Hell Yeah! (ts. miksi tarvitsen Maija Vilkkumaata elääkseni)

"Aja! Kaasu pohjaan! Aja! Tonne ohjaa!"

Tiedätkö sen tunteen, kun arki ahdistaa tai tuntuu muuten vaan kovin tylsältä ja harmaalta, ja tekee mieli paeta johonkin toiseen todellisuuteen? Jonnekin, missä kaikki, sinä itse mukaan lukien, on toisin, ja mikä vaan on mahdollista? Minulla on vilkas mielikuvitus, ja usein todellinen elämä tuntuu jäävän pahasti pään sisäisen, villin ja vilkkaan elämän varjoon. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen meistä tarvitsee aina silloin tällöin pienen palan Maija Vilkkumaata elämäänsä, mieluiten livenä. Tänään (no okei, eilen...) sitä oli onneksi taas tarjolla, tällä kertaa Tavastialla. Tässä tarkempi selvitys, miksi itse olen Maijan tuotannosta riippuvainen. Sori, ei taaskaan hevosjuttuja, mutta hei, (with attitude:) omassa blogissanihan mä voin tehdä ihan mitä ite haluan! Nih!  (/attitude)

Kuuntelen (enimmäkseen) kotimaista poppia aika laajasti, mutta kieltämättä muutama artisti on saanut erityisaseman spotifyn listoillani. Biiseissä minulle ehdottomasti tärkeintä on lyriikat. Jos sanat koskettavat, muulla ei ole niin väliä. Jos sanoma ei tavoita, on ihan samantekevää miten kaunis melodia tai tarttuva biitti biisissä on. Maija Vilkkumaan biiseissä on usein yllättävät ja ennen kaikkea vahvat sanoitukset, joista löytyy useammankin kuuntelun jälkeen yhä uusia kerroksia. Niissä on myös juuri sopivaa "I don't give a f*ck"-asennetta ja henkistä keskisormen näyttämistä. Tähän voisi ottaa melkein mistä tahansa biisistä jonkin poiminnan esimerkiksi. Parhaita fiiliksen nostattajia "Maija rokkaa!"-soittolistallani ovat mm. Aja! ("Aja! Kaasu pohjaan! Aja! Tonne ohjaa!"),  Lottovoitto ("Tänä yönä vihdoin sä pääset pois, tästä paskamaasta, täällä miehet/naiset/lapset tappaa toisiaan."), Ei ("Päästä mut ulos jumalauta!"), Ingalsin Laura ("Mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran, vielä joskus teen mitä huvittaa! Ja niitä kaduttaa.") sekä all-time favourite Satumaa-tango, jonka kohdalla tässä voisi siteerata koko biisiä alusta loppuun. Toisaalta lakonisella äänellä todettu "Mä en luopuisi ikinä. Mut aina ei kysytä" (Kaivopuiston jää) on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella pysäyttävää.

Olen ollut aika kiltti lapsi pienenä. Lapsuuteni ihanteita olivat Tiina-kirjojen reipas poikatyttö Tiina, Vihervaaran Anna ja Peppi Pitkätossu (miettikää, oma hevonen, omassa huoneessa!). Samoin ruotsalaiset Lotta-kirjat tuli kahlattua moneen kertaan läpi. Näissä hahmoissa vetosi erityisesti suorapuheisuus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus, heikompien puolelle asettuminen. Olisin myös halunut olla sellainen, mutta todellisuudessa olin ujo ja hiljainen, enkä uskaltanut sanoa muille vastaan. Vanhempanakin salaa kuvittelin usein olevani tarinoiden rohkean räiskyvä sankaritar, vaikka oikeasti olinkin hyvin tavallinen. Muistan, kun "Ingalsin Laura" ilmestyi, niin suorastaan järkytyin biisin sanoista. Miten kukaan voi olla niin kamala, että oikeasti pöllii ruotsinmaikan visan ja ostaa sillä lentoliput Lontooseen?! (Huomattehan muuten, miten vilkkaassa mielikuvituksessani kuvittelen biisin sanojen kuvastavan jotain todellisuutta!!!) Silti salaa haaveilin, että olisin itse juuri tuollainen rohkea kapinallinen. Samoin "Satumaa-tango" saa kipinän heräämään päässäni, todellakin laitan stereot lujempaa! Nykyään pystyn jo ihan oikeasti samaistumaan ja allekirjoittamaan sanat "mä oon kontannut niin kauan, että voin tehdä mitä vaan!"

Analyyttisen insinöörikuoren alla olen aika herkkä ja tunteellinen, ja koen musiikkiin liittyvät tunteet hyvin voimakkaina. Peruspositiivisesta ja optimistisesta luonteestani huolimatta minusta on ihanaa välillä oikein velloa epätoivon alhossa ja sydänsuruissa. Valon ja ilon vastapainoksi tummia värejä ja varjoja. Tiedättehän, highest high ja lowest low. Silloin soi Maijan biisi "Se ei olekaan niin". Kaikessa raastavuudessaan sen luukuttaminen täysillä on todella puhdistavaa ja vapauttavaa! Tämä(kin) biisi saa minussa aikaan todella fyysisiä tuntemuksia, ja sen kuunteleminen hiljaa paikallaan istuen on mahdotonta. Seuraavat lainit kuuluu lähes huutaa, jos ei ääneen, niin ainakin pään sisällä, virtuaalisesti hiuksia päästä repien:

"Mä olen verta, mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa
Mä luulin, että viha väsyy
suru sammuu tai himmentyy
Mä luulin, että kipu häipyy
menee kadoksiin
Mut se ei olekaan niin"

Tämä biisi on keikkaohjelmiston ns. surutrilogian viimeinen osa, jonka  muut osat ovat uusin sinkku "Kaivopuiston jää" ja "Mä haluan". Live-versiot näistä biiseistä ovat muuten ihan h-u-i-k-e-i-t-a, mistähän ne saisi spotifyihin?! Oman spotify-listani loppuun olen tehnyt oman version surutrilogiasta, biiseinä "Kaivopuiston jää", "Se ei olekaan niin" ja "Onnea". Maija on viimeisimmät näkemäni keikat aloittanut "Onnea"-biisillä, joka saa myös kyynelkanavat auki. Kun yleisön seassa odottelun ja alkunauhan ("Keikan alkuun kolme minuuttia!") jälkeen Tavastian äänentoisto iskee täydellä voimalla kroppaan (love love LOVE IT!!!!), ja koko bändi seisoo hyvin ilmeettöminä paikoillaan Maijan laulaessa, on tunnelma jotain ihan käsittämätöntä! Voi kun sen saisi purkkiin, ja voisi raottaa kantta kotonakin aina silloin kuin iskee akuutti livemusan puutos. Biisi on Maijalle jopa epätyypillisen vähäeleinen ja tunnelmalta yhtä aikaa haikea ja toisaalta ylevöittävä. En edes oikein tiedä, vuodatanko haikeuden, jonkinlaisen voitonriemun vai jonkin muun määrittelemättömän tunteen kyyneleitä, mutta kuivin silmin selviän harvoin.

"Sinä väistät kosketusta,
muistan kun sä painoit lattiaan
Juhlatilan komerossa
rakastin sua niin kuin en ketään koskaan
Kone nousee,
huudan villatakin hihaan "Joku auttakaa!" (toim. huom. megakylmikset, joka kerta!!!)
Hän hävii multa hitaasti,
hän vajoo vieraiksi kasvoiksi kohinaan

Oo-o oo-o ooo, o-o-oo Onnea
oli pakko saada
Panin arvan taskuun
ja juomat laskuun
Huusin, ettei mua mikään kaada!

Oo-o oo-o ooo, o-o-oo Onnea,
mikä on sen taksa
Sille pystytät salkoo
rystyset valkoisina,
kunnes et enää jaksa"

Sekä "Onnea" että "Se ei olekaan niin"-biiseissä on käytetty samaa rakastamaani tehokeinoa; biisien lopussa on pitkähkö instrumentaaliosa, joka jatkuu ja jatkuu lähes muuttumattomana, mutta kuitenkin hiukan taustalla eläen ja loppua kohden kasvaen. Love it! (Sama toimii muuten välisoittona keskellä biisiä, esim. Antti Tuiskun "Viilto" tai Jesse Kaikurannan "Kehä", jotka myös ovat molemmat ehdottomia lemppareitani tällä raastavuus-osastolla!) Oman surutrilogiani perään lohduttaa "Puisto puhuu":

"Se sanoi: nouse ja paa
huuliisi punaa
nyt vähän näyttää siltä
et maailma ei loppunutkaan
vielä sun pää
on surusta raskas
mut se sellaiseksi ei jää

Sun tiesi, ne päätyvät hyvään
kun hengität, hengitä syvään"

Keikoilla surutrilogian jälkeen biletetään; Lottovoitto, Ingalsin Laura, Kristiina, ja Kesä tässä muutamia mainitakseni. Kuvittelenko vaan, vai olikohan tämänkertainen Tavastian setti pidempi, kuin taannoinen Turun Gongissa vedetty? Vajaa pari tuntia meni silti hujauksessa. En tajua, miten artistien ääni kestää, itse kähisin jo keikan puolessa välissä. Kai se on harjoituksesta ja äänenhallinnasta kiinni. Maija on muuten myös erittäin viihdyttävä puhuja, tarinat liian(ko?) lyhyestä mekosta ja (piip)-karvashortseista saivat hyvät naurut. Maija muistutti myös, ettei todellakaan pidä istua sievistellen jalat yhdessä niin kuin missejä neuvotaan, ja että twitteri on ehkä saatanasta...

Never meet your idols. Tämä on ollut elämänohjeeni suhteessa idoleihini. Tilanteet ovat helposti kiusallisia kaikille osapuolille. Vaikka miten suunnittelisi etukäteen, mitä fiksua ja nerokasta sitä sanoisi, todellisuudessa olen näissä tilanteissa taas ujo tuppisuu. En ollenkaan sellainen säkenöivä ja älykkäitä nokkeluuksia rennosti pudotteleva tyyppi, joka asuu jossain syvällä pääni sisällä. Mahdollisesti todellinen ihminen idolin julkisivun takana ei ollenkaan vastaa sitä mielikuvaa, jonka omassa päässään on luonut, ja voi tuottaa pettymyksen. Tai mikä vielä pahempaa, idoli voikin osoittautua täydeksi idiootiksi (synti, jota vaan en voi antaa anteeksi!), näinkin on joskus käynyt! Kerran olen kuitenkin rohkaistunut, ja jäänyt keikan jälkeen jonottamaan Maijan nimmaria (joka koristaa edelleen jääkaapin ovea!). Tietysti luimistelin ja odottelin jonon  viimeisenä, ja annoin muiden mennä edeltä. Ettei olisi yleisöä, kun vihdoin olisi minun vuoroni. Ehdin miettiä monenlaista nerokasta, mitä sanoisin (älykästä ja hauskaa, mutta kuitenkin lyhyen napakkaa, artistilla on ollut jo pitkä ilta!). No, sain soperrettua kiitokset mahtavasta keikasta, ehkä puolet suunnittelemastani nerokkasta kommentista, pyysin nimmarin pääsylippuun ja lupasin tulla toistekin keikalle. Maija oli ihana, hymyili ja kiitti. Ajoin onnellisena ja pienesti tunnelmasta humaltuneena kotiin. Aamulla herättyäni olin edelleen keikkatunnelmissa ja onnesta soikeana. Ja kuin kirsikkana kakun päälle, luin Maijan omasta keikkaa koskevasta facebook-päivityksestä omia sanojani! How unreal is that?!?! Joten päivitän mottoni; 

Never meet your idols, unless they are as awesome and cool as Maija Vilkkumaa!

Illan outfitti valmiina. Ei, en aio julkaista selfietä itsestäni peilin edessä töröttämässä... Vakiovarusteina mun lempparikorut; "take no shit"-hevosenkenkä kaulassa, Lontoon tuliainen sormessa ja kunnon killuttimet korvissa! Ja puhelinkin sen tietää, että tänään on Maijaaaaaa! Tavastialla!

Sitä saa mitä tilaa

Niinhän sitä sanotaan, että hevonen on ratsastajansa peili. Saman voisi oikeastaan yleistää kaikkeen muuhunkin hevosen käsittelyyn; sitä saa, mitä tilaa. Niin hyvässä kuin pahassa. Willin kanssa on tullut monia asioita opittua kantapään kautta.

Yritän käyttää Wilin kanssa monipuolisesti erilaisia palkkioita, aina tilanteesta ja tehtävän luonteesta riippuen. Uusia asioita opetellessa käytän sovellettua klikkerikoulutusta, "klikkerinä" tosin toimii tietynlainen suulla tehty suhautus, jolloin kädet jäävät vapaiksi. Vahvisteena heti perään toimii porkkanapoletti. Samoin porkkanapalkintoa käytän tilanteissa, joista haluan tehdä Willille erityisen miellyttäviä, ja sellaisia, joihin se mielellään hakeutuu. Esim. varusteiden laittaminen; Willi oli alkuun hankala suitsia. Se on herkkä korvistaan, ja nosti pään kattoon, kun yritin pujottaa niskahihnaa korvien yli. Willin edellinen omistaja oli käyttänyt sokeria kuolainten suuhun laittamiseen ja pujottanut niskahihnan korvien yli korva kerrallaan Minusta tämä tekniikka tuntui hankalalta, joten opetin Willille oman tavan. Halusin, että Willi haluaa itse ottaa kuolaimet suuhun, sekä malttaa pitää pään alhaalla koko suitsimisen ajan. Opettelu tehtiin pienissä osissa, ja aluksi palkitsin Williä siitä, että se kurotti turpaa kohti kuolaimia ja haisteli niitä. Itse asiassa tämä vaihe taisi olla se eniten aikaa vievä; kun Willi huomasi, että kuolaimista kiinnostumalla saa porkkanaa, se alkoi hyvin nopeasti räplätä niitä suulla. Tämän jälkeen aika nopeasti pystyin lisäämään vaatimustasoa, ja nykyään Willi ottaa itse kuolaimet suuhunsa (roikotan suitsia sen edessä poskihihnoista kiinni pitäen), ja se pitää päätä alhaalla, kunnes olen pujottanut niskahihnan kerralla molempien korvien yli. Edelleen tämän jälkeen se saa porkkananpalan, koska haluan ylläpitää positiivista mielikuvaa suitsimisesta. Tarvittaessa voin kuitenkin suitsia Willin ihan yhtä helposti ilman makupalaa. Willi ottaa kuolaimet itse asiassa niin innolla suuhun, että talvella sitä pitää jopa hätistellä kauemmas, kun lämmitän kuolaimia käsissäni. Samoin jos satuloin Williä tallin käytävällä tai maneesissa (niin kuin usein teen, koska teen mielelläni alkukäynnit talutellen ilman satulaa), saa Willi satunnaisesti porkkanapoletteja kun se seisoo nätisti paikoillaan. Ratsaille noustuani Willi saa porkkanan molemmilta puolilta. Näin se on oppinut seisomaan paikallaan ja odottamaan lupaa lähteä liikkeelle. Ennen se (saksalaiseen tapaan?) lähti kävelemään heti, kun ratsastajan takapuoli osui satulaan.

Porkkanaa ei kuitenkaan voi käyttää kaikissa tilanteissa. Willi on aika perso ruuan perään, ja tyypillisenä ruunana se käyttää muutenkin mielellään suutaan asioiden räpläämiseen. Tiedätte varmaan tyypin, sellainen kuin oraalikaudelle juuttunut pikkulapsi, kaikki asiat tutkitaan ottamalla ne ensin suuhun. Makupalat saavat Willin välillä liian hysteeriseksi, joten esim. in-hand-työskentelyssä parempi tapa palkita on pieni rapsuttelutauko tai ihan vaan sanalliset kehut. Willi on oppinut reagoiman iloisella äänellä sanottuu "Jaaaa! Hieeenooo!" (ilmeestä näkee, että se reagoi). Tämä on sikäli kätevää, että voin palkita sitä myös keskeyttämättä työskentelyä, ja usein oikein ajoitettu suullinen kehu juuri sillä hetkellä, kun Willi on aikeissa reagoida oikein, saa sen jatkamaan toimintaa haluttuun suuntaan. Tosin välillä tässä suhteessa on tullut pieniä hutejakin... Sitä nimittäin tulee välillä palkittua ja vahvistettua vahingossa ihan eri asiaa, kuin oli tarkoitus! Viime syksynä, kun keskityttiin treenaaman ravia in-hand, kehuin ja innostin Williä kovasti aina kun se otti yhtään ilmavampia askeleita nostaen etuosaa. Noh, siinä kävi sitten niin, että Willi alkoi fiksuna poikana liioitella, ja tuloksena oli jos jonkinlaista etujalkojen heittelyä ja pörhistelyä ("Tätähän sä mamma halusit, eikö?"), mikä ei varsinaisesti ollut tarkoitus. Talvella tehdyt, ensimmäisen laukannostokokeilut in-hand olivat myös pieni riskin paikka; nähtäväksi jää, kun niihin taas jossain vaiheessa palataan, oppiko Willi siirtymään käskystä ravista laukkaan, vai ajatteleeko se, että sen halutaan vai pörhistelevän ja riekkuvan käskystä. Alla pieni demovideo meidän toisesta treenipäivästä, kuvattuna ehkä kolmas tai neljän laukannosto. Tässä palkkiona runsaat kehut ja porkkanat.

Toinen asia, jota olen tahattomasti tyhmyyksissäni vahvistanut, on kuolainten ylimääräinen mupeltaminen. Willillä on aika passiivinen suu, ja se jännittää helposti kaulaa ja leukoja. Tarkoitus oli palkita siitä, että se uskaltaa rentouttaa leukansa ja avaa hiukan suutaan työskentelyn lomassa. Tosin kun en osannut olla alussa tarkkana, milloin kyseessä on suun rentoutumisesta johtuva leukojen rauhallinen liikuttelu ja milloin jännittyneenä kuolainten lonksuttelu, taistellaan tällä hetkellä taas sen puolesta, että Willi osaisi myös rauhoittaa suun takaisin paikoilleen. Varsinkin oikeassa kierroksessa vaativampien tehtävien kohdalla Willillä on paha tapa jäädä jännittyneenä mupeltamaan suullaan. Nyt koitan olla tarkkana, että palkkio tulee vain sillä hetkellä, kun suu on hiljaa. Ajoitus on välillä sekunnin murto-osista kiinni.

Yksi asia, mikä monelta unohtuu hevosten kanssa toimiessa, on hevosen oman ajattelun aktivointi. Joidenkin mielestä on jopa toivottavaa, että hevonen on mekaanisesti totteleva, joka tilanteessa äärimmäisen kuuliainen robotti. Ymmärrän kyllä tässä piilevän turvalisuusajattelun, että hevosen halutaan toimivan tilanteessa kuin tilanteessa ihmisen toivomalla tavalla, eikä keksivän omiaan. Mutta silloin minusta menetetään aika paljon hevosen omasta potentiaalista toimia. Hevonen on kuitenkin itse paras asiantuntija huolehtimaan esim. oman kehonsa koordinaatiosta. Luin juuri erittäin hyvän artikkelin kenttäratsastuksen riskeistä ja niiden minimoinnista. Siinä tuotiin myös esiin hyvä pointti siitä, miten tärkeää olisi turvallisuuden kannalta opettaa kenttähevoset (ja miksei estehevosetkin) ottamaan itse enemmän vastuuta hyppyjen onnistumisesta, eikä aina tukeutumaan 100%:sti ratsastajan kykyyn tuoda ne juuri optimaalisesti esteelle. Jos ja kun ratsastajalle sattuu virhe, liikaa ratsastajaan tukeutuva hevonen on huomattavasti toimintakyvyttömämpi kuin itsenäisesti ajattelemaan oppinut ja tottunut hevonen. Onhan siinä tietysti riskinsä, että hevosesta tulee "liian fiksu" ja aloitteellinen, jolloin se saa välillä vähän turhankin hyviä ideoita... En tiedä, onko näin käynyt Willin tapauksessa, mutta joka tapauksessa siitä on kehittynyt melkoinen mestari ratkoman monenlaisia pulmia ja esim. availemaan lukkoja ja solkia... Sen tarhan portilla on jos jonkinlaista nippuside-palohaka-riimunnaruviritelmää, koska tavalliset kahvat se osaa avata hyvin näppärästi. Samoin karsinan slow feeding-verkon kiinnityksen kanssa on käynnissä kilpavarustelu; yritän jatkuvasti kehittää yhä parempia, käyttäjän kannalta helppoja, mutta hevosen kannalta hankalasti avattavia ratkaisuja. Tällä hetkellä käytössä oleva palohaka-paalinaruviritelmä ei ole ihan ideaali käyttäjän kannalta, mutta sitä Willi ei ole (ainakaan vielä, kop kop!) oppinut purkamaan!

Herra Houdinin porttiratkaisu talvella. Kevyemmät ratkaisut eivät Williä tarhassa pitele.