maanantai 21. heinäkuuta 2014

Hyvää kannattaa odottaa

Kyllä se on kaunis. Ja ihanan tuntuinen, niin pehmeä. Päältä samettisen tuntuinen, kyljistä kiiltävä. Nimittäin meidän uusi satula!


Lauantai-iltana myöhään avasin sähköpostit, ja meinasin pompata kattoon, kun siellä odotteli perjantaina saapunut viesti: 
"Satulasi tuli tänään ja on valmis toimitettavaksi. Tai voin tuoda satulan sunnuntaina iltapäivällä, kun liikun siellä päin."
O-ou! Keskellä yötä en tietenkään voinut soittaa, mutta lähetin nopean vastauksen meilitse ja laitoin sekä sormet että varpaat ristiin, että välittäjä tarkistaisi meilinsä vielä sunnuntai-aamuna! Aamupäivällä tuli odotettu puhelu: satula saapuisi tallille kahden aikaan. Jess!

Ehdin pelastaa hevosen laitumelta juuri ennen kuin taivas repesi ja ukkonen alkoi jylistä. Onneksi torstaisen pesupäivän jälkeen ei ollut vielä muuten satanut, joten Willi ei ollut ehtinyt löytää mutapaikkoja laitumelta, ja sen sai nopeasti harjaamalla puhtaaksi. Kaivelin ja putsasin kaapin pohjalta jalustimet ja hihnat, sekä uudenkarheat (tai siis pehmeät) lampaankarvaiset romaanin ja satulavyön. Satulahuovaksi valitsin juhlan kunniaksi kauniin harmaan huovan, jonka olin ostanut sinä päivänä, kun Willin ostotarkastus oli mennyt läpi.

Satulan välittäjä nosti satulan selkään ensin ilman lampaankarvaa, ja totesi, että edessä on hyvin tilaa karvaromaanille (kuten oli suunniteltukin). Seuraavaksi laitettiin romaani alle ja kiinnitettiin satulavyö. Satulassa on kolme vastinhihnaa, joista takimmaisessa on kolmiokiinnitys runkoon.  Keskimmäinen hihna on ns. normaali vastinhihna ja ihan etummainen ns. ylimääräinen vastinhihna on kiinnitetty etukaaren päähän (mikäli käsitin oikein).Tilanteen mukaan vyön voi kiinnittää joko reunimmaisiin tai kahteen takimmaiseen vastinhihnaan. Willin tapauksessa suositeltiin, että ainakin aluksi vyö kannattaa laittaa reunimmaisiin vastinhihnoihin. Uusi satula on vielä vähän pullea ja siipien nahkakin pönöttää aluksi jäykästi, mutta muutaman ratsastuskerran jälkeen toppausten pitäisi laskeutua paikoilleen ja siipien asettua hevosen ympärille. Satulan mukana tuli öljyä, jolla satula pitäisi käsitellä ennen varsinaista käyttöönottoa, jotta nahka vähän pehmenisi ja saisi suojaavan kalvon. Satulaa voisi kuitenkin jo heti kokeilla, että pääsee fiilistelemään miltä satulan kanssa ratsastaminen tuntuu! Willi suhtautui satulointiin kuten ennenkin, eli ei antanut sen häiritä mitenkään heinien mutustelua. Uusi satulavyö on juuri oikean mittainen ja niin pitkä, että se tulee käytännössä molemmilta puolilta kiinni satulahuopaan. Näin vastinhihnat eivät missään kohtaa paina suoraan hevosen kylkiä.

Ratsu valmiina tositoimiin! Lampaankarvaa yllä ja alla.

Maneesissa käveltiin ensin taluttaen muutama kierros ympäriinsä. Halusin antaa Willille mahdollisimman pehmeän laskun satulan alla työskentelyyn. Pikkuhiljaa keräilin ohjia käteen ja pyysin sitä suoristumaan hitaassa käynnissä. Oli hiukan hankalaa, kun satula ja muhkeat karvatoppaukset olivat juuri sillä kohtaa, missä olen tottunut kättäni pitämään. Kokeilin laittaa käden satulan etukaarelle, mutta luontevammalta tuntui pitää kättä vähän edempänä Willin kaulaa vasten. Kai tähänkin tottuu. Willi ei saanut omia palikoitaan ihan yhtä hyvin kontrolliin kuin normaalisti, ja se punki hiukan lapa edellä syliin, erityisesti oikeassa kierroksessa. Mutta ei se nyt ihan katastrofaaliseltakaan tuntunut. Sitten selkään. Vähän jännitti...

Satulassa istuminen tuntui oudolta, olihan viime kerrasta Willin selässä satulassa aika monta kuukautta. Enkä ollut ilman satulaakaan ratsastanut varmaan kuukauteen. Jalan asento koulusatulassa on niin erilainen kuin ilman satulaa ratsastaessa. Pitänee ottaa omaan treeniohjelmaan lonkkien ja reisilihasten venyttelyä. Annoin Willin ihan hetken kävellä vapain ohjin. Käynti tuntui vähän jännittyneeltä, tunnustelevalta. Kun otin ohjia käteen, koitin olla tarkka siitä, että pyydän vain istunnalla Williä suoraksi ja ryhtiin, ehkä ala äheltää ohjien ja pohkeiden kanssa. Pian Willi tuntuikin pyöristyvän alla. Tein meidän tavanomaisia juttuja; ensin suoraksi, sitten avoa, siitä iso piruetti ja takaisin uralle sulkua. Annoin tehtävien välillä muutaman kerran sille vapaat ohjat, ja  käynti tuntui jo rennommalta kuin alussa. Tosin Willi tuntui vapain ohjin kävellessä kaatuvan hiukan sisälavan puolelle, erityisesti oikealle. Vasempaan kierrokseen oli vähän vaikeampaa saada Williä taipumaan, mutta toisaalta oma vasen lonkkakin oli aika lukossa. Lopetin heti kun Willi tuntui hyvältä. Riisuin satulan kokonaan pois, ja annoin Willin rapsutella itseään satulan alta. Toivottavasti sille jäi yhtä hyvä mieli ensimmäisestä kokeilusta kuin mulle!


"Että tämmönen sitten tällä kertaa" Kelpuuttako Willi satulan?

Ratsastuksen jälkeen öljysin satulan ohjeen mukaan mukana tulleella hoitoöljyllä. Ja kuvasin sitä joka puolelta! Satula on muuten normaalia naudannahkaa, mutta istuin ja polvityyny ovat pehmeämpää vasikannahkaa(?), joka imi öljyä paljon enemmän. Vastinhihnoja en öljynnyt, mutta muuten kaikki pinnat saivat käsittelyn. Öljyä jäi vähän yli, joten öljyämisen voi toistaa 8-12 viikon kuluttua. Mukana tuli myös hoitoaineet satulan puhdistukseen ja rasvaukseen. Uutuuttaan hohtavaa satulaa jaksaa ainakin jonkin aikaa hoitaa kuin kukkaa kämmenellä. Sen nahka on niin koskemattoman näköistä, että melkein teki pahaa laittaa jalustimet paikoilleen. Niitä ei saa laitettua siiven alle. Toisaalta vaikka se olisikin ollut mahdollista, olisin varmaan silti laittanut hihnat ihan normaalisti. Täytyyhän kalliin satulan kestää käyttöä, ja laadukas nahka toivottavasti vain paranee vanhetessaan. Ainakin ne pari kokeilemaani käytettyä Amerigoa olivat patinoituneet kauniisti. Satulan mukana tuli iloisen keltainen suojus, jonka sisäpuoli on pehmeää teddykarvaa. Suojaa hyvin, jos joskus on vaikka tarve reissata satulan kanssa, kisoihin ehkä...?

Koodi kertoo satulan strategiset mitat. Jos Amerigo kelpaa Carl Hesterille ja Utopialle, niin ehkä se kelpaa meillekin!







Ihana kananpojankeltainen suojus on sisältä pehmeää teddykarvaa. Sinne se sopi omalle paikalleen satulahuoneessa. Ei tarvitse enää katsella tyhjää telinettä.

Nyt vaan peukut pystyyn, että satula osoittautuu herra Herkkiksen mielestä kelvolliseksi. Silloin koko pitkä ja piinallinen odotus on ollut sen arvoista. En halua edes ajatella mitä mä sitten teen, jos tämäkään satula ei ole sopiva. (Ei siis ajatella sitä, eihän!)







lauantai 19. heinäkuuta 2014

Shopping & Spa Day


Kuulostaa Tallinnan risteilyltä? Ei sentään, kyseessä on lähimatkailu Lohjalle sekä hevosen perusteellisempi puunaus ja kauneudenhoito

Olen nykyään tottunut shoppailemaan hevostarvikkeita enimmäkseen netistä. Toisinaan on kuitenkin kiva päästä hiplaamaan tuotteita ja hypistelemään valikoimia ihan livenä. Asuessani Espoossa oli lähellä Hööksit, Horzet ja Hipposportit. Täällä maalla on Agrimarket, K-maatalous ja Tarjoustalo. Lohjalta sentään löytyy molemmista johtavista maatalousketjuista laaja hevostarvikevalikoima. Kesäpäivän kunniaksi otin tallilta mukaan autolastillisen tallikavereita (niin monta kuin mun pikkupikku-Aygooni mahtuu...), ja suunnattiin ex tempore-ostosmatkalle paikallisiin kohteisiin. Hankintalistalla oli ensisijaisesti uusi pullo hyönteiskarkotetta, joitakin haavanhoitotuotteita ja kesäihoa hoitava shampoo. Toiveissa oli löytää myös alelaareista uudet ratsastushousut, koska päivittäisessä arkikäytössä olleet iki-ihanat ja maailman mukavimmat farkkuratsarit ovat jo niin riekaleina, että niissä esiintyminen julkisella paikalla lähentelee jo siveettömyttä. Alelaareista siksi, että yksi alkuperäiseen budjettiin kuulumaton mittatilaussatula (joka ei vieläkään ole tullut, aargh!!!) tuntuu taloudessa sen verran, että muita hankintoja täytyy tehdä hyvin harkiten. Toisaalta omia ratsastusvarusteita ei ole koko kevään aikana tarvinnut päivittää, kun en ole ratsastanut, mutta ehkä sekin päivä tässä pikkuhiljaa tulee vastaan. Uudet saappaanvarretkin pitäisi hankkia, tai käyttää kotona odottavat arviolta 10 vuotta vanhat pohkeesta kapeaksi jääneet merkkisaappaat suutarilla.

Ensimmäisestä kohteesta tarttui mukaan suunnitelman mukaan ötökkämyrkky ja suihkepullo tervalaastaria (on muuten hyvä aine mahanalusen puremien ja pikkunaarmujen hoidossa kesäaikaan!). Etukäteen valikoimasta katsomaani shampoota ei valitettavasti ollut hyllyssä. Mutta täysosuma löytyi alerekistä: kokopaikkaiset ratsastushousut hintaan 33€! Housuja oli jäljellä tasan kaksi kappaletta, molemmat kokoa 40. Olin ensin hiukan skeptinen, että mahtuisinko niihin, mutta tuolla hinnalla oli pakko ainakin sovittaa. Ja sopihan ne! Ulkonäkökin oli ihan mukiinmenevä, ainoastaan valkoiset vauhtiraidat toisen taskun koristeena mustissa housuissa hiukan häiritsevät, mutta nehän voi vaikka ratkoa pois. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut ehkä viisasta ostaa ne toisetkin pois kuleksimasta.

Seuraavassa kohteessa oli vaatevalikoimaa runsaammin, mutta kalliimpia merkkejä ja myös aika eksoottisia kuoseja. Vai miltä kuulostaa pantterikuvioiset ratsastushousut? Osa vaatteista oli sen näköisiä, että sopisivat röyhelöineen ja bling bling-nappeineen paremmin kesän juhliin kuin tallille. Shampoota ei ollut täälläkään, mutta mukaan tarttui lampaankarvalle tarkoitettu pesuaine ja pullo hännänselvitysainetta. Tallikavereiden puhuttelun jälkeen rohkenin ostamaan myös mustavalkoisen sijaan turkoosikirjavan riimunnarun. Mua aina tallilla moititaan, että kaikki meidän tavarat on tylsän mustia, harmaita, ruskeita tai tummansinisiä! Ostosmatka huipentui Tarjoustalon ratsutarvikeosastolle, mutta sieltäkään ei shampoota löytynyt. Ainoaksi ostokseksi jäi alle kahdeksan euron 120 senttinen kouluraippa. Samanlaisen Willi oli purrut hiljattain poikki (ehkä vinkkinä?). Jottei Pojokaan olisi jäänyt ihan vaille tuliaisia, käytiin hakemassa pakastimeen iso satsi poron luujauhelihaa, nam. Tosin Pojo oli sitä mieltä, että Willin uusi riimunnaru on hänen uusi lelunsa. Jouduin illan mittaan ainakin kolme kertaa hakemaan sen takaisin Pojon lempipaikalta tallin edustalta.

Tallille päästyämme hain laitumelta ihanan pölyisen ja muutenkin metsittyneen näköisen otuksen. Olen antanut Willin harjan rehottaa vapaasti näin kesällä, josko siitä olisi hiukan apua ötököiltä suojautumiseen. Karva on myös kyllästetty erinäisillä hyönteiskarkotteilla ja voiteilla, joten pieni välipesu lienee paikallaan. Letkusta ei jostain syystä tullut kuin kylmää vettä, joten pesuoperaatio aloitettiin lämmittämällä vedenkeittimellä ämpärillinen kuumaa vettä. Perinteiseen mökkisauna-tapaan sekoittelin kylmästä ja kuumasta vedestä kädenlämpöistä pesuvettä tarpeen mukaan. Kaivokylmä vesi tuntui liian raa’alta koko hevosen perusteelliseen pesuun. Koska en ollut metsästyksestä huolimatta löytänyt etsimääni shampoota, päätin tehdä oman cocktailin tavallisesta hevosshampoosta ja summer relief-hoitoaineesta. Molempia oli jäljellä pullon pohjalla juuri sopivasti. Willi suhtautui pesuun enimmäkseen tyypilliseen tapaansa tyynen viileästi (lue: torkkui pesuboksissa naruihin nojaten), mutta pään pesemisestä käytiin pientä keskustelua. Jakkaralla seistenkin katselin Willin turpaa alhaalta päin. Sekoitin viimeiseen huuhteluveteen vielä hiukan summer reliefiä. Harja ja häntä saivat oman käsittelynsä myös. Lopulta perusteellisen spa-käsittelyn jälkeen käytiin kuivattelemassa ilta-auringossa ja haukkaamassa samalla pientä välipalaa. Kun karva oli sopivasti kuivahtanut, suihkin ja levitin perusteellisesti uuden kerroksen karkotteita. Tähän asti ollaan mukavasti pärjätty kombinaatiolla Dr. Repel + Wiemerkamper + pikiöljy + tervalaastari. Willille oli vasta viime päivinä tullut vähän enemmän paukuroita mahan alle (Dr. Repel oli loppunut), mutta muuten se on selvinnyt hyvin pienin vaurioin taistelussa paarmoja vastaan. Eikä se tunnu kutiavan mistään päin. Syötin sille keväällä ja alkukesästä kuurin chiaa, ehkä se on auttanut pitämään ihon hyvässä kunnossa. Muutamat puremat ja haavat ovat rauhoittuneet ja lähteneet hyvin parantumaan betadinepesun ja tervalaastarin avulla.

"Yäk, vesi valuu naamaa pitkin!"

"Syön kostoksi tän jakkaran."

Lopputulos: komeasti kiiltävä hevonen!

Komeuskäsittelyn kruunasi takkuisen hännän uittaminen selvitysaineessa, ja taas hetken Willin häntä näyttää melkein oikealta hevosenhännältä. Sillä on aika ohut häntä, joka ohenee entisestään latvoja kohden (ehkä se on kasvamassa tuuheammaksi?!), ja laitumella huiskiminen on saanut vähätkin häntäkarvat kiertymään rastoille. En ole joka päivä halunnut koskea häntään, ettei se ohene entisestään, vaan mieluummiin selvitän sen harvakseltaan kunnolla ja käytän silloin reilusti selvitysainetta. Suihkin ainetta myös harjaan, koska ei ole vaaraa, että olisi mitään tarvetta letittää Williä lähiaikoina. Tosin sen tämänhetkiseen humppatukkaan on kohta helpompi tehdä jo verkkoletti kuin nykeröt. Katsotaan pystynkö katselemaan moista liuhulettiä syksyyn asti vai onko pakko jossain vaiheessa tarttua saksiin. Päivän päätteeksi vein puhtaana ja tuoksuvana säihkyvän hevosen takaisin laitumelle, joten todennäköisesti ilo kiiltävästä hevosesta ei ole kovin pitkäaikainen. Kun Willi pääsi kavereiden luo, Karkki kävi haistelemassa pitkään ja tarkasti sen häntää, ihan kuin se olisi sanonut Willille ”Hähää, jätkä käyttää jotain uutta parfyymiä!”

"Jahas, lähenkö mä tästä vasemmalle vai oikealle. Kummassa suunnassa kaverit on?" Häntä näyttää tässä kohtaa vielä hyvältä!

"Tuolta takaa kuului ääniä. Oikaisenpa tästä mäennyppylän yli"

Tervehtimisrituaali Karkin kanssa. Seepra on laumaan juuri liittynyt uusin jäsen.

"Hähää, jätkä käyttää jotain hajuvettä! Haiset ihan hassulle!"


perjantai 18. heinäkuuta 2014

Kolme päivää ja kaksi yötä

Tämän verran olen kirjaimellisesti asunut yhtä kyytiä tallilla tällä viime viikolla. Syynä pahasti kolmijalkainen Willi.

Maanantaina kun hain hevosen laitumelta iltapäivällä sisään, klenkkasi perässä kovasti toista etustaan arkova eläin. Kenkä oli irronnut, ja vienyt mennessään hyvän verran kaviosta, tarkemmin ottaen käytännössä koko kavion ulkoreunan. Eipä siinä auttanut muu kuin jättää hevonen sisälle koppihoitoon ja viestittää kengittäjää avuksi. Tiistaiaamuna suuntasin valmiiksi tallille päivystämään ja tsekkaamaan tilannetta. Willin jalat olivat aika turvoksissa, mutta kaikki jalat tasaisesti, joten syynä oli todennäköisesti helle sekä runsas karsinassa seisominen äkkiseltään. Jaloissa ei tuntunut merkittäviä lämpöeroja. Onneksi kengittäjä pääsi jo puolen päivän jälkeen paikalle, ja sai kuin saikin rikkonaiseen kavioon kengän kiinnitettyä.

Tiistai oli todella kuuma päivä ja paarmat pörräsivät äkäisinä, joten jätin Willin kengityksen jälkeen edelleen sisään päivän pahimmiksi tunneiksi. Teimme päivän mittaan muutaman tytön kanssa kesäsiivousta tallissa; pestiin ikkunoita ja hinkattiin seiniä. Roudattiin laitumille vesiä. Illalla oli lähitallilla koulukisat, joihin matkasi kaksi hevosta meiltä, joten lähdettiin porukalla mukaan kannustamaan. Ajattelin laittaa Willin kisojen ajaksi ötökkäloimi päällä ulos, ja tekisin sitten ehkä illan päätteeksi sen kanssa jotain. Taluttaessani sitä ulos huomasin, että se kävelee edelleen todella könkösti. Lisäksi minusta näytti siltä, että se ontuukin nyt toista etujalkaa, eikä sitä, josta kavio oli lohjennut. Höh. Tein nopeasti päätöksen, että laitumen sijaan jätän sen muutamaksi tunniksi "sairaslaitumelle", eli poikien normaalin tarhan kupeessa olevalle pikkuruiselle aidatulle läntille, jota käytettiin keväällä vihreälle totutteluun. Sopivasti aidan toisella puolella laidunsi tallin maskotti miniponi Musu omassa koiratarhassaan (kirjaimellisesti, koirankoppikin löytyy!), joten seuraakin olisi.

Kun kisoita kotiuduttiin, ja hain Willin taas sisään, pyysin tallikaveria katsomaan mitä jalkaa hänen mielestään Willi ontuu. "Oikeaa", tuli vastaus, eli sitä josta kenkä oli irronnut. Onneksi mulla on käytössä myös aina luotettava vertaistuki- ja auttava puhelinlinja kohtalotoverille, eli hyvälle ystävälle, jolla on myös valitettavan onnettomuusaltis hevonen. Kilautin siis kaverille, joka antoi hyviä neuvoja ja toimintaohjeita tilanteen tarkempaan kartoittamiseen. Samoin kehoitti jatkamaan koppihoitoa pahasti ontuvan hevosen kanssa. Lähetin vielä varmuuden vuoksi videon Willin lenkkaamisesta (joka oli voimakkaampaa kovalla tallin käytävällä kuin ulkona pehmeämmällä pohjalla) ja sain vahvistuksen sille, että tod. näk. oikea etujalka on se ongelma. Hyvä näin, syy olisi siis mahdollisesti niinkin vaaraton kuin lohjenneen kavion arkominen, mutta en uskaltanut vielä ihan täysin luottaa tähän diagnoosiin. Mielessä kävi miljoona eri skenaariota mitä laitumella oli tapahtunut. Miten Willi oli jäänyt johonkin puun juurakkoon kengästään kiinni, ja kiskaissut kengän ja kavionreunan lisäksi jotain muutakin rikki jalastaan. Ja jotainhan hevosen olon helpottamiseksi pitäisi varmaan tehdä. Kaiken kukkuraksi tallin omistaja oli koko viikon reissussa, joten meitä oli tallilla tilannetta pähkäilemässä vain harrastelijoita eikä yhtään koulutettua alan ammattilaista. Tästäkin syystä päätin jäädä tallin leiritaloon yöksi, jotta voisin itse heti aamulla tarkistaa tilanteen ja ryhtyä pommittamaan kengittäjää ja eläinlääkäriä puhelimella.

Yöllä nukuin huonosti ja heräilin moneen otteeseen aamuyöstä. Lopulta seitsemältä nousin ylös samaan aikaan aamutallin tekijän kanssa ja lähdin talliin. Willi oli pirteän oloinen, ja jalat paremmat kuin edellisenä aamuna, mutta edelleen käveleminen näytti tosi vaikealta. Syötin sille hiukan vihreää narun päässä, ja laiduntaessaan se varasi hetkittäin kunnolla painoa myös oikealle etujalalle, mutta kävellessä toi vasemman jalan hyvin nopeasti maahan. Yritin tunnustella kaviopulssia (vaikka en ollut edes ihan varma mistä kohtaa se pitäisi tuntua!), lämpöeroja jne., mutta mitään tilannetta sen enempää selventävää oiretta en havainnut. Koitin valaa itseeni uskoa, että Willi arkoo edelleen vain lohjennutta kaviota, eikä mitään sen kummempaa, ja langan päähän saamani kengittäjä piti sitä myös todennäköisimpänä vaihtoehtona. Jätin eläinlääkärille viestin ja soittopyynnön. Loppupäivä menikin ihan sumussa, ja puhelinta tuijotellen. Yritin iltapäivällä uudelleen saada eläinlääkäriä kiinni, mutta en onnistunut. Kylmäsin Willin jalkoja, harjailin sitä, käytin muutaman kerran sitä narun päässä tallin kulmalla syömässä vihreää. Yritin jopa seisottaa sitä ämpärissä, mutta Willin mielestä se oli harvinaisen tyhmä idea, ja lopulta ämpäri lensi seinään (Willin, ei minun, toimesta). Illan tullen laitoin sen taas hetkeksi pikkuaitaukseen syömään vapaasti ruohoa ja kävin nopeasti kotona hakemassa lisää puhtaita vaatteita ja Pojolle ruokaa, ja jäimme toiseksikin yöksi tallille. Onneksi sekin on meidän tallilla mahdollista!

Vastakohtien kohtaaminen. Kun Willi muutti tallille, se pelkäsi Musua. Nyt ollaan jo hyvää pataa.

Torstaina aamulla oli vastassa jo innokkaammin liikkuva hevonen. Willi meinasi jopa lähteä marssimaan tietä pitkin karsinanaapurinsa perässä kohti takalaidunta, vaikka tarkoitus oli jäädä pihaan syömään aamuvihreät. Ulkona Willin kävelystä oli vaikeampaa enää erottaa epäsymmetrisyyttä, ja tallin betonikäytävälläkin sen käynti oli parempaa. Rohkenin laittaa sen taas itsenäisesti ulkoilemaan. Lämpötila oli tuulen myötä muuttunut taas inhimillisemmäksi ja tuuli puhalsi itikatkin pois, joten Willi vaikutti varsin tyytyväiseltä. Uskalsin itsekin jo vähän rentoutua ja kykenin taas osallistumaan tallin töihin (tietysti mönkkäristä oli rengas rikki, joten vesiä roudattiin laitumille kottikärryillä ja ämpäreillä). Päästin Willin isolle laitumelle muiden poikien kanssa ja siivoilin heidän sääsuojaansa. Lopulta elänlääkärikin soitti, ja totesimme yhdessä,  että tilanne ei vaadi toimenpiteitä, seurailua vain. Kahden huonosti nukutun yön jälkeen pitkät päiväunetkin maistuivat!

Työnjohtajat Karkki, Hugo ja Willi olivat kärppinä vieresssä valvomassa työn laatua.

Karkki erityisesti on aina kiinnostunut ihmisten touhuista (ja kakkakärryistä).

Kelpaako? Hommaa hankaloitti hetkittäin talikon ja kottikärryn väliin tunkeva utelias pikkuputte.

Annoin Willin loppuviikon olla enemmän tai vähemmän myös henkisesti lomalla. Perjantaina vain hoidin ja syötin sille iltapuurot tallissa, ja laitoin takaisin laitumelle (puoli vuotta sitten en olisi uskonut, että edes kykenen moiseen leväperäisyyteen!). Arkomista ei ollut enää havaittavissa. Lauantaina ja sunnuntaina käytiin reilun vartin verran molempina päivinä harjoittelemassa suitset päässä suorana kävelemistä maneesissa. Maanantaina ja tiistaina kokeilin miten Willi liikkuu muissa askellajeissa maneesissa vapaana. Maanantaina sen ravi oli vähän jäykän näköistä, mutta liike näytti symmetriseltä. Tosin normaalista poiketen jäykkyyttä näkyi enemmän etupään liikkeessä, takajalat ja selkä näyttivät (olosuhteet huomioon ottaen) yllättävän hyviltä. Tiistaina Willi liikkui oikeastaan oikein hyvin Williksi ja selvästi letkeämmin, joten pyysin siltä vähän laukkaakin molempiin suuntiin. Reissusta palannut tallin omistajakin totesi, että liike sekä ravissa että laukassa näyttää ihan kivalta. Huh, taidettiin siis selvitä tästä episodista säikähdysellä.

Torstaina osasin jo rentoutua, ja otin Musun hetkeksi naruun suorittamaan pihanhoitoa.

Syötävän söpö, eikö?

Kompaktin kokoista ponia voi syötellä itse puutarhatuolissa mukavasti istuskellen! (huomaa kuvassa rentoutuneen hevosenomistajan tossunkärjet.)

Pojo veti vieressä lonkkaa mukavasti varjossa.

Myös Majakka ja Perävaunu kävivät kurkkaamassa mitä me touhutaan. Nää on niin huvittavia tyyppejä! Tosin tässä parivaljakossa Perävaunu (pienhevonen) kulkee edellä ja Majakka (säkä 180 cm) hiihtää perässä.

Näin jälkikäteen ajatellen eihän tässä ollut missään vaiheessa varsinaisesti mitään hätää, mutta silloin kun tilanne on päällä, niin mun aivot onnistuvat kehittelemään mitä ihmeellisimpiä kauhuskenaarioita. Willin selän ja takapään könkkäämisiin mä olen jo tottunut suhtautumaan rauhallisemmin, mutta tämä oli ihan uusi ongelma mulle. En ole koskaan joutunut hoitamaan esim. kaviopaisetta, joten olo oli hyvin neuvoton. Varsinkin, kun normaalisti näissä asioissa ensimmäisenä neuvonantajana toimiva tallin omistaja oli poissa enkä saanut eläinlääkäriäkään heti kiinni. Keskiviikon panikointia lukuunottamatta oli lopulta oikeastaan ihan kivaa ja virkistävää touhuta pari päivää tallilla, ihan kuin olisi ollut kesäleirillä!

torstai 3. heinäkuuta 2014

Sulkutaivutusta ja turnausväsymystä

Huoh, tänään olisi pitänyt uskoa intuitiota. Willi ei halunnut ottaa kuolaimia suuhun, ja hetken siinä kohtaa mietin, että mitäs jos tänään ei tehtäiskään mitään, käytäis korkeintaan pienellä kävelyllä ja veisin hevosen takaisin laitumelle. Mutta jotenkin en osaa ihan tuosta vaan heittää vapaalle hevosen kanssa, kun meidän pitää reenata! Joten pienen keskustelun jälkeen marssittiin maneesiin. Itikoiden saapumisen myötä kävelylenkit ovat jääneet vähemmälle, koska Willi on harvinaisen rasittava lenkillä, kun se koko ajan heiluu ja potkii ötököitä. Ja hidasta liikuntaa se saa ihan riittävästi tällä hetkellä, koska se on yötkin laitumella. Riittävästi myrkytettynä se ei ole vielä tarvinnut ötökkälointa, katsellaan miten käy kun ilmat alkavat todella lämmetä ja itikat lisääntyvät.

Otetaan muutama askel taaksepäin, ja kerron vähän taustoja. SOM-klinikan jälkeen olin taas täynnä intoa ja vannoin että kyllä me vielä täältä tullaan. Moniin tekemiini juttuihin sain uusia ideoita, korjauksia ja parannusehdotuksia. Ennen kaikkea päätin ottaa taas ihan vakavasti maasta tapahtuvan työskentelyn Willin kanssa. Varsinkin, kun sen selästä on todella lihakset tippuneet, ja alkoi kesäkuussa vaikuttaa siltä, että ilman satulaa ratsastus ei ole enää niin hyvä idea. Pelkäsin, että istun pelkän rangan päällä. Kun kaiken lisäksi sain uutisia satulasta, päätin että en nouse selkään ennen kuin satula on täällä. Cornille demonstroi yhden hevosen kanssa maasta työskentelyä (joo, kyllä mä siitä kirjoitan vielä tarkemminkin, malttakaa odottaa!), ja havaitsin, että olen hiukan väärällä tavalla lähtenyt tekemään sitä Willin kanssa. Liikaa ohjia, liian vähän oman vartalon käyttöä. Eli periaate on, että hevonen reagoi "ratsastajan" selän asentoon myös silloin, kun ratsastaja kävelee maassa hevosen vieressä. Lähdettiin siis opettelemaan sitä, että a) minä opin kävelemään itse jäntevänä, mutta kuitenkin ohjia pitelevä käsi rentona Willin sään päällä ja b) Willi oppii reagoimaan ja seuraamaan mun liikettä. Tai on ehkä väärin sanoa, että Willin pitäisi oppia tämä, koska Cornillen mukaan hevoset tekevän sen luonnostaan, niille ei tarvitse opettaa sitä. Mutta koska mun oma vartalonhallinta ja ajatus koko touhussa on vielä vähän hakusessa, täytyy antaa Willillekin aikaa oppia lukemaan mun huonoa kehonkieltä. Vähän niin kuin natiivi joutuisi ponnistelemaan ymmärtääkseen ulkomaalaisen erittäin pahalla aksentilla ja sinne päin sanoilla puhuttua kieltä. No, ollaan kyllä minusta edistytty ihan kivasti, ja usein saan Willin kuulolle heti, kun vaan kerään ohjat löyhästi käteen ja alan itse kävellä hitaasti, Willin etujalkojen tahtiin. Hyvänä päivänä ihan ensiaskeleesta lähtien Willi alkaa puolestaan seurata mun jalkoja, ja hidastaa ilman minkäänlaista ohjasotetta, ja samalla ryhdistäytyy. Välillä menee muutama askel, että päästään rytmiin, mutta yleensä hyvin nopeasti nykyään saadaan molemmat juonesta kiinni. Tunnetta on vaikea selittää, mutta ainakin kuvittelen että jos Willi tuntee ja aistii mun vartalon energian, mustakin välillä tuntuu, että  mä tunnen selvän eron siinä, kun Willi alkaa seurata mua. Cornille puhuu energiasta, että hevoset aistivat sen. Ehkä me ihmisetkin aistitaan siitä vähän. Kovin pitkiä hyviä pätkiä ei saada aikaan, Willi alkaa joko liikaa heilua puolelta toiselle tai painaa kädelle (mikä on ehdottoman kiellettyä!), tai viimeistään siinä kohtaan kun kentän aita tai maneesin seinä tulee vastaan ja pitää kääntyä, homma menee hiukan kiemurteluksi. (Onneksi meillä on pitkä maneesi, yhden pitkän sivun aikana ehtii tehdä jo paljon!)

Ns. vanhalla tavalla työskennellessä mä käytin enemmän ohjaa, ja mun mielestä jonkinlainen avon kaltainen liike sujui meiltä jo aika hyvin. Maasta on vaikea kontrolloida takaosaa, joten avo täytyy tehdä tosi loivana, muuten se muuttuu pohkeenväistöksi, mikä ei missään nimessä ole tarkoitus. Nyt kun koitan keskittyä enemmän siihen, että käytän vaan omaa kroppaa ja olen tosi varovainen ohjien kanssa, on avot olleet enemmän tai vähemmän hukassa. Välillä tulee askel pari sinnepäin, mutta ongelma on vielä melkoinen huojunta ja heiluminen suuntaan jos toiseenkin. Olen toistaiseksi laittanut sen ohjaajan osaamattomuuden ja hevosen puutteellisen oman vartalonsa kontrollin piikkiin. Ei siis huolta, kyllä ne ajan mittaan paranee. Sulkujen kanssa sen sijaan on tullut todellista edistystä. Kun Willi ymmärsi, että se voi tuoda takaosaa mua kohti, en juurikaan tarvitse raippaa muuta kuin aloitusmerkiksi pienellä kosketuksella ulkokankulle. Ja kun ollaan molemmat hiffattu tuo toistemme jalkojen seuraaminen, olen muutamia väistöaskeleita saanut jopa ihan sillä, että astun itse ristiin poispäin Willistä, ja se seuraa myös astumalla ristiin, vaikka raippa olisi mulla ihan väärässä kädessä, enkä tekisi sillä mitään. Taivutuksen kanssa ollaan vielä vähän kiikun kaakun. Se paranee, mutta ei pysy vielä vakaana väistön puolelle, ainakaan ilman ohjan reilua tukea. Samoin kuin avossa, askelluskin on vielä vähän huojuvaa ja epätasaista, mutta se ei haittaa. Me tehdään näitä väistöjä ihan t-o-s-i hitaassa vauhdissa, kirjaimellisesti askel kerrallaan, joten sekin ehkä aiheuttaa pientä vaaappumista. Kun lopuksi tulee muutama hyvä askel, ollaan yleensä siihen lopetettu ja Willi on saanut porkkanaa palkkioksi.

Ja tästä päästäänkin kätevästi (yhteen) meidän tämän hetkiseen ongelmaan. Willi on nimittäin oppinut tuon suluntapaisen nyt niin hyvin, että se tarjoaa sitä mulle koko ajan. Siis ihan koko ajan, suoraan eteen käveleminen oli tänään ihan mahdotonta. Eilen kokeilin tehdä sulkuja toiseen suuntaan, eli niin että olen itse väistön ulkopuolella ja Willi liikkuu poispäin musta. Kun pyysin pienellä raipan kosketuksella takaosaa siirtymään ulospäin, Willi yritti vaan kääntää takaosaa mua kohti, eli raippaa vastaan. Piti hetki ihan naputtaa sitä raipalla, että viesti menisi perille, ja Willikin jo vähän ehti hermostua, että mitä sä nainen nyt haluat. (Yritän käyttää raippaa hyvin pieninä kosketuksina, koska Willi vetää helposti herneen nenään jos sitä liikaa joutuu naputtelemaan. Silloin se alkaa joko kiihdytellä, mikä ei näissä hommissa ole tarkoitus, tai se sulkee antennit kokonaan, mikä on vielä huonompi vaihtoehto.) Jotenkin se oli selvästi yhdistänyt, että raipan kosketus takapuolella = sulkuväistö ihmistä kohden, riippumatta siitä kummalle puolelle raippa koskettaa. Tänään jatkui sama kaava siten, että mitä tahansa mä teinkin (tai yritin olla tekemättä), Willi puski ja punki mua kohti. Välillä se heitti takapuolen sisälle, välillä punki koko hevonen lapa edellä syliin. Yritin että oltais vaan saatu muutama metri käveltyä suoraan eteenpäin, se olis riittänyt, en edes yrittänyt mitään väistöjä tänään. Jos oltiin uran sisäpuolella (kuten yleensä näitä harjoituksia teen), ajauduttiin aina kentän keskustaan pyörimään. Jos yritin uralla, jossa olisi helpompi pitää linja suorana, Willi alkoi painaa kädelle. Toisaalta liian moneen otteeseen sain itseni kiinni siitä, että en mäkään kävellyt suoraan ja suorana eteenpäin, vaan puskin itsekin käsi krampissa hevosta vastaan, joten ihmekös se, ettei Willikään kulkenut suorana. Muutamaan otteeseen jouduin pysähtymään, laittamaan silmät kiinni ja laskemaan kymmeneen tai ajattelemaan tyyntä veden pintaa, etten olisi menettänyt malttia ja jäänyt tappelemaan hevosen kanssa. Se kun on harvinaisen turhaa tässä hommassa, missä pitäisi toimia hyvin hienovaraisin elein ja kehon energioiden avulla. Ratsain on mahdollista runtata välillä voimallakin (mikä ei sekään tietysti ole viisasta), mutta Willin vierellä mä olen niin paljon sitä pienempi ja heikompi, että ihan turha lähteä mihinkään nojailukisaan. Jotenkin sain sitten sadannen oman päänupin nollauksen jälkeen ehkä kaksi hyvää askelta (ei ihan suoraan, mutta ei pahasti nojatenkaan), ja sen jälkeen nopeasti vaan hevoselta suitset pois päästä ja hetkeksi molemmat hengittämään. Olin onneksi älynnyt ottaa riimun mukaan maneesiin, kun olin jo alun suitsimiskeskustelun jälkeen todennut, että tänään ei kannata jäädä jankkaamaan kuolainten kanssa. Mulla on tapana palkita Willi aina lopuksi sillä, että päästän sen vapaaksi, ja sitten me hetki vaan hengaillaan ja rapsutellaan, ehkä kävellään peräkkäin tai Willi saa itsekseen mennä nuuskimaan maneesin nurkkia/syömään ruohoa kentän aitojen alta.

Siinä sitten hetkeksi taas pysähdyin pohtimaan kokonaiskuvaa. Valitettavasti jouduin taas toteamaan, että tää kevyt liikuttelu ja pelkkä kävely ei ole tehnyt Willille hyvää. Selän lisäksi siltä on lähtenyt takapäästä lihaksia, eikä sen peppu ole enää ihan niin pyöreä kuin ennen. Toki se on vähän laihtunutkin, mikä on tietysti hyvä juttu, mutta herättää kysymyksen, onko sen ruokinta ja ravintoaineiden saanti ihan kohdallaan. Isona hevosena se tarvitsee tietysti energiaa ihan perusaineenvaihduntaan, ja koko kevään se on elänyt hyvin pitkälti heinäruokinnalla. Varsinaista väkirehua se ei syö tällä hetkellä ollenkaan, ainoastaan iltamössön, joka on sisältänyt sinimailashaketta, melassileikettä ja sekaa sotkettuna kivennäiset, nivellisät ja chiaa. Ja tietysti porkkanoita, runsain mitoin. Willillä on usein ollut tapana jättää osa mössöstä syömättä ja panostaa heiniin, ja laitumelle siirtymisen jälkeen kiinnostus iltapuuroa kohtaan väheni entisestään. Vähensin mössöstä hiljalleen sinimailasen osuutta, ajatellen että se syö kuitenkin päivät pitkät tuoretta vihreää, ja että melassileike maistuu paremmalta ja kivennäiset saa sen avulla putoamaan paremmin. Tämä auttoi vähän, mutta parhaiten mössö meni alas, jos syötin sen erikseen vadista, en Willin omasta ruokakupista (joka on ihan liian lähellä sen houkuttelevaa heinäkaukaloa). En tiedä teinkö tässä pienen karhunpalveluksen itselleni, ja jäikö Willin ruuasta valkuainen turhan vähälle, koska tuntuu että ihan viimeaikoina lihaskato on kiihtynyt. Aloin viikonloppuna lisätä sinimailasta takaisin puuroon ja lisäsin ruokavalioon myös vähän soijarouhetta, josko siitä olisi apua. Luottaen siihen, että se satula tässä ihan lähipäivänä saapuu ja päästään lisäämään Willin liikutusta, täytyy ruveta lisäämään Willin ruokamääriäkin. Tää on Willin kanssa ensimmäinen näin intensiivinen laidunkesä, joten mulla ei ole kokemusta siitä, miten se lihoo tai laihtuu laitumella. Se on ollut selvästi vähän väsynytkin nyt kun se on yötkin ulkona. Aluksi pyysin että se otetaan päivällä vähän aikaisemmin sisään lepäämään, ja nyt olen koittanut pitkittää omia tallireissuja niin, että illalla annan sen syödä iltapuuron lisäksi kuivaa heinää karsinassa kunnolla ennen kuin vien sen yöksi ulos. Poikien laidun on lajistoltaan monipuolista ns. luonnonlaidunta, mutta voi olla ettei ihan niin stydiä syötävää kuin viljelty heinä/laidun.

Jotenkin pieni turnausväsymys painaa puserossa. Tää koko satulattomuus tuntuu kaikkein raskaimmalta nyt, kun tietää, että satula on jo matkalla. Vähän sama kai, kun ravintolassa; tarjoilijaa odotellessa nälkä ja ruokahalu pysyy vielä kurissa, mutta sitten kun tilauksen on jättänyt ja lupaus ruuan saapumisesta on mielessä, sen odottaminen tuntuu ihan mahdottomalta. Mietin pienellä kauhulla sitä, miten kauheasti taas joudutaan tekemään töitä, että Willistä tulee edes vähän kelvollinen ratsu. Se kun oli niin hyvällä mallilla jo ennen joulua, edistyi ja voimistui koko ajan. Nyt se on taas tosi hidas liikkumaan, siinä ei ole ollenkaan sellaista omaa energiaa, voiman tunnetta ja liikkumisen iloa kuin loppusyksyllä. Se vaikuttaa ihan sohvaperunalta, ja sen motivoiminen töihin on välillä hankalaa (paitsi ehkä ruualla, porkkanapolettien avulla!) Väistämättä tulee mieleen aina tällaisina päivänä, että onko se kuinka kipeä jostain, mutta koitan vaan jankuttaa itselleni että liikunta on tähänkin asti osoittautunut parhaaksi lääkkeeksi. Ihan joka kerta. Tällä hetkellä sitä liikuntaa on vaan turhan vaikea tarjota sille, koska mikä tahansa vapaana riekkuminen tai liinassa juoksuttaminen taas ei varmaankaan edistä Willin asiaa mitenkään. Ärsyttävää! MurrR!

Pakollinen kuva päivitykseen. Sohvaperuna nukkuu seisaallaan, silmät auki ja nojaa turpaa kaltereita vasten. Huomaa rento alahuuli.
EDIT: Jälkikäteen tuli vielä mieleen Cornillen sanat, jotka täytyy lisätä tähän loppuun: Anna hevosen tehdä virheitä. Anna sen prosessoida. Nää pitäisi olla kirkkaana mielessä, mutta se on niin vaikeaa muistaa, kun alkaa omassa päässä keittää. Hyi minua. Yritän parantaa tapani.


P.S. Kyllä se SOM-juttukin joskus tulee, kunhan löydän oikealta tuntuvan kulman juttuun...