Introvertti avautuu, osa 1

Hehee, tiedättekö kuinka monta keskeneräistä tekstiluonnosta mulla on arkistossa (mm. se lupaamani tensegrity-juttu...) odottamassa inspiration hetkeä, että saisin ne valmiiksi... Iso osa jää ikuisiksi ajoiksi keskeneräisiksi aihioiksi, koska en löydäkään oikeaa kulmaa juttuun, kyllästyn aiheeseen ennen kuin juttu on valmis tai sitten jokin kiinnostavampi ja ajankohtaisempi aihe vie mennessään. Tällä huteralla aasinsillalla pääsettekin tällä kertaa sukeltamaan tarkemmin mun sekavaakin sekavampaan pään sisäiseen maailmaan...

Jostain syystä törmäsin jokin aika sitten netin miljooniin persoonallisuustesteihin ja aihetta käsitteleviin youtube-videoihin. Ne ovat parhaimmillaan todella kiinnostavaa luettavaa, ja pahimmillaankin kaikkine karmeine stereotypioineen yleensä edes jossain määrin viihdyttäviä. Yksi tunnetuimmista persoonallisuutta luokittelevista järjestelmistä on varmasti Myers–Briggsin tyyppi-indikaattori (MBTI, Myers-Briggs Type Indicator), joka on "psykologinen indikaattori, joka kuvaa ihmisen persoonallisuutta neljän ulottuvuuden avulla." (Wikipedia) Wikipedian mukaan nämä neljä ulottuvuutta kuvastavat ihmisten asennetta ympäristöön (I, introvertti – E, ekstravertti), tapaa hankkia tietoa (S, tosiasiallinen – N, intuitiivinen), päätöksenteon perustetta (T, ajatteleva – F, tunteva), ja elämäntyyliä (J, harkitseva – P, spontaani). Testistä riippuen tulokset ilmoitetaan yleensä prosentuaalisina sijoittumisena näille akseleille, eli kukaan ihminen ei ole puhtaasti introvertti tai ekstravertti, ja kaikki me teemme päätöksiä sekä ajattelun että tunteen pohjalta. Olen tehnyt Myers-Briggs-testin moneen kertaan vuosien saatossa, ja muistaakseni aina tuloksena on ollut INFP (Introvert, iNtuitive, Feeling, Perceiving). Varsinkin introvertti-ekstrovertti-akselilla olen hyvin selkeä tapaus; viimeisimmän testin mukaan reilusti yli 80% introvertti! Netistä löytyy miljoonia meemejä, ohjeita jne. mm. otsikoilla "10 cool facts about introverts", "How to love an introvert" ja aina yhtä lohdullinen "No, you are not crazy, just introvert!" Suurin osa jutuista on hyvin kepeitä ja pintapuolisia yleistyksiä, mutta kyllä niissä yleensä on totuuden jyvänen mukana ja tunnistan kyllä itseni monesta. Vai miltä kuulostaa seuraava luennehdinta:

The Idealist – INFP Personality

"INFPs, like most introverts, are quiet and reserved. They prefer not to talk about themselves, especially in the first encounter with a new person. They like spending time alone in quiet places where they can make sense of what is happening around them. They love analyzing signs and symbols, and consider them to be metaphors that have deeper meanings related to life. They are lost in their imagination and daydreams, always drowned in the depth of their thoughts, fantasies, and ideas."

Testin pohjalta ei voi ennustaa ihmisten käyttäytymistä, mutta se antaa kuitenkin jonkilaista osviittaa ihmisten taipumuksista, vahvuuksista ja heikkouksista. Testillä on omat puolestapuhujansa, ja kriitikkonsa, enkä täysin maallikkona osaa ottaa kantaa sen oikeellisuuteen. Itse suhtaudun siihen lähinnä kiinnostavana spekuloinnin aiheena (olenhan aito INFP!). MBTI perustuu Carl Jungin teorioihin, ja keskeisessä osassa ovat neljä kognitiivista funktiota, jotka jakautuvat kahteen ryhmään; päätöksentekofunktioita ovat logiikka (T, thinking) sekä arvot (F, feeling), ja tiedonkeruufunktioita ovat aistiminen (S, sensing) sekä intuitio (N, intuition). Lisäksi nämä neljä funktiota voivat suuntautua joko ulos tai sisäänpäin, mikä vaikuttaa niiden toimintaan. Yhteensä siis saadaan kahdeksan erilaista funktiota, joita normaali, terve ihminen käyttää kaikkia. Meillä on kuitenkin kaikilla omat suosikkimme näistä, ja niiden pohjalta MBTI jakaa ihmiset 16 eri persoonallisuustyyppiin. Nelikirjaimisen koodin ensimmäinen kirjain kertoo, onko dominoiva (eniten käytetty) funktio ulos- vai sisääpäin suuntautunut. Tämä indikoi mm. miten me hallitsemme energiaa; ekstrovertti (E) saa energiaa muista ihmisistä ja ulkoisesta maailmasta, kun taas introvertille (I) ulkomaailma on energiaa kuluttava paikka. Introvertti lataa akkujaan päästessään oman päänsä sisään, mikä yleensä (ei kuitenkaan aina!) edellyttää rauhaa ja yksinoloa. Ekstrovertille yksinäisyys sen sijaan voi olla ahdistavaa.

Kaksi keskimmäistä kirjainta kertovat, mitkä ovat kyseisen tyypin pääasialliset tiedonkeruu- ja päätöksentekofunktiot. MBTI-testin kehittäjät (Katharine Cook Briggs ja Isabel Briggs Myers, äiti ja tytär) lisäsivät neljännen ulottuvuuden (P-J), joka auttaa järjestämään kognitiiviset funktiot tärkeysjärjestykseen, sekä määrittää niiden suunnat (sisäinen-ulkoinen). En mene sen tarkemmin siihen, miten kirjainyhdistelmän järjestäminen tapahtuu, mutta annan esimerkkinä oman tyyppini hierarkian (cognitive function stack)

INFP-tyypillä dominoiva kognitiivinen funktio on Fi, eli sisäinen (introvertti) tunne/arvot. Koska F on päätöksentekoon vaikuttava funktio, INFP-tyyppi priorisoi päätöksenteon pohjana sisäiset arvot. Tunne, Feeling on siis jossain määrin harhaanjohtava termi. Dominoiva Fi ei tee ihmisestä tunteilevaa, vaan ristiriitatilanteessa faktat vs. arvot, Fi yleensä valitsee arvot. Esim. tilanteessa moraaliset arvot vs. taloudellisesti kannattava toiminta Fi valitsee mieluummin moraaliset arvot. Lähituotetun luomuruuan ostaminen edullisen massatuotetun sijaan voisi olla esimerkki tästä. Dominoiva Fi-funktio tekee ihmisestä yleensä idealistin. Joskus se tarkoittaa, että päätökset ja valinnat eivät ole sieltä fiksuimmasta päästä, ainakaan rationaalisen maailman mittapuulla arvioituna... Vai miltä kuulostaa päätös lähteä vastavalmistuneena tekniikan tohtorina opiskelemaan puuartesaaniksi, ostaa hevonen ja muuttaa maalle?! (Hmm, hevosihmisistä suurin osa on varmasti Fi-tyyppiä...kukaan järjellä päätöksiä tekevä ihminen tuskin koskaan päätyy ostamaan omaa hevosta!) Fi voi olla itsepäinen pitäessään kiinni omista arvoistaan, ja koska Fi on suuntautunut sisäänpäin, ulkomaailman on välillä vaikea ymmärtää logiikkaa ja perusteita Fi:n toiminnan pohjalla. Fi ei myöskään välttämättä halua tai kykene näyttämään tunteitaan ulospäin, joten vaikutelma voi pahimmillaan olla itsepäinen, irrationaalinen ja kylmä.

Introvertillä dominoiva funktio on aina suuntautunut sisäänpäin. Se, minkä ulkomaailma näkee introvertistä, on apufunktio, joka INFP:llä on Ne, eli ekstrovertti intuitio. N on tiedonkeruutapaan vaikuttava funktio, joten Ne etsii ideoita, konsepteja, kaavoja, ja näkee ympäristöstä yksityiskohtien sijaan ns. ison kuvan. Ne on usein luova, ja näkee yhteyksiä asoiden välillä, joita sensoriset tyypit eivät huomaa. Toisaalta Ne harhautuu aiheesta, jaarittelee, ei saa asioita valmiiksi, koska on lähtenyt jahtaamaan jo seuraavaa ajatusta jne. Eli hetkinen, käytännössä kuvailin juuri oman tapani kirjoittaa tätä blogia! Koska intuitio ohjaa havainnointia sensorisen tiedonkeruun kustannuksella, Ne ei välttämättä näe ilmiselviä asioita ympärillään, ja saattaa vaikuttaa haaveilijalta, naiivilta ja poissaolevalta (Well hello, have you met me?!?!) :D

(Tässä vaiheessa huomaan, että mun Ne on ottanut vallan, ja lähtenyt kuljettamaan juttua ihan eri suuntaan, kuin alunperin oli tarkoitus. Jätän siis loput funktiot toistaiseksi rauhaan, ja palaan niihin osassa 2, joka ehkä ilmestyy, tai sitten ei, pian tämän jälkeen. Riippuu siitä, saanko sen kirjoitettua valmiiksi, ennen kuin mun huomio karkaa taas muualle! :D)

Myers-Briggs testiä on käytetty niin työhön rekrytoinnin kuin kumppaninvalinnan apuvälineenä. Testiä on kuitenkin moitittu liian yksinkertaiseksi, ja jossain luokiteltu jopa täydeksi humpuukiksi. Kysymykset ovat jyrkkiä joko-tai-kysymyksiä, ja päivästä, mielentilasta yms. riippuen testi voi antaa samalle ihmiselle erilaisen tuloksen. Eikä näitä tyyppiluokituksia voikaan käyttää ennustamaan ihmisten käyttäytymistä, ja todellisuudessa ihmiset muokkaavat käytöstään jatkuvasti tilanteen vaatimalla tavalla. Vaikka itse olenkin selkeästi introvertti, ei minulle yleensä tuota vaikeuksia puhua yleisön edessä esim. opetustilanteessa. Professori Brian Little (itse vahvasti introvertti) puhuukin pseudo-ekstroverteistä, eli ihmiset käyttäytyvät esim. työelämässä usein vastoin luontoaan. Eikä se ole ongelma, niin kauan kun heille tarjoutuu säännöllisesti tilaisuus päästä palautumaan. Professori Little on muuten erittäin hyvä ja viihdyttävä puhuja, kannattaa tutustua! Tässä linkki TED-puheeseen parin vuoden takaa, ja youtubesta löytyy lisää materiaalia. Little puhuu MBTI:n sijaan mieluummin ns. Big five-mallista, jossa tarkastellaan viittä eri persoonallisuuden ulottuvuutta. Muistisääntönä viidestä ulottuvuudesta toimii lyhenne OCEAN, joka avattuna tarkoittaa seuraavaa: O = Openness to experience, C = Conscientiousness, E = Extraversion, A = Agreeableness ja N = Neuroticism.

Palatakseni siis alkuperäiseen aiheeseen, tarkoitus oli oikeastaan tarkastella tarkemmin introvertti-ekstrovertti-ulottuvuutta, joka esiintyy myös Big five-mallissa. En ole tehnyt kattavaa Big five-testiä, mutta nopean kymmenen kohdan pikatestin perusteella olen äärimmäisen introvertti (pisteet 30/100).  Paljon on spekuloitu ns. nature-nurture akselia, eli kuinka paljon käyttäytymiseen vaikuttaa geenit, ja kuinka paljon ympäristö. Mutta ainakin introvertti-ekstrovertti-akselille löytyy ihan fysiologisia selityksiä aivojen toiminnan tasolla. Kaikilla nisäkkäillä on aivoissa osa nimeltä neokorteksi, joka mahdollistaa monet kehittyneemmät toiminnot (mm. tietoiset aistimukset, abstraktit ajatusprosessit, päättely- ja suunnittelukyky, kielelliset toiminnot ja työmuisti). Neokorteksin toimintaan vaikuttaa sen aktivoinnin taso, mihin puolestaan vaikuttaa monet ulkoiset ärsykkeet sekä mm. tiettyjen nautintoaineiden sisältämät kemikaalit. Liian paljon aktivointia on yhtä lailla ongelma kuin liian alhainen aktivaation taso. Introverteillä ja ekstroverteillä on lähtökohtaisesti erilainen neokorteksin aktiivisuustaso. Toisin kuin voisi ajatella, introvertit kärsivät helposti liian korkeasta aktivaatiosta. Tästä johtuen päästäkseen lähemmäs optimaalista tasoa, introvertin täytyy kyetä laskemaan neokorteksin aktiivisuustasoa. Liiallinen stimulointi saa introvertin hulluksi, pää tuntuu sekavalta eikä ajatus kulje.  Siis todella välillä tuntuu siltä, että aivot lyövät täysin tyhjää! Ekstrovertti puolestaan kärsii ennemmin alistimuloidusta tilasta, joten hän kaipaa ulkopuolista stimulointia päästäkseen optimaaliselle tasolle. Kofeiini on keskushermostostimulantti, joten ekstrovertti hyötyy kofeiinista. Introvertille kofeiini voi taas olla suorituskykyä haittaava vaikutus. Erityisen haitallista liiallinen neokorteksin stimulointi introvertille on tilanteissa, joissa vaaditaan kvantitatiivista päättelyä rajallisessa ajassa. Tämän väitteen allekirjoitan kyllä täysin; vaikka olen aina ollut hyvä matematiikassa, kiireessä ja pienen paineen alla olen täysin kykenemätön suorittamaan päässä yksinkertaisiakaan laskutoimituksia. Paljonko on 5+7? Odota, ole hetki hiljaa, täytyy miettiä... Sen sijaan alkoholilla on keskushermostoon päinvastainen vaikutus, se laskee aktivoinnin tasoa. Antakaa siis minulle lasillinen hyvää valkoviiniä (mikä vaan kuiva ja kepeä sauvignon blanc kelpaa mainiosti!), niin minustahan tulee hetkellisesti nopeaälyinen ja säkenöivä ekstrovertti! Ekstrovertti taas alkoholin vaikutuksen alaisena joutuu etsimään yhä enemmän ulkoista stimulointia, mikä voi johtaa hyvinkin radikaaliin ja vastuuttomaan toimintaan. Kaikilla meillä on tuttavapiirissä ainakin yksi ekstrovertti, joka juhlissa käyttäytyy riehakkaasti, kunnes putoaa totaalisesti pöydän alle ja sammuu.

Professori Littlen mukaan eri Big five-luonteenpiirteillä on tiettyjä korrelaatioita hyvnvointiin ja jopa  fyysiseen terveyteen. Ekstrovertit ovat yleensä keskimäärin onnellisempia kuin intorvertit, mutta se ei tarkoita, etteikö introvertitkin kokisi elämäänsä tarkoitukselliseksi. Ekstrovertit reagoivat enemmän ja etsivät enemmän palkkioita, kun taas introvertit ovat herkempiä rangaistuksille. Molemmilla käytösmalleilla on ollut tarkoituksensa jo luolamiesaikoina; ekstrovertit ovat niitä, jotka bongaavat saaliseläimet ja tuovat ruuan pöytään, ja introvertit ovat valppaampia vaaroille ja varoittavat  myös holtittomia eksroverttitovereitaan varjoissa vaanivista petoeläimistä.

Näin maallikon keittiöpsykologian perusteella en osaa sanoa, onko introverttiydellä ja aistiyliherkkyysellä millainen korrelaatio, mutta jos ajatellaan tuota neokorteksin optimaalista aktivaatiotasoa, voisin kuvitella että introvertit ovat yleisesti herkempiä sensorisille ärsykkeille. Itsestäni huomaan, että varsinkin väsyneenä minusta tulee erittäin ääniherkkä. En välttämättä tarvitse täyttä hiljaisuutta, mutta yleistä hälinää en sellaisissa tilanteissa kestä yhtään. Itse asiassa äänimailman ja kuuloärsykkeiden hallinnassa auttaa niissä tilanteissa musiikki. Luurit korvilla pystyn muodostaan ympärilleni kuplan, ja siten saan suljettua hallitsemattomat ulkoiset ärsykkeet pois. Musiikki ei kuitenkaan saa olla liian kovalla, ja jos teen jotain keskittymistä vaativaa, täytyy musiikin tasoa hiljentää entisestään. Hyvä esimerkki on autolla ajaminen; maantieajossa saatan luukuttaa musiikkia suhteellisen kovallakin (siis introverttiskaalalla kovalla, kaikki on suhteellista...), mutta vilkkaassa kaupunkiliikenteessä tai jos vaikka joudun taskuparkkeeraamaan autoa ahtaaseen paikkaan, täytyy musiikkia hiljentää tai sammuttaa kokonaan. Eikä näissä tilanteissa ole kyse siitä, että musiikki peittäisi alleen joitakin tehtävän kannalta tärkeitä ääniä, vaan huomaan vaan ahdistuvani tai ärsyyntyväni, jos musiikki on liian kovalla.

Yleensä on arvioitu, että suurempi osa ihmisistä on ekstroverttejä, ja varsinkin länsimainen kulttuuri suosii ekstroverttityyppiä. Tosin koulussa introvertit pärjäävät aavistuksen verran paremmin, vaikka tyyppien välillä ei ole havaittu minkäänlaista eroa keskimääräisissä älykkyyksissä. Hiljaa luokassa istuminen ja kuunteleminen on introvertille luonteenomaista, mutta työelämässä usein edellytetään aktiivisuutta ja sosiaalisuutta, joka luonnistuu ekstroveteiltä paremmin. Suomalainen yhteiskunta on onneksi länsimaisessa mittakaavassa suhteellisen introverttiystävällinen, vaikka meilläkin kehitys on  viime vuosikymmeninä mennyt amerikkalaisempaan suuntaan. Nykyaikainen avokonttorityyppinen työympäristö on introvertille todellinen painajainen. Parhaiten kaikkia osapuolia palveleekin joustavat työympäristöt, joissa on mahdollista tehdä työtä sekä yhteisön keskellä että omassa rauhassa. Onneksi on havaittavissa myös uusi trendi, joka ottaa huomioon ihmisten yksilölliset tarpeet ja ymmärtää, että on myös yrityksen etu, että työntekijät saavat toteuttaa omia vahvuuksiaan ja taipumuksiaan työssä. Yhdysvaltalainen entinen yritysjuristi Susan Cain on kirjoittanut bestsellerin Quiet (suom, Hiljaiset), jossa hän tuo esiin monia introverteille tuttuja ongelmia ekstrovertissä maailmassa. En ole lukenut kirjaa, vielä, mutta lisäsin sen jo mentaaliselle lukulistalleni. Olen kuitenkin nähnyt useita haastatteluja ja puheita, joita Cain on pitänyt, ja lukenut arvioita kirjasta. Yksi lainaus kirjasta erityisesti pisti silmään; vaikka introvertti ei kasvokkain paljastakaan itsestään välttämättä juuri mitään, meille on ekstroverttejä ominaisempaa kertoa henkilökohtaisistakin asioista netissä ja esim blogissa jopa tuhansille lukijoille. Kirjoittaminen on introverteille yleensä mieluisin kommunikoinnin tapa, ja tässäkin kun juuri nyt istun, luurit korvilla (soittolistalla Siaa), paikallisen huoltoaseman nurkkapöydässä (jotta näen joka suuntaan, eikä kukaan pääse yllättämään mistään suunnasta), kello 23 illalla, tuntuu ihan turvalliselta ja luontevalta paljastaa sieluni syvimpiäkin tuntoja. Eihän tässä tilanteessa ole ketään lähimaillakaan, hengittämässä niskaan tai tuijottamassa tai tuomitsemassa.

Typical me!

Fiktio vs. fakta

Sitä ehtii tehdä aamulla kaikenlaista, kun herää jo ennen viittä aamulla vesisateen rummutukseen ikkunalautaan. Oh joy, siis keskellä talvea... No onneksi me ehdittiin viime keskiviikkona viettää Willin kanssa talviurheilupäivää. Pääasialliset ohjelmanumerot olivat "maastoretki" tallitiellä (joka typistyi suunniteltua lyhyemmäksi erään kekkuloinnin takia...) ja lumisella ulkokentällä enimmäkseen vapaana suoritettu hankitreeni. Kauhulla katselin muutamia keulimisia, mutta onneksi liukasteluilta ja kaatumisilta vältyttiin. No saipahan herra pörheltää. Kävi vähän väliä portilla hakemassa porkkanaa, ja kun varovaisesti ehdotin suitsien pukemista, hän paineli takaisin kentän toiseen päätyyn. Seuraavana päivänä siitä hangesta oli muisto vain jäljellä. Mutta ei mun siitä pitänyt kirjoittaa, vaan siitä, mikä sattui silmiin kun aamun tunteina surffailin somen ihmeellisessä maailmassa.

Aina säännöllisin väliajoin tulee somen eri kanavilla vastaan artikkeleita, joissa luvataan kuinka selätät tämän ja tämän ongelman hevosesi kanssa. Tämä kyseinen juttu käsitteli suoruutta, mikä on tietysti yksi mun lempiaiheista. En aio linkata juttua tähän, koska en halua sormella osoitella tai kritisoida suoraan ketään. Olkoon tämä artikkeli anonyymi esimerkki. Artikkelissa oli aluksi tarkistuslista, jonka perusteella voi määrittää, kumpi kylki hevosella on jäykkä (stiff) kylki ja kumpi tyhjä (hollow) kylki. Tällainen jaottelu on aika yleistä. Myös oireet, joiden mukaan diagnoosi tehdään, olivat hyvin yleisiä; mihin suuntaan hevonen taipuu helpommin, kummalla ohjalla enemmän painetta. kumpaan suuntaan hevonen kanttaa käännöksissa, työntyykö takaosa toisessa kierroksessa helposti sisälle jne. Enimmäkseen keskityttiin siihen, mihin suuntaan hevosen etu- ja takajalat menevät. Hevosen selkää ei mainittu ollenkaan. Onhan näitä listoja ennenkin nähty. Eikä niissä mitään vikaa sinänsä olekaan, ne ovat ihan hyviä työkaluja hevosen vinouksia ja puolieroja analysoidessa. Mutta minusta on aika paljon liikaa luvattu, jos sanotaan "you will learn to understand the difference between your horse's stiff side and hollow side" (suora lainaus), mutta ei sanallakaan mainita syytä, mistä puoliero ja vinous johtuu?! En tiedä teistä, mutta minä en ainakaan opi ymmärtämään mitään, ellei minulle tarjota jonkinlaista selitystä tai mekanismia ilmiön takana. Havainnointi on eri asia kuin ymmärtäminen.

Sen jälkeen artikkelissa annettiin joitakin harjoituksia, joilla ongelmaa voi korjata. Ja tottakai yhtenä harjoituksena pohkeenväistö... Liike, jossa hevosta työnnetään tarkoituksellisesti kohti vastarotaatiota selässä... Miksi, oi miksi sitä pidetään niin hyvänä harjoituksena hevosen suoristamisessa?! Ainakin oppikirjan mukaan ratsastettuna (asetus liikkeen suunnasta poispäin) hevosta oikein pyytämällä pyydetään kippaamaan rintakoria poispäin asetuksen suunnasta. Jos sitä pohkeenväistöä on pakko tehdä (en tosin tiedä, miksi olisi), tehkää se edes ns. vasta-asetuksella, eli asetus liikkeen suuntaan. Silloin se itse asiassa muuttuu aika hyödylliseksi liikkeeksi, koska siitä taivutusta lisäämällä saadaan sulkutaivutusta. (Noh, takaisin asiaan, tää pohkeenväistä saa mut vaan aina jonkinlaiseen turhautuneisuuden tilaan, koitan hillitä ja kerätä itseni... :D ) Halusin selvittää, kuka/mikä taho on tämän artikkelin takana. Tsekkasin tarkemmin mitä muuta materiaalia samalta fb-sivulta löytyy, ja siellähän oli jopa live-taltiointeja keskusteluista, joita mainostettiin, että niissä pohditaan ratsastuksen eri osa-alueita pohjautuen hevosen biomekaniikkaan. Jahas, biomekaniikkaa, kuulostaa hyvältä! Katsotaanpas tarkemmin, ehkä tuo ensin katsastamani lyhyt artikkeli oli tarkoitettukin vain mainospalaksi, ja tarkemmalla tutkimuksella sivulta löytyisi jotain oikeasti hyvääkin materiaalia.

No arvaatte varmaan, miten kävi. Klikkasin auki ensimmäisen videon, joka oli taltiointi lähes kaksituntisesta live-lähetyksestä aiheena ulko-ohjan tuki. Alustuksessa luvattiin vaikka mitä perinpohjaista analyysiä syistä ja seurauksista. Jaksoin kuunnella lähetystä tunnin verran, kunnes luovuin. Siihen mennessä oli käyty läpi joitakin kuulijoiden ongelmia ja niiden korjauksia. Korjaukset keskittyivät lähinnä siihen, miten hevosen jalat saadaan kulkemaan sinne minne pitää. Moneen kertaan oli todettu, että pitää keskittyä hevosen takajalkoihin, avain onneen löytyy sieltä. Ja puhuttiin myös siitä, miten hevosen tulee oppia venyttämään ulkokylkeä kohti ulko-ohjan tuntumaa.

Kaikki tämä kuulostaa periaatteessa hirveän hyvältä, mutta aina tässä vaiheessa mua alkaa ärsyttää. Ohjeita jaellaan hyvin idealistiselta pohjalta, mikä eroaa yleensä hyvinkin paljon todellisuudesta. Tai oikeastaan tässä pitää erottaa kaksi eri aspektia, jotka molemmat nyppivät mua hermoon. Ensimmäinen on se, että nämä ohjeet pohjautuvat teorioihin hevosesta, mitkä eivät vaan pidä paikkaansa. Missään kohtaa ei ollut mitään mainintaan selkärangan rotaatiosta. Ja mä tiedän, että mä jaksan jankuttaa tätä rotaatioasiaa aina ja jatkuvasti, mutta teen sen koska se ON merkittävä tekijä hevosen liikkeessä, ja yksi selkänikamien liikesuunta, joka usein täysin jätetään huomioimatta. Ihan kuin yrittäisi kuvailla kolmiulotteista maailmaa kaksiulotteisessa koordinaatistossa, se ei vaan ole mahdollista ilman että merkittävä osa informaatiosta jää pois. Ja kun sitä stiff vs.hollow-listaa kävi läpi, about kaikki kohdat selittyivät selkärangan rotaatioilmiön avulla, yleensä vastarotaatiolla. On kovin jalo ja kunnianhimoinen ajatus, että kaikki ratsastuksessa lähtee takajaloista, mutta miten rangan rotaatiota voi säädellä takajalkoihin vaikuttamalla?! Helposti aina mennään ääripäästä toiseen, eli parjataan kaikkea kädellä ratsastusta ja hevosen pään/kaulan asennon manipulointia, mutta yhtä älytöntä on ajatella, että hevosen takapäätä manipuloimalla saadaan hevonen suoraksi ja tasapainoon.

Sitten se toinen, oikeastaan paljon suurempi ärsytyksen aihe... Se viesti, mikä näistä ohjeista välittyy on, että jos sinulla on ongelmia, et vaan ole tarpeeksi hyvä ratsastaja. Kunhan vaan teet nämä harjoiteet kunnolla ja oikein, ongelma korjaantuu. Taitavan ratsastajan alla hevonen kyllä toimii oikein. Well, here's a news flash, se ei aina vaan mene niin. Hevosta ei pidä inhimillistää antamalla sille ihmisille tyypillisiä käytös- tai ajatusmalleja, mutta hevonenkin on erehtyväinen, ne tekevät virheitä siinä missä me ihmisetkin. Niillä on erilaisia synnynnäisiä taipumuksia, erilainen historia, elämä jättää niidenkin kehoon ja psyykkeeseen jälkensä. Niillä on miljoona eri tapaa vastata ratsastajan apuihin. Lisäksi usein vaatimukset hyvästä ratsastuksesta ovat lähes yli-inhimillisiä, täysin tavallisen pulliaisen tavoittamattomissa. Odottakaapas, otetaan tästä esimerkki.

Videolla puhuttiin siitä, miten ulko-ohjalla pitää antaa  pieni puolipidäte juuri sillä hetkellä, kun hevosen toinen takajalka on maassa (en muista tarkalleen, mutta oletan, että kyseessä oli ulkotakajalka), jolloin saadaan hevonen taivuttamaan takajalkaa (varnaan sitä toista, ilmassa olevaa sisätakajalkaa, muuten ohjeessa ei ole mitään järkeä...). Oletetaan, että tämä teoria toimii. Tässä törmätään jo heti moneen ongelmaan. Ensimmäinen käytännön ongelma on ratsastajan reaktioaika. Tämä tietysti on vielä aika helposti ratkaistavissa, koska jos hevonen liikkuu tasaisessa tahdissa, on mahdollista oppia liikkeen rytmi ja ennakoida millä hetkellä pidäte annetaan. Seuraava solmukohta onkin hevosen reaktioaika. Kauanko kestää, että hevonen ehtii rekisteröidä ohjasavun ja muuttaa kehon toimintaa sen mukaisesti? Reaktioaika ei ole vakio, vaan se riippuu yksilöstä, päivästä, sen hetkisestä henkisestä ja fyysisestä vireystilasta jne. Jos tehdään oletus, että ratsukon koulutuksen ja yhteistyön edetessä tämäkin ongelma saadaan jotenkin ratkaistua, täytyy seuraavaksi miettiä, mikä on tarkalleen se oikea hetki antaa pidäte. Kuinka täsmällisiä meidän pitää todella olla? "Kun takajalka on maassa" on vielä aika epämääräinen käsite, ja hevosen kehossa ehtii tapahtua paljon tänä aikana. Annetaanko pidäte sillä hetkellä kun takajalka osuu maahan ja alkaa jarruttaa, sillä hetkellä kun se kantaa maksimaalisen painon ja siirtyy jarrutusvaiheesta työntämään, vai takajalan työntövaiheessa? Näissä kaikissa vaiheissa hevosen kehon eri osat tekevät hyvin erilaisia asioita, joten oletettavasti on väliä sillä, missä näistä vaiheista pidäte annetaan. Paljonko meillä on aikaa käytettävissä, että päästään todella käsiksi siihen tiettyyn hetkeeen, jolloin yritämme vaikuttaa hevosen liikkeeseen? Kun hevosen liikettä tarkastellaan, niin oikeastaan aika vähän. Cornillen yhdellä videolla on demottu, miten nopeasti jarrutus- ja työntövaiheet esiintyvät hevosen ravissa (linkki). Videolla (suunnilleen kohdasta 2.10 eteenpäin) näkyy, miten nopeasti hevosen jalat vaihtavat jarrutusmoodista työntömoodiin. Tässä vaiheessa minä ainakin lannistuisin hiukan, ratsastajan täytyy olla kyllä todella tarkka ja täsmällinen apujensa kanssa, että ehtii samassa tahdissa vaikuttaa hevoseen. Sitten tulee se viimeinen ja tärkein kysymys; toimiiko hevonen todella näin?

Ensinnäkin, mikä mekanismi yhdistää ohjalla annetun pidätteen ja hevosen takajalan? No, siinä välissähän se koko hevonen on. Hevosen suu ja takajalka ovat aika pitkälti ääripäät hevosen kehossa. Mutta sitä suuremmalla syyllä on aika rohkea ja raju oletus, että vaikuttamalla hevosen suuhun meillä olisi näin suora ja yksinkertainen vaikutusmekanismi hevosen takajalkoihin. Siinä välillä voi tapahtua miljoona muutakin prosessia, joista joko olemme tai emme ole tietoisia. Miten hevonen todellisuudessa säätelee liikettään? Ratsastajan käyttämät avut ovat hevoselle opetettuja merkkejä, ja kaikki tietävät, että yksinkertaisinkin pieni pidäte vaikuttaa hevoseen lukemattomin eri tavoin. Ratsastajan on kertakaikkiaan mahdotonta päästä suoraan käsiksi hevosen liikettä sääteleviin mekanismeihin. On täysin mahdotonta eristää tiettyä haluttua toimintoa kaikista niistä muista samaan aikaan tapahtuvista prosesseista hevosen kehossa. Kokonaisuuden kontrolli on joka tapauksessa hevosella, ei ratsastajalla. Joten turha yrittää sovittaa ratsastusohjeita teoriaan, jolla ei ole juuri mitään tekemistä todellisuuden kanssa, se on takuuvarma tapa epäonnistua. Täytyy hyväksyä se tosiseikka, että parhaassa tapauksessa voimme vain ohjailla hevosen ajatusprossessia ja kehon säätelyä oikeampaan suuntaan

Voin koittaa antaa yhden (karkean) esimerkin siitä, miten se hevosen liikettä säätelevä mekanismi sitten oikeasti toimii, noin niinkuin suunnilleen. Otetaan esimerkiksi yksinkertainen, pieni pala liikettä, etujalan heilahdus eteen sen jälkeen, kun kavio irtoaa maasta. Tässä jalan liikkeessä tarvittava eräs tärkeä lihas on biceps brahii, eli suomeksi hauislihas.  Aivan kuten ihmisellä, biceps brahii on  kyynärpäänivelen koukistajalihan, joka sijaitsee olkanivelen ja kyynärpään välissä. (Samalla se toimii myös olkanivelen ojentajana, koska sen kiinnityskohta ylhäällä on lapaluun alaosassa, olkanivelen yläpuolella.) Menemättä tässä tarkempiin anatomisiin yksityiskohtiin, biceps brahii-lihaksen lihassäikeet ovat lyhyitä, ja lihaksen läpi koko matkalta kulkee paksu sisäinen jänne, joka jakaa lihaksen kahteen osaan. Johtuen lihaksen koosta ja rakenteesta, on todettu, että se on aivan liian hidas saadakseen aikaan nopeiden askellajien vaatiman nopean etujalan heilahduksen eteen, joten jokin muu mekanismi saa aikaan etujalan liikkeen eteen. Onkin todettu, että hevosen etujalan heilahdus eteen syntyy ns. katapulttimekanismilla, jossa jalan ollessa maassa painon alla (ns. stance phase tai loading phase), jalan lihas-jänne-yksiköihin (MTU, muscle-tendon-unit) varastoituu energiaa, ja tämän energian (elastic recoil energy) vapautuminen saa aikaan jalan nopean heilahduksen eteen (swing phase). Sen lisäksi, että tämä mekanismi mahdollistaa jalan nopean heilahduksen eteen, vähentää se merkittävästi lihastyön tarvetta ja siten säästää arvokasta energiaa. Hevosen etujalat toimivat siis jousitettujen kengurukeppien tavoin, erityisesti ravissa ja laukassa (ns. leaping gaits, eli askellajit joissa esiintyy liitovaihe). Fysiikan tunneilta joku saattaa muistaa termin "jousivakio", joka määrittää miten elastinen/jäykkä jousi on ja siten miten paljon se kykenee varastoimaan ja vapauttamaan energiaa. Eri askellajit vaativat erilaisen jousituksen, ja hevonen voi säätää jalkojensa jousitusta lihasten avulla. Esimerkkinä käytetyn biceps brahii-lihaksen lyhyet lihassäikeet ovat oivallisia hienosäätämään lihaksen sisäisen jänteen jännitystä, jolloin ne säätelevät kuinka paljon elastista energiaa kyseiseen lihas-jänne-yksikköön varastoituu. Liikkeessä hevosen täytyy aina edeltävän painoa varaavan vaiheen aikana säätää seuraavaan jalan heilahdusvaiheeseen tarvittavan energian määrä. Pystyäkseen suorittamaan tasapainoisia siirtymisiä askellajista toiseen, hevosen täytyy siis ennakoida siirtymistä; viimeisen raviaskeleen aikana täytyy lihasten säätää jo jalan jousivakio käynnin vaatimalle tasolle. Jos ratsastaja siis ajattelee, että hän alkaa ratsastaa käyntiä vasta siirtymisen aikana tai jopa jälkeen, on ratsastaja aina vähintään askeleen hevosta jäljessä. Vastaavia säätelymekanismeja on lukuisia muita. Esimerkiksi se, kummassa laukassa hevonen laskeutuu esteen jälkeen määräytyy jo ponnistusvaikeessa, esteen päällä on turha enää yrittää vaihtaa laukkaa. Nämä esimerkit antavat jonkinlaisen kuvan siitä, miten hevosen liikkeen säätelymekanismit toimivat, joten on turha kuvitella, että me pystymme saman askeleen aikana vaikuttaman hevosen liikkeeseen. 

Hevosen biceps brahii-lihas. Kuvat lainattu täältä ja täältä. Jälkimmäisestä linkistä pääset lukemaan tarkemman artikkelin biceps-brahii-katapulttitoiminnosta.

Kriittikot tässä vaiheessa tulevat usein puolustamaan teoriaansa ja kertovat, että kyllä, he ovat käytännössä havainneet, että kyllä heidän ratsastamansa hevoset (tai ainakin heidän valmentajiensa/esikuviensa hevoset) toimivat heidän teoriansa mukaisesti. Ja onkin ihan mahdollista, että hevoset todella näyttävät toimivan näin. Mutta yleensä kyseessä on vain ulkoinen vaikutelma, ja todellisuudessa moni muu asia mitä ratsastaja tekee saa aikaan sen reaktion, mitä pienellä ulko-ohjan pidätteellä halutaan. Ratsastaja tiivistää omaa istuntaansa jo edellisten askelten aikana valmistautuessaan antamaan pidätteen, ja hevonen reagoikin siihen. (Tästä seuraa myös se oletus, että ajan mittaan hevonen oppii ohjaspidätteen sijaan reagoimaan pelkällä istunnalla annettuun pidätteeseen, koska se yhdistää istunnan ja sitä seuraavan ohjasavun, vaikka todellisuudessa hevonen on ehkä koko ajan reagoinut nimenomaan ratsastajan istuntaan.) Sama hevosen suoristamisen kanssa. Taitavat ratsastajat osaavat intuitiivisesti korjata hevosen vastarotaatiota liikkeessä, vaikka eivät olisi koskaan kuulleetkaan koko ilmiöstä. He saattavat kuvitella tekevänsä jotain ihan muuta, mutta käytännössä he saavat hevosen kulkemaan hyvässä tasapainossa ja taipumaan oiken. Ongelma tulee vastaan, kun tietoa yritetään sanallisen kommunikoinnin kautta siirtää muille, ja ohjeet meille ei-niin-taitaville ja -lahjakkaille ratsastajille perustuvat väärin lähtöoletuksiin. Minä olen ainakin sen verran tumpelo ratsastaja, että tarvitsen kaiken mahdollisen avun saadakseni Willin kulkemaan oikein! Siksi haluan, että ohjeet, joita saan, perustuvat todellisuuteen eikä fiktiivisen, ideaalihevosen anatomiaan ja biomekaniikkaan. Ratsastus on ihan riittävän vaikeaa muutenkin, joten ei tehdä siitä enää yhtään vaikeampaa jakamalla huonoja ohjeita ja vääriä teorioita.

Equus caballus pönttimus. Näin äkkiseltään katsottuna se saattaa vaikuttaa vähän yksinkertaiselta, mutta tarkempi tutustuminen paljastaa, miten monimutkainen systeemi hevonen on.

P.S. Kaikki tulossa ensi viikonloppuna Ainoon, Horse & Rider in Motion-tapahtumaan?

Maapallo on litteä

Maapallo on litteä. Katso vaikka horisonttiin, se on tasainen, joten maapallon täytyy olla litteä. (Ja sitä kannattelee neljä elefanttia, jotka puolestaan seisovat valtavan kilpikonnan selässä. Huuda "hep", jos tunnistit! #discworldforever)

Ooo-kei, here we go again... Aivot surraa ylikierroksilla, joten on pakko päästä purkamaan ajatuksia ulos. Siksi on aika jatkaa tuttua "diippiä shittiä"-juttusarjaa viimeisimmillä pohdinnoilla. Ei herkille/herkästi loukkaantuville lukijoille! Tämä juttu voisi kulkea myös otsikoilla "Tieto on valtaa", "Tieto lisää tuskaa" tai  jopa "Tieto on vaarallista(ko?)".

Tuore episodi sai minut pohtimaan tietoa, kenellä on siihen oikeus, kuka sitä saa jakaa ja millä perusteella sen leviämistä saa rajoittaa. Menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin, tässä lyhyt taustatarina, joka toivottavasti auttaa asettamaan asioita perspektiiviin: Minun annettiin hiljattain ymmärtää, että ei ole soveliasta satulahuoneessa tai muuallakaan tallin tiloissa jakaa tietojani koskien hevosen anatomiaa ja biomekaniikkaa. Heh, noin kirjoitettuna kuulostan pahimman laatuiselta besserwisseriltä (mikä tietysti voi olla totuuskin...), mutta ainakin tässä tapauksessa potentiaalinen yleisö oli paikalla omasta vapaasta tahdostaan, eikä raha tai muutkaan hyödykkeet liikkuneet mihinkään suuntaan. (Paitsi joku taisi tuoda suklaakeksejä kahvin kanssa nautittavaksi? En tosin ehtinyt syödä yhtään...) Kykyni puhua aiheesta kyseenalaistettiin vetoamalla siihen, että en ole ammatilainen, joten en ole pätevä/sopiva/oikeutettu hommaan. Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä adjektiivia tähän pitäisi soveltaa. Tämä herätti minussa aluksi suurta ihmetystä ja epäuskoa, ja hetken päästä jotain ärtymyksen ja huvittuneisuuden yhdistelmää. Mutta lopulta aloin pohtia isompaa kuvaa, yleisemmällä tasolla, ja huomasin, että tämänhän voi tietyllä tavalla rinnastaa jopa sensuuriin; kenellä on oikeus jakaa tietoa, tai päättää siitä, kuka saa jakaa tietoa? Mistä asioista saa puhua julkisesti, missä ja kenen kanssa? Voiko tieto olla niin vaarallista, että sen leviämistä täytyy rajoittaa ja valvoa? Täytyykö ihmisiä suojella? Milloin vastuu on puhujalla, milloin kuulijalla? Myönnän olevani monessa asiassa hiukan idealistinen ja sinisilmäinen, mutta jotenkin tämä asia on pyhä; tieto kuuluu kaikille. Barrikaadeille siis!

Olen innokas hevosharrastaja, kuten varmasti valtaosa suomalaisista ratsastajista. Paino siis sanalla harrastaja. Minulla ei ole hevosalan koulutusta, enkä tee työtä hevosiin liittyen. En siis ole millään mittarilla ammattilainen. Mutta mikä tekee ihmisestä ammattilaisen? Koulutus? Tietty taitotaso? Se, että saa työstä palkkaa? Tietyt ammattinimikkeet on laissa suojattuja, mikä on ihan hyvä juttu. On huojentavaa tietää, että lääkäri on oikeasti opiskellut lääketiedettä. Yleissivistävää opetusta peruskoulussa antavilla opettajilla on omat pätevyysvaatimuksensa, mutta käytännössä opettajan työtä voi tehdä ilman pätevyyttäkin. Yliopistossa opettajan pätevyys mitataan lähinnä tieteellisillä meriiteillä, mikä, voin tässä paljastaa, ei aina välttämättä takaa opetuksen tasoa. Hevosalalla käytäntö on kovin kirjava, ja ratsastuskoulussa voi vastassa olla master-opettaja, ohjaaja tai satunnaisesti oikeastaan ihan kuka vaan. Vaikka itsekin tiettyyn pisteeseen asti luotan koulutuksen voimaan, ja kannustan kaikkia opiskelemaan, valitettavasti loppututkinto ei aina välttämättä korreloi osaamisen kanssa. Todistuksia ja sertifikaattilippulappusia saa vaikka netistä, kirjekursseilla tai ihan vaan rahalla. Henkilö voi läpäistä viralliset tutkintovaatimukset, mutta olla silti huono harjoittamassaan ammatissa. Varsinkin opetustyössä aika isossa roolissa on myös opettajan oma persoona ja pedagogiset taidot. Olen jonkinverran opettanut työkseni yliopistossa (vailla minkäänlaista pedagogista pätevyyttä, siis omg!), ja väittäisin, että sekä oppilaalle että opettajalle välittyvä kokemus opetustilanteesta riippuu paljon molempien halusta osallistua. Oppilaan täytyy haluta oppia, opettajan täytyy olla kiinnostunut oppilaan oppimisesta. Hyvät opettajat niin koulussa kuin ratsastuskouluissa tai muissakin harrastuksissa ovat jääneet mieleen siitä yhteisestä nimittäjästä, että he ovat olleet kiinnostuneita siitä, meneekö oppi perille. Yleensä hyvä opettaja on itse innostunut opettamastaan aiheesta. Tietysti on plussaa, jos opettaja myös oikeasti hallitsee asian, jota opettaa (tämäkään ei aina ole itsestään selvää...)

Harrastusmaailmassa valmentajina, ryhmänvetäjinä ja ohjaajina voi lajista ja tasosta riippuen tulla vastaan monenlaista tallaajaa. Ratsastusmaailman ulkopuolella omat kokemukset ovat lähinnä salibandystä, jota olen pelannut monen tasoisissa joukkueissa, välillä enemmän, välillä vähemmän vakavissani. Tyypillinen junnuvalmentaja on jonkun pelaavan lapsen vanhempi. Pikkujunnujen pelien ohjaamisessa on terveestä maalaisjärjestä ja hyvistä hermoista enemmän hyötyä kuin varsinaisesta lajitietoudesta. Aikuisten ö-divarijoukkue ei välttämättä tarvitse valmentajaa ollenkaan, kunhan joku muistaa tuoda pallokassin treeneihin ja printata pelaajaluettelon peleihin. Kun lähestytään kilpaurheilua, täytyy valmentajalla on jo selvästi syvempää lajitietämystä. Yksi ihminen ei edes välttämättä riitä, ja meilläkin oli jossain vaiheessa (naisten 1-divisioonassa) varsinaisen lajivalmentajan lisäksi fysiikkavalmentaja, joka teki jokaiselle pelaajalle henkilökohtaisen treeniohjelman. Kumpikaan näistä henkilöistä ei ollut silloin ns. ammattivalmentaja, ts. heillä ei ollut ammatillista valmentaja- tai lajikoulutusta, eikä valmentaminen ollut heidän päätoiminen ammattinsa. Valmentajaksi kelpaa henkilö, jolla on a) kykyä ja b) halua toimia valmentajana, muodollisesta pätevyydestä viis. Tietotaidollisesti nämä valmentajat ovat kuitenkin olleet niitä parhaimpia ja taitavimpia, joihin olen törmännyt. Molemmat henkilöt olivat myös hyvin omistautuneita asialle, eikä seuran maksamat kulukorvaukset ja mahdolliset muut palkkiot vastanneet mitenkään joukkueelle uhrattua aikaa ja vaivaa.

Jostain syystä koko valmentamisen konsepti on ratsastusmaailmassa aivan toiselta planeetalta. Tietysti yksilölajin ja joukkuelajin vertaaminen ontuu muutenkin, mutta hevosmaailmassa valmentaja on usein henkilö, joka kutsutaan paikalle, hän pitää tunnin, ottaa maksun ja sen jälkeen poistuu paikalta. Valmentaja ei useinkaan seuraa valmennettavaansa kilpailuihin, vaan ratsukko korkeintaan raportoi jälkikäteen miten meni. Poikkeuksiakin toki on. Valmentaja on yleensä ammattilainen, tai ainakin hänen monen mielestä pitäisi olla sellainen. Tuloshakuista ratsastajaa saattaa kiinnostaa enemmän valmentajan tai hänen muiden oppilaidensa kilpailumeriitit kuin ammattitutkinto. Mutta entä jos valmentajalla ei ole kumpaakaan, mutta tietotaitoa senkin edestä? Voiko sellainen henkilö toimia valmentajana? Oman osaamisen markkinointi tietysti voi olla tällaisessa tilanteessa hankalaa, mutta vakiintuneen, tyytyväisen asiakaskunnan ja puskaradion kautta sana kiirii. Some-maailmassa toki kuka tahansa pikkubloggaaja (heh heh...) voi yrittää saada ääntään kuuluviin, tietotaidosta viis. Tosin pieneen mieleenikään ei tulisi alkaa opettamaan ratsastusta tai pitämään esitelmiä korvausta vastaan. Jos raha vaihtaa omistajaa, on palveluntarjoajalla minusta aina jonkinlainen tulosvastuu. Silti esim. leiriavustajina ja junnukerhojen vetäjinä saattaa talleilla toimia kuka tahansa henkilö, usein alaikäinen tallityttö, vailla aikuisen henkilön valvontaa. Kuka on vastuussa siitä, mitä lapsille näissä (yleensä maksullisissa) kerhoissa opetetaan? Lapset eivät vielä edes osaa itse suodattaa ja arvioida neuvojen oikeellisuutta, vaan sokeasti uskovat kaikessa esikuva-asemassa olevaa isompaa tallityttöä.

Oletteko koskaan olleet kuuntelemassa erityisen hyviä puhujia? Vaikuttavimmat puhujat voivat olla karismaattisia persoonia yleensäkin, mutta heillä voi olla myös jokin sisäinen palo, joka syttyy vasta, kun he pääsevät puhumaan heille tärkeistä asioista. Aihe voi olla mikä vaan, eikä puhuja välttämättä ole oman alansa ammattilainen. Eräs nimike, jonka alle mahtuu varsin kirjava joukko porukkaa, ja mikä näyttää hyvältä puhujaluettelossa, on kirjailija. Jos olet onnistunut julkaisemaan tekstiä, on yleisesti hyväksyttyä, että olet pätevä myös puhujana. Tieto-, kaunokirjailija, novelisti tai runoilija, heitä pidetään sanojen asiantuntijoina. Mutta mikä pätevöittää ihmisen kirjoittamaan kirjan? Lukutaito? Kyky saada kustannussopimus? Jos se ei onnistu, aina voi turvautua omaskustanteeseen. Onko myyntiluvut merkki pätevyydestä? Onko suositun, populistisen teoksen kirjoittaja pätevämpi, kun pienemmän levikin tuotannon kirjoittaja? Voisinko minä kirjoittaa kirjan?! Tai no, itse asiassa tekstejänihän  on jo julkaistu, tieteellisissä lehdissä ympäri maailmaa. Mihin se antaa pätevyyden? 

Nimittäin yhdessä asiassa voin sanoa olevani ammattilainen, ja se on tiedon hankkiminen, analysoiminen ja eteenpäin välittäminen. Tieteellisen tutkimuksen yksi kulmakivi on jo olemassaolevan tiedon löytäminen ja siitä oleellisen suodattaminen. Esimerkiksi väitöskirjani yhteenvedossa on yli 130 kirjallisuusviitettä aiempiin tutkimuksiin, ja voin vakuuttaa, että viittauksiin päätyy vain pieni murto-osa siitä kaikesta materiaalista, joka on kahlattu läpi. Tämä materiaali on toki enimmäkseen peer review-prosessin läpikäynyttä tietoa, joten sen luotettavuus on luonnollisesti korkeammalla tasolla kuin satunnaisella kvg-metodilla vastaan tuleva materiaali. "Ei, wikipediaa ei voi käyttää lähdemateriaalina", on keskustelu, jonka olen monen opiskelijan kanssa käynyt. Mutta ei tiedeyhteisökään ole valitettavasti täysin immuuni ns. inhimillisille tekijöille. Uskoisin, että jonkinlainen kriittisyys ja arviointikyky on matkan aikana kasvanut, samalla kun osa idealismista on korvautunut terveellä kyynisyydellä. En ole hevosen anatomian tai biomekaniikan ammattilainen, mutta olen käyttänyt lukemattomia tunteja siihen perehtymiseen. Olen opiskellut itsekseni, ja osallistunut monenlaisille kursseille ja klinikoille. Olen kiinnostunut aiheesta (ei varmaan ole ylläri), ja minusta olisi ihanaa keskustella siitä muiden samanmielisten kanssa. Koska näitä tilaisuuksia tulee liian harvoin, on tämä blogi toiminut varaventtiilinä, jos olen halunnut tuulettaa ajatuksiani. Kai minun sisälläni asuu pieni opettaja, koska koen suurta tyydytystä siitä, että saan välittää eteenpäin oppimiani asioita. Se on suurin motiivini siihen, että täälläkin kirjoittelen näitä juttuja, jos niistä olisi jollekin muullekin iloa. Sen suurempaa, itsekästä syytä en tunnusta (enkä tunnista), ellei itsekkyydeksi lasketa sitä, että tietoisuuden laajentuessa mahdollisten keskustelukumppanien määrä kasvaa. Samoista syistä minusta olisi kivaa keskustella näistä jutuista tallilla ihan kasvokkain muiden hevosihmisten kanssa. Muutamat ratsastuskoulun oppilaat, joista vuosien myötä on tullut hyviä ystäviä, ovat usein kyselleet kiinnostuneesti, mitä me Willin kanssa duunataan (in-hand-työskentelystä). Täytyykö minun varoa vastaamasta kysymyksiin? Jos joku haluaa kokeilla itse Willin kanssa, ja seison vieressä neuvomassa, onko se kiellettyä valmennustoimintaa? Kuten ehkä huomaatte, jos tälle linjalle lähdetään, rajanveto alkaa mennä aika vaikeaksi. Ja jos suoraan saan sanoa, aika naurettavaksi. Enkä tarkoita nyt hauskalla, hyvällä tavalla koomiseksi. Huvittavaa kyllä, tilanteesta tuli mieleen jopa Harry Potter ja Feeniksin kilta-kirjan tarina siitä, miten Tylypahkan oppilaiden kokoontuminen yhteen oppituntien ulkopuolella ilman valvontaa kiellettiin. Uskaltaako sitä enää istahtaa alas juttelemaan satulahuoneessa kahvikupin ääreen?

Jokainen jonkinlaisessa esimiesasemassa työtä tekevä ihminen törmää jatkuvasti siihen, että kommunikoinnin puute on suurin yksittäinen syy yhteisön välisissä konflikteissa. Jos tieto ei liiku, se tuo mukanaan mitä ihmeellisempiä ongelmia. Miksi sitten välillä tilanne on juuri päinvastainen, tietoa halutaan pantata ja pimittää? En näe tähän juurikaan mitään muita kuin itsekkäitä syitä. Tietoa voidaan käyttää vallan välineenä. On se sitten jonkin konkreettisen hyödyn tavoittelua tai ihan vaan oman egon pönkitystä. "I know something you don't know!" Mutta entäs sitten tilanne, jossa puhutaan täysin neutraalista tiedosta, josta ei ole suoranaista konkreettista hyötyä sen haltijalle, mikä sellaisessa tilanteessa saa ihmisen pyrkimään rajoittamaan tiedonkulkua? Pelko?! Sensuurin historia on pitkä ja ruma. Valtaapitävät tahot ovat kautta aikain pelänneet, että kansa saa tietää totuuden. Salaliittoteoriat perustuvat tähän; on vaarallista, jos totuus paljastuu. Nopeasti tulee mieleen vain pari esimerkkiä, joissa voin allekirjoittaa tiedonvälityksen rajoittamisen; katastrofin jälkeinen tiedotus ja rikostutkinta. Hevosen anatomia ja biomekaniikka? Not so big a secret!

Ymmärrän pelon, jos tiedon paljastuminen asettaa henkilön heikompaan asemaan. Bisnes kärsii, jos asiakkaat huomaavat, että tuoteessa onkin vikaa. Mutta silloin ongelma on tuotteessa, ei tiedossa tuotteen toiminnasta. Tiedon pimittäminen ei tee tuotteesta toimivaa, vaikkakin saattaa ylläpitää myyntiä. Huomaa, ymmärrän pelon, en välttämättä hyväksy sitä, siinä on ero. Mutta mitäs jos "tuote" onkin ideologia tai uskomus omassa päässä, ja joku kehtaa tulla kertomaan, että tuotteessa on vikaa?! Se vasta pelottavaa onkin! Tunnustaminen itselle, että olenkin ollut väärässä? Auts, se on monesti se vaikein asia. Jotkut eivät pysty siihen koskaan, vaan mieluummin painavat pään hiekkaan. Tällaisen ihmisen kanssa on täysin turha yrittää virittää neutraalia, loogista keskustelua. Ahdistus oman erehtyväisyyden mahdollisuudesta saa puolustusjärjestelmät huutamaan punaista, eikä mikään logiikka läpäise muureja. Tälle tunnetilalle on jokin hieno nimikin, jota en juuri nyt muista, olen sen kuullut jollain kasvatustieteellisellä luennolla. Oppilas ei opi, jos se ei halua oppia. Maapallo pysyy litteänä.

---

Lopuksi, täytyy tunnustaa, että mietin tällä kertaa harvinaisen pitkään, miten asiasta kirjoittaisin, millä kulmalla, ja kuinka yksityiskohtaisesti. Tai kirjoitanko ollenkaan. Pienen blogin ongelma on, että lukijakunnasta suuri osa on henkilökohtaisia tuttaviani ja tallikavereita, joten jos kirjoitukseni hiukankin sivuavat muita henkilöitä kuin itseäni, edes välillisesti, on vaarana, että ihmiset loukkaantuvat. Mutta koska koko jutun eräs tärkeimmistä pointeista oli sensuuri ja sen järjettömyys, yritin olla mahdollisimman suora. Esiinnyn täällä omana itsenäni, täysin tunnistettavissa. Päivitin juuri sähköpostinikin näkyviin, joten tarvittaessa minuun saa myös sitä kautta yhteyden. En halua loukata ketään, mutta en myöskään suotta suojella ja peitellä. Enkä suostu siihen, että minua sensuroidaan, ei omassa blogissani, eikä oikeassa elämässä.

P.S. Ai niin, jos jotakuta kiinnostaa, millaista "vaarallista tietoa" olin jakamassa, minut voi kutsua vaikka pullakahvin ääreen puhumaan aiheesta! Tosin omalla vastuulla, saatan innostua puhumaan pitkäänkin, kun pääsen höpisemään lempiaiheestani!

Samu Haberin ääni

(*huokaus)

Addiktille on taas jäänyt normaalia pahempi putki päälle. Tällä kertaa sen aiheutti Samu Haber. Tai siis tarkemmin ottaen hänen aivan käsittämättömän maaginen äänensä.  Kuunnelkaa itse.

Need I say more?!? :D Oikeastaan voisin lopettaa tämän jutun kirjoittamisen tähän. Oleellisin tulikin jo. Mutta toisaalta rakastan asioiden puhkianalysointia. Näissä akustisissa versioissa tulee ehkä parhaiten esiin Samun ääni ja laulutaito, vaikka monissa Sunrise Avenuen biiseissä rakastan nimenomaan kunnon sähkökitarojen säröä ja räjähtäviä rumpuja. Rokkia, perkele! 

Mulla ei taida olla ketään opiskeluaikaisia tuttuja TKK:lta, jotka olisivat perehtyneet akustiikan ja äänen tutkimukseen? Olisi kiinnostavaa saada tarkempi analyysi Samun äänestä. Jokin siinä selvästi värähtelee juuri sillä taajudella, mikä uppoaa ainakin mun sieluuni. Matalat tai korkeat nuotit, säröt, ei väliä, kaikki toimii! Hyvä esimerkki Samun äänen säröytymisestä löytyy esim. kappaleesta "Little bit love". 

Täytyy myös hiukan selventää tän mun addiktion tasoa. Mulla on taipumus uppoutua asioihin perinpohjaisesti, oli kyse mistä vaan. Mieluummin överit kuin vajarit! Tässä muutama päivä sitten valvoin koko yön Sunrise Avenuen tuotantoa kuunnellen. Samalla tuli pakottava tarve kirjoittaa aiheesta. Neljän jälkeen aamulla taisin hetken miettiä, että pitäisikö mennä nukkumaan, seuraavana päivänä piti lähteä kahdeksalta töihin, mutta hylkäsin ajatuksen saman tien. Miksi nukkua, kun voi kuunnella ja fiilistellä hyvää musaa! Ja siis mä voin todella tuntikausia vaan kuunnella musaa, vain siihen keskittyen. Kuunnella sanoja, poimia tiettyjä instrumentteja bändin soitosta. Rummut erityisesti kiinnittää usein mun huomion. Tällä hetkellä mulla on vain jatkuvasti hajoavia ja vaihtuvia halpoja korvanappeja käytössä, mutta haaveilen kunnon langattomista luureista, joista kuuluisi kirkkaasti kaikki instrumentit, myös matalat taajuudet. Vaikka tässäkin analysoin biisejä aika teknisen tuntuisesti, ylivoimaisesti tärkeintä on kuitenkin tunne, joka biisistä välityy. Siis jos välittyy. Se on lopulta ainoa ratkaiseva kriteeri, päätyykö jokin biisi mun soittolistoille. Vaikkei olisi mitään akuutteja sydänsuruja, pystyn helposti hetkessä heittäytymään valtavan epätoivon valtaan ja täysin eläytymään laulajan tuskaan. Tai oikeastaan mihin tahansa tunnetilaan, joka biisistä välittyy. Kuuntelen musiikkia (myös keikoilla!) usein silmät kiinni, jolloin voin sulkea näköaistin kokonaan. Vain kuulo-, tunto- ja liikeaistit toimivat. Paikallaan oleminen on mahdotonta. Soitan käsillä näkymättömiä instrumentteja, rumpuja tai kosketinriffejä mukaillen. Kai sitä aivoihin erittyy jotain mielihyvähormonia tai vastaavaa, joka on ihan fysiologisesti addiktoivaa. Välillä pitää ihan oikeasti puolipakolla ottaa luurit korvilta ja laittaa puhelin pois, muuten on vaarana, että hukun liian syvälle mielikuvitusmaailmaan. Pystyn liiankin helposti sulkeutumaan ulkomaailmalta täysin vetämällä napit korviin ja volat kaakkoon. Kuplan sisään ei pääse kukaan eikä mikään, vain minä ja musiikki. Tänään viimeksi tallikaveri manasi, että oli laukannut mun perässä Willin tarhalle huhuillen ja huudellen, mutta olin autuaan tietämätön kaikesta mitä ympärillä tapahtui. Onneksi tää fanaattisin vaihe kestää yleensä vain hetken, joten pitkäaikaisvaikutuksia ei yleensä tule. Jossain vaiheessa palaan kuuntelemaan myös vanhempia rakkauksia, ja uusi ihastus viilenee normaalimmalle tasolle. Tai korvautuu uudella hullaantumisella. Sitä odotellessa, pahoittelut kaverit!

Tunnustan häpeilemättä, että ”Vain elämää”-ohjelmalla on ollut suuri vaikutus tähän viimeisimpään villitykseen. Olen toki ollut tietoinen yhtyeen nimeltä Sunrise Avenue olemassaolosta vuosikausia, ja pitänyt heidän musiikistaan. Suurimpien hittien sanat ovat olleet hallussa. Olen ihan viime vuosiin asti ollut hyvin passiivinen musiikin kuluttaja. Lähinnä olen kuunnellut mitä radio soittaa, ja kanavavalinnoista johtuen se on ollut enimmäkseen suomenkielistä musiikkia. Radiossa kuulluista artisteista ja heidän tuotannostaan on siten tullut tuttuja, eikä  englanninkielinen musiikki ole päässyt koskettamaan samalla tavalla. Kieli ei sinänsä ole mikään kynnys, ja esim. kirjoja luen enemmän englanniksi kuin suomeksi. Olen elämäni aikana itse ostanut vain kourallisen CD-levyjä, joista viimeisin taitaa olla Katri Ylanderin eka levy Idols-kisan jälkeen. Siis ”jokunen” vuosi sitten. Sitten tulivat älypuhelimet ja Spotify. En ole tekniikkavastainen, mutta en myöskään mikään gadget-friikki, jolla pitäisi olla aina viimeisimmät vimpaimet. Puhelimestä täytyy löytyä jonkinlainen kamera, Facebook ja Spotify.  Spotifyn myötä olen ensimmäistä kertaa ryhtynyt aktiivisesti valikoimaan mitä kuuntelen. Toisinaan valitsen tietyn artistin tietyn albumin, jota kuuntelen putkeen, mutta yleensä kuuntelen omia koostamiani artisti/bändikohtaisia soittolistoja. Sunrise-listalla on tällä hetkellä reilut 30 kappaletta. Lista elää alussa tietyn aikaa, kun hylkään biisejä, jotka eivät useammankaan soittokerran jälkeen uppoa, mutta vakiintuu ajan mittaan. Biiseistä tulee rakkaita, kun niistä tulee tuttuja.

Odotin jo ennalta erityisesti Irinan päivää Vain elämää-ohjelmassa, koska hän oli tämän kertaisista artisteista mulle ennestään tutuin ja rakkain. Samun tarina ja erityisesti tunnereaktiot, kun pöydässä alustettiin "Hiljaisuus"-kappaleen esitystä, olivat aika yllättäviä. Ja kyllähän siitä esityksestä tuli tunne vahvasti läpi, vähän harmi että Spotifyn taltioitu studioversio on sliipatumpi, ei tulkinnallisesti ihan yhtä voimakas. Nyt olisikin kiinnostavaa kuulla, onko puhtaasti sattumaa, että Sunrisen tuotannosta löytyy kappale nimeltä ”Damn Silence”, jossa tarinan kertoja yrittää saada yhteyttä kumppaniinsa, joka sulkeutuu ja vetäytyy kuoreensa. Coincidence?! I think not! Laitan tuohon alle videon biisistä. Kertosäkeessä lauletaan:

And I don’t know
The right tracks for this train
This is something I can’t explain
Could you say something? 

And I don’t know
The right words I should say
I never felt anything this way
Can’t you say something? 

And break the goddamn silence

Irinan Hiljaisuus on julkaistu vuonna 2005, Sunrisen Damn Silence 2011. Voi miten toivonkaan, että Irina esittäisi tämän kappaleen Samun päivänä! Tarinan molemmat puolet saataisiin ohjelmaan, ja ehkä vastaus tuohon esittämääni kysymykseen kappaleen inspiraatiosta? Damn Silence on tällä hetkellä se biisi, joka on pakko laittaa muutaman kerran repeatillä soimaan, kun se tulee soittolistalla vastaan. Todella harmi, että Samun Joutsenlaululle ei saatu julkaisulupaa Jussi Hakuliselta, ja täytyy myöntää, että en ihan ymmärrä ja sympatiseeraa Hakulista tässä asiassa. Tekijänoikeudet ovat tietysti tärkeä asia, mutta musiikin tai taiteen ylipäätään ei pitäisi olla kenenkään yksityisomaisuutta. Kiistassa ei lehtien mukaan ollut kyse rahasta, vaan periaatteesta (whatever that means...) Joutsenlaulu on hieno teos sekä alkuperäisessä muodossaan että Samun esittämänä. Se, että tarinaa on lyhennetty, ei vähennä sen viehätystä. Taidetta eri muodoissaan on varioitu kautta vuosisatojen. Sitä paitsi televisioversiossa Samun laulamat kaksi viimeistä nuottia (*megakylmikset!) olisivat jo ihan riittävä syy kyseisen version julkaisuun! Nyt ne voi kuulla vain Ruutu-palvelun kautta.

Jossain haastattelussa Samu kertoi, että Sunrise Avenuelta olisi tulossa uusi stuodioalbumi loppuvuodesta, ja sen jälkeen olisi kiertuetta tiedossa. Toivottavasti rundi ulottuu myös Suomeen, aion olla paikalla!

(Äänestä puhuttiin, mutta ei se muuten oo paskemman näköinenkään... :P ) 

The importance of walking slooooowly

Oscar Wilden sanoja mukaillen, ajattelin palata tarkemmin Horse on Motion-viikonlopun tapahtumiin ja nostaa sieltä esille erityisesti käyntityöskentelyn tärkeyden.

Hitaan käynnin merkitys, tärkeys ja vaikeus tuli hyvin konkreettisesti itsellenikin taas vastaan, kun olen pikkuhiljaa Willin kanssa palaillut in hand-työskentelyyn. Olen noin joka toinen päivä ottanut vähän ohjia käteen, ihan hetkeksi vaan lähinnä tarkistaakseni Willin suoruutta ja palautellakseni hissukseen sen mieleen ja kehoon ajatusta tasapainon ja suoruuden tavoittelusta. Willi on tuntunut ihmeen suoralta, mutta luonnollisesti kolmen viikon karsinassa ja tarhassa möllöttäminen on verottanut sen kykyä tasapainottaa omaa kehoaan.

Taannoin Ainossa nähtiin, miten muutamalla ratsukolla oli vaikeuksia esittää hidasta käyntiä. Hevoset hermoilivat, jännittyivät, ja alkoivat tarjota jos jonkinlaista vaihtoehtoista liikettä. Ilkeämieliset voisivat kovaan ääneen ihmetellä, että miten ihmeessä ammattiratsastaja ei pysty hidastamaan käyntiä ilman että hevonen pimahtaa, mutta täytyy muistaa, miten vaikeasta tehtävästä lopulta on kyse. Mutta, sitä suuremmalla syyllä sitä pitäisi minusta ihan jokaisen, tavallisen tallaajan ja GP-ratsastajan harjoitella. Tehtävän onnistuminen tai epäonnistuminen nimittäin paljastaa aika paljon ratsukosta. Palaan noihin vaikeuksien mahdollisiin syihin hiukan myöhemmin, mutta mietitään ensin hetki itse hidastamisen anatomiaa.

Hidastamiselle on monta syytä. Osa vaikutuksista on puhtaasti fyysisiä, mutta mielestäni suurin merkitys ainakin alussa on sillä, mitä hidastamisella saavutetaan hevosen (ja ratsastajan!) mielessä ja aivoissa. Koko Science of Motionin eräs kiehtovimmista ajatuksista on, että aktivoidaan hevonen ottamaan itse osaa oppimisprosessiin (volitional learning). Tämä perusajatus jää liian usein teknisten yksityiskohtien varjoon. Pää ylös vai alas, pitääkö hidastaa vai ratsastaa eteen, jne, onhan näitä ulkoisia seikkoja, joihin ihmiset usein juuttuvat. Hevonen, joka on oppinut olemaan kuuliainen, tottelevainen, avuilla, reagoimaan paineeseen, väistämään ihmistä jne., ei ole ehkä koskaan elämänsä aikana saanut lupaa ajatella itse ihmisen kanssa toimiessaan. Ei sitä ainakaan ole kannustettu siihen. Joten jokin keino meillä täytyy olla kertoa hevoselle, että nyt muuten olisi teikäläisen vuoro, tässä on ongelma, koitapa keksiä miten voisit sen ratkaista ihan itse. Ja nyt pieni varoitus, seuraavassa mennään vähän foliohattu-osastolle, eikä seuraava (kuten mikään muukaan tässä blogissa) edusta mitään virallista SOM kantaa... Minusta sekä hevosen että ratsastajan täytyy käydä läpi eräänlainen siirtymäriitti tai henkinen kriisi, jotta pinnallisesta apujen tottelemisesta päästään todelliseen vuoropuheluun ratsukon osapuolten välillä.

Käynnin hidastaminen on juuri tällainen yksinkertainen ja turvallinen tehtävä, kun ratsukko yhdessä tai jompi kumpi osapuoli aloittaa tutustumisen SOM-ratsastukseen. Tehtävä on riittävän selkeä, mutta vaatii molemmilta pientä pohdintaa. Ratsastajan täytyy "pysäyttää" oma istuntansa, ja ikään kuin kutsua hevosta mukaan hidastamaan. Ohjista hidastaminen saa helposti aikaan vastareaktion, jolloin hevonen jännittää kaulaansa suuhun tulevaa painetta vastaan. Toki joidenkin marssiorkesteri-tyyppisten hevosten kohdalla täytyy alkuun ehkä vähän avittaa ohjalla, että viesti tavoittaa "tässä-nyt-mennään-eikä-meinata"-tyyppisen hevosen aivot, mutta kun hevoset hiffaavat, mistä on kyse, alkavat ne yhtäkkiä kuunnella ratsastajan istuntaa ihan eri tavalla. Ratsastajalle hidastaminen saattaakin olla ensin se suurempi henkinen kynnys; hidastaminen pitää aluksi nimittäin tehdä t-o-d-e-l-l-a dramaattisesti, ihan oikeasti a-s-k-e-l k-e-r-r-a-l-l-a-a-n. Ainossakin näkyi, miten muutama ratsastaja käytti jalkoja hevosen kyljessä, vaikka edelleen Cornille pyysi vain hidastamaan. Miksi painaa kaasua, jos tehtävä on hidastaa? Ei se ole vaarallista, vaikka hevonen pysähtyisi. Itse asiassa moni niin tekeekin, koska tunne siitä, että ratsastaja yhtäkkiä pysäyttääkin istuntansa on hevosen mielestä outo. Oikeastaan pysähtyessään hevonen reagoi oikeaan suuntaan, vaikkei se olekaan lopullinen oikea vastaus ratsastajan esittämään kysymykseen. Se on kuitenkin jo aika hyvä alkuarvaus, josta voi lähteä iteroimaan kohti oikeaa lopputulosta. Silloin pyydetän rauhallisesti hevosta uudestaan liikkeelle, tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Usein seuraava vaihe on jos jonkinlainen vaappuminen puolelta toiselle, horjahtelu eteen-taakse-suunnassa jne. Kaikki se täytyy vain antaa hevosen itse käydä läpi, korjailematta liikaa, vain odottaa. Temperamenttisemmat hevoset voivat alkaa tässä vaiheessa turhautua ja esitellä vaikka minkälaisia muuveja, mutta kaikki se pitää antaa mennä vähän kuin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos (edellyttäen tietysti, että tilanne pysyy kaikkien kannalta turvallisena). Valinnan vapaus voi hevosesta tuntua turvattomuudelta, mutta minusta hevosen täytyy antaa käydä henkinen prosessi päässään läpi, puuttumatta siihen liikaa. Onhan se ihmistenkin kanssa nähty, että mikä tahansa muutos aiheuttaa ensin eri asteista vastustusta ja epävarmuutta. Tällaiset elämän pienet "kriisit" ovat kuitenkin niitä kohtia, jolloin meissä tapahtuu suurimmat muutokset. Jos hevosen haparointia alkaa liiaksi korjailla, ei hevonen ikinä opi itse ratkaisemaan tehtävää, vaan se edelleen luottaa siihen, että ratsastaja kertoo sille mitä sen pitää missäkin tilanteessa tehdä. Osa ihmisistä pelästyy hevosten välillä voimakkaitakin reaktioita, ja he pitävät tätä jopa julmana toimintatapana. Eläinten koulutuksessa pitäisi aina ja kaikessa välttää stressiä ja jännitystä, vain rento mieli voi vastaanottaa uutta. Olen hyvin pitkälti tästä samaa mieltä, mutta nyt ihan oikeasti käsi sydämmelle; nyt puhutaan kuitenkin aika turvallisesta "kriisistä" hevosen elämässä. Tehtävä on edelleen vain hidastaa käyntiä, ja tehtävänanto esitetään niinkin hienovaraisella tavalla kuin ratsastajan omaa istuntaa vakauttamalla. Vähän kuin curling-vanhemmuus, ratsastaja ei voi tehdä kaikkea hevosen puolesta, ja tämän oivaltaakseen hevosen täytyy käydä prosessi itse läpi. Kun se sen kerran (tai pari) mahdollisen kiukuttelun jälkeen ymmärtää, hevonen kyllä rentoutuu, ja väitän, että niidenkin päässä tapahtuu tässä vaiheessa aika isoja, positiivisia asioita. Koko ratsastukseen saa ihan uuden ulottuvuuden, ja todellinen vuoropuhelu voi alkaa. Ja tämä on monesti myös ratsastajalle sellainen silmät avaava kokemus, että olen kerran jos toisenkin nähnyt ratsastajan liikuttuvan kyyneliin asti.

Kun hevonen (ja/tai ratsastaja) on päässyt alkujärkytyksen yli, ja ymmärtänyt, että jaahas, tässä pitääkin kävellä ihan hitaasti, astuvat kuvaan fyysisemmät vaikutukset. Ensimmäinen niistä on tasapainon ylläpitäminen. Ihan kuten polkupyörällä ajaessa, hevoselle on helpompaa liikkua ratsastajan kanssa ripeästi eteenpäin kuin kannatella taakkaa hitaassa vauhdissa. Sanonta "vauhti korjaa virheet" pitäisi oikeastaan olla "vauhti peittää virheet". Kun vauhti otetaan pois, täytyy tasapaino löytää uudella tavalla. Erinäisen hoippumisen ja horjumisen jälkeen hevonen joutuu aktivoimaan ihan uusia lihaksia kehossaan pystyäkseen kävelemään suoraan eteenpäin. Nämä ovat juuri niitä lihaksia, joita me haluammekin aktivoida! Hidastaminen on oikeastaan ainoa keino päästä niihin käsiksi. Toinen tärkeä SOMin nerokkuus piileekin juuri siinä, että ratsastajan täytyy keksiä keinot aktivoida haluamiaan lihaksia ja lihasryhmiä hevosen kehossa, asettamalla sille sopivia tehtäviä ja ohjailemalla sitten hevosen ajatusprosessia tehtävän ratkaisussa. Kokoaminen on hevosen tapa tasapainottaa kehoaan ratsastajan alla, ja hidastaminen on ensimmäinen ja välttämätön vaihe kokoamisen opettamisessa.

Seuraavassa vaiheessa päästäänkin jo hienosäätämään itse liikettä ja asentoa. Kun vauhti on minimoitu, on sekä hevosella että ratsastajalla aikaa ajatella ja asetella kehoaan kaikessa rauhassa. Selän asennon, taivutuksen, jalkojen liikesuuntien jne. säätelemistä voi harjoitella ihan kaikessa rauhassa hitaassa vauhdissa. Tosin musta tuntuu, että tämä on usein tärkeämpää nimenomaan ratsastajalle. Meillä ihmisillä kun on tapana ylianalysoida asioita ja tehdä yksinkertaisestakin monimutkaista, joten pilkkomalla tehtävää pieniin kokonaisuuksiin ja käyttämällä niiden pureskeluun aikaa, saamme omaan kehoomme myös tuntemuksen siitä, miltä oikean liikkeen pitäisi tuntua. Sen jälkeen saman tunteen saaminen isommassa vauhdissa (esim. ravissa) on huomattavasti helpompaa. Täytyy nimittäin huomioida, että moni liike on hevosen kannalta helpompi suorittaa ravissa kuin käynnissä. Ravi on kaksitahtinen, rytmikäs askellaji, jossa ristikkäiset jalat liikkuvat yhtaikaa pienentäen sivusuuntaista kehon liikettä. Käynnissä kaikki jalat liikkuvat eri tahtiin, joten lateraalisia voimia on paljon enemmän (vaikka toki pienempi vauhti auttaa voimien hallintaa). Käynnissä suoritetut liikkeet ovat hevosen liikemekaniikan kannalta usein monimutkaisempia kuin vastaavat tehtävät ravissa. Ratsastajalle oman kehon hallinta on käynnissä toki huomattavasti helpompaa. Siksi tehtävät yleensä käydään läpi ensin käynnissä, mutta varsinainen harjoittelu tehdään mieluummin ravissa. Hitaassa sellaisessa!

Miksi tämä sitten on niin vaikeaa? Olen aiemminkin jo useassa yhteydessä maininnut, miten hevosen jalkojen vauhti ja selän jännitys ovat suorassa yhteydessä toisiinsa. Jännitys lisää jalkojen vauhtia, ja vauhdin lisääminen aiheuttaa selässä jännitystä. Jos siis hevonen kokee tilanteen kovin jännittäväksi, sen on vaikea hidastaa. Onko se sitten syy olla pyytämättä hidasta käyntiä? Pitääkö vaikeita asioita välttää? Minusta ei. Hidastaminen täytyy vain tehdä riittävän hienovaraisesti, ja antaa hevoselle riittävästi aikaa sopeutua tilanteeseen. Hidastamista voi käyttää jopa keinona rauhoittaa hevosta, erityisesti silloin, kun harjoitus on hevoselle jo tuttu. Hidastaminen saa sen mielen tyyntymään, ja se on hyvä tapa suunnata hevosen huomio ratsastajaan ja käsillä olevaan tehtävään ympäristön häiriöistä huolimatta. Toimii ainakin Willin kanssa (ööö, yleensä...) Tietysti jännitystä selässä voi aiheuttaa kipu, jota suojellakseen hevonen jännittää selkälihaksensa. Tämä pitää sulkea pois ennen kuin tehtävää lähdetään tekemään.

Psykologiset tekijät vaikuttavat sekä hevoseen että ratsastajaan. Erityisesti yleisön edessä paine onnistua voi olla suuri, ja vaikuttaa ratsastajan korvien väliin. Jos luottamus valmentajaan ja hänen metodeihinsa ei ole täysin 100%, on vaikeaa heittäytyä ja suorittaa tehtävää, kun koko aiemman elämän aikana meidän päähän on taottu mantraa aktiivisuudesta, eteenpäinpyrkimyksestä, takaa eteen jne. Kyllähän sen jokainen tietää, miten vaikeaa on totella ohjeita, jotka ovat ristiriidassa omien arvojen ja käsitysten kanssa. Valitettavasti vain tämäkin on tehtävä, joka puolittain tehtynä ei johda mihinkään. Muutaman ratsukon kohdalla minulle jäi tunne, että jos ratsastaja vain olisi uskaltanut hidastaa vielä enemmän, olisi lamppu voinut syttyä sekä hevosen että ratsastajan päässä. Nyt yleisöön välittyi kuva, että sekä ratsastaja että hevonen vain turhautuivat tai ainakin jäivät hämmennyksen tilaan.

Sitten täytyy muistaa, että hitaassa vauhdissa tasapainon ylläpitäminen ON vaativa tehtävä. Pitää siis olla armollinen sekä itseään että hevosta kohtaan. Pitää pyytää tarpeeksi, mutta ei liikaa, eikä liian pitkään. Mikä on liikaa ja mikä liian vähän, sen balanssin löytäminen onkin sitten oma taiteen lajinsa, ja siinä ratsastajan täytyy vain luottaaa joko omaan tai valmentajan intuitioon. Mutta, kun tehtävä on tuttu, toimii hidastaminen myös erittäin hyvänä testinä; jos hidastaminen pelkällä istunnalla onnistuu ilman hoippumista, ilman ohjien painetta, on saavutettu ns. true selfcarriage, jonka pitäisi olla ratsastuksen yksi tavoitteista. Tätä voisi verrata siihen, kun balettitanssija nousee puolivarpailta varpaan kärjille ja irrottaa otteen tangosta. Vaativa tehtävä, mutta onnistuessaan se kertoo jo erittäin hyvästä kehon kontrollista. Tasapainosta hitaassa vauhdissa voidaan turvallisesti lisätä voimaa ja liikelaajuutta. Tätä tasapainon ylläpitämistä olen Willin kanssa nyt vähän alkanut testailla. Yksi tai kaksi hyvää hidasta askelta tulee silloin tällöin, ja se riittää toipilaalle tällä hetkellä. Lihasten hermotus alkaa taas toimia, vaikka sairasloma onkin varmasti verottanut lihasten voimaa.

Pystytkö nousemaan puolivarpailta varpaan kärjille pyllähtämättä nurin? Pystyykö hevosesi? Kuva lainattu osoitteesta http://precilianhawa.deviantart.com

How to get your horse on the bit?!

Ajattelin tarttua tällaiseen helppoon ja simppeliin aiheeseen tällä kertaa... :D

Laitapa tuo otsikon lause vaikka googlen tai youtuben hakukenttään, niin ah, minkä ahdistuksen sitä voikaan itselleen kehittää... Löytyy esim. kokonainen sarja videoita, joissa itseään GP-ratsastajaksi tituleeraava henkilö kertoo, miten hevonen kuin hevonen ratsastetaan peräänantoon. Step one, step two, ja niin edelleen. Ensin jalat kiinni hevosen kylkiin, sitten otetaan ulko-ohja napakalle tuntumalle ja lopuksi aletaan irrottelemaan sisäohjalla. Irrottelemaan mitä? Puolipidäte-puolipidäte-puolipidäte on mantra, jota hoetaan ratsastajalle ja samalla ahdistellaan hevosta jatkuvalla kuolaimen liikuttelulla. Ei hetken rauhaa, ettei hevonen vaan vahingossakaan unohda, että sillä on ratsastaja selässä (miten todennäköistä on, että tämä olisi edes mahdollista...?) Toinen mantra on jalat-jalat-jalat, ja että taivas aukeaa, kunhan saadaan hevosen takajalat töihin. Heti perään muistetaan kuitenkin sanoa, että aina pitää myödätä ja olla hiljaa, kun hevonen reagoi. Paitsi että koko ajan pitää olla tekemässä lisää niitä puolipidätteitä, eikä niitä voi tehdä, jos ei samalla ratsastaja jalalla. Löytyy myös lukuisia klippejä, joissa nimekkäät valmentajat ja ratsastajat kertovat omat vinkkinsä ja harjoituksensa. "Näin ratsastat hevosta, joka painaa kädelle." "Kuusi harjoitusta, joilla saat hevosestasi notkean." Jos resepti ei toimi, niin ratsastaja tekee jotain väärin. Todennäköisesti ei tee tarpeeksi puolipidätteitä. Tai käytä tarpeeksi jalkaa. Näin täytyy olla, koska konseptissa ei ole mitään vikaa. Et vaan osaa toteuttaa sitä. (En muuten todellakaan aio linkata tähän niitä videoita, löydätte ne halutessanne kyllä itsekin.)

Sitten löytyy koulukuntaa, jonka mukaan avain paratiisiin löytyy eteen-alas-ratsastuksesta. Kunhan hevosen pää saadaan alas, niin samalla sen selkä nousee ylös. Ihan kuin hevonen olisi kiikkulauta. Samalla hevosen pitää astua takajaloilla syvälle rungon alle, koska *takajalkahan on luonnollisesti se, joka nosta hevosen etuosaa (*sarkasmia). Koota ei saa, se rikkoo hevosen. Muistetaan mainita biomekaniikka. Jos ulko-ohja-sisäohja-puolidäte-jalat-klaani vetoaa siihen, että et tee tarpeeksi puolipidätteitä/käytä tarpeeksi jalkaa, niin eteen-alas-jengi puolustautuu sillä, että et ratsasta eteen-alas oikein, jos homma ei toimi. Tässä päästään toki astetta lähemmäs totuutta sikäli, että muistetaan jo mainita hevosen selkä, joka pitää saada ylös, mutta edelleen ongelmaa lähestytään hyvin mekaanisesta näkökulmasta. Toisaalta sama mekanistinen logiikka katoaa täysin, kun väitetään takajalkojen nostavan hevosen etuosaa. Tähän edelleen uskovia kehotan palaamaan peruskoulun fysiikan pariin ja tutustumaan esim. käsitteisiin voima, momentti, tukivarsi ja työ.

Näitä ohjeita kun oikein kuuntelee ja alkaa miettiä, mitä niissä sanotaan, niin ne alkavat kuulostaa pikkuhiljaa yhä järjettömämmiltä. Ihan todellako kuolaimen jatkuva heiluttelu suussa saa hevosen luottavaiselle ja tasaiselle tuntumalle? Ja kunhan ensin pidät napakasti  kiinni ulko-ohjasta ja "tarjoat raamin" jossa hevosen tulee kulkea, niin kyllä itsepäisinkin eläin lopulta tajuaa muuttua höyhenenkevyeksi? Onko kukaan muistanut kertoa tätä hevosille?! Kaiken lisäksi nämä "tee-näin-ja-näin"-ohjeet aliarvioivat karkeasti sekä ratsastajia että hevosia ajattelevina, tuntevina yksilöinä. Ikään kuin hevonen olisi yksinkertainen kone, joka toimii aina tietyllä kaavalla. Ja jos ei toimi, ratsastajan täytyy tehdä jotain väärin. Biomekaniikka on muotisana, jonka tarkoitus on kertoa kuulijalle, että tämä on jotain hienoa ja vaikeaa, etkä siksi ymmärrä mistä puhutaan. No, itsehän pauhaan täällä suu vaahdossa ja näppis sauhuten biomekaniikasta vähän väliä, mutta sitä ei saa käyttää suojakilpenä kaikkea krittiikiä vastaan, eikä sen varjolla voi selittää ihan mitä tahansa puuppaa. Toki hevosta voi tiettyyn pisteeseen asti ajatella puhtaasti mekaanisena kokonaisuutena, jonka täytyy noudattaa normaaleja fysiikan lakeja, mutta pitää muistaa kunnioittaa sitä, miten monimutkainen kone hevonen on. Sen kaula ei ole vipu, jota kääntämällä selkä ponnahtaa ylös.

Kiljun riemusta ja hurraan aina kun näen tutkimuksia, joissa yritetään selvittää mysteerisen koneen nimeltä hevonen toimintaa. Varsinkin, jos tutkimuksessa on käytetty jotain todellisia kuvantamismenetelmiä ja fysikaalisia mittauksia. Selkää voidaan kuvata röntgenillä hevosen seistessä paikallaan ja manipuloida asentoa (päätä ylös tai alas, nostetaan selkää mahan alta, pyöristetään peppua refleksipisteistä jne.). Kuvat paljastavat, miten okahaarakkeet selässä saadaan erkanemaan toisistaan. Mikään näistä tutkimustilanteista ei kuitenkaan vastaa suoraan sitä, mitä tapahtuu hevosen liikkuessa. Niin kauan kun meillä ei ole käytössä ratsastuskentän kokoista 4D-magneettikuvauslaitteistoa, mikään laite ei kerro koko totuutta hevosen liikkumisesta ratsastajan alla. Tutkimustulosten ymmärtäminen ja soveltaminen käytäntöön on ihan oma taiteenlajinsa.

Hevonen on psykofyysinen kokonaisuus, joka reagoi yksilöllisesti, päivästä ja tilanteesta riippuen eri tavalla. Ajatus, että hevonen kyllä tekee oikein jos ratsastaja osaa pyytää oikein on herttainen, mutta kovin naiivi. Ei hevonenkaan ole täydellinen, ja niillekin pitää antaa lupa tehdä virheitä. Hevosen historia, aiemmat kokemukset, sen hetkinen fyysinen ja psyykkinen tila, kaikki vaikuttavat. Kaikki hevosen vinoudet ja jäykkyydet ovat hevosen mielessä ns. normaali tila, ja siitä poikkeaminen vaatii aina jonkinasteisia ponnistuksia. Ihan kuten ratsastajan istuntaa korjatessa totutun asennon muuttaminen tuntuu hevosestakin aluksi hullulta, vaikka kyseessä olisi kuinka virheellisen asennon korjaaminen oikeammaksi. Oikea asento muuttu normaaliksi vasta ajan kanssa, kun lihaksisto ja hermosto sopeutuu muuttuneeseen tilanteeseen. Hevosella ei ole myöskään mitään käsitystä siitä, mikä on oikea asento kantaa ratsastajaa tai luontaisesti tarvetta hakeutua siihen asentoon, ratsastajan kantaminen on sille aina luonnotonta.

Nyt kun olen dissannut kaikkien muiden tarjoamat ohjeet ja neuvot, niin kai sitä pitää kertoa oma (pettämätön!) resepti saada hevonen kulkemaan peräänannossa. Toimii aina, tai rahat takaisin! Näin helppoa se on:

1. Opiskele teoriaa, hevosen anatomiaa, biomekaniikkaa, etologiaa, oppimispsykologiaa jne. Kaikkea mahdollista mikä auttaa ymmärtämään miten hevonen toimii. Miten voit päästä maaliin, jos et tiedä tarkalleen, mitä tavoittelet? Suhtaudu kuitenkin kaikkeen tietoon kriittisesti, älä usko auktoriteettejä sokeasti. Vaadi selityksiä.

2. Varmista, että hevonen on riittävän terve ja kivuton, jotta sillä on fyysiset mahdollisuudet suoriutua sille asetetuista tehtävistä. Tarkista myös varusteiden sopivuus.

3. Luo tilanne, jossa hevonen voi olla tyyni, rauhallinen ja kuunnella ratsastajaa. Oma mielentilasi on yksi tärkeimmistä tekijöistä tämän saavuttamiseksi.

4. Kuuntele ja analysoi mitä hevonen juuri tällä hetkellä kertoo. Mihin suuntaan sen mieli ja keho on menossa? Kehitä omaa "perstuntumaa" ja vartalonhallintaa.

5. Ja sitten se ainoa konkreettisempi ohje; kulje itse "peräänannossa", kannatellen omaa kehoasi, tasapainossa. Kutsu hevonen mukaan, ja ohjaile sen mieltä ja kehoa lempeästi oikeaan suuntaan. Et voi väkisin viedä hevosta minnekään, mutta säätelemällä oman selän asentoa, keskikehon jäntevyyttä, lonkkien ja lantion asentoa, reisiä, pohkeita, kuolaintuntumaa jne. voit auttaa hevosta löytämään oikean asennon. Luojan kiitos hevoset ovat luontaisesti lempeitä, uteliaita ja hyväntahtoisia laumaeläimiä. Niille on hyvin luontaista seurata ja peilata ratsastajan kehoa, jos ne vaan saavat siihen tilaisuuden.

P niinkuin Pönttö. Mutta miksei se ole peräänannossa?!

P.S, Löysin onneksi yhden kelvollisenkin videon! Mary Wanless, you are my hero! 

The Truth. According to who...?

...vai whom? Whom cares!

(Hmm, jostain syystä olen tykästynyt englannin käyttöön otsikoinnissa. Moni asia on niin paljon nasevampi ilmaista englanniksi. Joten karhu kanssani.)

No, asiaan. Meninpä tuossa taannoin keväällä kommentoimaan erästä keskustelua naamakirjan "kuolaimetta, kengättä, kannuksetta"-ryhmässä. Siitähän meinasi soppa syntyä. Yhden ihanne on toisen kauhukuva. Keskustelun aiheena oli video, jossa Philippe Karl ratsasti yli kaksikymppisellä Odinillaan pelkkä kankiohja kädessä, suorittaen erinäisiä kouluratsastusliikkeitä. Menemättä sen tarkemmin videon sisältöön, kommentit vaihtelivat laidasta laitaan. Toisten mielestä video oli "karseeta katottavaa" (suora sitaatti), ja hevosparka viuhtoi hermostuneesti hännällään, kun ratsastaja nyppi sitä rajusti kankiohjasta ylöspäin ja kaiveli samalla pitkillä kannuksilla kylkiin. Toisten mielestä hevonen liikkui iloisesti ja korrektisti itseään kantaen, ja he kehuivat ratsastajan kevyttä tuntumaa. Minusta videolla liikkui tyytyväinen ja korrektisti ratsastettu sekä koulutettu hevonen, jonka hännän heilautuksista voisi arvailla, että sille esim. laukanvaihto vasemmasta oikealle saattoi olla vaikeampaa kuin toiseen suuntaan, mutta että siitä huolimatta se suoritti tehtävät hyvin ja hyvässä tasapainossa. Yritin löytä videota Youtubesta, mutta en onnistunut. Jos jotain kiinnostaa, sen varmaan löytää tuolta "kkk"-ryhmän sivuilta kun hiukan kaivelee taaksepäin. Vähän sen jälkeen osallistuin toiseen, erittäin hyvään ja vilkkaaseen keskusteluun toisessa FB-ryhmässä liittyen hevosen biomekaniikkaan, koulukseen jne., ja tämä keskustelu oli taas (enimmäkseen) erittäin miellyttävää seurattavaa. Tosin aina porukkaan mahtuu vähintään yksi inttäjä, joka ei hallitse keskustelun etikettiä tai ei muuten osaa ottaa muiden keskustelijoiden vasta-argumentteja kuuleviin korviinsa. Inttäjä vaan jatkaa oman agendansa jauhamista, vaikka muut keskustelijat puhuisivat ihan muista asioista. Nämä molemmat keskusteluketjut saivat minut taas jälleen kerran pohtimaan sitä, miten erilaisia totuuksia hevosmaailmasta löytyy.

Törmäsin jokin aika sitten todella oivaltavaan artikkeliin netissä. Otsikko kuului: "No, it's not your opinion. You're just wrong." Miten naulan kantaan sanottu! Miten (raivostuttavan) usein ihmiset kuittaavat vasta-argumentit aloittamalla oman argumenttinsa "minun mielestäni..."-fraasilla. On toki asioita, jotka ovat puhtaasti mielipidekysymyksiä, mutta myös paljon uskomuksia ja virheellisiä käsityksiä, joita ihmiset jääräpäisesti puolustavat "mielipiteinään". Artikkelissa esitettiin kaksi hyvin validia kysymystä, joita olisi kaikkien hyvä välillä pohtia:

1. Onko kyseessä todella mielipide? (Artikkelissa annettiin muutama kriteeri, joiden täytyy toteutua)
2. Jos kyseesssä on mielide, kuinka perusteltu se on, ja miksi olen tätä mieltä?

Mielipiteillä ja uskomuksilla on vissi ero. Mielipiteen totuusarvo määräytyy kunkin omassa päässä, siitä on vaikea kiistellä. Maksalaatikko maistuu pahalta. Mielipide. Totta, minun päässäni. Mutta uskomuksille täytyisi löytyä jonkinlainen ulkoinen referenssi, joiden pohjalta niiden todenperäisyyttä voi arvioida. Vaikka sinä uskot kuinka lujasti, ei se takaa, että olet oikeassa. Vaikka huutaisit omaa näkemystäsi kovempaa kuin muut, ei se tee siitä totta. Vaikka tuhannet tai jopa miljoonat olisivat kanssasi samaa mieltä, ei sekään takaa, että olet oikeassa. Toki jossain määrin se saattaa lisätä todennäköisyyttä, mutta ei sinällään ole tae totuudesta. Totuudesta kun ei voi äänestää. Tai huutaa kilpaa.

Ratsastusmaailma on täynnä uskomuksia, vanhoja käytäntöjä ja tapoja. Ja mielipiteitä. Usein kysymykseen "miksi" vastaukseksi saa "no siksi", "no se nyt vaan on niin" tai oma henkilökohtainen inhokkini, "näin on aina ennenkin tehty". Nuorenahan sitä uskoi mukisematta mitä ihmeellisimmät selitykset, ja harvoin tuli edes kysyttyä miksi. Sitä vaan tehtiin niin kuin käskettiin ja matkittiin esikuvia kyseenalaistamatta mitään. Nykyään olen tullut huomattavan kriittiseksi, eikä (lähes) mikään asema, titteli tai nimi pelkästään riitä vakuuttamaan minua. En tietenkään voi väittää olevani täysin immuuni tälle, ja jos Carl Hester väittää jotain, niin olen lähtökohtaisesti valmiimpi ainakin pohtimaan hänen totuuttaan kuin nimettömien nettiviisaiden julistusta. (On muuten asioita, joista olen eri mieltä kuin herra Hester.)

Miksi sitten ihmiset jaksavat kiistellä asioista, vaikka ovat ilmiselvästi (siis SINUN mielestäsi!) väärässä? Eivätkö ne tajua sitä? Miten ihmeessä ne eivät tajua? Miltä tuntuu olla väärässä? Näitä kysymyksiä on pohtinut “wrongologisti” Kathryn Schulz kirjassaan Being Wrong: Adventures in the Margin of Error sekä TED-puheessaan. Spoilaan seuraavassa hiukan juttua, joten jos haluat ensin kuunnella puheen, lopeta lukeminen tähän, ja palaa tekstiini myöhemmin. 

Willi ja Vera

"Being wrong feels like being right". Niin totta! Se, kun tajuat olevasi väärässä, tuntuu nöyryyttävältä, nololta, ärsyttävältä jne., mutta itsessään väärässä oleminen ei tunnu miltään. Jos et tiedä olevasi väärässä, kuvittelet olevasi oikeassa. Tuntuu ihan tyhmältä kirjoittaa näin itsestäänselviä asioita, mutta niinhän se on. Vertaus sarjakuvan Kelju K. Kojoottiin, joka säntää maantiekiitäjän perässä kielekkeen yli, ja jatkaa vielä juoksuaan ilmassa, kunnes tajuaa, että maa katosi jo alta, on harvinaisen osuva. Harva meistä kai haluaa olla väärässä. Ihmisillä on tapana toimia (mikäli resurssit sen sallivat) omien totuus- ja moraalikäsitystensä ohjaamina, uskoen, että heidän toimintansa on oikea tapa. Ja vaikkei sitä ääneen uskaltaisi tunnustaakaan, aika ajoin takaraivoon hiipii ajatus, että oma tapa on se ainoa oikea tapa. Muulla tavoin toimivat ihmiset ovat siis jollain tavalla väärässä, tai ainakin vähemmän oikeassa. Myönnän, syyllistyn tähän itsekin aika ajoin. Omaa toimintaa kohtaan on niin paljon vaikeampaa olla kriittinen kuin toisten touhuja kohtaan. Omat ajatukset ovat muka jotenkin arvokkaampia, fiksumpia ja ennen kaikkea oikeampia kuin toisin ajattelevien ja toimivien ihmisten. Sivistyneet ihmiset voivat kuitenkin olla asioista eri mieltä menemättä henkilökohtaisuuksiin ja toimia sulassa sovussa samassa yhteisössä, esim. tallilla.

Molemmille lukijoilleni on varmasti käynyt selväksi, että olen (lievästi sanottuna! :D ) innostunut tästä Science of Motion-jutusta. Siitä ollaan montaa mieltä, ja ainakin totuus.netin (lue: hevostalli.netin) mukaan menetelmä on itse saatanasta (tai vaihtoehtoisesti nössöjen tätien tapa tappaa hevosen luontainen eteenpäinpyrkimys, kun eivät ne muuten uskalla ratsastaa nykyaikaisilla, vireillä jalostusoreillaan...).Olen jo aikaa sitten lakannut murehtimasta sitä, mitä muut meidän touhuista ajattelevat, joten en vaivaa asialla päätäni yleensä sen suuremmin. Tämä menetelmä on minulle tarjonnut ainakin toistaiseksi parhaat argumentit teoriapuolella ja toimivat työkalut käytännössä. Olenko oikeassa vai väärässä tässä, kuka tietää?! Aika mahdollisesti näyttää, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen vielä suht tukevasti kovalla maaperällä. Beep-beep!

Kojootti ja hänen maantiekiitäjänsä etsimässä kouluratsastuksen syvintä olemusta. Kuva: Joanna Kultanen