Läheltä piti. Oikeesti.

Olen viime viikolla kertonut usealle kuulumisten kyselijälle, että Willi jää henkiin. Suurin osa on varmasti ottanut sen vitsinä. Mutta vähältä piti, että tilanne olisi ollut totisinta totta.

Kävipä nimittäin niin, että rakas onnettomuusmagneettini on onnistunut tarhassa liukastumisen yhteydessä ehkä kaatumaan, tai muuten vaan riuhtaisemaan vasemman takapolven kierukan rikki. Olin kutsunut eläinlääkärin katsomaan Willin selkää, koska kuvittelin vian olevan siellä. Willi siis käveli täysin puhtaasti, mutta oli työskennellessä taas tosi vino. Järkytys oli melkoinen, kun löydös olikin vasemmassa takajalassa. Eikä ensimmäinen ennuste ollut kovin lupaava. Willin ikä huomioon ottaen, eläinlääkäri ei pitänyt leikkausta järkevänä vaihtoehtona, eikä paranemisesta muutenkaan olisi mitään takeita. Olin sen verran shokissa, että ihan tarkkaa muistikuvaa lekurin selityksistä ei jäänyt, mutta kovin kummoista tulevaisuutta hän ei ennustanut. Toimenpiteinä toistaiseksi hevonen lepoon, kortisoni-hyaluronaattipiikki tulehdusta (joka myös jylläsi polvessa) hillitsemään, ja ehdoton riekkumiskielto kolmeen viikkoon. Sen jälkeen katsotaan tilannetta uudelleen. Great. Tosi helppoa toteuttaa Willin kanssa. Tallilta löytyy pieni sairastarha, mutta se on hankalassa paikassa muiden tarhojen takana. Willin tuntien sen taluttaminen sinne ja takaisin olisi isompi riekkumisriski kuin sen omaan tarhaan, joka on rivissä ensimmäisenä. Karsinalepo ja lyhyet 15 minuutin ulkoilut taluttaen kaksi kertaa päivässä oli toinen vaihtoehto. 

Käytännössä varmimmaksi vaihtoehdoksi (ja hevosen päänupille parhaaksi) totesin hallitun, valvotun tarhaamisen sen omassa tarhassa. Tarkoitti sitä, että allekirjoittanut törötti pari viikkoa muutaman tunnin joka päivä hevosen kanssa tarhassa, välillä hevosta narussa pitäen, jos tarve niin vaati. Herra jäi aamuisin sisään (vaihtelevasti joku sijaiskärsijä seuranaan) kun muut menivät ulos. Mä tulin tallille päiväheinien aikaan, ja vein Willin ulos syömään. Ruokaa nenukin edessä se yleensä osaa ottaa iisisti. Säästä ja Willin käytöksestä riippuen hengailtiin tarhassa joitakin tunteja. Kylmässä viimassa viihdyttiin nippanappa 1,5 tuntia, aurinkoisena päivänä viikonloppuna meni kevyesti yli kolmekin tuntia. Tulipahan samalla siivottua tarhasta lumen ja jään alta pikkuhiljaa kuoriutuvaa kakkakumpua (Willi on siisti mies, sillä on yksi nurkka tarhassa pyhitetty vessaksi). Välillä istuin kalliolla tarhan vieressä, ja nautin auringosta. Netflix viihdytti toisinaan. Jos Willi oli rauhallinen, uskalsin touhuilla muutakin tallissa ja pihapiirissä, kuitenkin vähän väliä tarhoille kuikuillen. Willillä on nimittäin uusi naapuri, hengenheimolainen, eli samanlainen touhukas ruuna. Jätkien mielestä ehkä hauskinta maailmassa on härkkiä kaveria tarhan aidan yli ja roikkua toisen riimussa. Aina ei ihan kaikki tassutkaan meinaa pysyä maassa, ja silloin täytyy puuttua leikkiin.

Vajaa kolme viikkoa meni kovin vaihtelevissa tunnelmissa. Willi sai diagnoosin juuri "Horse In Motion"-tapahtumaa edeltävällä viikolla, ja ehdin laittaa siitä omaan facebookkiin päivityksen. Viikonloppuna Ainossa sain muutamilta tutuilta myötätuntoisia ja rohkaisevia, mutta hiukan ristiriitaisia tuntemuksia herättäviä viestejä. Yksi hevonen oli kierukkavamman vuoksi mennyt heti kolmijalkaiseksi, ja leikkauksen jälkeen ensin toipunut, mutta sitten myöhemmin uuden onnettomuuden jälkeen lähtenyt taivaslaitumille, Tässä tapauksessa vamma ei kuitenkaan ollut niin suuri, että se olisi näkynyt ultrassa. Willin vamma taas näkyi ihan selvästi, mutta ei kuitenkaan aiheuttanut käynnissä edes minkäänlaista arkomista?! Vaikeahan näitä on vertailla, jokainen tapaus on erilainen, ja vamman sijainti vaikuttaa varmasti sen diagnosointiin. Yritin olla ajattematta liikaa; niin kauan kuin ei ole mitään varmuutta tulevaisuudesta, turha maalata piruja seinille. Eläinlääkärin seuraavan visiitin jälkeen oltaisiin viisaampia. Onnistuin jotenkin pitämään mieleni suht kepeänä, kunnes kontrollia edeltävänä päivänä huoli alkoi todenteolla hiipiä puseroon. Mitä jos Willistä ei olisi enää edes lemmikiksi, jos se ei kestäisi edes laitumella oleilua ja satunnaista käyntityöskentelyä? Sen kummempaa en siltä odottanut, kunhan se voisi elää normaalia hevosen elämää, pitäisin sen sitten vaikka ihan lemmikkinä. Mielessäni mietin jo eri vaihtoehtoja hevosen lopettamiseksi.

No, eläinlääkäri tuli, katsoi, ja oli ilahtunut. Ympyrällä Willi oli ravissa epäpuhdas ja taivutukseen vielä reagoi, mutta suoralla ravasi käytännössä puhtaasti. (Ja pörhelsi, sehän on sanomattakin selvää...) Yllättäen näyttikin siltä, että siitä tulee vielä hevonen! Jopa ratsastuksesta puhuttiin! Ultrassa näkyi vielä hiukan tulehduksen aiheuttamaa fibriiniä, mutta tilanne oli selvästi valoisampi kuin kolme viikkoa aiemmin. Niveleen tuikattiin vielä uusi kortisoni-hyaluronaatti-yhdistelmä, jotta tulehduksen rippeetkin saadaan kitkettyä pois. Polvinivelessä on jonkin verran ikä huomioiden normaaleja muutoksia, joten sitä todennäköisesti joudutaan jatkossakin jollain aikavälillä lääkitsemään, mutta pääasia on, että Willi jää henkiin!!! Kuntoutusohjeeksi käyntiä, rasitusta pikkuhiljaa lisäten, siten että kuukauden päästä se saa vapaasti käynnissä kiipeillä, ylittää korotettuja puomeja ja tehdä kaikkea muutakin mahdollista ihan niin paljon kuin sitä vaan jaksaa kävelyttää. Joko selästä tai maasta, miten se parhaiten pysyy pöksyissään. Riekkua ei siis saa vieläkään, mutta ihan täysin pumpulissa ei enää tarvitse pitää. Noin kuukauden päästä voisi katsoa, joko jalka kestäisi ravailua. Kierukan tilanne ja vamman vaikutus Willin käyttöön jatkossa on vielä epäselvää, mutta ainakin kevyttä käyttöä se näyttäisi kestävän. Tämä kuulosti mun korvissa jo ihan uskomattomalta, enhän mä mitään muuta siltä odotakaan! Jos voidaan meidän in-hand-juttuja nysvätä ja käynnissä miettiä täydellisen sulkutaivutuksen asentoa, niin sehän riittää mulle! Tunnelmasta toiseen mentiin siis vuorokauden aikana aika totaalisesti.

Nyt on viikko mennyt eläinlääkärin edellisestä käynnistä. Willi pääsi viikonlopuna normaaliin tarhaukseen. Kävelytystä tehdään vielä tämä viikko tasaisella, aikaa pikkuhiljaa lisäten, siten että ensi viikonloppuna kävellään jo tunti päivässä. Sen jälkeen lisätään tiellä kävelyä, eli vähän ylä- ja alamäkiä. Kolmannella viikolla kuvioon tulevat mukaan maapuomit, ja neljännellä viikolla puomien toista päätä korotetaan. In-hand-työskentelyä voidaan jo tehdä varovaisesti, kunhan ei tehdä mitään jyrkkiä väistöjä tai peruutuksia (no eihän me sellaisia tehdä muutenkaan). Olen muutaman kerran ottanut vähän ohjia käteen, ihan vaan kokeillakseni miten Willi reagoi. Se tuntui ihan käsittämättömän hyvältä ja suoralta siihen nähden, että kolme viikkoa se on vaan olla möllöttänyt karsinassa tai tarhassa. Jei, olen varovaisen toiveikas tulevaisuuden suhteen, ja juuri tällä hetkellä ikionnellinen!

"Me mitään pahaa ikinä tehdä..."

Hyvät vai huonot uutiset ensin?

Aloitetaan hyvillä. Willin syksyinen hankkarivamma ei ole uusinut, vaikka niin pelkäsin. Eikä sillä ole edes säären etupuolella mitään pahempia muutoksia ojentajajänteessä tai luussa. Se on onnistunut kolhimaan molemmat säärensä tarhassa sillä seurauksella, että oikeassa sääressä on puolen säären mittainen hurjan näköinen haava (joka tosin on jo paranemaan päin vauhdilla) ja vasemmassa sääressä kuumottava patti sekä turvotusta säären yläosassa sivuilla. Oma sairasloma lähenee loppuaan, joten hevosenkin kanssa pitäisi palata normaalimpaan työjärjestykseen. Haava on parantunut sen verran, että uskalsin viime viikonloppuna kokeilla juoksuttaa Williä kevyesti liinassa nähdäkseni miten se liikkuu. No ei ihan niin hyvin kuin toivoisi. Normaalisti olen tottunut tuijottelemaan sen takapäätä ja selkää, mutta niiden toiminnassa ei tällä kertaa ollut moitittavaa. Sen sijaan Willi ontui aavistuksen verran vasenta etusta, mikä näkyi selvemmin vasemmassa kierroksessa, oikealle se ravasi about puhtaasti. Höh. Punnitsin eri vaihtoehtoja, ja päätin että parempi viedä hevonen heti sellaiseen paikkaan tutkittavaksi, missä on myös röntgenkuvauksen mahdollisuus, koska säären patti tuntui kovalta ja pelkäsin, että luussa on jotain muutoksia. Olemme tähän asti käyttäneet Hyvinkään hevossairaalaa, mutta kahden tunnin ajomatka suuntaansa ei ole kovin houkutteleva. Olin kuullut, että Salosta (alle tunnin ajomatka!) löytyy nykyään myös pieni hevosklinikka VetMedi, joten päätin suunnata sinne. Eiköhän sielläkin onnistuisi perustutkimus jänteen ultrauksineen ja jalan röntgenkuvineen. Sain ajankin täydellisesti kuluvan viikon keskiviikolle.

Willi on kotioloissakin pönttöillyt viime päivien tuulisessa säässä ihan kiitettävästi, joten ennakoin, että se voi olla hankala klinikalla. Laitoin siksi jo kotona suitset riimun alle varmuuden vuoksi. Klinikan pihassa oli aika ahdas paikka missä juoksutettiin ensin suoralla ja sitten pienellä ympyrällä, eikä hommaa tehnyt helpommaksi naapuritalon pihassa pörisevä mikä-lie loka-auto. Kuin ihmeen kaupalla Willin koikkelehtimisen seasta lääkäri onnistui tunnistamaan pienen ontuman vasemmasta etujalasta, kuten itsekin olin kotona diagnosoinut. Sisätiloihin siirryttyämme klinikan manuaalinen rämisevä nosto-ovi meinasi saada normaalisti tallissa hyvin järkevästi käyttäytyvän Willin ihan totaalisesti pois tolaltaan, ja se yritti vuoroin kiivetä syliin tai poistua paikalta kokonaan. Näissä tilanteissa olen kiusallisen tietoinen sen koosta. Jos se päättää lähteä, eihän tuon kokoista eläintä pidä paikallaan erkkikään! Onneksi lisähaavereilta säästyttiin, molemmat. Aluksi eläinlääkäri tunnusteli Willin jalkaa huolellisesti. Säären sivuilla tuntui jotain pientä epämääräistä epätasaisuutta, ja eläinlääkäri kysyi, oliko hankkarivamman yhteydessä havaittu puikkoluissa mitään. Ehdin jo hätääntyä, että ei niitä silloin edes kai tutkittu, jänne vain ultrattiin kotitallilla. Näkyisikö mahdolliset muutokset vain röntgenkuvissa? Tarkempi tutkimus aloitettiin röntgenkuvilla säärestä. Kuvia otettiin edestä, takaa ja viistosti. Onneksi kaikki näytti hyvältä, ilmeisesti siis myös ne puikkoluut. Patin kohdaltakin luun pinta näytti siistiltä, joten patti ei ole luussa, vaikka se minusta tuntuu tosi kovalta. Seuraavaksi ultrattiin hankkari, ja lääkäri kysyi,katsotaanko jalkaa myös edestä ultralla. Hankkari näytti kuulemma ihan ehjältä ja siistiltä, vanhasta vammasta on jäänyt jäljelle vain pieni paksuuntuma jänteeseen, ei muuta. Huh, helpotti. Olin jo syytellyt itseäni talven maneesiriekkumisista ja estehyppelehtimisistä, olinko rasittanut jalkaa liikaa. Etupuolellakaan ei onneksi näkynyt mitään hälyyttävää. Ilmeisesti patti johtuu ojentajajänteeseen tulleesta iskusta, joka on aiheuttanut nestekertymän, mutta ei sen pahempaa vammaa. Pieni ontuma selittyisi kuulemma tällä. Muutama viikko kannattaisi vielä jatkaa rauhallisemmin, ja mahdollisesti katsoa ultralla uudestaan parin kolmen viikon kuluttua. Muuten jatketaan kuten tähän asti, eli kylmäystä ja kävelyä (sehän me osataan!). Willille annettu kevyt rauhoite haihtui sen siliän tien, kun kamalaa nosto-ovea alettiin avata. On se välillä pönttö! Syypääksi molempien säärien vammoihin epäilen betonista kaivonrengasta, joka toimii Willin tarhassa heinäkaukalona. Kohelo hevoseni on varmaan sohaissut molemmat jalkansa sen reunaan, kun ahneuksissaan tonkii heiniä. Täytynee suunnitella joku kääritään-kuplamuoviin-tyyppinen suojaratkaisu, joko hevoselle tai betonirenkaalle (vai varmuuden vuoksi molemmille?!), josko sillä ehkäistäisiin jatkossa vastaavat kolhut.

Noi mutta sitten niihin ei-niin toivottuihin uutisiin... Meidän satula ei nyt oikein toimikaan... Mulla on ollut koko alkuvuoden pieni epäilys siitä, että kaikki ei ole hyvin satulan suhteen, mutta pitkään yritin vaientaa mielen perukoilta kuuluvan pienen äänen, joka varoitteli asiasta. Pakkohan sen on olla hyvä, se on tehty juuri Williä ja mua varten, miten niin ei ole sopiva? Etukaaren leveyttähän voi muokata, eikö se auta? Tai toppauksia uusimalla muokata, nehän menee uudessa satulassa helposti aika nopeasti lyttyyn? Miten niin koko rungon malli väärä Willin malliselle hevoselle!!! Voitte varmaan kuvitella mun tyrmistyksen, kun kuulin perjantaina sovittajan suusta tän lauseen. Tällä hetkellä fiilikset ovat aika surkeat satula-asian suhteen, näillä tuloilla ei vaan ole mahdollista hankkia uutta kolmen tonnin satulaa alle vuoden välein. Luottamus satulansovittajiin ja satulakauppiaisiin ammattikuntana on tällä hetkellä pohjalukemissa. Ratsastin (käyntiä, kuinkan muuten) perjantaina kahdella sovitussatulalla ja omallani, sekä lopuksi ilman satulaa, ja kuten arvata saattaa, Willi oli ylivoimaisesti paras ilman satulaa. Mutta eipä noista kokeilusatuloistakaan kumpikaan tuntunut kovin merkittävästi paremmalta kuin oma. Tosin ne olivat eri levyisiä, ja ainakin toinen varmasti liian kapea Willille. Satulansovittaja otti kuvia Willistä ilman satulaa, satulat selässä paikallaan ja ratsain, ja lähetteli kuvia kommentoitavaksi ympäri Eurooppaa. Hän myös soitteli ja yritti paikallistaa Amerigon johtavaa satulagurua, mutta ei tavoittanut häntä. Nyt ilmeisesti seuraavaksi odotetaan tämän gurun mielipidettä kuvista. Willistä otettiin myös uudet mitat, ja sovittaja lupasi niitä tutkailla tarkemmin paremmalla ajalla. Valitettavasti hänellä oli kiire jo seuraavaan paikkaan, meidän tallilla kolme todellista ongelmatapausta veivät ilmeisesti pidempään kuin hän oli ennakkoon arvellut! En todellakaan tiedä, mitä jatkossa satulan suhteen tehdään.

Tänä aamuna herätessäni olin jo hiukan rauhoittunut, tosin sen verran satula-asia oli tullut uniini, että näin viime yönä unta yli 200 euroa maksavasta salaatista (todellisuudessa ostin eilen kaupan salaattibaarista rasian salaattia iltapalaksi, ihan normaalilla hinnalla). Aamulenkillä Pojon kanssa visioin jo, miten voisin koittaa väkertää jotain väliaikaisratkaisua Willin selän muokkaamiseksi satulan mallille sopivaksi. Jännää, miten hiljaisessa metsässä kävely koiran kanssa saa mielen rauhoittumaan ja aivot toimiaan! Voisin leikellä hylätystä satulahuovasta ja pintelipatjoista täytepaloja, joilla Willin takakorkeutta saisi häivytettyä, ehkä sillä konstilla päästäisiin ainakin vähän aikaa eteenpäin. Eihän se missään nimessä voi olla pysyvä ratkaisu, mutta jollain konstilla täytyy hevonen pitää työkykyisenä, muuten ollaan sen selkälihasten häviämisen takia kohta entistä syvemmässä suossa!

Mitä tapahtui marraskuulle?

Hups, marraskuu tuli ja meni, ja ollaan jo joulukuussa. Tosin sään puolesta sitä ei huomaa. Mutta toisaalta en valita, en kovin innokkaasti odottele hokkikautta, koska Willin kanssa se tarkoittaa samalla hokinreikäkautta. Sen verran kohelo se on jaloistaan. En myöskään odottele maneesin katolta putoilevaa lunta, ja sen aiheuttamia lähtöjä. Niistä on saatu jo vähän esimakua.

Mitä me sitten ollaan puuhattu, kun tuntuu että kokonainen kuukausi on kadonnut?! Marraskuun alusta meidän piti ruveta ravailemaan ja treenaamaan enemmän. Willi onnistui kuitenkin riehumaan takajalkansa turvoksiin, ja hetken olin jo ihan varma, että nyt sillä on vuorostaan takajalassa jännevamma. Onneksi olin kerrankin väärässä, ja ultrassa ei näkynyt mitään rikkinäistä. Eläinlääkäri oli hyvin tyytyväinen Willin letkeään liikkumiseen, ja kehoitti jatkamaan pikkuhiljaa takaisin ns. normaaliin treeniin. Turvotusta voisi hoidella edelleen DMSO:lla, mutta toistaiseksi olen tyytynyt kylmäämiseen, koska en ole hennonnut kiusata Williä enempää mokomalla myrkyllä. Turvotus on onneksi pikkuhiljaa hävinnyt lähes kokonaan. Willi järjesti myös minut lyhyelle sairaslomalle esittelemällä lähtönopeuttaan. Laukkasimme (suunnittelemattomasti) yhdessä maneesin toiseen päätyyn, ja tiukan käännöksen jälkeen Willin jatkoi takaisin ilman kyytiläistä. Sen verran sain tärskyä, että pari päivää olin sairaslomalla, ja reilun viikon verran meni, että uskalsin nousta taas selkään. Onneksi vammat olivat vain pinnallisia ruhjeita ja mustelmia. Henkinen kolhu oli ehkä lopulta pahin.

Jos on ratsastajalla pientä stressiä välillä, niin samaa on ollut havaittavissa hevosessa. Willihän joutui jo elokuussa jännevamman takia jättämään jätkälauman ja siirtyi sairastamaan yksin pienempään tarhaan. No kaikilta osin homma ei mennyt ihan suunnitellusti, koska Willi esitteli viikoittain melkoisia rodeoita tarhassa, joten mietin moneen kertaan pääni puhki mikä olisi sille paras vaihtoehto. Syksyn sateet vielä tekivät isoista ryhmätarhoista melkoista puuroa, joten toipilaalle järkeviä vaihtoehtoja ei tuntunut olevan. Viimeinen naula arkkuun oli se, että Willin karsina- ja tarhanaapuri (jonka kanssa se oli hyvissä väleissä ja pojat rapsuttelivat päivittäin) muutti toiselle tallille, ja naapuriin muutti uusi hevonen. Willi ei kuitenkaan sulattanut muuttuneita järjestelyitä noin vain. Se hyökki kaltereita päin ja potki seiniä, erityisesti ruoka-aikaan. Muutenkin Willin olemus huokui levottomuutta ja stressiä, sen kaikki reaktiot ja käyttäytyminen yleensä tuntui koko ajan vähän liioitellulta. Aikani tätä katseltuani (ja jänteen paranemisen edetessä, kuin ihmeen kaupalla riehumisista huolimatta) päätin että täytyy edes kokeilla taas tarhaamista kaverin kanssa. Willi siirtyi suurempaan pikkutarhaan seuranaan laumassa helposti alistuva ruuna, joka oli ollut myös osa jätkien laumaa kesällä. Willi ei ole tämän ruunan kanssa ihan niin läheisissä väleissä kuin pois muuttaneen hevosen kanssa, mutta ne osaavat olla aika sivistyneesti yhdessä, kunhan heinät jaetaan molemmille omiin kasoihin. Willin stressitaso laski viikossa selvästi ja sen käytös on muutenkin vähän normalisoitunut. Edelleen ruoka-aikaan se kiukuttelee naapurilleen, mutta ei enää yhtä pahasti. Tilannetta toki seurataan edelleen, ja tarvittaessa siirrellään hevosia niin, että kaikilla on mieluisat seinänaapurit. Mutta tulipahan taas todettua, miten tärkeää lauma ja lajitoverit hevoselle ovat. Kauhulla odottelen hokkiaikaa, mutta mitään potkujälkiä ei ole ainakaaan vielä kummastakaan hevosesta löytynyt.

Marraskuu meni Minin valmennustenkin osalta ohi, mutta nyt joulukuussa yritetään ottaa vähän takaisin, ja päästä pariin otteeseen tunnille. Tällä viikolla oli ensimmäinen tunti, ja kuten yleensä, Minin silmien alla asiat tuppaavat onnistumaan ihan eri tavalla kuin yksin nyhrätessä. Tällä kertaa keskityttiin jämäkkään ja stabiiliin (jopa liikkumattomaan) keskivartaloon ja hevosen kontrollointiin istunnan (lantio, reidet, vatsalihakset) avulla. Ravin parantamiseen sain myös hiukan lisää työkaluja. Mutta ehkä kerron näistä myöhemmn lisää omassa jutussaan. Veran kanssa harjoitukset ovat jääneet, koska sekin oli saanut jonkun tällin jalkaansa ja on ollut lomalla ja kevyemmällä liikutuksella. Ja toisaalta nyt kun Willi on taas kuvioissa mukana, ei ole niin suurta tarvetta saada lainahevosta alle.

Älä vedä, älä purista

eli oppitunti Veralta! Sunnuntaiseen tapaan jatkoimme harjoituksia. Viime viikolla en ollut itse kovin terävällä tuulella, mutta tänään päätin, että nyt otetaan harjoitukset taas vakavasti. Eikä syynä ole vähiten reilun viikon päässä siintävä Minin seuraava visiitti! Jouduin pyyhkimään Willin nimen osallistujalistasta pois, koska perjantain kontrolli osoitti, ettei jänne ole vielä kunnossa. Uutena hoitona jalkaan kokeillaan kahden viikon DMSO (dimetyylisulfoksidi) kuuria. Itse asiassa samaa myrkkyä laitetaan nyt molempiin etujalkoihin, koska Willi on taas onnistunut kolhaisemaan toiseen etujalkaan kuhmun sääreen. DMSO toivottavasti rauhoittaa tulehdusta ja auttaa ehkäisemään liikaluun muodostumista. Samalla tämä toimii kuulemma älykkyystestinä; tavallisesti hevoset oppivat tunnistamaan pullon juuri tuon 14 vrk:n kuluessa, kun kuuria jatketaan. Älykkäämmät ehkä vähän nopeammin. Ilmeisesti hoito ei välttämättä ole hevoselle ihan mukavinta mahdollista, joten katsotaan miten pian Willi (joka on kuitenkin huippuälykäs, olen varma siitä!) ilmoittaa, ettei tarvitse tulla moisen tökötin kanssa lähellekään. Seuraava jänteen kontrolli on parin viikon päästä kuurin loputtua. Oli eläinlääkärillä (joka muuten oli vihdoin meidän ns. oma lääkäri, olen kesän aikana joutunut turvautumaan vieraisiin lääkäreihin) oli hyviä uutisia. Willin hampaat olivat parhaassa kunnossa mitä hän on nähnyt. Willillä on täytynyt tähän asti pitää raspausväli maksimissaan puolessa vuodessa, mutta nyt voisi kuulemma miettiä muutamaa kuukautta pidempääkin väliä. En tiedä mikä asia on muuttunut ja vaikuttanut hampaiden tasaisempaan kulumiseen, voisiko laidunkaudella on osuutta asiaan, mutta haluaisin uskoa, että suorempi ja tasapainoisempi hevonen on myös leuoistaan suorempi, eikä kuluta hampaitaan toispuoleisesti kuten tähän asti. Oli syy mikä hyvänsä, ollaan tästä tyytyväisiä!

Mutta takaisin Veraan. Mä en edelleenkään pyydä siltä mitään muuta kuin tasaista tahtia, sisätakajalkaa mahan alle, pientä asetusta tilanteen mukaan ulos tai sisälle ja yritän pitää edes jokseenkin tasaista tuntumaa suuhun (paino sanalla yritän).  Tavoite on saada Vera suoristumaan ja ratsastaa sen korvia mahdollisimman kauan minusta. Muuten on aika sama missä sen pää on. Haluan että se ravaa itse, etten joudu pumppaamaan sitä eteenpäin, mikä tarkoittaa alussa hieman epämääräistä ja nykivää etenemistä. Ihan kuin Vera ei osaisi tai uskaltaisi jatkaa ravia, kun koitan olla selässä tekemättä mitään. Toinen vaihtoehto (ihan mahdollinen sekin!) on se, että tiedostamatta jarrutan istunnalla. Veralla on nimittäin jarru todella herkässä, pienikin heilahdus selässä tarkoittaa joko käyntiin tai seis. Mutta kyllä se ravi pikkuhiljaa aina löytyy, ja sen jälkeen tahdin kanssa ei olekaan enää suuria ongelmia. Paitsi kun mennään mörköpäätyyn, joka voi tilanteesta riippuen olla kumpi vaan (tai yleensä molemmat) maneesin päädyistä. Tänäänkin pyörittiin enimmäkseen maneesin keskellä isolla ympyrällä tai ovaalilla, koska silloin saan parhaiten Veran olemaan jännittymättä. Ja toisaalta voin tarkistaa pitkän sivun keskipeilistä missä asennossa sen kaula on. Yritän kalibroida takapuolituntumaa ja sitä vastaavaa peilikuvaa, että oppisin paremmin tuntemaan milloin Vera on hyvässä asennossa. Tällä hetkellä mennään aika fiilispohjalta, ja välillä kieltämättä epäilen teenkö siellä selässä yhtään mitään järkevää ja hyödyllistä.

Kuten Willin kanssa, pidän Verankin kanssa paljon lyhyitä taukoja. Ja hyvä niin, koska sain taas muistutuksen siitä, että jatkuvasti puristamalla tai vetämällä edestä kaivaa itselleen vain syvempää kuoppaa. Kun pienen tauon jälkeen pyysin taas takajalkaa sivulle, yllätyin miten nopeasti, pienellä avulla ja miten isosti Vera reagoi. Vastahan hetki sitten olin yrittänyt samaa vahvalla jalalla, saamatta juuri minkäänlaista reaktiota aikaan. Ai niin, tämä yksilö vetää kaikki antennit alas heti, kun ratsastaja on liian vahva. Eli jos se ei reagoi, sen sijaan että pyytäisit lisää, mitäs jos irrottaisit jalan hetkeksi kokonaan kyljestä ja yrittäisit sitten uudestaan, kevyellä kosketuksella? Samoin ohjien kanssa, vetämällä saa vain korvat syliinsä ja alakaulan pullottamaan. Paljon paremmin Vera toimii heti kun se saa kaulan ojennettua pitkäksi. Ja mikä tarve sieltä suusta on ylipäätään vetää, kun Veraan on asennettu urheiluauton jarrut, vaikka moottori on korkeintaan pikkuauton luokkaa? Kun vaan muistaisi tämän. Noh, oli meillä onneksi hyviäkin hetkiä. Ensimmäisen kerran voin sanoa, että saatiin aikaan ehkä kaksi kokonaista askelta melkein oikeaa avotaivutusta (käynnissä, ravissa ollaan vielä kaukana siitä), ja loppua kohden sain Veran yhä nopeammin ojentamaan kaulaa eteen ravissa (edelleen ehkä just kahden askeleen ajaksi). Ensimmäistä kertaa tuntui myös siltä, että voin ratsastaa sitä enemmän myös käynnissä. Tähän asti on ollut helpompi työstää Veran kaulaa eteen ravissa, koska käynnissä se on vaan jännittynyt pystypäiseksi tai sammunut kokonaan kun olen yrittänyt vaikuttaa siihen. Tänään ensimmäistä kertaa se alkoi käynnissä tuntua, no miten sen kuvaisi, vähän samalta kuin Willi, eli ratsastettavalta. Se hidasti ja kokosi itseään, ja ensimmäisen kerran sain selvän tunteen siitä, että se todella pyöristi selkää. Ja se tuntui myös paljon suoremmalta. Edelleen reaktio pysähtyä kokonaan oli herkässä, mutta Vera onnistui pienellä pyynnöllä jatkamaan liikettä eteen menettämättä ratsastettavuuttaan. Hurraa, voitto!

Vielä ensi viikon sunnuntaina päästään keskenämme jatkamaan harjoituksia ennen Minin tuntia. Hassua, että mulla on niin kovasti paineita suoriutua hyvin valmentajan silmien edessä. Ja vielä Veran kanssa, vaikkei se ole oma vaan "vain" tilapäinen tuuraaja Willin saikun ajaksi. Tunnillehan  mennään oppimaan uutta, ei näyttämään hyvältä. Kai sitä kuitenkin toivoo kovasti, että Mini näkisi Verassa jotain pientä edistymistä, ettei meidän harjoittelu ole mennyt ihan harakoille.

Herra Herkkis is back!

Olen Willin herkkyydestä kirjoittanut ennenkin. Tällä kertaa se näkyy siinä, että rohtuma toisessa takajalassa veti koko hevosen taas ihan mutkalle ja ratsastettavuus oli tiessään. On pitänyt jo jonkin aikaa tulla tänne hehkuttamaan, miten hyvältä Willi tuntuu tällä hetkellä selästä ja maasta työskennellessä. Harrastetaan tätä jalan takia hyvin säästeliäästi, mutta ei tarvitse kuin ottaa ohjat käteen ja oikaista oma ruoto suoraksi, niin hevonen seuraa perässä. Viime viikolla huomasin, että ratsastan sulkutaivutusta oikealle (eli meidän helpompaan suuntaan) täysin ilman alapohjetta, pelkällä istunnalla. Tein näin ihan huomaamattani, ja kun kesken taivutuksen havahduin, kokeilin nostaa korostetusti ulkojalan irti kyljestä. Ja totta tosiaan, Willi jatkoi liikettä lantion osoittamaan suuntaan. Vasemmalle sama ei onnistu, koska siihen suuntaan pelkkä taipuminen on meille molemmille vaikeampaa. Maasta sulut sujuvat ilman raippaa, pelkällä omalla ristiin askelluksella. Mutta tänään oli kuin eri hevonen alla. Jo maasta käsin Willi punki pahasti oikealle, enkä meinannut saada sitä suoraksi ollenkaan. Ajattelin että syynä on edellisen päivän vapaapäivä (=riimusta taluttelua ja ruohon syöttelyä). Selkään noustuani huomasin kuitenkin heti, että jokin on nyt vinossa, kirjaimellisesti. Willi pudotti minut oikealle puolelle, ihan kuten se teki aikojen alussa, ennen meidän SOM-treenin alkua. Yritin suoristaa Williä ja pyytää oikeaa takajalkaa mahan alle, mutta Willi vastusti ja painoi kädelle. Edes takuuvarma suoristuskeino loiva vastataivutus ei toiminut. Pelkkä istunnalla ratsastus ei tullut kuuloonkaan, oli pakko käyttää ihan perinteiseen tapaan alapohjetta ja ohjaa! Onneksi vika paikallistui hyvin selkeästi oikeaan takajalkaa, joten olen lähes varma, että syyllinen tähän äkilliseen taantumaan on juuri kyseisessä jalassa oleva uudelleen ärtynyt rohtuma vuohisessa.

Samalla kun eläinlääkäri taannoin ultrasi Willin jänteen, määräsi hän meille kuurin jalkojen pesua (kissoille ja koirille tarkoitetulla!) hoitoshampoolla, lievän kuraruven takia. Rupea oli todella vähän, siellä täällä muutama pieni rupi, eniten kuitenkin oikeassa takajalassa. Se tuntuu olevan se jalka, johon nämä ihottumat ensimmäisenä iskevät. No pesin jalkoja noin joka toinen tai kolmas ilta (shampoopullon kyljessä oli ohjeet vain kissojen ja koirien hoitoon 2 kertaa viikossa, joten sovelsin), mutta parin viikon pesun jälkeen oikean takasen vuohiseen räjähti kummallinen ihottuma. Vaihdoin shampoon betadineen, mikä rauhoitti ihottumaa hyvin nopeasti, ja viikossa iho parani selvästi. Eilen jäljellä oli enää hiukan kuivaa rupea, joten ajattelin kokeilla uudestaan hoitoshampoota. Huono idea, koska ihottuma ärtyi uudestaan, ja samalla näköjään rampautti koko hevosen. No ainakin tuli todettua, että tuota ainetta ei kannata laittaa lähellekään Willin jalkoja.

Toisaalta jos tästä jotain positiivista haluaa repiä irti, niin oma perstuntuma on selvästi parantunut, koska tunsin mielestäni selvästi heti mistä kiikastaa. Vuosi sitten olisin vain painanut paniikkinappulan pohjaan että nyt se on taas jostain tooosi kipeä, ja surrut vähintään viikon. Tai kiikuttanut hevosen klinikalle. Nyt osaan jo hiukan relata ja asettaa asioita perspektiiviin. Sitä paitsi apu on jo tulossa! Maanantaina eläinlääkäri pääsee toivottavasti paikalle suorittamaan vuosihuoltoa (rokotus ja raspaus) sekä samalla ultraamaan jännettä. Oi olisipa se parantunut jo hyvin, me halutaan ravata! Seuraava Minin valmennus lähestyy, ja pitää päästä harjoittelemaan ennen sitä!

Pakollinen kuva, joka ei liity tekstiin mitenkään. Willillä on nälkä, ja se yrittää päästä osingoille naapurin iltaruuista, kun omat pöperöt viipyvät liian kauan. Sen kaula venyy välillä yllättävän pitkälle!

Hei, me kävellään!

Ai siis nytkö piti satulan saavuttua alkaa onni ja autuus, sekä säännöllinen treenaus kohti kouluratsastuksen syvintä olemusta? E-hei, täällä taas kävellään ja talutellaan hevosta metsätietä pitkin! (Edit: talutellaan hevosta varovaisesti ulkona pehmeillä alustoilla sen omaan tahtiin, koska sen kaviokin on taas palasina...)

Ehdin kirjoitella jo pitkät pätkät Willin mysteerivaivojen selvittelyä ja muita viimeaikaisia kuulumisia, mutta nyt pänniin niin paljon, että en tunnu saavan tekstistä järkevää. Poistin koko sekavan jaarittelun ja koitan sen sijaan tiivistää tarinaa.

Willillä on vasemmassa etujalassa lievä jännevamma. Jalka oli toissaviikolla turvonnut, kun hain hevosen laitumelta sisään. Tai ainakin vamma oli lievä, kun se ultrattiin viime keskiviikkona. Torstaina Willi otti nimittäin pikarodeot tarhassa, jonka jälkeen jalka oli turvonnut uudelleen, joten mahdollisesti sieltä on mennyt jotain lisää rikki. En jaksa juuri nyt olla kovin optimistinen. Eilen samaisesta jalasta oli irronnut kenkä, vieden taas osan kaviosta mennessään. Hevosen etujalkojen kengityksestä oli ehtinyt kulua reilu viikko. Lohkeaman vuoksi pelkään jalan asennon olevan huono jänteen paranemisen kannalta. Itse asiassa epäilen, että jännevamman osasyyllisenä oli jo ennestään vino kavio ja jalan pieni virheasento. Kesän lohkeamien jäljiltä kaviot eivät ole vielä ehtineet kasvaa ns. normaaliin mittaan ja muotoon. Willi arkoo kaviota aika voimakkaasti, joten sen kävelyttäminen on vaikeaa. Jännevamman paranemisen kannalta ja arpikudoksen muodostumisen estämiseksi sitä pitäsi kuitenkin kävelyttää. Riekkuminen on iso no-no.

Kirahvi aterioi. Huomaa siistitty tukka, ei olla enää hippejä!

Otin Willin laitumelta pois heti kun jalka oli ensimmäisen kerran turvonnut. Sateiden liukastuttama savimaa ei ole ideaalinen alusta toipilaalle. Ja laumassa kun yksi lähtee, niin kaikki muutkin lähtee perään ralliin. Siksi Willi siirtyi isoon tarhaan toisen (megarauhallisen) ruunan kanssa. Vaikka pojat ovat hyvää pataa keskenään ja rapsuttelevat toisiaan paljon, Willi selvästi kuitenkin kaipailee vanhaa jengiään, ja otti rodeot tarhassa kun tuntihevosia (eli myös Willin jätkäkavereita) haettiin sisään laitumilta. No tämän jälkeen muutamana päivänä Willi otettiin ensin sisään, ja kun tilanne oli rauhoittunut (eli hevosia ei enää liikuteltu tarhan ohi), niin se pääsi uudelleen ulos. Onneksi meidän tallilla on tarjolla näin mahtavan yksilöllistä hoitoa! Willin jalka myös kylmätään aamuisin aamutallin tekijän toimesta ennen tarhaan viemistä. Tämäkään tarhajärjestely ei kuitenkaan toiminut, koska nyt Williltä irtosi kenkä. Tuo tarha on myös maapohjainen ja tällä hetkellä aika liukas, joten päätin pitkän pähkäilyn jälkeen minimoida riskit ja laittaa Willin pieneen hiekkatarhaan. Sen ruunakaveri siirtyi seurana viereen. Tylsää, mutta katsoin näin parhaaksi, ainakin hetkeksi. Jos tuohon onnettomaan kavioon ylipäätään saadaan kenkä lyötyä, hiekkatarhassa kengän kaviossa pysymisen todennäköisyys on selvästi parempi kuin mutatarhassa. Tietysti on sekin vaihtoehto, että Willi joutuu/saa olla hetken ilman kenkiä, jolloin pehmeämpi maapohja voi olla parempi vaihtoehto. Tästä asiasta ollaan viisaampia kun pääsen juttelemaan kengittäjän kanssa vaihtoehdoista.

Kiiltää kuin kuparipannu ilta-auringossa. Willin laidunkausi jatkuu rajoitetusti narun päässä.

Pienenä valopilkkuna taivaalla onneksi meillä on todella mahtava o.t.e.-hieroja, joka kuultuaan Willin jänteestä tarjosi minulle laser-hoitolaitettaan käyttöön viikoksi. Jalkaa siis kylmätään ja laseroidaan vimmatusti, ja koitetaan siinä välissä hiukan talutella Williä tallin pihapiirissä. Yritän järjestää sille mukavaa tekemistä eli pihan ja pientareiden puskien parturointia korvauksena päättyneestä laidunkaudesta. Samalla voidaan käydä moikkailemassa heppakavereita hallitusti narunssa, ettei Willi jää kokonaan vaille kaverikontakteja.

Entäs se mysteerinen virtsausasentoon asettuminen? Willistä on pumpattu verta monta putkellista ja virtsarakko on myös ultrattu, mutta mitään vikaa tai selitystä oireille ei ole löytynyt. Ulkoinen "poistoputken" tarkastuskaan ei tuottanut selvyyttä. Jatketaan siis tilanteen tarkkailua, ja koitetaan hoitaa nämä akuutimmat jalkaongelmat ensin alta pois. Samalla aloitin Willille yrteistä koostuvan detox-kuurin, jonka pitäisi puhdistaa ja tehostaa munuaisten toimintaa.

Tytöt tulivat aidan taakse norkoilemaan, joten Willin piti vähän machoilla. Se aina välillä luulee olevansa ori pörhistellessään. Kuva rajattu taktisesti, ettei tarvitse laittaa blogiin K-18 leimaa.

Ja tietysti moinen komistus sekoitti teinin (2-vee) pään niin, että se tuli aitojen ali meidän perään tielle. En saanut parempaa kuvaa napattua, koska tuli kiire ottaa hevonen hallintaan. Willi kuitenkin pitää Sissiä selvästi vielä liian nuorena, koska ruoka kiinnosti sitä enemmän kuin tammavarsa.

Ratsastusta ja mysteerivaivoja

Ratsastuksen alkeita on nyt harrastettu täällä muutama viikko. Aluksi satulassa istuminen tuntui vähän vaikealta, ja jäykät lonkkani huusivat hoosiannaa, kun koulusatula pakotti jalat alas ja leveän hevosen ympärille. Ja nyt tarkoitan nimenomaan leveän, en lihavan, koska kesä ja laitumella liikkuminen ovat vihdoin saaneet Willin hiukan hoikistumaan! Monelle hevoselle käy varmaan juuri toisinpäin, mutta luulen että jatkuva pieni liike + luonnonlaidun, jossa näin loppukesää kohden joutuu jo vähän enemmän käyttämään aikaa ruokailuun ovat tehneet tehtävänsä. Heinämahaa on vielä, mutta kylkien kohdalta on rasvaa sulanut, ja kylkiluut tuntuvat selvemmin kädellä kylkiä sivellessä. Vähän aikaa sitten alettiin laitumelle kipata myös lisäruuaksi säilöheinää, mutta heinäkasalla käydään vaan tyydyttämässä suurin nälkä, ja iso osa poikien ajasta näyttää kuluvan edelleen lyhyeksi järsittyä laidunruohoa nyhtäen. Ja muutamat ponimusherrat ovat kuulemma aamuisin löytyneet heinäkasasta pötköttelemästä, joten käyhän se heinä patjastakin. Aamiainen vuoteessa, todellakin!

Ratsastus on tuntunut ihanalta, ja Willikin on ollut hyvällä asenteella touhussa mukana. Sehän on perusluonteeltaan hyvin lunki ja rauhallinen käsitellä (monien mielestä varmaan liiallisuuten asti), mutta ratsain se ei ole ikinä laiska tai raskas. Olen koittanut keskittyä selässä periaatteeseen less is more, ja käyttämään SOM-klinikan innoittamana enemmän istuntaa, vähemmän kättä ja alapohjetta. Tämä tarkoittaa entistä enemmän hidasta hiipparointia ympäri maneesia, välillä hoippumista puolelta toiselle, kun haetaan molemmat tasapainoa ja suoruutta, ja entistä vähemmän mitään ulkoisesti näkyvää järkevää työskentelyä. Mun ratsastuksen katselu on varmaan yhtä jännittävää kuin maalin kuivumisen seuraaminen! Mutta ah sitä tunnetta, kun huomaan, että nyt Willi reagoi ja kääntyi vain mun lantiota seuraten hallitusti ja suorana kuin laiva, eikä tiputtanut ulkolapaa. Avot erityisesti vasemmalle on olleet hankalia. Willi ei meinaa taipua aidosti, vaan yrittää fuskata työntämällä takaosaa ulos. Siinä on itsekuri välillä kovilla, kun tekisi mieli ihan vähän vaan ottaa voimakkaammin vasemmalla ohjalla nenää sisälle, mutta mitäs se auttaisi, ei ainakaan taivuttaisi runkoa, joten olen koittanut olla tarkkana etten itse fuskaa. Välillä jos maneesissa on samaan aikaan muita, tunnen itseni vähän tyhmäksi, ja kiusaus "näyttää hyvältä" hiipii takaraivoon. Onneksi muut tallilla ovat jo tottuneet siihen, että toi yks nyt vaan nysvää omiaan tuon lihavan (not anymore!) hevosensa kanssa, harmiton hihhuli, joten ei siitä kannata välittää. Ja kysyä ei kannata, ellei ole valmis kuuntelemaan vähintään puolen tunnin innostunutta luentoa biomekaniikasta (ja siitä miten Willi on niiiiiin special case!) Saan siis nysvätä aika rauhassa. Alapohkeen käyttö saa Willin yleensä harppomaan liian pitkin askelin eteen, joten taivutuksissa yritän käyttää enemmän jalan yläosaa tolppana, jonka ympäri Willin pitäisi taipua. Väistöissä (takaosan siirto ympyrällä ulospäin ja sulut) on pakko käyttää alapohjettakin, ja silloin on varaana, että joudun kompensoimaan hiihtelyä liian paljon kädellä, jolloin Willi painaa vastaan kädelle tai lyhentää kaulaa. Varsinkin jos olen yhtään liian hidas käden rentoutuksen kanssa.

Otin kokeiluun myös toisenlaiset kuolaimet, koska omilla liikkuvarenkaisilla kolmipaloilla Willi tuntui jäävän välillä liiankin kevyeksi kädelle, melkein tyhjäksi edestä. Mietin pitäisikö kokeilla hiukan vakaampaa kuolainta, ehkä oliviirenkaista, ja kolmipalan sijaan yksinkertaista niveltä. Ihana tallinomistaja antoi taas käyttöönsä omia varusteitaan, ja pengottuani läpi kuolainkokoelmia sieltä löytyi sopivan mittaiset ja paksuiset baucherit tavallisella nivelellä. No nehän voisi olla kokeilemisen arvoiset. Hannoverilainen turpis ei tuntunut asettuvan kiinteiden kuolainrenkaiden kanssa sopuisasti suupieleen, joten nakkasin sen kokonaan pois. Mennään siis hyvin pelkistetyllä suitsituksella tällä hetkellä. (Muistatte ehkä mitä kävi keväällä mun ns. ykkössuitsille, joissa oli normaali englantilainen turpahihna. Uusia ei ole vielä hommattu, joten vanhoilla varasuitsilla mennään edelleen.) Kuolaimet tuntuvat toimivan aika hyvin ja vaikutus oli toivottuun suuntaan. Täytyy tässä joku kerta vaihtaa vielä takaisin ja vertailla kummat on paremmat, vai olisiko joku välimuoto sopivin (kolmipala-baucher, tavallinen nivel oliivirenkailla tms.) Ja onhan se hyvä suun ja hampaiden kannalta vaihdella kuolaimia muutenkin.

Arvaa hevosen ammatti! Selässä koulusatula fyllinkeineen, päässä vermeet ilman turparemmiä kuin länkkähevosella, ja tukka kuin puskalämppärillä. Letillä sen vuoksi, että humppatukka hiostaa Willin kaulaa.

Noh, tällä reseptillä ollaan siis hiipparoitu satulan kanssa muutama viikko, ja enimmäkseen hyvältä on tuntunut. Mutta tällä viikolla on Willi käyttäytynyt kummallisesti ratsastaessa. Se ei varsinaisesti ole vastustellut, mutta käynnissä Willi tuntui notkistavan alaselkää ja mielellään pysähteli, ja yritti asettua pissausasentoon. Ensin ajattelin, että mun tehokas nestetankkaus (tarjoan suola-melassivettä joka välissä) tekee tehtävänsä, ja se lisää virtsaustarvetta. Aina sieltä ei tullut mitään, yrityksestä huolimatta, mutta pari kertaa pissatauon jälkeen Willi tuntui taas normaalilta. Korjasin myös satulaa, kun pohdin onko se liian takana ja ärsyttää siksi alaselkää. Muhkean karvaromaanin kanssa tulee laitettua satula helposti turhan taakse, mitä Willi inhoaa. Kolmantena päivänä kun sama kuvio jatkui, tulin alas selästä ja marssitin Willin karsinaan pissalle. Ei mitään reaktiota. Herra seisoi hetken tyytyväisenä ja mietti varmaan että olipa kevyt treeni, ja alkoi sitten syödä heiniä. No marssitin sen takaisin manesiin, ei me nyt vielä lopetettu. Olin harjatessa ennen ratsastusta jo laittanut merkille, että Willin lanneselkä näytti vähän hassulta, ihan kuin se olisi ollut ensin vähän kuopalla ja sitten nousi pyllyn päälle taas pyöreämpänä. Willi ei kuitenkaan reagoinut mitenkään kun tunnustelin selkää, joten en sitten miettinyt sitä sen enempää. Maneesissa edelleen tuijottelin Willin selkää ja takapuolta, oliko se erinäköinen kuin normaalisti. Willi käveli maneesiin hyvin laiskasti (haluttomasti? Sattuiko sitä johonkin?), mutta se on periaatteessa hyvin normaalia Williä. Pieneen patisteluun se vastasi mukisematta. Mielessä kävi jos jonkinlaista mahdollisuutta lannehalvauksesta lähtien (oletteko ehkä huomanneet aiemminkin, että mun aivot kiihtyy nollasta tuhanteen hetkessä kun pohdin näiden elukoiden mahdollisia ongelmia?). Mikään Willin olemuksessa ei kuitenkaan viitannut kipuun, ja ongelma tuntui hävinneen heti, kun tulin alas selästä. Voitte vaan kuvitella, että tottakai mielessä kävi sekin vaihtoehto, että kestoaihe satula olisi syypää, mutta ei huonosti istuva satula ole ikinä ennen aiheuttanut tällaista käytöstä. Ja tuo satulahan EI sitten ole huonosti istuva, vaan täydellinen Willille!!! Siinä lannehalvauspaniikissani(!) soitin päivystävälle eläinlääkärillekin, joka ei nähnyt tilanteessa mitään kovin akuuttia hätää (oli perjantai-ilta ja viikonloppu edessä, kuinkas muuten!), koska hevonen ei vaikuta kipuilevalta, se söi ja joi normaalisti, oli tehnyt parit kakkakasatkin ja virtsaaminenkin oli tähän asti toiminut ihan normaalisti. Äkkiseltään lääkäri ei siis voisi tehdä oikein mitään, verikokeitakaan ei saisi laboratorioon viikonlopun aikana. Todettiin, että seurataan tilannetta ja elintoimintoja, ja jos muutosta ilmenee, soitan uudelleen. 

Seuraavana soittolistalla oli o.t.e.-hieroja, joka oli käynyt edellisenä sunnuntaina käsittelemässä Williä ensimmäistä kertaa. Silloin oli puhetta, että ulkoisesti hyvin hellävarainen käsittely on vaikutukseltaan voimakas, ja mm. kiihdyttää hevosen aineenvaihduntaa ja nestekiertoa. Vaikutukset ja oireet vaihtelevat hevoskohtaisesti, mutta yhdellekään hevoselle käsittelystä ei pitäisi olla haittaa. Williä oli ohjeen mukaan pidetty vapaalla hieronnan jälkeen (su & ma), ja parina ensimmäisenä liikutuspäivänä (ti & ke) olin ratsastanut vain käyntiä. Willi oli  taannoisen ukkosmyräkänkin aikana ollut sisällä tallissa, joten märkänä kylmettymisen vaaraa ei pitäisi olla (mikäli se nyt muutenkaan olisi näillä helteillä mahdollista). Hieroja kertoi myös olleensa Willin kanssa erityisen varovainen, ettei tee kerralla liikaa ja siten sekoita hevosen systeemejä, kun se kerran on niin herkkä ja kireä selästään. Hieronnan aikana Willi oli silminähden rentoutunut ja nautti käsittelystä, ja pariin otteeseen venytteli itsekin voimakkaasti koko selkää. Kuvailemiani oireita hieroja ei ollut koskaan nähnyt tai kuullut. Hieroja lupasi vielä konsultoida asiasta omaa kouluttajaansa ja tarvittaessa palata asiaan, mutta muuten oli samaa mieltä eläinlääkärin kanssa; seuraillaan tilannetta. Hän kertoi, että joskus (etenkin lihavilla hevosilla, mitä Willi ei hierojan mielestä missään nimessä ollut!) hevonen näyttää käsittelyn jälkeen muhkuraiselta ja epämuodostuneelta, kun elimistön nesteet lähtevät liikkeelle ja puskevat ihon alle patteja. Pähkäilin ja tunnustelin Willin selkää, oliko siinä ylimääräinen kuoppa vai patti, mutta en oikein osannut paikallistaa mikä sai selän näyttämään niin hassulta. Molempien puheluiden ajan olin edelleen maneesissa, ja olin pikkuhiljaa riisunut Williltä loputkin varusteet ja se sai olla vapaana. Se jopa liikuskeli itsekseen hiukan ja seurasi minua, kun kävin keräämässä lantakasat maneesista pois, joten käveleminen ei näyttänyt tuottavan sille vaikeuksia.

Sekä ell että hieroja olivat myös samaa mieltä siitä, että bot-loimesta ei ainakaan ole haittaa, joten jätin Willin yöksi sisään verkkoloimi niskassa. Kun vein tavaroita paikoilleen ja hain loimen varastosta, oli Willi jäljistä päätellen ehtinyt pissatakin, joten mitään isompaa tukosta sillä ei ollut. Laitoin sille vielä ylimääräisen juomaämpärin suola-melassivettä ruokakuppiin yöksi. Aikani touhuttuani tallissa hevonen näytti edelleen hyvävoimaiselta ja normaalilta, joten uskalsin lähteä kotiin.

Kotona hyökkäsin tutun neuvonantajan eli tietokoneen ja googlen kimppuun. Virtsaamisesta tuli heti mieleen munuaiset, joten googlailin millaisia oireita hevosen munuaisvaivoilla voisi olla. Onhan tämä vähän sama kuin lukisi lääkärikirjaa, eli lähes minkä tahansa eksoottisenkin vaivan kohdalta löytyy mätsääviä oireita, mutta kyllä löytämäni sai minut vakavasti pohtimaan tätäkin mahdollisuutta. Vai miltä kuulostavat seuraavat oireet: selän ja takapään jäykkyys (check!), takajalkojen laahaaminen (erityisesti vasemman takajalan!!!) (check!), takajalkojen turvotus (check!), ihon kutina (check!), laihtuminen ja lihaskato (check!). Jopa kirkasta nestettä vuotavat silmät voivat johtua munuaisten toiminnan häiriöstä, ja Willillä on melkein koko kesän ollut pientä vuotoa silmistä. Olen tähän asti laittanut sen tuulen piikkiiin, koska silmät eivät näytä muuten ärtyneiltä tai tulehtuneilta. Hoitoina ehdotettiin monessa paikassa ruokinnan rukkaamista munuaisten ja maksan toimintaa tukeviksi, ja tietysti monista kaupallisista lähteistä löytyi juuri oikea lääke ja ravintolisä vaivaan. Itse kallistun eniten yrttien suuntaan, joten ehkä voisi olla kokeilemisen arvoista tilata Willille jonkinlainen puhdistuskuuri munuaisille ja maksalle (joka tuntuu olevan kiinteästi yhteydessä munuaisten kanssa). Muutenkin ruokintaa täytyy ruveta pohtimaan uudelleen, kun uusi heinäsato on tullut, ja Willin liikuntatottumukset (toivottavasti!) muuttuvat laidunlomasta normaaliin työntekoon. Pitää alkuviikosta soitella uudelleen eläinlääkärille ja kysyä siitä verinäytteestä, voisiko siitä saada jotain lisävalaistusta Willin elimistön tilasta.

Lauantaina menin aamusta tallille tsekkaamaan hevosen vointia, ja vastassa oli hyvin levännyt, pirteä ja hyväntuulinen hevonen. Kävin taluttelemassa sitä hetken ja katsoin miten se liikkuu, mutta en havainnut mitään merkittävää eroa normaaliin. Ajattelin kuitenkin antaa sille laidunvapaan päivän (edit: eli vapaapäivän laitumella, ei vapaata laitumesta!), ja olkoon taas yön sisällä bot-loimi päällä. Tänään sunnuntaina työskenneltiin maasta normaalisti (Willi toimi ihan hyvin), katsotaan josko huomenna uskaltaisi taas nousta satulaankin.

Että semmoista tällä kertaa. Jos hevosen veriarvoista ei löydy mitään poikkeavaa tai muutakaan selitystä Willin oireille ja käytökselle, laitetaan seuraavaksi luulotautinen omistaja tarkempaan psykiatriseen syyniin.

Lauantaina tsekkaamassa Willin vointia laitumella ennen kotiinlähtöä. Pojat ovat siirtyneet toiselle laitumelle. Kallioilta alas valuva vesi pitää huolen siitä, että helteistä huolimatta ojissa on aina vettä. Mikäs sen mukavampi tapa vilvoitella kun käydä ojaan pötkölleen, toteaa Kingi. Etsi kuvasta myös yksi laumaan kuulumaton eläin.

Kolme päivää ja kaksi yötä

Tämän verran olen kirjaimellisesti asunut yhtä kyytiä tallilla tällä viime viikolla. Syynä pahasti kolmijalkainen Willi.

Maanantaina kun hain hevosen laitumelta iltapäivällä sisään, klenkkasi perässä kovasti toista etustaan arkova eläin. Kenkä oli irronnut, ja vienyt mennessään hyvän verran kaviosta, tarkemmin ottaen käytännössä koko kavion ulkoreunan. Eipä siinä auttanut muu kuin jättää hevonen sisälle koppihoitoon ja viestittää kengittäjää avuksi. Tiistaiaamuna suuntasin valmiiksi tallille päivystämään ja tsekkaamaan tilannetta. Willin jalat olivat aika turvoksissa, mutta kaikki jalat tasaisesti, joten syynä oli todennäköisesti helle sekä runsas karsinassa seisominen äkkiseltään. Jaloissa ei tuntunut merkittäviä lämpöeroja. Onneksi kengittäjä pääsi jo puolen päivän jälkeen paikalle, ja sai kuin saikin rikkonaiseen kavioon kengän kiinnitettyä.

Tiistai oli todella kuuma päivä ja paarmat pörräsivät äkäisinä, joten jätin Willin kengityksen jälkeen edelleen sisään päivän pahimmiksi tunneiksi. Teimme päivän mittaan muutaman tytön kanssa kesäsiivousta tallissa; pestiin ikkunoita ja hinkattiin seiniä. Roudattiin laitumille vesiä. Illalla oli lähitallilla koulukisat, joihin matkasi kaksi hevosta meiltä, joten lähdettiin porukalla mukaan kannustamaan. Ajattelin laittaa Willin kisojen ajaksi ötökkäloimi päällä ulos, ja tekisin sitten ehkä illan päätteeksi sen kanssa jotain. Taluttaessani sitä ulos huomasin, että se kävelee edelleen todella könkösti. Lisäksi minusta näytti siltä, että se ontuukin nyt toista etujalkaa, eikä sitä, josta kavio oli lohjennut. Höh. Tein nopeasti päätöksen, että laitumen sijaan jätän sen muutamaksi tunniksi "sairaslaitumelle", eli poikien normaalin tarhan kupeessa olevalle pikkuruiselle aidatulle läntille, jota käytettiin keväällä vihreälle totutteluun. Sopivasti aidan toisella puolella laidunsi tallin maskotti miniponi Musu omassa koiratarhassaan (kirjaimellisesti, koirankoppikin löytyy!), joten seuraakin olisi.

Kun kisoita kotiuduttiin, ja hain Willin taas sisään, pyysin tallikaveria katsomaan mitä jalkaa hänen mielestään Willi ontuu. "Oikeaa", tuli vastaus, eli sitä josta kenkä oli irronnut. Onneksi mulla on käytössä myös aina luotettava vertaistuki- ja auttava puhelinlinja kohtalotoverille, eli hyvälle ystävälle, jolla on myös valitettavan onnettomuusaltis hevonen. Kilautin siis kaverille, joka antoi hyviä neuvoja ja toimintaohjeita tilanteen tarkempaan kartoittamiseen. Samoin kehoitti jatkamaan koppihoitoa pahasti ontuvan hevosen kanssa. Lähetin vielä varmuuden vuoksi videon Willin lenkkaamisesta (joka oli voimakkaampaa kovalla tallin käytävällä kuin ulkona pehmeämmällä pohjalla) ja sain vahvistuksen sille, että tod. näk. oikea etujalka on se ongelma. Hyvä näin, syy olisi siis mahdollisesti niinkin vaaraton kuin lohjenneen kavion arkominen, mutta en uskaltanut vielä ihan täysin luottaa tähän diagnoosiin. Mielessä kävi miljoona eri skenaariota mitä laitumella oli tapahtunut. Miten Willi oli jäänyt johonkin puun juurakkoon kengästään kiinni, ja kiskaissut kengän ja kavionreunan lisäksi jotain muutakin rikki jalastaan. Ja jotainhan hevosen olon helpottamiseksi pitäisi varmaan tehdä. Kaiken kukkuraksi tallin omistaja oli koko viikon reissussa, joten meitä oli tallilla tilannetta pähkäilemässä vain harrastelijoita eikä yhtään koulutettua alan ammattilaista. Tästäkin syystä päätin jäädä tallin leiritaloon yöksi, jotta voisin itse heti aamulla tarkistaa tilanteen ja ryhtyä pommittamaan kengittäjää ja eläinlääkäriä puhelimella.

Yöllä nukuin huonosti ja heräilin moneen otteeseen aamuyöstä. Lopulta seitsemältä nousin ylös samaan aikaan aamutallin tekijän kanssa ja lähdin talliin. Willi oli pirteän oloinen, ja jalat paremmat kuin edellisenä aamuna, mutta edelleen käveleminen näytti tosi vaikealta. Syötin sille hiukan vihreää narun päässä, ja laiduntaessaan se varasi hetkittäin kunnolla painoa myös oikealle etujalalle, mutta kävellessä toi vasemman jalan hyvin nopeasti maahan. Yritin tunnustella kaviopulssia (vaikka en ollut edes ihan varma mistä kohtaa se pitäisi tuntua!), lämpöeroja jne., mutta mitään tilannetta sen enempää selventävää oiretta en havainnut. Koitin valaa itseeni uskoa, että Willi arkoo edelleen vain lohjennutta kaviota, eikä mitään sen kummempaa, ja langan päähän saamani kengittäjä piti sitä myös todennäköisimpänä vaihtoehtona. Jätin eläinlääkärille viestin ja soittopyynnön. Loppupäivä menikin ihan sumussa, ja puhelinta tuijotellen. Yritin iltapäivällä uudelleen saada eläinlääkäriä kiinni, mutta en onnistunut. Kylmäsin Willin jalkoja, harjailin sitä, käytin muutaman kerran sitä narun päässä tallin kulmalla syömässä vihreää. Yritin jopa seisottaa sitä ämpärissä, mutta Willin mielestä se oli harvinaisen tyhmä idea, ja lopulta ämpäri lensi seinään (Willin, ei minun, toimesta). Illan tullen laitoin sen taas hetkeksi pikkuaitaukseen syömään vapaasti ruohoa ja kävin nopeasti kotona hakemassa lisää puhtaita vaatteita ja Pojolle ruokaa, ja jäimme toiseksikin yöksi tallille. Onneksi sekin on meidän tallilla mahdollista!

Vastakohtien kohtaaminen. Kun Willi muutti tallille, se pelkäsi Musua. Nyt ollaan jo hyvää pataa.

Torstaina aamulla oli vastassa jo innokkaammin liikkuva hevonen. Willi meinasi jopa lähteä marssimaan tietä pitkin karsinanaapurinsa perässä kohti takalaidunta, vaikka tarkoitus oli jäädä pihaan syömään aamuvihreät. Ulkona Willin kävelystä oli vaikeampaa enää erottaa epäsymmetrisyyttä, ja tallin betonikäytävälläkin sen käynti oli parempaa. Rohkenin laittaa sen taas itsenäisesti ulkoilemaan. Lämpötila oli tuulen myötä muuttunut taas inhimillisemmäksi ja tuuli puhalsi itikatkin pois, joten Willi vaikutti varsin tyytyväiseltä. Uskalsin itsekin jo vähän rentoutua ja kykenin taas osallistumaan tallin töihin (tietysti mönkkäristä oli rengas rikki, joten vesiä roudattiin laitumille kottikärryillä ja ämpäreillä). Päästin Willin isolle laitumelle muiden poikien kanssa ja siivoilin heidän sääsuojaansa. Lopulta elänlääkärikin soitti, ja totesimme yhdessä,  että tilanne ei vaadi toimenpiteitä, seurailua vain. Kahden huonosti nukutun yön jälkeen pitkät päiväunetkin maistuivat!

Työnjohtajat Karkki, Hugo ja Willi olivat kärppinä vieresssä valvomassa työn laatua.

Karkki erityisesti on aina kiinnostunut ihmisten touhuista (ja kakkakärryistä).

Kelpaako? Hommaa hankaloitti hetkittäin talikon ja kottikärryn väliin tunkeva utelias pikkuputte.

Annoin Willin loppuviikon olla enemmän tai vähemmän myös henkisesti lomalla. Perjantaina vain hoidin ja syötin sille iltapuurot tallissa, ja laitoin takaisin laitumelle (puoli vuotta sitten en olisi uskonut, että edes kykenen moiseen leväperäisyyteen!). Arkomista ei ollut enää havaittavissa. Lauantaina ja sunnuntaina käytiin reilun vartin verran molempina päivinä harjoittelemassa suitset päässä suorana kävelemistä maneesissa. Maanantaina ja tiistaina kokeilin miten Willi liikkuu muissa askellajeissa maneesissa vapaana. Maanantaina sen ravi oli vähän jäykän näköistä, mutta liike näytti symmetriseltä. Tosin normaalista poiketen jäykkyyttä näkyi enemmän etupään liikkeessä, takajalat ja selkä näyttivät (olosuhteet huomioon ottaen) yllättävän hyviltä. Tiistaina Willi liikkui oikeastaan oikein hyvin Williksi ja selvästi letkeämmin, joten pyysin siltä vähän laukkaakin molempiin suuntiin. Reissusta palannut tallin omistajakin totesi, että liike sekä ravissa että laukassa näyttää ihan kivalta. Huh, taidettiin siis selvitä tästä episodista säikähdysellä.

Torstaina osasin jo rentoutua, ja otin Musun hetkeksi naruun suorittamaan pihanhoitoa.

Syötävän söpö, eikö?

Kompaktin kokoista ponia voi syötellä itse puutarhatuolissa mukavasti istuskellen! (huomaa kuvassa rentoutuneen hevosenomistajan tossunkärjet.)

Pojo veti vieressä lonkkaa mukavasti varjossa.

Myös Majakka ja Perävaunu kävivät kurkkaamassa mitä me touhutaan. Nää on niin huvittavia tyyppejä! Tosin tässä parivaljakossa Perävaunu (pienhevonen) kulkee edellä ja Majakka (säkä 180 cm) hiihtää perässä.

Näin jälkikäteen ajatellen eihän tässä ollut missään vaiheessa varsinaisesti mitään hätää, mutta silloin kun tilanne on päällä, niin mun aivot onnistuvat kehittelemään mitä ihmeellisimpiä kauhuskenaarioita. Willin selän ja takapään könkkäämisiin mä olen jo tottunut suhtautumaan rauhallisemmin, mutta tämä oli ihan uusi ongelma mulle. En ole koskaan joutunut hoitamaan esim. kaviopaisetta, joten olo oli hyvin neuvoton. Varsinkin, kun normaalisti näissä asioissa ensimmäisenä neuvonantajana toimiva tallin omistaja oli poissa enkä saanut eläinlääkäriäkään heti kiinni. Keskiviikon panikointia lukuunottamatta oli lopulta oikeastaan ihan kivaa ja virkistävää touhuta pari päivää tallilla, ihan kuin olisi ollut kesäleirillä!