Mini-Maanantai

Varoitus: Seuraava teksti sisältää ällöttävää hehkutusta ja itsensä olalle taputtelua. Myös pitkällisiä treeniselostuksia karttavat lukijat voivat tuntea ahdistusta tekstin johdosta. 

Eilen oli taas pitkästä aikaa kuukauden kohokohta, eli Mini-maanantai! Sunnuntain seikkailusta huolimatta (vai siitä johtuen?!) Willi oli tosi hieno, ja taas ylitettiin itsemme! Jotenkin se tuntuu olevan toistuva trendi aina kun joku on katsomassa mun perään ja patistamassa nostamaan vaatimustasoa, mutta niin kai sen pitääkin mennä.

Aloitettiin taas maasta käsin, ensin suoristus pienessä käynnissä, sitten avot molempiin suuntiin ja lopuksi esittelin ylpeänä miten meidän sulun alkeet nykyään sujuvat. Mini vähän korjasi mun omaa asentoa, mutta muuten menee hyvin, ruvetaan vaan pikkuhiljaa vaatimaan oikeaa sulkua, eli pitämään huoli myös taivutuksesta. Nyt olen ollut tyytyväinen, että Willi väistää mua kohti, enkä ole puuttunut sen etupään asentoon. Jatkossa koitetaan saada avon kautta uralla hyvä taivutus, ja säilyttää sama asento samalla kun pyydän ristiaskeleita kentän keskustaa kohti.

Maasta käsin suoristettu hevonen oli heti hyvin avuilla ja ja suhteellisen suora, kun nousin selkään. Hetkeksi unohdettiin mitä takapää tekee, ja mietittiin enemmän sitä miten Willi kantaa lapansa. Se on vasenkätinen, joten sillä on taipumus pudottaa paino vasemmalle etujalalle. Raippa otettiin siksi vasempaan käteen, ja aina kun Willi meinasi pudottaa vasemman lavan alas, pienellä raipan kosketuksella aktivoitiin sen puolen lihaksia ryhdistäytymään ja nostamaan rintakori suoraan. Takajaloista huolehtiminen jätettiin hevosen itsensä hoidettavaksi, jotta se oppisi itsekin huolehtimaan omasta suoruudestaan, eikä ratsastajan tarvitsisi koko ajan ylläpitää suoruutta. Lapojen asennon havainnoinnin helpottamiseksi levitin hiukan molempia käsiä (tuntuma kuitenkin hyvin kevyt, eli ohjilla ei suoristeta kaulaa), jolloin on helppo nähdä, onko hevonen lavoistaan suora. Kun tämä toimi, tehtiin vielä nopeasti avot molempiin suuntiin, edelleen erityisesti vasenta lapaa vahtien.

Käyntiä  ei sen pidempään hierottu, vaan muuten työskentely tehtiin ravissa. Mini oli sitä mieltä, että vaatimustasoa pitää nostaa, muuten kehitys tyssää. Siis pois mukavuusalueelta! Ensin ympyrällä ravin perustahti kuntoon, ja selän palikat ojennukseen. Tarvittaessa autetaan hevosta pyytämällä sisätakajalkaa vatsan alle ja kontrolloimalla etuosaa asetuksella ulos, erityisesti oikeassa kierroksessa, kun vasen lapa on ulkopuolella. Eli same old thing! Mini neuvoi, että tätä voi korostaa tekemällä pienemmän voltin vastataivutuksella, erityisesti voltin loppupuolella Willi sai taas kroppansa järjestykseen ja tasapainoon. Tehtiin ravissa muutama kahdeksikko, ja suunnan muutoksissa korjattiin tasapaino tarvittaessa tuolla pikkuvoltilla. Hyvin sujui, vaikkei me olla kovin pitkiä pätkiä yhteen putkeen ravattu!

Minähän olin tässä kohtaa jo ihan ällistynyt siitä miten hyvin ja pitkiä pätkiä Willi pysyi ravissa hyvässä tasapainossa, mutta lisää oli tulossa! "Jatka seuraava pitkä sivu suoraan avossa", tuli ohje. Sekunnin sadasosan ajan ehdin ajatella, että eihän me sellaista voida tehdä, ei Willi pysty! Mutta vaiensin nopeasti tuon pienen äänen päässäni ja keskityin vain siihen flow-fiilikseen, mitä oltiin saavuttamassa. Eihän se avo vielä ihan kasassa pysy koko pitkää sivua, mutta jostain on aloitettava, ja hyviä pätkiä saatiin aikaan! "Kulman jälkeen ratsasta sulkua kohti kentän keskustaa". Siis häh, sulkua ravissa, me?! Not happening! No jotain sinne päin kuitenkin, muutama askel kerrallaan, ja korjaus aina takaisin avoon kun meni liian vaikeaksi. Välillä palattiin taas ympyrälle miettimään ravin tasapainoa ja laatua, ja ratsastajan vaikutusta istunnalla. Minun pitää olla jämäkkä, kroppa stabiilina ja antaa Willille rauhallinen, hidas tahti ravissa. Ei niin, että menen mukaan Willin tahtiin. Ja voi pojat mitä pätkiä tuli, kun oikein itse skarppasin ja hidastin omaa istuntaa, Willihän melkein leijui aina muutamia oikein ilmavia ja hitaita askelia! Ja se herkkyys millä se reagoi mun istuntaan, kun olen itse tasapainossa, pitää olla tarkkana ettei itse liioittele omia apuja. Siltä voi pikkuhiljaa pyytää enemmän energiaa askeleisiin, ilman että se menettään tasapainon! Ei kovempaa, eikä pidempiä askeleita, vaan enemmän ilmaa mahan alle ja koukistusta takajalkoihin. Ihan uskomaton fiilis, olisin varmaan nauranut ääneen jos en olisi ollut itsekin niin keskittynyt omassa kropassa tunteeseen siitä, että todella ratsastan ravia, enkä vain matkustele pikku-pikku hölkkää. Vielä pitää olla tarkkana ettei Willi mene liian alas edestä, ja reilusti nostaa pienellä ja nopealla otteella kun näin käy. Muutenkin Willi tarvitsee ravissa vähän vahvemman tuntuman suuhun kuin käynnissä, ainakin toistaiseksi.

Lopuksi saatiin läksyksi ruveta harjoittelemaan vielä vaativampaa tehtävää. Mini alusti tämän rohkaisevasti, että tämä on tosi vaikeeta, varmaan liian vaikeaa vielä, mutta tätä kohti pitää lähteä jatkossa etenemään. Harjoitus aloitetaan pitkän sivun alussa aika jyrkällä avolla, siitä säilyttäen kulma uraan nähden vaihdetaan taivutuksen suuntaa, jolloin saadaan aikaan vasta(sulku)taivutus. Tästä vielä ennen kulmaa palautetaan taivutus avoon. Alustuksen jälkeen ajattelin mielessäni että joo, kyllä me tohon pystytään, käynnissä. Sitten mulle ilmoitettiin, että siirry raviin ja kokeillaan! Käyntihieromiset pitää näköjään unohtaa! No eihän se meiltä vielä ihan näin onnistunut, mutta koitettiin helpotettua versiota, jossa ensimmäinen pitkä sivu tehtiin avoa, lyhyen sivun läpi säilytettiin taivutus, ja seuraavalla pitkällä sivulla heti kulman jälkeen avon kautta vastataivutukseen. Oikeassa kierroksessa tehtävä onnistui sinne päin, vaikka Willi ei täysin pysty kantamaaan selkäänsä vastataivutuksessa. Vasemmassa kierroksessa sillä meni pasmat vielä pahemmin sekaisin, ja se meinasi hukata ravin kokonaan, mutta tämä oli oikeastaan ihan odotettuakin. Herran jestas, mehän tehtiin moneen moneen kuukauteen ekat avotkin ravissa vasta tunnin alussa!

Tähän oli hyvä kuitenkin lopettaa, Mini oli hurjan tyytyväinen Willin edistymiseen, ja patisti mua vaan nostamaan vaatimustasoa. Pitänee ruveta tekemään työskentelyt ravissa, heti kun Willi on käynnissä suora ja selkä oikein. Ihan viimeinen siirtyminen raviin oli jo sitä luokkaa, että sellaisen voisi esittää kouluradallakin ja saada hyväksytyn arvosanan! Satulattomuuden mukanaan tuoma alkuvuoden takapakki on nyt virallisesti voitettu ja kehityksen suunta käännetty parempaan. Jei!

Wapaus, Weljeys ja Wihreä ruoho.

Onpa taas ollut kouluratsastuspainotteinen viikonloppu takana! Pääsin jo lauantaina aamulla seuraamaan eversti Carden privaattivalmennuksia, ja illalla istuimme ihanalla dinnerillä keskustellen, kuinkas muuten, hevosista (ja vähän tallikoiristakin!) Sunnuntaina oli vuorossa yleisöklinikka, ja yleisöä hemmoteltiin paitsi mahtavalla säällä ja upeilla ratsukoiden suorituksilla, myös kuohuviinillä (tai minun tapauksessa pommacilla) ja valaisevilla huomioilla ratsastuksesta. Valaistuneena, valistuneena ja intoa puhkuen matkasin klinikan jälkeen tallille treenaamaan (melkein yhtä hienoja) kuvioita ja viimeistelemään Willin säätöjä maanantain Minin tuntia varten. Tai siis tämä oli suunnitelma...

Koska tallitie on routakuoppien tasoituslanausten jäljiltä taas melkoista kivipeltoa (mistä ihmeestä niitä kiviä aina vaan nousee niin valtavat määrät pintaan?), ollaan me nyt muutamana päivänä suoritettu alkukävelyt laitumella. Aita on yhdestä kohtaa avattu, joten siellä pääsee kulkemaan oikein mukavan lenkin ison metsäsaarekkeen ympäri. Lenkin alussa joudutaan nouseman pätkä metsäpolkua pitkin ja sitten laskeutumaan takaisin alas laitumelle. Willi oppi kerrasta mitä on luvassa, joten se on hyvin innokas ja reipas kun käännytään metsään. Valitettavasti metsäpohjainen jyrkkä rinne on tallautunut vähän puuroiseksi, joten ison ja ryysivän hevosen kanssa sen laskeutuminen on melkoista taiteilua. Willi otti laskeutumisen lopun sen verran isolla loikalla, että riimunnarusta loppui mitta kesken, ja mulla oli vaihtoehdot tempautua puskaan hevosen perässä tai päästää irti. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Ei siinä mitään, Willi jolkotti muutaman askeleen eteenpäin, painoi nenän maahan ja alkoi syödä orastavaa laidunruohoa. Tässä kohtaa tarina olisi voinut jatkua normaaalin päiväjärjestyksen mukaan (hevonen kiinni, ja lenkki jatkuu yhtä matkaa), ellei herra murphy olisi lakeineen astunut mukaan.

Tietenkään en ollut osannut ennakoida tilannetta ja kieputtanut ohjia leukahihnan alle turvaan (tosin puolustukseksi täytyy sanoa, että pidän ohjat vapaina kaulalla siitä syystä, että me teemme metsälenkilläkin usein pieniä pätkiä maasta työskentelyä, jolloin tarvitsen ohjia, ja niiden kieputtelu ja avaaminen edestakaisin on kovin aikaavievää. Seliseli.) Tietenkin ohjat lensivät Willin kaulan yli maahan, kun hevonen kiskaisi nenän kohti tuoretta ruohoa. Tietenkin Willi astui ohjien päälle, ihan kuolaimen viereen. Tietenkin se ehti liikahtaa ja nostaa pään ylös, juuri kun olin ehtinyt sen luokse ja yritin varovasti irrottaa ohjia kuolainrenkaasta. Tietenkin siinä vaiheessa mun ah niin kauniit ja sirot pyöröommellut suitset sanoivat "naps", kun poskihihnojen kiinnitysremmit antoivat periksi. Great...

No tilannehan ei sinällään ollut (vielä!) kovin paha. Kuolaimet tippuivat maahan, mutta olihan hevosen päässä yhä niska- ja turpahihnat, eli käytännössä riimu. Naru kiinni turpahihnan läpi ja mars takaisin talliin vaihtamaan varasuitset päähän. Olisin toki voinut jatkaa lenkkiä eteenpäin turpahihnasta taluttaen tasaista laidunta ja tallitietä pitkin. Sen sijaan neroudessani päätin kääntyä takaisin lyhintä, mutta haasteellista reittiä pitkin, eli edesä oli sama kohtalokas off-road osuus metsän kautta tielle. Jos en suitsien kanssa saanut Williä jarruteltua rinteessä, niin minkälaiset mahikset luulette mulla olleen pelkän turparemmin kanssa?! Sama valtava loikka, tällä kertaa ylämäkeen, ja hevonen irti. Sen sijaan, että Willi olisi lähtenyt kohti tallia saatika pysähtynyt, se päättikin kääntyä metsäpolkua pitkin toiseen suuntaan, ja kipusi hyvin ketterän näköisesti rinnettä ylös kohti tallin takana nousevia kallioita. O-ou! Naru roikkui hetken aikaa mukana, kunnes kuului uusi naps, ja turpahihnan niskaosa meni poikki. Löysin hevosen lopulta rinteen yläpäästä (polku oli tässä vaiheessa jo hävinnyt, joten aika risukossa oltiin), mutta hallintalaitteet alkoivat olla vähissä. Kieputin riimunnarun niskan takaa ja turvan ympäri jonkinlaiseksi naruriimuksi, mutta edessä oli pitkä ja jyrkähkö laskeutuminen huonoa polkua pitkin, eikä minulla kunnon narua josta saisi vähän lisämittaa käteen. Vähän matkaa päästiin jotenkuten yhtä matkaa alas, mutta lopulta totesin että molempien kannalta turvallisempaa lienee päästää hevonen laskeutumaan itse alas, ettei olla molemmat nurin. Ohjasin Willin oikeaan suuntaan ja annoin sen itse huolehtia itsestään. Voitte arvata, minkä vaihtoehdon se valitsi seuraavista: laskeutui alas ja a) jäi odottelemaan omistajaa napsien suuhun metsän antimia, b) jatkoi matkaa omin päin tallin pihaan (jonne oli matkaa ehkä sata metriä tietä pitkin!) vai c) paineli takaisin laitumelle. No tottakai.

Tässä vaiheessa tarinaa suitsista ehjinä poskihihnat, leukahihna ja otsahihna. Niskahihna ja turpahihna kelvottomia.

Tässä vaiheessa alkoi itku ja nauru kilpailla siitä kumpi nousee pintaan. Hevonen siis kirmaa (ja siis tällä kertaa se ei todellakaan pysähtynyt heti ruoholle päästyään!) ympäri laidunta, sillä on päässä vain hutera naruviritys ja edelleen vaihtoehdot on joko pitkä, mutta tasainen patikointi tai se perhanan mäkinen metsäpätkä. Joku järjen hiven sai tässä vaiheessa äänensä kuuluviin, ja marssin nöyränä ilman hevosta talliin hakemaan asiamukaisempia varusteita, kunnon riimua ja liinaa. Ainoa lohdutukseni oli, että hevonen on jokseenkin turvassa aitojen sisällä (suljettu alue lukuunottamatta kahta kulkureittiä) ja että tallilla ei ollut muita todistamassa mun tohelointia. Paremmin varustettuna palattuani rikospaikalle lähestyin rauhassa laiduntavaa hevosta, mutta sepä päätti, että tää reissu ei olekaan vielä ohi. Willi ei antanut kiinni! Vaikka mulla oli porkkanaa kädessä! Ja siis Willi ei ikinä ole tehnyt vastaavia ohareita, sehän tulee maneesissa kutsusta luokse, ja muutenkin porkkanapolettien perässä heittää vaikka voltin kierteellä jos pyydetään! Pääsin sen luokse sen verran, että irrotin (big mistake!) naruviritelmän, mutta juuri kun olin pukemassa sille oikeaa riimua päähän, otti se taas ritolat. Tätä kissa- ja hiirileikkiä jatkettiin yhä pidemmälle laitumelle (olenhan maininnut, että meillä on aika hulppean kokoiset laitumet hevosilla?) Pääsin pari kertaa jo kosketusetäisyydelle, mutta en saanut riimua pujotettua päähän. Lopulta Willi pysähtyi sen verran maukkaan ruohomättään kohdalle, että ehdin paikalle ja sain ujutettua narun sen kaulan ympärille. Hetken se  tuntui vieläkin harkitsevan pakoa, mutta ehdin työntää porkkanaa sen nenän eteen ja sain vihdoin riimun sen päähän. (Sekunnin sadasosan ajan ehdin harkita jo napakkaa komentamistakin tässä vaiheessa, mutta se olisi todennäköisesti vain vauhdittanut pakoa, joten turvauduin pelkurimaisesti lahjontaan.) Henkeä pidätellen ja kädet jännityksestä melkein täristen sain vielä liinan lukon kiinni riimuun ennen kuin Willi ehti kaivata menetettyä vapauttaan. Sanomattakin on selvää, että valitsin vihdoin sen järkevän ja tasaisemman paluureitin, joka tosin tässä vaiheessa ei ollut enää edes pidempi vaihtoehto.

Wapaus! Wihreää ruohoa! Tässä vaiheessa Willin päässä ei ollut enää edes riimunnaruviritelmää. Tämän enempää en karkureissusta hoksannut ottaa kuvia, oli kiire pyydystää vapauden makuun päässyttä eläintä. Ja tämä oli jokseenkin se matka, jonka etäisyydelle Willi mut päästi ennen kuin se siirtyi uusille apajille.

Ellei seuraavana päivänä olisi ollut Minin tuntia, olisin varmaan lyönyt hanskat tiskiin järkevän ratsastuksen suhteen, mutta nyt oli pakko tehdä nopea pit stop tallissa, pukea kakkossuitset päähän ja suunnata maneesiin. Se oli (tietenkin!) täynnä esteitä kisojen jäljiltä, muoviankkoineen ja uusine erikoisesteineen, mutta päätin että se nyt ei tässä katastroofissa enää tunnu missään. Koitetaan luovia esteiden välissä. Karsinassa suitsia vaihtaessa Willi oli jo nostellut vasenta etusta, mutta ajattelin että se vaan kuopi ja kiukutteli kun sen karkureissu vihreän ruohon perään oli keskeytetty. Maneesissa se edelleen tarjosi minulle vasenta etustaan, ja hetken ajattekin jo, että onko se kuitenkin satuttanut jalkansa ryteikössä. Lähempi tarkastelu osoitti, että syynä oli onneksi vain suojan sisään mennyt oksanpätkä. Vastoin ennakko-odotuksia Willi oli lopulta harvinaisen kiva ratsastaa, ja tein nopeasti peruskuviot käynnissä; suoristukset, avot, puolipiruetit ja sulut. Kun kaikki toimi, tulin alas ja pyysin vielä maasta käsin suorana käyntiä, avoa ja sulun alkeita (jonka Willi on vihdoin keksinyt, hurraa!) Kokeiltiin vähän raviakin, mutta muuten totesin että turha sen pidempään hieroa juttuja. Katsellaan sitten huomenna miten hyvin, huonosti tai hyvin huonosti sain Willin avuille.

Pojo-parankin elämä on tällä hetkellä täynnä sen mielestä kohtuuttomia rajoitteita. Tallin omalla nuorella nartulla on juoksuaika, joten pariskunta on eristetty toisistaan. Hajut tietenkin kertovat Pojolle mikä on tilanne, joten reppana on lemmestä ihan sekaisin, ja kotonakin ramppaa ulos ja sisään jatkuvasti. Illalla juuri ennen kotiinlähtöä tallilla päästin Pojon vapaaaksi, kun sen nuorikko oli mennyt jo sisälle, ja lemmenkipeän koiran liehittelyn kohteeksi joutui varmaan maailman kärsivällisin tallikissa (joka on leikattu uros!) Pojoa ei siis ainakaan voi ennakkoluuloiseksi kutsua, poikien välistä rakkautta yli lajirajojen! Pojo liehitteli, kierteli ja nuoli kissan pään ihan läpimäräksi, kunnes kissaparka lopulta päätti että nyt riittää, ja poistui paikalta.

Poikien välistä ystävyyttä, Pojon puolelta läheisempää kun kissan puolelta. Maailman kärsivällisin tää meidän tallikissa!

Että sellanen oli meidän viikonloppu, entäs teillä?

Tuulisen torstain tehotreeni

by Willi:

Alkuverryttelynä talutetaan omistaja tarhasta talliin peruutellen, pyörien, loikkien ja tanssahdellen. Innostetaan naapuritarhan kaveri mukaan leikkiin, ja suoritetaan synkronoitua pukittelua.

Jatketaan maastokävelyn aikana puhinalla, pärinällä, muutamalla kokovartalojähmettymisellä pää taivaassa ja säpsyilyllä. Välissä toki marssitaan reipasta käyntiä.

Varsinainen työskentely suoritetaan kentän aitojen sisällä. Aluksi käydään melkein piehtaroimassa, mutta viime hetkellä korvataan tämä toiminta päästä päähän pukkilaukalla. Jatketaan muutama kierros siirtymisiä pörinäravista pukkilaukkaan ja takaisin, suunnan vaihdot tehdään äkkipysäyksellä kentän nurkassa. Sopivissa väleissä suoritetaan muutama freestyle levade ja vasemman etujalan heitto ilmaan.

Kun omistaja on ymmärtänyt, että tänään ei muuten ratsasteta ulkokentällä, siirrytään maneesin seinien suojaan. Iltaporkkanoiden turvaamiseksi tehdään kuuliaisesti maasta käsin työskentelyä, ja palkitaan kärsivällinen omistaja lopulta täydellisellä askeleella ulkotakajalalla sisäänpäin eteen JA ristiin. Tästä tyytyväisenä hän toteaa, että nyt on hyvä hetki lopettaa, eikä muista kiivetä selkään ollenkaan. Mission accomplished!

Terveisin, Willi

"Tuolta se tuli ja tuohon suuntaan se meni."

Väliaikatietoja

Celinan klinikan raportin seuraavaa osaa odotellessa (kukahan sen kirjoittais?) tulin kertomaan hiukan väliaikatietoja.

Satula on tilattu! Toimitusaika on tosin yli kaksi kuukautta, joten käytännössä menee kesään asti että saan sen kotiin. Päädyin lopulta Amerigon mittatilaussatulaan, koska löysin käytettynäkin kaksi melkein sopivaa Amerigoa. Jotain hyvää niissä siis täytyy olla. Tilaukseen lähti Amerigo Classic Dressage leveydeltään +3 ja istuin 17,5". Satulan toppauksista tehdään vielä ekstrapehmeät. Ratsastajaa varten satulan siipi tulee pitkänä ja se leikataan eteenpäin. Leveydessä on huomioitu se, että aluksi satulan alle laitetaan lampaankarva paikkaamaan kadonneita selkälihaksia, ilman karvaa sopiva leveys olisi ollut tällä hetkellä +2,5. Tuntui kuitenkin varmemmalta ottaa satulaan hiukan ns. "kasvunvaraa." Satulan hintakaan ei lopulta ollut mitenkään tähtitieteellinen, esim. standardimallinen Prestigen D1 maksaa uutena selvästi enemmän.

Kuntokuuri on myös polkaistu käyntiin! Hevoselta pitäisi saada massaa siirrettyä vatsasta ja alakaulasta ylälinjaan, joten koitan pikkuhiljaa kesää kohti lisätä Willin liikuntaa. Tämä tarkoittaa pidempiä kävelylenkkejä päivittäin ja ratsain enemmän ravia ja laukkaa. Maanantaina otettiin kevään ensimmäiset laukat ulkokentällä, ja Willi liikkui ja käyttäytyi oikein hienosti. Tänään treenin painopiste oli käynti-ravi-siirtymisissä, ja ravi tuntui lopuksi taas oikein kelvolliselta. Willi painuu helposti liian etupainoiseksi ravissa, joten toivottavasti siirtymisten avulla tähän saadaan parannusta. Ja siirtymiset ovat minullekin hyvää treeniä, koska niitä tehdessä huomaa heti, jos vaan matkustelee selässä eikä valmistele asioita ja huolehti tasapainosta (sekä omasta että hevosen). Willi laukkasi maanantaina yllättävänkin hyvin, kun ottaa huomioon miten vähän sen kanssa on laukattu viime aikoina. Vasemmassa kierroksessa takajalat polkivat oikein hyvin, oikealle vähän heikommin. Oli ihan sellainen tunne, että tätä laukkaahan voisi jo lähteä työstämäänkin. Tänään hierottiin ravia niin paljon, että otin vain muutaman kierroksen letkeää laukkaa ympäri kenttää, miettimättä sen kummemmin mitä takajalat tekevät.

Rentoa ravia ja reipasta laukkaa. Kevään ekat kenttälaukat!

 

Ratsastajakin on kurinpalautuskuurilla, teemana kolmen sanan mantrat: "Irrota-vasemmasta-ohjasta" ja "korjaa-ensin-jalalla". Näitä hoen itselleni ratsastaessa. Aina väliin mahtuu myös "muista-oma-ryhti", koska olen niin monet kerrat havainnut, että omalla selän asennolla on todella merkittävä vaikutus siihen, miten Willi kantaa selkäänsä. Turha ährätä sisätakajalkaa vatsan alle ja nyppiä edestä asetusta ulos, jos samalla itse istun kuin perunasäkki. Kun muistan oikaista ja venyttää oman runkoni suoraksi ja jämäkäksi, ei yleensä enää tarvitse ährätä mitään muuta, Willi suoristuu samalla. So simple, miten se silti niin usein unohtuu?

"Muista-oma-ryhti". Sen lisäksi, että se vaikuttaa hevosen ryhtiin, näytät paremmalta jos satut kuvaan!

Celinan klinikka sai minut myös tajuamaan, miten paljon ähellän Willin suun kimpussa, vaikka tuntuma suuhun enimmäkseen onkin hyvin kevyt. Tästä johtuen olen klinikan jälkeen yrittänyt hiukan "uudelleenkouluttaa" Williä kevyille pidättäville avuille. Kauhukseni nimittäin huomasin, että meiltä ei onnistu alkutunnista edes yksinkertainen(ko?) käynnistä pysähtyminen ilman, että Willi painaa vastaan ja jännittyy kaulasta. Aluksi kun nousen selkään, me tehdäänkin nykyään muutama kierros molempiin suuntiin pelkästään pysähdyksiä ja käyntiin siirtymisiä niin, että koitan minimoida avut; seis tapahtuu vain ohjalla, ja niin että nostan ohjaa ylös ja hiukan värisytän sitä, en vedä taaksepäin. Alkuun tämän kanssa taisteltiin ja jouduin ottamaan aika voimakkaitakin pidätteitä, mutta viikon jälkeen Willi toimii jo vähän paremmin. Ei tämä missään nimessä ole vieläkään ihan helppoa, ja aina kun Willi rojahtaa hiihtelemään liian pitkää (etupainoista) askelta, kestää pysähtyminen vielä liian pitkään. Se ei kuitenkaan enää jännity niin pahasti kuin aluksi. Käytän pysähdykseen mieluummin enemmän askeleita ja aikaa, kunhan se tulee kevyellä ohjasotteella. En tiedä onko tämä paras tapa, mutta katsotaan josko se tuottaisi toivotun loputuloksen. Suunta ainakin on varovaisen oikea. Otin kokeiluun pitkästä aikaa Willin vanhat suitset, joissa on hannoverilainen turparemmi, josko sillä olisi vaikutusta. Pysähdyksen jälkeen annan Willille täysin vapaan ohjan (ts. tuntuma kokonaan pois) ja liikkeelle lähdetään löysin ohjin, pienellä pohkeen hipaisulla. Tämä siksi, että haluan korostetusti huolehtia siitä, että olen selkeä avuissani; ohja hidastaa ja pohje pyytää eteen, mutta ei yhtaikaa. Sivuvaikutuksena Willi on toki herkistynyt eteenpäin pyytäville avuillekin, mikä aiheuttaa pientä ongelmaa sitten, kun pyydän sitä astumaan sisätakasella mahan alle. Willi reagoi pieneen pohjeapuun, mutta liikaa eteen ja liian vähän sivulle, mikä hankaloittaa suoristumista, koska Willi työntää eteenpäin enemmän kuin sen selkä osaa kantaa. Vauhti tulee ulos ulkolavasta, joka karkaa ulos, ja jota joudun hidastamaan ulko-ohjalla. Ja juuri kun koitan opettaa itseäni ja hevostani siihen, että en ota suusta samalla kun pyydän jalalla... :)

Oikeasta ohjasta osaan paljon paremmin myödätä kuin vasemmasta. Tässäkin ohja melkein roikkuu.

No nyt pari päivää on taas mennyt käyntitehtävät (suoristukset, avot, sulut ja käyntipiruetit) paremmin. Viime viikolla olin ehkä itsekin vähän hukassa kun koitin muuttaa omaa ratsastusta ja käden käyttöä. Niin kai siinä usein käy, että kun alkaa opetella jotain uutta, vanhat tututkin tehtävät muuttuvat yhtäkkiä vaikeiksi. Nyt näyttää, että palaset alkavat tulla takaisin oikeille paikoilleen. Vielä reilu viikko mennään itsenäisesti, ja sitten on onneksi luvassa Minin valmennus!

Willi on tässä kuvasta minusta oikein hieno ja ryhdikäs! Keskitytään molemmat kovasti avotaivutukseen vasemmalle. Eihän vasen ohja vedä?!

Kiitos ahkerille kameranaisille Tia (käynti- ja ravikuvat) ja Tuuli (laukkakuvat)! Tosin jos olisin tiennyt, että me joudutaan kameran eteen, olisin laittanut Willille ne nätimmät suitset, ettei Willi olisi näyttänyt pitkänaamaiselta lehmältä... :P

Celinan klinikka, osa 1: kommunikaatio

Huh, nyt tuntuu siltä, että työn alla on niin iso aihe, että kirjoittaminen melkein pelottaa. Pelkään, että en osaa tehdä oikeutta asialle, etten saa välitettyä eteenpäin sitä viestiä minkä haluaisin. Mutta koska olen jo useammalle ihmiselle luvannut kirjoittaa klinikasta, pakkohan se on yrittää. Koitan pilkkoa klinikan antia pienempiin osiin, mutta itseni tuntien teksti varmaankin sinkoilee ja rönsyilee otsikossa rajatun aiheen ohi moneen otteeseen. Ja varoitus: olen todellakin aivan noviisi tällä alalla, joten voin vain kirjoittaa siitä mitä näin ja miten itse asiat ymmärsin. Älkää ottako tätä tekstiä totuutena akateemisesta ratsastuksesta, koska yhden klinikan aikana ehtii yksi ihminen nähdä ja omaksua vain pienen murusen isosta kokonaisuudesta.

Monen mielikuva klassisesta tai akateemisesta ratsastuksesta on se, että hömpötellään maneesissa ympäriinsä löysin ohjin eikä vaadita hevoselta mitään. Ja siltähän se itse asiassa aluksi saattaa näyttääkin. Oikeastaan, sitähän se itse asiassa onkin! Lukuun ottamatta tuota kohtaa ettei vaadita mitään. Nimittäin vaaditaan paljonkin, sekä ihmiseltä että hevoselta, mutta ei voimalla, eikä tappelemalla. Vaaditaan rentoutta, irtonaisuutta, keveyttä, herkkyyttä, keskittymistä, kuuliaisuutta. Niin ja on se paljon muutakin. Helppoa, vai mitä?

"First have a relationship where you and your horse can survive, after that we can go on other stuff."

Kaiken perusta on hyvä suhde hevoseen, molemminpuolinen luottamus ja kunnioitus. Me kaikki varmasti rakastamme hevosiamme, ja haluamme niille vain hyvää. Hevosen kanssa pitää olla ystävä, mutta ystävät eivät kävele toistensa yli. Varsinkaan, jos ystävä painaa kymmenen kertaa enemmän kuin minä, en todellakaan halua, että ystävä ei kunnioita minun henkilökohtaista tilaani tai yrittää pompottaa minua mielensä mukaan. Toisaalta minäkään en saa öykkäröidä ja komennella ystävääni mielin määrin. Ja tätä ei pidä käsittää niin, ettei hevosta saa pitää ns. kurissa ja nuhteessa (en pidä tästä sanonnasta, mutten löytänyt parempaakaan, ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan), päin vastoin. Jotta hevosen kanssa ei tarvitse tapella, ja jotta molemminpuolinen luottamus löytyisi, täytyy molempien osapuolien pelata samoilla säännöillä. Celina on itse lempeys hevosten ja ihmisten kanssa, mutta jos/kun tarve vaatii, korjaus tulee salamannopeasti, ja oikealla intensiteetillä. "Be precise", apujen ajoituksessa ja kohdistuksessa. Jos hevosen halutaan seisovan paikallaan, sen on seistävä paikallaan. Mutta se pitää opettaa hevoselle, muuten tilanne ei ole reilu. Hevonen ei saa tulla ihmisen tilaan, ja jos se yrittää, se lähetetään heti pois. Työskentelytilanteessa työskennellään, ei haahuilla ympäriinsä, eikä tuijotella muualle. Tarkkuus on todellakin hyvä sana kuvaamaan sitä, miten Celina kommunikoi hevosen kanssa. Kun avut ovat selkeät, tarkat, ja niiden ajoitus on oikea, riittää hyvin pienet avut. Selkeästi kuiskattu viesti menee paremmin perille kuin älämölön ja hälinän keskeltä huudetut käskyt. Kehonkieli on tärkeää, varsinkin kun työskennellään maasta käsin. Hevonen tulkitsee ihmisen asentoa ja peilaa sitä. Jos hevosen omistajalla oli vaikeuksia itse ymmärtää tai saada hevonen ymmärtämään jotain tehtävää, Celina meni kädestä pitäen näyttämään mitä hän haluaa. Ja vaikka hevoset oli Celinalle vieraita, reagoivat ne poikkeuksetta hyvin nopeasti oikealla tavalla.  Katsojakin näki, miten vähän Celina teki, mutta kun tekee juuri oikeita asioita, vähän on juuri sopivasti.

Akateemisessa ratsastuksessa tärkeä työkalua on kapsoni, joten aluksi hevosen suussa ei ole kuolainta lainkaan. Kapsonissa on turvalla kolme rengasta: yksi keskellä, ja kaksi sivuilla. Keskirengasta käytetään maasta käsin työskennellessä (groundwork) ja juoksuttaessa (longing), ja sivuilla olevia renkaita ratsastettaessa ja in-hand-työskentelyssä (eli ns. ratsastus maasta käsin, hevosen vierellä). Edistyneemmän hevosen kanssa kapsoniin yhdistetään kankikuolain ja kahdet ohjat, ja lopulta voidaan työskennellä pelkällä kangella. Akateeminen kapsoni poikkeaa paljon esim. minun käyttämästä juoksutuskapsonista, jossa on raskas raudoitettu turpaosa, ja joka asettuu hevosen päähän kuten englantilainen turpahihna. Akateemisen kapsonin turpahiha on kevyempi ja sen paikka on alempana, hevosen nenän pehmeän osa päällä, ja se on lyöhästi kiinni, mutta kuitenkin niin, ettei se pääse liikaa liikkumaan ja häiritsemään hevosta. Vähän kuten remonttiturpahihna. Kapsonin avulla opetetaan hevoselle mm. oikea tapa asettua niskasta, mikä on kuolaimen kanssa hyvin paljon hankalampaa. Hevosen asettuessa oikein sen poski kääntyy ikään kuin hevosen kaulaa kohti ja sisäpuolen korva laskeutuu aavistuksen verran. Monet hevoset kallistavat virheellisesti päätä siten, että poski ja turpa osoittavat asetuksen suuntaan, mutta ulkokorva on alempana kuin sisäkorva. Tätä harjoiteltiin kahvipöydän ääressä kukin itse, ja mietittiin miten asettuminen (pään taivuttaminen niskasta) vaikuttaa omaan kroppaan lantioon asti. "Don't fix the head" kuului kuitenkin usein, eli liian usein tulee ährättyä vain hevosen pään (ja suun) kimpussa, ja muu hevonen unohtuu. Tärkeämpää on saada haltuun hevosen neljä kulmaa, eli sen jalat. "Outside shoulder in", "inside shoulder out", "outside hind leg in" ja "inside hind leg out" ovat palikat, joita hallitsemalla ja säätelemällä saadaan aikaan ympyrän suurennus ja pienennys, ja niiden kautta avo- ja sulkutaivutukset.

Ohjien käyttö on minun silmääni yksi selkeimmistä eroista akateemisen ja "sen muun" ratsastuksen välillä. Ohjat pidetään hyvin kevyellä tuntumalla, oikeastaaan hiukan löysästi roikkuen. Hevonen tuntee kuitenkin ohjan liikkeen vaikkei ohja olekaan suoraksi kiristetty. Tavoite on lopulta pitää ohjia vain yhdessä kädessä, jolloin niiden käyttäminen tapahtuu luonnollisesti hyvin pehmein ja pienin ottein, enemmän epäsuorasti paineena kaulalla kuin suorana vetona. Suora ohjasotekin otetiin enemmän ravistamalla ja liikuttamalla ohjaa kuin vetämällä. Yhdellä ratsukolla oli käytössä yhdistelmä nivelkuolain (varmaankin hallinnan vuoksi, kyseessä oli ori) ja kapsoni, ja Celina kehoitti ratsastajaa ottamaan nivelohjat ja ulkopuolen kapsoniohjan ulkokäteen, ja sisäkäteen jäi vain sisäpuolen kapsoniohja. Nyt ratsastajan oli helppo pelkän kapsoniohjan avulla johtavalla otteella auttaa hevosta löytämään oikea asetus ja taivutus sisälle, vetämättä hevosta samalla suusta taaksepäin. Nerokasta, tätä pitää joskus päästä kokeilemaan Willinkin kanssa! Miten monta kertaa olenkaaan tuskaillut omien käsieni kanssa, että miten onnistuisin pyytämään asetusta vetämättä taaksepäin hevosen kaulaa samalla lyhyemmäksi! Juuri tuo hevosen suun rauhaan jättäminen olisi minulle iso juttu opittavaksi, lupaan keskittyä siihen jatkossa enemmän! Akateemisessa ratsastuksessa asetusta ei pitäisikään ikinä tehdä kuolaimella, vaan lähtökohtaisesti tärkein apu on istunta (kuten kaikessa muussakin). Niin kauan kun ratsastaja tarvitsee kättä asetukseen, käytetään kapsonia, ei kuolainta.

Raippa on myös oleellinen työkalu kommunikoinnissa. Sitä käytettäessä ei tosin välttämättä edes kosketa hevosta, vaan saatetaan vain osoittaa raipan päällä tiettyä kohtaa hevosessa (tai hyvin kevyesti koskettaa raipan päällä). Hevosen selän yli viety raippa toimii ulkopohkeena, ja tuo hevosen ulkotakajalan sisään. Jännittävältä näytti aluksi ratsain käytetty tapa pitää raippaa kädessä; raippa on nimittäin pystyssä, kuten onkivapa ratsastajan kädessä, juuri toisin päin kuin normaalisti on totuttu näkemään. Mutta syy tähän on ihan looginen: tämä raipan asento on ns. neutraali asento, jossa hevonen ei näe raippaa (edellyttäen toki, että hevonen kulkee rennosti peräänannossa, eikä katso ratsastajaa yläkautta silmiin.) Tästä asennosta raippa voidaan viedä kättä kääntämällä mihin tahansa suuntaan milloinkin tarve on. Tämä onnistuu mainiosti, varsinkin jos ohjat ovat vain yhdessä kädessä.

Paikallaan seisten tapahtuva työskentely oli minulle ihan uutta. En edes tiennyt, että paikallaan seistenkin hevoselta voi pyytää avoa ja sulkua! Mutta tämän ymmärtää paremmin, kun ei juutu liiaksi miettimään miten ja mihin suuntaan hevosen jalat näissä liikkeissä liikkuvat, vaan miettii mitä hevosen kropassa tapahtuu. Avotaivutuksen englanninkielinen nimi on hyvin kuvaava, shoulder in. Niinhän siinä tapahtuu, eli hevonen tuo lapoja sisään (=asetuksen suuntaan), erityisesti ulkolapa liikkuu eteen ja sisään. Jalkojen ei tarvitse liikkua mihinkään, hevonen siirtää vain painoa ja taivuttaa vartaloaan taivutuksen suuntaan. Sulkutaivutuksessa (Celina käytti nimenomaan nimitystä "quarter in", ei "travers" tai "half-pass") hevonen siirtää painoa enemmän takaosalle (kokoaa) ja tuo sisälonkkaa eteen (ja sisälonkka laskeutuu samalla alemmas). Minun hyvin harjaantumattomaan silmään näytti siltä, että pääasialliset avut olivat raipan kevyt kosketus (esim. avossa ulkolapaan) ja kapsonin avulla pyydettiin asetusta. Se mitä kaikkea muuta "ratsastaja" teki, jäi minulta rekisteröimättä, mutta epäilemässä oman vartalon asento ja liike (olkapäiden kierto, ehkä painon siirto jne.) on varmasti oleellista.

Kun lopulta päästiin hevosen selkään, alkoi homma näyttää jo minunkin silmääni tutummalta. Varsinkin, kun vuorossa oli jo pidemmälle ehtinyt ratsukko, aloin "nähdä" työskentelyssä tuttuja asioita ja monet Celinan korjaukset olin ehtinyt itsekin reksiteröidä. Eli periaatteessa hevonen on hevonen, ja hyvä ratsastus on hyvää ratsastusta, oli näkökulma mistä suunnasta tahansa. Akateeminen ratsastus ei korosta liikkeiden näyttävyyttä ja lennokkuutta kuten moderni kouluratsastus, vaan tärkeämpää on liikkeiden puhtaus ja oikeaoppinen suoritus, kevyesti ja pienillä avuilla, ja rennolla hevosella. Klinikan aikana työskentely tapahtui vai käynnissä, mutta moneen kertaan Celina sanoi, että vauhdin lisääminen ei ole ongelma. Jos jokin asia toimii hyvin käynnissä, toimii se myös ravissa ja laukassa. Jos ongelmia tulee vastaan esim. piaffissa, on sama ongelma todennäköisesti ollut jo käynnissä, ja saatat joutua palaamaan kävelemään ympyrää pitkin ja korjaamaan peruspalikoita. Ja tottakai ratsukot kotona työskentelevät muissakin askellajeissa. Viikonloppuklinikan aikana koitetaan saada ratsukoille mahdollisimman paljon eväitä jatkaa työskentelyä itsenäisesti kotona eteenpäin, joten uudet asiat aloitetaan rauhalliseen tahtiin.

Kävellään takaperin isoa ympyrää pitkin

Voisi kuvitella, että otsikon mukaisen toiminnan katseleminen viikonlopun verran olisi yhtä kiinnostavaa kuin maalin kuivuminen, mutta lisätään yhtälöön hevonen ja Celina Harich, niin toiminta muuttuu hyvinkin antoisaksi. (Ja selvennyksenä, ihminen kävelee takaperin, hevonen seuraa etuperin perässä!)

Olen kaksi päivää istunut Granåsan valoisassa maneesissa seuraamassa akateemisen ratsastuksen klinikkaa. Vaikka oma ratsastustaustani on puhtaasti modernissa ratsastuksessa (niinkö sitä kutsutaan? vai englantilainen tyyli?) ja se mitä Willin kanssa tällä hetkellä teen on ehkä enemmän modernia kuin klassista ratsastusta, uskon että viikonlopun opeista on paljon hyötyä Willin kanssa työskentelyssä. Ja täytyy myöntää, ettei ajatus akateemiseen suuntaan kallistumisesta kuulosta mitenkään mahdottomalta... Klinikka piti sisällään niin teoriaa kuin käytännön opetusta mukana olleille ratsukoille, ja osa ratsastajista pääsi nousemaan jopa hevosen selkään. Satuloita ei juurikaan näkynyt, joten sekin tukee meidän tämän hetken tilannetta. Yhtään ravi- tai laukka-askelta en nähnyt (tosin en ihan kaikkia sessioita ehtinyt seurata), vaan työskentely tapahtui käynnissä tai paikallaan seisten. Tiesitkö, että paikallaan seistenkin voi tehdä avoa ja sulkua, sekä pyytää hevosta kokoamaan ja venyttämään eteen, ilman että hevosen liikuttaa jalkojaan?

Lauantaina kynä teki lakon heti alkumetreillä, mutta sunnuntaina vihkoon tuli sivukaupalla muistiinpanoja. Koitan niitä tässä lähipäivinä selvitellä ja selkeyttää päässä pyöriviä ajatuksia, ja sen jälkeen kirjoitella yksityiskohtaisemmin klinikasta. Ja heti täytyy varoittaa, että tulossa olevat ajatukset ovat minun tulkintojani Celinan opetuksesta, joten lukekaa varauksella, olen saattanut käsittää asioita ihan väärin, ja vähintäänkin peilaan asioita omasta ja Willin näkökulmasta katsottuna. Celina puhuu paljon hevosen biomekaniikasta, joten osa asioista oli tuttua, ja linkittyy siihen mitä Minin kanssa tehdään. Erityisesti sunnuntain lounaan jälkeisellä teoriatunnilla välillä tuntui, että Celina puhui Willistä!

Vielä täytyy erityismaininta antaa klinikan tunnelmasta: se oli koko ajan hyvin kannustava, lämmin ja ihmiset olivat ihanan huumorintajuista porukkaa. Tuttujen ja tuntemattomien kanssa juteltiin, ja kannustettiin kysymään aina jos jokin asia oli epäselvä tai jäi vaivaamaan. Vaikka kannustankin kaikkia kynnelle kykeneviä osallistumaan ensi kerralla (lokakuussa) kun Celina tulee, toisaalta sopivan pienellä porukalla keskustelu mahdollistaa kaikkien aktiivisen osallistumisen. Eikä keskusteluissa eroteltu sitä ketkä ovat mukana hevosen kanssa ja ketkä ns. vain kuunteluoppilaina, vaan kaikkien oppiminen tuntui olevan Celinalle yhtä tärkeää.

Ennakkoon tässä vielä muutama suora(hko) lainaus Celinalta:

"It's about educating the horse, NOT breaking down the (young) horse"

"Don't make the horse worse (than it was before you rode it)"

"Don't break nature, don't break the gaits!"

"Stay within the natural borders."

"Forward, not fast! Backwards push is not forward."

"After asking the question, wait for the answer. Let the horse be!"

"The task is to go back to the release."

"Friends don't bully each other. It goes both ways."

"Tüchtig!"