Sehän on sulkutaivutusta!

Tadaa! Ikuisuusprojekti sulkutaivutus in-hand on saavuttanut merkittävän virstanpylvään! Pitkään uskalsin harjoitella sitä vain hetkinä, jolloin Willi tuntui erityisen hyvältä, jolloin oli toivoa saada aikaan jotain sulkutaivutuksen tapaista. Jokin aika sitten huomasin, että kappas, nyt voinkin käyttää sulkutaivutusta siihen, mihin se on tarkoitettu, eli työkaluksi saadakseni hevosta parempaan tasapainoon, erityisesti aktivoimaan etuosaa ja parantamaan kokoamisastetta. Itse liike ei ole enää harjoituksen kohde, vaan yksi lisätyökalu, jonka voi tarvittaessa kaivaa pakista esiin. Hurraa!

No, kriittisen katsojan mielestä liike ei varmaan vielä täytä sulkutaivutuksen vaatimuksia, mutta se ei oikeastaan ole kovin oleellista. Tärkeintä on, että saan liikkeen avulla aktivoitua haluamiani kehon osia, ja lopputuloksena Willin tasapaino, asento ja liikkeen laatu paranee. Kummallista kyllä, sulku sujuu paremmin oikeassa kierroksessa, mikä on yleensä vaikeampi suunta meille. Vasemmalle joudun houkuttelemaan enemmän takaosaa liikkeen mukaan. Toisaalta sivuvaikutukset ovat myös pahempia oikeassa kierroksessa; Willi tarjoaa siihen suuntaa helpommin "sulkutaivutusta", eli lonkkataklausta takaosa edessä, etuosa tuhannen mutkalla ja ulkolapa jossain omilla teillään.

Tähänkin tarinaan liittyy myös pieni moraalinen opetus, lähinnä itselleni. Jos ei yritä, ja uskalla epäonnistua, ei ikinä saavuta mitään. Oli pitkiä aikoja, kun välttelin sulkua, koska sen harjoittelu toi mukanaan niin paljon lieveilmiöitä. Mutta jossain vaiheessa oli vaan pakko ottaa härkää sarvista ja kokeilla. Jos menee metsään, niin menee metsään. Kun hyvinä hetkinä alkoi tulla muutamia askeleita oikeaan suuntaan, jossa hetkellisessä mielenhäiriössä päätin kerran kokeilla sulkua jo ihan alkuverryttelyssä, ennen kuin Willi oli täysin avuilla. Ja kappas, vaikka itse liike ei ollut kovin hehkeää, näkyivät sen vaikutukset kuitenkin Willin liikkeessä. Nyt sulkua tehdään siinä missä avoja, pieniä voltteja ja piruettejakin, sen mukaan mikä milläkin hetkellä tuntuu parhaalta korjaukselta. Sitä voidaan tehdä uralta keskelle, tai keskeltä uraa kohti. Vuorotellen avon ja piruettien kanssa. Vauhti täytyy vielä pitää hyvin hitaana, muuten Willi vaan hiihtelee menemään miten sattuu. Edelleen Willi välillä tarjoaa "sulkua" kun pitäisi tehdä vain pientä volttia tai kävellä suoraan/avoa kentän keskustassa olevaa linjaa pitkin, mutta se ei enää aiheuta mulle itselleni sen kummempaa ongelmaa. Korjataan eteen (välillä miljoona kertaa...), ei sen kummempaa. Varmaan nämä omatoimiset lonkkataklauksetkin vähenevät, kun liikkeen suoritusvarmuus paranee ja avut selkeytyvät. Nyt Willi vähän arvailee ja kokeilee, että olisko porkkanoita tarjolla, jos esittelisi omatoimisesti liikerepertuaaria. Enkä enää pidä palkkataukoa jokaisen sulun jälkeen, vaan työskentelen pidempiä pätkiä yhteen putkeen. Willi joutuu todella ansaitsemaan porkkanansa, niitä on tarjolla vain erityisen ansioikkaista suorituksista!

Pics or didn't happen? No mulla on jotain parempaa, liikkuvaa kuvaa! Tietysti sen jälkeen kun kamera saatiin esille, oli huippuhetket jo menneet, mutta kyllä nääkin on semi-kelvollisia yritelmiä. Tulee sieltä aina välillä jokunen ristiaskel!

Nöyryytyksiä ja oivalluksia, sopivassa suhteessa

Jaa-a, miten tänne blogiin ei taaskaan ole pitkään aikaan ilmestynyt mitään uutta luettavaa?! Mulla on useampikin luonnos osittain kirjoitettuna tai vähintään päässä odottelemassa, mutta onpas ollut ylivoimaisen vaikeaa saada niitä viilattua loppuun asti. Ei kai tässä auta muu kun istua alas ja tanssittaa sormia vaikka väkisin näppiksellä. Willi sairastaa, kuinkas muuten. Kesän jälkeen on ollut kavioiden kanssa ongelmia. Ensin oli vasemmassa (pahasti lohjenneessa) kaviossa tulehdus kavionivelessä, ja ennen kuin se saatiin kunnolla hoidettua loppuun, alkoi Willi arkoa oikeaa etusta. Röntgenkuvissa näkyi mahdollisesti nestettä kavion kärjessä, ja kengän irrotuksen jälkeen kaviosta löytyi pieni kanava, mutta ei sieltä mitään tullut ulos. Herra herkkätassulle laitettiin ainakin hetkeksi pohjalliset suojaamaan ohuita anturoita, josko niiden avulla tilanne saataisiin vähän rauhoittumaan.  Nyt, reilu viikko kengityksen jälkeen herra kävelee normaalisti, ja vapaana suoritetut muutamat raviaskeleetkin näyttivät aika hyvältä. Mutta ei mun oikeastaan siitä pitänyt tulla kirjoittamaan, vaan purkaa taas näytölle ajatuksia, joita olen pyöritellyt liittyen treenaamiseen ja maasta työskentelyyn (se onkin about ainoa asia, mitä kesän aikana on edes hiukan pystytty tekemään). Alla kuvatut tapahtumat on koottu kesän ajalta, ennen viimeisimpiä kavio-ongelmia.

---

Omahyväisesti pidän itseäni kohtuullisen fiksuna ihmisenä. Siksi onkin hyvin opettavaista, mutta hiukan nöyryyttävää aina välillä huomata, että ei sitä aina olekaan niin nokkela ja fiksu kuin luulee olevansa. Toisaalta sitä paremmalta hetkelliset oivallukset tuntuvat, kun huomaa taas oppineensa jotain uutta. Toivoa siis on!

Minin käynnin jälkeen kesäkuussa jäin tarkastelemaan omia touhujani taas vähän kriittisemmin ja uusin silmin. Se on muuten yksi tärkein syy, miksi ulkopuolista valmentajaa tarvitaan aina; omalle tekemiselle sokeutuu liian helposti, jos kukaan ei vierestä huomauta säännöllisesti, että oletkos muuten tullut ajatelleeksi tuota ja tuota. Mini sai mut pohtimaan taas jälleen kerran muutamia perisyntejä, joihin lankean liian helposti Willin kanssa itsekseni nyhrätessä.

Ensimmäinen ja tärkein niistä on tuttu red zone-ongelma. Ratsain ongelma ei ole niin suuri, mutta erityisesti in-hand työskentelyssä on vaikeaa löytää tasapaino kokoamisen, hidastamisen ja oikean aktiivisuuden välillä. Willi on oppinut (varsinkin vasemmassa kierroksessa, jostain syystä), aloittamaan pelkästään hidastamalla, ilman varsinaista kokoamista. Saan sen yleensä pienen säätämisen jälkeen myös kokoamaan, mutta alussa menee liian pitkään red zone-jämähtämiseen. Se mitä treenaat, vahvistuu. Jos ensimmäiset 10-15 minuuttia Willi käyttää kehoaan väärin (hypaksiaalisia selkälihaksia ja kaulan lihaksia), vahvistuvat joka kerralla ihan väärät lihakset.

Hevonen (kuten ihminenkin) on tapaeläin, joten rutiinit ovat niille tärkeitä. Siksi kannattaa olla tarkka, millaisia rutiineja hevosen kanssa kehittää. Hyvien rutiinien toistaminen päivittäin vahvistaa oikeita asioita. Jos paha tapa tai virheellinen liike pinttyy päivittäiseen toimintaan, on siitä vaikeaa päästä eroon. Päätin aloittaa systemaattisen taistelun noiden muutamien meille kehittyneiden virheellisten rutiinien kitkemiseksi. Muutoksen tekeminen ei vaan ole aina ihan yksinkertaista, joten alkuun tuli tehtyä monenlaista korjausta, korjauksen korjausta jne. kokeilua, ennen kuin löysin jokseenkin oikean suunnan. Jälleen kerran tuli todettua, miten tärkeitä muutamat perusasiat ovat. Toisin sanoen, aseta ja taivuta.

Jännityneellä niskalla hevosen on mahdoton asettua juuri kallon takaa niskastaan, joten asetus on hyvä apu niskan rentouttamiseen. Niskan myötä rentoutuu myös leuka, jolloin suu pehmenee. Taivutus aktivoi selkälihaksia ja aikaansaa selässä nosteen, (sama vanha virsi, bend feels round). Ketjureaktio etenee läpi kehon. Kun Willi on niskastaan ja kaulastaan rento, voin alkaa koota sitä pienissä pätkissä ilman että se jämähtää ja pelkästään hidastaa. Tai jos se alkaa tuntua jähmeältä, saan tilanteen parhaiten korjattua pyytämällä kevyesti eteen, ja sen jälkeen taas taivuttamalla. Ikään kuin kelaisi siimaa lyhyemmäksi, etuosa nousee pikkuhiljaa tekemällä käynnissä taivutuksen avulla pieniä kokoamisasteen muutoksia; kokoa vähän, rentouta eteen ja taivuta. Kokoa pari askelta vähän enemmän, ja rentouta uudelleen. Toista muutama kerta, vaihda suuntaa, ja aloita sama alusta. Joskus joudun tekemään pienempää volttia ja pitämään hetken aikaa passiivista painetta sisäohjalla suuhun, jotta saan asetuksen läpi. Tämä toimii aika hyvänä täsmätyökaluna niskan rentoutukseen, jos hevoselle on opetettu ohjan paineelle myötäys. Jos hevonen ei ymmärrä, mitä ohjan paine tarkoittaa, tällä tavalla saa helposti aikaan vain hevoselle suojajännityksen kaulaan ja kovan ketutuksen. Eli kannattaa varmistaa, että hevonen osaa vastata ohjan paineeseen oikein! Yleensä Willin kanssa riittää n. puolikas 6-8 metrin voltti, jonka jälkeen se myötää asetukselle.

Ennen kuin tähän päästiin, hakkasin kuitenkin pitkään päätä seinään. Yritin tehdä monenlaista vauhtileikittelyä (siirtymisiä käynnin sisällä, kokoamista ja eteen pidemmälle kaulalle). Alkuun tämä tuntui yllättävän vaikealta ja turhauttavalta. Willi ei reagoinut ollenkaan oikeaan suuntaan, tai siis ei välttämättä reagoinut laisinkaan. Kun yrittää tehdä tuttuja asioita toisin, sitä on hetken itsekin hiukan hukassa, hevosesta puhumattakaan. Mutta sitä tärkeämpää on aina välillä ravistella omia rutiineja, muuten jämähtää mukavuusalueelle, jossa ei tapahdu kehitystä! Pikkuhiljaa Willi alkoi tulla nopeammin ja nopeammin taas paremmaksi.

Sitten törmäsin seuraavaan ongelmaan; kun tekee korjausliikkeen, saattaa korjata ensin liikaa. Red zone-jämähtämisen pelossa aloin keskittyä jo liikaa pelkkään eteenpäinliikkumiseen, enkä uskaltanut koota tarpeeksi. No, tämän seurauksena Willi alkoi jäädä edestä liian matalaksi ja etupainoiseksi. Ei sekään ole hyvä. Palasin askeleen taakse, ja aloin pyytää taas myös kokoamista. Isommasta käynnistä kokoaminen oli hankalaa, joten ajattelin, että käytetään sivuttaisliikkeitä apuna. Liikuttaessaan lapoja ja etujalkoja sivusuunnassa joutuu hevonen aktivoimaan serratus ventralis thorasic- ja pectoralis-lihaksia, jotka ovat myös päävastuussa rintakorin kannattelussa ja kokoamisessa. Tehdään siis enemmän tällaisia liikkeitä, käytännössä ensin pienenpieniä voltteja, niistä pikkuhiljaa piruetteja, ja kun etuosa kääntyy, otetaan takaosa mukaan, jolloin päästään sulkutaivutukseen. Taas päästiin hiukan eteenpäin. Mutta toisaalta nämä liikkeet myös jarruttavat liikettä, ja aiheuttavat helposti jännitystä kehossa. Eli taas pitää muistaa tehdä väliin rentouttavia tehtäviä ja huolehtia eteenpäinpyrkimyksestä. Back to square one.

Todellisen ahaa-elämyksen sain oikeastaan ihan eri hevosen ansiosta. (Tarina on pitkä ja sekavahko, koittakaa pysyä perässä.) Olin ratsastanut Willillä, ja tehnyt selästä normaalia enemmän kokoavaa työskentelyä. Kokeilin vähän rajoja, eli miten paljon voin koota Williä. Samoin tein aika paljon sulkutaivutuksia. Willi toimi superhyvin. Seuraavalla viikolla Willi tuntui in-hand-työskentelyssä ihmeen tahmealta. Ehkä se tarvitsee muutaman vähän kevyemmän päivän ja jotain muuta toimintaa kuin kouluhinkkaamista? No ei tuntunut auttavan. Yhden täysin päännollauspäivän ja muutaman kevyemmän päivän jälkeen se oli edelleen jähmeä ja koko kehostaan jännittynyt. Kirosin jo tallikavereille, miten hevonen voi yhtenä päivänä olla tosi hyvä, ja seuraavina ihan aasi. No, sattumalta hoidan ja liikutan myös naapurikarsinan hevosta aina sen omistajan ollessa itse estynyt. Kyseinen hevonen on oikein vekkuli tapaus; luonteeltaan hyvin utelias ja leikkisä (lue: toisinaan hiukan ADHD...), teknisesti taitava ja pitkälle koulutettu, mutta jossain vaiheessa elämäänsä varmasti aika kovalla kädellä ja mahdollisesti gramaaneilla nippuun ratsastettu. Hevosella on melkoinen arsenaali tapoja, joilla se on oppinut kompensoimaan ja välttelemään esim. ohjastuntumaa tai taivutusta. Se on myös aika vino, ja maailman taitavin pudottamaan lapansa milloin mihinkin suuntaan. Oikein mielenkiintoinen ja opettavainen tapaus siis kaiken kaikkiaan. Sen kanssa ratsastaessa täytyy palata hyvin perusasioihin, kuten taivutuksen läpi saamiseen. Yksi hevosen tyypillinen tapa vältellä taipumista on, että se heittää takaosan sisään. Ja se tekee sen niin voimakkaasti, että sitä on mahdoton olla huomaamatta, koko hevonen on aivan killissä. No, olin taas koittanut tämän Lainahevosen kanssa keskittyä vain taivutukseen ja korjannut mm. tätä takaosa-ongelmaa. Vieraan hevosen kanssa on muuten paljon helpompi pysyä tyynen analyyttisenä, kun ei ole ennakko-odotuksia siitä miten sen pitäisi toimia. Tämä ajatus mielessä menin sen jälkeen täysin nolla-odotuksin oman aasini kanssa maneesiin. Päätin, että tänään en ota stressiä, jos Willi "on aasi", tehdään jotain niin simppeliä ja helppoa, että saadaan onnistumisia ja hyvä mieli molemmille. Katsotaan, mitä Willi tänään tarjoaa, mihin me tänään pystytään. En siis stressannut red zonesta, en kokoamisesta, en liikkeestä eteenpäin. Kuten Lainahevosen kanssa, palataan perus-perusjuttuihin. Vähin, mitä voin Williltä vaatia on että se asettuu ja taipuu. Lähdetään siis siitä liikkeelle. Se saa hidastaa, se saa vaappua puolelta toiselle etsiessään asentoa, sen ei tarvitse liikkua koottuna. Kunhan se asettuu ja taipuu. Olen ennenkin sanonut, että vauhti peittää virheitä, ja niin nytkin. Kun annoin Willin hidastaa ja heilua puolelta toiselle kaikessa rauhassa, tein yllättävän havainnon; se työntää takaosaa sisään, ihan kuten Lainahevonenkin oli juuri hetkeä aikaisemmin tehnyt! Se, että Willi tuntui jähmeältä, ei taipunut ja lavat tuntuivat seilaavan milloin missäkin, olikin seurausta takaosan karkaamisesta, ei varsinainen ongelman ydin. Mutta miksi se niin tekee, onko se jostain taas kipeä?!  (Huom. Tämä kaikki tapahtui ennen viimeisimpiä kavio-ongelmia...) Mutta se tekee sitä molempiin suuntiin, joten ei luulisi sen ole minkään kipukohdan kompensointia? Joskus alkuaikoina Willin vinous näkyi takaosan työntymisenä sisään, mutta eihän se ole sitä pitkään aikaan muuten tehnyt?! Paitsi silloin, kun ollaan treenattu sulkutaivutuksia. Muistatteko, Willin päähänpinttymä suluista, joita vertasin pahaan korvamatoon? Ja mitä me ollaan viime aikoina tehty?! No niitä saakelin sulkutaivutuksia!!!

Huh, mikä helpotuksen tunne, tämähän onkin ihan helposti käsiteltävä ongelma! Korjataan takapuoli omalle paikalleen. Korjauksia sai alkuun tehdä vähän väliä, mutta kun se pylly alkoi pysyä siellä missä sen pitääkin olla, niin mitä havaitsin? Willi alkoi taipua, lavat pysyivät omilla paikoillaan, ja kaula rentoutui. Willi alkoikin liikkua hyvässä tasapainossa, kevyenä kädelle, kevyesti koottuna JA eteenpäin liikkuen! Puff, kaikki viime aikana meitä kiusanneet ongelmat haihtuivat! Niin pienestä se kuulkaa on joskus kiinni!

Tämä oivallus aiheutti kuulkaa melkoisen valoshown päässä. Ja olihan se myös vähän sellainen maan pinnalle palauttava opetus; älä oleta mitään. Katso ja kuuntele, mitä se hevonen todella tekee, ei mitä se eilen tai viime viikolla teki. Analysoi sen mukaan, mikä on ongelman ydin, ja mikä sekundääristä seurausta primääriongelmasta. Joskus tilanteen kartoittamiseen auttaa, kun astuu askeleen taaksepäin ja katsoo isompaa kuvaa. Tai vaihtaa hiukan näkövinkkeliä. Keskity korjaamaan ensin primääriongelmaa. Yllättäen muut oireet saattavat kadota sen mukana.

Toisaalta, tästä opetuksesta huolimatta (tai ehkä juuri sen takia?!) täytyy koittaa jatkossakin haastaa itseään ja hevosta. Samojen asioiden päivästä toiseen hinkkaaminen on helppoa ja turvallista, mutta muutos, rutiinien rikkominen ja mukavuusalueelta pois uskaltautuminen ovat välttämättömiä, jos haluaa kehittyä, virheidenkin kustannuksella. Korjausliikettä seuraa ehkä vastakorjaus toiseen suuntaan, mutta vain tekemällä näitä korjauksia ja muutoksia löytää sieltä jostain kaiken keskeltä jotain uutta ja hienoa. Joko onnistut, tai jos et, ainakin opit jotain.

Where the magic happens...

P.S. Olin tällä viikolla Mia Kainulaisen tunnilla Lainahevosella. Ja kyllä, taas oli kovasti silmiä avaavaa... Hevosen korjaamiseen asti ei päästy ollenkaan, mutta mun istuntaa rukattiin senkin edestä. Joten leuka rintaan, ja kohti uusia nöyryytyksiä. Taas on to-do-listalla kasa korjauksia, jatkamme harjoituksia!

Greetings from Cloud Nine!

(Warning: Treenipostaus! Sisältää hehkutusta!)

Jeejeejeeeeee!!! Voitteko kuvitella, ME, eli Mr. Invalidi ja minä, oltiin viime sunnuntaina Minin tunnilla! Siis ekan kerran herra ties miten pitkään aikaan! Ja me jopa ravattiin! Oli niin ihanaa, että halkean! Käytän tässä jutussa ehkä pelkkiä huutomerkkejä!

Taannoisessa tallipalaverissa keväällä tuli puheeksi kutsua Mini pitkästä aikaa pitämään tallille tunteja. Innostus oli suurta myös ratsastuskoululaisten kesken, ja Mini-parka sai ekalla kerralla vetää seitsemän(!!!) ryhmää yhden illan aikana. Me invalidin kanssa odoteltiin silloin vielä tuomiota Willin jalasta, että saadaanko ravata, joten kärvistelin ja kiroilin hiljaa mielessäni katsomon puolella. Mutta nyt, kun virallinen lupa ravata on saatu, tarkoittaa se mun mielestä sitä, että on soveliasta osallistua ohjattuun valmennustoimintaan. Ainakin vähän. Pyysin Miniltä lyhyen, puolen tunnin täsmäsession aiheena sulkutaivutus vsemmalle (ja takaraivossa ajatus, että jos Willi on sikahyvä, niin voitais ottaa ekat ravit ratsain valvovan silmän alla.)

Valmistautuminen päivään aloitettiin hyvissä ajoin. Ratsastin Willillä tiistaina. Keskiviikkona herra pestiin ja puunattiin hienoon kuntoon. Torstaina, perjantaina ja lauantaina harrastettiin harkitusti liikuntaa lähinnä in-hand, tavoitteena hyväntuulinen ja kehostaan letkeä hevonen. Eli ei liikaa, eikä mitään vaikeaa. Selkään hieroin parina iltana arnikaa, Kaivelin jostain kaappien perältä jokseenkin siistin ratsastusasun (lue: ehjät housut!) ja laitoin tukan niskaan nutturalle + ripsaria silmiin (koska ulkonäkö ON tärkeää kouluratsastuksessa!) Tulin tallille hyvissä ajoin, ja otin Willin sisään, Se menee lämpimällä säällä helposti ihan veteläksi, joten ajattelin, että herra saapi jäähdytellä tallissa pari tuntia ennen tuntia. Ei sillä, että täällä olisi ollut mikään helle, mutta aurinkoista kuitenkin, ja aurinko nappaa mustaan karvaan aika mukavasti. Puoli tuntia ennen tunnin alkua lähdettiin jo kävelemään, maasta taluttaen. Mun viekas suunitelma oli selvästi toiminut, koska Willi oli oikein hyväntuulinen, ja pirtsakka, ei ollenkaan sellainen perässä vedettävä lahna, kuin se joskus kesällä osaa olla!

Tunti aloitettiin tavanomaiseen tapaan, tarkasteltiin nopeasti miten Willi tasapainottaa itseään, ja tehtiin pientä vauhtileikittelyä käynnissä. Isompia askeleita, ja sitten istunnalla pieni hidastus, samalla tarkkaillen mihin suuntaan Willi kaatuu ja sitä sitten korjaillen. Willi tuntui heti superhyvältä, varsin pienellä ulkolavan korjailulla se esitti oikein tasapainoista käyntiä molempiin suuntiin. Taivutukset aloitettiin oikealle, eli avosta laajahko käyntipiruetti. Sujui aika hyvin, Sitten se vaikeampi vasen kierros, sama tehtävä. Mini huomasi heti, mistä kiikastaa; en asettanut Williä kunnolla niskasta, joten piruetin puolivälissä se pullautti kaulan suoraksi ja lähti puskemaan lapa edellä käännöstä. Korjauksena otettiin uraa pitkin muutaman kerran pelkkää asetuksen säätämistä. Mini neuvoi viemään kättä johtavalla otteella sivulle ja ihan kiinni omaan reiteen lähelle polvea (toki ohjaspituutta lisäten, jottei hevosen päätä vedetä ohjalla linkkuun!). Ja sitten vaan odotetaan, miten hevonen ratkaisee ongelman. Pointti on se, että kun käsi on tuetu jalkaa vasten, se pysyy vakaana paikallaan, jolloin hevonen saa varmasti välittömän myötäyksen, kun se asettuu. Jos kättä vain vie sivulle mutta ei tue mihinkään, on suuri vaara, että hevosen myödätessä oma käsi liikkuu myös taakse, jolloin myötäys tulee myöhässä. Samoin on tärkeää, että hevosen nenää ohjataan ensin sivulle, eikä niin, että hevosen niska vedetään nyökkyyn, ja sitten vasta sivulle. Fiksuna poikana Willi hiffasi heti, mistä on kyse. Eikä sillä näyttänyt olevan mitään vaikeuksia asettua vasemmalle! Eikä tämän jälkeen ollut mitään vaikeuksia säilyttää taivutusta läpi käännöksen piruetissa. Niin pienestä se on joskus kiinni! Asetuksen säätämisen yhteydessä Mini mainitsi taas kanget hyvänä työkaluna, pitääköhän mun jossain vaiheessa oikeesti koittaa päästä yli niihin liittyvästä pelostani ja opetella niitäkin käyttämään...

Kun asetus vasemmalle alkoi toimia, todettiin, että vaikeampaa onkin säilyttää oikea asento taivutuksessa oikealle. Avossa Willi joko jättää ulkoetujalan liikaa uralle, tai lähtee kääntymään liikaa sisälle oikea lapa edellä. Hetken verran tehtiin tuttua silmukka-harjoitusta, jossa avosta käännetään puolipiruetti, muutama askel sulkua takaisin uralle päin, ja suoristuksen kautta avotaivutus uuteen suuntaan. Mini neuvoi tekemään sulkua vain sen verran, kun Willi säilyttää hyvän asennon, ja jatkamaan sitten suoristuksen kautta uuteen suuntaan. Kun pakka leviää sulussa, on sitä turha ruveta korjailemaan, vaan parempi hakea oikea asento uudelleen avon ja piruetin kautta. Muuten homma menee helposti korjailun korjailuksi. Avoon tultiin aika isossa käynnissä, ja annettiin liikkeen itsessään hidastaa ja koota Williä. Käännöksissä piti kuitenkin huolehtia, että kokoaminen säilyy, muuten käännös ja sulku ei onnistu.

Ja siis miten siistiä, Willi tuntui ihan superhyvältä! Kyllähän sitä itsekin keskittyy normaalia paremmin, kun on joku vieressä vahtimassa, mutta musta tuntuu, että Willikin skarppaa aina kun Mini on paikalla! Totesin jälleen kerran, että Willi on todella ihan käsittämättömän kiva hevonen ratsastaa, se on niin yritteliäs ja rehellinen! Ei mitään kekkulointia tai kiukuttelua, vaan kaikkiin pyyntöihin ja korjauksiin se vastasi tosi hyvin ja mielellään! Ei tollasta kultakimpaletta ole toista vielä vastaan tullut! Pärski välillä tyytyväisenä, kun sai kehut ja pienen lepohetken. Pieniä takoja pidettiin tosi tiuhaan, koska Willillä on nyt ratsastettu niin vähän. Mutta ei se tuntunut puolessa tunnissa vielä yhtään väsähtävän, päin vastoin, se olisi ollut innokas tekemään enemmänkin.

Lopuksi nimittäin kokeiltiin sitä raviakin. Ihan vaan pari pätkää, ja helpompaan suuntaan. Ensimmäinen siirtyminen tehtiin suoraan käyntipiruetista, jolloin piruetin avulla varmistettiin, että Willin asento siirtymisessä on mahdollisimman hyvä. Ja kuulkaa tuli niin hyvä siirtyminen, että oksat pois! Ei mitään vaikeuksia löytää heti puhdas ravin rytmi! Itse asiassa vaikeampaa oli saada Willi takaisin käyntiin, kun se yritti polkaista menemään vähän turhankin isoa ravia! Ja kun otin vielä isolla ympyrällä toisen siirtymisen (ilman piruettia), Willi ei meinannut malttaa millään odottaa lupaa lähteä ravaamaan. "Antakaa mun nyt mennä, katsokaa miten hieno olen!" Läksyksi saatiin harjoitella ravia pienissä, muutaman askeleen jaksoissa. Neljä askelta ravia, ja takaisin käyntiin. Muutama askel käyntiä, ja taas neljä askelta ravia. "Neljä" on kuulemma jostain syystä todettu olevan juuri se askelmäärä, joka hevosten on helppo säilyttää hyvänä siirtymisen jälkeen. Sen jälkeen ne alkavat helposti levitä. Kun Willi tämän oppii, ja alkaa itse odottaa käyntisiirtymistä, jatketaankin ravia pidempi pätkä. Kunnes se taas alkaa levitä, jolloin taas siirrytään takaisin käyntiin. Tarkoitus on ratsastaa vain hyviä askeleita, hallitsematon meno ei kehitä mitään. 

Aaaargh, nyt on pää täynnä pumpulia ja leijailen pilvissä. Tunti ylitti niin roimasti kaikki villeimmätkin odotukset ja toiveet. En pysty keskittymään mihinkään muuhun, kun vaan pyörittelen tuota tuntia päässäni. Eikä kukaan ollut edes näkemässä, saati kuvaamassa! Olin ensimmäisenä vuorossa, joten tallilla ei ollut juuri muita kuin seuraavan ryhmän ratsastajat, ja hekin puunasivat omia ratsujaan. Pakko saada lisää, heti äkkiä, mutta täytyisi koittaa säilyttää maltti polven rasituksen suhteen... Eikä Willin selkä kestä montaa ratsastuskertaa viikossa, koska ylläripylläri edelleen mennään vaan pädillä, ilman kunnon satulaa. Tällä viikolla Willi on päässyt myös totuttelemaan laidunelämään, valvotusti. Olen nököttänyt joko kivellä tai jakkaralla laitumen laidalla ja vahtinut, ettei herra pörrää liikaa. Esittihän se ekalla kerralla muutamat turhan ilmavat lähdöt, mutta onneksi vihreän himo on niin kova, että enimmäkseen nenä on pysynyt maassa.

Pelkkää lovee! 💕

Pään (ja muistiinpanojen) selvittelyä

eli elämää Horse on Motion-tapahtuman jälkeen

Uuuuh, olipa viikonloppu! Kolme päivää tiukkaa asiaa hevosen biomekaniikasta, ihania naisia, hyvää ruokaa, ja vielä parempaa (vai huonompaa?) läppää! Ihmiseläinlääkäreitä, surffipummi-ruunia ja mitä näitä nyt muita oli. Jokainen vaihto on mahdollisuus, ainakin ranskalaisittain lausuttuna. (Älkää välittäkö, edellisiä kahta lausetta ei ole tarkoituskaan kenenkään muun ymmärtää.)

Jos jollekin on vielä epäselvää, istuin viime eikun toissa viikonloppuna kuin liimattuna ratsastuskeskus Ainon maneesissa kuuntelemassa ja katselemassa Horse in Motion-tapahtumaa. Tapahtuman päätähti oli ilman muuta herra Jean Luc Cornille, mutta oli ihan kiinnostavaa kuulla myös muita esiintyjiä. En ihan vielä kykene kovin jäsenneltyyn raportointiin viikonlopun annista, mutta tässä pieni listaus asioista ja havainnoista, jotka jäivät päällimmäisenä mieleen.

• Vastarotaatio tapahtuu passiivisesti, painovoiman ja hevosen kehon luontaisen liikkeen ansiosta. Siksi se on niin yleinen ja monessa tilanteessa toistuva ongelma. Mekanismin lopullinen sisäistäminen vaatii vielä pientä pyörittelyä päässä, eli hevosen jalkojen liikkeen ja selkärangan taipumisen väliset korrelaatiot pitää selventää, mutta luulen nyt ymmärtäväni, miten ilmiö syntyy. Tai sitten en. I'll keep you posted.

• Miksi "circle bended outside" toimii. Käytännössä usein toimivaksi havaittu harjoitus, jonka fysikaalinen vaikutusmekanismi oli ennen minulle pieni mysteeri, sai vihdoin loogisen selityksen. Hurraa, enää ei tarvitse ahdistua, kun pääni sisällä pohdin miksi asetetaan ulos, vaikka periaatteessa pyydetään selkärankaan rotaatiota sisään. Paitsi jos käsitinkin väärin, siinä tapauksessa ahdistun lisää...

• Selkänikamien mahdollisten liikesuuntien väliset yhteydet ja niiden "matematiikka". Lateral bending + rotation = flexion. Tähän perustuu mm. se, miksi hevosen taivuttaminen saa aikaan selän nosteen.

• Sulkutaivutuksen ja ison piruetin merkitys ja tärkeys. Kaksi tärkeää työkalua, joiden käytössä olen ollut turhankin varovainen, vastarotaation pelossa. Ne ovat kuitenkin niin tehokkaita työkaluja selän nostamiseksi, ettei niitä kannata liiaksi arastella.

• Kuinka sulkutaivutusta/piruettia tulisi pyytää, jotta hevonen saadaan todella taipumaan halutusti. Tämä selveni ainakin teoriassa, Jäämme odottelemaan käytännön kokemuksia.

• Miksi voltin tai lateraalisten liikkeiden jälkeen Willi usein tarjoaa muutaman askeleen ajan parempaa ja isompaa liikettä. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että a)voltti/muu tehtävä parantaa tasapainoa, b)itse hiukan hellitän liikkeen jälkeen ja c) suoristuksen jälkeen hevonen kokee liikkumisen helpommaksi, mutta nyt ilmiölle tuli vielä yksi, puhtaasti fysiologinen selitys.

• Longissimus dorsi- ja multifidus-lihasten välinen työnjako tarkentui. Toinen on liikettä tuottava lihas, toinen asentoa ylläpitävä lihas;  longissimus dorsi tuottaa selkärangan liikkeen, multifidus säätelee sitä vastustamalla liikettä. Niiden yhteistoiminta on välttämätöntä selän hienosäätämiseksi.

• Hidas käynti voi olla taitavallekin ratsastajalle liian vaikea tehtävä! Huomioitavaa on myös, että jos hevonen joko jännittää selkäänsä tai on selästään kipeä, sen on mahdotonta kävellä hitaasti. Muistattehan, selän jännitys ja jalkojen vauhti ovat erottamattomasti kytköksissä toisiinsa. Ei siis pidä aliarvioida tätä perustavaa laatua olevaa, yksinkertaista, mutta huolella tehtynä todella tehokasta harjoitusta, käyntiä suoralla uralla! Mielellään ajatuksena loiva shoulder-fore, niin että hevonen näyttää ulospäin suoralta, mutta sen rangassa on pienenpieni taivutus, mikä auttaa hevosta nostamaan selkäänsä (jotta se VOI kävellä hitaasti, suoraan eteenpäin).

Paljon muitakin huomioita ja ajatuksia syntyi päässä viikonlopun aikana. Eikä pelkästään hevosiin liittyviä. Perjantain hevosten arviointipanelin seuraaminen kävi hetkittäin sosiologisesta ihmiskokeesta (tai-mikä-nyt-onkaan-oikea-tieteenala, semmoinen joka tutkii ihmisten välisiä suhteita ja laumakäyttäytymistä, en tiedä), niin jännää oli neljän panelistin välinen vuorovaikutus (ja toisinaan sen puute!) Muuten itse hevosten arviointi oli yleisölle aika puuduttavaa seurattavaa, ja tämänkin ajan olisin mieluummin kuunnellut Cornillen luennointia tai käytännön valmennuksia. Hollantilaisen René van Weerenin luentoja kuunnellessa tuli vahvoja flash backejä omaan menneisyyteen akateemisessa maailmassa. Esitelmän alku "...and the outline of my presentation will be..." on NIIIIN tyypillinen (ja jopa pakollinen) konferenssiesityksissä, että heräsi jo pieni epäilys, millaiselle kuulijakunnalle esitys oli suunniteltu... Eikä pelkoni ollut ihan turha; lyhyen historiajohdannon jälkeen käytiin kalvo toisensa jälkeen läpi tutkimustuloksia, jotka varmasti ovat tieteellisesti ihan kurantteja, ja julkaisut peer review-prosessin läpikäyneitä, mutta tavalliselle tallaajalle niistä jäi aika hatara kuva. Se, että menetelmällä A saadaan suurempi selän range of motion ROM (=selkänikamien liikerata fleksio-ekstensio-suunnassa) kuin menetelmällä B, ei vielä kerro mitään siitä, kumpi on parempi menetelmä. Kyllähän se ROM-arvo kasvaa, kun hevonen vetää selkää enemmän notkolle, eikö, mutta onko se sitten tarkoituksenmukaista?! Hiukan huvittavaa oli myös se, että lauantaina van Weeren mainitsi oman esityksensa aikana lukuisia kertoja (en laskenut, mutta olisikohan edes sormet riittäneet?) kuinka "myös Jean Luc juuri äsken omassa esityksessäänkin jo mainitsi tästä". Hmm, tunsiko hän tarvetta vakuutella yleisölle, että samalla asialla tässä ollaan?! Varsinkin, kun perjantaina van Weeren oli ensin puhujavuorossa, ja heti hänen peräänsä Cornille torppasi joitakin van Weerenin juuri hetkeä aiemmin esittämiä teorioita (klassinen esimerkki on vanha kunnon "bow and string"-teoria, joka van Weerenin mukaan on se tällä hetkellä vallalla oleva käsitys hevosen selän toiminnasta. Ja jos yhtään olette perehtyneet Cornillen ajatuksiin, hän puolestaan pitää tätä teoriaa vanhentuneena, liian yksinkertaisena ja osin jopa virheellisenä.) Minulle jäi hiukan epäselväksi mikä van Weerenin oma hevostausta ja käytännön kokemus on, onko hän puhtaasti eläinlääkäri ja tutkija, vai perehtynyt myös käytännössä esim. vapaa-ajan harrastuksen kautta ratsastukseen. Se tieto olisi kiinnostava ja auttaisi ehkä hiukan laittamaan asioita perspektiiviin.

Ettei menisi pelkästään van Weerenin mollaamiseksi, niin hänen ansiostaan muuten sain taas jäsenneltyä paremmin päässäni omia, henkilökohtaisia angstejani akateemisen maailman sääntöjä  ja käytäntöjä kohtaan, ja sillä perusteella annan hänelle osittaisen synninpäästön; se maailma toimii ihan eri säännöillä kuin tämä reaalimaailma, jossa suurin osa meistä elää ja toimii. Se mitä, ja miten asioita tutkitaan, voi tuntua välillä aika järjettömältäkin, mutta toisaalta tiettyjä sääntöjä on pakko noudattaa, jotta tutkimuksia voidaan pitää edes jossain määrin objektiivisina, mikä on kuitenkin tieteellisen työn eräs peruskulmakivi. Ja valitettavan usein tutkimusta rajoittavat niinkin arkiset asiat kuin käytettävissä olevat laitteet, joten monesti tutkijat joutuvat muokkaamaan aihettaan sen mukaan, mikä on käytännössä mahdollista, eikä sen mukaan, mikä olisi oikeasti todella kiinnostavaa.

Koitan tänne pikkuhiljaa purkaa ja avata tarkemmin noita yllä listattuja juttuja, ja vähän muitakin. Mutta itseni tuntien, en lupaa kovin tiukkaa julkaisutahtia... Kyllä te mut tunnette! Ainiin, vielä loppuun on pakko vähän hehkuttaa viikonlopun ehkä parasta antia; missä voin liittyä Mia Kainulainen-fan clubiin?! Onhan sellainen jo olemassa?! Jos ei ole, voisiko joku perustaa sellaisen?! 😂 😜

Paha korvamato

Olin kirjoittamassa ihan toisesta aiheesta, mutta tänään (ts. eilen) tuli taas aihetta jatkaa pohdintaa ja havaintoja in-hand-työskentelystä. Eli ei, otsikosta huolimatta en ole taas harhautunut musamaailmaan.

Lyhyt historia viime päivien ohjelmasta Willin kanssa: Palasin viime viikon perjantaina taas pitkästä aikaa sulkutaivutusharjoitusten pariin, siis  maasta käsin. Olin inspiraatiota etsiessäni pitkästä aikaa katsellut videoita herra Cornillen ja Chazot'n in-hand-työskentelystä, ja erityisesti avo-sulkutaivutuksen harjoittelemisesta. Olen arastellut sulkutaivutusten tekemistä, koska se tuntuu olevan niin hankalaa, ts. en mitenkään onnistu säilyttämään taivutusta, rotaatiota ja liikettä eteen-sivulle yhtäaikaa. Mutta Cornillen videoillakin näkyi, että tästä huolimatta jostain se harjoittelu on aloitettava, ja luotettava siihen, että pikkuhiljaa palikat loksahtelevat kohdilleen. Jos pelkää tehdä virheitä, ei ikinä tule edes yritettyä, jolloin onnistuminen on mahdotonta. Rohkeasti siis yrittämään, silläkin uhalla, että Willi vetää runkoaan kieroon kuin korkkiruuvi. Ja niinhän se vähän tekikin, mutta päätin, että otetaan sulut silti taas ohjelmaan, pikkuhiljaa, tekemättä niistä sen suurempaa ongelmaa. Perjantaina siis tehtiin muutama suluntapainen ja kääntelin myös vähän isoja piruetteja. Lauantaina Willillä oli päännollauspäivä (ts. kevyttä liikuntaa, mutta ei kouluvääntöä tai muutakaan ajatustoimintaa vaativaa), ja sunnuntaina palattiin taas in-hand-juttuihin. Sunnuntaina Willi olikin oikein hyvä, tosin keskityin enemmän ravitreeniin, enkä tehnyt sulkuja ollenkaan. Maanantaina piti jatkaa samaa. Olin tehnyt vasta käynnissä alkutyöskentelyt ja ravia pätkät molempiin suuntiin, kun se iski. BÄM. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, yllättäen ja varoittamatta. Kuin pahin korvamato, Willin päähän fiksautui ajatus perjantain sulkutreeneistä. Pyyntö oli valmistella uutta ravisiirtymistä loivasta avotaivutuksesta oikeassa kieroksessa (se vaikeampi suunta), mutta Willi alkoi taas tarjota pelkkää sulkua. Tai "sulkua", varsinaisen sulkutaivutuksen kanssa tuolla liikkeellä ei juurikaan ole mitään tekemistä. Willi alkoi kerätä kierroksia (suu kävi naks naks), liike eteenpäin tyssäsi ja kas, oikea lapa rojahti syliin samalla kuin takapää tarjosi napakkaa lonkkataklausta. En tajua, miten se edes saa kroppansa niin mutkalle! Eli Willin pää ja kaula sojottaa ulos, sisälapa putoaa, ja silti takapuolikin tunkee syliin. Koko hevonen on ylhäältä päin katsottuna siis S-mutkalla, ja selkäranka kierteellä kuin korkkiruuvi. Siinä asennossa on mahdotonta kävellä eteenpäin, joten Willi joko pysähtyy tai lähtee kääntymään kuin etuosakäännöstä. Siinä jäi ravitreenit lyhyeen, kun ruvettiin miettimään miten se pelkkä käveleminen eteenpäin tapahtuikaan. Vaihdoin välillä suuntaa, ja kas, vasemmassa kierroksessa no problems. No ainakin melkein, henkinen jännitys ja suun levottomuus jäi päälle, mutta muuten Willi toimi täysin moitteetta. Mutta heti kun palattiin oikeaan kierrokseen, hevonen heitti itsensä tuhannen mutkalle. Sain pikkuhiljaa sitä pitkillä sivuilla kävelemään eteenpäin, kun minimoin kaiken muun tekemisen ("heeeengitä, katse eteenpäin, ei yhtään kokoamista, ohjastuntuma lähes kokonaan pois, vain raaaaauhallista piiitkää askelta eteenpäin..."), mutta päädyissä mentiin venkoillen ja vaappuen. Siis jos mentiin ollenkaan mihinkään, monesti Willi vaan jäkitti paikoilleen ja alkoi kääntyä paikoillaan ympyrää. On muuten veikeä tunne, kun yrität itse vain kävellä eteenpäin hevosen vierellä (ts. taluttaa hevosta, käynnissä!!!), mutta hevonen vetää yhtäkkiä henkisen totaalijumin, eikä tunnu ymmärtävän yhtään mistään mitään. Willin mentaalisen tilan vuoksi totesin, että aiheesta on turha jatkaa sen pidempää keskustelua, joten lopetin semityydyttävän pätkän jälkeen. Todella harvoin Willi vetää itsensä henkisestikin noin lukkoon. Suun louskutus loppui vasta, kun otin Williltä suitset kokonaan pois (olimme yksin manesissa) ja jätin sen täysin rauhaan.

(Niin ja pienenä välihuomautuksena mahdollisesti meille ennestään tuntemattomille lukijoille ja tutuillekin muistutuksena; koko ideologia tässä touhussa edellyttää, että hevosta ei missään nimessä rangaista sen tekemistä virheistä. Hevosen halutaan tarjoavan itse vastauksia ihmisen sille esittämiin kysymyksiin. Jos väärästä vastauksesta seuraa jotain ikävää, yrittäminen tyssää harvinaisen nopeasti kokonaan. Pieni patistaminen ja oikeaan suuntaan ohjaaminen on tietysti sallittua ja onnistumisen edellytyskin, mutta paineen kanssa pitää olla varovainen, ettei Willi jännity liikaa.)

Olin jo melkein unohtanut koko episodin, kun tänään (tai eilen, siis tiistaina) jatkettiin harjoituksia. Ja taas alkuun Willi olikin ihan normaali, molempiin suuntiin. Kunnes aloin pyytää oikeassa kierroksessa enemmän kokoamista ja avoa. Oikein silmin nähden Willin koko ilme ja olemus muuttui; katse jähmettyä, pää kääntyi ulos ja selkäranka jännittyi mutkalle. Eilisestä viisastuneena tajusin sentään heti, että nyt on paras unohtaa avot ja kokoamiset ihan saman tien. Olin sen verran nopeampi, että Willi ei ehtinyt vetää nuppia ihan yhtä jumiin kuin edellisenä päivänä. Kerran Willi hiukan närkästyneenä polkaisi takajalalla, kun pyysin raipalla eteenpäin, mutta isommilta konflikteilta ja holtittomalta kuolainten kanssa pelaamiselta vältyttiin. Mutta mieleen tuli tyyppi, jolla on kädet korvilla, silmät kiinni ja joka vaan hokee mielessään "en-kuuntele-sua-lallallaa-sulkutaivutus-sulkutaivutus-lallallaa". Miten ihmeessä siitä yhdestä harjoituskerrasta perjantaina tuli taas tällainen fiksaatio Willin päähän, ja miksi se iski näin viiveellä?! Pitkät piuhat? Ja miten siitä pääsee eroon?

Toistaiseksi parhaaksi kokemani strategia näissä tilanteissa on yhdistelmä ennaltaehkäisyä, vahinkojen minimointia, ja ovelasti ajoitettua harhauttamista. Ennaltaehkäisevänä toimena vältetään henkisen jännityksen luomista, eli madalletaan vaatimustaso niin alas, että kaikki tehdään Willille mukavaksi, helpoksi ja selkeäksi. Siis t-o-d-e-l-l-a helpoksi. Tyyliin kävellään rinnakkain vapain ohjin, kerätään ohjia varovasti käteen ja kävellään, otetaan höyhenenkevyt ohjastuntuma ja kävellään, pidetään höyhenenkevyt ohjastuntuma ja kävellään, annetaan vapaat ohjat (ja kävellään). Jos hyvin käy, tämä vaativa tehtävä ei provosoi Williä esittämään omia ideoita ja vaativampia liikkeitä. Hyvässä lykyssä se jopa hyväksyy kevyen ohjastuntuman ja kannattelee itseään hetken suorana ja peräänannossa (Hurraa, voitto!). Samoin suunnitellaan esim. ohjien käteen kerääminen (potentiaalinen hetki Willille vetää itsensä mutkalle, kun se alkaa ennakoida seuraavaa pyyntöä) sellaisiin paikkoihin, joissa liikkeen jatkaminen eteenpäin tulee luontevasti. Esim. pitkän sivun alkuun, ja mielellään vielä niin, että menosuunta on kotiinpäin (pois mörköpäädystä, kohti tallia). Vahinkojen minimointina mikä tahansa tehtävä keskeytetään heti, kun jumitus uhkaa nousta pienen pohdiskelutason yli. Jos Willi ehtii kerätä kierroksia, tilanteesta ulospääsy on yhä vaikeampaa. Ovelan harhautustekniikan avulla voidaan huijata hevosta sellaisten tilanteiden ohi, joissa jumitus usein esiintyy. Esim. päätyjen läpi kulkemista ja kulmissa taipumista voi helpottaa sillä, että kulmaa lähestytään rennossa keskikäynnissä, ja ihan vaivihkaa pyöristetään linjaa niin, että yllättäen ja ihan huomaamattaan Willi alkaa taipua loivan kulman läpi. Vaikka ihan vaan tässä kävellään rennosti enkä yhtään pyydä taivutusta vaikka kappas tässä kävelläänkin kaarevaa linjaa pitkin, mutta paino sanalla kävellään, ei yhtään jumiteta tai mietitä mitään vaikeaa tai ahdistavaa kuten taipumista... Päädyt viedään lähelle maneesin seiniä, koska jumitusta esiintyy yleensä kentän keskustassa (siellä niitä sulkuja ja piruetteja yleensä harjoitellaan). Normaalisti en työskentele seinien lähellä, ettei Willi jää nojamaan seinään, mutta näissä tilanteissa seinän tarjoama tuki auttaa liikettä eteenpäin.

Että sellaista. Toivotaan että tästä sulkutaivutus-korvamadosta päästään pian eroon. Mutta jatketaan harjoituksia, ettei siitä tule mulle itselleni liian isoa henkistä peikkoa. Muilla samalla tavalla päähänpinttymistä kärsiviä hevosia?

Finding trot - ravia etsimässä

"Ravia etsimässä" on ollut alkusyksyn teemana. En ole täällä blogissa ehtinyt kaikista meidän kesän kommelluksista tilittääkään, mutta kapuloina rattaissa on ollut mm. yksi klinikkareisun ja muutaman tikin vaatinut pistohaava kintereessä (onni onnettomuudessa, ei osunut niveleen tai jännetuppeen!) sekä laitumella irtoilevien kenkien mukana hajoilevat kaviot. Nyt nämä vaivat on selätetty, ja paluu työntekoon (vol. N) on alkanut. Taas. No, päätin ottaa asiaksi keskittyä toden teolla ravin parantamiseen ja erityisesti oikeassa kierroksessa. Willi on aina liikkunut isommin vasemmassa kierroksessa, ja erityisesti in-hand-työskentelyssä ravi oikealle on ollut todella vaikeaa. Olen tosin ollut vähän laiska ja turhan löperö tätä treenatessa (helppoja asioita on niin paljon kivempi treenata!), joten ei ihmekään, että ei olla edistytty...

Kerrankin sattui myös kamera oikeaan aikaan paikalle! Tarkoitus oli testailla, miten videointi antiikkisella kamerallani (Nikon coolpix P500) onnistuu. Kamera ei ole parhaimmillaan videoinnissa, joten tarkennus ja valaistuksen säätö vähän heittelee. Mutta kyllä tuosta kai jotain näkee. Suunnittelin tekeväni kattavampaa in-hand-juttua blogiin videoineen joskus myöhemmin. Mutta kuten sanottu, no time like the present, joten sliipatun ja etukäteen suunnitellun koreagrafian sijaan saatte nyt varsin todenmukaisen kuvan siitä, miten hommat oikeasti menevät! Ei komeilla varusteilla tai vaatteilla, eikä hevosta ole puunattu ja kiillotettu! Ennen kameran käynnistystä olin hetken (n. 10-15 min) taivutellut selästä käsin käynnissä molemmille puolille (muutama avo- ja sulkutaivutus). Tämä on aika poikkeuksellista; yleensä jos ratsastan, teen juuri päin vastoin, eli alkuverryttelyt maasta, ja vasta sitten selkään. Nyt halusin kuitenkin saada taivutukset molempiin suuntiin tarkistettua ennen ravitreeniä, ja se onnistuu parhaiten selästä. Olin myös tehnyt  muutaman ravipätkän maasta vasemmalle (helpompaan suuntaan). Willi oli siis jo vähän verrytellyt sekä aika hyvin avuilla, mutta videolla näkyy kokonaisuudessaan päivän in-hand-osuus oikeassa kierroksessa. Kamera on sammutettu vain lepotaukojen ajaksi. Yleensä vaihdan suuntaa jokaisen tauon aikana, mutta nyt halusin keskittyä oikeaan kierrokseen kunnolla, siksi tehtiin samaan suuntaan pidempään.

Videolle tallentui Willin normaalit räpellykset, mutta myös sen jälkeen ensimmäiset kunnolliset in-hand raviaskeleet oikeassa kierroksessa, siis ikinä. Samoin siinä näkyy joitakin tyypillisiä Willin ilmeitä ja eleitä, kun asiat ovat sen mielestä vaikeita, ja mitä sitten tapahtuu, kun hommat alkavat sujua. Tekstitin pätkiin selostusta siitä, mitä teen, ja miten Willi reagoi. Kannattaa seurata Willin ilmettä, korvia ja suuta. Ensimmäinen merkki rentoutumisesta on korvien ihan pieni rento liikahdus. Sen jälkeen Willi usein (kuten tässäkin) heilauttaa koko niskaa, ja lopuksi rentoutuu alaleuka, jolloin suu aukeaa kevyesti. Willi pysyy koko ajan aika kivasti hyvin kevyellä ohjastuntumalla (hetkittäin näkyy, miten ohja lyö kevyesti löysää), mutta välillä se jännittyy suustaan (suupielet vetäytyvät vähän ylöspäin) ja se alkaa mupeltaa kuolainta. Tätä esiintyy silloin, kun Willi joutuu miettimään ja tsemppaamaan vähän enemmän tai kun se alkaa kerätä kierroksia eikä malttaisi odottaa. Video on pitkähkö, koittakaa kestää, koska siitä on leikattu pois vain lepotauot. Otin alkuperäiset äänet videosta pois, ja tilalla on (turhanpäiväistä) hissimusiikkia. Äänet pois, jos se jotakin ärsyttää! (Laittakaahan kommenttia, jos joku jaksoi katsoa sen alusta loppuun! :D )

Videolla näkyy, miten Willi jää hetkittäin miettimään ja silloin eteneminen tyssää melkein kokonaan. En pyydä Williä varsinaisesti hidastamaan missään vaiheessa, korkeintaan enemmän kokoamista ja taivutusta. Kun asiat muuttuvat vaikeiksi, Willi tyypillisesti lopettaa eteenpäin kävelemisen ja alkaa vaappua puolelta toiselle tai lähtee työntämään joko etu- tai takaosaa jompaan kumpaan suuntaan. Se ei joko ymmärrä mitä pyydetään, tai sitten tehtävän suorittaminen on sen mielestä vaikeaa. Silloin se tarjoaa jos jonkinlaista vaihtoehtoista liikettä, yleensä sivusuunnassa. Näissä tilanteissa annan sille hetken aikaa koittaa ratkaista ongelmaa itse, mutta jos se jää pelkästään paikalleen heilumaan, pyydän kevyesti suoraan eteenpäin. Aiemmin mainitsemaani red zone-ongelmaa ei tässä pätkässä varsinaisesti näy, ellei lasketa ihan videon alun pientä jähmeyttä. Tässä tuo paikallaan heiluminen on minusta enemmän kiinni korvienvälistä (ts. kroppa toimii, mutta Willi ei oikein tiedä mihin jalkansa laittaisi), kun taas tyypillinen red zone-jämähtäminen johtuu enemmän siitä, että Willin kroppa (=koko lihaksisto) ei toimi. Yleensä yritän itse kävellä vaikka Willi ravaakin, mutta nyt halusin antaa sen liikkua isommin eteen, joten jouduin laittamaan välillä itsekin hölkäksi.

Olen aika tyytyväinen Willin muotoon; nenä pysyy aika hyvin luotiviivalla ja niska korkeimpana kohtana. Kun vielä tarkastelin ravin puhtautta pysäytyskuvien avulla, havaitsin ilokseni, että ravi on koko ajan puhtaasti kaksitahtista eikä hajoa kuten valitettavan usein näkee korkeallakin tasolla kouluradalla. Ristikkäiset etu- ja takajalat irtoavat maasta samaan aikaan. Alla kuvasarjat ravista molempiin suuntiin. Valitettavasti oli vaikeaa löytää riittävän tarkkoja kuvia, joissa näkyisi tarkasti Willin kaviot, ja joissa en itse ole Willin jalkojen edessä. Mutta kyllä näistä hahmottaa suunnilleen missä askeleen vaiheessa jalat ovat. Kuvasarjat ovat kolme peräkkäistä "freimiä" videolta. Kuvat etenevät ns. kulkusuunnassa, eli vasemmassa kierroksessa kuvasarjaa täytyy lukea oikealta vasemmalle.

Ravi oikealle. Ristikäiset etu- ja takajalat irtoavat maasta yhtä aikaa.

Ravi vasemmalle. Kuvasarjaa luetaan kulkusuunnassa, eli oikealta vasemmalle.

Jälkikäteen käytiin vielä ottamassa muutamia lähikuva otteesta, jolla pidän ohjia kädessä. Kun kerään ohjat käteen, ne kulkevat kämmenen puolelta sormien lomitse taaksepäin siten, että sisäohja kulkee etu- ja keskisormien välistä, ja ulko-ohja nimettömän ja pikkusormen välistä. Sitten suljen käden kevyesti ja käännän rannetta hiukan niin, että ns. neutraalissa asennossa kämmenselkä osoittaa about ylöspäin (ja aavistuksen verran myös ulospäin). Sisäohja kulkee etusormen alta ja tulee ulos etusormen ja peukalon välistä. Ulko-ohja taas kulkee sekä nimettömän että keskisormen alta ja tulee ulos etu-ja keskisormen välistä. Käännän rannetta kevyesti, joten ohjat oikeastaan lepääväte etu- ja keskisormien päällä, ilman että varsinaisesti puristan sormia tai kättä kiinni. Peukalo tule kevyesti sisäohjan päälle. Ohjasotteet tapahtuvat vain sormia liikuttelemalla, ja välillä kättä kääntäen, Tämä ote takaa sen, että tuntuma pysyy hyvin kevyenä, ja tunnen herkästi myös mitä Willin suussa tapahtuu. Ylipäätään teen ohjilla aika vähän, enimmäkseen ne vain ovat tuntumalla. Jos tarvitsen sisäohjaa enemmän, autan peukalolla ja koukistan etusormea. Ulko-ohjaa käyttäessä nostan ulko-ohjaa keskisormea nostamalla. Käsivarteni lepää Willin selkää ja säkää vasten, jotta voin pitää käden mahdollisimman rentona. Hetkittäin saatan nostaa kättä ylemmäs, mutta pyrin aina palauttamaan sen ns. neutraaliin asentoon. Kun aloitin nämä in-hand-touhut, kädet väsyivät nopeasti, mutta nykyisin ei omaa kättä tarvitse juurikaan lepuuttaa, kunhan muistan olla jännittämättä kättä. Jos käsi väsyy, on se merkki siitä, että jokin tökkii (jännitän itse kättä, olen jäänyt liian pitkäksi aikaa hinkkaamaan samaa asiaa ilman taukoa, tai Willi jännittää suutaan, jolloin joudun pitämään vastaan ohjalla.) Kuvat: Tanja Kankilampi

Kerään ohjat ensin käteen niin, että ne kulkevat etu-ja keskisormen sekä nimettämän ja pikkusormen välistä. Ohjan perät jäävät lepäämään käden päälle.

Sisäohja kulkee etusormen alitse ja tulee ulos etusormen ja peukalon välistä. Ulko-ohja kulkee puolestaan sekä nimettömän että keskisormen alitse, ja jää lepäämään keskisormen päälle/etu- ja keskisormien väliin. Käsi pysyy rentona, ja ote hyvin kevyenä.

Käännän käden niin, että kämmenselkä osoittaa ylöspäin. Sisäohjaa käytän peukalon avulla ja koukistamalla etusormea. Ulko-ohjaa käytän nostamalla ohjaa keskisormella. Käsivarsi lepää Willin selkää ja säkää vasten.

Tämä tapa pitää ohjia on ihan itse kehittämäni, ts. kukaan ei ole minulle opettanut miten ohjia tulisi pitää kädessä. En tiedä onko tämä kuinka "oikea" tai paras mahdollinen tapa. Mutta tähän olen nyt tottunut ja se mielestäni toimii kohtuullisen hyvin, joten tällä mennään.


Tekeekö kukaan muu mitään tällaista hevosten kanssa? Olisi kiva kuulla ja vaihtaa ajatuksia!

Red zone alert!

Otsikko on kirjoitettu jo viime vuoden keväällä, Jean Luc Cornillen edellisen Suomen keikan jälkeen. En kuitenkaan päässyt silloin juurikaan aloituskappaletta pidemmälle tekstissä. Eilen tuli kuitenkin sellainen red zone-fläsäri, että pakko oli tarttua aiheeseen.

Olen tästä muutaman kerran saattanut tekstissä ohimennen mainita sen tarkemmin selittelemättä, mutta on ehkä aiheellista avata termiä hiukan tarkemmin. Red zone on, kuten varoittavasta nimestä voi päätellä, alue, jonne ei kannata jäädä sen pidemmksi ajaksi hengailemaan kuin on pakollista. Tähän ilmiöön törmää, kun aletaan kokoamaan hevosta. Eli kun pyydetään, että hevonen alkaa nostamaan etuosaansa ja hienosäätämään selkälihaksillaan selkärangan asentoa. (Huomatkaa, en tarkoituksella puhu painon siirrosta takaosalle kokoamisen yhteydessä, koska se on myytti. Hevonen EI siirrä painopistettä taaksepäin, se alkaa vaan enemmän nostamaan etuosaansa. Painon jakauma etu- ja takajalkojen välillä pysyy kuitenkin kutakuinkin samana.) Kokoamisella laajemmassa kuvassa tarkoitan hevosen tapaa kontrolloida tasapainoaan ja vastustaaa gravitaation ja inertian aiheuttamaa voimaa, joka ajaa liikkuvaa hevosta etupainoiseksi. Se on oikeastaan perusedellytys sille, että hevonen pystyy ylipäätään kantamaan ratsastajaa. Se, miten onnistuneesti hevonen tämän ongelman ratkaisee, on tapauskohtaista. Kokoaminen on sikäli luonnotonta ja villihevoselle suhteellisen tarpeetonta, että hevoseen ei ole sisäänrakennettu automaattista systeemiä, miten kootaan oikeaoppisesti. Toki mahtaillessaan ja pörhistellessään ne esittävät usein hyvinkin hienoa, koottua liikehdintää, mutta ratsastajan selkään kiipeäminen ei mitenkään edesauta tuon käytöksen laukaisua. Siksi hevoset toisinaan ratkaisevat tämän ongelman ei-toivotulla tavalla.

Oikein kootessaan hevonen alkaa kannatella rintakoriaan, jolloin kaulan tyvi ja säkä nousevat, kaularangan S-mutka avautuu, kun niska ojentuu eteenpäin (mikäli ratsastaja siis antaa tämän tapahtua, eikä vedä kaulaa lyhyeksi ohjilla!) ja selkärangassa aktivoituvat epaksiaaliset selkälihakset, eli selkärangan sivuhaarakkeiden yläpuolella sijaitsevat lihakset. Näistä se suurin ja kaunein on tietysti longissimus dorsi, joka itse asiassa koostuu useammasta lihaksesta longissimus-etuliitteellä (l. cervicis, l. thoracis ja l. lumboram). Tämä on se selkälihas, jonka päällä ratsastaja pääasiallisesti istuu. Se lepää rintarangan alueella kylkiluiden ja lannerangan aluella nikamien pitkien sivuhaarakkeiden päällä. Sään ja lapojen kohdalla sen päälle tulee latissimus dorsi, ja pyllyn päällä medial gluteal, mutta keskellä selkää lihas on käsin tunnusteltavissa lähes heti ihon alla. Sen alapuolella ulompana kulkee selvästi pienempi iliocostalis-lihas, jonka voi myös osin tuntea käsin, kuljettamalla sormia selkärangasta poispäin suunnilleen viimeisen kylkiluun kohdalta kohti kylkiä, longissimus dorsi-lihaksen ohi. Syvimmällä, longissimus dorsi-lihaksen suojassa lähimpänä selkärankaa kulkee multifidus-lihas, (tai usein käytetään nimitystä multifidus system, koska tämäkään ei ole yksittäinen lihas, vaan koostuu monesta pienestä lihaksesta). Tähän ei pääse ulkoapäin mitenkään käsiksi, mutta koska se kulkee lähimpänä selkänikamia, on se selkärangan toiminnan kannalta erittäin tärkeä. Longissimus dorsi ja multifidus vaikuttavat ristikkäisiin suuntiin (ts. lihassäikeet kulkevat viistosti, longissimus edestä alhaalta taakse ylös, multifidus edestä ylhäältä taakse alas), joten niiden yhteistoiminnan tuloksena hevonen kykenee säätelemään selkänikamien asentoa ja liikettä. Toimiessaan oikein nämä lihakset huolehtivat siitä, että takajaloista SI-nivelen kautta selkärankaan kohdistuva työntö suuntautuu sekä eteen että ylöspäin. Ne stabiloivat selkärankaa, suojellen sitä liian suurilta ulkoisten voimien aiheuttamilta liikkeiltä, taivuttavat hevosta sekä huolehtivat siitä, että selkäranka kiertyy taivutuksen mukaan oikein (ts. okahaarakkeet kiertyvät taivutuksen suuntaan). Siinä on hommaa kerrakseen, joten ei ihmekään, ettei hevonen aina kykene hallitsemaan tätä monimutkaista systeemiä.

Hevosen selän tärkeimmät epaksiaaliset lihakset

Kokoaminen vaikuttaa myös raajojen toimintaan. Kuten yllä totesin, kokoaminen on hevosen tapa tasapainotta itseään, ja etu- ja takajalat osallistuvat tasapainon hallintaan eri tavoin. Vapaana kulkeva, luonnostaan aina etupainoinen hevonen ottaa ison osan liikkeestä vastaan etujaloillaan, ts. etujalat jarruttavat kroppaa estäen sitä vyörymästä nokilleen. Takajalkojen toiminnassa sen sijaan pääpaino on tuottaa eteenpäin työntävä voima. Hevosen kootessa etujalat alkavat myös enemmän työntämään, mutta työntö suuntautuu ylöspäin, vastustaen maan vetovoimaa, joka vetää hevosta etupainoiseksi. Takajalat sen sijaan alkavat työntämisen lisäksi jarruttamaan liikettä; ne astuvat syvemmälle rungon alle ottaen vastaan kropan massan liike-energiaa. Takajalat ovat pidempään maassa (eli unohtakaa ne nopeat takajalat, kootessa hevosen takajalat hidastuvat!), ja askellus hidastuu. Huomatkaa, syy-seuraus-suhde on siis nimenomaan näinpäin, että KOSKA hevonen kokoaa, se samalla hidastuu. Hidastaminen EI aikaansaa kokoamista.

Noh, tämän pitkäksi venähtäneen (miten tässä aina käy näin?!) johdannon jälkeen päästään asiaan; entäs kun hevosta pyydetään kokoamaan, mutta se ei saakaan systeemiään toimimaan yllä kuvatulla tavalla? Muistutuksena vielä, että kyse on tasapainottamisesta; hevonen haluaa olla tasapainossa, mutta sillä on monia tapoja tasapainottaa itseään. Vain yksi niistä on se tapa, jonka ratsastaja toivoo hevosen valitsevan. Sen sijaan, että hevonen tasapainottaa itseään suuntaamalla liikettä ylöspäin, se saattaakin vaan pienentää eteenpäin suuntautuvaa työntöä. Se alkaa hidastaa, ilman että se samalla kokoaa. Selän lihakset jännittyvät, eikä niiden hienosäätö toimi. Epaksiaalisten selkälihasten sijaan hevonen saattaa stabiloida selkärankaa myös hypaksiaalisilla (ts. selkänikamien sivuraakkeiden alapuolella sijaitsevilla) ja (väärillä) kaulan lihaksilla. Hevonen muuttuu hitaaksi, jähmeksi ja tuntuma suuhun muuttuu tunnotomaksi (koska kaula jännittyy, sen tuntee suoraan kuolaintuntumassa), ja esim. käynti saattaa muuttua passimaiseksi. Ratsastaja tuntee, että hevonen ei toimi halutulla tavalla, mutta hevosen kannalta tilanne on oikeastaan aika ok; se on periaatteessa tasapainossa. Ei yhtä hyvässä tasapainossa, kuin oikein kootessaan, mutta mitenkäs hevonen sen tietäisi? Näin insinöörinä hahmotan asian energia-kaavion kaltaisena systeeminä, jossa hevonen saavuttaa paikallisen energiaminimin kaltaisen tilan, johon on kiva jäädä köllöttelemään. Mutta hevonen ei tiedä, että kiipeämällä edessä olevan energiavallin yli se saavuttaisi vielä mukavamman, vielä pienemmän energiaminimin. Tämä, paikallinen energiaminimi on se ns. red zone, jonka läpi pitää päästä mahdollisimman nopeasti kun aletaan pyytämään kokoamista, jotta hevonen löytää oikean kokoamisen ja todellisen energiaminimin (=tasapainon). Mahdollisimman nopeasti siksi, että jos hevonen jämähtää tähän ensimmäiseen energiaminimikuoppaan, on sen saaminen energiavallin yli yhä vaikeampaa. Hevosella ei ole mitään syytä lähteä kipuamaan vallin yli. (Analogia energiakaavioon ei ihan kaikilta osin toimi, mutta auttaa ehkä hiukan hahmottamaan tilannetta.)

Tältä red zone ja kokoaminen näyttää mun pään sisältä.

No miten tuolta kielletyltä alueelta sitten päästään pois? Ensimmäisenä kannattaa muistaa, että kun alkaa pyytämään hevoselta kokoamista, pyytää heti kunnolla, ei siis liian progressiivisesti ja vähän sinne päin. Oman istunnan "kokoaminen" on tärkein apu hevosta kootessa. Hevonen peilaa ratsastajaa, joten kokoa itsesi, hevonen pyrkii seuraamaan. Taivutukset auttavat, koska ne aktivoivat selän epaksiaalisia lihaksia, joten voltit, ympyrät ja esim. avotaivutus tai oma suosikki heti kun otan ohjat käteen, shoulder-fore ovat hyviä apuvälineitä. Hevosen pitää antaa hidastaa hiukan, mutta ei liikaa. Varsinkin hevonen, joka ei ole tottunut kokoamaan näin, yleensä reagoi kokoavaan istuntaan ensin hidastamalla, jopa pysähtymällä. Pyydä pehmeästi eteen, ja anna hevoselle aikaa, jos tämä on sille uutta. Varo käyttämästä ohjaa liikaa, koska se lukitsee kaulan lihaksia.  Jos kuitenkin tuntuu siltä, että hevonen jää vain hitaaksi ja jähmeäksi, on melkein parempi antaa sille muutaman askeleen ajaksi täysi vapaus, pyytää muutama askel keskikäyntiä ja pyytää sitten uudestaan. Red zone-kuopasta on vaikea nousta, jos sinne jämähtää. Itse käytän tätä alkuverryttelynä; ohjat käteen, pyydän kokoamista, loiva shoulder-fore, ja kun hevonen vastaa (jos vastaa...), kiitos, vapaat ohjat ja suunnan vaihto. Ja sama toiseen suuntaan, useaan kertaan. Pikkuhiljaa pyydän enemmän kokoamista, enemmän taivutusta (shoulder-foresta tulee aito avotaivutus) ja pidempiä pätkiä. Näin siis silloin (yleensä), kun Willi toimii. Mutta sitten on niitä päiviä, kuten eilen, kun mikään ei tunnu toimivan, mutta jatketaan siitä tarkemmin seuraavassa osiossa, työotsikolla "no miten helkkarissa sieltä saakelin kuopasta sitten pääsee pois, kun mikään teoria ei toimi!"

Suoraa vai väärää?

(eli Science of Motion-henkistä höpinää!)

Tässä on käsivamman myötä ollut poikkeuksellisen paljon aikaa opiskella vaihteeksi hevosen anatomiaa ja biomekaniikkaa. Kun ratsastaa ei voi, myös Willin kanssa ollaan palattu todella back to the basics in-hand-työskentelyyn. Muutaman kerran olen istuttanut lainakuskin Willin selkään ja olen itse leikkinyt valmentajaa (mikä on muuten tosi kivaa, mutta ei kovin helppoa!)

Willin selkäongelmien vuoksi suoruus ja selkälihasten hallinta on meillä jatkuva teema. Joskus ihmiset valittavat, että miten sitä keksii järkevää tekemistä hevosen kanssa joka treenikerralle, ettei tule vaan ratsasteltua päämäärättömästi ympäriinsä. SOM-ideologiaan tutustuttuani en ole kokenut tätä missään määrin ongelmaksi, koska meillä on niin selkeä rutiini ja (sama) tavoite joka kerta. Ehkä vähän tylsää, mutta toimii meillä. Willin pitää olla suora (=se ei saa kipata minua kummallekaan puolelle), sen täytyy olla kevyt ja kantaa itse itsensä (onko hyvää suomennosta sanalle "selfcarriage"?) ja sen täytyy taipua aidosti molempiin suuntiin. Yhdellä sanalla voisi sanoa, että Willin pitää kulkea tasapainossa. Tavoitteisiin päästään (tai ainakin pyritään...) päivästä riippuen sopivilla työkaluilla; ympyrät, voltit ja kahdeksikot, sekä myötä- että vasta-asetuksella, shoulder-fore, avotaivutus, vastataivutus, sulkutaivutus (aina half passina, en tee sulkua koskaan uralla haunches-in-tyyppisesti) ja piruetit. Usein työskentely myös etenee jokseenkin tässä järjestyksessä. Oikeastaan tuon taipumisen voisi ottaa pois tavoitteiden listalta ja laittaa sen sijaan työkalujen listaan. Suoruutta ja keveyttä harjoitellaan nimenomaan taivutuksen kautta.

Koko suoruuden käsite on kokenut Willin kanssa melkoisen muutoksen. Ennen olin ajatellut hevosen suoruutta sen kautta, miten sen jalat kulkevat toisiinsa ja ratsastettavaan tiehen nähden. Nykyisin keskityn tunnustelemaan vain ja ainoastaan Willin selkää. Tästä päästäänkin kätevästi SOM-ajattelussa hyvin keskeiseen anatomian ilmiöön, eli hevosen selkärangan rotaatioon:

"In the cervical and thoracic vertebral column, rotation is always coupled with lateroflexion and vice versa. In the thoracic spine, as is the case during lateroflexion, the spinous processes bend in the concavity." (Jean Marie Denoix, DVM PhD, Spinal biomechanics and functional anatomy, 1999)

Suomeksi, ja selkokielellä; aina kun hevonen taipuu, sen ranka myös kiertyy niin, että okahaarakeet (=ne ylöspäin töröttävät selkänikamien ulokkeet, joista muodostuu mm. hevosen säkä) kiertyvät taivutuksen puolelle. Tämä siis ns. normaalissa tapauksessa, kun ranka toimii oikein. Liian usein selkärangassa tapahtuu ns. vastarotaatio (inverted rotation), jolloin okahaarakkeet kippaavatkin juuri vastakkaiseen suuntaan. Tämä aiheuttaa rasitusta selkärankaan, kääntää hevosen lantion väärään asentoon, häiritsee hevosen tasapainoa (tyypillinen tapaus on esim. että hevonen punkee jomman kumman lavan suuntaan) ja vaikka mitä muuta kamalaa, riippuen siitä miten kyseinen yksilö kompensoi vastarotaation aiheuttamaa epätasapainoa. Toiset hevoset kestävät tätä enemmän, mutta toisille seuraukset voivat olla katastrofaalisia, jopa fataaleja, aiheuttaen vammoja, joiden vuoksi hevonen joudutaan lopettamaan ennen aikojaan. Selän virheasennot heijastuvat koko hevoseen, raajojen alimpia niveliä myöten, ja aiheuttavat tarpeetonta rasitusta ja kulumaa esim. nivelpinnoille (raajojen nivelissä tapahtuu myös rotaatiota, jonka täytyy olla ns. synkrossa muun liikkeen kanssa). Kuulostaa dramaattiselta, ja sitä se pahimmillaan onkin. Willin kaltaisen hevosen kohdalla rangan rotaation hallinta on todellakin perusedellytys sille, että sillä ylipäätään voi ratsastaa. Ja siksi sitä harjoitellaan i-h-a-n j-o-k-a k-e-r-t-a kun treenataan.

Mutta ennen kuin jatketaan rotaatiosta, pakitetaan vähän taaksepäin ja puhutaan yleisesti hevosen liikkumisesta. Hevosen moottori on takana, mutta selän ja etujalkojen merkitys liikkeen tuottamisessa on myös hyvin suuri. Takajalan tullessa maahan se ensin jarruttaa eli vastustaa gravitaation ja inertian aiheuttamaa liikettä eteen ja alas. Vasta kun takajalka on ohittanut pystysuoran tukilinjan, alkaa se työntää hevosta eteenpäin. Voima siirtyy SI-nivelen kautta hevosen selkärankaan työntäen koko hevosta eteenpäin. Hevosen painopiste on takajalkojen etupuolella, ja lisäksi hevosen selkäranka kulkee hiukan laskevassa linjassa eteenpäin. Tästä johtuen hevonen on aina luonnostaan etupainoinen. Selkälihasten tehtävä on muuntaa eteen ja alas suuntautuva voima (työntö+gravitaatio) eteen ja ylöspäin. Lisäksi erityisesti käynnissä ja ravissa takajalat työntävät vuorotellen eri puolilta rankaa, jolloin työntö tulee takaviistosta sivulta, ja ranka liikkuu joka askeleella puolelta toiselle. Mitä enemmän hevonen pystyy vastustamaan sivusuuntaista rangan liikettä, sitä paremmin työntö suuntautuu eteen. Hevosen selkänikamat ovat kuin leikkijunan vaunut, joita työnnetään takaa. Jos vaunujono menee linkkuun tai muuten pahasti mutkalle, juna ei kulje oikein. Etuosan merkitys on myös suuri tasapainon hallinnan kannalta, mutta ei mennä siihen tässä jutussa sen tarkemmin. Suurin osa askeleen nosteesta tulee kuitenkin etujaloista, ei takajaloista, kuten klassisesti usein ajatellaan. Takajalkojen aktiivisuutta (=työntöä) lisäämällä saa siis aikaan vain pahemmin nenilleen juoksevan hevosen, ellei samaan aikaan selkä ja etuosa kykene vastaanottamaan voimakasta työntöä ja muuntamaan liikkeen suuntaa myös ylös. Lisätessään vauhtia hevonen joutuu jäykistämään selkäänsä saadakseen voiman suunnattua tehokkaammin eteenpäin (ja päin vastoin, selän jännittyminen saa hevosen automaattisesti kiirehtimään askeleitaan). Ääriesimerkkinä pakoon valmistautuva hevonen, jonka selkä on kivikova ja jäykkä, jotta se pystyy suuntaamaan kaikki moottorista irtoavat tehot eteenpäin suuntautuvaan liikkeeseen. Salamana paikalta pakeneva hevonen ei kuitenkaan ole ideaalinen esimerkki siitä, miten ratsun halutaan käyttävän kroppaansa. Ylimääräisen lihasjännityksen välttämiseksi selkälihasten koordinaation harjoittelu täytyy tehdä hitaassa vauhdissa. Mielentila ja fyysinen tila ovat erottamattomasti yhteydessä toisissaan, joten ollakseen tyyni ja vastaanottavainen ratsastajan avuille, hevosen täytyy kokea olevansa myös fyysisesti tasapainossa. Hevosen tasapainoa voi parantaa a) kasvattamalla takajalan jarrutusvaihetta (=takajalan astuminen alle, kokoaminen) b) vähentämällä selkärangan sivusuuntaista heiluntaa JA c) lisäämällä etuosan työntöä ylöspäin. Avain tähän kaikkeen on hevosen selkälihasten toiminta.

Tarkastellaan seuraavaksi tarkemmin selkärangan liikettä. Jokainen ratsastaja on joskus istunut hevosen selässä tekemättä mitään ja vain tunnustellut liikkeen tasaista keinutusta. Takajalka työntää eteen viistosti sivulta, ja samalla maassa oleva etujalka toimii tukipisteenä. Maan vetovoima vetää vastakkaista puolta alas. Tämä askellajien sisällä tapahtuva voimien analysointi on muuten asia, joka saa pääni surisemaan, koska en ole vielä pystynyt itsekään sisäistämään ihan tarkalleen, mihin suuntaan ja missä vaiheessa hevoseen kohdistuvat eri voimat, erityisesti käynnissä, jossa sivusuuntaiset (lateraaliset) voimat ovat erityisen merkittäviä. Tärkeimmät ulkoiset voimat ovat gravitaatio ja liikkuvan massan inertia, jotka vaikuttavat hevoseen enemmän kuin ratsastajat usein tulevat ajatelleeksi. Tähän sitten lisätään hevosen tuottamat voimat, eli mm. jokaisen jalan jarrutus- ja työntö, jotka esiintyvät tässä järjestyksessä aina kun jalka tulee maahan. Nämä voimat ja niiden suunnat kun yhdistetään, saadaankin sellainen aikariippuvainen vektorikenttä, että mun aivojen prosessoriteholla sitä ei ole vielä pystytty täysin hahmottamaan! (EDIT: Kuin tilauksesta. Jean Luc Cornillen viimeisin kirjoitus käsittelee juuri liikkeessä rankaan kohdistuvia lateraalisia voimia! Jopa niitä kaipaamiani nuolia on piirretty kuviin!) No, ei mennä tässä yksityiskohtiin sen tarkemmin. Voimia on monia, ja ne vaikuttavat eri aikaan ja eri suuntiin (ylös, alas, eteen, taakse, vasemmalle, oikealle) ja ne kohdistuvat hevosen selkärankaan eri suunnista. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että hevosen ranka on koko ajan liikkeessä, ja selkälihasten pääasiallinen tehtävä onkin vastustaa näiden voimien aiheuttamaa liikettä ja stabiloida selkärankaa. Tämä on todennettu esim. elektromyografiatutkimusten avulla.¹ Hevosen selkäranka on luonnostaan paljon jäykempi rakenne kuin esimerkiksi ihmisen ranka, erityisesti rinta- ja lannerangan alueella, joten voiman välityksen lisäksi lihasten täytyy suojella nikamia ja rankaa liian suurilta liikeradoilta. Ja kuten yllä jo todettiin, rangan taipuessa askellajin tahtiin tapahtuu koko ajan myös rotaatiota puolelta toiselle. Ratsastaja istuu hevosen selässä suunnilleen sillä kohtaa, missä rangan taipuminen ja rotaatio pääasiassa tapahtuu (nikamien T9 ja T14 välillä), joten ratsastaja tuntee helposti mitä hevosen selkärangassa tapahtuu. Rotaatio tuntuu selkään liikkeenä, jossa toistuu sykli vasemmalle alas, keskelle ylös, oikealle alas ja taas keskelle ylös. Riippuen hevosen selkälihasten epäsymmetriasta, taipumista ja rotaatio tapahtuu eri tavalla vasemmalle ja oikealle. Suoralla hevosella rangan kiertyminen on symmetristä vasemmalle ja oikealle. Yleensä hevoset ovat sen verran epäsymmetrisiä, että suosivat rotaatiota jompaan kumpaan suuntaan. Rotaatio ei ole kovin suuri, ja mitä paremmin hevonen hallitsee lihastensa oikeanlaisen koordinaation (eli vähentää puolelta toiselle heilumista liikkeen tahdissa), sitä vähemmän liike kippaa ratsastajaa alas puolelta toiselle. Sen sijaan ratsastaja tuntee hevosen selkälihasten tekemän työn aiheuttaman voiman, joka tuntuu nosteena ylöspäin (se tunne, kun hevonen alla ”pyöristyy” ja nostaa sään ylös). Todellisuudessa hevosen rangassa ei tapahdu kovinkaan suurta asennon muutosta. Cornille toisti usein viime kesän klinikan aikana "Bend is rotation. Rotation is lift. Bend feels round."

Willillä on taipumus tiputtaa ratsastaja oikealle puolelle, erityisesti vasemmassa kierroksessa. Ennen jopa siinä määrin, että koko satula oli valua oikealle kyljelle (olenhan maininnut, miten pyöreä ja leveä Willi on...?) Ts. se suosii okahaarakkeiden rotaatiota oikealle, ja sillä oli tapana yhdistää vasemmalle taipumiseen vastarotaatio. Nykyisin ongelma on pienempi ja pystyn ainakin jossain määrin korjaamaan sitä, koska olen oppinut tunnistamaan ilmiön, mutta taipumus varmaan säilyy aina. Ja pahenee aina, kun jokin muu asia on pielessä se kropassa. Joku saattaa muistaa, miten Willi taantui todella vinoksi kun sillä oli rohtumaa toisessa takajalan vuohisessa. Eräs vastarotaation ongelmista on se, että silloin okahaarakkeet kiertyvät usein paljon enemmän kuin vastaavassa myötärotaatiossa. Tämä vaikeuttaa hevosen taipumista molempiin suuntiin. Hyviä harjoituksia rotaation hallintaan ovat luonnollisesti taivutukset, erityisesti loiva vastataivutus, shoulder-fore ja avotaivutus (ja pidemmälle edistyttäessä näiden yhdistelmät), mutta on hyvin tapauskohtaista, kumpaan suuntaan taivuttamalla vastarotaatiota on helpompi korjata. Tämä vaatii ratsastajalta hevosen reaktioiden tunnustelua, analysointia ja välillä ihan vaan kokeilemista, että mikä toimii ja minkälaisiin tehtäviin hevonen vastaa toivotulla tavalla. Willin kanssa pyydän sitä aluksi asettumaan ulospäin ja samalla viemään sisätakajalkaa mahan alle, jolloin sen on helpompi saada selkänikamansa järjestykseen (ns. leikkijunan vaunut ensin suoraan linjaan) ja hallintaan. Tämä on todella tehokas työkalu okahaarakkeiden ”nostamiseksi” pystyyn silloin, kun hevonen kippaa voimakkaan vastarotaation takia selän mutkalle. (Muista, että tässä asennosta hevosen on mahdotonta taipua kumpaankaan suuntaan). Sen jälkeen voin pyytää Williä pikkuhiljaa taipumaan kumpaan suuntaan vaan, mutta erityisesti vasemmalle taivuttaessa pitää pyytää pikkuhiljaa ja saada ensin asetus niskasta läpi ennen kuin pyydän isompaa taivutusta. Hevosen kaulan taivuttaminen ilman asetusta on nimittäin takuuvarma tapa saada aikaan selässä vastarotaatio! (Ja toinen keino on muuten pohkeenväistö, siksi en kyseistä liikettä enää koskaan harrasta!) Siksi kaulan taivuttelun kanssa pitää olla muutenkin tarkkana. Olen havainnut, että turha sitä kaulan taipumista on edes murehtia, koska jos hevonen asettuu niskastaan ja taipuu selästään, niin kaula asettuu automaattisesti oikeaan asentoon. Ja koska ratsastaja istuu kätevästi juuri sillä kohtaa, mistä hevosen selkäranka taipuu, on istunta (reidet!) paras tapa vaikuttaa taivutukseen. Ohja näyttää toki asetuksen suunnan, mutta alapohjetta on turha käyttää (miksi painaa kaasua, jos et halua lisätä vauhtia?), ellei ole tarvetta korjata hevosen takaosaa.

Viite:

¹ T. Licka, A. Frey et C. Peham, “Electromyographic activity of the longissimus dorsi muscles in horses when walking on a treadmill”, The Veterinary Journal 180 (2009) 71–76.

Kaksi vuotta eikä suotta!

Havahduin tässä pari päivää sitten, että tänään eilen meillä oli Willin kanssa yhteisen matkan kaksivuotispäivä. Huh, miten aika on mennyt nopeasti! Kun muistelen alkuaikoja, ihan naurattaa toisaalta ne täysin epärealistiset odotukset ja suunnitelmat hevosen omistamisen suhteen ja toisaalta se valtava epävarmuus ja pienoinen avuttomuudenkin tunne, että miten ihmeessä onnistun pitämään tuon minulle vielä täysin tuntemattoman eläimen ylipäätään hengissä. Meidän tallille muutti tänään pari uutta hevosta, ja se palautti elävästi mieleen kahden vuoden takaisen Willin muuton. Olihan tilanne todella kaikin puolin erikoinen: uusi hevonen, uusi hevosenomistaja, uusi paikkakunta vailla ketään entuudestaan tuttua ja uusi talli. Muistan, miten tallin omistaja kysyi Willin ruokinta-, tarhaus- ja muita hoito-ohjeita, ja ensimmäinen ajatus, joka päähäni nousi oli "mistäs minä tietäisin!", kunnes tajusin, että se on nyt vaan tiedettävä. Kukaan muu ei ottaisi vastuuta. Tottakai olin saanut entiseltä omistajalta  tarkat tiedot mitä Willi oli syönyt jne., joten sen suhteen ei ollut mitään hätää. Oli silti todella outoa kertoa ohjeita eteenpäin. Tunsin oloni maailman suurimmaksi teeskentelijäksi, kun yritin vakuuttavasti selostaa Willin ulkoloimista ja tarhasuojista, vaikka tosiasiassa hevonen oli minulle siinä vaiheessa ihan yhtä vieras kuin tallin omistajallekin.

Kuten tiedätte, hommat eivät menneet ihan niin kuin suunnittelin. Vaikka en saanutkaan itselleni harrastekilpahevosta, sain jotain vielä parempaa. Muistan jostain lukeneeni viisauden "You don't get the horse you want, you get the horse you need", ja se on Willin kanssa pitänyt paikkansa. Oppimiskäyrä on ollut exponentiaalisesti kasvava, ja hevosen omistaminen on osoittautunut paljon kokonaisvaltaisemmaksi kokemukseksi kuin osasin villeimmissä unissanikaan haaveilla. Kilpaileminen ei juurikaan kiinnosta (varsinkin, kun silmäni ovat avautuneet ja näen uudella tavalla nykykouluratsastuksen tilan ja käytännön arvosteluperusteet). Tämänhetkinen tavoite onkin rakentaa Willin kuntoa, lihaksia ja aivoja siten, että saan nauttia sen hulvattomasta seurasta vielä seuraavat kymmenen vuotta. Mahdoton tehtävä, ottaen huomioon, että Willi täyttää tänä vuonna 15 vuotta? Monen mielestä 15-vuotias on jo vanha hevonen, vaikka kesyn hevosen elinikä voi helposti olla lähemmäs 30-vuotta. Vuokrailin aikoinaan herrasmiesruunaa, joka oli 24-vuotias, ja vielä ihan hyvässä ratsastuskunnossa (toki ikä piti ottaa huomioon). Vakiotietolähteestäni Science of Motion-sivustolta löytyy tarinoita, kuvia ja videoita useista pitkälle yli kaksikymppisistä hevosista, jotka näyttävät yhtä hyväkuntoisilta ja elämäniloisilta kuin parhaassa iässä olevat huippukilpahevoset.  Toivoa siis on!

Ja mitä me tällä hetkellä puuhataan tavoiteen eteen? No vaihteeksi työskennellään lähinnä maasta, mutta syy ei tällä kertaa ole hevosessa, vaan minussa; onnistuin telomaan käteni ei-hevosiin liittyvässä tapaturmassa niin, että ohjien pito ei onnistu oikealla kädellä. Ratsastaminen on siksi taas vaihtunut maasta suoritettavaan in-hand-työskentelyyn. Ja me ollaan jopa taas kehitytty siinä! Ravin alkeita haetaan, ja pikkuhiljaa Willi on oppinut ravaamaan niin, että mä pystyn kävelemään sen rinnalla. Pieniä pätkiä kerrallaan, mutta kuitenkin. Hetkittäin se jopa pyöristää selkää, vaikka edelleen sillä on tiukassa reaktio jännittää selkä aina kun pyydetään ravia. On toisaalta jopa onni, että joudun tekemään työskentelyä nyt vasemmalla kädellä, Willin oikealla puolella seisten, koska se on ollut ennen vaikeampi suunta. Harjoitus on auttanut, ja puoliero tasoittunut. Hitaan ravin löytyminen olisi ensiarvoisen tärkeää, koska se on monessa mielessä ihanteellinen askellaji työskentelyyn; rytmikäs, diagonaalinen askellaji, jossa tulee esiin etujalkojen toimiminen "kengurukeppeinä". Ravissa on helpointa kehittää etuosan nostoa, ja ravin laadusta näkee heti, kannatteleeko hevonen etuosaansa vai ei. Käynnissä ollaan keskitytty lapojen hallintaan ja taipumiseen, koska havaitsin, että meidän sulkutaivutukset olivat lähteneet hiukan väärään suuntaan, ja piti palata muutama askel taaksepäin. Willi oli oppinut tekemään sulun niin, että se työnsi takaosan liikaa minua kohti, ja pudotti samalla ulkolavan alas, jolloin selkärankaan tuli väärä rotaatio (BIG no-no erityisesti kissing spines-hevosen kanssa!) Sulut unohdettiin hetkeksi, ja sen sijaa harjoiteltiin kääntymistä niin, että ulkolapa ja ulkoetujalka suuntautuu oikeaan suuntaan, paljon pieniä, piruettimaisia voltteja ja käännöksiä tehden. Kehun Williä sanallisesti aina, kun se ottaa hyviä askeleita, mutta koitan vähentää porkkanapolettien käyttöä, ettei Willi opi tarjoamaan liikkeitä "temppuina", vaan malttaa kuunnella ja suorittaa liikkeet askel kerrallaan loppuun kuten siltä pyydetään. Tällä viikolla kokeilin pitkästä aikaa viedä raipan Willin selän yli. Luulen nyt löytäneeni otteen, jolla saan pidettyä ohjat ja raipan kädessä niin, että en koko aikaa sohi Williä vahingossa raipalla. Ensin harjoiteltiin käyntiä suoraan eteenpäin raippa ulkopuolella, ja nyt parina päivänä olen h-y-v-i-n varovaisesti pyytänyt Williltä jotain sulun tapaista, mutta niin, että etuosa johtaa aidosti ja taivutus (ja oikea rotaatio) säilyy. Olen varovaisen optimistinen harjoituksen suhteen... 

In-hand-työskentely on muuten hyvä tapa rakentaa suhdetta hevoseen. Kahden vuoden yhteisen taipaleen jälkeen meiltä sujuu yhteistyö yleensä varsin mukavasti. Erityisesti tällä viikolla Willi on ollut superhyvä, ja oikein innokkaana tehnyt hommia. On se kyllä semmoinen, kultakimpale, että en vaihtaisi pois!

Mun kultani, niin komea! Tukka letillä, vaikkei Willistä kisahevosta tullutkaan.

 

"Ja sit siirry raviin"

Woop woop, we are officially licenced to trot! Enkä tarkoita että oltaisiin Vermoon lähdössä, vaikka Willin mielestä lisätty ravi on edelleen kivempaa kuin rauhallinen harjoitusravitempo. Odotettu kuun vaihde on täällä, ja eläinlääkärin mukaan saadaan aloittaa pikkuhiljaa normaaliin liikutukseen paluu. Varaslähtö otettiin jo viime viikon maanantaina Minin tunnilla.

Laskin, että edellisestä kerrasta Willin kanssa Minin tunnilla oli kulunut viisi kuukautta. Siis melkein puoli vuotta! Pikkuisen liikaa minusta, toivotaan että päästäisi jatkossa vähän tiuhempaan tahtiin valvovan silmän alle. Oli siis korkea aika pienelle ratsastajan kurinpalautukselle! Ja sitähän tuli.

Pyysin, että erityisesti katsottaisiin taivutusta vasemmalle, ja mun istuntaa siinä. Tämä kun on tuntunut vaikealta viime aikoina. Olin epäillyt, että mun oma vinous on se, joka vaikeuttaa Willin taipumista vasemmalle. Ja oikeassa olin, osittain ainakin. Olin nimittäin yrittänyt tehdä ihan liikaa itse taivutuksessa ja vääntänyt ja kääntänyt omaa lantiota niin, että tein taipumisen Willille vaikeaksi. Kun jäin istumaan hiljaa satulassa, ei Willillä ollut mitään vaikeuksia taipua kumpaankaan suuntaan! Muuten taipumisesta Mini totesi, että olen liian varovainen. Selvempi asetus läpi, ja enemmän taivutusta, sekä avossa että etenkin sulkutaivutuksessa. Sulkutaivutusta katsottiin erityisesti, olen ratsastanut sen kuulemma ihan liian suoralla hevosella, joten se näyttää enemmän pohkeenväistöltä vasta-asetuksella (kuten videosta alla näette itsekin). Korvat ja hevosen rintakehä siihen suuntaan minne edetään, ja takaosa uran suuntaisesti. Silloin hevonen vasta taipuu. Minin pyytämä taivutuksen ja asetuksen aste tuntui minusta hurjan suurelta, eivätkä meidän sulut olleet kovin sulavia, mutta sain sentään loppua kohden kiinni siitä mitä yritetään saavuttaa. Alla Tian kuvaama pätkä sulkutaivutuksista. Videolta näette itsekin, että taivutusta ei ole riittävästi, ja kun yritän asettaa ja taivuttaa Williä lisää, takaosa jää jälkeen. Sulkua tehtiin hitaassa temmossa, jotta saisin palikoita paremmin paikoilleen, ja Willin käynti näyttää kovin epätasaiselta. Onpahan tallennettuna lähtötaso, jota lähdetään parantamaan!

Ympyrällä tehtiin spiraaliharjoitusta, jossa pienensin ja suurensin ympyrää säilyttäen taivutuksen sisään ja samalla pyytäen takaosaa hiukan ulos. Tämä sujui yllättävän hyvin molempiin suuntiin, kun vaan rohkeasti pyysin taivutusta. Toki Willillä on taipumus yrittää suoristaa kroppaa kun pyydän takajalkaa ristiin, mutta pitää olla itse tarkkana ettei anna sen suoristua ja lintsata tehtävässä.

Toinen seikka mihin Mini erityisesti puuttui, oli aktiivisuus. Tästä oli jo keväälläkin puhetta, mutta olin autuaasti jäänyt omaan pieneen kuplaani hissuttelemaan pikkukäyntiä. Willin tasapaino ja koordinaatio on jo aika hyvä, joten seuraavaksi pitää lisätä aktiivisuutta ja uskaltaa ratsastaa isompia askeleita. Hitaaseen hissutteluun saa palata vain, jos täytyy korjata tasapainoa. Yllä kuvatussa spiraaliharjoituksessa oli hyvä leikkiä taivutusasteen lisäksi käynnin temmolla; isommalla ympyrällä lievempi taivutus, mutta isompia askeleita, ja pienemmällä ympyrällä enemmän taivutusta ja pienempiä askeleita. Pitänee ottaa ohjelmaan taas vauhtileikittely käynnissä, eli siirtymisiä kootusta käynnistä pikkuhiljaa niin isoon käyntiin, kuin mahdollista, kuitenkin säilyttäen tasapaino ja etuosan keveys.

Ja sitten se tuli. "Katotaan vähän sitä ravia". Hui kun jännitti! En ollut ravannut Willillä elokuun jälkeen, jolloin satula oli juuri tullut. Silloin ravi oli ollut aika hapuilevaa, mutta ei ihan katastrofaalista sentään. Mutta nyt, voitteko kuvitella, Willi lähti heti ensi askeleesta hyvässä tasapainossa ravaamaan, eikä yhtään hukannut jalkojensa koordinaatiota tai tahtia! Selkäkin pysyi koko ajan aika pyöreänä, jopa silloin kun Willi kuikuili maneesin katsomoon tulleita ihmisiä! Siis miten on mahdollista, että Willi on oppinut ravaamaan tämän meidän käyntitauon aikana?! Osuutta asiaan on varmaan myös o.t.e.-hieronnalla avatuilla jumeilla, mutta kai meidän loputon tasapainon ja koordinaation harjoittelu käynnissä on auttanut. Oi miten mahtava tunne! Willi yritti tapansa mukaan hiihdellä vähän liian matalalla ja etupainoisena, joten sen kanssa pitää olla tarkkana. Mutta periaatteessa mitään suurempaa ongelmaa ravin kanssa ei näyttäisi olevan, pitää vaan lisätä pikkuhiljaa ravattuja metrejä ja lähteä parantamaan tasapainoa ja kantokykyä ravissa. Tällä tunnilla ei ravattu kuin lyhyet pätkät isolla ovaalilla molempiin suuntiin, ettei rasiteta jännettä liikaa. Harmi, että ravista ei ole videota, olisi kiva ollut saada siitäkin ns lähtötasovideo.

Voitte kuvitella, miten onnellinen olin tunnin jälkeen. On tässä kuulkaa käyty välillä aika syvällä epätoivon alhossa. Hetkittäin on ollut vaikea pysyä optimistisena sen suhteen, että Willistä ikinä tulisi toimiva ratsu muissakin askellajeissa kuin käynnissä. Ei tässä ihan selvillä vesillä olla vieläkään, mutta nyt tuli kauan kaivattu pieni toivon pilkahdus Ja vahvistus sille, että edes jotain ollaan tehty oikein. Jeeee!

"Anna banaania", kävi Willi itseensä hyvin tyytyväisenä kerjäämässä tunnin päätteksi katsomosta. Kuva: Tia Fahler