Nöyryytyksiä ja oivalluksia, sopivassa suhteessa

Jaa-a, miten tänne blogiin ei taaskaan ole pitkään aikaan ilmestynyt mitään uutta luettavaa?! Mulla on useampikin luonnos osittain kirjoitettuna tai vähintään päässä odottelemassa, mutta onpas ollut ylivoimaisen vaikeaa saada niitä viilattua loppuun asti. Ei kai tässä auta muu kun istua alas ja tanssittaa sormia vaikka väkisin näppiksellä. Willi sairastaa, kuinkas muuten. Kesän jälkeen on ollut kavioiden kanssa ongelmia. Ensin oli vasemmassa (pahasti lohjenneessa) kaviossa tulehdus kavionivelessä, ja ennen kuin se saatiin kunnolla hoidettua loppuun, alkoi Willi arkoa oikeaa etusta. Röntgenkuvissa näkyi mahdollisesti nestettä kavion kärjessä, ja kengän irrotuksen jälkeen kaviosta löytyi pieni kanava, mutta ei sieltä mitään tullut ulos. Herra herkkätassulle laitettiin ainakin hetkeksi pohjalliset suojaamaan ohuita anturoita, josko niiden avulla tilanne saataisiin vähän rauhoittumaan.  Nyt, reilu viikko kengityksen jälkeen herra kävelee normaalisti, ja vapaana suoritetut muutamat raviaskeleetkin näyttivät aika hyvältä. Mutta ei mun oikeastaan siitä pitänyt tulla kirjoittamaan, vaan purkaa taas näytölle ajatuksia, joita olen pyöritellyt liittyen treenaamiseen ja maasta työskentelyyn (se onkin about ainoa asia, mitä kesän aikana on edes hiukan pystytty tekemään). Alla kuvatut tapahtumat on koottu kesän ajalta, ennen viimeisimpiä kavio-ongelmia.

---

Omahyväisesti pidän itseäni kohtuullisen fiksuna ihmisenä. Siksi onkin hyvin opettavaista, mutta hiukan nöyryyttävää aina välillä huomata, että ei sitä aina olekaan niin nokkela ja fiksu kuin luulee olevansa. Toisaalta sitä paremmalta hetkelliset oivallukset tuntuvat, kun huomaa taas oppineensa jotain uutta. Toivoa siis on!

Minin käynnin jälkeen kesäkuussa jäin tarkastelemaan omia touhujani taas vähän kriittisemmin ja uusin silmin. Se on muuten yksi tärkein syy, miksi ulkopuolista valmentajaa tarvitaan aina; omalle tekemiselle sokeutuu liian helposti, jos kukaan ei vierestä huomauta säännöllisesti, että oletkos muuten tullut ajatelleeksi tuota ja tuota. Mini sai mut pohtimaan taas jälleen kerran muutamia perisyntejä, joihin lankean liian helposti Willin kanssa itsekseni nyhrätessä.

Ensimmäinen ja tärkein niistä on tuttu red zone-ongelma. Ratsain ongelma ei ole niin suuri, mutta erityisesti in-hand työskentelyssä on vaikeaa löytää tasapaino kokoamisen, hidastamisen ja oikean aktiivisuuden välillä. Willi on oppinut (varsinkin vasemmassa kierroksessa, jostain syystä), aloittamaan pelkästään hidastamalla, ilman varsinaista kokoamista. Saan sen yleensä pienen säätämisen jälkeen myös kokoamaan, mutta alussa menee liian pitkään red zone-jämähtämiseen. Se mitä treenaat, vahvistuu. Jos ensimmäiset 10-15 minuuttia Willi käyttää kehoaan väärin (hypaksiaalisia selkälihaksia ja kaulan lihaksia), vahvistuvat joka kerralla ihan väärät lihakset.

Hevonen (kuten ihminenkin) on tapaeläin, joten rutiinit ovat niille tärkeitä. Siksi kannattaa olla tarkka, millaisia rutiineja hevosen kanssa kehittää. Hyvien rutiinien toistaminen päivittäin vahvistaa oikeita asioita. Jos paha tapa tai virheellinen liike pinttyy päivittäiseen toimintaan, on siitä vaikeaa päästä eroon. Päätin aloittaa systemaattisen taistelun noiden muutamien meille kehittyneiden virheellisten rutiinien kitkemiseksi. Muutoksen tekeminen ei vaan ole aina ihan yksinkertaista, joten alkuun tuli tehtyä monenlaista korjausta, korjauksen korjausta jne. kokeilua, ennen kuin löysin jokseenkin oikean suunnan. Jälleen kerran tuli todettua, miten tärkeitä muutamat perusasiat ovat. Toisin sanoen, aseta ja taivuta.

Jännityneellä niskalla hevosen on mahdoton asettua juuri kallon takaa niskastaan, joten asetus on hyvä apu niskan rentouttamiseen. Niskan myötä rentoutuu myös leuka, jolloin suu pehmenee. Taivutus aktivoi selkälihaksia ja aikaansaa selässä nosteen, (sama vanha virsi, bend feels round). Ketjureaktio etenee läpi kehon. Kun Willi on niskastaan ja kaulastaan rento, voin alkaa koota sitä pienissä pätkissä ilman että se jämähtää ja pelkästään hidastaa. Tai jos se alkaa tuntua jähmeältä, saan tilanteen parhaiten korjattua pyytämällä kevyesti eteen, ja sen jälkeen taas taivuttamalla. Ikään kuin kelaisi siimaa lyhyemmäksi, etuosa nousee pikkuhiljaa tekemällä käynnissä taivutuksen avulla pieniä kokoamisasteen muutoksia; kokoa vähän, rentouta eteen ja taivuta. Kokoa pari askelta vähän enemmän, ja rentouta uudelleen. Toista muutama kerta, vaihda suuntaa, ja aloita sama alusta. Joskus joudun tekemään pienempää volttia ja pitämään hetken aikaa passiivista painetta sisäohjalla suuhun, jotta saan asetuksen läpi. Tämä toimii aika hyvänä täsmätyökaluna niskan rentoutukseen, jos hevoselle on opetettu ohjan paineelle myötäys. Jos hevonen ei ymmärrä, mitä ohjan paine tarkoittaa, tällä tavalla saa helposti aikaan vain hevoselle suojajännityksen kaulaan ja kovan ketutuksen. Eli kannattaa varmistaa, että hevonen osaa vastata ohjan paineeseen oikein! Yleensä Willin kanssa riittää n. puolikas 6-8 metrin voltti, jonka jälkeen se myötää asetukselle.

Ennen kuin tähän päästiin, hakkasin kuitenkin pitkään päätä seinään. Yritin tehdä monenlaista vauhtileikittelyä (siirtymisiä käynnin sisällä, kokoamista ja eteen pidemmälle kaulalle). Alkuun tämä tuntui yllättävän vaikealta ja turhauttavalta. Willi ei reagoinut ollenkaan oikeaan suuntaan, tai siis ei välttämättä reagoinut laisinkaan. Kun yrittää tehdä tuttuja asioita toisin, sitä on hetken itsekin hiukan hukassa, hevosesta puhumattakaan. Mutta sitä tärkeämpää on aina välillä ravistella omia rutiineja, muuten jämähtää mukavuusalueelle, jossa ei tapahdu kehitystä! Pikkuhiljaa Willi alkoi tulla nopeammin ja nopeammin taas paremmaksi.

Sitten törmäsin seuraavaan ongelmaan; kun tekee korjausliikkeen, saattaa korjata ensin liikaa. Red zone-jämähtämisen pelossa aloin keskittyä jo liikaa pelkkään eteenpäinliikkumiseen, enkä uskaltanut koota tarpeeksi. No, tämän seurauksena Willi alkoi jäädä edestä liian matalaksi ja etupainoiseksi. Ei sekään ole hyvä. Palasin askeleen taakse, ja aloin pyytää taas myös kokoamista. Isommasta käynnistä kokoaminen oli hankalaa, joten ajattelin, että käytetään sivuttaisliikkeitä apuna. Liikuttaessaan lapoja ja etujalkoja sivusuunnassa joutuu hevonen aktivoimaan serratus ventralis thorasic- ja pectoralis-lihaksia, jotka ovat myös päävastuussa rintakorin kannattelussa ja kokoamisessa. Tehdään siis enemmän tällaisia liikkeitä, käytännössä ensin pienenpieniä voltteja, niistä pikkuhiljaa piruetteja, ja kun etuosa kääntyy, otetaan takaosa mukaan, jolloin päästään sulkutaivutukseen. Taas päästiin hiukan eteenpäin. Mutta toisaalta nämä liikkeet myös jarruttavat liikettä, ja aiheuttavat helposti jännitystä kehossa. Eli taas pitää muistaa tehdä väliin rentouttavia tehtäviä ja huolehtia eteenpäinpyrkimyksestä. Back to square one.

Todellisen ahaa-elämyksen sain oikeastaan ihan eri hevosen ansiosta. (Tarina on pitkä ja sekavahko, koittakaa pysyä perässä.) Olin ratsastanut Willillä, ja tehnyt selästä normaalia enemmän kokoavaa työskentelyä. Kokeilin vähän rajoja, eli miten paljon voin koota Williä. Samoin tein aika paljon sulkutaivutuksia. Willi toimi superhyvin. Seuraavalla viikolla Willi tuntui in-hand-työskentelyssä ihmeen tahmealta. Ehkä se tarvitsee muutaman vähän kevyemmän päivän ja jotain muuta toimintaa kuin kouluhinkkaamista? No ei tuntunut auttavan. Yhden täysin päännollauspäivän ja muutaman kevyemmän päivän jälkeen se oli edelleen jähmeä ja koko kehostaan jännittynyt. Kirosin jo tallikavereille, miten hevonen voi yhtenä päivänä olla tosi hyvä, ja seuraavina ihan aasi. No, sattumalta hoidan ja liikutan myös naapurikarsinan hevosta aina sen omistajan ollessa itse estynyt. Kyseinen hevonen on oikein vekkuli tapaus; luonteeltaan hyvin utelias ja leikkisä (lue: toisinaan hiukan ADHD...), teknisesti taitava ja pitkälle koulutettu, mutta jossain vaiheessa elämäänsä varmasti aika kovalla kädellä ja mahdollisesti gramaaneilla nippuun ratsastettu. Hevosella on melkoinen arsenaali tapoja, joilla se on oppinut kompensoimaan ja välttelemään esim. ohjastuntumaa tai taivutusta. Se on myös aika vino, ja maailman taitavin pudottamaan lapansa milloin mihinkin suuntaan. Oikein mielenkiintoinen ja opettavainen tapaus siis kaiken kaikkiaan. Sen kanssa ratsastaessa täytyy palata hyvin perusasioihin, kuten taivutuksen läpi saamiseen. Yksi hevosen tyypillinen tapa vältellä taipumista on, että se heittää takaosan sisään. Ja se tekee sen niin voimakkaasti, että sitä on mahdoton olla huomaamatta, koko hevonen on aivan killissä. No, olin taas koittanut tämän Lainahevosen kanssa keskittyä vain taivutukseen ja korjannut mm. tätä takaosa-ongelmaa. Vieraan hevosen kanssa on muuten paljon helpompi pysyä tyynen analyyttisenä, kun ei ole ennakko-odotuksia siitä miten sen pitäisi toimia. Tämä ajatus mielessä menin sen jälkeen täysin nolla-odotuksin oman aasini kanssa maneesiin. Päätin, että tänään en ota stressiä, jos Willi "on aasi", tehdään jotain niin simppeliä ja helppoa, että saadaan onnistumisia ja hyvä mieli molemmille. Katsotaan, mitä Willi tänään tarjoaa, mihin me tänään pystytään. En siis stressannut red zonesta, en kokoamisesta, en liikkeestä eteenpäin. Kuten Lainahevosen kanssa, palataan perus-perusjuttuihin. Vähin, mitä voin Williltä vaatia on että se asettuu ja taipuu. Lähdetään siis siitä liikkeelle. Se saa hidastaa, se saa vaappua puolelta toiselle etsiessään asentoa, sen ei tarvitse liikkua koottuna. Kunhan se asettuu ja taipuu. Olen ennenkin sanonut, että vauhti peittää virheitä, ja niin nytkin. Kun annoin Willin hidastaa ja heilua puolelta toiselle kaikessa rauhassa, tein yllättävän havainnon; se työntää takaosaa sisään, ihan kuten Lainahevonenkin oli juuri hetkeä aikaisemmin tehnyt! Se, että Willi tuntui jähmeältä, ei taipunut ja lavat tuntuivat seilaavan milloin missäkin, olikin seurausta takaosan karkaamisesta, ei varsinainen ongelman ydin. Mutta miksi se niin tekee, onko se jostain taas kipeä?!  (Huom. Tämä kaikki tapahtui ennen viimeisimpiä kavio-ongelmia...) Mutta se tekee sitä molempiin suuntiin, joten ei luulisi sen ole minkään kipukohdan kompensointia? Joskus alkuaikoina Willin vinous näkyi takaosan työntymisenä sisään, mutta eihän se ole sitä pitkään aikaan muuten tehnyt?! Paitsi silloin, kun ollaan treenattu sulkutaivutuksia. Muistatteko, Willin päähänpinttymä suluista, joita vertasin pahaan korvamatoon? Ja mitä me ollaan viime aikoina tehty?! No niitä saakelin sulkutaivutuksia!!!

Huh, mikä helpotuksen tunne, tämähän onkin ihan helposti käsiteltävä ongelma! Korjataan takapuoli omalle paikalleen. Korjauksia sai alkuun tehdä vähän väliä, mutta kun se pylly alkoi pysyä siellä missä sen pitääkin olla, niin mitä havaitsin? Willi alkoi taipua, lavat pysyivät omilla paikoillaan, ja kaula rentoutui. Willi alkoikin liikkua hyvässä tasapainossa, kevyenä kädelle, kevyesti koottuna JA eteenpäin liikkuen! Puff, kaikki viime aikana meitä kiusanneet ongelmat haihtuivat! Niin pienestä se kuulkaa on joskus kiinni!

Tämä oivallus aiheutti kuulkaa melkoisen valoshown päässä. Ja olihan se myös vähän sellainen maan pinnalle palauttava opetus; älä oleta mitään. Katso ja kuuntele, mitä se hevonen todella tekee, ei mitä se eilen tai viime viikolla teki. Analysoi sen mukaan, mikä on ongelman ydin, ja mikä sekundääristä seurausta primääriongelmasta. Joskus tilanteen kartoittamiseen auttaa, kun astuu askeleen taaksepäin ja katsoo isompaa kuvaa. Tai vaihtaa hiukan näkövinkkeliä. Keskity korjaamaan ensin primääriongelmaa. Yllättäen muut oireet saattavat kadota sen mukana.

Toisaalta, tästä opetuksesta huolimatta (tai ehkä juuri sen takia?!) täytyy koittaa jatkossakin haastaa itseään ja hevosta. Samojen asioiden päivästä toiseen hinkkaaminen on helppoa ja turvallista, mutta muutos, rutiinien rikkominen ja mukavuusalueelta pois uskaltautuminen ovat välttämättömiä, jos haluaa kehittyä, virheidenkin kustannuksella. Korjausliikettä seuraa ehkä vastakorjaus toiseen suuntaan, mutta vain tekemällä näitä korjauksia ja muutoksia löytää sieltä jostain kaiken keskeltä jotain uutta ja hienoa. Joko onnistut, tai jos et, ainakin opit jotain.

Where the magic happens...

P.S. Olin tällä viikolla Mia Kainulaisen tunnilla Lainahevosella. Ja kyllä, taas oli kovasti silmiä avaavaa... Hevosen korjaamiseen asti ei päästy ollenkaan, mutta mun istuntaa rukattiin senkin edestä. Joten leuka rintaan, ja kohti uusia nöyryytyksiä. Taas on to-do-listalla kasa korjauksia, jatkamme harjoituksia!

Greetings from Cloud Nine!

(Warning: Treenipostaus! Sisältää hehkutusta!)

Jeejeejeeeeee!!! Voitteko kuvitella, ME, eli Mr. Invalidi ja minä, oltiin viime sunnuntaina Minin tunnilla! Siis ekan kerran herra ties miten pitkään aikaan! Ja me jopa ravattiin! Oli niin ihanaa, että halkean! Käytän tässä jutussa ehkä pelkkiä huutomerkkejä!

Taannoisessa tallipalaverissa keväällä tuli puheeksi kutsua Mini pitkästä aikaa pitämään tallille tunteja. Innostus oli suurta myös ratsastuskoululaisten kesken, ja Mini-parka sai ekalla kerralla vetää seitsemän(!!!) ryhmää yhden illan aikana. Me invalidin kanssa odoteltiin silloin vielä tuomiota Willin jalasta, että saadaanko ravata, joten kärvistelin ja kiroilin hiljaa mielessäni katsomon puolella. Mutta nyt, kun virallinen lupa ravata on saatu, tarkoittaa se mun mielestä sitä, että on soveliasta osallistua ohjattuun valmennustoimintaan. Ainakin vähän. Pyysin Miniltä lyhyen, puolen tunnin täsmäsession aiheena sulkutaivutus vsemmalle (ja takaraivossa ajatus, että jos Willi on sikahyvä, niin voitais ottaa ekat ravit ratsain valvovan silmän alla.)

Valmistautuminen päivään aloitettiin hyvissä ajoin. Ratsastin Willillä tiistaina. Keskiviikkona herra pestiin ja puunattiin hienoon kuntoon. Torstaina, perjantaina ja lauantaina harrastettiin harkitusti liikuntaa lähinnä in-hand, tavoitteena hyväntuulinen ja kehostaan letkeä hevonen. Eli ei liikaa, eikä mitään vaikeaa. Selkään hieroin parina iltana arnikaa, Kaivelin jostain kaappien perältä jokseenkin siistin ratsastusasun (lue: ehjät housut!) ja laitoin tukan niskaan nutturalle + ripsaria silmiin (koska ulkonäkö ON tärkeää kouluratsastuksessa!) Tulin tallille hyvissä ajoin, ja otin Willin sisään, Se menee lämpimällä säällä helposti ihan veteläksi, joten ajattelin, että herra saapi jäähdytellä tallissa pari tuntia ennen tuntia. Ei sillä, että täällä olisi ollut mikään helle, mutta aurinkoista kuitenkin, ja aurinko nappaa mustaan karvaan aika mukavasti. Puoli tuntia ennen tunnin alkua lähdettiin jo kävelemään, maasta taluttaen. Mun viekas suunitelma oli selvästi toiminut, koska Willi oli oikein hyväntuulinen, ja pirtsakka, ei ollenkaan sellainen perässä vedettävä lahna, kuin se joskus kesällä osaa olla!

Tunti aloitettiin tavanomaiseen tapaan, tarkasteltiin nopeasti miten Willi tasapainottaa itseään, ja tehtiin pientä vauhtileikittelyä käynnissä. Isompia askeleita, ja sitten istunnalla pieni hidastus, samalla tarkkaillen mihin suuntaan Willi kaatuu ja sitä sitten korjaillen. Willi tuntui heti superhyvältä, varsin pienellä ulkolavan korjailulla se esitti oikein tasapainoista käyntiä molempiin suuntiin. Taivutukset aloitettiin oikealle, eli avosta laajahko käyntipiruetti. Sujui aika hyvin, Sitten se vaikeampi vasen kierros, sama tehtävä. Mini huomasi heti, mistä kiikastaa; en asettanut Williä kunnolla niskasta, joten piruetin puolivälissä se pullautti kaulan suoraksi ja lähti puskemaan lapa edellä käännöstä. Korjauksena otettiin uraa pitkin muutaman kerran pelkkää asetuksen säätämistä. Mini neuvoi viemään kättä johtavalla otteella sivulle ja ihan kiinni omaan reiteen lähelle polvea (toki ohjaspituutta lisäten, jottei hevosen päätä vedetä ohjalla linkkuun!). Ja sitten vaan odotetaan, miten hevonen ratkaisee ongelman. Pointti on se, että kun käsi on tuetu jalkaa vasten, se pysyy vakaana paikallaan, jolloin hevonen saa varmasti välittömän myötäyksen, kun se asettuu. Jos kättä vain vie sivulle mutta ei tue mihinkään, on suuri vaara, että hevosen myödätessä oma käsi liikkuu myös taakse, jolloin myötäys tulee myöhässä. Samoin on tärkeää, että hevosen nenää ohjataan ensin sivulle, eikä niin, että hevosen niska vedetään nyökkyyn, ja sitten vasta sivulle. Fiksuna poikana Willi hiffasi heti, mistä on kyse. Eikä sillä näyttänyt olevan mitään vaikeuksia asettua vasemmalle! Eikä tämän jälkeen ollut mitään vaikeuksia säilyttää taivutusta läpi käännöksen piruetissa. Niin pienestä se on joskus kiinni! Asetuksen säätämisen yhteydessä Mini mainitsi taas kanget hyvänä työkaluna, pitääköhän mun jossain vaiheessa oikeesti koittaa päästä yli niihin liittyvästä pelostani ja opetella niitäkin käyttämään...

Kun asetus vasemmalle alkoi toimia, todettiin, että vaikeampaa onkin säilyttää oikea asento taivutuksessa oikealle. Avossa Willi joko jättää ulkoetujalan liikaa uralle, tai lähtee kääntymään liikaa sisälle oikea lapa edellä. Hetken verran tehtiin tuttua silmukka-harjoitusta, jossa avosta käännetään puolipiruetti, muutama askel sulkua takaisin uralle päin, ja suoristuksen kautta avotaivutus uuteen suuntaan. Mini neuvoi tekemään sulkua vain sen verran, kun Willi säilyttää hyvän asennon, ja jatkamaan sitten suoristuksen kautta uuteen suuntaan. Kun pakka leviää sulussa, on sitä turha ruveta korjailemaan, vaan parempi hakea oikea asento uudelleen avon ja piruetin kautta. Muuten homma menee helposti korjailun korjailuksi. Avoon tultiin aika isossa käynnissä, ja annettiin liikkeen itsessään hidastaa ja koota Williä. Käännöksissä piti kuitenkin huolehtia, että kokoaminen säilyy, muuten käännös ja sulku ei onnistu.

Ja siis miten siistiä, Willi tuntui ihan superhyvältä! Kyllähän sitä itsekin keskittyy normaalia paremmin, kun on joku vieressä vahtimassa, mutta musta tuntuu, että Willikin skarppaa aina kun Mini on paikalla! Totesin jälleen kerran, että Willi on todella ihan käsittämättömän kiva hevonen ratsastaa, se on niin yritteliäs ja rehellinen! Ei mitään kekkulointia tai kiukuttelua, vaan kaikkiin pyyntöihin ja korjauksiin se vastasi tosi hyvin ja mielellään! Ei tollasta kultakimpaletta ole toista vielä vastaan tullut! Pärski välillä tyytyväisenä, kun sai kehut ja pienen lepohetken. Pieniä takoja pidettiin tosi tiuhaan, koska Willillä on nyt ratsastettu niin vähän. Mutta ei se tuntunut puolessa tunnissa vielä yhtään väsähtävän, päin vastoin, se olisi ollut innokas tekemään enemmänkin.

Lopuksi nimittäin kokeiltiin sitä raviakin. Ihan vaan pari pätkää, ja helpompaan suuntaan. Ensimmäinen siirtyminen tehtiin suoraan käyntipiruetista, jolloin piruetin avulla varmistettiin, että Willin asento siirtymisessä on mahdollisimman hyvä. Ja kuulkaa tuli niin hyvä siirtyminen, että oksat pois! Ei mitään vaikeuksia löytää heti puhdas ravin rytmi! Itse asiassa vaikeampaa oli saada Willi takaisin käyntiin, kun se yritti polkaista menemään vähän turhankin isoa ravia! Ja kun otin vielä isolla ympyrällä toisen siirtymisen (ilman piruettia), Willi ei meinannut malttaa millään odottaa lupaa lähteä ravaamaan. "Antakaa mun nyt mennä, katsokaa miten hieno olen!" Läksyksi saatiin harjoitella ravia pienissä, muutaman askeleen jaksoissa. Neljä askelta ravia, ja takaisin käyntiin. Muutama askel käyntiä, ja taas neljä askelta ravia. "Neljä" on kuulemma jostain syystä todettu olevan juuri se askelmäärä, joka hevosten on helppo säilyttää hyvänä siirtymisen jälkeen. Sen jälkeen ne alkavat helposti levitä. Kun Willi tämän oppii, ja alkaa itse odottaa käyntisiirtymistä, jatketaankin ravia pidempi pätkä. Kunnes se taas alkaa levitä, jolloin taas siirrytään takaisin käyntiin. Tarkoitus on ratsastaa vain hyviä askeleita, hallitsematon meno ei kehitä mitään. 

Aaaargh, nyt on pää täynnä pumpulia ja leijailen pilvissä. Tunti ylitti niin roimasti kaikki villeimmätkin odotukset ja toiveet. En pysty keskittymään mihinkään muuhun, kun vaan pyörittelen tuota tuntia päässäni. Eikä kukaan ollut edes näkemässä, saati kuvaamassa! Olin ensimmäisenä vuorossa, joten tallilla ei ollut juuri muita kuin seuraavan ryhmän ratsastajat, ja hekin puunasivat omia ratsujaan. Pakko saada lisää, heti äkkiä, mutta täytyisi koittaa säilyttää maltti polven rasituksen suhteen... Eikä Willin selkä kestä montaa ratsastuskertaa viikossa, koska ylläripylläri edelleen mennään vaan pädillä, ilman kunnon satulaa. Tällä viikolla Willi on päässyt myös totuttelemaan laidunelämään, valvotusti. Olen nököttänyt joko kivellä tai jakkaralla laitumen laidalla ja vahtinut, ettei herra pörrää liikaa. Esittihän se ekalla kerralla muutamat turhan ilmavat lähdöt, mutta onneksi vihreän himo on niin kova, että enimmäkseen nenä on pysynyt maassa.

Pelkkää lovee! 💕

"Ja sit siirry raviin"

Woop woop, we are officially licenced to trot! Enkä tarkoita että oltaisiin Vermoon lähdössä, vaikka Willin mielestä lisätty ravi on edelleen kivempaa kuin rauhallinen harjoitusravitempo. Odotettu kuun vaihde on täällä, ja eläinlääkärin mukaan saadaan aloittaa pikkuhiljaa normaaliin liikutukseen paluu. Varaslähtö otettiin jo viime viikon maanantaina Minin tunnilla.

Laskin, että edellisestä kerrasta Willin kanssa Minin tunnilla oli kulunut viisi kuukautta. Siis melkein puoli vuotta! Pikkuisen liikaa minusta, toivotaan että päästäisi jatkossa vähän tiuhempaan tahtiin valvovan silmän alle. Oli siis korkea aika pienelle ratsastajan kurinpalautukselle! Ja sitähän tuli.

Pyysin, että erityisesti katsottaisiin taivutusta vasemmalle, ja mun istuntaa siinä. Tämä kun on tuntunut vaikealta viime aikoina. Olin epäillyt, että mun oma vinous on se, joka vaikeuttaa Willin taipumista vasemmalle. Ja oikeassa olin, osittain ainakin. Olin nimittäin yrittänyt tehdä ihan liikaa itse taivutuksessa ja vääntänyt ja kääntänyt omaa lantiota niin, että tein taipumisen Willille vaikeaksi. Kun jäin istumaan hiljaa satulassa, ei Willillä ollut mitään vaikeuksia taipua kumpaankaan suuntaan! Muuten taipumisesta Mini totesi, että olen liian varovainen. Selvempi asetus läpi, ja enemmän taivutusta, sekä avossa että etenkin sulkutaivutuksessa. Sulkutaivutusta katsottiin erityisesti, olen ratsastanut sen kuulemma ihan liian suoralla hevosella, joten se näyttää enemmän pohkeenväistöltä vasta-asetuksella (kuten videosta alla näette itsekin). Korvat ja hevosen rintakehä siihen suuntaan minne edetään, ja takaosa uran suuntaisesti. Silloin hevonen vasta taipuu. Minin pyytämä taivutuksen ja asetuksen aste tuntui minusta hurjan suurelta, eivätkä meidän sulut olleet kovin sulavia, mutta sain sentään loppua kohden kiinni siitä mitä yritetään saavuttaa. Alla Tian kuvaama pätkä sulkutaivutuksista. Videolta näette itsekin, että taivutusta ei ole riittävästi, ja kun yritän asettaa ja taivuttaa Williä lisää, takaosa jää jälkeen. Sulkua tehtiin hitaassa temmossa, jotta saisin palikoita paremmin paikoilleen, ja Willin käynti näyttää kovin epätasaiselta. Onpahan tallennettuna lähtötaso, jota lähdetään parantamaan!

Ympyrällä tehtiin spiraaliharjoitusta, jossa pienensin ja suurensin ympyrää säilyttäen taivutuksen sisään ja samalla pyytäen takaosaa hiukan ulos. Tämä sujui yllättävän hyvin molempiin suuntiin, kun vaan rohkeasti pyysin taivutusta. Toki Willillä on taipumus yrittää suoristaa kroppaa kun pyydän takajalkaa ristiin, mutta pitää olla itse tarkkana ettei anna sen suoristua ja lintsata tehtävässä.

Toinen seikka mihin Mini erityisesti puuttui, oli aktiivisuus. Tästä oli jo keväälläkin puhetta, mutta olin autuaasti jäänyt omaan pieneen kuplaani hissuttelemaan pikkukäyntiä. Willin tasapaino ja koordinaatio on jo aika hyvä, joten seuraavaksi pitää lisätä aktiivisuutta ja uskaltaa ratsastaa isompia askeleita. Hitaaseen hissutteluun saa palata vain, jos täytyy korjata tasapainoa. Yllä kuvatussa spiraaliharjoituksessa oli hyvä leikkiä taivutusasteen lisäksi käynnin temmolla; isommalla ympyrällä lievempi taivutus, mutta isompia askeleita, ja pienemmällä ympyrällä enemmän taivutusta ja pienempiä askeleita. Pitänee ottaa ohjelmaan taas vauhtileikittely käynnissä, eli siirtymisiä kootusta käynnistä pikkuhiljaa niin isoon käyntiin, kuin mahdollista, kuitenkin säilyttäen tasapaino ja etuosan keveys.

Ja sitten se tuli. "Katotaan vähän sitä ravia". Hui kun jännitti! En ollut ravannut Willillä elokuun jälkeen, jolloin satula oli juuri tullut. Silloin ravi oli ollut aika hapuilevaa, mutta ei ihan katastrofaalista sentään. Mutta nyt, voitteko kuvitella, Willi lähti heti ensi askeleesta hyvässä tasapainossa ravaamaan, eikä yhtään hukannut jalkojensa koordinaatiota tai tahtia! Selkäkin pysyi koko ajan aika pyöreänä, jopa silloin kun Willi kuikuili maneesin katsomoon tulleita ihmisiä! Siis miten on mahdollista, että Willi on oppinut ravaamaan tämän meidän käyntitauon aikana?! Osuutta asiaan on varmaan myös o.t.e.-hieronnalla avatuilla jumeilla, mutta kai meidän loputon tasapainon ja koordinaation harjoittelu käynnissä on auttanut. Oi miten mahtava tunne! Willi yritti tapansa mukaan hiihdellä vähän liian matalalla ja etupainoisena, joten sen kanssa pitää olla tarkkana. Mutta periaatteessa mitään suurempaa ongelmaa ravin kanssa ei näyttäisi olevan, pitää vaan lisätä pikkuhiljaa ravattuja metrejä ja lähteä parantamaan tasapainoa ja kantokykyä ravissa. Tällä tunnilla ei ravattu kuin lyhyet pätkät isolla ovaalilla molempiin suuntiin, ettei rasiteta jännettä liikaa. Harmi, että ravista ei ole videota, olisi kiva ollut saada siitäkin ns lähtötasovideo.

Voitte kuvitella, miten onnellinen olin tunnin jälkeen. On tässä kuulkaa käyty välillä aika syvällä epätoivon alhossa. Hetkittäin on ollut vaikea pysyä optimistisena sen suhteen, että Willistä ikinä tulisi toimiva ratsu muissakin askellajeissa kuin käynnissä. Ei tässä ihan selvillä vesillä olla vieläkään, mutta nyt tuli kauan kaivattu pieni toivon pilkahdus Ja vahvistus sille, että edes jotain ollaan tehty oikein. Jeeee!

"Anna banaania", kävi Willi itseensä hyvin tyytyväisenä kerjäämässä tunnin päätteksi katsomosta. Kuva: Tia Fahler

Kauniin ystävyyden alku?

Jeejeejee, ihan kuten ennakoinkin, oli huippua päästä Minin syyniin! Olin etukäteen hiukan epävarma miten me Veran kanssa suoriudutaan, joten luonnollisesti yritimme hämätä näyttämällä ainakin ulkoisesti vakavasti otettavalta kouluratsukolta. Vaihdoin Veralle mun housuihin mätsäävän satulahuovan ja lainasin Willin pinteleitä täydentämään lookia. Laitoin sen liehuvan friisitukan letille (tämä tosin myös käytännöllisyyssyistä, että itse näen sen kaulan kunnolla) ja selvitin miljoonat häntäjouhet ojennukseen. Vähänkö olen kade sen hännästä, se on ainakin kymmenen kertaa paksumpi kuin Willin häntä! Tällä kertaa osasin jo välttää kiukkuisia sivupotkuja, ja harjasin neidin kiiltäväksi hellin ottein. Vera nautti käsittelystä, ja melkein nukahti kun letitin sen tukkaa! Voiko se tuntua hevosesta mukavalta, kuten meistä ihmisistä esim. kampaajalla hiusten pesu?!

Tunnilla tehtiin tuttuja juttuja. Meitä oli kolme ratsukkoa samassa ryhmässä, joista yksi oli ensikertalainen Minin opissa. Mutta meille sopi paremmin kuin hyvin se, että lähdettiin liikkeelle ihan perusteista. Eli ympyrällä etsittiin suoruutta pyytämällä sisätakajalkaa vatsan alle ja pyytämällä sen jälkeen asetusta ulos. Taas tuli muistutus, että ensin se takajalka, vasta sitten asetus! Mini totesi, että Veran rakenne on todella haastava (kuten friiseillä yleensä), ja sen etupäälle ei voi suoraan tehdä mitään, joten ainoa keino auttaa sitä kantamaan ratsastajaa on aloittaa takapäästä. Ihan kevyt ohja (muuten Vera rullaa kaulansa vain entistä lyhyemmäksi, jolloin selkä ei pääse nousemaan), ja sitten vaan odotetaan, että hevonen löytää itse paremman asennon. Ja heti kun se näin tekee, jätetään se rauhaan ja kiitetään. Kunnes hevonen hukkaa selän taas, jolloin aloitetaan alusta, takajalka vatsan alle. Miljoona ja miljoona kertaa. Aluksi Vera jaksoi kantaa itsensä vain kahden askeleen ajan. Kun sain itse ideasta vähän kiinni (ja opin vähän tuntemaan, miltä Vera tuntuu kun se on hyvä), sain sen yhä nopeammin tulemaan takaisin. Yhtä selkeää pyöreyden ja suoruuden tunnetta kun Willin selässä en saanut, mutta pikkuhiljaa Vera alkoi hiukan venyttää nenää eteenpäin ja kaula ojentui eteen ja alemmas. Ympyrältä siirryttiin tekemään loivia avoja uraa pitkin. Veraa jännitti kamalasti mennä maneesin toiseen päähän, mutta toisinaan sain muutaman hyvän askeleen väliin. En sitä kuitenkaan vielä avoksi kutsuisi, lähinnä oli työvoitto saada Vera kulkemaan pätkiä suoraan eteenpäin kevyesti asettuneena sisään ja jännittymättä. Samat työskentelyt tehtiin myös ravissa. Kun tuli ongelmia, minun piti auttaa Veraa tekemällä pieni "banaanivoltti", eli n. 8 metrin voltti pyytäen samalla takaosaa ulos ja asetusta ulos (=banaani ulospäin). Ja taas ensin se takaosa reilusti ulos! Oikea kierros on Veralle selvästi vaikeampi, ja kun se alkoi väsyä loppua kohden, tein suosiolla vain muutaman ympyrän vasempaan kierrokseen keventäen ja lopetin hyvään hetkeen. Minin mukaan Veran kaltaisen hevosen kanssa on ihan viisasta aloittaa ja muutenkin ratsastaa enemmän helpompaan kierrokseen, jolloin pääsee rakentamaan hevoselle tarvittavia lihaksia ratsastajan oikeaan kantamiseen ja saa niitä ns. hyviä askeleita mahdollisimman paljon alle. Kun hevonen oppii kulkemaan pidempiä aikoja oikein helpompaan suuntaan, on sen helpompi tehdä pikkuhiljaa sama toiseenkin suuntaan. Liian usein ratsastajat jäävät turhaan hieromaan sitä vaikeampaa suuntaa.

Tunnin jälkeen käytiin läpi vähän sitä mistä on kyse ja mihin kunkin ratsukon pitäisi kiinnittä huomiota. Mini sanoi ääneen sen mitä itsekin olin jo pohtinut; olisi ihan mielenkiintoinen projekti jos voisin jatkaa Veran kanssa työskentelyä jatkossakin. En hetkeäkään kuvittele, että voisin varsinaisesti kouluttaa Veraa pidemmälle, mutta olisi kiinnostavaa nähdä saisiko tällä työskentelyllä näkyviä ja pitkäkestoisempia tuloksia Veran liikkumiseen ja oppisiko se kantamaan ratsastajaa oikein. Minulle sen kanssa työskentely olisi valtavan opettavaista, koska kuten Mini sanoi, yhtäläisyyksiä Willin kanssa on ainoastaan musta väri! Ja se on niin herttainen ja miellyttävä ratsastaa jo näin lyhyen tuttavuuden jälkeen, voisin kuvitella että se tulee yhä paremman tuntuiseksi kun se alkaa luottaa tuttuun ratsastajaan enemmän ja uskaltaa rentoutua! Se tuntuu olevan koko ajan vähän epävarma ja huolestuu kaikista uusista asioista. Ja koska tällä hetkellä ratsastajan kanssa liikkuminen tuntuu sen kropassa varmaan hiukan epämiellyttävältä, olisi mahtavaa päästä seuraamaan aitiopaikalta sen reaktioita jos/kun se oppii uusia tapoja käyttää itseään! Juttelinkin aiheesta jo tallin omistajan kanssa, ja sovittiin että ratsastan sillä jatkossa kerran viikossa sunnuntaisin. Toki toivon, että seuraavalla Minin visiitillä Willikin on jo pelissä mukana, mutta ehkä mä ehdin ratsastaa molemmilla samalla kertaa. Tänäänkin meitä oli yhteensä yhdeksän ratsukkoa, jaettuna kolmeen eri ryhmään.

Alla vielä listana itselleni muistutuksena muutamia tärkeitä pointteja (ja science of motion-menetelmän peruspilareita)

• Longitudinal flexion. Tästä lähdetään aina liikkeelle. Ennen kuin päästään korjaamaan varsinaisia vinouksia ja mahdollisia virheellisiä rotaatioita hevosen rangassa, täytyy hevosen oppia kantamaan ratsastajaa oikein selkä pyöreänä. Käytännössä Veran kanssa työskentely on tällä hetkellä pelkästään selän käytön harjoittelua. Työkaluina hevosen keskilinjan löytyminen ja suoristuminen, ja sen jälkeen loivien taivutusten kautta pyöreyden löytyminen. Rungostaan oikein taipunut hevonen nostaa selän automaattisesti. Vastaavasti kun hevonen pudottaa selän, se hukkaa samalla aina taivutuksen ja jäykistää selkärankansa.

• Asetus. Jotta hevonen voi taipua, täytyy sen ensin asettua. Oikein asettuessaan hevonen kääntää päätään niskasta niin, että poski ei pullahda näkyviin, vaan kääntyy kaulan sisään. Pää ei saa kallistua, vaan sen täytyy pysyä suorana. Vain tämä mahdollistaa muun rangan ja siten koko rungon taipumisen.

• Ratsasta hevosen aivoja. Hevoselle on ihan sama, miten se liikkuu. Sen geeneissä ja rakenteessa ei ole mitään sisäänrakennettua systeemiä, mikä ohjaisi sitä automaattisesti kantamaan ratsastajaa selässään, joten yleensä hevoset ratkaisevat tämän ongelman väärällä tavalla. Ratsastajan tehtävä on auttaa hevosta löytämään parempi tapa liikkua, mutta ratsastaja ei voi varsinaisesti liikuttaa hevosta kuin marionettinukkea. Siksi meidään pitää ajatella, että ratsastamme hevosen aivoja, ja annetaan sen itse huolehtia omasta kropastaan. Kun hevonen huomaa, että oikea liikkumistapa on miellyttävää ja helppoa, se alkaa hakeutua itse oikeaan muotoon.

• Odota hevosta. Anna sen prosessoida ja etsiä. Huomasin olleeni aiemmin ihan liian hätäinen Veran kanssa, ja pyytäneeni siltä liikaa väistöä. Käytin myös aivan liikaa ohjaa, mikä on Veran kaltaisen helposti pystypäiseksi jännittyvän hevosen kanssa ihan vihonviimeinen virhe. Vaikka aluksi tuntui, että mitään ei tapahtunut, kun pyysin takajalkaa sivulle, ja Vera reagoi korkeintaan eteenpäin, kun maltoin odottaa ja annoin sen prosessoida (enkä ottanut edestä ohjalla vastaan, vaikka kuinka teki mieli!), alkoi se pikkuhiljaa rentoutua ja venyttää kaulaa eteenpäin. En aluksi tunnistanut oikeaa hetkeä olla itse kevyt ja tekemättä mitään, mutta  pikkuhiljaa oma apujen ajoitus parani ja hyvät askeleet tulivat nopeammin. Ole kärsivällinen!

• Aloita keskeltä hevosta. Se, että lähtisi korjaamaan hevosen liikkumista ja asentoa sen pään asentoa fiksaamalla on ajatuksena yhtä hullu, kuin ottaisi hevosta hännästä kiinni ja pyytäisi sieltä käsin kantamaan selkäänsä. Oikea asento löytyy rangan keskeltä alkaen, siltä kohtaa missä ratsastaja istuu. Vaikutus näkyy kyllä rangan molemmissa päissäkin.

Tunnin jälkeen Vera oli todella mietteliään ja vähän väsyneen tuntuinen, vaikkei se ollut edes yhtään hionnut. Aivot olivat toivottavasti joutuneet sitäkin enemmän töihin, ja ehkä se oli löytänyt joitakin uusia lihaksiakin. Odotan innolla viikonloppua, että pääsen taas sen selkään jatkamaan harjoituksia!

Ai niin mulla oli tää blogikin...

...eikä tänne kukaan muukaan kirjoita, joten täytynee aktivoitua itse.

Hups, toukokuu meni ja ollaan jo kesässä! Pikakelataan vähän viime aikojen tapahtumia, että jäisi edes itselle merkinnät muistiin mitä on tullut tehtyä.

Minin edellisen tunnin jälkeen koitin kovasti skarpata ja nostaa vaatimustasoa. Ravattiin selvästi enemmän, toisinaan hyvällä menestyksellä, mutta välillä ravi tuntui tosi vaikealta. Muutamana päivänä Willi oli jopa haluton ravaamaan, ja hetken analysoituani tilannetta tulin siihen tulokseen, että Willin selkä ei ehkä kestäkään ilman satulaa lisääntynyttä ravipompottelua. Kokeilin lampaankarvaista "satulaakin", mutta se ei jostain syystä miellyttänyt Williä (ehkä kiristyssysteemi aiheutti painetta liian pienelle aluelle, ota tosta herkkiksestä nyt selvää...). Palattiin suunnitelmassa ja ratsastuksen rytmityksessä askel taaksepäin, eli keskimäärin kaksi päivää ratsastusta ja kolme päivää selkälepoa. Tämä tuntui auttavan, ja muutaman kerran sain taas tosi hyviä hetkellisiä Wau-fiiliksiä Willin ravista. Mutta ei se helppoa ole vieläkään. Yritin lisätä ravia myös maasta työskentelyyn, mutta kentällä tai maneesissa ravi on aika onnetonta. Tiellä sen sijaan Willi ravaa oikein halukkaasti, joten meidän (lähes) päivittäinen kolmen kilometrin alkulenkki tallitiellä sisältää useita pieniä pätkiä ravia ja käynti-ravi-käynti-siirtymisiä. Toisinaan koitan tehdä näitä ohjat kädessä, hallitusta käynnistä, mutta yleensä mennään ihan rennosti vapain ohjin/kapsonin kanssa rinnakkain hölkötellen. Willin käynti on ainakin parantunut nyt kun kuormitan selkää vähemmän. Sen käynti menee tosi helposti passimaiseksi, ja ihan vapaana rennosti kävellessäkään tahti ei ole ihan puhtaan tasainen nelitahtinen. Tämän huomaa erityisesti alamäissä, joiden kävelyä Willi on välillä jopa vähän varonut. Nyt viime aikoina olen ilokseni huomannut, että jo alkulenkistä Willi kävelee tosi hyvin, ja alamäetkin menevät oikein reippaasti ja sujuvasti, selkää jännittämättä. Tien pinta on aika kova, joten kavioiden kopseesta kuulee selvästi käynnin rytmin. Pitkäjalkaisena ja lyhytrunkoisena Willi astuu aina ihan reilusti takajalalla etujalan jäljen yli, mutta oikein rennon reippaasti lampsiessaan yliastuntaa on melkein kolme kavionmittaa. Koitan antaa sen tiellä kulkea mahdollisimman paljon tällaista isoa "kokovartalokäyntiä", jossa pääkin saa rytmikkäästi heilua reilusti käynnin tahtiin, koska työskennellessä mennään vielä aika paljon pientä ja hidasta käyntiä. Takajalat astuvat nykyään myös symmetrisemmin kropan alle (ennen Willi astui vasemmalla takasella keskemmälle rungon alle etujalkojen väliin ja oikea takanen kulki enemmän oikean etusen kanssa samaa uraa.)

Mini ehti käydä viikko sitten pitämässä taas tunnin, ja alun maasta käsin esitettyjen kuvioiden jälkeen otti puheeksi taas kanget Willille. Kerroin että olen suunnitellut monta kertaa niiden kokeilua, mutta en ole yksin uskaltanut ruveta sovittelemaan niitä (meillä ei ole omia, mutta olen saanut luvan penkoa vapaasti tallin omistajan vakuuttavaa suitsiarsenaalia, kaikilla tuntsareilla on nimittäin omat kanget!) No Minihän laittoi minut sitten saman tien kipaisemaan talliin hakemaan kankia, ajatteli varmaan että mä en muuten ikinä uskalla kokeilla niitä. Olin sen verran jo entuudestaan kartoittanut tilannetta, että tiesin minkä hevosen kankia lähdetään ensin kokeilemaan, niissä oli brigong ainakin saman mittainen kuin Willin oma nivelkuolain ja hevonen on muutenkin samaa kokoa (ja rotua!) kuin Willi. Mini sääteli remmejä hetken Willille sopivaksi, ja sitten selkään kokeilemaan. Kankiohja pidettiin koko ajan aika löysällä, ja käytin oikeastaan pelkkää bridong-ohjaa ratsastukseen. En tiedä saiko ylimääräiset raudat ja narut meidät molemmat ehkä hiukan kipsiin ja "hitaalle", mutta mitään kovin loisteliasta ei tällä tunnilla saatu aikaiseksi, tahkottiin vain samoja tuttuja kuvioita. Minin mukaan Willi näytti pudottavan helpommin oikean lavan alas, vaikka ennen vasen puoli on ollut enemmän se mikä karkaa. Tämä on linjassa sen havainnon kanssa, että minusta meidän ns. vaikeampi kierros on vaihtunut. Tämä pitää kai ottaa ihan hyvänä asiana, jotain muutosta on tapahtunut. Oikeaa lapaa koitettiin ottaa haltuun pienillä raipan kosketuksilla lavalle (lyhyellä raipalla), mutta täytyy myöntää että kädet täynnä ylimääräisiä ohjia en saanut omia käsiäni kovin herkästi tottelemaan, joten pitänee koittaa tätä joskus toiste normi nivelillä. Uutena kokeiltiin myös sitä miten Willi reagoi maasta avustettuun raipan sivelyyn. Mini käveli rinnalla ja aktivoi Williä pepun päältä varovasti raipalla samalla kun minä koitin pitää sen vain edestä suorana ja hitaana. Aluksi Willi yritti kiivetä takajaloilla maneesin seinälle, mutta hyväksyi sitten raipan normaaliin tapaan ja näin saatiin vähän aktiivisempaa käyntiä. Pikkuhiljaa pitäisi nimittäin päästä hitaasta hipsuttelusta eteenpäin ja lisätä liikkeeseen aktiivisuutta. Käynnissä teen nykyään paljon jo ns. normaalitemmossa tehtäviä, ja hitaaaseen käyntiin mennään vain silloin kun Willi hukkaa suoruuden ja alkaa painaa kädelle jommalle kummalle puolelle. Ravissa mentiin enimmäkseen ympyrällä, ja koitettiin saada aikaan hyviä askeleita. Myönnän että en itse ollut ihan parhaimmillani, jotenkin tiesin kyllä mitä pitää korjata, mutta en kuitenkaan korjannut kunnolla, mistä johtuen meni hetki että saatiin Willi ravaamaan kunnolla. Lopulta tuli edes pari hyvää askelta, joihin Mini oli tyytyväinen, ja taisipa loppuun kommentoida minun ratsastuksestakin, että tulihan sieltä lopulta edes jotain sinne päin ratsastusta muistuttavaa...

"Kattokaa ny, mitä ne tunki mulle suuhun!"

Minin tunnin jälkeisenä päivänä Willi tuntui taas aika könköltä ja suusta vähän jähmeältä, liekö kanget olleet sen mielestä vähän liian epämiellyttävät (suitsiessa ei meinannut avata suutaan, vaikka normaalisti se ottaa kuolaimet itse suuhun!). Ajattelin että annetaan sen selälle (ja suulle) taas pidempi loma, ja tein kokonaiset neljä päivää maasta juttuja. Yhdelle päivälle otettiin jopa pientä puomityöskentelyä ja hyppelyä. Puomeja mentiin ravissa juoksuttaen liinan päässä ja sitten paria kavalettia innarivälillä vapaana laukassa. Loppuviikosta kokeilin uudelleen kankia maasta käsin, mutta en saanut niistä sen kummemmin mitään erityistä irti, enimmäkseen oli vaan hankalaa pitää yhdessä kädessä neljää ohjaa ja raippaa. Taas kankipäivän jälkeen (ratsain) Willin suu oli vähän puuta, joten joko käytössä ollut kankikuolain ei ole Willille hyvä, mä en kerta kaikkiaan osaa käyttää niitä tai Willin mielestä ne on ylipäätään ihan turhat vehkeet. Ehkä me jätetään ne toistaiseksi vähemmälle, ja palataan niihin myöhemmin. Sinänsä kanget ei ole Willille uusi juttu, mutta täytyy selvästi löytää joku konsti millä Willin suu rentoutuisi kankienkin kanssa. Alkuaikoina Willin oli vaikea rentouttaa suutaan myös nivelien kanssa, joten varmaan kankiin totuttelukin vie oman aikansa. Koska me ei kisata (varmaan koskaan) mitään vaativaa, jossa kankia oikeasti vaadittaisiin, niin en ajatellut ottaa niistä sen suurempaa painetta. Muutenkin neljän ratsastamatoman päivän jälkeen Willi tuntui tosi vinolta ja vempulalta, tuli flash back viime syksyyn, kun aloittelin Willin varsinaisen systemaattisen ratsastuksen. Vasta seuraavana päivänä sain takaisin ns. normaalin Willin, joka reagoi istuntaa, suoristi itse itsensä ja mutusteli pehmeästi kuolainta suussaan, kevyellä tuntumalla. Huoh, pelkäsin jo että ollaan menty pahastikin takapakkia, mutta tulihan sieltä lopulta ihan hyvät avot, sulut ja käyntipiruetit.

Viime kesältä tutuksi tullutta puomijumppaakin ollaan tehty pitkästä aikaa. Willin mielestä nää on välillä vaan tooosi tylsiä.

Willin elämä ruunalaumassa on sujunut oikein hyvin, ja viiden ruunan porukka elelee hyvin sopuisaa ja leppoisaa yhteiselämää. Willi tosin on porukasta ainoa, jolla ei ole puremajälkiä kaulassa ja kropassa, joten joko se on laumassa bully, joka pureskelee muita, tai se pysyy enemmän erillään ja omissa oloissaan. Omakohtaisen tarkkailun perusteella veikkaan jälkimmäistä. Hevoset siirtyivät reilu viikko sitten kokonaan laitumelle, ja tällä viikolla kokeilin jättää Willin myös yöksi ulos. En tiedä johtuiko rasituksesta (jos se ei osaa levätä maaten laitumella tai muuten ramppaa koko yön) vai liiasta ruohon syönnistä sen jalat kuitenkin turvottelivat hiukan, ja kaviotkin tuntuivat normaalia lämpimimmiltä. Mietin jo ettei se vaan kehittäisi itselleen mitään kaviokuumetta, joten tänään se jäi yöksi taas talliin ja menee huomenna ns. kuivatarhaan päivällä, ihan varmuuden vuoksi. Tähän väliin ei todellakaan kaivattaisi mitään kaviokuumetta! Ei Willi tuntunut yhtään arkovan etujalkojaan, ja etu- ja takakaviot ovat kaikki tasaisen lämpöisiä, joten toivottavasti tämä on hätävarjeluliioittelua ja ohimenevä ilmiö laitumelle totutteluvaiheessa. Mutta tämmöinen neurootikko kun olen, niin tottakai paniikkinappula on pohjassa heti, kun jotain tavallisuudesta poikkeavaa ilmenee! :D

Ruunat laitumella. Kaikenväristä ja -kokoista löytyy, kaikki kuitenkin elävät sopuisasti keskenään.

(Pahoittelen jälleen kerran kännykkäkuvien luokatonta laatua, lottovoittoa ja oikeaa kameraa odotellessa saatte tyytyä näihin.)

Mini-Maanantai

Varoitus: Seuraava teksti sisältää ällöttävää hehkutusta ja itsensä olalle taputtelua. Myös pitkällisiä treeniselostuksia karttavat lukijat voivat tuntea ahdistusta tekstin johdosta. 

Eilen oli taas pitkästä aikaa kuukauden kohokohta, eli Mini-maanantai! Sunnuntain seikkailusta huolimatta (vai siitä johtuen?!) Willi oli tosi hieno, ja taas ylitettiin itsemme! Jotenkin se tuntuu olevan toistuva trendi aina kun joku on katsomassa mun perään ja patistamassa nostamaan vaatimustasoa, mutta niin kai sen pitääkin mennä.

Aloitettiin taas maasta käsin, ensin suoristus pienessä käynnissä, sitten avot molempiin suuntiin ja lopuksi esittelin ylpeänä miten meidän sulun alkeet nykyään sujuvat. Mini vähän korjasi mun omaa asentoa, mutta muuten menee hyvin, ruvetaan vaan pikkuhiljaa vaatimaan oikeaa sulkua, eli pitämään huoli myös taivutuksesta. Nyt olen ollut tyytyväinen, että Willi väistää mua kohti, enkä ole puuttunut sen etupään asentoon. Jatkossa koitetaan saada avon kautta uralla hyvä taivutus, ja säilyttää sama asento samalla kun pyydän ristiaskeleita kentän keskustaa kohti.

Maasta käsin suoristettu hevonen oli heti hyvin avuilla ja ja suhteellisen suora, kun nousin selkään. Hetkeksi unohdettiin mitä takapää tekee, ja mietittiin enemmän sitä miten Willi kantaa lapansa. Se on vasenkätinen, joten sillä on taipumus pudottaa paino vasemmalle etujalalle. Raippa otettiin siksi vasempaan käteen, ja aina kun Willi meinasi pudottaa vasemman lavan alas, pienellä raipan kosketuksella aktivoitiin sen puolen lihaksia ryhdistäytymään ja nostamaan rintakori suoraan. Takajaloista huolehtiminen jätettiin hevosen itsensä hoidettavaksi, jotta se oppisi itsekin huolehtimaan omasta suoruudestaan, eikä ratsastajan tarvitsisi koko ajan ylläpitää suoruutta. Lapojen asennon havainnoinnin helpottamiseksi levitin hiukan molempia käsiä (tuntuma kuitenkin hyvin kevyt, eli ohjilla ei suoristeta kaulaa), jolloin on helppo nähdä, onko hevonen lavoistaan suora. Kun tämä toimi, tehtiin vielä nopeasti avot molempiin suuntiin, edelleen erityisesti vasenta lapaa vahtien.

Käyntiä  ei sen pidempään hierottu, vaan muuten työskentely tehtiin ravissa. Mini oli sitä mieltä, että vaatimustasoa pitää nostaa, muuten kehitys tyssää. Siis pois mukavuusalueelta! Ensin ympyrällä ravin perustahti kuntoon, ja selän palikat ojennukseen. Tarvittaessa autetaan hevosta pyytämällä sisätakajalkaa vatsan alle ja kontrolloimalla etuosaa asetuksella ulos, erityisesti oikeassa kierroksessa, kun vasen lapa on ulkopuolella. Eli same old thing! Mini neuvoi, että tätä voi korostaa tekemällä pienemmän voltin vastataivutuksella, erityisesti voltin loppupuolella Willi sai taas kroppansa järjestykseen ja tasapainoon. Tehtiin ravissa muutama kahdeksikko, ja suunnan muutoksissa korjattiin tasapaino tarvittaessa tuolla pikkuvoltilla. Hyvin sujui, vaikkei me olla kovin pitkiä pätkiä yhteen putkeen ravattu!

Minähän olin tässä kohtaa jo ihan ällistynyt siitä miten hyvin ja pitkiä pätkiä Willi pysyi ravissa hyvässä tasapainossa, mutta lisää oli tulossa! "Jatka seuraava pitkä sivu suoraan avossa", tuli ohje. Sekunnin sadasosan ajan ehdin ajatella, että eihän me sellaista voida tehdä, ei Willi pysty! Mutta vaiensin nopeasti tuon pienen äänen päässäni ja keskityin vain siihen flow-fiilikseen, mitä oltiin saavuttamassa. Eihän se avo vielä ihan kasassa pysy koko pitkää sivua, mutta jostain on aloitettava, ja hyviä pätkiä saatiin aikaan! "Kulman jälkeen ratsasta sulkua kohti kentän keskustaa". Siis häh, sulkua ravissa, me?! Not happening! No jotain sinne päin kuitenkin, muutama askel kerrallaan, ja korjaus aina takaisin avoon kun meni liian vaikeaksi. Välillä palattiin taas ympyrälle miettimään ravin tasapainoa ja laatua, ja ratsastajan vaikutusta istunnalla. Minun pitää olla jämäkkä, kroppa stabiilina ja antaa Willille rauhallinen, hidas tahti ravissa. Ei niin, että menen mukaan Willin tahtiin. Ja voi pojat mitä pätkiä tuli, kun oikein itse skarppasin ja hidastin omaa istuntaa, Willihän melkein leijui aina muutamia oikein ilmavia ja hitaita askelia! Ja se herkkyys millä se reagoi mun istuntaan, kun olen itse tasapainossa, pitää olla tarkkana ettei itse liioittele omia apuja. Siltä voi pikkuhiljaa pyytää enemmän energiaa askeleisiin, ilman että se menettään tasapainon! Ei kovempaa, eikä pidempiä askeleita, vaan enemmän ilmaa mahan alle ja koukistusta takajalkoihin. Ihan uskomaton fiilis, olisin varmaan nauranut ääneen jos en olisi ollut itsekin niin keskittynyt omassa kropassa tunteeseen siitä, että todella ratsastan ravia, enkä vain matkustele pikku-pikku hölkkää. Vielä pitää olla tarkkana ettei Willi mene liian alas edestä, ja reilusti nostaa pienellä ja nopealla otteella kun näin käy. Muutenkin Willi tarvitsee ravissa vähän vahvemman tuntuman suuhun kuin käynnissä, ainakin toistaiseksi.

Lopuksi saatiin läksyksi ruveta harjoittelemaan vielä vaativampaa tehtävää. Mini alusti tämän rohkaisevasti, että tämä on tosi vaikeeta, varmaan liian vaikeaa vielä, mutta tätä kohti pitää lähteä jatkossa etenemään. Harjoitus aloitetaan pitkän sivun alussa aika jyrkällä avolla, siitä säilyttäen kulma uraan nähden vaihdetaan taivutuksen suuntaa, jolloin saadaan aikaan vasta(sulku)taivutus. Tästä vielä ennen kulmaa palautetaan taivutus avoon. Alustuksen jälkeen ajattelin mielessäni että joo, kyllä me tohon pystytään, käynnissä. Sitten mulle ilmoitettiin, että siirry raviin ja kokeillaan! Käyntihieromiset pitää näköjään unohtaa! No eihän se meiltä vielä ihan näin onnistunut, mutta koitettiin helpotettua versiota, jossa ensimmäinen pitkä sivu tehtiin avoa, lyhyen sivun läpi säilytettiin taivutus, ja seuraavalla pitkällä sivulla heti kulman jälkeen avon kautta vastataivutukseen. Oikeassa kierroksessa tehtävä onnistui sinne päin, vaikka Willi ei täysin pysty kantamaaan selkäänsä vastataivutuksessa. Vasemmassa kierroksessa sillä meni pasmat vielä pahemmin sekaisin, ja se meinasi hukata ravin kokonaan, mutta tämä oli oikeastaan ihan odotettuakin. Herran jestas, mehän tehtiin moneen moneen kuukauteen ekat avotkin ravissa vasta tunnin alussa!

Tähän oli hyvä kuitenkin lopettaa, Mini oli hurjan tyytyväinen Willin edistymiseen, ja patisti mua vaan nostamaan vaatimustasoa. Pitänee ruveta tekemään työskentelyt ravissa, heti kun Willi on käynnissä suora ja selkä oikein. Ihan viimeinen siirtyminen raviin oli jo sitä luokkaa, että sellaisen voisi esittää kouluradallakin ja saada hyväksytyn arvosanan! Satulattomuuden mukanaan tuoma alkuvuoden takapakki on nyt virallisesti voitettu ja kehityksen suunta käännetty parempaan. Jei!

Raporttia viikonlopulta

Hip hei, kevät tulee, ja kärpäset! Willi sai juuri uudet kengät jalkaansa, ja jätettiin hokit jo pois. Kannoilla on kuitenkin reiät varmuuden vuoksi, jos takatalvi vielä pääsee yllättämään. Mutta toivotaan, että hokit saavat odottaa purkissa ensi talveen asti. Kengitystä seuratessani näin kevään ensimmäisen lentävän hyönteisenkin, joten ehkä se kevät on täällä pian oikeasti.

Viime viikonloppu oli mitä mahtavin, sekä hevosrintamalla että siviilissä, kiitos vierailulle saapuneiden ratsityttöjen (=aikoinaan teekkariratsastajien kautta tutuksi tulleita hevoshulluja ystäviä, joiden kanssa yritetään säännöllisin väliajoin pitää illanistujaisia ja tavata myös hevostelun merkeissä). Nyt oli mun vuoro kestitä, ja sopivasti sain kiirehdittyä keittiöremonttiakin niin, että saatiin uuni toimimaan. Kiitos vielä kaverit kivasta illasta!

Sunnuntaina oli sitten jännittävä reissu, Marian yleisövalmennus Broby Gårdin maneesilla. Vaikka vähän teki mieli pynttäytyä edustuskuntoon tämän harvinaisen tapauksen kunniaksi, ajatelin säästää hevosenhoitajaksi lupautuneen ratsitytön aikaiselta herätykseltä ja jättää Willi letittämättä. Meille olisi varmaan naurettu, jos täti olisi tuonut vimpan päälle puunatun ja kiillotetun hevosensa tilaisuuteen, joten tyydyttiin laittamaan Willille valkoiset pintelit jalkaan ja pyyhkimään vähän kiillotusainetta strategisiin paikkoihin (sallikaa mulle tää pieni hifistely, koska on hyvin mahdollista, että me ei Willin kanssa ikinä päästä kisoihin asti hienostelemaan! Ja musta on niin ihanaa puunata ja laittaa hevosta edustuskuntoon. Olen usein miettinyt, että pitäisi ruveta jonkun kilparatsastajan hevosenhoitajaksi!)

Jännittyneenä odoteltiin valmennuksen alkua ulkokentällä. Huomaa säihkyvän valkoiset pintelit! :)

Aamun hermostuneesta kaistapäisestä säntäilystä huolimatta päästiin aika sujuvasti matkaan ja puolen tunnin ajomatka rauhallisessa sunnuntaiaamun liikenteessä sujui hyvin. Paikan päällä Willi hiukan pälyili ympärilleen, mutta muuten pysyi hyvin pöksyissään. Meidän vuoro oli heti Marian ja hänen upean friisiläisensä Gossen demon jälkeen, joten päästiin heti maneesiin kävelemään. Rapsuttelin Williä välillä (mikä oli kuulemma huvittanut yleisöä, koska Willi vääntäytyy silloin hyvin kummallisiin asentoihin), että Willi kokisi tilanteen mahdollisimman miellyttäväksi ja rentoutuisi. Maneesin automaattisesti sulkeutuva ovi ja yleisön aplodit Gosselle olivat vähän pelottavia, ja kun Gosse poistui, Willi oli hetken vähän hätääntyneen näköinen. Mutta kun päästiin töihin, se rauhoittui.

Aluksi Maria halusi nähdä, mitä olen tehnyt Willin kanssa maasta käsin. Näytin meidän "pientä käyntiä", ja hiukan avotaivutusta. Marian mielestä Willin kanssa on parempi aloittaa siten, että olen Willin pään etupuolella, ja kuljen itse selin eteenpäin, jolloin näen koko hevosen, myös mitä takaosassa tapahtuu. Ensin tehtiin selästäkin tuttua harjoitusta, eli Willin pitää asettua ja taipua sisään voltilla, ja samalla astua takajaloilla hiukan ristiin ulos (jolloin saadaan sisätakajalka tulemaan kohti ulkoetujalkaa). Heti, kun tulee hyviä askeleita, palkitaan hevonen ja pyydetään sitä venyttämään päätä eteen, mutta siten että taivutus silti säilyy. Samalla pyydetään isompaa käyntiä. Tärkeää on kontrolloida koko ajan sitä, ettei ulkolapa karkaa ulos, joten ulko-ohjalla täytyy tarvittaessa jarruttaa ulkoetujalkaa. Minusta luontevin asento ja ote oli sellainen, jossa pidin hevosen puoleisella kädellä sisäohjaa, ja toisessa kädessä oli raippa sekä hevosen kaulan yli tuleva ulko-ohja. Tässä asiassa on kunkin parasta kokeilla itse, minkälainen ote ohjista toimii parhaiten.

"Pientä käyntiä", tässä mulla vielä apunaru kädessä hallinnan varmistamiseksi. Williä aluksi jänskätti vieras paikka.

Kun tämä harjoitus sujui ympyrällä molempiin suuntiin, kokeiltiin jatkaa suoralla linjalla, mutta edelleen taivutetulla hevosella, eli avotaivutusta. Tässä oli välillä vaikeaa hahmottaa missä se suora linja kulkee, varsinkin kun itse kävelin koko ajan takaperin. Jos se mitä tekee ja linja jota pitkin kulkee ei ole kirkkaana omassa päässä, on hyvin vaikea saada hevonen ymmärtämään ja toimimaan oikein. Ja vaikeusastetta lisää se, että sama homma pitää tehdä molemmilta puolilta hevosta, myös ns. vasemman käden puolelta. Toisaalta tämä on itsellekin hyvää "suoristavaa" harjoitusta, kun joutuu käyttämään omaa kroppaansa symmetrisesti.

Tässä yritän saada Williä taipumaan voltilla vasemmalle ja samalla astumaan vasemmalla takasella kohti ulkoetujalkaa. Takaperin kävely on yllättävän vaikeaa, kun samalla yrittää saada hevosta ymmärtämään mitä siltä halutaan! Willi on jo rennompi, ja sen pää on laskeutunut alemmas.

Lopuksi kokeiltiin vielä miten Willin saisi väistämään minua kohti, eli samaa mitä jo Minin kanssa kokeiltiin, mutta ei saatu vielä toimimaan. Tämä olisi hyvä oppia, koska silloin voidaan ruveta helpommin hakemaan sulkutaivutusta maasta käsin. Eli raippa viedään Willin selän yli sen toiselle puolelle, ja sieltä naputtamalla takareiteen Willin pitäisi ottaa ristiaskeleita minua kohti. Maria kokeili ensin itse, ja ensin Willi oli aika hämillään, ja yritti mm. peruuttaa. Siitä ei pidä rankaista, vaan jatkaa vaan pyytämistä rauhallisesti, kunnes hevonen löytää oikean vastauksen. Jos hevonen kovasti jännittyy, täytyy ehkä pyytää hiukan vähemmän, mutta jos pyytämisen lopettaa kokonaan, luulee hevonen että se teki jo oikein, ja oppii väärän asian. Tietysti tilanne pitää suunnitella niin, että oikean vastauksen löytäminen on hevoselle mahdollisimman helppoa, ja aluksi palkita jo pienimmästäkin eleestä oikeaan suuntaan. Tässä tehtässä hevosen päätä voi asettaa aluksi reilustikin poispäin itsestä, jolloin sille on luontevampaa astua poispäin asetuksesta. Willin kanssa huomattiin, että tätä on parempi harjoitella ensin paikallaan seisten, varsinkin kun minunkin pitää vielä opetella omaa kehon käyttöä, etten häiritse ja ole Willin tiellä. Vasta sitten, kun Willi osaa ottaa sivuaskeleita paikaltaan molempiin suuntiin, ruvetaan pyytämään väistöä käynnissä. Willin koko ei helpota tehtävää, koska minun pitää kurkotella, että yletyn raipalla sen reiteen, ja silloin joudun itse olemaan vähän turhan takana hevoseen nähden, jolloin omalla kropalla blokkaan Willin takaosan liikkeen minua kohti. Ja toisaalta samalla en näe mitä sen ulompi takajalka (eli juuri se jalka, jota halutaan siirtää) tekee. Täytynee pilkkoa tehtävä hyvin pieniin osiin, ja harjoitella pala kerrallaan, kyllä se haluttu lopputulos sitten lopulta saavutetaan.

Ylettyy ylettyy! Willi aluksi jännittyi, kun vein raipan sen selän yli. Tämä vaatii meiltä vielä aika paljon treeniä.

Mielenkiintoita oli myös saada taas toinen näkemys Willin takajalkojen liikkeiden vaikeudesta. Willillähän kipeytyi viime keväänä vasen takanen, ja se on taas alkanut hetkittäin raahata sitä niin, että kavion kärki osuu välillä maahan. Samoin minusta tuntuu, että väistöissä sen on vaikeaa siirtää vasenta takasta ulospäin. Maria arveli, että syy ongelmaan on kuitenkin oikealla puolella, jossa Willillä on havaittu lieviä muutoksia SI-nivelessä. Väistöissä Willi ei halua varata painoa pitkäksi aikaa oikean jalan varaan, jolloin vasen takanen ei ehdi astua kunnolla ulos, vaan Willi laskee sen nopeammin maahan. Samoin Marian mukaan Willin on vaikea laskea oikeaa lonkkaa alas (tätä en ole itse huomannut), kun taas vasen takanen astuu koko ajan enemmän rungon alle etujalkojen väliin.

Ns. "second opinion" aina hyvä saada, tuoreet silmät tuovat esiin uusia näkökulmia.

Minin kanssa ratsain ollaan koko ajan keskitytty siihen, mitä Willin selässä minun allani ja lavoissa tapahtuu, joten on hyvä, että Maria kiinnittää huomiota enemmän takajalkoihin. Vaikka Marian ja Minin kanssa tehdään tietyt asiat ihan päin vastoin (esim. käynti, hidasta ja lyhyin askelin suoralla hevosella vs. reippaasti koko kropan läpi, pitkin askelin taivutus sisälle säilyttäen), uskon että yhdistelemällä juttuja molemmista tavoista pääsen kehittämään Williä kokonaisvaltaisesti. Täytyy vaan pitää mielessä mitä ja ennen kaikkea miksi tiettyä juttua tehdään milloinkin, eikä vaan suorittaa tehtäviä tehtävien vuoksi. Hitaassa käynnissä, suorana ja pienin askelin opetetaan hevosta jarruttamaan takajaloilla, jolloin hevosen on mahdollista käyttää selkäänsä oikein, jolloin vuorostaan etuosa pääsee nousemaan (ts. hevonen oppii kokoamaan). Taivutusten kautta hevosen kyljet pehmenevät, koko kroppa rentoutuu ja liikelaajuus paranee. Samalla hevosen mieli usein rentoutuu ja rauhoittuu. Kokoaminen usein kuulemma lisää adrenaliinin eritystä hevosen kropassa, mikä lisää reaktiivisuutta, mutta toisaalta pienin askelein tehdyt harjoitukset saavat Willin yleensä hyvin keskittyneeksi tehtävään, ja se reagoi silloin hyvin minimaalisiin apuihin, lähes ajatukseen. Askeleiden lyhentäminen tehdään myös ilman vahvaa ohjastuntumaa, joten hevosen suu ja niska pysyvät rentoina. Ja toki palkkioksi hyvistä pienistä askeleista Willi saa usein venyttää kaulaa pidemmäksi, mutta en silloin pyydä sitä ottamaan pidempiä askeleita, vaan se saa silloin täyden vapauden kävellä juuri haluamaansa tahtiin. Taivutusta ja väistöä pyytäessäni joudun välillä käyttämään aikaa voimakastakin pohjetta ja raippaa apuna, että saan halutun reaktion aikaan. Myös maasta käsin tehdyissä harjoituksissa joudun välillä naputtamaan aika pitkään raipalla, ennen kuin saan Willin reagoimaan, joten täytyy olla varovainen, etten samalla turruta Williä avuille. Eli täytyy tasapainotella näiden asioiden välillä ja vaihdella harjoituksia sopivasti, ettei meille kummallekaan tule liian tylsää ja yksipuolista treeniä.

(Kuvat Tia, suuret kiitokset!)
 

Hyviä uutisia ja viekas suunnitelma

Ensin: Wuhuuu! Päästään kuin päästäänkin mukaan sunnuntaina Maria Fraser-Baggströmin Brobyn maneesilla järjestettävään demo/valmennustilaisuuteen! Laitoin meidän hakemukseen, että Willi toimii hyvänä esimerkkinä hevosesta, "som behöver jumpas", ja että ilman satulaa ollaan kiinnostuttu myös maasta työskentelystä. Katsotaan mitä tuleman pitää, pitääkö mun kivuta vieraassa paikassa, ýleisön edessä Willin selkään ilman satulaa... Toivotaan ettei herra saa mitään hyviä ideoita tilanteen heittämiseksi viihteen puolelle... Jännää, meidän eka reissuvalmennus, pitääkö laittaa valkoiset pintelit hevoselle sen kunniaksi? Letittäminen ehkä menisi jo liiallisuuksiin! ;)

Toiseksi: Keksin viekkaan suunnitelman, jonka avulla treenataan maasta käynti-ravi-siirtymisiä ja hidasta ravia. Miksi suotta tallata ympäri tunkkaista maneesia, kun saman harjoituksen voi tehdä metsätiellä, jossa hevosella on luonnostaan parempi eteenpäinpyrkimys! Ennen siirtymistä Willin pitää kantaa itsensä hyvin käynnissä (mikä ei ole ongelma), mutta kun pyydän sitä raviin (käskyllä "ra-vi", maiskutus, tarvittaessa raipalla kosketus), siirtyminen kestää yleensä muutaman askeleen verran liian pitkään, ja Willi ehtii kadottaa tasapainonsa. Mutta jos tämä tehdään maastossa, Willi oikein odottaa koska saa luvan lähteä ravaamaan (meidän maastohölkät ovat tehneet tehtävänsä!). Tällöin siirtyminen tapahtuu nopeasti, ja ravi on ponnekasta heti ensimmäisestä askeleesta. Ravissa on myös sen verran energiaa, että voin rohkeammin pyytää Williä ravaamaan hitaasti, ilman että se siirtyy takaisin käyntiin. Tänään tehtiin muutamia pätkiä oikein hienoa ravia, ja Willi kantoi itsensä muutaman askeleen verran hyvässä muodossa. Se on ravissa vielä vähän liian vahva kädelle, mutta ajan kanssa tilanne toivon mukaan paranee. Mentiin vielä maneesiin jatkamaan selästä työskentelyä, tehtiin samoja harjoituksia kuin maanantaina Minin kanssa (jyrkkiä väistöjä, keskittyen höyhenenkevyeen tuntumaan), ja Willi oli oikein hyvä. Ravipätkätkin olivat tosi hyviä, ja ellei maneesissa olisi ollut vähän ruuhkaista (tunti menossa samaan aikaan), oltaisiin varmaan kokeiltu laukkaakin pitkästä aikaa. Nyt ajattelin, että en halua ahtaassa tilassa tuntilaisia väistellen laukata, varsinkin kun Willi oli aika virkeän oloinen, joten pieni riekkumisvaara oli olemassa.

Tänään oli SUPERhyvä maanantai!

Pakko tulla heti hehkuttamaan ja kirjaamaan itselle muistiin huomiot ja havainnot illan tunnista. Odotukset eivät olleet kovin suuret, koska viime aikoina huomio on kiinnittynyt niin moneen muuhuun seikkaan, ettei olla kovin järjestelmällisesti treenattu.

Viimeksi Mini oli meidän perään katsomassa yli kuukausi sitten, ja silloin tunnin lopuksi kokeiltiin myös maasta käsin työskentelyä. Olen tämän väliajan koittanut itsekseni kovasti harjoitella, ja täytyy sanoa, että kyllä siitä on selvästi hyötyä. Kun olen ensin tehnyt harjoituksia maasta, ja sen jälkeen nousen selkään, on Willi yleensä heti paljon suorempi ja kantaa itsensä paremmin. Tänään tunti aloitettiin sillä, että näytin mitä olen tehnyt Willin kanssa maasta, ja Mini korjasi ja neuvoi lisää. Vauhdista puhuttiin, se täytyy pitää riittävän hitaana, ja niin, että hevonen joutuu hidastamaan ja sovittamaan askeleensa minun tahtiin, eikä päin vastoin. Willi varsinkin vasemmassa kierroksessa välillä punkee lapa edellä mua kohti (Willi on mun arvion mukaan vasenkätinen), ja tätä pitää korjata joko esim. viemällä raipan pää sen turvan eteen (jos koko hevonen meinaa kääntyä eteen) tai tekemällä itse avoa (ts. kääntämällä oma sisäpuolen hartia hiukan taakse), jolloin hevosenkin pitäisi seurata. Ja ihmeellistä, se todella toimii! Aluksi käytettiin seinää apuna, ettei takaosa karkaa, ja ihan selviä avotaivutusaskeleita Willi otti, ilman että mitenkään ohjilla pyysin sitä kääntämään etuosaa uran sisälle. Puoliero vasemman ja oikean kierroksen välillä on vielä suuri; Willin on helpompi kantaa itsensä suorana ja tehdä avoa oikealle, koska sillä on luonnostaan rangassa lievää rotaatiota oikealle (eli oikeassa kierroksessa tulee luonnostaan ns. myötärotaatio). Avojen jälkeen kokeiltiin vähän myös sulkua, se oli jo astetta haastavampaa. Ensin kokeiltiin niin, että otin raipan hevosen puoleiseen käteen (joka pitelee myös ohjia) ja vein raipan hevosen toiselle puolelle, ns. ulkopohkeeksi. Sitten hyvästä avosta uralta lähdin itse tekemään sulkua kohti kentän keskustaa, raipalla pyytäen että Willi seuraa ja astuu takajaloilla ristiin. Avon kautta haettu taivutus sisälle pitäisi säilyttää. Tai siis tämä oli suunnitelma, mutta toteutus ei ihan toiminut... Willi on niin iso, että minun on hankalaa hallita hevosen selän yläpuolella oleva oma (hevosen puoleinen) käsi, joka pitelee yhtaikaa ohjia JA pyytää raipalla ristiaskeleita, varsinkin kun tämä on Willillekin vielä uutta, eikä se oikein ymmärtänyt seurata minua pois uralta. Muutaman kokeilun jälkeen todettiin, että meille on helpompaa tehdä sulku niin, että olen itse väistön ulkopuolella, eli hevonen taipuu  ja liikkuu minusta poispäin. Samoin ohjat voi ottaa molempiin käsiin liikkeitä tehdessä, vaikka suoralla uralla on parempi itse kulkea suoraan (ja suorana), pitäen rintamasuunnan eteen ja ohjat vain hevosen puoleisessa kädessä. Ohjastuntuman pitää olla mahdollisimman kevyt, tai oikeastaan ihan olematon, eli hevonen kantaa itsensä täysin riippumatta ohjista, ja ohjat saavat lyödä löysää, ilman että hevosessa tapahtuu mitään muutosta.

                
Ja jottei päästäisi liian helpolla, kokeiltiin myös ravia. Tarkoitus on, että minä kävelen, ja Willi ravaa vierelläni, eli vauhdin pitää olla todella hidas. Hitaan vauhdin pointti on opettaa hevosta jarruttamaan itse takajaloillaan (ei etujaloillaan, niinkuin ne luonnostaan helposti tekevät), eli pidentää takajalkojen askeleen jarrutusvaihetta. Willi teki muutaman oikein hyvän pätkän ravia, niin että melkein koko pitkän sivun verran onnistuttiin pysymään tasatahdissa. Sen muoto ei ravissa ole vielä oikea, mutta se toivottavasti tulee harjoituksen ja tasapainon paranemisen myötä. Ohjeeksi saatiin harjoitella paljon siirtymisiä ja lyhyitä, hyviä pätkiä ravia. Ääntä ja sanallisia apuja voi ja kannattaa käyttää hyväksi. Näitä pitää treenailla myös maastokävelyillä, ja hyödyntää Willin luontainen parempi eteenpäinpyrkimys siellä (kunhan kevät tulee takaisin ja meidän tallitie sulaa taas kulkukelpoiseksi!)

                                                                                                       

No lopulta päästiin nousemaan selkäänkin. Tutut kuviot, eli hevosen ranka suoraksi hitaassa käynnissä, ja erityishuomio oli tänään siinä, että hidastaminen tapahtuu istunnalla, ei ohjalla. Oli myös hyvä palauttaa mieleen, että korjaaminen aloitetaan aina siirtämällä sisätakajalkaa rungon alle, ei ohjista vetämällä. Tavoite on, että vaikka minä todella myötään reilusti kädellä niin että ohjat roikkuvat löysinä, Willin täytyy säilyttää oma asento ja käynti muuttumattomana. Huomasin, että roikun itse helposti vasemmassa ohjassa (ja purnaan että hevonen on vahvempi vasemmalle!), joten nyt piti viedä koko käsi reilusti eteen, etten yhtään ota liikaa vasemmasta. Niin hullunkuriselta kuin se kuulostaakin, oli todella vaikeaa pyytää pelkällä vasemmalla jalalla takaosaa ulos (eli oikealle) ja asettaa ulos ilman että tarrasin vasempaan ohjaan. Mikä siinä on, että ensimmäisenä tulee otettua ohjasta, ja vielä siitä väärästä? Ihmekös se, että hevosella on vaikeaa, jos samaan aikaan pyydän pohkeella sitä astumaaan syvemmälle rungon alle ja kädellä estän takajalan liikkeen! Varsinkin ravissa tuntui olevan ihan liikaa vaadittu mun omalta motoriikalta, että käyttäisin vasenta jalkaa ilman vasenta kättä. No nyt tuli oikein kunnolla kiinnitettyä tähän huomiota, joten toivottavasti pystyn itsekseni treenaamalla parantamaan omaa motoriikkaa. Käynnissä tehtiin tällä kertaa jyrkkiä väistöjä (lisää haastetta, pois mukavuusalueelta!), ja avossa vasemmalle minun piti koko ajan vahtia, että en vedä, vaan sisäohja on hetkittäin jopa täysin löysä. Tähän auttoi, kun otin ulkojalan polven tueksi, ja autoin siten etuosaa pysymään uran sisäpuolella. Olen huomannut, että näissä avoissa en nykyään juurikaan käytä alapohjetta (ainakaan jos tehdään loivaa avoa) vaan hevosen taivuttaminen ja ohjaaminen tapahtuu enimmäkseen lantiolla, reidellä ja polvilla. Tämä ei ole ollut mitenkään tietoista, vaan luulen, että kun olen joutunut miettimään enemmän istuntaa ja lantion asentoa, ei aivokapasitettia ole riittänyt enää "alemmas jalkaa pitkin", varsinkin jos haluttu reaktio on saatu jo aikaan ilman alapohkeen käyttöä. Vasemmalle oli vaikeaa tasapainotella poikitusasteen, rangan oikean asennon ja oikean asettumisen välillä, oikealle se on paljon helpompaa.

                                                                                                  
Tunnista jäi tosi hyvä mieli, ja tuntui että ihan uskomattoman paljon ehdittiin tehdä eri asioita. Koska olen luonteeltani pahimman laatuinen yksityiskohtien nysvääjä, mua ei ollenkaan haittaa se, että kerrasta toiseen tehdään samoja asioita ja harjoituksia, varsinkin kun aina löytyy parannettavaa. Oikeastaan tuntuu ihan luksukselta se, että Minin kärsivällisyys riittää kerta toisensa jälkeen korjaamaan pieniä, mutta sitäkin tärkeämpia perusasioita, ja että vaikka tunteja on aika harvaakseltaan, niiden välillä kulkee selkeä punainen lanka ja jatkuva teema. Tunnin jälkeen Willillä oli molemmat suupielet kevyessä vaahdossa (mikä ei ole mitenkään itsestään selvää!), ja se tuntui jotenkin mietteliäältä, mutta hyvin levolliselta. Varmaan sillekin tunnilla oli paljon mietittävää, ja vaikkei tunti fyysisesti ollutkaan rasittava, tehtiin paljon hevoseltakin keskittymistä vaativia tehtäviä. Ja nyt kun jälkikäteen ajattelen, niin Willi olikin koko tunnin tosi hyvin keskittynyt, ei mitään ylimääräisiä pörinöitä tai säpsymisiä! Ai niin, ja läksyksi saatiin kokeilla maasta työskentelyä kangilla, joten täytynee ruveta suunnittelemaan sellaistenkin vehkeiden hankkimista!

Huh, tulipa taas tekstiä, ja pelkään että näillä jorinoilla olen karkottanut jo molemmat lukijani (tiedän, että ainakin Tia lopetti lukemisen jo ekan kappaleen jälkeen! ;P ), mutta menköön tämä kategoriaan "kirjoitan-lähinnä-itselleni". Nyt peukut pystyyn, että sunnuntaina päästään Marian syyniin (ja ettei ihan mahdoton talvikeli tule!), se olisi hyvä päätös onnistuneesti alkaneelle treeniviikolle!

Loppuun pakollinen kuva, joka ei millään tavalla liity teksiin. Willin mielipide possuesteestä.

Tänään on hyvä maanantai!

Edelleen ajatukset perusteellisempaan päivitykseen muhii päässä, mutta halusin tulla kertomaan, miksi tänään on hyvä päivä ja hyvä viikko edessä.

• Tänään illalla on taas pitkästä aikaa Minin tunti! Toivotaan, että edellisen kerran sirkus ja satulattomasta selästä suistuminen ei toistu. Satulaa ei siis ole vieläkään (siitä pieni miinus, mutta ei anneta sen häiritä kokonaisuutta.)

• Sähkömies pistelee juuri palasiksi mun keittiön seinää, mikä tarkoittaa, että mun unelmien keittiöremppa etenee! Itsevarmuutta uhkuen aion tehdä mahdollisimman paljon itse (mm. kaakeloida koko seinän, ei kai se niin vaikeaa voi olla...), mutta noi sähköhommat on pakko jättää ammattilaiselle. Pitää vain hetki sietää melua ja pölyä.

•  Viikonloppuna on tulossa ratsitytöt kylään!

• Jos hyvin käy, päästään sunnuntaina ihan reissuvalmennukseen, kun Maria tulee pitämään Brobyn maneesille demoa/valmennusta. Eli yleisön eteen! Tosin tämä varmistuu vasta loppuviikosta, ja vaikkei Willi tulisikaan mukaan, aion olla itse katsomossa tarkkaavaisena.

• Löysin ystäväni vinkistä hyvin inspiroivan henkilön. Ihanaa, lisää esikuvia kukkahattutädille! Käykää tsekkaamassa, tämä video sisältää paljon asiaa (myös ei-hevosihmisille).

(Update: Ollaan vasta tiistaissa, ja viikko vaan paranee: eläinlääkäri kävi tarkistamassa tallin omistajan omien hevosten hampaita, ja hoiti Willin raspauksen samalla, joten sekin asia on hoidettu tältä keväältä pois päiväjärjestyksestä. Lisäksi treffit seuraavan satulansovittajan kanssa sovittu perjantaille! Peukut pystyyn, että molemmille sopiva unelmien satula löytyy!)