selkärankaan, kääntää hevosen lantion väärään asentoon, häiritsee hevosen tasapainoa (tyypillinen tapaus on esim. että hevonen punkee jomman kumman lavan suuntaan) ja vaikka mitä muuta kamalaa, riippuen siitä miten kyseinen yksilö kompensoi vastarotaation aiheuttamaa epätasapainoa. Toiset hevoset kestävät tätä enemmän, mutta toisille seuraukset voivat olla katastrofaalisia, jopa fataaleja, aiheuttaen vammoja, joiden vuoksi hevonen joudutaan lopettamaan ennen aikojaan. Selän virheasennot heijastuvat koko hevoseen, raajojen alimpia niveliä myöten, ja aiheuttavat tarpeetonta rasitusta ja kulumaa esim. nivelpinnoille (raajojen nivelissä tapahtuu myös rotaatiota, jonka täytyy olla ns. synkrossa muun liikkeen kanssa). Kuulostaa dramaattiselta, ja sitä se pahimmillaan onkin. Willin kaltaisen hevosen kohdalla rangan rotaation hallinta on todellakin perusedellytys sille, että sillä ylipäätään voi ratsastaa. Ja siksi sitä harjoitellaan i-h-a-n j-o-k-a k-e-r-t-a kun treenataan.

Mutta ennen kuin jatketaan rotaatiosta, pakitetaan vähän taaksepäin ja puhutaan yleisesti hevosen liikkumisesta. Hevosen moottori on takana, mutta selän ja etujalkojen merkitys liikkeen tuottamisessa on myös hyvin suuri. Takajalan tullessa maahan se ensin jarruttaa eli vastustaa gravitaation ja inertian aiheuttamaa liikettä eteen ja alas. Vasta kun takajalka on ohittanut pystysuoran tukilinjan, alkaa se työntää hevosta eteenpäin. Voima siirtyy SI-nivelen kautta hevosen selkärankaan työntäen koko hevosta eteenpäin. Hevosen painopiste on takajalkojen etupuolella, ja lisäksi hevosen selkäranka kulkee hiukan laskevassa linjassa eteenpäin. Tästä johtuen hevonen on aina luonnostaan etupainoinen. Selkälihasten tehtävä on muuntaa eteen ja alas suuntautuva voima (työntö+gravitaatio) eteen ja ylöspäin. Lisäksi erityisesti käynnissä ja ravissa takajalat työntävät vuorotellen eri puolilta rankaa, jolloin työntö tulee takaviistosta sivulta, ja ranka liikkuu joka askeleella puolelta toiselle. Mitä enemmän hevonen pystyy vastustamaan sivusuuntaista rangan liikettä, sitä paremmin työntö suuntautuu eteen. Hevosen selkänikamat ovat kuin leikkijunan vaunut, joita työnnetään takaa. Jos vaunujono menee linkkuun tai muuten pahasti mutkalle, juna ei kulje oikein. Etuosan merkitys on myös suuri tasapainon hallinnan kannalta, mutta ei mennä siihen tässä jutussa sen tarkemmin. Suurin osa askeleen nosteesta tulee kuitenkin etujaloista, ei takajaloista, kuten klassisesti usein ajatellaan. Takajalkojen aktiivisuutta (=työntöä) lisäämällä saa siis aikaan vain pahemmin nenilleen juoksevan hevosen, ellei samaan aikaan selkä ja etuosa kykene vastaanottamaan voimakasta työntöä ja muuntamaan liikkeen suuntaa myös ylös. Lisätessään vauhtia hevonen joutuu jäykistämään selkäänsä saadakseen voiman suunnattua tehokkaammin eteenpäin (ja päin vastoin, selän jännittyminen saa hevosen automaattisesti kiirehtimään askeleitaan). Ääriesimerkkinä pakoon valmistautuva hevonen, jonka selkä on kivikova ja jäykkä, jotta se pystyy suuntaamaan kaikki moottorista irtoavat tehot eteenpäin suuntautuvaan liikkeeseen. Salamana paikalta pakeneva hevonen ei kuitenkaan ole ideaalinen esimerkki siitä, miten ratsun halutaan käyttävän kroppaansa. Ylimääräisen lihasjännityksen välttämiseksi selkälihasten koordinaation harjoittelu täytyy tehdä hitaassa vauhdissa. Mielentila ja fyysinen tila ovat erottamattomasti yhteydessä toisissaan, joten ollakseen tyyni ja vastaanottavainen ratsastajan avuille, hevosen täytyy kokea olevansa myös fyysisesti tasapainossa. Hevosen tasapainoa voi parantaa a) kasvattamalla takajalan jarrutusvaihetta (=takajalan astuminen alle, kokoaminen) b) vähentämällä selkärangan sivusuuntaista heiluntaa JA c) lisäämällä etuosan työntöä ylöspäin. Avain tähän kaikkeen on hevosen selkälihasten toiminta.

Tarkastellaan seuraavaksi tarkemmin selkärangan liikettä. Jokainen ratsastaja on joskus istunut hevosen selässä tekemättä mitään ja vain tunnustellut liikkeen tasaista keinutusta. Takajalka työntää eteen viistosti sivulta, ja samalla maassa oleva etujalka toimii tukipisteenä. Maan vetovoima vetää vastakkaista puolta alas. Tämä askellajien sisällä tapahtuva voimien analysointi on muuten asia, joka saa pääni surisemaan, koska en ole vielä pystynyt itsekään sisäistämään ihan tarkalleen, mihin suuntaan ja missä vaiheessa hevoseen kohdistuvat eri voimat, erityisesti käynnissä, jossa sivusuuntaiset (lateraaliset) voimat ovat erityisen merkittäviä. Tärkeimmät ulkoiset voimat ovat gravitaatio ja liikkuvan massan inertia, jotka vaikuttavat hevoseen enemmän kuin ratsastajat usein tulevat ajatelleeksi. Tähän sitten lisätään hevosen tuottamat voimat, eli mm. jokaisen jalan jarrutus- ja työntö, jotka esiintyvät tässä järjestyksessä aina kun jalka tulee maahan. Nämä voimat ja niiden suunnat kun yhdistetään, saadaankin sellainen aikariippuvainen vektorikenttä, että mun aivojen prosessoriteholla sitä ei ole vielä pystytty täysin hahmottamaan! (EDIT: Kuin tilauksesta. Jean Luc Cornillen viimeisin kirjoitus käsittelee juuri liikkeessä rankaan kohdistuvia lateraalisia voimia! Jopa niitä kaipaamiani nuolia on piirretty kuviin!) No, ei mennä tässä yksityiskohtiin sen tarkemmin. Voimia on monia, ja ne vaikuttavat eri aikaan ja eri suuntiin (ylös, alas, eteen, taakse, vasemmalle, oikealle) ja ne kohdistuvat hevosen selkärankaan eri suunnista. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että hevosen ranka on koko ajan liikkeessä, ja selkälihasten pääasiallinen tehtävä onkin vastustaa näiden voimien aiheuttamaa liikettä ja stabiloida selkärankaa. Tämä on todennettu esim. elektromyografiatutkimusten avulla.¹ Hevosen selkäranka on luonnostaan paljon jäykempi rakenne kuin esimerkiksi ihmisen ranka, erityisesti rinta- ja lannerangan alueella, joten voiman välityksen lisäksi lihasten täytyy suojella nikamia ja rankaa liian suurilta liikeradoilta. Ja kuten yllä jo todettiin, rangan taipuessa askellajin tahtiin tapahtuu koko ajan myös rotaatiota puolelta toiselle. Ratsastaja istuu hevosen selässä suunnilleen sillä kohtaa, missä rangan taipuminen ja rotaatio pääasiassa tapahtuu (nikamien T9 ja T14 välillä), joten ratsastaja tuntee helposti mitä hevosen selkärangassa tapahtuu. Rotaatio tuntuu selkään liikkeenä, jossa toistuu sykli vasemmalle alas, keskelle ylös, oikealle alas ja taas keskelle ylös. Riippuen hevosen selkälihasten epäsymmetriasta, taipumista ja rotaatio tapahtuu eri tavalla vasemmalle ja oikealle. Suoralla hevosella rangan kiertyminen on symmetristä vasemmalle ja oikealle. Yleensä hevoset ovat sen verran epäsymmetrisiä, että suosivat rotaatiota jompaan kumpaan suuntaan. Rotaatio ei ole kovin suuri, ja mitä paremmin hevonen hallitsee lihastensa oikeanlaisen koordinaation (eli vähentää puolelta toiselle heilumista liikkeen tahdissa), sitä vähemmän liike kippaa ratsastajaa alas puolelta toiselle. Sen sijaan ratsastaja tuntee hevosen selkälihasten tekemän työn aiheuttaman voiman, joka tuntuu nosteena ylöspäin (se tunne, kun hevonen alla ”pyöristyy” ja nostaa sään ylös). Todellisuudessa hevosen rangassa ei tapahdu kovinkaan suurta asennon muutosta. Cornille toisti usein viime kesän klinikan aikana "Bend is rotation. Rotation is lift. Bend feels round."

Willillä on taipumus tiputtaa ratsastaja oikealle puolelle, erityisesti vasemmassa kierroksessa. Ennen jopa siinä määrin, että koko satula oli valua oikealle kyljelle (olenhan maininnut, miten pyöreä ja leveä Willi on...?) Ts. se suosii okahaarakkeiden rotaatiota oikealle, ja sillä oli tapana yhdistää vasemmalle taipumiseen vastarotaatio. Nykyisin ongelma on pienempi ja pystyn ainakin jossain määrin korjaamaan sitä, koska olen oppinut tunnistamaan ilmiön, mutta taipumus varmaan säilyy aina. Ja pahenee aina, kun jokin muu asia on pielessä se kropassa. Joku saattaa muistaa, miten Willi taantui todella vinoksi kun sillä oli rohtumaa toisessa takajalan vuohisessa. Eräs vastarotaation ongelmista on se, että silloin okahaarakkeet kiertyvät usein paljon enemmän kuin vastaavassa myötärotaatiossa. Tämä vaikeuttaa hevosen taipumista molempiin suuntiin. Hyviä harjoituksia rotaation hallintaan ovat luonnollisesti taivutukset, erityisesti loiva vastataivutus, shoulder-fore ja avotaivutus (ja pidemmälle edistyttäessä näiden yhdistelmät), mutta on hyvin tapauskohtaista, kumpaan suuntaan taivuttamalla vastarotaatiota on helpompi korjata. Tämä vaatii ratsastajalta hevosen reaktioiden tunnustelua, analysointia ja välillä ihan vaan kokeilemista, että mikä toimii ja minkälaisiin tehtäviin hevonen vastaa toivotulla tavalla. Willin kanssa pyydän sitä aluksi asettumaan ulospäin ja samalla viemään sisätakajalkaa mahan alle, jolloin sen on helpompi saada selkänikamansa järjestykseen (ns. leikkijunan vaunut ensin suoraan linjaan) ja hallintaan. Tämä on todella tehokas työkalu okahaarakkeiden ”nostamiseksi” pystyyn silloin, kun hevonen kippaa voimakkaan vastarotaation takia selän mutkalle. (Muista, että tässä asennosta hevosen on mahdotonta taipua kumpaankaan suuntaan). Sen jälkeen voin pyytää Williä pikkuhiljaa taipumaan kumpaan suuntaan vaan, mutta erityisesti vasemmalle taivuttaessa pitää pyytää pikkuhiljaa ja saada ensin asetus niskasta läpi ennen kuin pyydän isompaa taivutusta. Hevosen kaulan taivuttaminen ilman asetusta on nimittäin takuuvarma tapa saada aikaan selässä vastarotaatio! (Ja toinen keino on muuten pohkeenväistö, siksi en kyseistä liikettä enää koskaan harrasta!) Siksi kaulan taivuttelun kanssa pitää olla muutenkin tarkkana. Olen havainnut, että turha sitä kaulan taipumista on edes murehtia, koska jos hevonen asettuu niskastaan ja taipuu selästään, niin kaula asettuu automaattisesti oikeaan asentoon. Ja koska ratsastaja istuu kätevästi juuri sillä kohtaa, mistä hevosen selkäranka taipuu, on istunta (reidet!) paras tapa vaikuttaa taivutukseen. Ohja näyttää toki asetuksen suunnan, mutta alapohjetta on turha käyttää (miksi painaa kaasua, jos et halua lisätä vauhtia?), ellei ole tarvetta korjata hevosen takaosaa.


Viite:

¹ T. Licka, A. Frey et C. Peham, “Electromyographic activity of the longissimus dorsi muscles in horses when walking on a treadmill”, The Veterinary Journal 180 (2009) 71–76.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Sairaslomaa ja laihista

Sairasloma jatkuu, siis mun. Käteen on tehty kahteen paikkaan ihonsiirre reilu 1,5 viikoa sitten, ja vihdoin haavat alkavat parantua. Tottakai siirteet on otettu sisäreidessä, mikä ei ole se kaikkein kätevin paikka ratsastajalle, mutta minkäs teet. Ranteen liikkuvuus on vielä aika rajoittunutta, eikä kädessä ole voimaa puristua kunnolla nyrkkiin, mutta pikkuhiljaa ohjat alkavat pysyä paremmin oikeassakin kädessä in-hand-työskentelyssä. Willi on tosin huomannut, että se saa multa ohjat kiskaistua kädestä ihan pienellä nykäisyllä, ja käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen jos esim. kyljen rapsuttelu kiinnostaa enemmän kuin koottu käynti... Viikon olin kokonaan tallilta pois leikkauksen takia, ja se oli ihan käsittämättömän pitkä aika olla erossa Willistä! Töölön haavapoliklinikan hoitajat ovat kovasti vihjailleet, etten saisi vieläkään luuhata tallilla koko aikaa, mutta olen ottanut ohjeet enemmänkin suosituksina kuin varsinaisina määräyksinä...

Valitettavasti pitkittynyt sairasloma näkyy jo myös Willin kunnossa. Oltuani viikon poissa mua vastassa oli lihava ja vähän nukkavierun näköinen karvaa vaihtava otus. Tai en nyt väitä, että se olisi viikon aikana varsinaisesti lihonut, mutta viikon poissaolon jälkeen sitä osaa katsoa hevosta uusin silmin. Nukkavieru olemus johtuu karvanvaihdosta, joka alkaa olla huipussaan. Vaikka kuinka harjaa magic brushilla, irtokarvaa on aina, ja oheneva vanha talvikarva saa karvapeitteen näyttämään rähjäiseltä. Pitäisköhän kokeilla lainata Pojon (feikki-)furminatoria? Karvanvaihdon avuksi lisäsin Willin ruokintaan hampunsiemenkuurin (kotimainen vaihtoehto chialle, jota olen tähän asti syöttänyt kuureina), toivottavasti se vauhdittaa karvan vaihtumista ja lievittää ihon kutinaa. Willin käsittely on nimittäin hetkittäin todella raivostuttavaa, koska se kutiaa nyt entistä enemmän. Huvittavaa katsella, kun se kieputtaa itsensä mutkalle ja rapsuttaa itseään milloin mistäkin (takareidestä, mahan alta, lavoilta, se ylettyy jopa aika pitkälle lautasille!) ja sen perään syljeskelee irtokarvoja tuppoina suustaan. No, tämä karvaongelma hoitunee ajan kanssa itsekseen, mutta tuo hevosen lihavuus onkin oma lukunsa...

Pelkään, että taas ties kuinka monennen kerran Willin selkälihakset rapisevat olemattomiin samalla kun maha kasvaa. Nyt päätin, että en jää enää odottelemaan missä vaiheessa siihen iskee metabolinen oireyhtymä tai jalat sanovat sopimuksen irti, laihis alkaa NYT! Meillä on tallilla hevosilla käytännössä vapaa heinä, koska sitä annostellaan sekä tarhoihin että karsinaan hyvin runsaalla kädellä, eikä todellakaan mittailla määriä millään keittiövaa'alla. Olen hommannut Willille karsinaan tällaisen kengällisille hevosille suunnitellun slow feeding-heinäkaukalon, mutta Willi on oppinut fuskaamaan ja saa revittyä heinät kankaisen kaukalon ja verkon välistä, jolloin ratkaisu on parhaimmillaan vain "slightly slower feeding". Ja koska olen hysteerinen (myös) mahdollisen mahahaavan suhteen (Willillä on todistetusti joskus ollut sellainen!), olen tunkenut verkon iltaisin aika täyteen, jotta heinää riittäisi mahdollisimman pitkälle yöhön. Vaikka olen lisännyt viritelmään useampia naruja, joilla verkko sidotaan kiinni kaukaloon, on Willi aina keksinyt jonkun porsaanreiän heinien repimiseen. Tällä hetkellä mulla ei ole edes tarkkaa tietoa siitä kuinka paljon Willi todellisuudessa syö heinää. Mitään varsinaista väkirehua se ei syö, ainoastaan muutaman desin proteiinilisää mössönä (greenline + soijarouhe + hampunsiemen), johon sekoitan nivel- ja muut lisukkeet sekä kivennäiset, ja tietysti päivittäiset porkkanat. Proteiinilisät on suunniteltu täydentämään erityisesti lysiinivajetta, joka jää pelkästä heinäruokinnasta, ja greenline muodostaa sopivan mössön, johon jauhemaiset lisukkeet saa upotettua. Näistä tuleva kalorimäärä on kuitenkin minimaalinen heinästä saatavaan verrattuna, joten heinän määrä on ratkaiseva kokonaisenergian saannin suhteen. Täysihoitotallissa pitää ottaa huomioon se, että yhden hevosen erityistarpeet eivät voi sanella tallityöntekijän päivän ohjelmaa, joten homma täytyy suunnitella mahdollisimman helpoksi toteuttaa. Ajattelin ostaa pari perinteistä slow feeding-verkkoa, siis sellaista neliön muotoista verkkopussia, jotka toivottavasti saa solmittua paremmin umpeen, ja rupean oikeasti punnitsemaan Willille päivän heinäannokset pusseihin. Toinen pussi karsinaan vanhaan kangaskaukaloon, jotta se ei sotkeudu jalkoihin ja jää kenkiin kiinni, ja toiselle pussille täytyy vielä suunnitella joku viritys tarhaan. Willin tarhassa on betoninen kaivonrengan heinäkaukalona, kai siihen saa rakenneltua vähän koroketta reunoihin ja kiinnityksen verkkopussille. Onhan mulla sekä insinöörin että puusepän koulutus, joten kai se tältä pohjalta pitäisi onnistua... ;P

Ja jotta vielä lisää toistan samaa vanhaa levyä, satula menee taas tarkistukseen. Kyllä, meidän ihana, uusi, täydellisesti istuva mittatilaussatula ei enää istukaan täydellisesti Willin selkään. Ei hätää, uutta en ole hankkimassa (se on selvää jo kun katsoo pankkitilin saldoa...), mutta ainakin satula täytyy topata ja mahdollisesti leveyttä tarkistaa. Satula tilattiin alunperin ekstrapehmeäksi topattuna, mikä tarkoittaa sitä, että puolen vuoden käytön jälkeen villat ovat muokkautuneet ja painuneet. Satula kippaa edestä liian alas, ja painaa Williä sään ympäriltä. Tämän näkee jo satulan asennosta, mutta tottakai Herra Herkkis on myös tämän osoittanut hyvin selväsanaisesti omalla tavallaan, eli kieltäytymällä kulkemasta etuosa ylhäällä kannateltuna ja suorana. Mattesin karvaromaanin ja täytepalojen avulla en ole saanut ongelmaa ratkaistua. Onneksi tallikaveri oli jo ehtinyt tilata satula-auton paikalle, firmasta joka välittää myös Amerigoja, joten heidän kauttaan pitäisi onnistua satulan muokkaus. Pelkäsin jo, että satula pitää lähettää tehtaalle Italiaan, mutta minulle vakuutettiin, että normaalit muokkaustoimet onnistuvat Suomessakin. Toiveita on, että satula-asia olisi hoidossa samoihin aikoihin kun ratsastaja on kykenevä taas kipuamaan selkään!


P.S. Sairaslomalla on ollut aikaa lukea ja kirjoitella, ja olen vihdoin saanut kirjoiteltua SOM-henkisiä ajatuksia ylös. Josko kohta olisi jotain julkaisukelpostakin materiaalia...

P.P.S. Sanoilla "nukkavieru" ja "vähän pläski" voi toki kuvailla myös allekirjoittanutta, joten ehkä mun pitää solidaarisuudesta Williä kohtaan aloittaa omakin dieetti. Onhan sen kannettava välillä myös mun kiloja.

perjantai 27. helmikuuta 2015

Kaksi vuotta eikä suotta!

Havahduin tässä pari päivää sitten, että tänään eilen meillä oli Willin kanssa yhteisen matkan kaksivuotispäivä. Huh, miten aika on mennyt nopeasti! Kun muistelen alkuaikoja, ihan naurattaa toisaalta ne täysin epärealistiset odotukset ja suunnitelmat hevosen omistamisen suhteen ja toisaalta se valtava epävarmuus ja pienoinen avuttomuudenkin tunne, että miten ihmeessä onnistun pitämään tuon minulle vielä täysin tuntemattoman eläimen ylipäätään hengissä. Meidän tallille muutti tänään pari uutta hevosta, ja se palautti elävästi mieleen kahden vuoden takaisen Willin muuton. Olihan tilanne todella kaikin puolin erikoinen: uusi hevonen, uusi hevosenomistaja, uusi paikkakunta vailla ketään entuudestaan tuttua ja uusi talli. Muistan, miten tallin omistaja kysyi Willin ruokinta-, tarhaus- ja muita hoito-ohjeita, ja ensimmäinen ajatus, joka päähäni nousi oli "mistäs minä tietäisin!", kunnes tajusin, että se on nyt vaan tiedettävä. Kukaan muu ei ottaisi vastuuta. Tottakai olin saanut entiseltä omistajalta  tarkat tiedot mitä Willi oli syönyt jne., joten sen suhteen ei ollut mitään hätää. Oli silti todella outoa kertoa ohjeita eteenpäin. Tunsin oloni maailman suurimmaksi teeskentelijäksi, kun yritin vakuuttavasti selostaa Willin ulkoloimista ja tarhasuojista, vaikka tosiasiassa hevonen oli minulle siinä vaiheessa ihan yhtä vieras kuin tallin omistajallekin.

Kuten tiedätte, hommat eivät menneet ihan niin kuin suunnittelin. Vaikka en saanutkaan itselleni harrastekilpahevosta, sain jotain vielä parempaa. Muistan jostain lukeneeni viisauden "You don't get the horse you want, you get the horse you need", ja se on Willin kanssa pitänyt paikkansa. Oppimiskäyrä on ollut exponentiaalisesti kasvava, ja hevosen omistaminen on osoittautunut paljon kokonaisvaltaisemmaksi kokemukseksi kuin osasin villeimmissä unissanikaan haaveilla. Kilpaileminen ei juurikaan kiinnosta (varsinkin, kun silmäni ovat avautuneet ja näen uudella tavalla nykykouluratsastuksen tilan ja käytännön arvosteluperusteet). Tämänhetkinen tavoite onkin rakentaa Willin kuntoa, lihaksia ja aivoja siten, että saan nauttia sen hulvattomasta seurasta vielä seuraavat kymmenen vuotta. Mahdoton tehtävä, ottaen huomioon, että Willi täyttää tänä vuonna 15 vuotta? Monen mielestä 15-vuotias on jo vanha hevonen, vaikka kesyn hevosen elinikä voi helposti olla lähemmäs 30-vuotta. Vuokrailin aikoinaan herrasmiesruunaa, joka oli 24-vuotias, ja vielä ihan hyvässä ratsastuskunnossa (toki ikä piti ottaa huomioon). Vakiotietolähteestäni Science of Motion-sivustolta löytyy tarinoita, kuvia ja videoita useista pitkälle yli kaksikymppisistä hevosista, jotka näyttävät yhtä hyväkuntoisilta ja elämäniloisilta kuin parhaassa iässä olevat huippukilpahevoset.  Toivoa siis on!

Ja mitä me tällä hetkellä puuhataan tavoiteen eteen? No vaihteeksi työskennellään lähinnä maasta, mutta syy ei tällä kertaa ole hevosessa, vaan minussa; onnistuin telomaan käteni ei-hevosiin liittyvässä tapaturmassa niin, että ohjien pito ei onnistu oikealla kädellä. Ratsastaminen on siksi taas vaihtunut maasta suoritettavaan in-hand-työskentelyyn. Ja me ollaan jopa taas kehitytty siinä! Ravin alkeita haetaan, ja pikkuhiljaa Willi on oppinut ravaamaan niin, että mä pystyn kävelemään sen rinnalla. Pieniä pätkiä kerrallaan, mutta kuitenkin. Hetkittäin se jopa pyöristää selkää, vaikka edelleen sillä on tiukassa reaktio jännittää selkä aina kun pyydetään ravia. On toisaalta jopa onni, että joudun tekemään työskentelyä nyt vasemmalla kädellä, Willin oikealla puolella seisten, koska se on ollut ennen vaikeampi suunta. Harjoitus on auttanut, ja puoliero tasoittunut. Hitaan ravin löytyminen olisi ensiarvoisen tärkeää, koska se on monessa mielessä ihanteellinen askellaji työskentelyyn; rytmikäs, diagonaalinen askellaji, jossa tulee esiin etujalkojen toimiminen "kengurukeppeinä". Ravissa on helpointa kehittää etuosan nostoa, ja ravin laadusta näkee heti, kannatteleeko hevonen etuosaansa vai ei. Käynnissä ollaan keskitytty lapojen hallintaan ja taipumiseen, koska havaitsin, että meidän sulkutaivutukset olivat lähteneet hiukan väärään suuntaan, ja piti palata muutama askel taaksepäin. Willi oli oppinut tekemään sulun niin, että se työnsi takaosan liikaa minua kohti, ja pudotti samalla ulkolavan alas, jolloin selkärankaan tuli väärä rotaatio (BIG no-no erityisesti kissing spines-hevosen kanssa!) Sulut unohdettiin hetkeksi, ja sen sijaa harjoiteltiin kääntymistä niin, että ulkolapa ja ulkoetujalka suuntautuu oikeaan suuntaan, paljon pieniä, piruettimaisia voltteja ja käännöksiä tehden. Kehun Williä sanallisesti aina, kun se ottaa hyviä askeleita, mutta koitan vähentää porkkanapolettien käyttöä, ettei Willi opi tarjoamaan liikkeitä "temppuina", vaan malttaa kuunnella ja suorittaa liikkeet askel kerrallaan loppuun kuten siltä pyydetään. Tällä viikolla kokeilin pitkästä aikaa viedä raipan Willin selän yli. Luulen nyt löytäneeni otteen, jolla saan pidettyä ohjat ja raipan kädessä niin, että en koko aikaa sohi Williä vahingossa raipalla. Ensin harjoiteltiin käyntiä suoraan eteenpäin raippa ulkopuolella, ja nyt parina päivänä olen h-y-v-i-n varovaisesti pyytänyt Williltä jotain sulun tapaista, mutta niin, että etuosa johtaa aidosti ja taivutus (ja oikea rotaatio) säilyy. Olen varovaisen optimistinen harjoituksen suhteen... 

In-hand-työskentely on muuten hyvä tapa rakentaa suhdetta hevoseen. Kahden vuoden yhteisen taipaleen jälkeen meiltä sujuu yhteistyö yleensä varsin mukavasti. Erityisesti tällä viikolla Willi on ollut superhyvä, ja oikein innokkaana tehnyt hommia. On se kyllä semmoinen, kultakimpale, että en vaihtaisi pois!

Mun kultani, niin komea! Tukka letillä, vaikkei Willistä kisahevosta tullutkaan.
 

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Hilipatiheijaa!

Sunnuntain iloksi tänään rallateltiin maneesissa vapaana. Keksin järjestää pienen ex tempore irtohypytysjumpan Willille pienillä kavaleteilla, vaihteluksi koulujyystämiselle. Tässä pieni ennakkopala meidän "alkuraveista" ennen varsinaista hyppäämistä. Enjoy!




EDIT: Videon lataaminen ei jostain syystä nyt onnistu, tässä linkki youtubeen

lauantai 24. tammikuuta 2015

Ai näinkö ne muut ihmiset elää?

On torstai, ja olen juuri tullut töistä kotiin. Lähden koiran kanssa pienelle lenkille lähimetsään. Onneksi päivä on jo sen verran pidempi, että vielä näkee päivänvaloakin. Lenkin jälkeen vähän ruokaa naamariin, mutta mitäs sitten tekisi loppuillan?

Normaalisti mun arki noudattaa hyvin tarkkaa rutiinia. Herätys, koiran lenkki, töihin, kotiin, koiran lenkki, välipala, tallille. Siellä hevonen sisään, iltaruuat valmiiksi, hevosen hoito ja liikutus. Jälkihoito päivästä riippuen tyyliin kamat pois ja karsinaan, tai totaalinen hemmotteluhoito sisältäen mm. jalkojen kylmäämistä, selän hierontaa arnikalla ja mahdollista kauneudenhoitoa (rakastan mm. Willin harjan siistimistä!). Kamoille sama; yleensä nakataan paikoilleen, harvakseltaan suoritetaan joitakin huoltotoimenpiteitä. Willille iltaruuat ja kotiin. Yleensä liian myöhään, onnistun jotenkin kuluttamaan tallilla tähän kaikkeen aikaa useamman tunnin. Kotona ruokaa, tietokoneen edessä notkumista, ja (edelleen liian myöhään) nukkumaan. Sama kuvio ihan joka arkipäivä. Mutta ei tänään.

Syy poikkeukseen on se, että alati luotettava kulkupelini pikkuruinen Toyota Aygo on alkanut myös kerätä pientä kremppaa (join the club, johan tässä kaikilla muillakin perheenjäsenillä on pientä vaivaa jo kolotusta milloin missäkin!). Korjaamon setä vihjaisi, ettei sillä saisi oikein ajaa ennen kuin jarrupalat ja toisen etupyörän laakeri on vaihdettu. Hetken itsekseni nuristuani päätin joustaa tarkasta rutiinistani ja jättää illan tallikeikan väliin. Julkinen liikenne ei täällä kulje ihan samaan tapaan kuin Ruuhka-Suomessa. Willi asuu onneksi täysihoitotallilla, joten sen perushoidosta huolehditaan, vaikka en itse olisikaan paikalla. Mutta kyllä se kuulkaa koville otti!

Olen sen tyypin ihminen, että helposti omistaudun asioille totaalisesti. En ole koskaan osannut harrastaa mitään vähän-sinne-päin, silloin tällöin ja jouluna, mutta Willin suhteen tämä fanaattisuus on saavuttanut ihan uuden tason. Se on ollut minulla jo kohta kaksi vuotta, ja koko aikana on ollut äkkiseltään laskettuna seitsemän päivää, etten ole ollut itse sitä hoitamassa. Enkä sano tätä sillä, että pitäisin itsenä jotenkin erityisen hyvänä tai uhrautuvana hevosenomistajana, vaan tämä tapa sopii minulle, ja nautin siitä, että saan joka päivä touhuta Willin kanssa. Mitäs sitä perheetön sinkkuihminen muutakaan täällä maalla tekisi kun pyörisi elukoidensa kanssa! Willille olisi vaikeaa löytää toista ratsastajaa, koska sen liikutuksessa on omat juttunsa. Kukaan ei halua vuokrata hevosta, jonka liikutus on niin tarkkaan säädeltyä kuin Willin liikutus, enkä toisaalta luottaisi kovin helposti kehenkään vieraaseen ihmiseen. Koko ajan eletään päivä kerrallaan, ja monesti joudun muuttamaan ennalta tehtyä suunnitelmaa liikunnan suhteen sen mukaan miltä hevonen sattuu sinä päivänä tuntumaan. Willin selässä on viimeisen parin vuoden aikana istunut minun lisäkseni vain kolme ihmistä, eikä kukaan ole ratsastanut sillä (pelkää kävelytystä lukuunottamatta) ilman minun läsnäoloani. Totaalivapaapäiviä en halua sille antaa ellei ole pakko.

Toisaalta toivoisin kyllä, että meidän tilanne olisi sellainen, että voisin antaa jonkun muun huolehtia Willistä päivänä tai parina viikossa. Luotettava ja ratsastustaitoinen hoitaja, jonka voisin itse "kouluttaa" ratsastamaan Willillä kevyesti, mutta kuitenkin huolehtien, että se liikkuu oikein, olisi täydellinen. Tosin pelkään pahoin, että kukaan täysijärkinen ihminen ei kauaa kestäisi minunlaistani kontrollifriikkiä hevosenomistajaa.

No mitä mä sitten tein tänä harvinaisena vapaailtana? To-do lista oli luonnollisesti loputtoman pitkä ja sisälsi tehtäviä vaihtelevista kodinhoidollisista askareista aina elämää mullistaviin isompiin hankkeisiin tyyliin "etsi itsellesi uusi elämä". Ja kuten arvata saattaa, lopulta vain murto-osa hommista tuli tehtyä. Pyykkiä yksi koneellinen, tyhjiä pulloja pari kassillista kauppaan (pullorahoilla thaikuutio seuraavaksi päiväksi evääksi töihin ja ben&jerry-jäätelöä kotiin), blogipäivityksen aloitus, epona.tv:n katselua ynnä muuta netissä roikkumista ja harvinaista television katselua. Ihan kivaa vaihteluahan se tällainen kotona rötvääminenkin on. Muutamaan kertaan illan aikana katsoin kelloa ja mietin joko Willi on haettu sisään, joko sen iltapuuro on muistettu laittaa turpoamaan (tarkkojen ohjeiden mukaan, kuinkas muuten!) ja onko sen heinäkaukalo jo täytetty ja solmittu kunnolla kiinni.

Perjantaina töiden jälkeen hain entistä ehomman (ja hiljaisen!) menopelin alle, ja suunnistin tallille. Olihan se hevonen hengissä, ihan hyvissä voimissa, eikä vaikuttanut loukkaantuneelta tämän tilapäisen heitteellejätön vuoksi. Ehkä se oli jopa tyytyväinen, että oli saanut yhden ihmisvapaan päivän sekin, reppana.

Tallin villieläinkanta on uudistunut, ja sinne on asettunut asumaan kaksi uutta pikkupetoa. Kovasti ovat rohkeita, tämäkin kaveri hetken väijyttyään karsinan seinän kaltereiden välissä loikkasi Willin selkään. Willi ei korvaansa lotkauttanut...

Ja siihen se sitten asettui mukavasti nukkumaan lämpimän selän päälle!