(Warning! The following text has extremely low, practically non-existing horse-content!)
Helsinki! Ihmisiä! Metron liukuportaissa kiirehtiminen! Päin punaisia kävely! Ja sateinen Narinkkatori.
Tänään aamulla buranaa (600 mg) naamaan, muuten ei kävely onnistu. Ei, pää ei ole kipeä (viikonlopun alkoholiannos tasan 0 mg), mutta jalkapohjia särkee vieläkin ja polvi on tohjona. Tai no, jotenkin pääkin tuntuu hataralta, mutta se johtuu vain siitä tunteiden sekamelskasta, joka siellä on pyörinyt koko viikonlopun. Mutta NIIIIIN hyvästä syystä! Arvelin, että en mitenkään saa ajatuksiani mahtumaan yhteen FB-statukseen, joten päätin käyttää tätä käytössäni olevaa foorumia ajatusten tuulettamiseen.
Tutut tietävät, että olen melkoinen musa-addikti. Olen kehittänyt pahemmanlaatuisen riippuvuussuhteen spotifyhin ja korvanappeihin. Tallilla puuhatessa piuhat ovat kuitenkin epäkäytännölliset, ja hevosten kanssa puljatessa on jo turvallisuussyistä hyvä olla omatkin korvat auki ympäristölle. Nyt julkinen pahoittelu ja varoitus tallikavereille, jotka joutuvat kuuntelemaan mielimusiikkiani kännykän kajareiden kautta; tiedätte kyllä, mitä me tällä viikolla kuunnellaan! :P Viikonloppuna oli pakko päästä todistamaan paikanpäällä Antti Tuiskun peto-spektaakkelia. Eikä kerta-annos todellakaan riittänyt...
Lauantaina lähdin konserttiin hiukan sekavin odotuksi; Tuisku on yksi suosikeistani, ja kerran herran liveshown nähneenä tiesin hänen(kin) olevan parhaimmillaan nimenomaan livenä. Shown suhteen ei siis ollut epäilyksiä, mietin vain miten itse viihdyn ja pystynkö täysillä heittäytymään musiikin vietäväksi katsomossa istuen. Onneksi yleisön takapuolet irtosivat penkeistä jo heti ekan biisin alkaessa, joten sen suhteen huoleni oli turha! Eikä koko parituntisen shown aikana juuri tarvinnut alas istua. Aivan sairaan siistiä! Lauloin, heiluin ja hilluin kuin millä tahansa klubilla ikään! Tätä on saatava lisää, heti!!!
Kotimatka oli melkoista tunteiden myllerrystä. Helsinki! Kaikki ne valot! Kaikki muistot, mitä tähän kaupunkiin liittyy! Muutin Espooseen heti lukion jälkeen opiskelemaan, ja olen asunut Otaniemi-Lauttasaari-Tapiola akselilla suurimman osan aikuisiästäni. Kävelin tahallani mutkan kautta rautatieasemalta Kamppiin, ja nautin saappaiden kopinasta katukiviä vasten. Korvissa soivan musiikin tahtiin. Kävin kurkkaamassa onko Circukseen jonoa (ei ollut, ainakaan vielä siihen aikaan!), siellä olisi ollut konsertin jatkobileet Roope Salmisen johdolla. No, olin autolla liikkeellä, eikä ajatus lähteä yksin baariin notkumaan houkutellut, joten jatkoin kiltisti matkaa Ruoholahteen autolle. Ajoin Tapiolan ja entisen kotitalon kautta, siellä on henkinen koti vieläkin. Mietin, miten erilaiseksi elämä olisi toisessa todellisuudessa muodostunut. Tietyllä tavalla vaihdoin entisen elämäntavan ja kaupunkilaisuuden, no hevoseen! Ei välttämättä huono vaihtokauppa, mutta aina välillä sitä jää miettimään, että mitä jos... Kotimatkalla hullu ajatus toisesta keikasta heti perään alkoi itää aivoissa, enkä aamulla saanut rauhaa ajatukselta... Ja pahus sentään, kun tarkistin, niin lippupalveluun oli vapautunut vielä permantopaikkoja sunnuntainkin keikalle, joten järjen ääni sikseen ja eikun uudestaan! How crazy is that, I know!!!
No, vaikka kroppa maksaa siitä nyt hintaa, niin oli se sen arvoista! Tunnelma täpötäyden Areenan permannolla oli ihan käsittämätön; koko se yleisömeri ympärillä huutaa, taputtaa ja laulaa mukana! Luulen, että Willillä on tänään aika kevyt päivä. Polvi ei todellakaan kestä pitkää kävelyä eikä pää toimi sillä teholla, että kannattaisi kiivetä selkään. Kasvoilla on vieläkin typerän onnellinen virne, ja jos näätte pikkuruisen tummansinisen Toyotan liikkuvan Pohja-Tammisaari-akselilla hiukan hytkyen, se johtuu vain siitä, että kuskille jäi keikka päälle!
Me koitetaan Willin kanssa harrastaa säännöllisin väliajoin muutakin kuin hidasta koulunysväämistä. Jos kelit suinkin sallivat, alkukävelyt tehdään lähes päivittäin maastossa. Viikkoon mahtuu yleensä kaksi kevyempää, aivot narikkaan-tyyppistä päivää, jolloin ei nipoteta pikkuseikoista. Yksi mieluisimmistä vapaapäivän aktiviteeteista on kaikkien mielestä irtohyppääminen. Ratsain hyppelehtimistä me harrastetaan aika harvoin, pääosin johtuen mun salibandy-menneisyyden runtelemasta ja kolmeen kertaan operoidusta polvesta, joka ei oikein kestä kevyessä istunnassa ratsastamista pitkiä aikoja (silloin harvoinkin valmistautumiseen kuuluu polven teippaus ja vähintää 800 mg ibuprofeenia etukäteen). Irtohypytystäkin tehdään harvakseltaan (korkeintaan muutaman kuukauden välein), yleensä etukäteen suunnittelematta aina silloin kuin maneesi sattuu olemaan kokonaan meidän käytössä. Estekorkeus pidetään hyvin matalana, koska en näe oikein mitään järkevää syytä laittaa Williä hyppäämään isoja esteitä. Irtohyppäminen on meille silkkaa vaihtelun vuoksi harrastettua hupia. Lisäksi en tiedä, miten Willin selkä reagoi isompiin hyppyihin, joten miksi suotta ottaa riskejä. Alkuverryttelyistä olen joskus laittanut tänne videoita, yleensä taluttaen suoritettujen alkukäyntien jälkeen pyydän Williä ravailemaaan maneesissa vapaana. Sekaan mahtuu yleensä myös vähän vauhdikkaampia muuveja ja toisinaan myös korkean koulun liikkeitä. Tällä kerta ajattelin näyttää teille kuitenkin itse hyppysuorituksia!
Willi ei ole maailman rutinoitunein hyppääjä. Se tekee mielellään isoja, laakeita hyppyjä, eikä se ole parhaimmillaan, jos joutuu ponnistamaan ihan esteen edestä ylöspäin. Sen motto hypätessä tuntuu olevan täysiä päin, vauhti korjaa pienet epätarkkuudet. Vai mitä mieltä olette Willin ratkaisusta tässä pätkässä? Taustatietona mainittakoon, että tehtävänä on siis maapuomi, kaksi pientä kavalettia in-and-out väleillä (reilu 3 metriä), ja lopuksi yhden laukka-askeleen välillä (reilu 7 metriä) pieni este. Tai siis tämä oli tarkoitus, mutta Willi näyttää, miten suunnitelman voi ottaa lähinnä suosituksena, jota voi tarpeen tullen rukata oman maun mukaan uusiksi...
Kuvaus: Tanja Kankilampi
Minkä pituushyppylahjakkuuden maailma onkaan menettänyt, vai mitä mieltä ootte?! :P
Huoh. Yksi askel eteenpäin, kaksi taakse. Tai jos ei suoraan taakse, niin ainakin vähän takaviistoon. Se tuntuu välillä olevan trendi tässä eläinten kanssa puljaamisessa.Tästä in-hand työskentelystä on pitänyt kirjoittaa jo moneen kertaan, mutta olen aina jäänyt odottelemaan sitä, että saisin juttuun liitettyä kuvamatskua, vielä mieluiten liikkuvaa kuvaa. No, sellaista ei varsinaisesti ole vieläkään (EDIT: Onpas, ihan uunituoretta!!!), mutta koska viime päivinä olen joutunut pohtimaan aihetta normaalia enemmän, niin ajattelin samalla siirtää ajatuksia ruudulle. Ehkä ne myös selkiytyvät tätä kautta.
Willin kanssahan meillä on tää in-hand-juttu ollut pääasiallinen treenausmuoto jo pidemmän aikaa. Ihan siitä käytännön syystä, että sitä voidaan harrastaa riippumatta Willin selän kunnosta ja satulan tilanteesta. Lisäksi se on mun mielestä oikeastaan ihan yhtä kivaa ja mielenkiintoista kuin ratsastuskin. En tiedä tarkalleen millä sanoilla tätä meidän harrastamaa tyylilajia pitäisi luonnehtia, onko se ranskalaista klassista vai jotain muuta. Esikuvana tässäkin mulla on herra Cornillen metodi, mutta koska toteutan tätä oikeastaan täysin itsekseni ilman valmentajan valvontaa, niin voi olla että olen harhautunut jo hyvinkin kauaksi alkuperäisestä... Minin kanssa ollaan tätä ihan muutamia kertoja katsottu joskus, ja sen lisäksi Cornillen klinikalla kesällä 2014 menetelmää demottiin lyhyesti. Sen lisäksi olen netistä katsellut Cornillen videoita ja lueskellut hänen ajatuksiaan aiheesta, ja sitten koittanut siltä pohjalta soveltaa itse. Melkoista sumussa suunnistamista siis toisinaan, mutta aina välillä sitä huomaa edistyksen askeleita, jotka vakuuttavat, että jotain sentään ollaan tehty oikeinkin. Lähtökohta on, että hevoseen vaikutetaan fyysisesti oikeastaan aika vähän, ja esim. ohjia pidän Willin sään päällä yhdessä kädessä, ohjastuntuan ollessa ideaalitilanteessa lähes olematon. Paine suussa saa hevosen jännittämään kaulaansa, mikä ei ole missään nimessä toivottavaa, ja toisaalta hyvin kevyen tuntuman kautta kädessä on helppo tuntea pienetkin hevosen suun liikkeet sekä tasapainon muutokset. Hevosta ohjataan omalla kehon liikkeellä, siten että hevosen tulisi "matkia" ihmisen liikkeitä, jopa siinä määrin, että tietyn lihasryhmän jännittäminen omassa kehossa ilman varsinaista asennon muutosta vaikuttaa jo hevoseen. Edellisessä jutussa puhuin hevosen kyvystä reagoida ihmisen lihasjännityksen muutokseen, ja tämä näkyy konkreettisesti juuri in-hand-työskentelyssä, jossa fyysinen kontaksi "ratsastajan" ja hevosen välillä on paljon pienempi kuin ratsain työskennellessä. Ääniapuja käytän aika paljon, ja Willi on oppinut mm. reagoimaan esim. sanallisiin kehuihin, joten pystyn palkitsemaan sitä työskentelyn lomassa onnistuneista askeleista ilman katkoksia. Poikkeuksellisen hyvistä suorituksista ja uusia asioita opetellessa käytän porkkanapoletteja, sekä Willille opettamaani äänimerkkiä, klikkerikoulutuksen tapaan. Porkkanoiden kanssa tosin pitää olla aika kitsas, koska ne sotkevat helposti Willin keskittymistä itse asiaan, ja se alkaa vaan kerjätä nameja ja tarjoaa jos jonkinlaista temppua.
Tästä päästiinkin kätevästi tämän hetkiseen ongelmaan. Sulkutaivutus on ollut meille jo pidempään sellainen projekti, johon palataan säännöllisin väliajoin. Aikoinaan kun sen harjoittelu aloitettiin, Williltä kesti aika kauan hiffata mitä haluan, kun vein raipan sen selän yli ja naputtelin takareiteen. Kun se lopulta hoksasi, että silloin haluan sen siirtävän takaosaansa kohti minua (palkkioksi vuolaat kehut ja paaaaljon porkkanaa), niin sen jälkeen se on hyvin herkästi tarjoamassa tuota toimintoa, oli pyyntö mikä tahansa. Aluksi harjoiteltiin yksinkertaisuuden vuoksi pelkkää takaosan siirtämistä paikallaan seisten, ja tarkoitus oli sen jälkeen pikkuhiljaa yhdistää pyyntö liikkeeseen, jolloin saataisiin varsinainen sulkutaivutus aikaan. En edes muista, milloin tätä ensimmäistä kertaa alettiin treenaamaan (ainakin yli vuosi sitten, olettaisin), mutta muistan, että alku oli Willille tosi hankalaa. Ensimmäisten (aika epätoivoisten) treenikertojen jälkeen pidin parin viikon tauon harjoituksissa, ja kun tauon jälkeen pyysin taas ensimmäistä kertaa takaosan siirtoa, sujuikin se Williltä yllättäen kuin leikki. Pyrin aina tekemään uusien ja vaikeiden juttujen harjoitukset ihan treenin lopulla, koska silloin a) Willi on vertynyt ja hyvin avuilla ja b) onnistumisen jälkeen voi antaa sen parhaan mahdollisen palkkion, eli lopettaa treeni ja taluttaa hevonen suoraan talliin. En tiedä miten paljon hevoset prosessoivat oppimaansa päässään treenin jälkeen, eivät varmaan yhtä tietoisesti kuin ihmiset, mutta varmaan jotain siellä aivoissa tapahtuu treenin ulkopuolellakin. Niin selvä oli ero ensimmäisten harjoitusten ja pienen tauon jälkeen tehtyjen treenien välillä.
Mutta sitten, kun liikettä alettiin hiomaan eteenpäin, nousi tuo Willin liiankin hyvin oppima "temppu" tuoda takaosaa minua kohti ongelmaksi. Willi lähti nimittäin tekemään sulkua helposti takaosa edelle, sillä seurauksella että se kippasi ulkolavan alas, jolloin ranka kiertyi juuri väärään suuntaan. Tämän vastarotaation kanssahan me taistellaan jatkuvasti, mutta erityisesti sulku on sellainen liike, missä vastarotaatio on harvinaisen helppoa aiheuttaa ja sitä näkee ihan huipputasolla asti. Miettikääpä vaikka itse ratsailla ollessanne, tai kun katsellette muiden ratsastusta; hyvin helposti hevonen tiputtaa ratsastajan sulussa ulos. Erityisesti tämä näkyy, jos sulkua tehdään uraa pitkin (mitä en itse ikinä tekisi Willin tai oikeastaan minkään muunkaan hevosen kanssa!), jolloin takaa katsottaessa näkyy selvästi, miten hevosen lantio kippaa ulkupuolelta alemmas kuin sisäpuolelta. Suomen kielessähän ei erotella sulkutaivutusta (travers, quarter-in tai haunches-in) tai sulkutaivutusta (half-pass), vaikka liikkeet ovat oikeastaan ihan erilaiset. Willin kanssa sulku on aina nimenomaan half-pass. Tätä takaosan työntymistä sisään yritin ehkäistä sillä, että sulkua pyydetään vain erityisen hyvästä avosta, jolloin asento (ja selän rotaatio) on valmiiksi oikea, mutta silti se on osoittautunut hankalaksi. Selästä käsin Willi tekee aika hyvät sulut, koska ratsain selän asentoa on huomattavasti helpompaa kontrolloida omalla istunnalla, ja niitä tehdäänkin käytännössä joka kerta kun selkään kiipeän. Jätinkin sulut taas pitkäksti aikaa kokonaan pois in-hand ohjelmasta, ja muistaakseni koko viime kesänä niitä ei tehty maasta käsin lainkaan, vaan keskityttiin pelkästään etuosan kontrollia parantaviin harjoituksiin (esim. avot ja piruetit). Syksyllä aloin varovasti ottaa sulkuja takaisin ohjelmaan, ja koitin pitää erityisesti huolta siitä, että liike lähtee etuosa edellä. Hetkittäin saatiin yksi-kaksi askelta about oikein, mutta edelleen piti olla megavarovainen takaosan suhteen. Syksyllä meidän treenissä oli painopiste kuitenkin enemmän raviharjoituksissa (ihan vaan ympyrällä tai pieniä pätkiä avon tapaista), joten senkin puolesta sulut jäivät hiukan vähemmälle huomiolle.
Nyt keväällä ollaan koitettu lisätä vaatimustasoa in-hand-jutuissa, joten törmäsin taas tähän sulkutaivutusongelmaan. Sulku on kuitenkin liikkeenä todella tehokas esim. parantamaan kokoamiskykyä, ja ratsain tehdyt avo-piruetti-sulku-treenit saavat Willin aina todella hyvän tuntuiseksi. Huomasin, että olen talven aikana vähän turtunut ja taantunut liian usein jonkinlaiseen horroksessa hiihtelyyn, jolloin Willi jää liian hitaaksi ja matalaksi edestä (ns. red zone, josta olen joskus maininnut). Silloin se jännittää kaulaansa ja käyttää vääriä selän lihaksia. Tästä pääsee eroon helpoiten pyytämällä selkeämpää taivutusta ja suurempaa kokoamisastetta, mikä on tietysti hevoselle hankalampaa. Ja tadaa, Willin ratkaisu lisääntyneeseen vaatimustasoon onkin ollut yllättäen jos jonkinlaisten sivuliikkeiden tarjoaminen suoraan ja koottuna liikkumisen sijaan. Varsinkin, jos se on erityisen hidas, ja pyydän sitä eteenpäin koskettamalla raipalla oman selkäni takaa (jolloin siis raippa osuu Willin kylkeen tai takareiteen), on herran ensimmäinen reaktio lähes poikkeuksetta ollut tuoda takaosaa sisään. Siis raippaa vasten! Willin koko jo takaa sen, että en vahingossakaan voi huomaamattani huitoa sitä raipalla ulkokankulle, mutta jostain syystä sen päässä raippa takaosaan = takapuoli sisään, riippumatta siitä mille puolelle kankkua raipalla kosketetaan. Ja kun pyydän lisää, niin takapuoli lentää sisään entistä tarmokkaammin. Hyvin turhauttavaa, molemmille. Olen yrittänyt olla tilanteessa itse tyyni, koska hevonenhan tarjoaa reaktiota, mutta se nyt vaan sattuu olemaan väärä reaktio. En halua rangaista Williä, koska haluan sen tarjoavan mielellään erilaisia vaihtoehtoja, eikä pelkäävän virheitä rangaistuksen uhalla. Mutta välillä on kyllä pitänyt laskea kerran jos toisenkin kymmeneen, kun yksinkertaiseenkin pyyntöön liikkua eteenpäin ainoa reaktio minkä saa, on ponteva lonkkataklaus. Eikä sitä vastaan ole juurikaan apua edes pitkästä salibandytaustastani; kukaan vastustaja ei ole maalin edessä koskaan pystynyt vastaavaan fyysiseen vääntöön kuin 700-kiloinen hevonen! Muutama päivä sitten sain Willin oikein suuttumaan, kun huitaisin sitä ehkä turhankin napakasti raipalla. "Mitä saakelia sä nainen oikein haluat, mähän tarjoan sulle hienosti tätä takapäätä sisälle!"
No, ei siinä auttanut muuta kuin laskea sataan, katsoa peiliin, analysoida omaa toimintaa, ja tehdä uusi suunnitelma. Olenko varmasti itse selkeä pyynnössäni, vai teenkö huomaamattani kropallani jotain liikaa? Muutaman kerran olen saanut itseni kiinni sisäolkapään jännittämisestä, sehän saattaa jo vaikuttaa Williin. Kuluneella viikolla ollaankin palattu enemmän kuin back to the basics-työskentelyyn; ainoastaan isolla ympyrällä (ja kun se sujuu, suoralla uralla) ohjat käteen, taivutuksen ja kokoamisen pyyntö, liike vain eteenpäin, ja kun saan hyviä askeleita, vapaat ohjat ja kiitos. Suunnan vaihto, ja sama uudestaan. Miljoona kertaa. Olen liioitellut eteenpäin pyyntöä sillä, että olen samalla antanut reilummin ohjaa, ja Willi on saanut superkehut aina kun se reagoi vähänkin terävämmin eteenpäin. Oikeaan kierrokseen piti aluksi ottaa jopa sisäohja toiseen käteen, jotta sain johtavalla ohjasotteella ohjattua etuosaa kääntymään ympyrän kaarta pitkin ja siten lopetettua Willin tarjoaman poikituksen. Erityisen vaikeaa on ollut pienempien volttien tekeminen, koska voltin puolessa välissä kentän keskellä Willi lähtee tarjoamaan sulkua takaisin uralle. Tämä on tietysti ihan loogista, koska sulkuja on harjoiteltu nimenomaan keskeltä uralle päin. Olen koittanut todella skarpata ja pitää huolen, etten muuta itsessäni m-i-t-ä-ä-n, etten itse vahingossakaan provosoi Williä tarjoamaan omia kuvioitaan. Silti onnistuneen voltin ensimmäisen puolikkaan jälkeen toinen puolikas on yleensä ollut enemmän tai vähemmmän hoippumista puolelta toiselle. Kokoamisasteen suhteen olen madaltanut vaatimustasoa, nyt on keskitytty vain tuohon suht suorana (käytännössä aina kuitenkin kevyesti asettuneena) eteenpäin kulkemiseen ja kääntymiseen. Ja hallelujaa, nyt kun tätä on hierottu reilu viikko (toki muutamia päännollaus- ja rallattelupäiviä aina välissä), niin eilen Willi oli lopulta aivan superhyvän tuntuinen! Ja kuin tilauksesta, maneesiin käveli samaan aikaan sisään innokas kuvaaja kameransa kanssa, joten sain sopivasti taltioitua työn hedelmät myös videolle. Valitettavasti kameran automaattitarkennus sekoili muutaman kerran toisen ratsukon perään, mutta kyllä tuosta pätkästä kai jonkinlaisen kuvan saa. Pätkässä näkyy kohdassa n. 1:10, kun kävelemme kohti kameraa ja pyydän piiiieentä taivutusta sisään, miten Willi menettää vähän tasapainoaan, ja astuu ensin sisäetujalalla ulospäin, jonka jälkeen myös takaosa karkaa. Aika nopeasti Willi saa kuitenkin korjattua tilanteen, ja kääntyy ihan kauniisti sen jälkeen. En pyydä videolla Williltä ihan maksimaalista kokoamista, mutta muutaman kerran teen käynnissä pieniä temponvaihteluita, joihin se vastaa aika kivasti. Ravia ei olla treenattu juurikaan viime viikkojen aikana, joten siihen nähden olen myös Willin raviin aika tyytyväinen.
Jahas, olisiko aika taas harrastaa hiukan syvällisempää SOM-höpinää? Istutin tässä taannoin Willin selkään lainakuskin, tarkoituksena hiukan hypellä Willin iloksi. Noh, lopulta siitä tulikin sitten lievien hallittavuusongelmien jälkeen koulutunti, ja tämä sai minut taas pohtimaan hevosen herkkyytä, voimaa ja vuorovaikutusta ratsastajan kanssa. Osaltaan tämän tekstin innoittajana on toiminut myös herra Cornillen sivujen "Chazot Thoughts"-osion kirjoitukset. Kannattaa tutustua!
Energia ja voima. Näiden aistimiseen meillä ei ole spesifisiä aistinelimiä kuten silmät näkemiseen (ts. valon eri aallonpituuksien havaitsemiseen), korvat kuulemiseen (ääniaallot) jne., mutta silti ihminen(kin) pystyy näitä fysiikan suureita aistimaan jossain määrin. Ihmisen (eläimistä puhumattakaan) aistien toimintaa ei varmaan vielä tunneta täysin perinpohjaisesti, ja jo aistien määritteleminen riippuu lähteestä. Monissa koulun biologian kirjoissa esim. tuntoaisti on niputettu yhdeksi aistiksi, vaikka todellisuudessa kehostamme löytyy erilaisia reseptoreita aistimaan mm. lämpötilaa, painetta, kipua ja värinää. Voiman aiheuttamaa kiihtyvyyttä aistimme mm. tasapainoaistin avulla, joka sekin koostuu useammasta komponentista. Todelliset aistikokemukset muodostuvat aivoissamme usein yksittäisten aistireseptorien yhteistoiminnan tuloksena. Esim. varmasti jokainen ihminen tunnistaa silmät sidottunakin, jos hänen kätensä kastetaan veteen, vaikkei kehossamme olekaan spesifisiä reseptoreita aistimaan märkyyttä.
Cornille puhuu paljon energiasta, ja siitä, miten hevonen pystyy aistimaan ja reagoiman esim. ihmisen selän lihasjännityksen muutokseen, riippumatta siitä istuuko ihminen hevosen selässä vai käveleekö sen vierellä. Klinikoillaan hän on demonstroinut muutamien ratsastajien kanssa sitä, miten ihminenkin kykenee tuntemaan esim. käsien välisen kontaktin välityksellä sen, jos toinen ihminen jännittää selän lihaksiaan, vaikka kontaktissa oleva käsi pysyisikin täysin liikkumattomana ja rentona. En ole itse ollut tämän demon vastaanottavana osapuolena, joten en osaa sanoa miten selvästi tuota osaisin aistia, mutta ainakin demoissa mukana olleet ihmiset ovat antaneet ymmärtää tunteneensa eron (on toki hyvin mahdollista, että jos eivät ole mitään tunteneet, eivät ole kehdanneet yleisön edessä sitä tunnustaa!) Cornille selittää asian siten, että hevonen kykenee aistimaan ihmisen lihasjännityksen muutoksen aiheuttaman energianmuutoksen, jopa ilman varsinaista fyysistä kontaktia. Luonnontieteilijänä olen lähtökohtaisesti aika skeptinen tällaisia väitteitä kohtaan, ja kaipaisin joko omakohtaista kokemusta tai mieluiten jonkinlaista tieteellistä selitystä ilmiölle. Toisaalta, olen iän myötä oppinut hyväksymään, että vaikka tiettyä ilmiötä ei voida (vielä!) selittää, niin se ei silti tarkoita, etteikö ilmiö voisi olla todellinen. Tässä tapauksessa olen tyytynyt siihen, että tämä ajastus hevosen herkkyydestä toimii hyvänä ohjeena hevosen kanssa toimiessa, ja se tuntuisi toimivan käytännössä ihan riittävän hyvin. On se sitten energiaa, paineen muutosta tai näköaistin välityksellä tapahtuvaa kehon kieleen reagointia, on aika helppoa käytännössä todeta, että hevoset todella reagoivat hyvin minimaalisiin, käytännössä olemattomiin apuihin. Tiedättehän sen tunteen, kun hevonen tuntuu reagoivan jo ajatukseen?
Entäs sitten toiseen suuntaan, miten pieneen muutokseen hevosen kehossa ihminen kykenee reagoimaan? Mitä kaikkea informaatiota hevosesta välittyy ratsastajalle, ns. perstuntuman perusteella? Varmaankin tämä riippuu ratsastajasta, miten herkästi kukin meistä osaa kuunnella hevosta omalla kehollaan, ja toisaalta miten tarkasti osaamme tulkita ja analysoida aistimiamme tuntemuksia. Willin kohdalla olen huomannut ainakin sen, että useampikin sen selässä vieraillut ratsastaja on hiukan yllättyneenä todennut, miten vahvalta Willi tuntuu. Tämän voi todeta konkreettisesti sillä, jos lähtee Willin kansa vetokilpailuun, mutta myös sen liikkeistä välittyy ratsastajalle tunne sen voimasta. Willillä on mielestäni maailman mukavin keinuhevosen laukka, mutta liikkeessä on myös voimaa, joka välittyy takapuoleen, mutta ei välttämättä näy ulospäin. Olen välillä maneesissa valitellut, kun Willi on meinannut kuskailla minua laukassa innostuessaan (erityisesti, jos hypätään tai tehdään puomitreenejä), ja yleisö on yleensä vaan moittinut minua nössöksi. Kunnes ovat itse kokeilleet... Willi saattaa ulospäin nimittäin näyttää siltä, että se laukkaa ihan hallittua, aika hidastakin tahtia, mutta ratsastaja tuntee olonsa lähinnä matkustajaksi. Paras tapa hallita tilannetta on, kuten yleensä, ennakointi, mutta jos Willi pääsee yllättämään ratsastajan ja ehtii kerätä voimaa liikkeeseen liikaa, olen todennut maneesin seinät ystäviksi. Voimalla sitä ei voi hallita, sen taistelun ihminen häviä varmasti ihan sata-nolla. Puhun tarkoituksella liikkeen voimasta enkä vauhdista, koska Willi todella ei välttämättä näennäisesti lisää vauhtia, mutta sen liikkeestä häviää silti tietty hallittavuus.
Voima ja energia. Voima suuntautuu sekä ylös- että eteenpäin. Willillä on iso moottori, kun se päättää käyttää sitä. kuvat: Joanna Kultanen
Itse asiassa minulle on hiukan mysteeri, mistä tuo tunne valtavasta voimasta oikein tulee. Vauhti ei lisäänny, ja Willi saattaa olla edelleen jopa ihan kevyt kädellekin, mutta silti tuntuu, että takapuolen alla hyrrää pari numeroa liian suuri moottori. Samansuuntaisen kommentin kuulin meitä ihan alkuaikoina valmentaneelta Marialtakin; kun Willin kunto koheni, Maria kommentoi Willin selässä istuessaan, että jos Willi nyt päättäisi lähteä johonkin, olisi ratsastajalla aika vähän tehtävissä. Cornille kumppaneineen olivat joskus ihan mitanneet, minkä suuruisia voimia ratsastajaan kohdistuu hevosen liikkuessa. Tutkimuksessa oli asetettu hevosen selkään eri kohtiin seitsemän kiihtyvyysanturia, ja erityisesti mitattiin vertikaalista kiihtyvyyttä. Tuloksista nähtiin, että suurimmat kiihtyvyydet rekisteröi anturi, joka oli asetettu juuri sille kohtaa, jossa ratsastaja istuu. Klinikoillaan muistan Cornillen joskus puhuneen, että sillä kohtaa hevosen etu- ja takajalkojen tuottamat voimat kohtaavat, ja kokonaisvoima on suurimmillaan. (Tutkijana yritin luonnollisesti etsiä käsiini alkuperäislähdettä, oletettavasti päätekijänä on ollut professori Antonie J. (Ton) van den Bogert, mutta vielä en ole törmännyt alkuperäiseen tutkimukseen. Yllä oleva on siis vain referoituna Cornillen omilta sivuilta. Jatkan kaivelemista.) Ehkä se "voima", mitä Willin selässä tunnen, voitaisiin fysikaalisesti selittää juuri kiihtyvyytenä? Vektorisuureena voimalla (ja kiihtyvyydellä) on aina myös suunta, ja optimaalisesti liikkuessaan hevonen työntää itseään (ja siten myös ratsastajaa) erityisesti etujaloillaan myös ylöspäin, ei pelkästään eteenpäin. Ja tämän kyllä tuntee takapuolessaan!
