How to get your horse on the bit?!

Ajattelin tarttua tällaiseen helppoon ja simppeliin aiheeseen tällä kertaa... :D

Laitapa tuo otsikon lause vaikka googlen tai youtuben hakukenttään, niin ah, minkä ahdistuksen sitä voikaan itselleen kehittää... Löytyy esim. kokonainen sarja videoita, joissa itseään GP-ratsastajaksi tituleeraava henkilö kertoo, miten hevonen kuin hevonen ratsastetaan peräänantoon. Step one, step two, ja niin edelleen. Ensin jalat kiinni hevosen kylkiin, sitten otetaan ulko-ohja napakalle tuntumalle ja lopuksi aletaan irrottelemaan sisäohjalla. Irrottelemaan mitä? Puolipidäte-puolipidäte-puolipidäte on mantra, jota hoetaan ratsastajalle ja samalla ahdistellaan hevosta jatkuvalla kuolaimen liikuttelulla. Ei hetken rauhaa, ettei hevonen vaan vahingossakaan unohda, että sillä on ratsastaja selässä (miten todennäköistä on, että tämä olisi edes mahdollista...?) Toinen mantra on jalat-jalat-jalat, ja että taivas aukeaa, kunhan saadaan hevosen takajalat töihin. Heti perään muistetaan kuitenkin sanoa, että aina pitää myödätä ja olla hiljaa, kun hevonen reagoi. Paitsi että koko ajan pitää olla tekemässä lisää niitä puolipidätteitä, eikä niitä voi tehdä, jos ei samalla ratsastaja jalalla. Löytyy myös lukuisia klippejä, joissa nimekkäät valmentajat ja ratsastajat kertovat omat vinkkinsä ja harjoituksensa. "Näin ratsastat hevosta, joka painaa kädelle." "Kuusi harjoitusta, joilla saat hevosestasi notkean." Jos resepti ei toimi, niin ratsastaja tekee jotain väärin. Todennäköisesti ei tee tarpeeksi puolipidätteitä. Tai käytä tarpeeksi jalkaa. Näin täytyy olla, koska konseptissa ei ole mitään vikaa. Et vaan osaa toteuttaa sitä. (En muuten todellakaan aio linkata tähän niitä videoita, löydätte ne halutessanne kyllä itsekin.)

Sitten löytyy koulukuntaa, jonka mukaan avain paratiisiin löytyy eteen-alas-ratsastuksesta. Kunhan hevosen pää saadaan alas, niin samalla sen selkä nousee ylös. Ihan kuin hevonen olisi kiikkulauta. Samalla hevosen pitää astua takajaloilla syvälle rungon alle, koska *takajalkahan on luonnollisesti se, joka nosta hevosen etuosaa (*sarkasmia). Koota ei saa, se rikkoo hevosen. Muistetaan mainita biomekaniikka. Jos ulko-ohja-sisäohja-puolidäte-jalat-klaani vetoaa siihen, että et tee tarpeeksi puolipidätteitä/käytä tarpeeksi jalkaa, niin eteen-alas-jengi puolustautuu sillä, että et ratsasta eteen-alas oikein, jos homma ei toimi. Tässä päästään toki astetta lähemmäs totuutta sikäli, että muistetaan jo mainita hevosen selkä, joka pitää saada ylös, mutta edelleen ongelmaa lähestytään hyvin mekaanisesta näkökulmasta. Toisaalta sama mekanistinen logiikka katoaa täysin, kun väitetään takajalkojen nostavan hevosen etuosaa. Tähän edelleen uskovia kehotan palaamaan peruskoulun fysiikan pariin ja tutustumaan esim. käsitteisiin voima, momentti, tukivarsi ja työ.

Näitä ohjeita kun oikein kuuntelee ja alkaa miettiä, mitä niissä sanotaan, niin ne alkavat kuulostaa pikkuhiljaa yhä järjettömämmiltä. Ihan todellako kuolaimen jatkuva heiluttelu suussa saa hevosen luottavaiselle ja tasaiselle tuntumalle? Ja kunhan ensin pidät napakasti  kiinni ulko-ohjasta ja "tarjoat raamin" jossa hevosen tulee kulkea, niin kyllä itsepäisinkin eläin lopulta tajuaa muuttua höyhenenkevyeksi? Onko kukaan muistanut kertoa tätä hevosille?! Kaiken lisäksi nämä "tee-näin-ja-näin"-ohjeet aliarvioivat karkeasti sekä ratsastajia että hevosia ajattelevina, tuntevina yksilöinä. Ikään kuin hevonen olisi yksinkertainen kone, joka toimii aina tietyllä kaavalla. Ja jos ei toimi, ratsastajan täytyy tehdä jotain väärin. Biomekaniikka on muotisana, jonka tarkoitus on kertoa kuulijalle, että tämä on jotain hienoa ja vaikeaa, etkä siksi ymmärrä mistä puhutaan. No, itsehän pauhaan täällä suu vaahdossa ja näppis sauhuten biomekaniikasta vähän väliä, mutta sitä ei saa käyttää suojakilpenä kaikkea krittiikiä vastaan, eikä sen varjolla voi selittää ihan mitä tahansa puuppaa. Toki hevosta voi tiettyyn pisteeseen asti ajatella puhtaasti mekaanisena kokonaisuutena, jonka täytyy noudattaa normaaleja fysiikan lakeja, mutta pitää muistaa kunnioittaa sitä, miten monimutkainen kone hevonen on. Sen kaula ei ole vipu, jota kääntämällä selkä ponnahtaa ylös.

Kiljun riemusta ja hurraan aina kun näen tutkimuksia, joissa yritetään selvittää mysteerisen koneen nimeltä hevonen toimintaa. Varsinkin, jos tutkimuksessa on käytetty jotain todellisia kuvantamismenetelmiä ja fysikaalisia mittauksia. Selkää voidaan kuvata röntgenillä hevosen seistessä paikallaan ja manipuloida asentoa (päätä ylös tai alas, nostetaan selkää mahan alta, pyöristetään peppua refleksipisteistä jne.). Kuvat paljastavat, miten okahaarakkeet selässä saadaan erkanemaan toisistaan. Mikään näistä tutkimustilanteista ei kuitenkaan vastaa suoraan sitä, mitä tapahtuu hevosen liikkuessa. Niin kauan kun meillä ei ole käytössä ratsastuskentän kokoista 4D-magneettikuvauslaitteistoa, mikään laite ei kerro koko totuutta hevosen liikkumisesta ratsastajan alla. Tutkimustulosten ymmärtäminen ja soveltaminen käytäntöön on ihan oma taiteenlajinsa.

Hevonen on psykofyysinen kokonaisuus, joka reagoi yksilöllisesti, päivästä ja tilanteesta riippuen eri tavalla. Ajatus, että hevonen kyllä tekee oikein jos ratsastaja osaa pyytää oikein on herttainen, mutta kovin naiivi. Ei hevonenkaan ole täydellinen, ja niillekin pitää antaa lupa tehdä virheitä. Hevosen historia, aiemmat kokemukset, sen hetkinen fyysinen ja psyykkinen tila, kaikki vaikuttavat. Kaikki hevosen vinoudet ja jäykkyydet ovat hevosen mielessä ns. normaali tila, ja siitä poikkeaminen vaatii aina jonkinasteisia ponnistuksia. Ihan kuten ratsastajan istuntaa korjatessa totutun asennon muuttaminen tuntuu hevosestakin aluksi hullulta, vaikka kyseessä olisi kuinka virheellisen asennon korjaaminen oikeammaksi. Oikea asento muuttu normaaliksi vasta ajan kanssa, kun lihaksisto ja hermosto sopeutuu muuttuneeseen tilanteeseen. Hevosella ei ole myöskään mitään käsitystä siitä, mikä on oikea asento kantaa ratsastajaa tai luontaisesti tarvetta hakeutua siihen asentoon, ratsastajan kantaminen on sille aina luonnotonta.

Nyt kun olen dissannut kaikkien muiden tarjoamat ohjeet ja neuvot, niin kai sitä pitää kertoa oma (pettämätön!) resepti saada hevonen kulkemaan peräänannossa. Toimii aina, tai rahat takaisin! Näin helppoa se on:

1. Opiskele teoriaa, hevosen anatomiaa, biomekaniikkaa, etologiaa, oppimispsykologiaa jne. Kaikkea mahdollista mikä auttaa ymmärtämään miten hevonen toimii. Miten voit päästä maaliin, jos et tiedä tarkalleen, mitä tavoittelet? Suhtaudu kuitenkin kaikkeen tietoon kriittisesti, älä usko auktoriteettejä sokeasti. Vaadi selityksiä.

2. Varmista, että hevonen on riittävän terve ja kivuton, jotta sillä on fyysiset mahdollisuudet suoriutua sille asetetuista tehtävistä. Tarkista myös varusteiden sopivuus.

3. Luo tilanne, jossa hevonen voi olla tyyni, rauhallinen ja kuunnella ratsastajaa. Oma mielentilasi on yksi tärkeimmistä tekijöistä tämän saavuttamiseksi.

4. Kuuntele ja analysoi mitä hevonen juuri tällä hetkellä kertoo. Mihin suuntaan sen mieli ja keho on menossa? Kehitä omaa "perstuntumaa" ja vartalonhallintaa.

5. Ja sitten se ainoa konkreettisempi ohje; kulje itse "peräänannossa", kannatellen omaa kehoasi, tasapainossa. Kutsu hevonen mukaan, ja ohjaile sen mieltä ja kehoa lempeästi oikeaan suuntaan. Et voi väkisin viedä hevosta minnekään, mutta säätelemällä oman selän asentoa, keskikehon jäntevyyttä, lonkkien ja lantion asentoa, reisiä, pohkeita, kuolaintuntumaa jne. voit auttaa hevosta löytämään oikean asennon. Luojan kiitos hevoset ovat luontaisesti lempeitä, uteliaita ja hyväntahtoisia laumaeläimiä. Niille on hyvin luontaista seurata ja peilata ratsastajan kehoa, jos ne vaan saavat siihen tilaisuuden.

P niinkuin Pönttö. Mutta miksei se ole peräänannossa?!

P.S, Löysin onneksi yhden kelvollisenkin videon! Mary Wanless, you are my hero! 

Paha korvamato

Olin kirjoittamassa ihan toisesta aiheesta, mutta tänään (ts. eilen) tuli taas aihetta jatkaa pohdintaa ja havaintoja in-hand-työskentelystä. Eli ei, otsikosta huolimatta en ole taas harhautunut musamaailmaan.

Lyhyt historia viime päivien ohjelmasta Willin kanssa: Palasin viime viikon perjantaina taas pitkästä aikaa sulkutaivutusharjoitusten pariin, siis  maasta käsin. Olin inspiraatiota etsiessäni pitkästä aikaa katsellut videoita herra Cornillen ja Chazot'n in-hand-työskentelystä, ja erityisesti avo-sulkutaivutuksen harjoittelemisesta. Olen arastellut sulkutaivutusten tekemistä, koska se tuntuu olevan niin hankalaa, ts. en mitenkään onnistu säilyttämään taivutusta, rotaatiota ja liikettä eteen-sivulle yhtäaikaa. Mutta Cornillen videoillakin näkyi, että tästä huolimatta jostain se harjoittelu on aloitettava, ja luotettava siihen, että pikkuhiljaa palikat loksahtelevat kohdilleen. Jos pelkää tehdä virheitä, ei ikinä tule edes yritettyä, jolloin onnistuminen on mahdotonta. Rohkeasti siis yrittämään, silläkin uhalla, että Willi vetää runkoaan kieroon kuin korkkiruuvi. Ja niinhän se vähän tekikin, mutta päätin, että otetaan sulut silti taas ohjelmaan, pikkuhiljaa, tekemättä niistä sen suurempaa ongelmaa. Perjantaina siis tehtiin muutama suluntapainen ja kääntelin myös vähän isoja piruetteja. Lauantaina Willillä oli päännollauspäivä (ts. kevyttä liikuntaa, mutta ei kouluvääntöä tai muutakaan ajatustoimintaa vaativaa), ja sunnuntaina palattiin taas in-hand-juttuihin. Sunnuntaina Willi olikin oikein hyvä, tosin keskityin enemmän ravitreeniin, enkä tehnyt sulkuja ollenkaan. Maanantaina piti jatkaa samaa. Olin tehnyt vasta käynnissä alkutyöskentelyt ja ravia pätkät molempiin suuntiin, kun se iski. BÄM. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, yllättäen ja varoittamatta. Kuin pahin korvamato, Willin päähän fiksautui ajatus perjantain sulkutreeneistä. Pyyntö oli valmistella uutta ravisiirtymistä loivasta avotaivutuksesta oikeassa kieroksessa (se vaikeampi suunta), mutta Willi alkoi taas tarjota pelkkää sulkua. Tai "sulkua", varsinaisen sulkutaivutuksen kanssa tuolla liikkeellä ei juurikaan ole mitään tekemistä. Willi alkoi kerätä kierroksia (suu kävi naks naks), liike eteenpäin tyssäsi ja kas, oikea lapa rojahti syliin samalla kuin takapää tarjosi napakkaa lonkkataklausta. En tajua, miten se edes saa kroppansa niin mutkalle! Eli Willin pää ja kaula sojottaa ulos, sisälapa putoaa, ja silti takapuolikin tunkee syliin. Koko hevonen on ylhäältä päin katsottuna siis S-mutkalla, ja selkäranka kierteellä kuin korkkiruuvi. Siinä asennossa on mahdotonta kävellä eteenpäin, joten Willi joko pysähtyy tai lähtee kääntymään kuin etuosakäännöstä. Siinä jäi ravitreenit lyhyeen, kun ruvettiin miettimään miten se pelkkä käveleminen eteenpäin tapahtuikaan. Vaihdoin välillä suuntaa, ja kas, vasemmassa kierroksessa no problems. No ainakin melkein, henkinen jännitys ja suun levottomuus jäi päälle, mutta muuten Willi toimi täysin moitteetta. Mutta heti kun palattiin oikeaan kierrokseen, hevonen heitti itsensä tuhannen mutkalle. Sain pikkuhiljaa sitä pitkillä sivuilla kävelemään eteenpäin, kun minimoin kaiken muun tekemisen ("heeeengitä, katse eteenpäin, ei yhtään kokoamista, ohjastuntuma lähes kokonaan pois, vain raaaaauhallista piiitkää askelta eteenpäin..."), mutta päädyissä mentiin venkoillen ja vaappuen. Siis jos mentiin ollenkaan mihinkään, monesti Willi vaan jäkitti paikoilleen ja alkoi kääntyä paikoillaan ympyrää. On muuten veikeä tunne, kun yrität itse vain kävellä eteenpäin hevosen vierellä (ts. taluttaa hevosta, käynnissä!!!), mutta hevonen vetää yhtäkkiä henkisen totaalijumin, eikä tunnu ymmärtävän yhtään mistään mitään. Willin mentaalisen tilan vuoksi totesin, että aiheesta on turha jatkaa sen pidempää keskustelua, joten lopetin semityydyttävän pätkän jälkeen. Todella harvoin Willi vetää itsensä henkisestikin noin lukkoon. Suun louskutus loppui vasta, kun otin Williltä suitset kokonaan pois (olimme yksin manesissa) ja jätin sen täysin rauhaan.

(Niin ja pienenä välihuomautuksena mahdollisesti meille ennestään tuntemattomille lukijoille ja tutuillekin muistutuksena; koko ideologia tässä touhussa edellyttää, että hevosta ei missään nimessä rangaista sen tekemistä virheistä. Hevosen halutaan tarjoavan itse vastauksia ihmisen sille esittämiin kysymyksiin. Jos väärästä vastauksesta seuraa jotain ikävää, yrittäminen tyssää harvinaisen nopeasti kokonaan. Pieni patistaminen ja oikeaan suuntaan ohjaaminen on tietysti sallittua ja onnistumisen edellytyskin, mutta paineen kanssa pitää olla varovainen, ettei Willi jännity liikaa.)

Olin jo melkein unohtanut koko episodin, kun tänään (tai eilen, siis tiistaina) jatkettiin harjoituksia. Ja taas alkuun Willi olikin ihan normaali, molempiin suuntiin. Kunnes aloin pyytää oikeassa kierroksessa enemmän kokoamista ja avoa. Oikein silmin nähden Willin koko ilme ja olemus muuttui; katse jähmettyä, pää kääntyi ulos ja selkäranka jännittyi mutkalle. Eilisestä viisastuneena tajusin sentään heti, että nyt on paras unohtaa avot ja kokoamiset ihan saman tien. Olin sen verran nopeampi, että Willi ei ehtinyt vetää nuppia ihan yhtä jumiin kuin edellisenä päivänä. Kerran Willi hiukan närkästyneenä polkaisi takajalalla, kun pyysin raipalla eteenpäin, mutta isommilta konflikteilta ja holtittomalta kuolainten kanssa pelaamiselta vältyttiin. Mutta mieleen tuli tyyppi, jolla on kädet korvilla, silmät kiinni ja joka vaan hokee mielessään "en-kuuntele-sua-lallallaa-sulkutaivutus-sulkutaivutus-lallallaa". Miten ihmeessä siitä yhdestä harjoituskerrasta perjantaina tuli taas tällainen fiksaatio Willin päähän, ja miksi se iski näin viiveellä?! Pitkät piuhat? Ja miten siitä pääsee eroon?

Toistaiseksi parhaaksi kokemani strategia näissä tilanteissa on yhdistelmä ennaltaehkäisyä, vahinkojen minimointia, ja ovelasti ajoitettua harhauttamista. Ennaltaehkäisevänä toimena vältetään henkisen jännityksen luomista, eli madalletaan vaatimustaso niin alas, että kaikki tehdään Willille mukavaksi, helpoksi ja selkeäksi. Siis t-o-d-e-l-l-a helpoksi. Tyyliin kävellään rinnakkain vapain ohjin, kerätään ohjia varovasti käteen ja kävellään, otetaan höyhenenkevyt ohjastuntuma ja kävellään, pidetään höyhenenkevyt ohjastuntuma ja kävellään, annetaan vapaat ohjat (ja kävellään). Jos hyvin käy, tämä vaativa tehtävä ei provosoi Williä esittämään omia ideoita ja vaativampia liikkeitä. Hyvässä lykyssä se jopa hyväksyy kevyen ohjastuntuman ja kannattelee itseään hetken suorana ja peräänannossa (Hurraa, voitto!). Samoin suunnitellaan esim. ohjien käteen kerääminen (potentiaalinen hetki Willille vetää itsensä mutkalle, kun se alkaa ennakoida seuraavaa pyyntöä) sellaisiin paikkoihin, joissa liikkeen jatkaminen eteenpäin tulee luontevasti. Esim. pitkän sivun alkuun, ja mielellään vielä niin, että menosuunta on kotiinpäin (pois mörköpäädystä, kohti tallia). Vahinkojen minimointina mikä tahansa tehtävä keskeytetään heti, kun jumitus uhkaa nousta pienen pohdiskelutason yli. Jos Willi ehtii kerätä kierroksia, tilanteesta ulospääsy on yhä vaikeampaa. Ovelan harhautustekniikan avulla voidaan huijata hevosta sellaisten tilanteiden ohi, joissa jumitus usein esiintyy. Esim. päätyjen läpi kulkemista ja kulmissa taipumista voi helpottaa sillä, että kulmaa lähestytään rennossa keskikäynnissä, ja ihan vaivihkaa pyöristetään linjaa niin, että yllättäen ja ihan huomaamattaan Willi alkaa taipua loivan kulman läpi. Vaikka ihan vaan tässä kävellään rennosti enkä yhtään pyydä taivutusta vaikka kappas tässä kävelläänkin kaarevaa linjaa pitkin, mutta paino sanalla kävellään, ei yhtään jumiteta tai mietitä mitään vaikeaa tai ahdistavaa kuten taipumista... Päädyt viedään lähelle maneesin seiniä, koska jumitusta esiintyy yleensä kentän keskustassa (siellä niitä sulkuja ja piruetteja yleensä harjoitellaan). Normaalisti en työskentele seinien lähellä, ettei Willi jää nojamaan seinään, mutta näissä tilanteissa seinän tarjoama tuki auttaa liikettä eteenpäin.

Että sellaista. Toivotaan että tästä sulkutaivutus-korvamadosta päästään pian eroon. Mutta jatketaan harjoituksia, ettei siitä tule mulle itselleni liian isoa henkistä peikkoa. Muilla samalla tavalla päähänpinttymistä kärsiviä hevosia?