How to get your horse on the bit?!

Ajattelin tarttua tällaiseen helppoon ja simppeliin aiheeseen tällä kertaa... :D

Laitapa tuo otsikon lause vaikka googlen tai youtuben hakukenttään, niin ah, minkä ahdistuksen sitä voikaan itselleen kehittää... Löytyy esim. kokonainen sarja videoita, joissa itseään GP-ratsastajaksi tituleeraava henkilö kertoo, miten hevonen kuin hevonen ratsastetaan peräänantoon. Step one, step two, ja niin edelleen. Ensin jalat kiinni hevosen kylkiin, sitten otetaan ulko-ohja napakalle tuntumalle ja lopuksi aletaan irrottelemaan sisäohjalla. Irrottelemaan mitä? Puolipidäte-puolipidäte-puolipidäte on mantra, jota hoetaan ratsastajalle ja samalla ahdistellaan hevosta jatkuvalla kuolaimen liikuttelulla. Ei hetken rauhaa, ettei hevonen vaan vahingossakaan unohda, että sillä on ratsastaja selässä (miten todennäköistä on, että tämä olisi edes mahdollista...?) Toinen mantra on jalat-jalat-jalat, ja että taivas aukeaa, kunhan saadaan hevosen takajalat töihin. Heti perään muistetaan kuitenkin sanoa, että aina pitää myödätä ja olla hiljaa, kun hevonen reagoi. Paitsi että koko ajan pitää olla tekemässä lisää niitä puolipidätteitä, eikä niitä voi tehdä, jos ei samalla ratsastaja jalalla. Löytyy myös lukuisia klippejä, joissa nimekkäät valmentajat ja ratsastajat kertovat omat vinkkinsä ja harjoituksensa. "Näin ratsastat hevosta, joka painaa kädelle." "Kuusi harjoitusta, joilla saat hevosestasi notkean." Jos resepti ei toimi, niin ratsastaja tekee jotain väärin. Todennäköisesti ei tee tarpeeksi puolipidätteitä. Tai käytä tarpeeksi jalkaa. Näin täytyy olla, koska konseptissa ei ole mitään vikaa. Et vaan osaa toteuttaa sitä. (En muuten todellakaan aio linkata tähän niitä videoita, löydätte ne halutessanne kyllä itsekin.)

Sitten löytyy koulukuntaa, jonka mukaan avain paratiisiin löytyy eteen-alas-ratsastuksesta. Kunhan hevosen pää saadaan alas, niin samalla sen selkä nousee ylös. Ihan kuin hevonen olisi kiikkulauta. Samalla hevosen pitää astua takajaloilla syvälle rungon alle, koska *takajalkahan on luonnollisesti se, joka nosta hevosen etuosaa (*sarkasmia). Koota ei saa, se rikkoo hevosen. Muistetaan mainita biomekaniikka. Jos ulko-ohja-sisäohja-puolidäte-jalat-klaani vetoaa siihen, että et tee tarpeeksi puolipidätteitä/käytä tarpeeksi jalkaa, niin eteen-alas-jengi puolustautuu sillä, että et ratsasta eteen-alas oikein, jos homma ei toimi. Tässä päästään toki astetta lähemmäs totuutta sikäli, että muistetaan jo mainita hevosen selkä, joka pitää saada ylös, mutta edelleen ongelmaa lähestytään hyvin mekaanisesta näkökulmasta. Toisaalta sama mekanistinen logiikka katoaa täysin, kun väitetään takajalkojen nostavan hevosen etuosaa. Tähän edelleen uskovia kehotan palaamaan peruskoulun fysiikan pariin ja tutustumaan esim. käsitteisiin voima, momentti, tukivarsi ja työ.

Näitä ohjeita kun oikein kuuntelee ja alkaa miettiä, mitä niissä sanotaan, niin ne alkavat kuulostaa pikkuhiljaa yhä järjettömämmiltä. Ihan todellako kuolaimen jatkuva heiluttelu suussa saa hevosen luottavaiselle ja tasaiselle tuntumalle? Ja kunhan ensin pidät napakasti  kiinni ulko-ohjasta ja "tarjoat raamin" jossa hevosen tulee kulkea, niin kyllä itsepäisinkin eläin lopulta tajuaa muuttua höyhenenkevyeksi? Onko kukaan muistanut kertoa tätä hevosille?! Kaiken lisäksi nämä "tee-näin-ja-näin"-ohjeet aliarvioivat karkeasti sekä ratsastajia että hevosia ajattelevina, tuntevina yksilöinä. Ikään kuin hevonen olisi yksinkertainen kone, joka toimii aina tietyllä kaavalla. Ja jos ei toimi, ratsastajan täytyy tehdä jotain väärin. Biomekaniikka on muotisana, jonka tarkoitus on kertoa kuulijalle, että tämä on jotain hienoa ja vaikeaa, etkä siksi ymmärrä mistä puhutaan. No, itsehän pauhaan täällä suu vaahdossa ja näppis sauhuten biomekaniikasta vähän väliä, mutta sitä ei saa käyttää suojakilpenä kaikkea krittiikiä vastaan, eikä sen varjolla voi selittää ihan mitä tahansa puuppaa. Toki hevosta voi tiettyyn pisteeseen asti ajatella puhtaasti mekaanisena kokonaisuutena, jonka täytyy noudattaa normaaleja fysiikan lakeja, mutta pitää muistaa kunnioittaa sitä, miten monimutkainen kone hevonen on. Sen kaula ei ole vipu, jota kääntämällä selkä ponnahtaa ylös.

Kiljun riemusta ja hurraan aina kun näen tutkimuksia, joissa yritetään selvittää mysteerisen koneen nimeltä hevonen toimintaa. Varsinkin, jos tutkimuksessa on käytetty jotain todellisia kuvantamismenetelmiä ja fysikaalisia mittauksia. Selkää voidaan kuvata röntgenillä hevosen seistessä paikallaan ja manipuloida asentoa (päätä ylös tai alas, nostetaan selkää mahan alta, pyöristetään peppua refleksipisteistä jne.). Kuvat paljastavat, miten okahaarakkeet selässä saadaan erkanemaan toisistaan. Mikään näistä tutkimustilanteista ei kuitenkaan vastaa suoraan sitä, mitä tapahtuu hevosen liikkuessa. Niin kauan kun meillä ei ole käytössä ratsastuskentän kokoista 4D-magneettikuvauslaitteistoa, mikään laite ei kerro koko totuutta hevosen liikkumisesta ratsastajan alla. Tutkimustulosten ymmärtäminen ja soveltaminen käytäntöön on ihan oma taiteenlajinsa.

Hevonen on psykofyysinen kokonaisuus, joka reagoi yksilöllisesti, päivästä ja tilanteesta riippuen eri tavalla. Ajatus, että hevonen kyllä tekee oikein jos ratsastaja osaa pyytää oikein on herttainen, mutta kovin naiivi. Ei hevonenkaan ole täydellinen, ja niillekin pitää antaa lupa tehdä virheitä. Hevosen historia, aiemmat kokemukset, sen hetkinen fyysinen ja psyykkinen tila, kaikki vaikuttavat. Kaikki hevosen vinoudet ja jäykkyydet ovat hevosen mielessä ns. normaali tila, ja siitä poikkeaminen vaatii aina jonkinasteisia ponnistuksia. Ihan kuten ratsastajan istuntaa korjatessa totutun asennon muuttaminen tuntuu hevosestakin aluksi hullulta, vaikka kyseessä olisi kuinka virheellisen asennon korjaaminen oikeammaksi. Oikea asento muuttu normaaliksi vasta ajan kanssa, kun lihaksisto ja hermosto sopeutuu muuttuneeseen tilanteeseen. Hevosella ei ole myöskään mitään käsitystä siitä, mikä on oikea asento kantaa ratsastajaa tai luontaisesti tarvetta hakeutua siihen asentoon, ratsastajan kantaminen on sille aina luonnotonta.

Nyt kun olen dissannut kaikkien muiden tarjoamat ohjeet ja neuvot, niin kai sitä pitää kertoa oma (pettämätön!) resepti saada hevonen kulkemaan peräänannossa. Toimii aina, tai rahat takaisin! Näin helppoa se on:

1. Opiskele teoriaa, hevosen anatomiaa, biomekaniikkaa, etologiaa, oppimispsykologiaa jne. Kaikkea mahdollista mikä auttaa ymmärtämään miten hevonen toimii. Miten voit päästä maaliin, jos et tiedä tarkalleen, mitä tavoittelet? Suhtaudu kuitenkin kaikkeen tietoon kriittisesti, älä usko auktoriteettejä sokeasti. Vaadi selityksiä.

2. Varmista, että hevonen on riittävän terve ja kivuton, jotta sillä on fyysiset mahdollisuudet suoriutua sille asetetuista tehtävistä. Tarkista myös varusteiden sopivuus.

3. Luo tilanne, jossa hevonen voi olla tyyni, rauhallinen ja kuunnella ratsastajaa. Oma mielentilasi on yksi tärkeimmistä tekijöistä tämän saavuttamiseksi.

4. Kuuntele ja analysoi mitä hevonen juuri tällä hetkellä kertoo. Mihin suuntaan sen mieli ja keho on menossa? Kehitä omaa "perstuntumaa" ja vartalonhallintaa.

5. Ja sitten se ainoa konkreettisempi ohje; kulje itse "peräänannossa", kannatellen omaa kehoasi, tasapainossa. Kutsu hevonen mukaan, ja ohjaile sen mieltä ja kehoa lempeästi oikeaan suuntaan. Et voi väkisin viedä hevosta minnekään, mutta säätelemällä oman selän asentoa, keskikehon jäntevyyttä, lonkkien ja lantion asentoa, reisiä, pohkeita, kuolaintuntumaa jne. voit auttaa hevosta löytämään oikean asennon. Luojan kiitos hevoset ovat luontaisesti lempeitä, uteliaita ja hyväntahtoisia laumaeläimiä. Niille on hyvin luontaista seurata ja peilata ratsastajan kehoa, jos ne vaan saavat siihen tilaisuuden.

P niinkuin Pönttö. Mutta miksei se ole peräänannossa?!

P.S, Löysin onneksi yhden kelvollisenkin videon! Mary Wanless, you are my hero! 

Paha korvamato

Olin kirjoittamassa ihan toisesta aiheesta, mutta tänään (ts. eilen) tuli taas aihetta jatkaa pohdintaa ja havaintoja in-hand-työskentelystä. Eli ei, otsikosta huolimatta en ole taas harhautunut musamaailmaan.

Lyhyt historia viime päivien ohjelmasta Willin kanssa: Palasin viime viikon perjantaina taas pitkästä aikaa sulkutaivutusharjoitusten pariin, siis  maasta käsin. Olin inspiraatiota etsiessäni pitkästä aikaa katsellut videoita herra Cornillen ja Chazot'n in-hand-työskentelystä, ja erityisesti avo-sulkutaivutuksen harjoittelemisesta. Olen arastellut sulkutaivutusten tekemistä, koska se tuntuu olevan niin hankalaa, ts. en mitenkään onnistu säilyttämään taivutusta, rotaatiota ja liikettä eteen-sivulle yhtäaikaa. Mutta Cornillen videoillakin näkyi, että tästä huolimatta jostain se harjoittelu on aloitettava, ja luotettava siihen, että pikkuhiljaa palikat loksahtelevat kohdilleen. Jos pelkää tehdä virheitä, ei ikinä tule edes yritettyä, jolloin onnistuminen on mahdotonta. Rohkeasti siis yrittämään, silläkin uhalla, että Willi vetää runkoaan kieroon kuin korkkiruuvi. Ja niinhän se vähän tekikin, mutta päätin, että otetaan sulut silti taas ohjelmaan, pikkuhiljaa, tekemättä niistä sen suurempaa ongelmaa. Perjantaina siis tehtiin muutama suluntapainen ja kääntelin myös vähän isoja piruetteja. Lauantaina Willillä oli päännollauspäivä (ts. kevyttä liikuntaa, mutta ei kouluvääntöä tai muutakaan ajatustoimintaa vaativaa), ja sunnuntaina palattiin taas in-hand-juttuihin. Sunnuntaina Willi olikin oikein hyvä, tosin keskityin enemmän ravitreeniin, enkä tehnyt sulkuja ollenkaan. Maanantaina piti jatkaa samaa. Olin tehnyt vasta käynnissä alkutyöskentelyt ja ravia pätkät molempiin suuntiin, kun se iski. BÄM. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, yllättäen ja varoittamatta. Kuin pahin korvamato, Willin päähän fiksautui ajatus perjantain sulkutreeneistä. Pyyntö oli valmistella uutta ravisiirtymistä loivasta avotaivutuksesta oikeassa kieroksessa (se vaikeampi suunta), mutta Willi alkoi taas tarjota pelkkää sulkua. Tai "sulkua", varsinaisen sulkutaivutuksen kanssa tuolla liikkeellä ei juurikaan ole mitään tekemistä. Willi alkoi kerätä kierroksia (suu kävi naks naks), liike eteenpäin tyssäsi ja kas, oikea lapa rojahti syliin samalla kuin takapää tarjosi napakkaa lonkkataklausta. En tajua, miten se edes saa kroppansa niin mutkalle! Eli Willin pää ja kaula sojottaa ulos, sisälapa putoaa, ja silti takapuolikin tunkee syliin. Koko hevonen on ylhäältä päin katsottuna siis S-mutkalla, ja selkäranka kierteellä kuin korkkiruuvi. Siinä asennossa on mahdotonta kävellä eteenpäin, joten Willi joko pysähtyy tai lähtee kääntymään kuin etuosakäännöstä. Siinä jäi ravitreenit lyhyeen, kun ruvettiin miettimään miten se pelkkä käveleminen eteenpäin tapahtuikaan. Vaihdoin välillä suuntaa, ja kas, vasemmassa kierroksessa no problems. No ainakin melkein, henkinen jännitys ja suun levottomuus jäi päälle, mutta muuten Willi toimi täysin moitteetta. Mutta heti kun palattiin oikeaan kierrokseen, hevonen heitti itsensä tuhannen mutkalle. Sain pikkuhiljaa sitä pitkillä sivuilla kävelemään eteenpäin, kun minimoin kaiken muun tekemisen ("heeeengitä, katse eteenpäin, ei yhtään kokoamista, ohjastuntuma lähes kokonaan pois, vain raaaaauhallista piiitkää askelta eteenpäin..."), mutta päädyissä mentiin venkoillen ja vaappuen. Siis jos mentiin ollenkaan mihinkään, monesti Willi vaan jäkitti paikoilleen ja alkoi kääntyä paikoillaan ympyrää. On muuten veikeä tunne, kun yrität itse vain kävellä eteenpäin hevosen vierellä (ts. taluttaa hevosta, käynnissä!!!), mutta hevonen vetää yhtäkkiä henkisen totaalijumin, eikä tunnu ymmärtävän yhtään mistään mitään. Willin mentaalisen tilan vuoksi totesin, että aiheesta on turha jatkaa sen pidempää keskustelua, joten lopetin semityydyttävän pätkän jälkeen. Todella harvoin Willi vetää itsensä henkisestikin noin lukkoon. Suun louskutus loppui vasta, kun otin Williltä suitset kokonaan pois (olimme yksin manesissa) ja jätin sen täysin rauhaan.

(Niin ja pienenä välihuomautuksena mahdollisesti meille ennestään tuntemattomille lukijoille ja tutuillekin muistutuksena; koko ideologia tässä touhussa edellyttää, että hevosta ei missään nimessä rangaista sen tekemistä virheistä. Hevosen halutaan tarjoavan itse vastauksia ihmisen sille esittämiin kysymyksiin. Jos väärästä vastauksesta seuraa jotain ikävää, yrittäminen tyssää harvinaisen nopeasti kokonaan. Pieni patistaminen ja oikeaan suuntaan ohjaaminen on tietysti sallittua ja onnistumisen edellytyskin, mutta paineen kanssa pitää olla varovainen, ettei Willi jännity liikaa.)

Olin jo melkein unohtanut koko episodin, kun tänään (tai eilen, siis tiistaina) jatkettiin harjoituksia. Ja taas alkuun Willi olikin ihan normaali, molempiin suuntiin. Kunnes aloin pyytää oikeassa kierroksessa enemmän kokoamista ja avoa. Oikein silmin nähden Willin koko ilme ja olemus muuttui; katse jähmettyä, pää kääntyi ulos ja selkäranka jännittyi mutkalle. Eilisestä viisastuneena tajusin sentään heti, että nyt on paras unohtaa avot ja kokoamiset ihan saman tien. Olin sen verran nopeampi, että Willi ei ehtinyt vetää nuppia ihan yhtä jumiin kuin edellisenä päivänä. Kerran Willi hiukan närkästyneenä polkaisi takajalalla, kun pyysin raipalla eteenpäin, mutta isommilta konflikteilta ja holtittomalta kuolainten kanssa pelaamiselta vältyttiin. Mutta mieleen tuli tyyppi, jolla on kädet korvilla, silmät kiinni ja joka vaan hokee mielessään "en-kuuntele-sua-lallallaa-sulkutaivutus-sulkutaivutus-lallallaa". Miten ihmeessä siitä yhdestä harjoituskerrasta perjantaina tuli taas tällainen fiksaatio Willin päähän, ja miksi se iski näin viiveellä?! Pitkät piuhat? Ja miten siitä pääsee eroon?

Toistaiseksi parhaaksi kokemani strategia näissä tilanteissa on yhdistelmä ennaltaehkäisyä, vahinkojen minimointia, ja ovelasti ajoitettua harhauttamista. Ennaltaehkäisevänä toimena vältetään henkisen jännityksen luomista, eli madalletaan vaatimustaso niin alas, että kaikki tehdään Willille mukavaksi, helpoksi ja selkeäksi. Siis t-o-d-e-l-l-a helpoksi. Tyyliin kävellään rinnakkain vapain ohjin, kerätään ohjia varovasti käteen ja kävellään, otetaan höyhenenkevyt ohjastuntuma ja kävellään, pidetään höyhenenkevyt ohjastuntuma ja kävellään, annetaan vapaat ohjat (ja kävellään). Jos hyvin käy, tämä vaativa tehtävä ei provosoi Williä esittämään omia ideoita ja vaativampia liikkeitä. Hyvässä lykyssä se jopa hyväksyy kevyen ohjastuntuman ja kannattelee itseään hetken suorana ja peräänannossa (Hurraa, voitto!). Samoin suunnitellaan esim. ohjien käteen kerääminen (potentiaalinen hetki Willille vetää itsensä mutkalle, kun se alkaa ennakoida seuraavaa pyyntöä) sellaisiin paikkoihin, joissa liikkeen jatkaminen eteenpäin tulee luontevasti. Esim. pitkän sivun alkuun, ja mielellään vielä niin, että menosuunta on kotiinpäin (pois mörköpäädystä, kohti tallia). Vahinkojen minimointina mikä tahansa tehtävä keskeytetään heti, kun jumitus uhkaa nousta pienen pohdiskelutason yli. Jos Willi ehtii kerätä kierroksia, tilanteesta ulospääsy on yhä vaikeampaa. Ovelan harhautustekniikan avulla voidaan huijata hevosta sellaisten tilanteiden ohi, joissa jumitus usein esiintyy. Esim. päätyjen läpi kulkemista ja kulmissa taipumista voi helpottaa sillä, että kulmaa lähestytään rennossa keskikäynnissä, ja ihan vaivihkaa pyöristetään linjaa niin, että yllättäen ja ihan huomaamattaan Willi alkaa taipua loivan kulman läpi. Vaikka ihan vaan tässä kävellään rennosti enkä yhtään pyydä taivutusta vaikka kappas tässä kävelläänkin kaarevaa linjaa pitkin, mutta paino sanalla kävellään, ei yhtään jumiteta tai mietitä mitään vaikeaa tai ahdistavaa kuten taipumista... Päädyt viedään lähelle maneesin seiniä, koska jumitusta esiintyy yleensä kentän keskustassa (siellä niitä sulkuja ja piruetteja yleensä harjoitellaan). Normaalisti en työskentele seinien lähellä, ettei Willi jää nojamaan seinään, mutta näissä tilanteissa seinän tarjoama tuki auttaa liikettä eteenpäin.

Että sellaista. Toivotaan että tästä sulkutaivutus-korvamadosta päästään pian eroon. Mutta jatketaan harjoituksia, ettei siitä tule mulle itselleni liian isoa henkistä peikkoa. Muilla samalla tavalla päähänpinttymistä kärsiviä hevosia?

Finding trot - ravia etsimässä

"Ravia etsimässä" on ollut alkusyksyn teemana. En ole täällä blogissa ehtinyt kaikista meidän kesän kommelluksista tilittääkään, mutta kapuloina rattaissa on ollut mm. yksi klinikkareisun ja muutaman tikin vaatinut pistohaava kintereessä (onni onnettomuudessa, ei osunut niveleen tai jännetuppeen!) sekä laitumella irtoilevien kenkien mukana hajoilevat kaviot. Nyt nämä vaivat on selätetty, ja paluu työntekoon (vol. N) on alkanut. Taas. No, päätin ottaa asiaksi keskittyä toden teolla ravin parantamiseen ja erityisesti oikeassa kierroksessa. Willi on aina liikkunut isommin vasemmassa kierroksessa, ja erityisesti in-hand-työskentelyssä ravi oikealle on ollut todella vaikeaa. Olen tosin ollut vähän laiska ja turhan löperö tätä treenatessa (helppoja asioita on niin paljon kivempi treenata!), joten ei ihmekään, että ei olla edistytty...

Kerrankin sattui myös kamera oikeaan aikaan paikalle! Tarkoitus oli testailla, miten videointi antiikkisella kamerallani (Nikon coolpix P500) onnistuu. Kamera ei ole parhaimmillaan videoinnissa, joten tarkennus ja valaistuksen säätö vähän heittelee. Mutta kyllä tuosta kai jotain näkee. Suunnittelin tekeväni kattavampaa in-hand-juttua blogiin videoineen joskus myöhemmin. Mutta kuten sanottu, no time like the present, joten sliipatun ja etukäteen suunnitellun koreagrafian sijaan saatte nyt varsin todenmukaisen kuvan siitä, miten hommat oikeasti menevät! Ei komeilla varusteilla tai vaatteilla, eikä hevosta ole puunattu ja kiillotettu! Ennen kameran käynnistystä olin hetken (n. 10-15 min) taivutellut selästä käsin käynnissä molemmille puolille (muutama avo- ja sulkutaivutus). Tämä on aika poikkeuksellista; yleensä jos ratsastan, teen juuri päin vastoin, eli alkuverryttelyt maasta, ja vasta sitten selkään. Nyt halusin kuitenkin saada taivutukset molempiin suuntiin tarkistettua ennen ravitreeniä, ja se onnistuu parhaiten selästä. Olin myös tehnyt  muutaman ravipätkän maasta vasemmalle (helpompaan suuntaan). Willi oli siis jo vähän verrytellyt sekä aika hyvin avuilla, mutta videolla näkyy kokonaisuudessaan päivän in-hand-osuus oikeassa kierroksessa. Kamera on sammutettu vain lepotaukojen ajaksi. Yleensä vaihdan suuntaa jokaisen tauon aikana, mutta nyt halusin keskittyä oikeaan kierrokseen kunnolla, siksi tehtiin samaan suuntaan pidempään.

Videolle tallentui Willin normaalit räpellykset, mutta myös sen jälkeen ensimmäiset kunnolliset in-hand raviaskeleet oikeassa kierroksessa, siis ikinä. Samoin siinä näkyy joitakin tyypillisiä Willin ilmeitä ja eleitä, kun asiat ovat sen mielestä vaikeita, ja mitä sitten tapahtuu, kun hommat alkavat sujua. Tekstitin pätkiin selostusta siitä, mitä teen, ja miten Willi reagoi. Kannattaa seurata Willin ilmettä, korvia ja suuta. Ensimmäinen merkki rentoutumisesta on korvien ihan pieni rento liikahdus. Sen jälkeen Willi usein (kuten tässäkin) heilauttaa koko niskaa, ja lopuksi rentoutuu alaleuka, jolloin suu aukeaa kevyesti. Willi pysyy koko ajan aika kivasti hyvin kevyellä ohjastuntumalla (hetkittäin näkyy, miten ohja lyö kevyesti löysää), mutta välillä se jännittyy suustaan (suupielet vetäytyvät vähän ylöspäin) ja se alkaa mupeltaa kuolainta. Tätä esiintyy silloin, kun Willi joutuu miettimään ja tsemppaamaan vähän enemmän tai kun se alkaa kerätä kierroksia eikä malttaisi odottaa. Video on pitkähkö, koittakaa kestää, koska siitä on leikattu pois vain lepotauot. Otin alkuperäiset äänet videosta pois, ja tilalla on (turhanpäiväistä) hissimusiikkia. Äänet pois, jos se jotakin ärsyttää! (Laittakaahan kommenttia, jos joku jaksoi katsoa sen alusta loppuun! :D )

Videolla näkyy, miten Willi jää hetkittäin miettimään ja silloin eteneminen tyssää melkein kokonaan. En pyydä Williä varsinaisesti hidastamaan missään vaiheessa, korkeintaan enemmän kokoamista ja taivutusta. Kun asiat muuttuvat vaikeiksi, Willi tyypillisesti lopettaa eteenpäin kävelemisen ja alkaa vaappua puolelta toiselle tai lähtee työntämään joko etu- tai takaosaa jompaan kumpaan suuntaan. Se ei joko ymmärrä mitä pyydetään, tai sitten tehtävän suorittaminen on sen mielestä vaikeaa. Silloin se tarjoaa jos jonkinlaista vaihtoehtoista liikettä, yleensä sivusuunnassa. Näissä tilanteissa annan sille hetken aikaa koittaa ratkaista ongelmaa itse, mutta jos se jää pelkästään paikalleen heilumaan, pyydän kevyesti suoraan eteenpäin. Aiemmin mainitsemaani red zone-ongelmaa ei tässä pätkässä varsinaisesti näy, ellei lasketa ihan videon alun pientä jähmeyttä. Tässä tuo paikallaan heiluminen on minusta enemmän kiinni korvienvälistä (ts. kroppa toimii, mutta Willi ei oikein tiedä mihin jalkansa laittaisi), kun taas tyypillinen red zone-jämähtäminen johtuu enemmän siitä, että Willin kroppa (=koko lihaksisto) ei toimi. Yleensä yritän itse kävellä vaikka Willi ravaakin, mutta nyt halusin antaa sen liikkua isommin eteen, joten jouduin laittamaan välillä itsekin hölkäksi.

Olen aika tyytyväinen Willin muotoon; nenä pysyy aika hyvin luotiviivalla ja niska korkeimpana kohtana. Kun vielä tarkastelin ravin puhtautta pysäytyskuvien avulla, havaitsin ilokseni, että ravi on koko ajan puhtaasti kaksitahtista eikä hajoa kuten valitettavan usein näkee korkeallakin tasolla kouluradalla. Ristikkäiset etu- ja takajalat irtoavat maasta samaan aikaan. Alla kuvasarjat ravista molempiin suuntiin. Valitettavasti oli vaikeaa löytää riittävän tarkkoja kuvia, joissa näkyisi tarkasti Willin kaviot, ja joissa en itse ole Willin jalkojen edessä. Mutta kyllä näistä hahmottaa suunnilleen missä askeleen vaiheessa jalat ovat. Kuvasarjat ovat kolme peräkkäistä "freimiä" videolta. Kuvat etenevät ns. kulkusuunnassa, eli vasemmassa kierroksessa kuvasarjaa täytyy lukea oikealta vasemmalle.

Ravi oikealle. Ristikäiset etu- ja takajalat irtoavat maasta yhtä aikaa.

Ravi vasemmalle. Kuvasarjaa luetaan kulkusuunnassa, eli oikealta vasemmalle.

Jälkikäteen käytiin vielä ottamassa muutamia lähikuva otteesta, jolla pidän ohjia kädessä. Kun kerään ohjat käteen, ne kulkevat kämmenen puolelta sormien lomitse taaksepäin siten, että sisäohja kulkee etu- ja keskisormien välistä, ja ulko-ohja nimettömän ja pikkusormen välistä. Sitten suljen käden kevyesti ja käännän rannetta hiukan niin, että ns. neutraalissa asennossa kämmenselkä osoittaa about ylöspäin (ja aavistuksen verran myös ulospäin). Sisäohja kulkee etusormen alta ja tulee ulos etusormen ja peukalon välistä. Ulko-ohja taas kulkee sekä nimettömän että keskisormen alta ja tulee ulos etu-ja keskisormen välistä. Käännän rannetta kevyesti, joten ohjat oikeastaan lepääväte etu- ja keskisormien päällä, ilman että varsinaisesti puristan sormia tai kättä kiinni. Peukalo tule kevyesti sisäohjan päälle. Ohjasotteet tapahtuvat vain sormia liikuttelemalla, ja välillä kättä kääntäen, Tämä ote takaa sen, että tuntuma pysyy hyvin kevyenä, ja tunnen herkästi myös mitä Willin suussa tapahtuu. Ylipäätään teen ohjilla aika vähän, enimmäkseen ne vain ovat tuntumalla. Jos tarvitsen sisäohjaa enemmän, autan peukalolla ja koukistan etusormea. Ulko-ohjaa käyttäessä nostan ulko-ohjaa keskisormea nostamalla. Käsivarteni lepää Willin selkää ja säkää vasten, jotta voin pitää käden mahdollisimman rentona. Hetkittäin saatan nostaa kättä ylemmäs, mutta pyrin aina palauttamaan sen ns. neutraaliin asentoon. Kun aloitin nämä in-hand-touhut, kädet väsyivät nopeasti, mutta nykyisin ei omaa kättä tarvitse juurikaan lepuuttaa, kunhan muistan olla jännittämättä kättä. Jos käsi väsyy, on se merkki siitä, että jokin tökkii (jännitän itse kättä, olen jäänyt liian pitkäksi aikaa hinkkaamaan samaa asiaa ilman taukoa, tai Willi jännittää suutaan, jolloin joudun pitämään vastaan ohjalla.) Kuvat: Tanja Kankilampi

Kerään ohjat ensin käteen niin, että ne kulkevat etu-ja keskisormen sekä nimettämän ja pikkusormen välistä. Ohjan perät jäävät lepäämään käden päälle.

Sisäohja kulkee etusormen alitse ja tulee ulos etusormen ja peukalon välistä. Ulko-ohja kulkee puolestaan sekä nimettömän että keskisormen alitse, ja jää lepäämään keskisormen päälle/etu- ja keskisormien väliin. Käsi pysyy rentona, ja ote hyvin kevyenä.

Käännän käden niin, että kämmenselkä osoittaa ylöspäin. Sisäohjaa käytän peukalon avulla ja koukistamalla etusormea. Ulko-ohjaa käytän nostamalla ohjaa keskisormella. Käsivarsi lepää Willin selkää ja säkää vasten.

Tämä tapa pitää ohjia on ihan itse kehittämäni, ts. kukaan ei ole minulle opettanut miten ohjia tulisi pitää kädessä. En tiedä onko tämä kuinka "oikea" tai paras mahdollinen tapa. Mutta tähän olen nyt tottunut ja se mielestäni toimii kohtuullisen hyvin, joten tällä mennään.


Tekeekö kukaan muu mitään tällaista hevosten kanssa? Olisi kiva kuulla ja vaihtaa ajatuksia!

Operaatio Kuplamuovi

Willi on tunnetusti onnettomuus- ja vamma-alttiimpi yksilö kuin Jari Litmanen. Jonkinlaista naarmua saa olla putsaamassa lähes viikoittain. Yleensä pieniä ja vaarattomia, joiden hoito on käytännössä vedellä suihkutus, ja kesäaikaan mahdollisesti tervalaastarin suihkaus päälle. Willi on harvinaisen kohelo jaloistaan, ja kai sillä on ohut iho, joka menee rikki jo katseesta. Hokkiaikaan täytyy olla kaikissa jaloissa putsit, ja silti se onnistuu muutaman kerran talvessa polkaisemaan hokilla jalkaan. Erityisesti se on kunnostautunut kolhimaan etusääriään tarhassa. Jonkin aikaa ihmettelin, miten se siinä onnistuu, kunnes hoksasin missä vika; Willillä on tarhassa betoninen kaivonrengas heinäastiana. Willillä on tapana tonkia ja heitellä heiniä syödessään. Sillä seurauksella, että heinät ovat levällään renkaan ympärillä ja takana. Parhaita paloja metsästäessään se sitten jumppaa ympäri rengasta, ja kolaa kinttujaan kovaan betonirenkaaseen. Joskus pidin sillä suojia etusissa, mutta haavat olivat usein suojien yläpuolella polvissa. Ja onhan päivittäinen suojittaminen ylimääräinen vaiva tallityöntekijälle. Jos siis hevosta ei voi kääriä kuplamuoviin, pehmustetaan kaivonrengas! Tähän tarvitaan vain retkipatja sekä sopivia kiinnityshihnoja. Seuraavassa kuvakertomuksena, kuinka "Operaatio Kuplamuovi" käytännössä toteutettiin.

The Ongelma.

Ratkaisu? Ei kovin käytännöllinen.

Parempi vaihtoehto: hevosen sijaan kääritään betonirengas pehmusteisiin! Tässä assistentti työssään.

Voilà! Retkipatjan reuna on käännetty kaksinkerroin, jotta saadaan paksumpi pehmuste kriittiseen paikkaan renkaan yläreunaan.

Ennen eläinten altistamista testiolosuhteille suoritettiin ihmiskoe. Taipuisa assistentti demonstroi tässä, miten pehmustettu reuna on nyt mukava ja ennen kaikkea turvallinen herkille säärille. 

Seuraavaksi käytettiin valmiiksi pehmustettua koe-eläintä. Koe-eläin testasi rakenteen sekä sisä- että ulkopuolelta ja totesi sen kelvolliseksi.

Lopulta tuotiin paikalle potentiaalinen loppukäyttäjä tutustumaan uuteen ruokintakaukaloonsa. Kohdetta kannattaa lähestyä varovaisesti tarkkaillen ja äänekkäästi puhisten.

Kaula venyy venyy. Porkkanoiden kannustamana uskaltaa kurkottaa renkaan sisään.

Pehmuste sai varsin nopeasti käyttäjältä hyväksynnän, ja voitiin siirtyä normaaliin ruokailumoodiin.

Sirot ja herkkääkin herkemmät sääret ovat ainakin vähän paremmassa suojassa kovaa maailmaa vastaan. Työryhmä jää tarkkailemaan tilannetta ja keräämään dataa pitkän aikavälin käyttökokemuksista.

Disclaimer: No animals or humans were harmed during this project. Only voluntary humans and softly padded animals were used in preliminary testing.

Söpöys-faktori kohdillaan tämän vapaaehtoisen koe-eläimen kohdalla! Ringo on todellinen Tähti! 

Tosi huvittavaa. Kuolen nauruun.

Ponikorkuinen pylly ja kädet väsyy

(eikö tiettyjä ruumiinosia mainitsemalla saada klikkejä blogiin?)

Koitan taistella erinäisten videoeditoriohjelmien kanssa ja muokata pidempää pätkää in-hand-työskentelystä, mutta sitä odotellessa saatte katsella kevyempää väliaikaohjelmaa. Willi on meidän tallilla kuuluisa taidostaan vääntäytyä mitä erikoisimpiin asentoihin, kun sitä kutittaa jostain. Se on kouluttanut minut hyvin; kun Willi sanoo, että rapsuta, minä kysyn että mistä ja kuinka kovaa. Käytän lyhyitä rapsutteluhetkiä usein palkkioina in-hand-työskentelyn lomassa, mutta aina välillä sitä pitää antautua ihan kunnolla ryhnyttämään ja rapsuttelemaan kun herra sitä pyytää. Alla pieni videopätkä, jossa näkyy joitakin Willin tyypillisiä venytys- ja jumppa-asentoja. Meidän ei tarvitse harrastaa porkkanavenytyksiä, rapsutusvenytykset hoitanevat saman asian! Core-lihaksille ihan hyvää treeniähän tuokin kai on!

Kuvaus: Tanja Kankilampi

Tittidii!

(Sori, en keksinyt mitään nasevaa otsikkoa)

Red zone-osaa II odotellessa taas jotain ihan muuta. Kun tuntui, ettei koulunysväys kiinnosta meitä kumpaakaan, niin piti hiukan tuulettaa päänuppia. Halusin myös tehdä vaihteeksi enemmän laukkapitoista treeniä, jossa Willi saisi liikkua reilummin ja isommin eteen. Hyvää jumppaa selälle. Eli kavaletteja hyppelehtimään! ("Esteiksi" en noita max. 60 cm korkeita rakennelmia kehtaa kutsua)

Viimeksi kun Willi on harrastanut hyppelyä, tapahtui se ilman ratsastajaa irtona. Nyt päätin itsekin osallistua, joten ei muuta kun jumppasarjaa rakentamaan. Kovin kummoisia teknisiä tehtäviä en edes yritä suunnitella, jumppasarja ja/tai jokunen yksittäinen ristikko ympyrällä on hyväksi havaittu. Tehtävät on hyvä suunnitella niin, että niiden jälkeen on seinä lähellä, jos/kun jarrut katoavat. Jumppasarjan lisäksi laitoin toiselle pitkälle sivulle pienen ristikon, sinivalkoisissa väreissä ihan olympialaisten kunniaksi! Ollaan hengessä mukana, Elmo ja Deedee!

Olympialaisten kunniaksi sinivalkoinen ristikko. Go Elmo ja Deedee, me ollaan hengessä mukana!

Willihän tiesi heti, mistä on kyse. Oli kuulkaa niin korvat töttöröllä saman tien kun talutin sen maneesiin. Alkulämpässä en kovin kummoisia vaatinut, kunhan ravailtiin kevyttä ravia kevyesti taivutellen molempiin suuntiin. Ja sitten sitä laukkaa... Ihan ekat laukka-askeleet Willi ottaa usein vähän hitaasti, mutta sitten kun se saa kropan liikkeelle, sen laukka on ihanan pyörivää. Kun välikäyntien jälkeen keräilin ohjia käteen, herra oli jo kovaa menossa ja tarjosi laukkaa pienimmästäkin vihjeestä. Laukattiin päädyssä ympyrällä, siten että käänsin jumppasarjan kahden viimeisen esteen välistä. Willi katsoi joka kerran toiveikkaana esteille, että joko saa mennä? No, mene nyt sitten. Aloitettiin kuvan yksittäisestä ristikkokavaletista. Tittidii! Willi ampui kohti kavalettia heti kun sain sen suoristettua nenä estettä kohti, ja hypyn perään iloisesti kunnon koikkaloikkaa! Selkä kaarelle (no sitähän mä halusin jumpata!) ja kaikkia jalkoja vuorollaan ilmaan! Säntäämiseen olin varautunut, joten ohjasin Willin kohti maneesin päätyä, mutta en niihin loikkiin... Willi ehti jo jopa pysähtyä, mutta vielä kerran sieltä tuli sellainen jumppaliike, että kuulkaa täti kyydissä horjahti vähän enemmän. Ja kas, ratsastaja jalkautui kauniisti hevosen viereen! Nätisti suorin vartaloin, tasajalka-alastulolla, ohjat edelleen kädessä! Eikä ketään näkemässä! Minkähänlaiset pisteet olis tuosta saanut Rion voimistelumatolla?

Ei siinä auttanut muu kun kiivetä takaisin selkään. Lievien hallittavuusongelmien vuoksi jatkettiin tovi ihan sileällä laukassa, menohaluja oli vaikka muille jakaa. Tosin täytyy tunnustaa, että hiukka ollaan tässäkin kehitytty; Willi ei tullut ollenkaan raskaaksi kädelle, vaan reagoi nätisti ihan pieniin pidätteisiin, kunhan istuin lähellä. Mutta kokoajan se edelleen kyttäsi josko olisin ohjaamassa esteelle. Pikkuisen oli kyllä pelko persuuksissa, kun ei ollut ketään edes perään katsomassa, aina yhtä fiksua hypätä yksin... Mutta pakkohan se oli tulla ristikko vielä uudestaan, edes kerran. Otettiin varmuuden vuoksi ravilähestyminen, koska ravista hypätessä Willi ei yleensä reagoin niin isosti kuin laukassa. Väärin! Samat loikat, mutta tällä kertaa olin sen verran paremmin varautunut niihin, että sain pyllyn heti penkkiin, istuin itse taakse ja sain Willin nupin ylös. Ja taas pysäytys maneesiin päätyseinään. Se, että mulla on käytössä vain koulusatula, ei tee noissa loikissa istumista yhtään helpommaksi. Tässä vaiheessa päätin, että oikeastaan ihan hyvin voidaan tehdä sitä laukkatreeniä vaan sileällä, eihän meidän oikeesti oo mikään pakko hypätä... Palataan asiaan hiukan myöhemmin, kun saan jonkun avustajan tueksi ja turvaksi/soittamaan ambulanssia!

Loppuverryttelyssä Willi tuntui kyllä tosi hienolta. Vaikka se edelleen mielellään menee isoa hiihtelyravia, ei se painu ollenkaan niin etupainoiseksi kuin ennen. Tuntuma suuhun pysyy koko ajan ihan kevyenä, ja Willi taipuu oikein mukavasti molempiin suuntiin. Onhan se toisaalta kiva todeta, että kivoin hevonen, jolla koskaan on ratsastanut, on oma! Kaikesta huolimatta.

Vanha kuva irtohypytyksestä, mutta tästä saa vähän osviittaa siitä, millaisia muuveja Willi tarjoilee esteen jälkeen. Selkäjumppaahan tuokin on, tavallaan...

Red zone alert!

Otsikko on kirjoitettu jo viime vuoden keväällä, Jean Luc Cornillen edellisen Suomen keikan jälkeen. En kuitenkaan päässyt silloin juurikaan aloituskappaletta pidemmälle tekstissä. Eilen tuli kuitenkin sellainen red zone-fläsäri, että pakko oli tarttua aiheeseen.

Olen tästä muutaman kerran saattanut tekstissä ohimennen mainita sen tarkemmin selittelemättä, mutta on ehkä aiheellista avata termiä hiukan tarkemmin. Red zone on, kuten varoittavasta nimestä voi päätellä, alue, jonne ei kannata jäädä sen pidemmksi ajaksi hengailemaan kuin on pakollista. Tähän ilmiöön törmää, kun aletaan kokoamaan hevosta. Eli kun pyydetään, että hevonen alkaa nostamaan etuosaansa ja hienosäätämään selkälihaksillaan selkärangan asentoa. (Huomatkaa, en tarkoituksella puhu painon siirrosta takaosalle kokoamisen yhteydessä, koska se on myytti. Hevonen EI siirrä painopistettä taaksepäin, se alkaa vaan enemmän nostamaan etuosaansa. Painon jakauma etu- ja takajalkojen välillä pysyy kuitenkin kutakuinkin samana.) Kokoamisella laajemmassa kuvassa tarkoitan hevosen tapaa kontrolloida tasapainoaan ja vastustaaa gravitaation ja inertian aiheuttamaa voimaa, joka ajaa liikkuvaa hevosta etupainoiseksi. Se on oikeastaan perusedellytys sille, että hevonen pystyy ylipäätään kantamaan ratsastajaa. Se, miten onnistuneesti hevonen tämän ongelman ratkaisee, on tapauskohtaista. Kokoaminen on sikäli luonnotonta ja villihevoselle suhteellisen tarpeetonta, että hevoseen ei ole sisäänrakennettu automaattista systeemiä, miten kootaan oikeaoppisesti. Toki mahtaillessaan ja pörhistellessään ne esittävät usein hyvinkin hienoa, koottua liikehdintää, mutta ratsastajan selkään kiipeäminen ei mitenkään edesauta tuon käytöksen laukaisua. Siksi hevoset toisinaan ratkaisevat tämän ongelman ei-toivotulla tavalla.

Oikein kootessaan hevonen alkaa kannatella rintakoriaan, jolloin kaulan tyvi ja säkä nousevat, kaularangan S-mutka avautuu, kun niska ojentuu eteenpäin (mikäli ratsastaja siis antaa tämän tapahtua, eikä vedä kaulaa lyhyeksi ohjilla!) ja selkärangassa aktivoituvat epaksiaaliset selkälihakset, eli selkärangan sivuhaarakkeiden yläpuolella sijaitsevat lihakset. Näistä se suurin ja kaunein on tietysti longissimus dorsi, joka itse asiassa koostuu useammasta lihaksesta longissimus-etuliitteellä (l. cervicis, l. thoracis ja l. lumboram). Tämä on se selkälihas, jonka päällä ratsastaja pääasiallisesti istuu. Se lepää rintarangan alueella kylkiluiden ja lannerangan aluella nikamien pitkien sivuhaarakkeiden päällä. Sään ja lapojen kohdalla sen päälle tulee latissimus dorsi, ja pyllyn päällä medial gluteal, mutta keskellä selkää lihas on käsin tunnusteltavissa lähes heti ihon alla. Sen alapuolella ulompana kulkee selvästi pienempi iliocostalis-lihas, jonka voi myös osin tuntea käsin, kuljettamalla sormia selkärangasta poispäin suunnilleen viimeisen kylkiluun kohdalta kohti kylkiä, longissimus dorsi-lihaksen ohi. Syvimmällä, longissimus dorsi-lihaksen suojassa lähimpänä selkärankaa kulkee multifidus-lihas, (tai usein käytetään nimitystä multifidus system, koska tämäkään ei ole yksittäinen lihas, vaan koostuu monesta pienestä lihaksesta). Tähän ei pääse ulkoapäin mitenkään käsiksi, mutta koska se kulkee lähimpänä selkänikamia, on se selkärangan toiminnan kannalta erittäin tärkeä. Longissimus dorsi ja multifidus vaikuttavat ristikkäisiin suuntiin (ts. lihassäikeet kulkevat viistosti, longissimus edestä alhaalta taakse ylös, multifidus edestä ylhäältä taakse alas), joten niiden yhteistoiminnan tuloksena hevonen kykenee säätelemään selkänikamien asentoa ja liikettä. Toimiessaan oikein nämä lihakset huolehtivat siitä, että takajaloista SI-nivelen kautta selkärankaan kohdistuva työntö suuntautuu sekä eteen että ylöspäin. Ne stabiloivat selkärankaa, suojellen sitä liian suurilta ulkoisten voimien aiheuttamilta liikkeiltä, taivuttavat hevosta sekä huolehtivat siitä, että selkäranka kiertyy taivutuksen mukaan oikein (ts. okahaarakkeet kiertyvät taivutuksen suuntaan). Siinä on hommaa kerrakseen, joten ei ihmekään, ettei hevonen aina kykene hallitsemaan tätä monimutkaista systeemiä.

Hevosen selän tärkeimmät epaksiaaliset lihakset

Kokoaminen vaikuttaa myös raajojen toimintaan. Kuten yllä totesin, kokoaminen on hevosen tapa tasapainotta itseään, ja etu- ja takajalat osallistuvat tasapainon hallintaan eri tavoin. Vapaana kulkeva, luonnostaan aina etupainoinen hevonen ottaa ison osan liikkeestä vastaan etujaloillaan, ts. etujalat jarruttavat kroppaa estäen sitä vyörymästä nokilleen. Takajalkojen toiminnassa sen sijaan pääpaino on tuottaa eteenpäin työntävä voima. Hevosen kootessa etujalat alkavat myös enemmän työntämään, mutta työntö suuntautuu ylöspäin, vastustaen maan vetovoimaa, joka vetää hevosta etupainoiseksi. Takajalat sen sijaan alkavat työntämisen lisäksi jarruttamaan liikettä; ne astuvat syvemmälle rungon alle ottaen vastaan kropan massan liike-energiaa. Takajalat ovat pidempään maassa (eli unohtakaa ne nopeat takajalat, kootessa hevosen takajalat hidastuvat!), ja askellus hidastuu. Huomatkaa, syy-seuraus-suhde on siis nimenomaan näinpäin, että KOSKA hevonen kokoaa, se samalla hidastuu. Hidastaminen EI aikaansaa kokoamista.

Noh, tämän pitkäksi venähtäneen (miten tässä aina käy näin?!) johdannon jälkeen päästään asiaan; entäs kun hevosta pyydetään kokoamaan, mutta se ei saakaan systeemiään toimimaan yllä kuvatulla tavalla? Muistutuksena vielä, että kyse on tasapainottamisesta; hevonen haluaa olla tasapainossa, mutta sillä on monia tapoja tasapainottaa itseään. Vain yksi niistä on se tapa, jonka ratsastaja toivoo hevosen valitsevan. Sen sijaan, että hevonen tasapainottaa itseään suuntaamalla liikettä ylöspäin, se saattaakin vaan pienentää eteenpäin suuntautuvaa työntöä. Se alkaa hidastaa, ilman että se samalla kokoaa. Selän lihakset jännittyvät, eikä niiden hienosäätö toimi. Epaksiaalisten selkälihasten sijaan hevonen saattaa stabiloida selkärankaa myös hypaksiaalisilla (ts. selkänikamien sivuraakkeiden alapuolella sijaitsevilla) ja (väärillä) kaulan lihaksilla. Hevonen muuttuu hitaaksi, jähmeksi ja tuntuma suuhun muuttuu tunnotomaksi (koska kaula jännittyy, sen tuntee suoraan kuolaintuntumassa), ja esim. käynti saattaa muuttua passimaiseksi. Ratsastaja tuntee, että hevonen ei toimi halutulla tavalla, mutta hevosen kannalta tilanne on oikeastaan aika ok; se on periaatteessa tasapainossa. Ei yhtä hyvässä tasapainossa, kuin oikein kootessaan, mutta mitenkäs hevonen sen tietäisi? Näin insinöörinä hahmotan asian energia-kaavion kaltaisena systeeminä, jossa hevonen saavuttaa paikallisen energiaminimin kaltaisen tilan, johon on kiva jäädä köllöttelemään. Mutta hevonen ei tiedä, että kiipeämällä edessä olevan energiavallin yli se saavuttaisi vielä mukavamman, vielä pienemmän energiaminimin. Tämä, paikallinen energiaminimi on se ns. red zone, jonka läpi pitää päästä mahdollisimman nopeasti kun aletaan pyytämään kokoamista, jotta hevonen löytää oikean kokoamisen ja todellisen energiaminimin (=tasapainon). Mahdollisimman nopeasti siksi, että jos hevonen jämähtää tähän ensimmäiseen energiaminimikuoppaan, on sen saaminen energiavallin yli yhä vaikeampaa. Hevosella ei ole mitään syytä lähteä kipuamaan vallin yli. (Analogia energiakaavioon ei ihan kaikilta osin toimi, mutta auttaa ehkä hiukan hahmottamaan tilannetta.)

Tältä red zone ja kokoaminen näyttää mun pään sisältä.

No miten tuolta kielletyltä alueelta sitten päästään pois? Ensimmäisenä kannattaa muistaa, että kun alkaa pyytämään hevoselta kokoamista, pyytää heti kunnolla, ei siis liian progressiivisesti ja vähän sinne päin. Oman istunnan "kokoaminen" on tärkein apu hevosta kootessa. Hevonen peilaa ratsastajaa, joten kokoa itsesi, hevonen pyrkii seuraamaan. Taivutukset auttavat, koska ne aktivoivat selän epaksiaalisia lihaksia, joten voltit, ympyrät ja esim. avotaivutus tai oma suosikki heti kun otan ohjat käteen, shoulder-fore ovat hyviä apuvälineitä. Hevosen pitää antaa hidastaa hiukan, mutta ei liikaa. Varsinkin hevonen, joka ei ole tottunut kokoamaan näin, yleensä reagoi kokoavaan istuntaan ensin hidastamalla, jopa pysähtymällä. Pyydä pehmeästi eteen, ja anna hevoselle aikaa, jos tämä on sille uutta. Varo käyttämästä ohjaa liikaa, koska se lukitsee kaulan lihaksia.  Jos kuitenkin tuntuu siltä, että hevonen jää vain hitaaksi ja jähmeäksi, on melkein parempi antaa sille muutaman askeleen ajaksi täysi vapaus, pyytää muutama askel keskikäyntiä ja pyytää sitten uudestaan. Red zone-kuopasta on vaikea nousta, jos sinne jämähtää. Itse käytän tätä alkuverryttelynä; ohjat käteen, pyydän kokoamista, loiva shoulder-fore, ja kun hevonen vastaa (jos vastaa...), kiitos, vapaat ohjat ja suunnan vaihto. Ja sama toiseen suuntaan, useaan kertaan. Pikkuhiljaa pyydän enemmän kokoamista, enemmän taivutusta (shoulder-foresta tulee aito avotaivutus) ja pidempiä pätkiä. Näin siis silloin (yleensä), kun Willi toimii. Mutta sitten on niitä päiviä, kuten eilen, kun mikään ei tunnu toimivan, mutta jatketaan siitä tarkemmin seuraavassa osiossa, työotsikolla "no miten helkkarissa sieltä saakelin kuopasta sitten pääsee pois, kun mikään teoria ei toimi!"

The Truth. According to who...?

...vai whom? Whom cares!

(Hmm, jostain syystä olen tykästynyt englannin käyttöön otsikoinnissa. Moni asia on niin paljon nasevampi ilmaista englanniksi. Joten karhu kanssani.)

No, asiaan. Meninpä tuossa taannoin keväällä kommentoimaan erästä keskustelua naamakirjan "kuolaimetta, kengättä, kannuksetta"-ryhmässä. Siitähän meinasi soppa syntyä. Yhden ihanne on toisen kauhukuva. Keskustelun aiheena oli video, jossa Philippe Karl ratsasti yli kaksikymppisellä Odinillaan pelkkä kankiohja kädessä, suorittaen erinäisiä kouluratsastusliikkeitä. Menemättä sen tarkemmin videon sisältöön, kommentit vaihtelivat laidasta laitaan. Toisten mielestä video oli "karseeta katottavaa" (suora sitaatti), ja hevosparka viuhtoi hermostuneesti hännällään, kun ratsastaja nyppi sitä rajusti kankiohjasta ylöspäin ja kaiveli samalla pitkillä kannuksilla kylkiin. Toisten mielestä hevonen liikkui iloisesti ja korrektisti itseään kantaen, ja he kehuivat ratsastajan kevyttä tuntumaa. Minusta videolla liikkui tyytyväinen ja korrektisti ratsastettu sekä koulutettu hevonen, jonka hännän heilautuksista voisi arvailla, että sille esim. laukanvaihto vasemmasta oikealle saattoi olla vaikeampaa kuin toiseen suuntaan, mutta että siitä huolimatta se suoritti tehtävät hyvin ja hyvässä tasapainossa. Yritin löytä videota Youtubesta, mutta en onnistunut. Jos jotain kiinnostaa, sen varmaan löytää tuolta "kkk"-ryhmän sivuilta kun hiukan kaivelee taaksepäin. Vähän sen jälkeen osallistuin toiseen, erittäin hyvään ja vilkkaaseen keskusteluun toisessa FB-ryhmässä liittyen hevosen biomekaniikkaan, koulukseen jne., ja tämä keskustelu oli taas (enimmäkseen) erittäin miellyttävää seurattavaa. Tosin aina porukkaan mahtuu vähintään yksi inttäjä, joka ei hallitse keskustelun etikettiä tai ei muuten osaa ottaa muiden keskustelijoiden vasta-argumentteja kuuleviin korviinsa. Inttäjä vaan jatkaa oman agendansa jauhamista, vaikka muut keskustelijat puhuisivat ihan muista asioista. Nämä molemmat keskusteluketjut saivat minut taas jälleen kerran pohtimaan sitä, miten erilaisia totuuksia hevosmaailmasta löytyy.

Törmäsin jokin aika sitten todella oivaltavaan artikkeliin netissä. Otsikko kuului: "No, it's not your opinion. You're just wrong." Miten naulan kantaan sanottu! Miten (raivostuttavan) usein ihmiset kuittaavat vasta-argumentit aloittamalla oman argumenttinsa "minun mielestäni..."-fraasilla. On toki asioita, jotka ovat puhtaasti mielipidekysymyksiä, mutta myös paljon uskomuksia ja virheellisiä käsityksiä, joita ihmiset jääräpäisesti puolustavat "mielipiteinään". Artikkelissa esitettiin kaksi hyvin validia kysymystä, joita olisi kaikkien hyvä välillä pohtia:

1. Onko kyseessä todella mielipide? (Artikkelissa annettiin muutama kriteeri, joiden täytyy toteutua)
2. Jos kyseesssä on mielide, kuinka perusteltu se on, ja miksi olen tätä mieltä?

Mielipiteillä ja uskomuksilla on vissi ero. Mielipiteen totuusarvo määräytyy kunkin omassa päässä, siitä on vaikea kiistellä. Maksalaatikko maistuu pahalta. Mielipide. Totta, minun päässäni. Mutta uskomuksille täytyisi löytyä jonkinlainen ulkoinen referenssi, joiden pohjalta niiden todenperäisyyttä voi arvioida. Vaikka sinä uskot kuinka lujasti, ei se takaa, että olet oikeassa. Vaikka huutaisit omaa näkemystäsi kovempaa kuin muut, ei se tee siitä totta. Vaikka tuhannet tai jopa miljoonat olisivat kanssasi samaa mieltä, ei sekään takaa, että olet oikeassa. Toki jossain määrin se saattaa lisätä todennäköisyyttä, mutta ei sinällään ole tae totuudesta. Totuudesta kun ei voi äänestää. Tai huutaa kilpaa.

Ratsastusmaailma on täynnä uskomuksia, vanhoja käytäntöjä ja tapoja. Ja mielipiteitä. Usein kysymykseen "miksi" vastaukseksi saa "no siksi", "no se nyt vaan on niin" tai oma henkilökohtainen inhokkini, "näin on aina ennenkin tehty". Nuorenahan sitä uskoi mukisematta mitä ihmeellisimmät selitykset, ja harvoin tuli edes kysyttyä miksi. Sitä vaan tehtiin niin kuin käskettiin ja matkittiin esikuvia kyseenalaistamatta mitään. Nykyään olen tullut huomattavan kriittiseksi, eikä (lähes) mikään asema, titteli tai nimi pelkästään riitä vakuuttamaan minua. En tietenkään voi väittää olevani täysin immuuni tälle, ja jos Carl Hester väittää jotain, niin olen lähtökohtaisesti valmiimpi ainakin pohtimaan hänen totuuttaan kuin nimettömien nettiviisaiden julistusta. (On muuten asioita, joista olen eri mieltä kuin herra Hester.)

Miksi sitten ihmiset jaksavat kiistellä asioista, vaikka ovat ilmiselvästi (siis SINUN mielestäsi!) väärässä? Eivätkö ne tajua sitä? Miten ihmeessä ne eivät tajua? Miltä tuntuu olla väärässä? Näitä kysymyksiä on pohtinut “wrongologisti” Kathryn Schulz kirjassaan Being Wrong: Adventures in the Margin of Error sekä TED-puheessaan. Spoilaan seuraavassa hiukan juttua, joten jos haluat ensin kuunnella puheen, lopeta lukeminen tähän, ja palaa tekstiini myöhemmin. 

Willi ja Vera

"Being wrong feels like being right". Niin totta! Se, kun tajuat olevasi väärässä, tuntuu nöyryyttävältä, nololta, ärsyttävältä jne., mutta itsessään väärässä oleminen ei tunnu miltään. Jos et tiedä olevasi väärässä, kuvittelet olevasi oikeassa. Tuntuu ihan tyhmältä kirjoittaa näin itsestäänselviä asioita, mutta niinhän se on. Vertaus sarjakuvan Kelju K. Kojoottiin, joka säntää maantiekiitäjän perässä kielekkeen yli, ja jatkaa vielä juoksuaan ilmassa, kunnes tajuaa, että maa katosi jo alta, on harvinaisen osuva. Harva meistä kai haluaa olla väärässä. Ihmisillä on tapana toimia (mikäli resurssit sen sallivat) omien totuus- ja moraalikäsitystensä ohjaamina, uskoen, että heidän toimintansa on oikea tapa. Ja vaikkei sitä ääneen uskaltaisi tunnustaakaan, aika ajoin takaraivoon hiipii ajatus, että oma tapa on se ainoa oikea tapa. Muulla tavoin toimivat ihmiset ovat siis jollain tavalla väärässä, tai ainakin vähemmän oikeassa. Myönnän, syyllistyn tähän itsekin aika ajoin. Omaa toimintaa kohtaan on niin paljon vaikeampaa olla kriittinen kuin toisten touhuja kohtaan. Omat ajatukset ovat muka jotenkin arvokkaampia, fiksumpia ja ennen kaikkea oikeampia kuin toisin ajattelevien ja toimivien ihmisten. Sivistyneet ihmiset voivat kuitenkin olla asioista eri mieltä menemättä henkilökohtaisuuksiin ja toimia sulassa sovussa samassa yhteisössä, esim. tallilla.

Molemmille lukijoilleni on varmasti käynyt selväksi, että olen (lievästi sanottuna! :D ) innostunut tästä Science of Motion-jutusta. Siitä ollaan montaa mieltä, ja ainakin totuus.netin (lue: hevostalli.netin) mukaan menetelmä on itse saatanasta (tai vaihtoehtoisesti nössöjen tätien tapa tappaa hevosen luontainen eteenpäinpyrkimys, kun eivät ne muuten uskalla ratsastaa nykyaikaisilla, vireillä jalostusoreillaan...).Olen jo aikaa sitten lakannut murehtimasta sitä, mitä muut meidän touhuista ajattelevat, joten en vaivaa asialla päätäni yleensä sen suuremmin. Tämä menetelmä on minulle tarjonnut ainakin toistaiseksi parhaat argumentit teoriapuolella ja toimivat työkalut käytännössä. Olenko oikeassa vai väärässä tässä, kuka tietää?! Aika mahdollisesti näyttää, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen vielä suht tukevasti kovalla maaperällä. Beep-beep!

Kojootti ja hänen maantiekiitäjänsä etsimässä kouluratsastuksen syvintä olemusta. Kuva: Joanna Kultanen

Hell Yeah! (ts. miksi tarvitsen Maija Vilkkumaata elääkseni)

"Aja! Kaasu pohjaan! Aja! Tonne ohjaa!"

Tiedätkö sen tunteen, kun arki ahdistaa tai tuntuu muuten vaan kovin tylsältä ja harmaalta, ja tekee mieli paeta johonkin toiseen todellisuuteen? Jonnekin, missä kaikki, sinä itse mukaan lukien, on toisin, ja mikä vaan on mahdollista? Minulla on vilkas mielikuvitus, ja usein todellinen elämä tuntuu jäävän pahasti pään sisäisen, villin ja vilkkaan elämän varjoon. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen meistä tarvitsee aina silloin tällöin pienen palan Maija Vilkkumaata elämäänsä, mieluiten livenä. Tänään (no okei, eilen...) sitä oli onneksi taas tarjolla, tällä kertaa Tavastialla. Tässä tarkempi selvitys, miksi itse olen Maijan tuotannosta riippuvainen. Sori, ei taaskaan hevosjuttuja, mutta hei, (with attitude:) omassa blogissanihan mä voin tehdä ihan mitä ite haluan! Nih!  (/attitude)

Kuuntelen (enimmäkseen) kotimaista poppia aika laajasti, mutta kieltämättä muutama artisti on saanut erityisaseman spotifyn listoillani. Biiseissä minulle ehdottomasti tärkeintä on lyriikat. Jos sanat koskettavat, muulla ei ole niin väliä. Jos sanoma ei tavoita, on ihan samantekevää miten kaunis melodia tai tarttuva biitti biisissä on. Maija Vilkkumaan biiseissä on usein yllättävät ja ennen kaikkea vahvat sanoitukset, joista löytyy useammankin kuuntelun jälkeen yhä uusia kerroksia. Niissä on myös juuri sopivaa "I don't give a f*ck"-asennetta ja henkistä keskisormen näyttämistä. Tähän voisi ottaa melkein mistä tahansa biisistä jonkin poiminnan esimerkiksi. Parhaita fiiliksen nostattajia "Maija rokkaa!"-soittolistallani ovat mm. Aja! ("Aja! Kaasu pohjaan! Aja! Tonne ohjaa!"),  Lottovoitto ("Tänä yönä vihdoin sä pääset pois, tästä paskamaasta, täällä miehet/naiset/lapset tappaa toisiaan."), Ei ("Päästä mut ulos jumalauta!"), Ingalsin Laura ("Mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran, vielä joskus teen mitä huvittaa! Ja niitä kaduttaa.") sekä all-time favourite Satumaa-tango, jonka kohdalla tässä voisi siteerata koko biisiä alusta loppuun. Toisaalta lakonisella äänellä todettu "Mä en luopuisi ikinä. Mut aina ei kysytä" (Kaivopuiston jää) on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella pysäyttävää.

Olen ollut aika kiltti lapsi pienenä. Lapsuuteni ihanteita olivat Tiina-kirjojen reipas poikatyttö Tiina, Vihervaaran Anna ja Peppi Pitkätossu (miettikää, oma hevonen, omassa huoneessa!). Samoin ruotsalaiset Lotta-kirjat tuli kahlattua moneen kertaan läpi. Näissä hahmoissa vetosi erityisesti suorapuheisuus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus, heikompien puolelle asettuminen. Olisin myös halunut olla sellainen, mutta todellisuudessa olin ujo ja hiljainen, enkä uskaltanut sanoa muille vastaan. Vanhempanakin salaa kuvittelin usein olevani tarinoiden rohkean räiskyvä sankaritar, vaikka oikeasti olinkin hyvin tavallinen. Muistan, kun "Ingalsin Laura" ilmestyi, niin suorastaan järkytyin biisin sanoista. Miten kukaan voi olla niin kamala, että oikeasti pöllii ruotsinmaikan visan ja ostaa sillä lentoliput Lontooseen?! (Huomattehan muuten, miten vilkkaassa mielikuvituksessani kuvittelen biisin sanojen kuvastavan jotain todellisuutta!!!) Silti salaa haaveilin, että olisin itse juuri tuollainen rohkea kapinallinen. Samoin "Satumaa-tango" saa kipinän heräämään päässäni, todellakin laitan stereot lujempaa! Nykyään pystyn jo ihan oikeasti samaistumaan ja allekirjoittamaan sanat "mä oon kontannut niin kauan, että voin tehdä mitä vaan!"

Analyyttisen insinöörikuoren alla olen aika herkkä ja tunteellinen, ja koen musiikkiin liittyvät tunteet hyvin voimakkaina. Peruspositiivisesta ja optimistisesta luonteestani huolimatta minusta on ihanaa välillä oikein velloa epätoivon alhossa ja sydänsuruissa. Valon ja ilon vastapainoksi tummia värejä ja varjoja. Tiedättehän, highest high ja lowest low. Silloin soi Maijan biisi "Se ei olekaan niin". Kaikessa raastavuudessaan sen luukuttaminen täysillä on todella puhdistavaa ja vapauttavaa! Tämä(kin) biisi saa minussa aikaan todella fyysisiä tuntemuksia, ja sen kuunteleminen hiljaa paikallaan istuen on mahdotonta. Seuraavat lainit kuuluu lähes huutaa, jos ei ääneen, niin ainakin pään sisällä, virtuaalisesti hiuksia päästä repien:

"Mä olen verta, mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa
Mä luulin, että viha väsyy
suru sammuu tai himmentyy
Mä luulin, että kipu häipyy
menee kadoksiin
Mut se ei olekaan niin"

Tämä biisi on keikkaohjelmiston ns. surutrilogian viimeinen osa, jonka  muut osat ovat uusin sinkku "Kaivopuiston jää" ja "Mä haluan". Live-versiot näistä biiseistä ovat muuten ihan h-u-i-k-e-i-t-a, mistähän ne saisi spotifyihin?! Oman spotify-listani loppuun olen tehnyt oman version surutrilogiasta, biiseinä "Kaivopuiston jää", "Se ei olekaan niin" ja "Onnea". Maija on viimeisimmät näkemäni keikat aloittanut "Onnea"-biisillä, joka saa myös kyynelkanavat auki. Kun yleisön seassa odottelun ja alkunauhan ("Keikan alkuun kolme minuuttia!") jälkeen Tavastian äänentoisto iskee täydellä voimalla kroppaan (love love LOVE IT!!!!), ja koko bändi seisoo hyvin ilmeettöminä paikoillaan Maijan laulaessa, on tunnelma jotain ihan käsittämätöntä! Voi kun sen saisi purkkiin, ja voisi raottaa kantta kotonakin aina silloin kuin iskee akuutti livemusan puutos. Biisi on Maijalle jopa epätyypillisen vähäeleinen ja tunnelmalta yhtä aikaa haikea ja toisaalta ylevöittävä. En edes oikein tiedä, vuodatanko haikeuden, jonkinlaisen voitonriemun vai jonkin muun määrittelemättömän tunteen kyyneleitä, mutta kuivin silmin selviän harvoin.

"Sinä väistät kosketusta,
muistan kun sä painoit lattiaan
Juhlatilan komerossa
rakastin sua niin kuin en ketään koskaan
Kone nousee,
huudan villatakin hihaan "Joku auttakaa!" (toim. huom. megakylmikset, joka kerta!!!)
Hän hävii multa hitaasti,
hän vajoo vieraiksi kasvoiksi kohinaan

Oo-o oo-o ooo, o-o-oo Onnea
oli pakko saada
Panin arvan taskuun
ja juomat laskuun
Huusin, ettei mua mikään kaada!

Oo-o oo-o ooo, o-o-oo Onnea,
mikä on sen taksa
Sille pystytät salkoo
rystyset valkoisina,
kunnes et enää jaksa"

Sekä "Onnea" että "Se ei olekaan niin"-biiseissä on käytetty samaa rakastamaani tehokeinoa; biisien lopussa on pitkähkö instrumentaaliosa, joka jatkuu ja jatkuu lähes muuttumattomana, mutta kuitenkin hiukan taustalla eläen ja loppua kohden kasvaen. Love it! (Sama toimii muuten välisoittona keskellä biisiä, esim. Antti Tuiskun "Viilto" tai Jesse Kaikurannan "Kehä", jotka myös ovat molemmat ehdottomia lemppareitani tällä raastavuus-osastolla!) Oman surutrilogiani perään lohduttaa "Puisto puhuu":

"Se sanoi: nouse ja paa
huuliisi punaa
nyt vähän näyttää siltä
et maailma ei loppunutkaan
vielä sun pää
on surusta raskas
mut se sellaiseksi ei jää

Sun tiesi, ne päätyvät hyvään
kun hengität, hengitä syvään"

Keikoilla surutrilogian jälkeen biletetään; Lottovoitto, Ingalsin Laura, Kristiina, ja Kesä tässä muutamia mainitakseni. Kuvittelenko vaan, vai olikohan tämänkertainen Tavastian setti pidempi, kuin taannoinen Turun Gongissa vedetty? Vajaa pari tuntia meni silti hujauksessa. En tajua, miten artistien ääni kestää, itse kähisin jo keikan puolessa välissä. Kai se on harjoituksesta ja äänenhallinnasta kiinni. Maija on muuten myös erittäin viihdyttävä puhuja, tarinat liian(ko?) lyhyestä mekosta ja (piip)-karvashortseista saivat hyvät naurut. Maija muistutti myös, ettei todellakaan pidä istua sievistellen jalat yhdessä niin kuin missejä neuvotaan, ja että twitteri on ehkä saatanasta...

Never meet your idols. Tämä on ollut elämänohjeeni suhteessa idoleihini. Tilanteet ovat helposti kiusallisia kaikille osapuolille. Vaikka miten suunnittelisi etukäteen, mitä fiksua ja nerokasta sitä sanoisi, todellisuudessa olen näissä tilanteissa taas ujo tuppisuu. En ollenkaan sellainen säkenöivä ja älykkäitä nokkeluuksia rennosti pudotteleva tyyppi, joka asuu jossain syvällä pääni sisällä. Mahdollisesti todellinen ihminen idolin julkisivun takana ei ollenkaan vastaa sitä mielikuvaa, jonka omassa päässään on luonut, ja voi tuottaa pettymyksen. Tai mikä vielä pahempaa, idoli voikin osoittautua täydeksi idiootiksi (synti, jota vaan en voi antaa anteeksi!), näinkin on joskus käynyt! Kerran olen kuitenkin rohkaistunut, ja jäänyt keikan jälkeen jonottamaan Maijan nimmaria (joka koristaa edelleen jääkaapin ovea!). Tietysti luimistelin ja odottelin jonon  viimeisenä, ja annoin muiden mennä edeltä. Ettei olisi yleisöä, kun vihdoin olisi minun vuoroni. Ehdin miettiä monenlaista nerokasta, mitä sanoisin (älykästä ja hauskaa, mutta kuitenkin lyhyen napakkaa, artistilla on ollut jo pitkä ilta!). No, sain soperrettua kiitokset mahtavasta keikasta, ehkä puolet suunnittelemastani nerokkasta kommentista, pyysin nimmarin pääsylippuun ja lupasin tulla toistekin keikalle. Maija oli ihana, hymyili ja kiitti. Ajoin onnellisena ja pienesti tunnelmasta humaltuneena kotiin. Aamulla herättyäni olin edelleen keikkatunnelmissa ja onnesta soikeana. Ja kuin kirsikkana kakun päälle, luin Maijan omasta keikkaa koskevasta facebook-päivityksestä omia sanojani! How unreal is that?!?! Joten päivitän mottoni; 

Never meet your idols, unless they are as awesome and cool as Maija Vilkkumaa!

Illan outfitti valmiina. Ei, en aio julkaista selfietä itsestäni peilin edessä töröttämässä... Vakiovarusteina mun lempparikorut; "take no shit"-hevosenkenkä kaulassa, Lontoon tuliainen sormessa ja kunnon killuttimet korvissa! Ja puhelinkin sen tietää, että tänään on Maijaaaaaa! Tavastialla!

Sitä saa mitä tilaa

Niinhän sitä sanotaan, että hevonen on ratsastajansa peili. Saman voisi oikeastaan yleistää kaikkeen muuhunkin hevosen käsittelyyn; sitä saa, mitä tilaa. Niin hyvässä kuin pahassa. Willin kanssa on tullut monia asioita opittua kantapään kautta.

Yritän käyttää Wilin kanssa monipuolisesti erilaisia palkkioita, aina tilanteesta ja tehtävän luonteesta riippuen. Uusia asioita opetellessa käytän sovellettua klikkerikoulutusta, "klikkerinä" tosin toimii tietynlainen suulla tehty suhautus, jolloin kädet jäävät vapaiksi. Vahvisteena heti perään toimii porkkanapoletti. Samoin porkkanapalkintoa käytän tilanteissa, joista haluan tehdä Willille erityisen miellyttäviä, ja sellaisia, joihin se mielellään hakeutuu. Esim. varusteiden laittaminen; Willi oli alkuun hankala suitsia. Se on herkkä korvistaan, ja nosti pään kattoon, kun yritin pujottaa niskahihnaa korvien yli. Willin edellinen omistaja oli käyttänyt sokeria kuolainten suuhun laittamiseen ja pujottanut niskahihnan korvien yli korva kerrallaan Minusta tämä tekniikka tuntui hankalalta, joten opetin Willille oman tavan. Halusin, että Willi haluaa itse ottaa kuolaimet suuhun, sekä malttaa pitää pään alhaalla koko suitsimisen ajan. Opettelu tehtiin pienissä osissa, ja aluksi palkitsin Williä siitä, että se kurotti turpaa kohti kuolaimia ja haisteli niitä. Itse asiassa tämä vaihe taisi olla se eniten aikaa vievä; kun Willi huomasi, että kuolaimista kiinnostumalla saa porkkanaa, se alkoi hyvin nopeasti räplätä niitä suulla. Tämän jälkeen aika nopeasti pystyin lisäämään vaatimustasoa, ja nykyään Willi ottaa itse kuolaimet suuhunsa (roikotan suitsia sen edessä poskihihnoista kiinni pitäen), ja se pitää päätä alhaalla, kunnes olen pujottanut niskahihnan kerralla molempien korvien yli. Edelleen tämän jälkeen se saa porkkananpalan, koska haluan ylläpitää positiivista mielikuvaa suitsimisesta. Tarvittaessa voin kuitenkin suitsia Willin ihan yhtä helposti ilman makupalaa. Willi ottaa kuolaimet itse asiassa niin innolla suuhun, että talvella sitä pitää jopa hätistellä kauemmas, kun lämmitän kuolaimia käsissäni. Samoin jos satuloin Williä tallin käytävällä tai maneesissa (niin kuin usein teen, koska teen mielelläni alkukäynnit talutellen ilman satulaa), saa Willi satunnaisesti porkkanapoletteja kun se seisoo nätisti paikoillaan. Ratsaille noustuani Willi saa porkkanan molemmilta puolilta. Näin se on oppinut seisomaan paikallaan ja odottamaan lupaa lähteä liikkeelle. Ennen se (saksalaiseen tapaan?) lähti kävelemään heti, kun ratsastajan takapuoli osui satulaan.

Porkkanaa ei kuitenkaan voi käyttää kaikissa tilanteissa. Willi on aika perso ruuan perään, ja tyypillisenä ruunana se käyttää muutenkin mielellään suutaan asioiden räpläämiseen. Tiedätte varmaan tyypin, sellainen kuin oraalikaudelle juuttunut pikkulapsi, kaikki asiat tutkitaan ottamalla ne ensin suuhun. Makupalat saavat Willin välillä liian hysteeriseksi, joten esim. in-hand-työskentelyssä parempi tapa palkita on pieni rapsuttelutauko tai ihan vaan sanalliset kehut. Willi on oppinut reagoiman iloisella äänellä sanottuu "Jaaaa! Hieeenooo!" (ilmeestä näkee, että se reagoi). Tämä on sikäli kätevää, että voin palkita sitä myös keskeyttämättä työskentelyä, ja usein oikein ajoitettu suullinen kehu juuri sillä hetkellä, kun Willi on aikeissa reagoida oikein, saa sen jatkamaan toimintaa haluttuun suuntaan. Tosin välillä tässä suhteessa on tullut pieniä hutejakin... Sitä nimittäin tulee välillä palkittua ja vahvistettua vahingossa ihan eri asiaa, kuin oli tarkoitus! Viime syksynä, kun keskityttiin treenaaman ravia in-hand, kehuin ja innostin Williä kovasti aina kun se otti yhtään ilmavampia askeleita nostaen etuosaa. Noh, siinä kävi sitten niin, että Willi alkoi fiksuna poikana liioitella, ja tuloksena oli jos jonkinlaista etujalkojen heittelyä ja pörhistelyä ("Tätähän sä mamma halusit, eikö?"), mikä ei varsinaisesti ollut tarkoitus. Talvella tehdyt, ensimmäisen laukannostokokeilut in-hand olivat myös pieni riskin paikka; nähtäväksi jää, kun niihin taas jossain vaiheessa palataan, oppiko Willi siirtymään käskystä ravista laukkaan, vai ajatteleeko se, että sen halutaan vai pörhistelevän ja riekkuvan käskystä. Alla pieni demovideo meidän toisesta treenipäivästä, kuvattuna ehkä kolmas tai neljän laukannosto. Tässä palkkiona runsaat kehut ja porkkanat.

Toinen asia, jota olen tahattomasti tyhmyyksissäni vahvistanut, on kuolainten ylimääräinen mupeltaminen. Willillä on aika passiivinen suu, ja se jännittää helposti kaulaa ja leukoja. Tarkoitus oli palkita siitä, että se uskaltaa rentouttaa leukansa ja avaa hiukan suutaan työskentelyn lomassa. Tosin kun en osannut olla alussa tarkkana, milloin kyseessä on suun rentoutumisesta johtuva leukojen rauhallinen liikuttelu ja milloin jännittyneenä kuolainten lonksuttelu, taistellaan tällä hetkellä taas sen puolesta, että Willi osaisi myös rauhoittaa suun takaisin paikoilleen. Varsinkin oikeassa kierroksessa vaativampien tehtävien kohdalla Willillä on paha tapa jäädä jännittyneenä mupeltamaan suullaan. Nyt koitan olla tarkkana, että palkkio tulee vain sillä hetkellä, kun suu on hiljaa. Ajoitus on välillä sekunnin murto-osista kiinni.

Yksi asia, mikä monelta unohtuu hevosten kanssa toimiessa, on hevosen oman ajattelun aktivointi. Joidenkin mielestä on jopa toivottavaa, että hevonen on mekaanisesti totteleva, joka tilanteessa äärimmäisen kuuliainen robotti. Ymmärrän kyllä tässä piilevän turvalisuusajattelun, että hevosen halutaan toimivan tilanteessa kuin tilanteessa ihmisen toivomalla tavalla, eikä keksivän omiaan. Mutta silloin minusta menetetään aika paljon hevosen omasta potentiaalista toimia. Hevonen on kuitenkin itse paras asiantuntija huolehtimaan esim. oman kehonsa koordinaatiosta. Luin juuri erittäin hyvän artikkelin kenttäratsastuksen riskeistä ja niiden minimoinnista. Siinä tuotiin myös esiin hyvä pointti siitä, miten tärkeää olisi turvallisuuden kannalta opettaa kenttähevoset (ja miksei estehevosetkin) ottamaan itse enemmän vastuuta hyppyjen onnistumisesta, eikä aina tukeutumaan 100%:sti ratsastajan kykyyn tuoda ne juuri optimaalisesti esteelle. Jos ja kun ratsastajalle sattuu virhe, liikaa ratsastajaan tukeutuva hevonen on huomattavasti toimintakyvyttömämpi kuin itsenäisesti ajattelemaan oppinut ja tottunut hevonen. Onhan siinä tietysti riskinsä, että hevosesta tulee "liian fiksu" ja aloitteellinen, jolloin se saa välillä vähän turhankin hyviä ideoita... En tiedä, onko näin käynyt Willin tapauksessa, mutta joka tapauksessa siitä on kehittynyt melkoinen mestari ratkoman monenlaisia pulmia ja esim. availemaan lukkoja ja solkia... Sen tarhan portilla on jos jonkinlaista nippuside-palohaka-riimunnaruviritelmää, koska tavalliset kahvat se osaa avata hyvin näppärästi. Samoin karsinan slow feeding-verkon kiinnityksen kanssa on käynnissä kilpavarustelu; yritän jatkuvasti kehittää yhä parempia, käyttäjän kannalta helppoja, mutta hevosen kannalta hankalasti avattavia ratkaisuja. Tällä hetkellä käytössä oleva palohaka-paalinaruviritelmä ei ole ihan ideaali käyttäjän kannalta, mutta sitä Willi ei ole (ainakaan vielä, kop kop!) oppinut purkamaan!

Herra Houdinin porttiratkaisu talvella. Kevyemmät ratkaisut eivät Williä tarhassa pitele.

Addikti avautuu

(Warning! The following text has extremely low, practically non-existing horse-content!)

Helsinki! Ihmisiä! Metron liukuportaissa kiirehtiminen!  Päin punaisia kävely! Ja sateinen Narinkkatori.

Tänään aamulla buranaa (600 mg) naamaan, muuten ei kävely onnistu. Ei, pää ei ole kipeä (viikonlopun alkoholiannos tasan 0 mg), mutta jalkapohjia särkee vieläkin ja polvi on tohjona. Tai no, jotenkin pääkin tuntuu hataralta, mutta se johtuu vain siitä tunteiden sekamelskasta, joka siellä on pyörinyt koko viikonlopun. Mutta NIIIIIN hyvästä syystä! Arvelin, että en mitenkään saa ajatuksiani mahtumaan yhteen FB-statukseen, joten päätin käyttää tätä käytössäni olevaa foorumia ajatusten tuulettamiseen.

Tutut tietävät, että olen melkoinen musa-addikti. Olen kehittänyt pahemmanlaatuisen riippuvuussuhteen spotifyhin ja korvanappeihin. Tallilla puuhatessa piuhat ovat kuitenkin epäkäytännölliset, ja  hevosten kanssa puljatessa on jo turvallisuussyistä hyvä olla omatkin korvat auki ympäristölle. Nyt julkinen pahoittelu ja varoitus tallikavereille, jotka joutuvat kuuntelemaan mielimusiikkiani kännykän kajareiden kautta; tiedätte kyllä, mitä me tällä viikolla kuunnellaan! :P Viikonloppuna oli pakko päästä todistamaan paikanpäällä Antti Tuiskun peto-spektaakkelia. Eikä kerta-annos todellakaan riittänyt...

Lauantaina lähdin konserttiin hiukan sekavin odotuksi; Tuisku on yksi suosikeistani, ja kerran herran liveshown nähneenä tiesin hänen(kin) olevan parhaimmillaan nimenomaan livenä. Shown suhteen ei siis ollut epäilyksiä, mietin vain miten itse viihdyn ja pystynkö täysillä heittäytymään musiikin vietäväksi katsomossa istuen. Onneksi yleisön takapuolet irtosivat penkeistä jo heti ekan biisin alkaessa, joten sen suhteen huoleni oli turha! Eikä koko parituntisen shown aikana juuri tarvinnut alas istua. Aivan sairaan siistiä! Lauloin, heiluin ja hilluin kuin millä tahansa klubilla ikään! Tätä on saatava lisää, heti!!!

Kotimatka oli melkoista tunteiden myllerrystä. Helsinki! Kaikki ne valot! Kaikki muistot, mitä tähän kaupunkiin liittyy! Muutin Espooseen heti lukion jälkeen opiskelemaan, ja olen asunut Otaniemi-Lauttasaari-Tapiola akselilla suurimman osan aikuisiästäni. Kävelin tahallani mutkan kautta rautatieasemalta Kamppiin, ja nautin saappaiden kopinasta katukiviä vasten. Korvissa soivan musiikin tahtiin. Kävin kurkkaamassa onko Circukseen jonoa (ei ollut, ainakaan vielä siihen aikaan!), siellä olisi ollut konsertin jatkobileet Roope Salmisen johdolla. No, olin autolla liikkeellä, eikä ajatus lähteä yksin baariin notkumaan houkutellut, joten jatkoin kiltisti matkaa Ruoholahteen autolle. Ajoin Tapiolan ja entisen kotitalon kautta, siellä on henkinen koti vieläkin. Mietin, miten erilaiseksi elämä olisi toisessa todellisuudessa muodostunut. Tietyllä tavalla vaihdoin entisen elämäntavan ja kaupunkilaisuuden, no hevoseen! Ei välttämättä huono vaihtokauppa, mutta aina välillä sitä jää miettimään, että mitä jos... Kotimatkalla hullu ajatus toisesta keikasta heti perään alkoi itää aivoissa, enkä aamulla saanut rauhaa ajatukselta... Ja pahus sentään, kun tarkistin, niin lippupalveluun oli vapautunut vielä permantopaikkoja sunnuntainkin keikalle, joten järjen ääni sikseen ja eikun uudestaan! How crazy is that, I know!!!


No, vaikka kroppa maksaa siitä nyt hintaa, niin oli se sen arvoista! Tunnelma täpötäyden Areenan permannolla oli ihan käsittämätön; koko se yleisömeri ympärillä huutaa, taputtaa ja laulaa mukana! Luulen, että Willillä on tänään aika kevyt päivä. Polvi ei todellakaan kestä pitkää kävelyä eikä pää toimi sillä teholla, että kannattaisi kiivetä selkään. Kasvoilla on vieläkin typerän onnellinen virne, ja jos näätte pikkuruisen tummansinisen Toyotan liikkuvan Pohja-Tammisaari-akselilla hiukan hytkyen, se johtuu vain siitä, että kuskille jäi keikka päälle!

Hot or Not? No hothotHOT!!!