Hähää!

Haa, blogin ulkoasu on muuttunut, se ei ole enää pelkkää mustaa tekstiä valkoisella pohjalla! Mitään värien iloittelua tämä blogi ei vieläkään ole, (eikä varmaaan koskaan tule olemaankaan), sillä tunnustan, että mulla on ongelmia värien kanssa. Noin niinkuin yleisellä tasolla mulla ei ole varsinaisesti mitään värejä vastaan, mutta jos pitää valita joku, niin en kerta kaikkiaan saa pakotettua itseäni valitsemaan mitään kovin räikeää väriä. Onneksi mustan ja valkoisen välille mahtuu vaikka kuinka paljon kauniita harmaaan sävyjä. Bannerissa loikkii Willi, joka leikki tänään (tai eilen, kun tarkemmin katsoo kelloa...) lentokonetta, ja koitti loikkaamalla päästä irtautumaan maneesin hiekasta liitelemään ylempiin sfääreihin. Valitettavasti sillä on massaa sen verran, että gravitaatio kutsui sen takaisin maan pinnalle, vaikka muuvit olivatkin välillä aika näyttäviä. Suurkiitokset Linnille jälleen kerran kuvaajana toimimisesta!

 

Willin lentoinnostus johtui siitä, että halusin vaihtelun vuoksi tarjota Willille mahdollisuuden hiukan jumpata esteitä. Koska edelleen mennään mahdollisimman paljon ilman satulaa, enkä ilman satulaa aio tuon kumipallon selässä hypätä, rakennettiin maneesiin irtohypytyskuja, jossa oli maapuomi, ristikko-ristikko in-and-out välein, ja lopuksi yhden laukka-askeleen etäisyydellä pieni okseri. Koska tarkoitus oli vain saada Willille hiukan vaihtelevaa liikuntaa ja jumppaa selälle ilman suurta rasitusta jaloille, pidettiin esteen ihan minimaalisen pieninä. Suurimmillaankin okseri oli arviolta ehkä 60 cm korkea. Vaikka esteiden korkeus ei päätä huumannut, esitti Willi varsin ilmavia loikkia, tosin lähinnä estekujan jälkeen.

Varsinaisista hypyistä ei ole kuvia, mutta tässä kuvakooste estekujan jälkeisistä riemuloikista, josta tuo bannerin kuvakin on otettu. Valitettavasti liikkuvasta kohteesta on vaikea saada kännykkäkameralla teräviä kuvia, joten alastulo on hiukan sumuinen. Turkooseista suojista näkee kuitenkin missä tassut suunnilleen liikkuvat.

 

 

Unidentified flyig object? Huomaa keskikuvassa vasemman etujalan ilmava liikerata.

Hajatelmia

Tällä hetkellä päässä pyörii (taas) moniakin asioita, joista voisi kaikista kirjoittaa vaikka romaanin, mutta koitan tällä kertaa poimia muutamia tärkeimpiä lyhyesti:

• Satula: Willi on alkanut hiukan reagoida satulointiin, ja ratsastaessa se on taas muuttunut hankalammaksi. Se on helposti jännittynyt, hetkittäin vahva edestä ja vastustelee esim. laukannostoja. Satulaa olen epäillyt syyksi jo jonkin aikaa, ja nyt epäilykset vahvistuivat, kun sen selässä ja lapojen takana karvat alkavat kihartua. Kesällä ostettu satula on jäämässä pieneksi, kun Willin selkä on muuttunut. En halua kipeyttää Willin ennestään herkkää selkää huonosti istuvalla satulalla, joten maanantaina tulee Balance-satuloiden esittelijä ja "Test Ride Facilitator" tsekkaamaan, löytyisikö Willille sopivaa satulaa. Balance-satuloiden idea on, että satula on leveämpi kuin hevonen, ja satulan alle laitetaan pehmusteita, joiden avulla satula tulee oikeaan asentoon ja jotka mahdollistavat hevosen selän ja lihasten vapaamman liikkumisen kuin tavanomaisesti sovitetun satulan kanssa. Olen aiemmin suhtautunut hiukan skeptisesti ylimääräisiin fyllinkeihin satuloiden alla, mutta katsotaan miltä satula Willin mielestä tuntuu. Ja sanomattakin on selvää, että siihen asti kun sopiva satula löytyy, täytyy taas koittaa keksiä vaihtoehtoisia liikutustapoja, ja ratsastaa satulan kanssa säästeliäästi. Onneksi tästä on keväältä ja kesältä jo melkoisesti kokemusta.

•  Horse's natural cadence: Jean Luc Cornille puhuu Science of Motion-sivuillaan hevosen luonnollisesta tahdista (niin sen kai voisi suomentaa?), joka on se tahti, jossa liikkuen hevonen liikkuu mahdollisimman energiataloudellisesti ja vaivattomasti. Tällöin hevonen liikkuu  rentoa, rauhallista hölkkää, joka on usein tahdiltaan hitaampaa kuin mitä näkee ihmisten pyytävän hevoseltaan. Turhan usein hevonen ratsastetaan kiireiseksi, jolloin se juoksee ratsastajan apuja karkuun epätahdissa ja epätasapainossa, jännittyen ja/tai painuen etupainoiseksi. Oikean tahdin voi löytää ratsastamalla hidasta kevyttä ravia, antaen hevoselle hyvin kevyen tuntuman ja vapauden edestä, ja kevennyksen tahtia hidastamalla säätelemällä hevosen ravin tahtia. Kun ravi tuntuu tahdikkaalta, vaivattomalta, rauhalliselta ja askellus joustavalta, on hevonen löytänyt oman luonnollisen rytminsä. Tämä on se tahti, jossa hevosta pitäisi ratsastaa, koska vain silloin se voi käyttää itseään tehokkaasti. Tässä tahdissa hevosen "jousitus" (=jalkojen jänteet ja ligamentit) toimii tehokkaimmin, ja hevonen pääsee käyttämään sen nerokasta liikemekanismia parhaalla mahdollisella tavalla. Samalla vältytään monilta rasitusvammoilta. Willin kanssa tätä on harjoiteltu juurikin hissuttelemalla mummoravia, mutta nyt kun Willi on vahvistunut ja löytänyt itsestään uusia ulottuvuuksia (kirjaimellisesti, välillä liikutaan liiaksikin vertikaalisuunnassa!), huomaan että se haluaa itse liikkua isommin, mutta säilyttää samalla hyvän tahdin. Tänään tämä korostui, kun juoksutin sitä liinassa, ja näin maasta käsin miten se liikkui. Ennen liinan päässä olen pyytänyt ja Willi itse tarjonnutkin aika verkkaista ja leppoisaa, pientä ravia, mutta tänään se liikkui erittäin halukkaasti ja tarmokkaasti, kuitenkin kiirehtimättä. Ratsastaessa olen tuntenut, miten se pystyy paljon paremmin jo itse nostamaan ja kantamaan rintakehää ylempänä (tämän tuntee siitä, että raviin tulee joustoa, kuin hevonen olisi jousitettu), mutta nyt näin omin silmin myös takajalkojen parantuneen liikkeen. Piti ihan toppuutella, ettei se innostunut liian vauhdikkaasti liikkumaan. (Tai no, innostuihan se, taas piti lopuksi tasoitella maneesiin ilmestyneitä kuoppia, kun arviolta 700 kg runtaisee takasillaan kunnolla vauhtia... Laitan sen keväällä kyntöhommiin pellolle, tienatkoon itse kauransa, sen verran hyvin se möyhentää maata mennessään!)

•  "The only constant is change": Pätee elämään yleensä, mutta hevosiin erityisesti. Willi on muuttunut fyysisesti, mutta myös henkisesti. Se on voimistunut ja on nykyään paljon energisempi, ja ilmeisen tietoinen tästä itsekin. Sen tuntee myös ratsastaessa, välillä on olo kuin ruutitynnyrin päällä. Osa jännityksestä on negatiivista, ja liittyy varmaan mm. huonosti istuvaan satulaan (ja epäilemättä myös taitamattomaan ratsastajaan), mutta paljon on myös uutta liikkumisen intoa, jonka saa hyvinä hetkinä kanavoitua oikeisiin asioihin. Mutta välillä pelkään, että ollaanko kohta sellaisessa tilanteessa, että hevonen kehittyy nopeammin kuin ratsastaja, ja siitä tulee liian hankala ratsastettava minulle? Mariakin sanoi, että tuntee nykyään takamuksessaan Willissä paljon enemmän voimaa, ja jos se päättää lähteä, niin ratsastajasta tulee saman tien matkustaja. Onneksi se on kuitenkin peruskiltti, vaikkei aina käyttäydykään ihan niin "perusjärkevästi" kuin ennen. Esimerkiksi tällä viikolla tallissa kävi koululaisryhmä tutustumassa talliin, kun olin laittamassa Williä kuntoon. Vieraat käyttäytyivät esimerkillisen rauhallisesti, mutta kun iso ryhmä tuli tallin käytävää pitkin lähemmäs Willin karsinaa, herra pyöri puhisten ja pöristen ympäriinsä. Vanha Willi ei olisi näin voimakkaasti reagoinut, korkeintaan nostanut päänsä heinistä ja jäänyt hetkeksi tuijottamaan. Tietyissä tilanteissa on tietysti hyvä, että se on herkistynyt, kunhan ei mene liiallisuuksiin. Ehkä sen todellinen luonne alkaa näkyä, kun se alkaa olla fyysisesti paremmassa kunnossa. Eipä näiden kanssa ole vaaraa, että kävisi harrastus turhan tylsäksi!

(Jahas, ja tämän piti olla tiivis kirjoitus... No en näköjään osaa olla niin ytimekäs kuin haluaisin, mutta se ei kai tullut kenellekään yllätyksenä! ;) )

Kehitys kehittyy. Ja niin mekin!

Jee, hyvin menee, mutta menköön! Taas on lyhyessä ajassa tapahtunut paljon, onko siitä vain reilu kuukausi, kun viimeksi kirjoittelin? Tuntuu, että sen jälkeen on ehtinyt tapahtua miljoona asiaa.

Niistä merkittävin on varmaan meidän taustatiimiin liittynyt uusi jäsen, Maria, joka käy kerran viikossa tai kahdessa, ja mun lisäksi valmentaa Williä erikseen, eli käsittelee maasta ja ratsastaa Willillä joka kerta. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti entuudestaan, mutta olin nähnyt hänen ratsastavan ja työskentelevän oman hevosensa kanssa, ja jälki oli varsin vakuuttavaa. Häneltä saan todella hyvin palautetta Willin kehityksestä, koska hän näkee ja ennen kaikkea tuntee selästä käsin niin paljon enemmän hevosesta kuin minä, ja toisaalta hänellä ei ole rasitteena ennakkokäsitystä Willin vaivoista kuten mulla, joten hän voi objektiivisemmin havainnoida, miten hevonen tässä hetkessä toimii ja mitä se juuri nyt tarjoaa ratsastajalle. Mua vaivasi pitkään se, että aina jos Willi tuntui ratsastaessa vähän könköltä ja menetti tahdin, niin itse vähän lamaannuin ja tulin epävarmaksi, kun en voinut olla varma johtuuko vaikeudet kivusta vai jostain muusta. Maria vakuutti, että hänen mukaansa Willi ei tunnu tällä hetkellä kipeältä, vaan hetkelliset jännittymiset ja vaikeudet liikkua johtuvat enemmän kipumuistista ja toisaalta pinttyneestä tavasta liikkua väärin (ja tässä Willi on kuulemma erittäin taitava!). Kun siltä pyydetään jotain uutta, joka tuntuu vähän vaikealta, on sen ensireaktio jännittyä tai se menettää muuten tasapainon. Ja sehän on ihan luonnollista, tietäähän meistä kaikki miten vaikeaa on luopua esim. jostain vanhasta virheellisestä asennosta hevosen selässä ja opetella istumaan uudella tavalla. Vanha, väärä asento tuntuu oikealta ja vakaalta, ja korjaus parempaan asentoon saattaa tuntua todella vinolta ja hankalalta. Ja meille ihmisille voi sentään selittää, että kyllä, nyt sinä istut paremmin, mutta hevosen kanssa kommunikointi tapahtuu vain kehon kielellä, joten sille pitää antaa enemmän aikaa löytää uusi tapa ja vielä kauemmin menee, että muutos on pysyvä. Siksi onkin oikeastaan aika ällistyttävää, miten suuri muutos viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut.

Tällä hetkellä meillä on meneillään todellinen superviikko, johon mahtuu kolme(!) valmennusta; maanantaina kävi Mini, tänään Maria ja sunnuntaina pitäisi uskaltautua Jennan estetunnille! Maanantaina sain jo syyn hymyillä leveästi, kun Mini totesi, että Willi liikkuu paremmin kuin hän on ikinä nähnyt, ja voimme ruveta tekemään vaativampia tehtäviä. Willin suoristaminen ja rangan oikeaan asentoon saaminen onnistuu paljon nopeammin, ja Willi osaa säilyttää selän oikean asennon itsekin paremmin, mikä on helpottanut siirtymisiä raviin ja parantanut ravin laatua. Myös suunnnan vaihdot ja kahdeksikot ravissa sujuvat tahdikkaammin ja tasapainoisemmin. Willin ratsastus ei ole enää pelkkää fysioterapiaa (selän asennon korjaamista, suoristamista ja takajalkojen jumppaa), vaan nyt voidaan enemmän puuttua ratsastuksellisiinkin asioihin, ja (hurraaa....) myös ratsastajan asentoon! Olen  hevoselleni velkaa sen, että alan itsekin treenaamaan keskivartalon korsettilihaksia ja venyttelemään, ettei minusta tule liian raskas ja epämukava taakka selässä kannettavaksi. Lisätreeniä tarvitaan myös siksi, että nyt Willi liikkuu paljon isommin kuin ennen, joten siellä kyydissä jäntevänä pysyminen vaatii oikeasti hiukan enemmän ratsastajalta. Toisaalta sen liikkeet ovat paljon tahdikkaammat, ja tahtirikkoja ja kompurointeja tulee paljon vähemmän, joten vaikka liike on iso, on siellä enimmäkseen oikeastaan aika miellyttävää istua. Hetkellisiä wau-fiiliksiä sain kokea, kun pelkällä istunnalla hidastettiin ravia, ja Willi otti muutamia todella laadukkaita askeleita. Ei se vielä varmaan ole kovin lähellä koottua ravia, mutta muutamia hiukan harjoitusravia kootumpia, ja silti energisiä askeleita saatiin aikaan.

 

Myös Marian kanssa tänään tehtiin paljon enemmän ja vaativampia asioita kuin ennen. Maria mm. pyysi Williä väistämään myös laukassa, ja vaati siltä muutenkin enemmän. Maria sanoi, että tänään vasen takanen tuntui hitaammalta kuin oikea, joka on tähän asti ollut se heikompi jalka. Neuroottinen kun olen, heti ajattelin että onko vasemmassa takasessa jotain vikaa, mutta minulle vakuuteltiin (taas kerran...) että se on ihan normaalia ja oikeastaan toivottavaakin, että ongelmakohdat siirtyvät paikasta toiseen. Oikean takasen koordinaatio on parantunut, joten se saa vasemman puolen vaikuttamaan heikommalta. Läksyksi saimme harjoiteltavaksi uuden tehtävän: Ympyrällä haetaan ensin kyljen pehmeä taivutus asettamalla sisään, pyytämällä sisätakajalkaa väistämään ulos samalla kun hevonen kantaa ulkolavan ja astuu ulkoetujalalla pidemmälle eteen. Tätä olemme tehneet tähänkin asti, mutta nyt lisätään siihen vielä takaosan tuominen sisään, niin että kyljen taivutus säilyy pehmeänä. Tämä tuntui vähän hankalalta, ja Willi helposti haluaa suoristaa kyljen kun siirrän takaosan sisälle, mutta muutama hyvä askel saatiin aikaan. Tärkeää olisi saada säilytettyä selän oikea rotaatio, ja tämä on haastavaa. Nämä harjoitukset vaativat myös minulta vielä aika lailla prosessoritehoja, eli pitäisi saada ensin omaan kroppaan tunne siitä mitä ja miten tätä hevoselta pyytää, ja miten erottaa ne hyvät ja huonot askeleet. Maria lyhensi mun jalustimia yhdellä reiällä, koska tuntui että mun lonkat eivät meinanneet antaa periksi ja jalkojen siirtäminen (sisäjalka eteen, ulkojalka taakse) tuntui jo vaikealta. Willi kun ei ole mikään silakka malliltaan, niin mun jäykät lonkat on välillä aika kovilla. Mainitsinko jo ratsastajan itselleen määräämän venyttelykuurin? ;) Laukkaa parannettiin pyytämällä ympyrällä muutaman askeleen verran takaosaa ulos, ja sitten ratsastamalla muutama askel suoraan, jolloin saatiin hyviä laukka-askeleita ja myös hidas vasen takajalka tuli nopeammin ja syvemälle alle.

Pari viikkoa taaksepäin sain myös havaintoesityksen siitä, miten herkkä hevonen voi olla, ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Willi vastusteli aika voimakkaasti, kun Maria pyysi sitä maastakäsin peruuttamaan, ja tuntui että se oli taantunut taas lähtöpisteeseen, vaikka edellisellä viikolla se oli ollut oikein vetreä ja peruuttanut paljon paremmin. Kun tätä pohdittiin, kerroin että sillä on ollut jaloissa hiukan riviä ja jotain kuraruven tapaista, ja se oli hiukan turvottanut sen toista takasta. Maria sanoi, että se voi ihan hyvin riittää syyksi siihen, että Willi protestoi, vaikka fyysisesti näytti olevan ihan kykenevä peruuttamaan. Hän kertoi hyvän esimerkin hevosen kipumuistista, ja miten voimakas vaikutus sillä voi olla. Hänen oman hevosensa silmävamma oli nimittäin saanut vanhat, jo parantuneet takapään jumit palaamaan, eli pienikin ongelma jossain saa hevosen palaamaan vanhoihin rutiineihin ja toimintatapoihin. Minusta tämä on kiehtovaa, ja sellainen asia, mikä täytyy muistaa pitää mielessä aina kun näiden eläinten kanssa toimii. Hevonen ei tee tätä kiukutellakseen, vaan se suojelee itseään ainoalla tavalla jonka se osaa. Hevosen selviytyminen on vuosituhansien ajan riippunut täysin sen kyvystä liikkua ja paeta saalistajia, joten sen liikkumista säätelevä järjestelmä on herkkä ja monimutkainen systeemi.

Vielä on edessä meidän ihka ensimmäinen estetunti sunnuntaina. Olen muutaman kerran itsekseni hypännyt Willillä pientä ristikkoa, jos maneesissa on ollut esteitä. Willi on välillä varsin rasittava, kun se vaan kyttäilee toiveikkaana esteitä, eikä malttaisi millään keskittyä sileän työskentelyyn, joten mennään nyt ihan ammattilaisen silmien alle hakemaan oppia tähänkin lajiin. Willin edellinen omistaja kertoi, että Willi hyppää mielellään ja hyvin, tosin jarrut kuulemma saattavat olla hakusessa. Saa nähdä millainen show sunnuntaista tulee, Willi on nimittäin muutenkin pöllöillyt normaalia enemmän viime aikoina. Osittain kyseessä on varmaan ihan positiivinen ilmiö, eli Willin parantunut fysiikka ja kehonhallinta, joten se pystyy esittämään vauhdikkaampia moveja kuin ennen. Ehkä "reaktiivisempi" olisi paras sana kuvaamaan sitä, eli pienet kolinat aiheuttavat herkemmin ja voimakkaampia reaktioita kuin ennen, mutta ainakaan toistaiseksi (kop kop...) se ei ole mitään megatyhmää tai vaarallista tehnyt. Yleensä pörinät saa hallintaan kun patistaa sitä tekemään tiukasti töitä ja esim. väistättää sivulle tai ratsastaa avoa pelottavien paikkojen ohi. Ja mikäs sen mahtavampaa kun sen ylimääräisen energian saa kohdistettua oikeaan suuntaan, silloin saa nautiskella aika mahtavasta schwungista liikkeessä!

Kuolleena syntynyt idea?

Jahas, hiljaista on ollut blogirintamalla, olikohan koko blogin perustaminen kuolleena syntynyt idea? Pään sisällä kummittelee vaikka kuinka monta tarinaa ja juttua (toinen toistaan oivaltavampaa, hauskempaa ja opettavaisempaa, kuinkas muuten), mutta niiden siirtäminen tietokoneen ruudulle on osoittautunut ylivoimaisen vaikeaksi. No, jos nyt taas kuitenkin koittaisin...

Huh miten aika on kulunut nopeasti, talvi lähestyy, ja vuosi maalla asustelua tulee talven myötä täyteen. Kavioliittokin on jo vakiintunut tuttuihin uomiinsa, kohta tulee 8 kk täyteen yhteiseloa Willin kanssa. Alku oli enemmän kuin takkuinen, eikä tässä ihan selvillä vesillä vieläkään olla, mutta ainakin parin viime kuukauden aikana on tapahtunut merkittävää edistymistä. Mutta otetaan nopea katsaus siihen, mitä tähän mennessä on ehtinyt sattua ja tapahtua.

Viimeksi kun kirjoittelin tänne, kehuin kuinka hienosti hevoseni liikkui osaavan ohjasajajan käsittelyssä. No se hieno liikkuminen alkoi kuitenkin pikkuhiljaa hiipua, ja vaihtui epämääräiseen, maahan sidottuun raviin, kiukutteluun ja tunnottomaksi muuttuneeseen suuhun. Satula oli jo aiemmin todettu kelvottomaksi, ja ratsastus vaihtunut maasta käsittelyyn ja juoksutukseen, kuten taisin jo edellisessä postauksessa mainita. Eli ei kun eläinlääkäriä paikalle, ja siitä edelleen klinikalle tarkempiin tutkimuksiin. Siellä Willin vasen kinner puudutettiin, mikä selvästi paransi sen liikkumista, joten kintereeseen pistettiin kunnon annos kortisonia. Nopea keikka, ja ei kun kotiin jatkamaan harjoituksia.

Ilo helposti hoidettavasta niveltulehduksesta vaihtui kesän kuluessa kuitenkin isommaksi huoleksi, että edelleen jokin on poskellaan, koska klinikkareissun jälkeisen hetkellisen piristymisen jälkeen edistystä ei enää tapahtunutkaan, vaan tuntui, että Willin liike taantui taas huonompaan suuntaan. Ei auttanut muu, kuin lainata isukilta auto, ja lähteä (ihan itse, ekaa kertaa!) kyyditsemään herraa uudestaan kohti Hyvinkään hevossairaalaa tarkempiin tutkimuksiin. Tällä kertaa ronklattiinkin sitten ihan huolella, puudutettiin, ultrattiin, röntgenkuvattiin jne. lähes kaikki mahdollinen hevosesta. Mitään maailmaan mullistavia uusia löydöksiä ei löytynyt (mikä on toisaalta kai hyvä, mutta toisaalta ei myöskään anna yksiselitteistä syytä liikkumisen vaikeuteen), ainoastaan ultrassa näkyi pientä muutosta oikealla puolella SI-nivelessä. Hoitokokeiluna Willille pistettiin kortisonia tällä kertaa selkään (viiteen nikamaväliin, joista kolme näkyy röntgenkuvassa kaventuneina, ja kahteen seuraavaan, joiden alueen ulkoisessa painelussa Willi hiukan aristi) sekä molemmille puolille pyllyn päälle SI-niveleen. Selkää ei tällä kertaa röntgenkuvattu, mutta nuo nikamavälilöydökset oli tiedossa jo ostotarkastuksen perusteella, ja selän ultraäänitutkimuksessa selästä ei löytynyt muuten mitään ongelmaa. Vasemman takasen puudutuksilla ei ollut mitään vaikutusta liikkeeseen, joten kipu ei todennäköisesti ole siellä. Sovittiin, että jos tämä hoito ei auta, seuraava vaihtoehto on tulla syksyllä vielä uudestaan, jolloin hevonen jäisi klinikalle sisään, ja sille tehtäisiin skintigrafiatutkimus. Ah, kuulostaa ihanan kalliilta... 

Tässä vaiheessa elettiin jo heinäkuuta. Vaikka takaraivossa kävi jo pieni epäilyksen häivähdys, että tuleeko tästä hevosesta enää ikinä ratsua, pientä lohtua toi eläinlääkärin kommentit kovasti parantuneesta lihaskunnosta selässä. Eli jotain se lukemattomien tuntien tallaaminen hevosta taluttaen metsätiellä, puomien yli ja liinan päässä pyörittely on auttanut. Toisaalta pessimisti voisi ajatella, että miksi parantuneesta lihaskunnosta huolimatta hevosen liikkuminen ei vaan parane... Onneksi mä olen pohjimmiltani yltiöoptimisti!

Merkittävä edistysaskel "Willistäkö ratsuhevonen"-projektissa oli vihdoin satulan löytyminen! Pitkällisten pohdintojen jälkeen päädyin ostamaan joustorunkoisen satulan (tällaisen!). Satula on pituudeltaan pienin mahdollinen, poniini-kokoa 16,5", mutta minkäs teet, kun isolla hevosella on onnettoman lyhyt selkä! Ratsastajan täytyy vaan sopeutua ja mahduttaa takapuolensa ja jalkansa sitten pienempään penkkiin. Onneksi polvitukien paikkaa voi säätää, ja siten saan hiukan lisätilaa jaloille. Vertailun vuoksi Willin edellinen satula oli kokoa 18", joten voitte kuvitella miksi se oli niin epäsopiva... Satula näyttää ihan tavalliselta koulusatulalta, ja on hyvän tuntuista nahkaa. Se on todella pehmeä ja mukava istua, enkä ole huomannut merkittävää eroa tavalliseen kovarunkoiseen satulaan verrattuna siinä istumisessa. Hevosen selän liikkeet tuntuvat nykyään ehkä hiukan paremmin satulan läpi omaan takapuoleen, mutta toisaalta tämä vaikutelma voi johtua myös siitä, että harjoittelun myötä olen oppinut tuntemaan ja tiedostamaan paremmin missä asennossa Willin selkä on, kun olen joutunut tietoisesti tarkkailemaan selän toimintaa.

Satulaakin merkittävämpi asia on kuitenkin ollut osaavan valmentajan löytyminen! Kävin ensimmäisen kerran jo kesäkuussa, kun Willillä vielä vain käveltiin ilman satulaa, Gunilla "Mini" Wahlbergin tunnilla. Mini käy tallillamme säännöllisen epäsäännollisesti, noin kerran kuukaudessa tai kolmessa viikossa. Mini avasi mun silmät ihan uuteen maailmaan, eli hevosen biomekaniikkaan, ja sen mukana tuomaan syvempään ymmärrykseen siitä, miten ja miksi hevosen tulisi liikkua pysyäkseen terveenä. Käynnissäkin voi tehdä ihan uskomattoman paljon asioita, ja oikeastaan tästä ensimmäisestä Minin tunnista käynnistyi todenteolla Willin lihaksiston rakennusurakka ja kuntoutus. Syksyn tullen olemme olleet nyt muutaman kerran yksityistunnillakin, ja Mini on potkinut mua eteenpäin ravaamaan ja laukkaamaan Willillä, kun meinasin itse jämähtää turvalliseen käynnissä työskentelyyn (joka on meille jo aika helppoa, ja tietysti ihan hyödyllistä sekin, mutta ei enää tässä vaiheessa pelkästään riitä). Se on se tuttu sanonta, että on se mukavuusalue, ja sitten se paikka missä "the magic happens". Mini käy harmillisen harvoin, ja yksin pakertaessa ehtii moneen kertaa epäilys ja epätoivo hiipiä puseroon, mutta onneksi onnistumisiakin on tullut, ja aina Minin tunneilla tuntuu, että joka kerta saavutamme taas uusia merkittäviä edistysaskeleita.

No niin, tällä hetkellä siis Willi liikkuu joka päivä, hyvänä päivänä oikein hyvin, huonona päivänä hiukan huonommin. Yleensä ratsastan, mutta pidän sillä edelleen vähintään yhden päivän viikossa ilman satulaa, ratsastajan painoa selässä ja kuolaimia suussa. Näinä päivinä toisinaan vaan kävellään metsätiellä ja ihastellaan syksyisiä maisemia, tai sitten työskennellään maastakäsin hevosen vierellä kävellen tai juoksuttaen. En missään nimessä ole vielä kovin taitava juoksuttaja, ja hevosen vierestä maasta työskentely on todella hyvin alkeellisella tasolla, mutta koko ajan oma silmä ja komminukointi hevosen kanssa kehittyy. Willi on siitä kiitollinen harjoituskappale, että se sietää aika hyvin epämääräisiä, huonosti ajoitettuja tai liioiteltuja apuja ja kehonkieltä pimahtamatta, mutta toisaalta on hyvinkin herkkä heti kun saan itseni järjestykseen, ja onnistun pienillä eleillä viestittämään mitä hevoselta haluan. Erilaisista raippamerkeistä Willi osaa lähteä liikkeelle/lisätä vauhtia (joko kevyt kosketus raipan päällä, tai vain raipan nostaminen vaakatasoon hevosen vieressä/raipan osoittaminen kylkeä kohti, riippuen siitä missä kohdassa olen itse hevoseen nähden), pysähtyä (raipalla silittäminen) ja väistää etuosalla poispäin minusta esim. suurentaen ympyrää (raipalla osoitetaan kohti etujalkoja, raipan pää maassa, tarvittaessa naputan raipalla maata). Liinassa sujuu myös suunnan vaihtaminen s-linjalla käynnissä, ilman että minun täytyy mennä hevosen luokse ja kääntää se. Askellajista toiseen siirtyminen onnistuu sanallisesti, ollaan myös harjoiteltu esim. suoraan ravista pysähtymistä ja laukan nostamista käynnistä.

Vaikka tuntuu, että pitkä tie kuopan pohjalta ollaan jo tultu, niin toisaalta ihan alkutekijöissä ollaan siihen nähden, mitä kuvittelin, että oman hevosen kanssa tässä vaiheessa tekisin. Kuvitelmat, unelmat ja tavoitteet ovat vaihtuneet moneen kertaan, kun hevosen omistamisen realiteetit ovat tulleet vastaan. Toisaalta oppimiskäyrä on ollut ihan huiman nouseva, ja hevosharrastukseen on tullut monia uusia tasoja, joita en osannut villeimmissä unelmissakaan kuvitella etukäteen. Willistä piti tulla minulle (harraste)kilpahevonen, jonka kanssa treenattaisiin koulukiemuroita ja käytäisiin aina tilaisuuden tullen testaamassa tasoamme kisoissa. Tällä hetkellä kilpaileminen tuntuu kaukaiselta, mutta myös aika toisarvoiselta asialta, ja sen sijaan tämän hetken tavoitteet on ihan muualla. Unelmoin siitä, että minulla on jonain päivänä, vuosien päästä ihana, komea musta herrasmies, joka on korkeasta iästä huolimatta terve, kestävällä tavalla treenattu ja iloinen, luottavainen kumppani, ja jonka kanssa voimme yhä edelleen tavoitella uusia haasteita. Tämän voisi kiteyttää hyvin Bent Branderupin sanoin: "Dressage is for the horse, the horse is not for the dressage!"

Maailman hienoin hevonen!

Mulla on maailman hienoin hevonen! Jestas että se osaa liikkua! Ja hyvä niin, sillä ensimmäinen kuukausi hevosen omistajana on ollut hyvin tunnepitoinen, eikä huoliltakaan ole säästytty.

Pakitetaan siis hiukan taaksepäin. Willi on ollut mun oma kohta kuukauden verran, ja matkaan on mahtunut monenlaista mutkaa. Heti alkuun muutama päivä vaan käveltiin, koska satula oli juuri topattu, ja se piti sisäänratsastaa. Sitten Willi riehui tarhassa kengän irti yhdestä jalasta, ja kengittäjää jouduttiin odottelemaan aika monta päivää. Pariin otteeseen Willi on onnistunut telomaan jalkojaankin tarhassa, mutta haavat ovat onneksi olleet pieniä ja pinnallisia, eivätkä oikeastaan vaikuttaneet hevosen liikuttamiseen. Toisella kerralla pelästyin pahasti, kun aivan ruununrajassa oli hokinpolkema, joka ulottui kavion puolelle asti, mutta sekin lähti heti hyvin parantumaan, eikä jalka ole oikeastaan juurikaan turvotellut. Kuten Willin edellinen omistaja kertoi, herra ei ole kovin imppariherkkä (kop kop).

Kun nämä satula- ja kengitysasiat saatiin alta pois, pääsin kunnolla ratsastamaan Willillä. Se liikkui hiukan vaihtelevasti, välillä oli oikein pörhöllään ja jalka nousi, mutta välillä tuntui kovin jäykältä ja jopa hiukan haluttomalta liikkumaan. Tottakai pohdin kovasti syitä tähän, mutta koitin järkeillä, että tämä on vaan alkukankeutta, ja tilanne paranee, kun päästään sinuiksi toistemme kanssa. Sitten uutena piirteenä Willi alkoi todella protestoida laukannostoja, ja jopa pukitti muutaman kerran. Tämä oli jo selvä merkki, että kaikki ei ole kunnossa. Onneksi fysioterapeutti oli jo valmiiksi varattu tarkistamaan hevosta, ja mietin jo klinikkareissuakin. Laukannostoissa pukittaminen on tyypillistä, kun esim. satula on epäsopiva, joten sekin otettiin kriittiseen tarkasteluun. Satula on tullut hevosen mukana, mutta eihäs se silti takaa että se olisi sopiva. Toppauksessa korjattiin epätasaisesti painuneet pehmusteet, mutta muuten satulan sopivuutta ei tarkistettu. Minun silmään se näyttää hiukan ahtaalta edestä.

Fysioterapeutti Kaisa halusi ensin nähdä miten Willi liikkuu, ja huomasi sen kulkevan koko ajan takapää hiukan oikealla. Muutenkin hevonen näyttää olevan "katki" keskeltä, ts. etu- ja takapää eivät liiku ihan synkrossa. Willin selkä on röntgenkuvien perusteella hevosen heikko kohta, ja siitä täytyy pitää huolta oikealla ratsastuksella ja jumpalla. Tunnusteltuaan ja tarkasteltuaan Willin lihaksia Kaisa huomasi, että Willi on kauttaaltaan hiukan pinkeä oikealta puolelta, ja sen lihaksisto on toispuoleinen. Erityisesti hevosen takaosa tuntui olevan jumissa, eikä Willi halunnut kääntää takaosaa vasemmalle, vaikka Kaisa paineli "taikanappuloista" (refleksipisteistä). Tämä vaiva on varmaan ollut pidempiaikainen, en usko että olisin n. neljän viikon aikana ehtinyt näin pahasti "pilaamaan" hevosen lihaksistoa, mutta selvästi vähäisempi liikunta on pahentanut tilannetta, ja jumittanut lihaksia. Satulasta Kaisa oli samaa mieltä kanssani, se ei ehkä ole paras mahdollinen Willille. Onneksi satula-auto on tulossa parin viikon päästä, kun tallilla on muutama muukin satulaongelmista kärsivä. Sovittiin, että Kaisa tulee uudelleen käsittelemään Willin, kun satula on tarkistettu. Sillä aikaa täytyy keksiä vaihtoehtoisia tapoja liikuttaa hevosta ilman satulaa, ja jumpata jumittavaa takapäätä. Jotain vaikutusta Kaisan käsittelyllä oli heti, koska talutellessani Williä käsittelyn jälkeen se peruutti paljon vaivattommin kuin ennen. Yleensä sen on tuntunut olevan vaikea saada takajalkoja toimimaan peruutuksissa ja sivuttaisliikkeissä, joten niitä tehdään jatkossa jumppatarkoituksessa ilman ratsastajaa.

Tänään Willi pääsi toisen asiantuntijan käsittelyyn, kun Charlotta Turku tuli ohjasajamaan sitä. Lotta käy ajamassa naapurikarsinan Muumi-ponia, ja kysyin voisiko hän samalla keikalla ottaa Willinkin käsittelyyn. En tiedä onko Williä ennen ohjasajettu, mutta Lotta on sen verran rautainen ammattilainen tällä saralla, että varsin nopeasti sai Willin toimimaan hienosti. Hän teki aika pitkälle samoja havaintoja kuin Kaisa, eli takapää liiraa oikealla, ja Willi kantaa suuremman osan painostaan oikealla etujalalla. Nämä havainnot sopivat hyvin yhteen ratsain havaittujen ongelmien kanssa: vasemmassa kierroksessa Williä on vaikeampi taivuttaa, ja se karkaa helposti ulkopohjetta vasten käännöksissä, jos ei ole tarkkana ulkoapujen kanssa. Oikealle, joka on siis Willin vahvempi puoli, se on helpompi taivuttaa vahvalla sisäpohkeella. Tällä tavalla ratsastaen ei kuitenkaan pääse korjaamaan itse ongelmaa, eli hevosen luontaista vinoutta. Lotta näytti miten maneesin seinää voi käyttää apuna taivutuksissa estämässä takaosaa karkaamasta ulos, ja sanoi että parempi ratsastaa hevosta vasempaan kierrokseen aika suorana ja tehdä siitä suunnanmuutoksia, joilla saadaan se hetkittäin siirtämään paino vasemmalle. Jos yrittää liian pitkään vain taivuttaa vasemmalle, on suuri vaara että takapää karkaa, ja vaikka kaula näennäisesti taipuukin, todellisuudessa hevonen vahvistaa ennestään vahvaa oikeaa puoltaan kulkemalla takaosalla suurempaa uraa. Lotta puhui paljon hevosen vinoudesta ja miten sitä voidaan suoristaa, ja täytyy myöntää että en kaikkea ehtinyt kerralla sisäistää. Onneksi hän tulee viikon päästä uudestaan, jolloin voidaan jatkaa harjoituksia. Ehkä jossain vaiheessa minäkin uskallan tarttua puikkoihin ja opetella ajamaan, uskon sen olevan todella hyödyllistä liikuntaa Willin kaltaiselle hevoselle. Lopuksi Willi liikkui todella hienoa ja ennen kaikkea isoa ravia. Willillä on luonnostaan isot liikkeet, ja sen koko liikekapasiteettia on vaikea saada ratsain hevosesta ulos, kun ratsastajan paino ja heiluminen vaikeuttaa hevosen liikumista. Siksi on hyvä, että se pääsee säännöllisesti käyttämään itseään kunnolla ilman ratsastajan häirintää. Harmittaa, etten älynnyt kuvata videolle. Täytyy ensi kerralla napata pari pätkää ja laittaa muidenkin ihailtavaksi miten upea, hieno hevonen mulla on!

Kaiken kaikkiaan tällä hetkellä olen erittäin positiivisen toiveikas Willin suhteen. Koitetaan saada satula-asia kuntoon ja jumpata hevosta lisää. Maastakäsittely on myös hyvä tapa tutustua ja vahvistaa suhdetta hevoseen. Huomenna ajattelin rakentaa puomeista jumpparadan, jotta saadaan Willi nostelemaan takajalkojaan. Katsotaan kompastuuko mun pikkuinen kouluponi kun sille laittaa kapuloita eteen. Ehkä jossain vaiheessa päästään ratsainkin treenaamaan tosissaan. Kiirettähän meillä ei ole.

...ja muutama koirankeksi

Jotta blogin koko nimi saisi selityksen, täytyy esitellä perheen kolmas jäsen: Apfels Yucca a.k.a. Pojo, ruttuturpa, joka tuli vajaat kaksi vuotta sitten viikoksi hoitoon ja jäi sille tielle.

Jos minulta kysytään, Pojo on harvinaisen älykäs ja muutenkin poikkeuksellinen yksilö. Se on monella tapaa hyvin tyypillinen bokseri, eli energinen, helposti innostuva ja erittäin ihmisrakas. Ulkonäöltäänkin se on lähes oppikirjaesimerkki; keltainen valkoisin merkein, ja päässä tumma maski. Mutta muuten Pojo onkin kaikin tavoin ainutlaatuinen, ja harvinaisen onnistunut yksilö! Tietysti olen täysin puolueellinen mielipiteeni kanssa, mutta Pojolla on joka tapauksessa laaja fanipiiri, joka laajenee sitä mukaa kun se tutustuu uusiin ihmisiin.

Pojosta ei voi puhua mainitsematta Palloa. Ne, jotka ovat herran tavanneet, ymmärtävät mistä puhun. Vanhassa lähikoirapuistossamme kuuli usein muiden suusta "ai niin tää oli se pallohullu bokseri". Pojon mielestä puisto oli nimittäin enemmän Pallopuisto kuin koirapuisto. Puisto sijaitsee aivan Tapiolan tennihallin vieressä, joten puistoon eksyi iso määrä tennispalloja. Pojon mielestä oli paljon mielekkäämpää metsästää palloja kuin leikkiä muiden koirien kanssa. Ja kun pallo löytyi (ja aina löytyi!), alkoi Pojo piinata muiden koirien omistajia koittaen saada heitä heittämään palloa. Fiksuna se tiesi, että minulta on turha odottaa pallon viskelyä, joten se ei koskaan tuonut palloa minulle, paitsi jos olimme yksin puistossa. Pojolla on usein pallo suussa lenkilläkin, ja pallo on ehdottomasti parempi koulutuspalkkio kuin mikään syötävä herkku. Jos palloja ei ole saatavilla, kelpaa keppikin, tai oikeastaan mikä tahansa suuhun sopiva ja retuutettava esine, jota voi kanniskella ympäriinsä. Jos omistaja on ollut niin onnettoman huolimaton, että ei ole ottanut lenkille mitään lelua mukaan, kelpaa suuhun hätätilanteessa myös oma remmi.

Pojo on myös trendikäs; se on nimittäin syönyt hevosenlihaa jo ennen kuin siitä tuli tämän päivän iso juttu. Hevosen lisäksi ruokalistalla on poron luujauhelihaa ja jääsalaattia. Nappuloita siihen kylkeen pureskeltavaksi ja toisinaan namipalloon piilotettuna aktivoimiseksi. Syy ruokavalioon on herkkä vatsa ja allergiaepäily, joten Pojon ruokavaliosta on karsittu monia ns. tavanomaisia koiranruokia kokonaan pois. Kokeilemalla on löydetty tällä hetkellä sopiva kombinaatio. Ja jottei asiat olisi liian helppoja, niin nappuloiksikin käy vai eläinlääkäriltä hankittava allergiaruoka, joten voitte arvata mikä on hintaero verrattuna tavalliseen marketin koiranruokaan... Mutta ei voi valittaa, koska tällä ruokavaliolla ei ole enää tarvinnut laukata vähän väliä eläinlääkärillä suolistotulehdusten takia tai valvoa öitä oksentavan koiran takia.

Pojo oli tullessaan valmiiksi erittäin hyvin koulutettu, ja minun hoidossani sen käytöstavat ovat todennäköisesti valtavan hemmottelun takia vaan huonontuneet! Toki se on edelleen yleensä oikein korrektisti käyttäytyvä herrasmies, vaikka se osaa myös vaatia huomiota ja valloittaa yllättävän ison tilan sohvalta. Emme juuri stressaa toko-kuvioiden treenaamisella, vaan treenailemme silloin tällöin mielen virkistykseksi jotain pientä, lähinnä toko- ja rallytoko-liikkeitä tai esineiden etsintää. Willin ostamisen jälkeen Pojo on ollut mukana tallilla päivittäin, ja sopeutunut sinne oikein hyvin. Tallikissojen kanssa pitää vielä olla hiukan tarkkana, mutta hevosiin Pojo suhtautuu hyvin järkevästi eikä mene esim. niiden tarhoihin. Turvallisuussyistä en kuitenkaan pidä Pojoa vapaana ellen voi koko ajan valvoa sitä, ja ratsastuksen ajan Pojo nukkuu Willin karsinassa, heinien päälle levitetyn talliloimen päällä.

...heinää...

Uskomatonta. Tuossa se nyt seisoo, tallissa, mun oma hevonen. Willi. Nimeltään, ei sentään  luonteeltaan. Tai mistäs sen tietää millaiseksi sen luonne paljastuu, mutta ensivaikutelma kahden koeratsastuksen ja muutaman muun kohtaamisen perusteella on varsin lunki. Willi on kuin suoraan Hevoshullun sarjakuvasta; iso ja musta, tähti päässä. Sillä on hieno suku, jos sillä nyt ruunan kohdalla on mitään merkitystä. En ole kauhean perehtynyt hevosten sukuihin ja jalostukseen, mutta sitä suuremmalla syyllä voin kehua Willin sukutaulua; jos minäkin tunnistan sieltä useamman nimen sekä isän että äidin puolelta, niin kyseessä täytyy olla silloin nimekkäät esi-isät. Siellä komeilevat mm. monen huippukouluhevosen suvuista löytyvät Weltmeyer ja Wenzel I. Emän puolelta tulee muutaman polven takaa täyttä verta Shogun xx:n kautta. Ja nyt tämä musta kultakimpale on mun oma, ja mun vastuulla. Ihanaa, mutta myös vähän pelottavaa. Pärjäänkö oman hevosen kanssa? Osaanko hoitaa sitä oikein? Mitäs jos (tai todennäköisemmin kun, ennemmin tai myöhemmin) se sairastuu?

Hevosen ostoprosessi on ollut pitkä ja välillä piinallinenkin. Jo monen vuoden ajan olen satunnaisesti selaillut hevosten myynti-ilmoituksia, mutta viime keväänä aloin vähän enemmän tosissani katsella niitä. Elokuussa kävin kokeilemassa ensimmäistä ehdokasta, kerrostalon kokoista, mutta nuorta virolaista kouluhevosen alkua. Hevonen oli kiva, mutta kemiat eivät ihan kohdanneet, ja nuori ikäkin hiukan arvelutti. Etsinnät jatkuivat ja tuli katsastettua muutama huti (todella ei minulle sopiva hevonen), kunnes löytyi aivan ihana, taitava 7-vuotias ruuna (kuudes hevonen, jota kokeilin). Kaunis kuin karkki, rautias valkoisin merkein, kisattu vaativaa 7-vuotiaiden ikäluokkasarjassa. Hevosen ratsastaja näytti ensin mitä hevonen osaa, mm. sarjavaihdot joka neljännellä askeleella. Minua vähän jännitti nousta selkään, kun samaan aikaan maneesissa oli Kikko Kalliokosken valmennus. Mua "lohdutettiin" sillä, että kaikki muut maneesissa ovat ammattilaisia, ja osaavat väistää mua. Jotenkin tuo tieto ei helpottanut mun jännitystä... Mutta hevonen osoittautui todella ihanaksi, ja sillä ratsastaminen oli silkkaa nautintoa. Valitettavasti niin ihanaksi, että joku muukin halusi sen. Tallipaikka oli sovittuna ja ostotarkastus jo varattu, kun omistaja ilmoitti, että päättikin myydä hevosen toiselle. Pettymys oli todella suuri, ja hevosen etsintä jäi vähäksi aikaa tauolle.

Vuosi läheni loppuaan, ja aktivoiduin taas hevosen etsinnässä. Olen aina pitänyt itseäni ruunaihmisenä, mutta yksi tamma kuullosti ilmoituksen ja omistajan puheiden perusteella niin kivalta, että oli pakko mennä kokeilemaan. Hevonen olikin hieno, mutta Tamma isolla T:llä, joten ei tuntunut ollenkaan omalta. Varmasti sillä olisi oppinut ratsastamaan, mutta lupasin itselleni projektin alussa, että olen rehellinen itselleni ja luotan omaan ns. perstuntumaan, eli hevosen pitää tuntua omanlaiselta ja kivalta ratsastaa, heti. Minusta hevosen ostoon ei voi suhtautua vain järjellä (ainakaan jos on tällainen harrastelija kuin minä), vaan hevosesta pitää saada hyvä tunne. Kun nousee vieraan hevosen selkään, oikeastaan heti välittyy jonkinlainen tunne hevosesta, ja monessa koeratsastustilanteessa melkein alkukäyntien tai viimeistään ensimmäisten ravikierrosten jälkeen tiesin tykkääkö hevosesta vai en. Seuraavaksi päätin kokeilla vielä kerran nuorta hevosta, ja soitin vanhalle tutulle junnuvuosilta, jolla oli 5-vuotias kouluhevosen alku myytävänä. Ruuna oli todella herttainen, ja vaikka se oli vielä luonteeltaan hiukan raakile (lue: herkkä, vaati rauhallisia otteita käsiteltäessä), oli se todella miellyttävä ratsastaa, nopea oppimaan uutta ja kulki ikäisekseen jo erittäin hyvässä tasapainossa. Osittain ehkä pitkän etsintäprosessin turhauttamana ajattelin että mikäs siinä, tästä tulee varmaan todella kiva hevonen, vaikka sen kanssa vielä tarvitsisinkin aika paljon asiantuntija-apua ja säännöllistä ratsutusta. Joten pakataan hevonen traikkuun ja viedään klinikalle tarkastukseen. Ei kai tuon ikäisellä vielä voi mitään vikaa missään olla. Arvaattekin varmaan jo miten kävi; toisesta takajalasta löytyi epätavallisia muutoksia kintereestä, siis ei normaalia kinnerpatin alkua, vaan jotain muuta. Eläinlääkäri ei uskaltanut ennustaa miten hevonen tulisi kestämään treeniä, sitä oli kuitenkin tähän asti vielä aika säästeliäästi rasitettu ja rauhassa koulutettu. Tuomio oli sekä minulle että hevosen omistajalle selvästi iso yllätys, mutta ajattelin heti, että en uskalla ostaa nuorta, valmiiksi rikkinäistä hevosta. Jo toisen kerran melkein sovittu kauppa  peruuntui, ja  olin valmis lyömään hanskat tiskiin.

Vuosi vaihtui, samoin asuinpaikka. Yhtenä maalle muuton motiivina oli ollut se, että täällä hevosen pitäminen on huomattavasti edullisempaa kuin pääkaupunkiseudulla. Joten olihan se nyt perhana, jos olin muuttanut hevosen takia maalle, mutta minulla ei kuitenkaan ollut hevosta! Tässä vaiheessa tuli mieleen hevonen, josta entinen ratsastuksenopettajani oli jo syksyllä maininnut, ja joka kaiken lisäksi oli vähän ennen vuoden vaihdetta muuttanut entiselle tallilleni. Olin karsinassa nähnyt tämän ison mustan hannover-ruunan, mutta en sen kummemmin kiinnittänyt siihen huomiotani. "Holkeri" luki karsinan ovessa, oikea nimi oli kuulemma Willi Heinrich. Suurin syy kiinnostuksen puutteeseen oli se, että kyseinen hevonen oli hiukan vanhempi kuin olin alunperin ajatellut, jo 13-vuotias. Ihannehevoseni oli iältään 7-9 vuotias, korkeintaan 10, jotta sillä olisi vielä runsaasti kilometrejä edessä. Päätin, että koska tämä ruuna nyt asuu kätevästi tutussa tallissa, ja sitä oli kovasti kehuttu kivaksi, niin voisinhan käydä sitä kokeilemassa, jos ei muuten niin ihan siitä ilosta, että pääsisin käymään vanhalla tallillani. 

Ja nyt jatkuu se Hevoshullun sarjakuva-osuus; wau mikä hevonen! Hevosen omistaja esittelin ruunan ensin selästä käsin, kaikki askellajit läpi, hiukan väistöjä ja vastalaukkaa. Hienoa lisättyä ravia, on kuulemma hevosen lempiaskellaji. Hevonen näytti kivalta, ja varsinkin sen ravi oli todella erittäin ilmavaa, jopa hiukan tuskallisen näköistä istua... Hyppäsin selkään. Käynti tuntui hankalalta ratsastaa, se on kuulemma ruunalle vaikein askellaji, ja jos se jännittyy, muuttuu käynti helposti passimaiseksi. "Muista taivuttaa, ja myötää sisäohjasta. Ota vaan ravia, se on helpompi saada rentoutumaan ravissa", sanoi omistaja. No otin ravia. Ja hymy alkoi levitä naamalle... Ihana, iso, tahdikas ravi. Olihan siinä istumista, mutta ei se kuitenkaan ollut niin vaikeaa kuin olin pelännyt. Mietin uskallanko laukata, kun ravikin tuntui niin isolta, mutta laukka olikin ihan ns. normaalin hevosen laukkaa, ihan helposti hallittavissa. Sitten lisää ravia. "Saanko mennä lisättyä?", "Anna kun näytän miten hienosti lisään!" hevonen kyseli koko ajan. Jos olin vähänkin kääntämässä lävistäjän suuntaan, ruuna tarjosi lisättyä ravia. Tai jos hiukan heilahdin satulassa taaksepäin, lähti hevonen syyhkimään lisättyä ravia. Omistaja nauroi "mitäs mä sanoin!" ja muakin nauratti, oli niin mahtavaa liidellä isoa, ihanaa ravia ympäri maneesia! Samaan aikaan maneesissa ollut toinen ratsastaja sanoi, että sehän menee kivasti. Samoin ponituntia valmistelemaan tullut tuttu ratsastuksen opettajani kehui meitä. En voinut lakata hymyilemästä, ja välillä ihan nauratti ääneen. Minusta ihan hyvä merkki koeratsastuksessa...

Ennen Holkerin koeratsastusta olin jo ehtinyt sopia toisenkin hevosen koeratsastuksen. Tämän myötä täysi kymppi kokeiltuja hevosia tuli täyteen. Tämäkin oli todella kivan oloinen, ja jos en olisi juuri paria päivää aiemmin kokeillut Holkeria, olisin voinut tätäkin hevosta harkita omakseni. Nyt "ihan kiva" ei vetänyt vertoja "wau"-kokemukselle. Pyysin päästä uudestaan kokeilemaan Holkeria, vanhan ratsastusryhmäni tunnille, jotta saisin opettajanikin mielipiteen hevosesta. Toisella kerralla ratsastin itse kokonaisen tunnin, ja isoihin liikkeisiin mukautuminen vaati veronsa; lopputunnista oli jo oikeasti vaikeaa istua ravissa, ja ratsastajan keskikropan kontrollin pettäessä hevonen muuttui hiukan vahvaksi edestä. Muiden tehdessä väistötehtävää ravissa minä keskityin enemmän saamaan hevosen kontrolliin ja rentoutumaan eteen-alas, mutta yhtä kaikki tunne siitä, että tämä on mun hevonen, vaan vahvistui. Joten kauppoja hieromaan...

Kuten kunnon Hevoshullun novellissa ikään, tämäkään tarina ei edennyt ilman vaikeuksia. Ostotarkastuksessa Holkeri reagoi toisen takajalan taivutuksiin, ja ympyrällä liikkui hiukan epäpuhtaasti. Röntgenkuvissa ei kuitenkaan näkynyt mitään muutoksia, vaikka kuvia otettiin normaalia perustarkastusta enemmän, ja myös selkä kuvattiin. Päätimme, että piikitetään jalka ja katsotaan tilanne uudelleen kahden viikon kuluttua. Hevonen hoidetaan luonnollisesti kuntoon, tuli kauppoja tai ei. Holkerille kahden viikon kävelykuuri, ja mulle kaksi viikkoa aikaa painia ristiriitaisissa tunteissa; hylkäänkö kivan hevosen mahdollisesti ohimenevän niveltulehduksen takia ja jatkan etsintää, vai otanko riskin tämän ihanan hevosen kanssa. Järki käski ottaa varman päälle, mutta sydän huusi ja toivoi, että uusintatarkastus menisi hyvin. Ja menihän se; ympyrällä hevonen liikkui puhtaasti, ja vaikka taivutukseen tuli edelleen lievä reaktio, eläinlääkärin mukaan hevonen kestää normaalia liikutusta ja sen pitäisi soveltua kilpakäyttöön. Onko tarinalla sittenkin onnellinen loppu?

Tai toisaalta, toivottavasti tarina on vasta alussa. Willin tarina, Holkerista tuli nimittäin Willi. Sopii hyvin sarjaan, sillä edellinen, puoliksi oma hevoseni (joka myytiin pois vuonna 1993) oli nimeltään Dille. Vihdoin voin oikeasti ruveta suunnittelemaan elämään hevosen omistajana. Viikonloppuna kuskasin syksyn aikana keräämiäni tarvikkeita tallille, ja onnellisena järjestelin varustehuoneessa omaa kaappiani. Kyyneleet meinasivat nousta silmiin, kun ripustin uutuuttaan hohtavan riimun karsinan oven koukkuun, sillä hetkellä hevosen ostaminen alkoi tuntua todelliselta. Karsinassa oli valmiina paksu kerros turvetta, ja naapurikarsinassa majailee myös juuri talliin muuttanut poni. Talli jonne Willi muuttaisi, vaikuttaa hevosten paratiisilta.

Ja tuossa se nyt on, tutkii ympäristöä ja uutta kotiaan, suhteellisen rennon näköisenä kuitenkin. Tänään ei vielä ratsasteta, koko ilta on mennyt muuton järjestelyssä, ja satulakin jäi topattavaksi. Huomenna aloitetaan selästä käsin tutustuminen. Tuskin maltan odottaa!

Puuta...

Jos jostain syystä luet tätä blogia, tarkoittaa se kahta asiaa: Ensinnäkin, yli puolen vuoden harkinnan, hautomisen ja suunnittelun jälkeen olen todella saanut jotain tekstiä aikaiseksi ruudulle (pään sisällä on jo pitkään asunut monta juttua) ja toiseksi, olen hetkellisessä rohkeuden puuskassa (tai  mielenhäiriössä) päättänyt laittaa blogin julkisesti näkyviin. Joka tapauksessa, hurraa minä! Ja hurraa sinä, kun luet tätä!

Suurella todennäköisyydellä olet minulle entuudestaan jostain tuttu, ja olen vinkannut blogistani sinulle. Tai mistäs sen tietää, ehkä luet tätä blogia vuosia sen perustamisen jälkeen, kun blogistani on tullut suurempi, kauniimpi ja viisaampi (not likely), ja minulla on satoja, ei vaan tuhansia lukijoita. Eli tervetuloa! Ja siltä varalta, ettemme tunne, niin tässä lyhyt esittely:

Olen kolmenkympin kriisin pyörteistä melkein selviytynyt nainen Espoosta Raaseporista. Henkisesti tunnen olevani vielä aika vahvasti espoolainen, koska siellä olen enimmäkseen asunut viimeiset 15 vuotta elämästäni. Kuluvan vuoden alusta lähtien kotipaikka on kuitenkin ollut Raaseporin Pohja, joten maalle sopeutuminen on parhaillaan käynnissä. Maalle muuttoon oli monta pientä syytä, jotka yhdessä kasvoivat isoksi. Riittävän isoksi, että uskalsin hypätä tuntemattomaan; pakata omat vähät tavarani, ottaa koiran kainaloon, ja suunnata pois pääkaupunkiseudun pölyistä. Maantieteellisesti matka ei ole oikeastaan kummoinen, tunnissa huristelen kehä kolmosen sisäpuolelle.

Osana elämän myllerrystä olen juuri valmistunut myös uuteen ammattiin, ja olen uunituore puualan artesaani. Tätä ennen ehdin olla töissä ja opiskella akateemisessa maailmassa tohtoriksi asti, mutta sitten tuli mitta täyteen. Kahden vuoden opinnot aikuisopistossa olivat ihanaa ja todella antoisaa aikaa. Koulussa oli myös turvallista, mutta nyt pitäisi uskaltaa kokeilla omia siipiä oikeissa töissä, oikeassa verstaassa. Nokkela lukija huomaa tästä jo yhteyden tämän kirjoituksen otsikkoon ja blogin nimeen. Ehkä blogiin tulee jossain vaiheessa oma verstas-osio, jonka suojissa keskityn enemmän puutöihin ja niiden esittelyyn. Muita aiheita ovat todennäköisesti hevos- ja koirajutut, sekä oman pikku koloni remontoinnin seuranta. Toistaiseksi uskon, että blogin päivitystahti on sen verran verkkainen, että saatte tyytyä sillisalaattiin, jossa kirjoitusten aiheet poukkoilevat laidasta laitaan, koskien kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Turha siis kuvitella, että joka päivä saisin aikaiseksi uutta tekstiä, realistisempaa on odottaa uusia juttuja korkeintaan muutama viikossa. Tämäkin vaatii minulta todennäköisesti itseni ylittämistä: olen nimittäin pahimman laatuinen perfektionisti, ja kynnys laittaa omaa tekstiä näkyviin on todella suuri. "Pahimman laatuinen" juuri siten, että huomaan usein lamaantuvani täysin epäonnistumisen pelosta, ts. jos en ole varma onnistumisesta, en edes yritä. Blogin kirjoittaminen on minulle eräänlaista terapiaa ja siedätyshoitoa; pakotan itseni julkaisemaan tekstiä, joka ei missään määrin ole täydellistä, hiottua ja niin nerokasta ja hauskaa, kuin haluaisin sen olevan. Tästä syystä koitan pakottaa itseni kirjoittamaan jotain edes kerran viikossa, ikään kuin lääkkeeksi.

Blogin ulkoasu, rakenne ja toiminnot tulevat varmasti elämään kovasti alkuaikoina. Eikä käytännössä vähiten siksi, että minulla ei ole vielä hajuakaan miten täällä bloggerissa asiat toimivat, ja toiseksi siksi, että en koe olevani visuaalisesti kovin lahjakas ja kekseliäs. Otankin mielelläni vastaan ideoita, ehdotuksia ja omia hyväksi havaittuja niksejä toimivan blogin rakentamisesta. Hankinnassa on kamera, jotta toivottavasti jossain vaiheessa blogiin saisin kuviakin.

Kiva kun kävit, toivottavasti nähdään taas pian! Ja jätä toki kommentti ja terveiset, niin tiedän miten olet viihtynyt täällä.

-Piitu-