...vai whom? Whom cares!
(Hmm, jostain syystä olen tykästynyt englannin käyttöön otsikoinnissa. Moni asia on niin paljon nasevampi ilmaista englanniksi. Joten karhu kanssani.)
No, asiaan. Meninpä tuossa taannoin keväällä kommentoimaan erästä keskustelua naamakirjan "kuolaimetta, kengättä, kannuksetta"-ryhmässä. Siitähän meinasi soppa syntyä. Yhden ihanne on toisen kauhukuva. Keskustelun aiheena oli video, jossa Philippe Karl ratsasti yli kaksikymppisellä Odinillaan pelkkä kankiohja kädessä, suorittaen erinäisiä kouluratsastusliikkeitä. Menemättä sen tarkemmin videon sisältöön, kommentit vaihtelivat laidasta laitaan. Toisten mielestä video oli "karseeta katottavaa" (suora sitaatti), ja hevosparka viuhtoi hermostuneesti hännällään, kun ratsastaja nyppi sitä rajusti kankiohjasta ylöspäin ja kaiveli samalla pitkillä kannuksilla kylkiin. Toisten mielestä hevonen liikkui iloisesti ja korrektisti itseään kantaen, ja he kehuivat ratsastajan kevyttä tuntumaa. Minusta videolla liikkui tyytyväinen ja korrektisti ratsastettu sekä koulutettu hevonen, jonka hännän heilautuksista voisi arvailla, että sille esim. laukanvaihto vasemmasta oikealle saattoi olla vaikeampaa kuin toiseen suuntaan, mutta että siitä huolimatta se suoritti tehtävät hyvin ja hyvässä tasapainossa. Yritin löytä videota Youtubesta, mutta en onnistunut. Jos jotain kiinnostaa, sen varmaan löytää tuolta "kkk"-ryhmän sivuilta kun hiukan kaivelee taaksepäin. Vähän sen jälkeen osallistuin toiseen, erittäin hyvään ja vilkkaaseen keskusteluun toisessa FB-ryhmässä liittyen hevosen biomekaniikkaan, koulukseen jne., ja tämä keskustelu oli taas (enimmäkseen) erittäin miellyttävää seurattavaa. Tosin aina porukkaan mahtuu vähintään yksi inttäjä, joka ei hallitse keskustelun etikettiä tai ei muuten osaa ottaa muiden keskustelijoiden vasta-argumentteja kuuleviin korviinsa. Inttäjä vaan jatkaa oman agendansa jauhamista, vaikka muut keskustelijat puhuisivat ihan muista asioista. Nämä molemmat keskusteluketjut saivat minut taas jälleen kerran pohtimaan sitä, miten erilaisia totuuksia hevosmaailmasta löytyy.
Törmäsin jokin aika sitten todella oivaltavaan artikkeliin netissä. Otsikko kuului: "No, it's not your opinion. You're just wrong." Miten naulan kantaan sanottu! Miten (raivostuttavan) usein ihmiset kuittaavat vasta-argumentit aloittamalla oman argumenttinsa "minun mielestäni..."-fraasilla. On toki asioita, jotka ovat puhtaasti mielipidekysymyksiä, mutta myös paljon uskomuksia ja virheellisiä käsityksiä, joita ihmiset jääräpäisesti puolustavat "mielipiteinään". Artikkelissa esitettiin kaksi hyvin validia kysymystä, joita olisi kaikkien hyvä välillä pohtia:
1. Onko kyseessä todella mielipide? (Artikkelissa annettiin muutama kriteeri, joiden täytyy toteutua)
2. Jos kyseesssä on mielide, kuinka perusteltu se on, ja miksi olen tätä mieltä?
Mielipiteillä ja uskomuksilla on vissi ero. Mielipiteen totuusarvo määräytyy kunkin omassa päässä, siitä on vaikea kiistellä. Maksalaatikko maistuu pahalta. Mielipide. Totta, minun päässäni. Mutta uskomuksille täytyisi löytyä jonkinlainen ulkoinen referenssi, joiden pohjalta niiden todenperäisyyttä voi arvioida. Vaikka sinä uskot kuinka lujasti, ei se takaa, että olet oikeassa. Vaikka huutaisit omaa näkemystäsi kovempaa kuin muut, ei se tee siitä totta. Vaikka tuhannet tai jopa miljoonat olisivat kanssasi samaa mieltä, ei sekään takaa, että olet oikeassa. Toki jossain määrin se saattaa lisätä todennäköisyyttä, mutta ei sinällään ole tae totuudesta. Totuudesta kun ei voi äänestää. Tai huutaa kilpaa.
Ratsastusmaailma on täynnä uskomuksia, vanhoja käytäntöjä ja tapoja. Ja mielipiteitä. Usein kysymykseen "miksi" vastaukseksi saa "no siksi", "no se nyt vaan on niin" tai oma henkilökohtainen inhokkini, "näin on aina ennenkin tehty". Nuorenahan sitä uskoi mukisematta mitä ihmeellisimmät selitykset, ja harvoin tuli edes kysyttyä miksi. Sitä vaan tehtiin niin kuin käskettiin ja matkittiin esikuvia kyseenalaistamatta mitään. Nykyään olen tullut huomattavan kriittiseksi, eikä (lähes) mikään asema, titteli tai nimi pelkästään riitä vakuuttamaan minua. En tietenkään voi väittää olevani täysin immuuni tälle, ja jos Carl Hester väittää jotain, niin olen lähtökohtaisesti valmiimpi ainakin pohtimaan hänen totuuttaan kuin nimettömien nettiviisaiden julistusta. (On muuten asioita, joista olen eri mieltä kuin herra Hester.)
Miksi sitten ihmiset jaksavat kiistellä asioista, vaikka ovat ilmiselvästi (siis SINUN mielestäsi!) väärässä? Eivätkö ne tajua sitä? Miten ihmeessä ne eivät tajua? Miltä tuntuu olla väärässä? Näitä kysymyksiä on pohtinut “wrongologisti” Kathryn Schulz kirjassaan Being Wrong: Adventures in the Margin of Error sekä TED-puheessaan. Spoilaan seuraavassa hiukan juttua, joten jos haluat ensin kuunnella puheen, lopeta lukeminen tähän, ja palaa tekstiini myöhemmin.
"Being wrong feels like being right". Niin totta! Se, kun tajuat olevasi väärässä, tuntuu nöyryyttävältä, nololta, ärsyttävältä jne., mutta itsessään väärässä oleminen ei tunnu miltään. Jos et tiedä olevasi väärässä, kuvittelet olevasi oikeassa. Tuntuu ihan tyhmältä kirjoittaa näin itsestäänselviä asioita, mutta niinhän se on. Vertaus sarjakuvan Kelju K. Kojoottiin, joka säntää maantiekiitäjän perässä kielekkeen yli, ja jatkaa vielä juoksuaan ilmassa, kunnes tajuaa, että maa katosi jo alta, on harvinaisen osuva. Harva meistä kai haluaa olla väärässä. Ihmisillä on tapana toimia (mikäli resurssit sen sallivat) omien totuus- ja moraalikäsitystensä ohjaamina, uskoen, että heidän toimintansa on oikea tapa. Ja vaikkei sitä ääneen uskaltaisi tunnustaakaan, aika ajoin takaraivoon hiipii ajatus, että oma tapa on se ainoa oikea tapa. Muulla tavoin toimivat ihmiset ovat siis jollain tavalla väärässä, tai ainakin vähemmän oikeassa. Myönnän, syyllistyn tähän itsekin aika ajoin. Omaa toimintaa kohtaan on niin paljon vaikeampaa olla kriittinen kuin toisten touhuja kohtaan. Omat ajatukset ovat muka jotenkin arvokkaampia, fiksumpia ja ennen kaikkea oikeampia kuin toisin ajattelevien ja toimivien ihmisten. Sivistyneet ihmiset voivat kuitenkin olla asioista eri mieltä menemättä henkilökohtaisuuksiin ja toimia sulassa sovussa samassa yhteisössä, esim. tallilla.
1. Onko kyseessä todella mielipide? (Artikkelissa annettiin muutama kriteeri, joiden täytyy toteutua)
2. Jos kyseesssä on mielide, kuinka perusteltu se on, ja miksi olen tätä mieltä?
Mielipiteillä ja uskomuksilla on vissi ero. Mielipiteen totuusarvo määräytyy kunkin omassa päässä, siitä on vaikea kiistellä. Maksalaatikko maistuu pahalta. Mielipide. Totta, minun päässäni. Mutta uskomuksille täytyisi löytyä jonkinlainen ulkoinen referenssi, joiden pohjalta niiden todenperäisyyttä voi arvioida. Vaikka sinä uskot kuinka lujasti, ei se takaa, että olet oikeassa. Vaikka huutaisit omaa näkemystäsi kovempaa kuin muut, ei se tee siitä totta. Vaikka tuhannet tai jopa miljoonat olisivat kanssasi samaa mieltä, ei sekään takaa, että olet oikeassa. Toki jossain määrin se saattaa lisätä todennäköisyyttä, mutta ei sinällään ole tae totuudesta. Totuudesta kun ei voi äänestää. Tai huutaa kilpaa.
Ratsastusmaailma on täynnä uskomuksia, vanhoja käytäntöjä ja tapoja. Ja mielipiteitä. Usein kysymykseen "miksi" vastaukseksi saa "no siksi", "no se nyt vaan on niin" tai oma henkilökohtainen inhokkini, "näin on aina ennenkin tehty". Nuorenahan sitä uskoi mukisematta mitä ihmeellisimmät selitykset, ja harvoin tuli edes kysyttyä miksi. Sitä vaan tehtiin niin kuin käskettiin ja matkittiin esikuvia kyseenalaistamatta mitään. Nykyään olen tullut huomattavan kriittiseksi, eikä (lähes) mikään asema, titteli tai nimi pelkästään riitä vakuuttamaan minua. En tietenkään voi väittää olevani täysin immuuni tälle, ja jos Carl Hester väittää jotain, niin olen lähtökohtaisesti valmiimpi ainakin pohtimaan hänen totuuttaan kuin nimettömien nettiviisaiden julistusta. (On muuten asioita, joista olen eri mieltä kuin herra Hester.)
Miksi sitten ihmiset jaksavat kiistellä asioista, vaikka ovat ilmiselvästi (siis SINUN mielestäsi!) väärässä? Eivätkö ne tajua sitä? Miten ihmeessä ne eivät tajua? Miltä tuntuu olla väärässä? Näitä kysymyksiä on pohtinut “wrongologisti” Kathryn Schulz kirjassaan Being Wrong: Adventures in the Margin of Error sekä TED-puheessaan. Spoilaan seuraavassa hiukan juttua, joten jos haluat ensin kuunnella puheen, lopeta lukeminen tähän, ja palaa tekstiini myöhemmin.
 |
| Willi ja Vera |
"Being wrong feels like being right". Niin totta! Se, kun tajuat olevasi väärässä, tuntuu nöyryyttävältä, nololta, ärsyttävältä jne., mutta itsessään väärässä oleminen ei tunnu miltään. Jos et tiedä olevasi väärässä, kuvittelet olevasi oikeassa. Tuntuu ihan tyhmältä kirjoittaa näin itsestäänselviä asioita, mutta niinhän se on. Vertaus sarjakuvan Kelju K. Kojoottiin, joka säntää maantiekiitäjän perässä kielekkeen yli, ja jatkaa vielä juoksuaan ilmassa, kunnes tajuaa, että maa katosi jo alta, on harvinaisen osuva. Harva meistä kai haluaa olla väärässä. Ihmisillä on tapana toimia (mikäli resurssit sen sallivat) omien totuus- ja moraalikäsitystensä ohjaamina, uskoen, että heidän toimintansa on oikea tapa. Ja vaikkei sitä ääneen uskaltaisi tunnustaakaan, aika ajoin takaraivoon hiipii ajatus, että oma tapa on se ainoa oikea tapa. Muulla tavoin toimivat ihmiset ovat siis jollain tavalla väärässä, tai ainakin vähemmän oikeassa. Myönnän, syyllistyn tähän itsekin aika ajoin. Omaa toimintaa kohtaan on niin paljon vaikeampaa olla kriittinen kuin toisten touhuja kohtaan. Omat ajatukset ovat muka jotenkin arvokkaampia, fiksumpia ja ennen kaikkea oikeampia kuin toisin ajattelevien ja toimivien ihmisten. Sivistyneet ihmiset voivat kuitenkin olla asioista eri mieltä menemättä henkilökohtaisuuksiin ja toimia sulassa sovussa samassa yhteisössä, esim. tallilla.
Molemmille lukijoilleni on varmasti käynyt selväksi, että olen (lievästi sanottuna! :D ) innostunut tästä Science of Motion-jutusta. Siitä ollaan montaa mieltä, ja ainakin totuus.netin (lue: hevostalli.netin) mukaan menetelmä on itse saatanasta (tai vaihtoehtoisesti nössöjen tätien tapa tappaa hevosen luontainen eteenpäinpyrkimys, kun eivät ne muuten uskalla ratsastaa nykyaikaisilla, vireillä jalostusoreillaan...).Olen jo aikaa sitten lakannut murehtimasta sitä, mitä muut meidän touhuista ajattelevat, joten en vaivaa asialla päätäni yleensä sen suuremmin. Tämä menetelmä on minulle tarjonnut ainakin toistaiseksi parhaat argumentit teoriapuolella ja toimivat työkalut käytännössä. Olenko oikeassa vai väärässä tässä, kuka tietää?! Aika mahdollisesti näyttää, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen vielä suht tukevasti kovalla maaperällä. Beep-beep!
 |
| Kojootti ja hänen maantiekiitäjänsä etsimässä kouluratsastuksen syvintä olemusta. Kuva: Joanna Kultanen |
