Näytetään tekstit, joissa on tunniste ratsastus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ratsastus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Greetings from Cloud Nine!

(Warning: Treenipostaus! Sisältää hehkutusta!)


Jeejeejeeeeee!!! Voitteko kuvitella, ME, eli Mr. Invalidi ja minä, oltiin viime sunnuntaina Minin tunnilla! Siis ekan kerran herra ties miten pitkään aikaan! Ja me jopa ravattiin! Oli niin ihanaa, että halkean! Käytän tässä jutussa ehkä pelkkiä huutomerkkejä!

Taannoisessa tallipalaverissa keväällä tuli puheeksi kutsua Mini pitkästä aikaa pitämään tallille tunteja. Innostus oli suurta myös ratsastuskoululaisten kesken, ja Mini-parka sai ekalla kerralla vetää seitsemän(!!!) ryhmää yhden illan aikana. Me invalidin kanssa odoteltiin silloin vielä tuomiota Willin jalasta, että saadaanko ravata, joten kärvistelin ja kiroilin hiljaa mielessäni katsomon puolella. Mutta nyt, kun virallinen lupa ravata on saatu, tarkoittaa se mun mielestä sitä, että on soveliasta osallistua ohjattuun valmennustoimintaan. Ainakin vähän. Pyysin Miniltä lyhyen, puolen tunnin täsmäsession aiheena sulkutaivutus vsemmalle (ja takaraivossa ajatus, että jos Willi on sikahyvä, niin voitais ottaa ekat ravit ratsain valvovan silmän alla.)

Valmistautuminen päivään aloitettiin hyvissä ajoin. Ratsastin Willillä tiistaina. Keskiviikkona herra pestiin ja puunattiin hienoon kuntoon. Torstaina, perjantaina ja lauantaina harrastettiin harkitusti liikuntaa lähinnä in-hand, tavoitteena hyväntuulinen ja kehostaan letkeä hevonen. Eli ei liikaa, eikä mitään vaikeaa. Selkään hieroin parina iltana arnikaa, Kaivelin jostain kaappien perältä jokseenkin siistin ratsastusasun (lue: ehjät housut!) ja laitoin tukan niskaan nutturalle + ripsaria silmiin (koska ulkonäkö ON tärkeää kouluratsastuksessa!) Tulin tallille hyvissä ajoin, ja otin Willin sisään, Se menee lämpimällä säällä helposti ihan veteläksi, joten ajattelin, että herra saapi jäähdytellä tallissa pari tuntia ennen tuntia. Ei sillä, että täällä olisi ollut mikään helle, mutta aurinkoista kuitenkin, ja aurinko nappaa mustaan karvaan aika mukavasti. Puoli tuntia ennen tunnin alkua lähdettiin jo kävelemään, maasta taluttaen. Mun viekas suunitelma oli selvästi toiminut, koska Willi oli oikein hyväntuulinen, ja pirtsakka, ei ollenkaan sellainen perässä vedettävä lahna, kuin se joskus kesällä osaa olla!

Tunti aloitettiin tavanomaiseen tapaan, tarkasteltiin nopeasti miten Willi tasapainottaa itseään, ja tehtiin pientä vauhtileikittelyä käynnissä. Isompia askeleita, ja sitten istunnalla pieni hidastus, samalla tarkkaillen mihin suuntaan Willi kaatuu ja sitä sitten korjaillen. Willi tuntui heti superhyvältä, varsin pienellä ulkolavan korjailulla se esitti oikein tasapainoista käyntiä molempiin suuntiin. Taivutukset aloitettiin oikealle, eli avosta laajahko käyntipiruetti. Sujui aika hyvin, Sitten se vaikeampi vasen kierros, sama tehtävä. Mini huomasi heti, mistä kiikastaa; en asettanut Williä kunnolla niskasta, joten piruetin puolivälissä se pullautti kaulan suoraksi ja lähti puskemaan lapa edellä käännöstä. Korjauksena otettiin uraa pitkin muutaman kerran pelkkää asetuksen säätämistä. Mini neuvoi viemään kättä johtavalla otteella sivulle ja ihan kiinni omaan reiteen lähelle polvea (toki ohjaspituutta lisäten, jottei hevosen päätä vedetä ohjalla linkkuun!). Ja sitten vaan odotetaan, miten hevonen ratkaisee ongelman. Pointti on se, että kun käsi on tuetu jalkaa vasten, se pysyy vakaana paikallaan, jolloin hevonen saa varmasti välittömän myötäyksen, kun se asettuu. Jos kättä vain vie sivulle mutta ei tue mihinkään, on suuri vaara, että hevosen myödätessä oma käsi liikkuu myös taakse, jolloin myötäys tulee myöhässä. Samoin on tärkeää, että hevosen nenää ohjataan ensin sivulle, eikä niin, että hevosen niska vedetään nyökkyyn, ja sitten vasta sivulle. Fiksuna poikana Willi hiffasi heti, mistä on kyse. Eikä sillä näyttänyt olevan mitään vaikeuksia asettua vasemmalle! Eikä tämän jälkeen ollut mitään vaikeuksia säilyttää taivutusta läpi käännöksen piruetissa. Niin pienestä se on joskus kiinni! Asetuksen säätämisen yhteydessä Mini mainitsi taas kanget hyvänä työkaluna, pitääköhän mun jossain vaiheessa oikeesti koittaa päästä yli niihin liittyvästä pelostani ja opetella niitäkin käyttämään...

Kun asetus vasemmalle alkoi toimia, todettiin, että vaikeampaa onkin säilyttää oikea asento taivutuksessa oikealle. Avossa Willi joko jättää ulkoetujalan liikaa uralle, tai lähtee kääntymään liikaa sisälle oikea lapa edellä. Hetken verran tehtiin tuttua silmukka-harjoitusta, jossa avosta käännetään puolipiruetti, muutama askel sulkua takaisin uralle päin, ja suoristuksen kautta avotaivutus uuteen suuntaan. Mini neuvoi tekemään sulkua vain sen verran, kun Willi säilyttää hyvän asennon, ja jatkamaan sitten suoristuksen kautta uuteen suuntaan. Kun pakka leviää sulussa, on sitä turha ruveta korjailemaan, vaan parempi hakea oikea asento uudelleen avon ja piruetin kautta. Muuten homma menee helposti korjailun korjailuksi. Avoon tultiin aika isossa käynnissä, ja annettiin liikkeen itsessään hidastaa ja koota Williä. Käännöksissä piti kuitenkin huolehtia, että kokoaminen säilyy, muuten käännös ja sulku ei onnistu.

Ja siis miten siistiä, Willi tuntui ihan superhyvältä! Kyllähän sitä itsekin keskittyy normaalia paremmin, kun on joku vieressä vahtimassa, mutta musta tuntuu, että Willikin skarppaa aina kun Mini on paikalla! Totesin jälleen kerran, että Willi on todella ihan käsittämättömän kiva hevonen ratsastaa, se on niin yritteliäs ja rehellinen! Ei mitään kekkulointia tai kiukuttelua, vaan kaikkiin pyyntöihin ja korjauksiin se vastasi tosi hyvin ja mielellään! Ei tollasta kultakimpaletta ole toista vielä vastaan tullut! Pärski välillä tyytyväisenä, kun sai kehut ja pienen lepohetken. Pieniä takoja pidettiin tosi tiuhaan, koska Willillä on nyt ratsastettu niin vähän. Mutta ei se tuntunut puolessa tunnissa vielä yhtään väsähtävän, päin vastoin, se olisi ollut innokas tekemään enemmänkin.

Lopuksi nimittäin kokeiltiin sitä raviakin. Ihan vaan pari pätkää, ja helpompaan suuntaan. Ensimmäinen siirtyminen tehtiin suoraan käyntipiruetista, jolloin piruetin avulla varmistettiin, että Willin asento siirtymisessä on mahdollisimman hyvä. Ja kuulkaa tuli niin hyvä siirtyminen, että oksat pois! Ei mitään vaikeuksia löytää heti puhdas ravin rytmi! Itse asiassa vaikeampaa oli saada Willi takaisin käyntiin, kun se yritti polkaista menemään vähän turhankin isoa ravia! Ja kun otin vielä isolla ympyrällä toisen siirtymisen (ilman piruettia), Willi ei meinannut malttaa millään odottaa lupaa lähteä ravaamaan. "Antakaa mun nyt mennä, katsokaa miten hieno olen!" Läksyksi saatiin harjoitella ravia pienissä, muutaman askeleen jaksoissa. Neljä askelta ravia, ja takaisin käyntiin. Muutama askel käyntiä, ja taas neljä askelta ravia. "Neljä" on kuulemma jostain syystä todettu olevan juuri se askelmäärä, joka hevosten on helppo säilyttää hyvänä siirtymisen jälkeen. Sen jälkeen ne alkavat helposti levitä. Kun Willi tämän oppii, ja alkaa itse odottaa käyntisiirtymistä, jatketaankin ravia pidempi pätkä. Kunnes se taas alkaa levitä, jolloin taas siirrytään takaisin käyntiin. Tarkoitus on ratsastaa vain hyviä askeleita, hallitsematon meno ei kehitä mitään. 

Aaaargh, nyt on pää täynnä pumpulia ja leijailen pilvissä. Tunti ylitti niin roimasti kaikki villeimmätkin odotukset ja toiveet. En pysty keskittymään mihinkään muuhun, kun vaan pyörittelen tuota tuntia päässäni. Eikä kukaan ollut edes näkemässä, saati kuvaamassa! Olin ensimmäisenä vuorossa, joten tallilla ei ollut juuri muita kuin seuraavan ryhmän ratsastajat, ja hekin puunasivat omia ratsujaan. Pakko saada lisää, heti äkkiä, mutta täytyisi koittaa säilyttää maltti polven rasituksen suhteen... Eikä Willin selkä kestä montaa ratsastuskertaa viikossa, koska ylläripylläri edelleen mennään vaan pädillä, ilman kunnon satulaa. Tällä viikolla Willi on päässyt myös totuttelemaan laidunelämään, valvotusti. Olen nököttänyt joko kivellä tai jakkaralla laitumen laidalla ja vahtinut, ettei herra pörrää liikaa. Esittihän se ekalla kerralla muutamat turhan ilmavat lähdöt, mutta onneksi vihreän himo on niin kova, että enimmäkseen nenä on pysynyt maassa.


Pelkkää lovee! 💕

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Cool, calm and collected

Jatketaanpas siitä, mihin edellisessä jutussä jäätiin. Viisaat ovat sanoneet, että koko ratsastuksen perimmäinen tarkoitus on hevosen kokoamiskyvyn kehittäminen. Tekisi mieli kuitenkin aloittaa provosoivasti ja kääntää ajatus päälaelleen;

Kokoaminen on ratsastuksen ensimmäinen perusedellytys.

Muistan joskus lukeneeni artikkelin, jossa oli kysytty ammattiratsastajilta ja -valmentajilta, mitä heidän mielestään kokoaminen on. Vastaukset olivat hyvin kirjavia. Ja varmasti jokaisella ratsastajalla onkin oma käsityksensä asiasta. Itse ajattelen, että kokoaminen on erottamaton osa isompaa kokonaisuutta, josta koostuu hevosen tasapaino. Siksi minusta sitä tulisi opettaa hevoselle heti, kun ratsastaja nousee selkään. Odottakaas kun selitän. Be warned, tää menee taas pidemmän kautta. 

Hevosta ei ole luonnollisesti suunniteltu kantamaan ihmistä selässään. Hevosen selkä on kyllä tarkoitettu kantamaan painoa, mutta rangan alapuolella (suolisto ja sisäelimet, mikä ei jatkuvasti laiduntavan eläimen kohdalla ole ihan pieni massa kannateltavaksi), ei rangan yläpuolella. Luonnossa hevosella on sen hengissä selviytymisen kannalta pääpiirteittäin kaksi, täysin vastakkaista, liikkumismoodia: laiduntaminen ja pakeneminen. Laiduntava hevonen liikkuu hitaasti yhtä jalkaa kerrallaan eteenpäin siirtäen, turpa maassa about puolikaaren muotoista rataa puolelta toiselle piirtäen ja painoa etujalalta toiselle siirtäen. Tätä hevonen tekee luonnossa n. 16 h vuorokaudesta. Toinen ääripää on pakomoodi, jossa voimakkaista takajaloista otetaan kaikki tehot irti, ja hevonen pyrkii poistumaan paikalta mahdollisimman nopeasti ja suoraviivaisesti (vertauksena esim. eläimet, jotka pyrkivät hämäämään petoja tekemällä nopeita suunnanmuutoksia). Kumpikaan liikkumismoodi ei ole sovelias ratsastukseen. Tietysti hevoset liikkuvat myös muuten, esim. vaeltaessaan juomapaikalle tai siirtyessään uusille laidunmaille ja esim. leikkiessään (lähinnä varsat, nuoret ja oriit), mutta ei mennä niihin sen yksityiskohtaisemmin. Nykyaikainen ratsuhevonen on toki kulkenut pitkän matkan luonnossa elävistä villihevosista, mutta evoluution aikaskaalassa hevosen domestikaatio on tapahtunut verrattain hiljattain, vain joitakin tuhansia vuosia sitten, joten pohjimmiltaan nykyhevonen on vielä hyvin lähellä villejä serkkujaan (verrattuna esim. koiraan, jonka domestikaatio tapahtui ainakin 15.000 vuotta sitten, mahdollisesti jo paljon aiemminkin).

No, takaisin asiaan. (Minä, turhan knoppitiedon kruunaamaton kuningatar, onnistun jaarittelemaan aiheen sivusta näköjään jopa kirjoittaessani!) Ei varmaan tule yllätyksenä, että itse ajattelen kokoamisen lähtevän hevosen selästä ja sieltä käsin vaikuttavan hevosen liikkumiseen hyvin kokonaisvaltaisesti. Tai pieni korjaus; kokoaminen lähtee korvien välistä, mutta fyysisesti muutos kehossa lähtee selästä. Miten siis hevosen selän toiminnan tulee muuttua ns. luonnollisesta (laiduntaminen/pako) kun ratsastaja nousee selkään?

Laiduntava hevonen on levollinen, rauhallinen, rentoutunut. Sitkeässä istuva käsitys on, että kun hevosen pää menee alas, selkä nousee ylös, mutta oletteko todella seurannut laiduntavia hevosia? Kyllä niillä tuppaa selkä ja maha retkottamaan aika rennosti alhaalla, ja syystäkin. Laidunmoodissa energian kulutus on minimoitu (tarkoitus on ladata kehoon energiaa ruuan muodossa, ei kuluttaa sitä), joten myös lihastyö on vähäistä. Niskaside (nuchal ligament) ja sen jatke (supraspinous ligament) toki ovat venytyksessä pään ollessa maassa ja ne vaikuttavat jonkin verran selkänikamien asentoon, mutta niiden vaikutus ei juurikaan ulotu säkää pidemmälle selässä. Hyvin suoraselkäisen hevosen kohdalla voi saada vaikutelman, että selkä kokonaisuudessaan nousee ylös, mutta esim. Willin kaltaisen kaarevaselkäisen yksilön kohdalla näkee selvästi, että selkä sään takana on melkoisen notkolla sen laiduntaessa. Koko rintakori putoaa lapojen väliin, kun sitä kannattelevat lihakset, ns. sling muscles (löytyykö suomenkielistä vastinetta tälle käsitteelle?) ovat levossa, jotta hevonen ylettyy paremmin ruuan luo. Tässä asennossa hevonen on äärimmäisen etupainoinen, mikä on luonnossa erittäin tarkoituksenmukaista, mutta ei missään nimessä toivottavaa ratsulle.

Pakomoodi on about kaikilta osin juuri päinvastainen; hevosen pää nousee ylös, sen selkä jännittyy ja koko kehon ainoa tehtävä on poistua vaaran ulottumattomiin mahdollisimman nopeasti. Selän jännittymisen tarkoitus on saada takajalkojen työnnöstä irti maksimaalinen teho eteenpäin liikkumiseen. Hienosäätöön ei ole aikaa, vaan kuten urheiluautossa, jäykkä runko mahdollistaa sen, että kaikki työntö suuntautuu vain ja ainoastaan eteenpäin. Tämä mekanismi on niin syvälle ohjelmoitu hevoseen, että selän jännityksen ja jalkojen nopeuden välillä on suora korrelaatio; vauhdin lisääminen (=jalkojen liikkeen nopeutuminen) saa aina aikaan selän jännittymistä, ja selän jännittyminen saa hevosen automaattisesti nopeuttaman jalkojen liikettä. Tämän havaitsee jokainen, joka on istunut säpsyvän hevosen selässä; säpsähdystä seuraa aina muutama hätäisempi askel, vaikkei hevonen varsinaisesti poistuisikaan paikalta. Samasta syystä ylitemmossa ratsastaminen saa hevosen jännittymään. Selän jännittymisellä liikkeessä on oma funktionsa myös hitaammassa vauhdissa; selkälihasten täytyy suojella suhteellisen jäykkää rankaa liian suurilta liikeradoilta (erityisesti sivusuuntaan) hevosen liikkuessa. Mitä suurempi nopeus, sitä suuremmat voimat hevoseen kohdistuu (sekä sisäiset, ts. hevosen itsensä aiheuttamat, että ulkoiset) Tämä onkin selkälihasten tärkein funktio; selkärangan asennon kontrollointi kunkin tilanteen kannalta optimaalisella tavalla. Ja tästä päästään vihdoin selkälihasten ja kokoamisen väliseen yhteyteen!

Ratsuhevoselta toivottua tapaa liikkua ei käytännössä esiinny luonnossa. Ratsastajan nouseminen hevosen selkään muuttaa aina hevosen tasapainoa, joten hevosen täytyy kompensoida tätä tavalla tai toisella. Kokoaminen on ennen kaikkea tapa hallita tasapainoa, ja nimenomaan se toivottu tapa. Tasapainoa eteen-taakse suunnassa sekä sivusuunnassa, ja siksi suoruus on minusta erottamaton osa kokoamista. Olen aiemminkin kirjoitellut pitkät pätkät suoruudesta ja selkälihasten toiminnasta (kannattaa katsoa esim. Science of Motion-tägillä löytyviä kirjoituksia), joten koitan olla uppoamatta siihen suohon tässä sen syvemmälle. Puhutaan, että hevosen pitää "nostaa" selkäänsä. Tämä selän nostaminen (longitudinal flexion) on minun mielestä kokoamisen ensimmäinen aste, joka on vähimmäisvaatimus ratsastukselle. Siitä lähdetään hevosen koulutuksen ja vahvistumisen myötä lisäämään kokoamisastetta. Eli ennen kuin huolestutte, että promoan täällä nuorten hevosten niputtamista korkeaan muotoon, siitä ei ole missään nimessä kyse.

Monet selittävät, että kootessa hevosen painopiste siirtyy enemmän takajalkojen päälle. Tutkimusten mukaan hevosen painopiste ei kuitenkaan juurikaan siirry (miten se voisikaan, jos ajatellaan hevosta ihan fyysisenä kappaleena?!), ainoastaan hevosen tapa tasapainottaa itseään muuttuu. Erityisesti etu- ja takajalkojen rooli tasapainon hallinnassa muuttuu verrattuna hevosen ns. luonnolliseen tapaan tasapainottaa itseään. Tiettyyn pisteeseen asti hevosta voi ajatella puhtaasti fysiikan kannalta liikkuvana massana, vaikka toki biologialla ja kemialla on oma osuutensa. Hevoseenkin kuitenkin kohdistuu yleiset fysiikan lait ja voimat (tärkeimpinä gravitaatio ja liikkuvan massan inertia), niitä ei voi tässä universumissa kumota. Vapaana liikkuva hevonen ottaa ison osan liikkeestä vastaan etujaloilla, ts. etujalat jarruttavat liikettä, ettei hevonen menisi nokilleen. Käynnissä etujalat ovat kuin tolpat, joiden yli hevosen keho vyöryy, ravissa ja laukassa etujalat toimivat (tai ainakin niiden tulisi toimia) kengurukeppien tavoin. Takajalat taas ovat päävastuussa eteenpäin vievän liikkeen tuottamisessa, eli ne työntävät. Ilman ratsastajaa selässään hevonen on näin aivan riittävän hyvässä tasapainossa. Kun yhtälöön lisätään ratsastaja rasittamaan edelleen ennestään raskasta hevosen etuosaa, täytyy jonkin muuttua. Ratkaisumalleja on useita; nuori hevonen usein kiirehtii askeleitaan, aivan kuten ihminenkin kompastuttuaan siirtää jalkoja nopeammin eteenpäin, ettei kupsahda nenilleen. Luonnollinen reaktio, mutta pidemmän päälle kovin epäedullinen. Hevonen voi turvautua ratsastajaan, jolloin se saattaa ottaa tukea ratsastajan kädestä (kädelle jatkuvasti raskas hevonen) tai se vaatii ratsastajaa jatkuvasti pompottelemaan tasapainoa edestakaisin toistuvilla puolipidätteillä. Puolipidäte-puolipidäte-uskolliset ratsastajat siis vain hoitavat tasapainottomuuden oireita, eivät korjaa tilannetta. Surullisen moni hevonen tottuu liikkumaan etupainoisessa asennossa, mutta kuormittaa kehoaan epäterveellisellä tavalla.

Pysyvämpi ja pidemmän päälle kestävämpi ratkaisu on opettaa hevonen muuttamaan liikkumistapaansa siten, että ratsastajasta huolimatta takajaloista tuleva työntö ei kaada hevosta etupainoiseksi. Edelleen, jos puhutaan puhtaasti fysiikan lakeihin vedoten, vaihtoehtoja on ainakin kaksi; vähentää takaa tulevaa työntöä, tai suunnata se jonnekin muualle. Käytännössä aluksi täytyy tehdä vähän molempia; opettaa hevosta hitaassa vauhdissa (pienemmät voimat, joita on helpompi hallita) suuntaamaan työntöä myös ylös, eli tekemään työtä gravitaatiovoimaa vastaan. Koska takajalat ovat selvästi hevosen painopisteen takana, täytyy ylöspäin suuntautuva työntö tulla enimmäkseen jostain muualta. Mitä jää jäljelle? Selän lihakset, jotka voivat rangan asentoa hienosäätämällä nikama toisensa jälkeen suunnata työntöä nosteeksi ylös, sekä tärkeimpänä, maata vasten sijaitseva tukipiste; etujalat! Hevosen kootessa etu- ja takajalkojen välinen työnjako tasoittuu, eli myös takajalat alkavat jarruttaa (=ottaa liikettä vastaan) niiden astuessa syvemmälle rungon alle, ja etujalat alkavat työntää hevosta ylöspäin. "Etujalat" täytyy tässä kohtaa mieltää isompana kokonaisuutena, eli puhun etuosan lihaksistosta kokonaisuudessaan, sisältäen myös mm. serratus ventralis- ja pectoralis-lihakset.

Avainsana edellisessä kappaleessa on opettaa. Minusta on epäreilua ja jopa jossain määrin epäeettistä pyytää hevosta kantamaan ratsastajaa selässään, ilman että sitä opetetaan löytämään tasapaino ratsastajan alla.  Eihän kukaan oleta ihmistenkään suoriutuvan vaativista työtehtävistä ilman asianmukaista koulutusta ja perehdytystä? Tasapainottomuus aiheuttaa hevoselle sekä fyysistä että psyykkistä rasitusta. Etupainoisuus ja kehon kaikki vinoudet kuormittavat epäterveellisellä tavalla hevosen kehoa, mutta aiheuttavat myös stressiä. Perinteinen ajattelutapa on ollut, että ajan mittaan hevonen oppii kokoamaan (kunhan ensin posotellaan vuosikaudet eteen-alas muodossa rivakasti eteenpäin ja tehdään puolipidätteitä...), ja kokoaminen on jotain maagista, mikä tapahtuu tietyssä vaiheessa hevosen koulutusta, perinteisen koulutusskaalan ylimmällä tasolla. Haluaisin kuitenkin kyseenalaistaa tämän ajattelun. Rakastan analogioita, joten tässä muutama; Jos haluat opetella puhumaan italiaa, onko järkevää ilmoittautua espanjan kurssille? Kielet ovat jossain määrin samankaltaisia, mutta eikö olisi parempi silti aloittaa suoraan italian opinnoista? Myönnetään, tämä analogia ei ole kaikkein osuvin, koska kokoamisessa on kyse  fyysisestä taidosta, mutta vain osittain. Pelkkä lihasten harjoittaminen ei riitä. Asian A hallitseminen ei automaattisesti helpota asian B hallitsemista. Mekin voimme kasvattaa lihasvoimaa punttisalilla, mutta emme silti opi automaattisesti monimutkaisia tanssi- tai voimisteluliikkeitä. Hyvästä lihaskunnosta on apua, mutta liikkeiden hienosäätö täytyy joka tapauksessa opetella alkeista lähtien. Samoin hevonen, jota ei opeteta kokoamaan, vaan liikutetaan jatkuvasti muutoin, kehittää ja kasvattaa kyllä aerobista kuntoaan sekä tiettyjä lihaksia, mutta ei automaattisesti opi kokoamisen vaatimaa lihasten koordinaatiota. Ei ennen kuin siltä aletaan pyytää kokoamista. Sanotaan, että nuorella hevosella ei ole kokoamisen vaatimia lihaksia, joten sitä ei voi vaatia kulkemaan koottuna. Jo vastasyntyneellä varsalla on olemassa kaikki tarvittavat lihakset, mutta niiden voimaa ja koordinaatiota täytyy kehittää rauhassa. Nuoren hevosen ei tarvitse kulkea pitkiä matkoja koottuna, eikä kokoamisasteen tarvitse olla korkea, mutta miksei sille voisi heti alkuun pikkuhiljaa opettaa kokoamisen vaatimaa kehonhallintaa? Oli hevonen nuori tai vanha, ensimmäinen vaihe on joka tapauksessa opettaa hevosta aktivoimaan oikeat lihakset. Tämä on asia, joka hevosen täytyy jossain määrin itse hoksata, meillä ei ole automaattisesti yhteyttä hevosen aivoihin ja lihaksistoon. Mitään nappia painamalla ei ihminen voi aktivoida oikeita lihaksia, me voimme vain koittaa parhaamme mukaan ohjailla hevosen aivoja oikeaan suuntaan. Mutta varmaa on, että ilman ihmisen aktiivista apua hevonen ei itse hoksaa tarjota kokoamista. Kyse on alkuun siis hevosen aivojen ja hermoston opettamisesta. Sen voi tehdä myös maasta käsin, ilman ratsastajan painoa selässä. Silloin haasteena on vähäisempi fyysinen kontakti hevoseen, jolloin vaikutusmahdollisuudet ovat rajallisemmat kuin ratsain, mutta hevoselle tehtävä on fyysisesti helpompi. Kuten lapsille opetetaan aakkosia ennen varsinaista lukutaitoa, täytyy hevoselle antaa tarvittavat työkalut. Tällöin se ajan mittaan vahvistuu fyysisesti oikeista paikoista ja samalla sen kehon hienosäätö ja motoriikka kehittyy entisestään paremmaksi. Hienovaraisesti ja hevosen ehdoilla lempeästi tehtynä en usko, että tässä olisi suurta vaaraa vahingoittaa hevosta, ainakaan sen enempää kuin jos hevosta ratsastetaan ensin muutama vuosi etupainoisena ja mahdollisesti vinona. Vinouden otan tähän siksi mukaan, että kun hevonen oppii kokoamaan oikein, se kaupan päälle samalla suoristuu. Hevoset ovat taitavia kompensoimaan luonnollisia vinouksiaan, ja niin kauan kun hevosen annetaan liikkua "luonnollisesti", se kulkee taatusti vinona. Vinouden korjaaminen edellyttää selän lihasten hienosäätöä, eli käytännössä selkärangan rotaation hallintaa. Samat lihakset, jotka hallitsevat rotaatiota, muuntavat takajalkojen työnnön myös ylöspäin. Suoruus ja kokoaminen ovat siten erottamattomasti kytköksissä toisiinsa; molemmat ovat lähtöisin selkälihasten kyvystä hienosäätää selkänikamien asentoa. Kyseessä on saman ilmiön kaksi eri näkyvää ilmenemismuotoa. Kokoamisen opettelussa kannattaakin käyttää apuna taivutuksia; voltteja, ympyröitä, taivutusväistöjä, piruetteja. Lainaan taas herra Cornillen sanoja;


"Bend is rotation. Rotation is lift. Bend feels round." 


Ts. suomeksi ja selkokielellä; jos haluat "nostaa" hevosen selkää ylös, opeta se taipumaan oikein. 


Minua kiehtoo nykyään yhä enemmän henkinen prosessi, mikä on nähtävissä hevosessa. In-hand-työskentelyssä maasta käsin on ratsastukseen verrattuna se etu, että näen koko ajan Willin kasvojen ilmeet. Olen ajan mittaan oppinut aika hyvin tulkitsemaan sen ilmeitä; silmien, korvien ja koko kasvojen pieniä muutoksia, ja ennustamaan esim. milloin Willi rentoutuu (käytetään nyt tätä sanaa paremman puutteessa, mutta tarkennuksena sanottakoon, että tarkoitan nimenomaan mielen rentoutumista). Näen yleensä jo muutamaa askelta ennen milloin Willi huokaisee, lerpauttaa korviaan, rentouttaa alaleuan tms. Silmät ovat todellakin sielun peili, ja ne kertovat, mitä Willin aivoissa tapahtuu. Hevoset kertovat kehollaan paljon, jos ihminen osaa kuunnella. Ne ovat luonnostaan uteliaita, ja ns. searching-moodissa hevosen mieli aktivoituu ja osallistuu oppimisprosessiin. Tämä edellyttää, että hevonen kokee olonsa turvalliseksi. Jos hevonen on stressaantunut tai peloissaan, sen mieli sulkeutuu. Myös fyysinen kipu saa hevosen sulkeutumaan ja passiiviseksi tai flegmaattiseksi. Aktiivinen osallistuminen on myös taito, joka vahvistuu ajan mittaan, jos hevonen kokee sen hyödylliseksi, ts. siitä seuraa sille hyviä asioita. Kokoamisen myötä tuleva parempi tasapaino on hevosen kannalta toivottava tila, joten ne kokevat kokoamisen yleensä positiivisena asiana. Se kuitenkin vaatii niiltä totutusta kehon tilasta poikkeamista (vinouksista, jumeista ja opituista liikemalleista luopumista), mikä voi olla pelottavaa, joten hevosen mieli usein poukkoilee edestakaisin uteliaisuuden ja huolestuneisuuden välillä. Erityisesti jos hevonen on oppinut kompensoimaan kipuja vääränlaisilla liikeradoilla, niiden korjaaminen vie aikaa ja vaatii suurta kärsivällisyyttä ja lempeyttä.

Willistä näkyy nämä mielen liikkeet hyvin selvästi. Willi saattaa esim. yhden kulman aikana ensin taipua hyvin, kunnes muutaman askeleen jälkeen sen silmistä näkyy pieni huolestuneisuus, jos taipuminen on vähän vaikeaa. Seuraavassa askeleessa se saattaa löytää taas tasapainon, jolloin silmien ilme pehmenee, ja se jatkaa kauniisti koottuna suoralle linjalle. Tässä vaiheessa se yleensä tarjoaa myös isompaa liikettä; käynnissä askeleen rytmi paranee ja liike pehmenee, ravissa askeleeseen tulee lisää nostetta, askeleeseen lisää pituutta, mutta tahti saattaa jopa hidastua. Voisin jopa väittää, että sen ilmeestä näkyy, että se on tyytyväinen itseensä. Parantanut tasapaino lisää hevosen itseluottamusta. Ulkopuolinen tarkkailija, joka ei katsoisi Willin ilmettä, vaan ainoastaan sen kehon liikettä, ei todennäköisesti huomaisi mitään muuta muutosta kuin kulman jälkeen liikkeen laadun paranemisen. Näissä tilanteissa annan usein Willin liikkua isommin eteenpäin, jos se sitä itse tarjoaa. Kokoaminen ei kuitenkaan saa hävitä, ja esim. paras keskikäynti tulee silloin, kun Willi säilyttää kokoamisen, ja tämän tuoman parantuneen tasapainon turvin se voi lisätä takajalkojen työntöä menemättä etupainoiseksi. Askel vie enemmän myös eteenpäin, mutta sen noste ylöspäin säilyy. Myös kaula ojentuu eteenpäin, mutta ryhti säilyy, siten että korvat ojentuvat pidemmälle, mutta pysyvät korkeimpana kohtana. Hevosen kokoaminen ei siis tarkoita hevosen lyhentämistä, eikä lyhentäminen kokoamista. On tärkeää, että hevonen saa itse säädellä kaulan asentoa, painumatta kuitenkaan etupainoiseksi liian alas tai rullalle.

Oliskohan tässä tarpeeksi pureskeltavaa yhdelle kerralle? Vielä varmaan yhden jutun verran jatkan tällä teemalla. Ajattelin ampua alas joitakin kokoamiseen (ja ylipäätään hevosen liikkeeseen) liittyviä väitteitä ja myyttejä, mutta niistä lisää myöhemmin.

P.S. Kevään kohokohta, Horse in Motion-tapahtuma lähestyy! Joko sulla on liput? Mä aion olla paikalla koko viikonlopun!


keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

May The Horse be with you!

(and The Force, too, for that matter...)

Jahas, olisiko aika taas harrastaa hiukan syvällisempää SOM-höpinää? Istutin tässä taannoin Willin selkään lainakuskin, tarkoituksena hiukan hypellä Willin iloksi. Noh, lopulta siitä tulikin sitten lievien hallittavuusongelmien jälkeen koulutunti, ja tämä sai minut taas pohtimaan hevosen herkkyytä, voimaa ja vuorovaikutusta ratsastajan kanssa. Osaltaan tämän tekstin innoittajana on toiminut myös herra Cornillen sivujen "Chazot Thoughts"-osion kirjoitukset. Kannattaa tutustua!

Energia ja voima. Näiden aistimiseen meillä ei ole spesifisiä aistinelimiä kuten silmät näkemiseen (ts. valon eri aallonpituuksien havaitsemiseen), korvat kuulemiseen (ääniaallot) jne., mutta silti ihminen(kin) pystyy näitä fysiikan suureita aistimaan jossain määrin. Ihmisen (eläimistä puhumattakaan) aistien toimintaa ei varmaan vielä tunneta täysin perinpohjaisesti, ja jo aistien määritteleminen riippuu lähteestä. Monissa koulun biologian kirjoissa esim. tuntoaisti on niputettu yhdeksi aistiksi, vaikka todellisuudessa kehostamme löytyy erilaisia reseptoreita aistimaan mm. lämpötilaa, painetta, kipua ja värinää. Voiman aiheuttamaa kiihtyvyyttä aistimme mm. tasapainoaistin avulla, joka sekin koostuu useammasta komponentista. Todelliset aistikokemukset muodostuvat aivoissamme usein yksittäisten aistireseptorien yhteistoiminnan tuloksena. Esim. varmasti jokainen ihminen tunnistaa silmät sidottunakin, jos hänen kätensä kastetaan veteen, vaikkei kehossamme olekaan spesifisiä reseptoreita aistimaan märkyyttä. 

Cornille puhuu paljon energiasta, ja siitä, miten hevonen pystyy aistimaan ja reagoiman esim. ihmisen selän lihasjännityksen muutokseen, riippumatta siitä istuuko ihminen hevosen selässä vai käveleekö sen vierellä. Klinikoillaan hän on demonstroinut muutamien ratsastajien kanssa sitä, miten ihminenkin kykenee tuntemaan esim. käsien välisen kontaktin välityksellä sen, jos toinen ihminen jännittää selän lihaksiaan, vaikka kontaktissa oleva käsi pysyisikin täysin liikkumattomana ja rentona. En ole itse ollut tämän demon vastaanottavana osapuolena, joten en osaa sanoa miten selvästi tuota osaisin aistia, mutta ainakin demoissa mukana olleet ihmiset ovat antaneet ymmärtää tunteneensa eron (on toki hyvin mahdollista, että jos eivät ole mitään tunteneet, eivät ole kehdanneet yleisön edessä sitä tunnustaa!) Cornille selittää asian siten, että hevonen kykenee aistimaan ihmisen lihasjännityksen muutoksen aiheuttaman energianmuutoksen, jopa ilman varsinaista fyysistä kontaktia. Luonnontieteilijänä olen lähtökohtaisesti aika skeptinen tällaisia väitteitä kohtaan, ja kaipaisin joko omakohtaista kokemusta tai mieluiten jonkinlaista tieteellistä selitystä ilmiölle. Toisaalta, olen iän myötä oppinut hyväksymään, että vaikka tiettyä ilmiötä ei voida (vielä!) selittää, niin se ei silti tarkoita, etteikö ilmiö voisi olla todellinen. Tässä tapauksessa olen tyytynyt siihen, että tämä ajastus hevosen herkkyydestä toimii hyvänä ohjeena hevosen kanssa toimiessa, ja se tuntuisi toimivan käytännössä ihan riittävän hyvin. On se sitten energiaa, paineen muutosta tai näköaistin välityksellä tapahtuvaa kehon kieleen reagointia, on aika helppoa käytännössä todeta, että hevoset todella reagoivat hyvin minimaalisiin, käytännössä olemattomiin apuihin. Tiedättehän sen tunteen, kun hevonen tuntuu reagoivan jo ajatukseen?

Entäs sitten toiseen suuntaan, miten pieneen muutokseen hevosen kehossa ihminen kykenee reagoimaan? Mitä kaikkea informaatiota hevosesta välittyy ratsastajalle, ns. perstuntuman perusteella? Varmaankin tämä riippuu ratsastajasta, miten herkästi kukin meistä osaa kuunnella hevosta omalla kehollaan, ja toisaalta miten tarkasti osaamme tulkita ja analysoida aistimiamme tuntemuksia. Willin kohdalla olen huomannut ainakin sen, että useampikin sen selässä vieraillut ratsastaja on hiukan yllättyneenä todennut, miten vahvalta Willi tuntuu. Tämän voi todeta konkreettisesti sillä, jos lähtee Willin kansa vetokilpailuun, mutta myös sen liikkeistä välittyy ratsastajalle tunne sen voimasta. Willillä on mielestäni maailman mukavin keinuhevosen laukka, mutta liikkeessä on myös voimaa, joka välittyy takapuoleen, mutta ei välttämättä näy ulospäin. Olen välillä maneesissa valitellut, kun Willi on meinannut kuskailla minua laukassa innostuessaan (erityisesti, jos hypätään tai tehdään puomitreenejä), ja yleisö on yleensä vaan moittinut minua nössöksi. Kunnes ovat itse kokeilleet... Willi saattaa ulospäin nimittäin näyttää siltä, että se laukkaa ihan hallittua, aika hidastakin tahtia, mutta ratsastaja tuntee olonsa lähinnä matkustajaksi. Paras tapa hallita tilannetta on, kuten yleensä, ennakointi, mutta jos Willi pääsee yllättämään ratsastajan ja ehtii kerätä voimaa liikkeeseen liikaa, olen todennut maneesin seinät ystäviksi. Voimalla sitä ei voi hallita, sen taistelun ihminen häviä varmasti ihan sata-nolla. Puhun tarkoituksella  liikkeen voimasta enkä vauhdista, koska Willi todella ei välttämättä näennäisesti lisää vauhtia, mutta sen liikkeestä häviää silti tietty hallittavuus.

Voima ja energia. Voima suuntautuu sekä ylös- että eteenpäin. Willillä on iso moottori, kun se päättää käyttää sitä. kuvat: Joanna Kultanen

Itse asiassa minulle on hiukan mysteeri, mistä tuo tunne valtavasta voimasta oikein tulee. Vauhti ei lisäänny, ja Willi saattaa olla edelleen jopa ihan kevyt kädellekin, mutta silti tuntuu, että takapuolen alla hyrrää pari numeroa liian suuri moottori. Samansuuntaisen kommentin kuulin meitä ihan alkuaikoina valmentaneelta Marialtakin; kun Willin kunto koheni, Maria kommentoi Willin selässä istuessaan, että jos Willi nyt päättäisi lähteä johonkin, olisi ratsastajalla aika vähän tehtävissä. Cornille kumppaneineen olivat joskus ihan mitanneet, minkä suuruisia voimia ratsastajaan kohdistuu hevosen liikkuessa. Tutkimuksessa oli asetettu hevosen selkään eri kohtiin seitsemän kiihtyvyysanturia, ja erityisesti mitattiin vertikaalista kiihtyvyyttä. Tuloksista nähtiin, että suurimmat kiihtyvyydet rekisteröi anturi, joka oli asetettu juuri sille kohtaa, jossa ratsastaja istuu. Klinikoillaan muistan Cornillen joskus puhuneen, että sillä kohtaa hevosen etu- ja takajalkojen tuottamat voimat kohtaavat, ja kokonaisvoima on suurimmillaan. (Tutkijana yritin luonnollisesti etsiä käsiini alkuperäislähdettä, oletettavasti päätekijänä on ollut professori Antonie J. (Ton) van den Bogert, mutta vielä en ole törmännyt alkuperäiseen tutkimukseen. Yllä oleva on siis vain referoituna Cornillen omilta sivuilta. Jatkan kaivelemista.) Ehkä se "voima", mitä Willin selässä tunnen, voitaisiin fysikaalisesti selittää juuri kiihtyvyytenä? Vektorisuureena voimalla (ja kiihtyvyydellä) on aina myös suunta, ja optimaalisesti liikkuessaan hevonen työntää itseään (ja siten myös ratsastajaa) erityisesti etujaloillaan myös ylöspäin, ei pelkästään eteenpäin. Ja tämän kyllä tuntee takapuolessaan!

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Älä vedä, älä purista

eli oppitunti Veralta! Sunnuntaiseen tapaan jatkoimme harjoituksia. Viime viikolla en ollut itse kovin terävällä tuulella, mutta tänään päätin, että nyt otetaan harjoitukset taas vakavasti. Eikä syynä ole vähiten reilun viikon päässä siintävä Minin seuraava visiitti! Jouduin pyyhkimään Willin nimen osallistujalistasta pois, koska perjantain kontrolli osoitti, ettei jänne ole vielä kunnossa. Uutena hoitona jalkaan kokeillaan kahden viikon DMSO (dimetyylisulfoksidi) kuuria. Itse asiassa samaa myrkkyä laitetaan nyt molempiin etujalkoihin, koska Willi on taas onnistunut kolhaisemaan toiseen etujalkaan kuhmun sääreen. DMSO toivottavasti rauhoittaa tulehdusta ja auttaa ehkäisemään liikaluun muodostumista. Samalla tämä toimii kuulemma älykkyystestinä; tavallisesti hevoset oppivat tunnistamaan pullon juuri tuon 14 vrk:n kuluessa, kun kuuria jatketaan. Älykkäämmät ehkä vähän nopeammin. Ilmeisesti hoito ei välttämättä ole hevoselle ihan mukavinta mahdollista, joten katsotaan miten pian Willi (joka on kuitenkin huippuälykäs, olen varma siitä!) ilmoittaa, ettei tarvitse tulla moisen tökötin kanssa lähellekään. Seuraava jänteen kontrolli on parin viikon päästä kuurin loputtua. Oli eläinlääkärillä (joka muuten oli vihdoin meidän ns. oma lääkäri, olen kesän aikana joutunut turvautumaan vieraisiin lääkäreihin) oli hyviä uutisia. Willin hampaat olivat parhaassa kunnossa mitä hän on nähnyt. Willillä on täytynyt tähän asti pitää raspausväli maksimissaan puolessa vuodessa, mutta nyt voisi kuulemma miettiä muutamaa kuukautta pidempääkin väliä. En tiedä mikä asia on muuttunut ja vaikuttanut hampaiden tasaisempaan kulumiseen, voisiko laidunkaudella on osuutta asiaan, mutta haluaisin uskoa, että suorempi ja tasapainoisempi hevonen on myös leuoistaan suorempi, eikä kuluta hampaitaan toispuoleisesti kuten tähän asti. Oli syy mikä hyvänsä, ollaan tästä tyytyväisiä!

Mutta takaisin Veraan. Mä en edelleenkään pyydä siltä mitään muuta kuin tasaista tahtia, sisätakajalkaa mahan alle, pientä asetusta tilanteen mukaan ulos tai sisälle ja yritän pitää edes jokseenkin tasaista tuntumaa suuhun (paino sanalla yritän).  Tavoite on saada Vera suoristumaan ja ratsastaa sen korvia mahdollisimman kauan minusta. Muuten on aika sama missä sen pää on. Haluan että se ravaa itse, etten joudu pumppaamaan sitä eteenpäin, mikä tarkoittaa alussa hieman epämääräistä ja nykivää etenemistä. Ihan kuin Vera ei osaisi tai uskaltaisi jatkaa ravia, kun koitan olla selässä tekemättä mitään. Toinen vaihtoehto (ihan mahdollinen sekin!) on se, että tiedostamatta jarrutan istunnalla. Veralla on nimittäin jarru todella herkässä, pienikin heilahdus selässä tarkoittaa joko käyntiin tai seis. Mutta kyllä se ravi pikkuhiljaa aina löytyy, ja sen jälkeen tahdin kanssa ei olekaan enää suuria ongelmia. Paitsi kun mennään mörköpäätyyn, joka voi tilanteesta riippuen olla kumpi vaan (tai yleensä molemmat) maneesin päädyistä. Tänäänkin pyörittiin enimmäkseen maneesin keskellä isolla ympyrällä tai ovaalilla, koska silloin saan parhaiten Veran olemaan jännittymättä. Ja toisaalta voin tarkistaa pitkän sivun keskipeilistä missä asennossa sen kaula on. Yritän kalibroida takapuolituntumaa ja sitä vastaavaa peilikuvaa, että oppisin paremmin tuntemaan milloin Vera on hyvässä asennossa. Tällä hetkellä mennään aika fiilispohjalta, ja välillä kieltämättä epäilen teenkö siellä selässä yhtään mitään järkevää ja hyödyllistä.

Kuten Willin kanssa, pidän Verankin kanssa paljon lyhyitä taukoja. Ja hyvä niin, koska sain taas muistutuksen siitä, että jatkuvasti puristamalla tai vetämällä edestä kaivaa itselleen vain syvempää kuoppaa. Kun pienen tauon jälkeen pyysin taas takajalkaa sivulle, yllätyin miten nopeasti, pienellä avulla ja miten isosti Vera reagoi. Vastahan hetki sitten olin yrittänyt samaa vahvalla jalalla, saamatta juuri minkäänlaista reaktiota aikaan. Ai niin, tämä yksilö vetää kaikki antennit alas heti, kun ratsastaja on liian vahva. Eli jos se ei reagoi, sen sijaan että pyytäisit lisää, mitäs jos irrottaisit jalan hetkeksi kokonaan kyljestä ja yrittäisit sitten uudestaan, kevyellä kosketuksella? Samoin ohjien kanssa, vetämällä saa vain korvat syliinsä ja alakaulan pullottamaan. Paljon paremmin Vera toimii heti kun se saa kaulan ojennettua pitkäksi. Ja mikä tarve sieltä suusta on ylipäätään vetää, kun Veraan on asennettu urheiluauton jarrut, vaikka moottori on korkeintaan pikkuauton luokkaa? Kun vaan muistaisi tämän. Noh, oli meillä onneksi hyviäkin hetkiä. Ensimmäisen kerran voin sanoa, että saatiin aikaan ehkä kaksi kokonaista askelta melkein oikeaa avotaivutusta (käynnissä, ravissa ollaan vielä kaukana siitä), ja loppua kohden sain Veran yhä nopeammin ojentamaan kaulaa eteen ravissa (edelleen ehkä just kahden askeleen ajaksi). Ensimmäistä kertaa tuntui myös siltä, että voin ratsastaa sitä enemmän myös käynnissä. Tähän asti on ollut helpompi työstää Veran kaulaa eteen ravissa, koska käynnissä se on vaan jännittynyt pystypäiseksi tai sammunut kokonaan kun olen yrittänyt vaikuttaa siihen. Tänään ensimmäistä kertaa se alkoi käynnissä tuntua, no miten sen kuvaisi, vähän samalta kuin Willi, eli ratsastettavalta. Se hidasti ja kokosi itseään, ja ensimmäisen kerran sain selvän tunteen siitä, että se todella pyöristi selkää. Ja se tuntui myös paljon suoremmalta. Edelleen reaktio pysähtyä kokonaan oli herkässä, mutta Vera onnistui pienellä pyynnöllä jatkamaan liikettä eteen menettämättä ratsastettavuuttaan. Hurraa, voitto!

Vielä ensi viikon sunnuntaina päästään keskenämme jatkamaan harjoituksia ennen Minin tuntia. Hassua, että mulla on niin kovasti paineita suoriutua hyvin valmentajan silmien edessä. Ja vielä Veran kanssa, vaikkei se ole oma vaan "vain" tilapäinen tuuraaja Willin saikun ajaksi. Tunnillehan  mennään oppimaan uutta, ei näyttämään hyvältä. Kai sitä kuitenkin toivoo kovasti, että Mini näkisi Verassa jotain pientä edistymistä, ettei meidän harjoittelu ole mennyt ihan harakoille.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Kauniin ystävyyden alku?

Jeejeejee, ihan kuten ennakoinkin, oli huippua päästä Minin syyniin! Olin etukäteen hiukan epävarma miten me Veran kanssa suoriudutaan, joten luonnollisesti yritimme hämätä näyttämällä ainakin ulkoisesti vakavasti otettavalta kouluratsukolta. Vaihdoin Veralle mun housuihin mätsäävän satulahuovan ja lainasin Willin pinteleitä täydentämään lookia. Laitoin sen liehuvan friisitukan letille (tämä tosin myös käytännöllisyyssyistä, että itse näen sen kaulan kunnolla) ja selvitin miljoonat häntäjouhet ojennukseen. Vähänkö olen kade sen hännästä, se on ainakin kymmenen kertaa paksumpi kuin Willin häntä! Tällä kertaa osasin jo välttää kiukkuisia sivupotkuja, ja harjasin neidin kiiltäväksi hellin ottein. Vera nautti käsittelystä, ja melkein nukahti kun letitin sen tukkaa! Voiko se tuntua hevosesta mukavalta, kuten meistä ihmisistä esim. kampaajalla hiusten pesu?!

Tunnilla tehtiin tuttuja juttuja. Meitä oli kolme ratsukkoa samassa ryhmässä, joista yksi oli ensikertalainen Minin opissa. Mutta meille sopi paremmin kuin hyvin se, että lähdettiin liikkeelle ihan perusteista. Eli ympyrällä etsittiin suoruutta pyytämällä sisätakajalkaa vatsan alle ja pyytämällä sen jälkeen asetusta ulos. Taas tuli muistutus, että ensin se takajalka, vasta sitten asetus! Mini totesi, että Veran rakenne on todella haastava (kuten friiseillä yleensä), ja sen etupäälle ei voi suoraan tehdä mitään, joten ainoa keino auttaa sitä kantamaan ratsastajaa on aloittaa takapäästä. Ihan kevyt ohja (muuten Vera rullaa kaulansa vain entistä lyhyemmäksi, jolloin selkä ei pääse nousemaan), ja sitten vaan odotetaan, että hevonen löytää itse paremman asennon. Ja heti kun se näin tekee, jätetään se rauhaan ja kiitetään. Kunnes hevonen hukkaa selän taas, jolloin aloitetaan alusta, takajalka vatsan alle. Miljoona ja miljoona kertaa. Aluksi Vera jaksoi kantaa itsensä vain kahden askeleen ajan. Kun sain itse ideasta vähän kiinni (ja opin vähän tuntemaan, miltä Vera tuntuu kun se on hyvä), sain sen yhä nopeammin tulemaan takaisin. Yhtä selkeää pyöreyden ja suoruuden tunnetta kun Willin selässä en saanut, mutta pikkuhiljaa Vera alkoi hiukan venyttää nenää eteenpäin ja kaula ojentui eteen ja alemmas. Ympyrältä siirryttiin tekemään loivia avoja uraa pitkin. Veraa jännitti kamalasti mennä maneesin toiseen päähän, mutta toisinaan sain muutaman hyvän askeleen väliin. En sitä kuitenkaan vielä avoksi kutsuisi, lähinnä oli työvoitto saada Vera kulkemaan pätkiä suoraan eteenpäin kevyesti asettuneena sisään ja jännittymättä. Samat työskentelyt tehtiin myös ravissa. Kun tuli ongelmia, minun piti auttaa Veraa tekemällä pieni "banaanivoltti", eli n. 8 metrin voltti pyytäen samalla takaosaa ulos ja asetusta ulos (=banaani ulospäin). Ja taas ensin se takaosa reilusti ulos! Oikea kierros on Veralle selvästi vaikeampi, ja kun se alkoi väsyä loppua kohden, tein suosiolla vain muutaman ympyrän vasempaan kierrokseen keventäen ja lopetin hyvään hetkeen. Minin mukaan Veran kaltaisen hevosen kanssa on ihan viisasta aloittaa ja muutenkin ratsastaa enemmän helpompaan kierrokseen, jolloin pääsee rakentamaan hevoselle tarvittavia lihaksia ratsastajan oikeaan kantamiseen ja saa niitä ns. hyviä askeleita mahdollisimman paljon alle. Kun hevonen oppii kulkemaan pidempiä aikoja oikein helpompaan suuntaan, on sen helpompi tehdä pikkuhiljaa sama toiseenkin suuntaan. Liian usein ratsastajat jäävät turhaan hieromaan sitä vaikeampaa suuntaa.

Tunnin jälkeen käytiin läpi vähän sitä mistä on kyse ja mihin kunkin ratsukon pitäisi kiinnittä huomiota. Mini sanoi ääneen sen mitä itsekin olin jo pohtinut; olisi ihan mielenkiintoinen projekti jos voisin jatkaa Veran kanssa työskentelyä jatkossakin. En hetkeäkään kuvittele, että voisin varsinaisesti kouluttaa Veraa pidemmälle, mutta olisi kiinnostavaa nähdä saisiko tällä työskentelyllä näkyviä ja pitkäkestoisempia tuloksia Veran liikkumiseen ja oppisiko se kantamaan ratsastajaa oikein. Minulle sen kanssa työskentely olisi valtavan opettavaista, koska kuten Mini sanoi, yhtäläisyyksiä Willin kanssa on ainoastaan musta väri! Ja se on niin herttainen ja miellyttävä ratsastaa jo näin lyhyen tuttavuuden jälkeen, voisin kuvitella että se tulee yhä paremman tuntuiseksi kun se alkaa luottaa tuttuun ratsastajaan enemmän ja uskaltaa rentoutua! Se tuntuu olevan koko ajan vähän epävarma ja huolestuu kaikista uusista asioista. Ja koska tällä hetkellä ratsastajan kanssa liikkuminen tuntuu sen kropassa varmaan hiukan epämiellyttävältä, olisi mahtavaa päästä seuraamaan aitiopaikalta sen reaktioita jos/kun se oppii uusia tapoja käyttää itseään! Juttelinkin aiheesta jo tallin omistajan kanssa, ja sovittiin että ratsastan sillä jatkossa kerran viikossa sunnuntaisin. Toki toivon, että seuraavalla Minin visiitillä Willikin on jo pelissä mukana, mutta ehkä mä ehdin ratsastaa molemmilla samalla kertaa. Tänäänkin meitä oli yhteensä yhdeksän ratsukkoa, jaettuna kolmeen eri ryhmään.

Alla vielä listana itselleni muistutuksena muutamia tärkeitä pointteja (ja science of motion-menetelmän peruspilareita)

  • Longitudinal flexion. Tästä lähdetään aina liikkeelle. Ennen kuin päästään korjaamaan varsinaisia vinouksia ja mahdollisia virheellisiä rotaatioita hevosen rangassa, täytyy hevosen oppia kantamaan ratsastajaa oikein selkä pyöreänä. Käytännössä Veran kanssa työskentely on tällä hetkellä pelkästään selän käytön harjoittelua. Työkaluina hevosen keskilinjan löytyminen ja suoristuminen, ja sen jälkeen loivien taivutusten kautta pyöreyden löytyminen. Rungostaan oikein taipunut hevonen nostaa selän automaattisesti. Vastaavasti kun hevonen pudottaa selän, se hukkaa samalla aina taivutuksen ja jäykistää selkärankansa.
  • Asetus. Jotta hevonen voi taipua, täytyy sen ensin asettua. Oikein asettuessaan hevonen kääntää päätään niskasta niin, että poski ei pullahda näkyviin, vaan kääntyy kaulan sisään. Pää ei saa kallistua, vaan sen täytyy pysyä suorana. Vain tämä mahdollistaa muun rangan ja siten koko rungon taipumisen.
  • Ratsasta hevosen aivoja. Hevoselle on ihan sama, miten se liikkuu. Sen geeneissä ja rakenteessa ei ole mitään sisäänrakennettua systeemiä, mikä ohjaisi sitä automaattisesti kantamaan ratsastajaa selässään, joten yleensä hevoset ratkaisevat tämän ongelman väärällä tavalla. Ratsastajan tehtävä on auttaa hevosta löytämään parempi tapa liikkua, mutta ratsastaja ei voi varsinaisesti liikuttaa hevosta kuin marionettinukkea. Siksi meidään pitää ajatella, että ratsastamme hevosen aivoja, ja annetaan sen itse huolehtia omasta kropastaan. Kun hevonen huomaa, että oikea liikkumistapa on miellyttävää ja helppoa, se alkaa hakeutua itse oikeaan muotoon.
  • Odota hevosta. Anna sen prosessoida ja etsiä. Huomasin olleeni aiemmin ihan liian hätäinen Veran kanssa, ja pyytäneeni siltä liikaa väistöä. Käytin myös aivan liikaa ohjaa, mikä on Veran kaltaisen helposti pystypäiseksi jännittyvän hevosen kanssa ihan vihonviimeinen virhe. Vaikka aluksi tuntui, että mitään ei tapahtunut, kun pyysin takajalkaa sivulle, ja Vera reagoi korkeintaan eteenpäin, kun maltoin odottaa ja annoin sen prosessoida (enkä ottanut edestä ohjalla vastaan, vaikka kuinka teki mieli!), alkoi se pikkuhiljaa rentoutua ja venyttää kaulaa eteenpäin. En aluksi tunnistanut oikeaa hetkeä olla itse kevyt ja tekemättä mitään, mutta  pikkuhiljaa oma apujen ajoitus parani ja hyvät askeleet tulivat nopeammin. Ole kärsivällinen!
  • Aloita keskeltä hevosta. Se, että lähtisi korjaamaan hevosen liikkumista ja asentoa sen pään asentoa fiksaamalla on ajatuksena yhtä hullu, kuin ottaisi hevosta hännästä kiinni ja pyytäisi sieltä käsin kantamaan selkäänsä. Oikea asento löytyy rangan keskeltä alkaen, siltä kohtaa missä ratsastaja istuu. Vaikutus näkyy kyllä rangan molemmissa päissäkin.

Tunnin jälkeen Vera oli todella mietteliään ja vähän väsyneen tuntuinen, vaikkei se ollut edes yhtään hionnut. Aivot olivat toivottavasti joutuneet sitäkin enemmän töihin, ja ehkä se oli löytänyt joitakin uusia lihaksiakin. Odotan innolla viikonloppua, että pääsen taas sen selkään jatkamaan harjoituksia!

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Lainahevosella

Huomenna on odotettu syksyn ensimmäinen Minin tunti! Tosin Willin osalta kauden aloitus siirtyy jännevamman takia myöhemmäksi. Koska into päästä Minin tunnille on todella polttava, kysyin tallilta alleni lainaratsua. Olen ratsastanut vain muutamalla tallin tuntihevosista, enkä ole yhtä poikkeusta lukuunottamatta istunut minkään selässä yhtä kertaa enempää. Niinpä ratsuksi valikoitui helposti se ainoa poikkeus (jolla olin ratsastanut huimat kaksi kertaa, ja niistäkin toinen maastossa!), joka kaiken lisäksi on tuntihevosista mun ehdoton suosikki: ihana friisitamma Vera. Vera ei ole maailman rutinoitunein koulukiemuroissa, mutta se on todella herttainen luonteltaan. Ettei ihan kylmiltään tarvitsisi lähteä nolaamaan itseäni, sain vähän harjoitella Veran kanssa. Yhteiset ratsastuskerran on jo tuplattu, kun olen tällä viikolla ehtinyt kaksi kertaa Veran selkään testailemaan nappuloita. Viime maanantaina aloitettiin harjoitukset miettimällä yhdessä miten ihmeessä ne takajalat voisi laittaa ristiin ja mitä tarkoittaakaan sisäpohje. Oltiin molemmat aika hukassa toistemme kanssa. Tulin välillä jopa selästä alas testaamaan, ymmärtääkö Vera raipan pienen pyynnön astua takajalalla sivulle. Tuntui ymmärtävän, tosin eteen ja sivulle yhtaikaa oli vaikeaa. Tänään meni onneksi selvästi paremmin. Karsinassa tosin sain muistutuksen siitä, että nyt ollaan tamman kanssa tekemisissä. Sain nimittäin väistää vinkaisulla vahvistettua napakkaa takajalan huomautusta, kun menin rouhimaan Veran nivusia harjalla samalla voimalla ja vauhdilla kuin Williä hoitaessani. Hups, anteeksi Neiti! Olen tottunut käsittelemään ruunaa, joka nauttii vähän ronskimmista otteista.

Aloitin suosiolla työskentelyn maasta käsin (tämä tuntuu itse asiassa erittäin luontevalta tavalta aloittaa uuteen hevoseen tutustuminen!) Vera on todella herkkä ja helposti jännittyvä, joten piti tasapainotella riittävän selkeän pyynnön ja liian kovan paineen välillä. Veran tapa reagoida liian suureen paineeseen on nimittäin sulkea antennit kokonaan ja heittäytyä kuuroksi. Tämän strategian vuoksi monet tuntiratsastajat pitävät sitä varmasti välillä itsepäisenä tai laiskana ja käyttävät entistä voimakkaampia apuja. Syyllistyin itsekin tähän aluksi. Tänään koitin olla koko ajan herkkä ja tunnustella miten paljon voin pyytää ja milloin Vera tarvitsee aikaa ja tilaa hengittää. Kiitin sitä paljon jo pienestäkin ja yritin saada kaikin keinoin sen rentoutumaan. Käytiin alkuun kävelemässä ulkokentällä, mutta Vera oli siellä hyvin jännittynyt ja kyttäili laitumelle missä sen kaverit olivat, joten siirryin pian maneesiin. Siellä Vera oli heti rennompi, varsinkin kun tallin omistaja tuli oman hevosensa kanssa pitämään Veralle seuraa. Tuntihevosena se on aika harvoin yksin maneesissa. En oikeastaan tehnyt mitään muuta kuin pyysin Veraa astumaan sisätakajalalla vatsan alle ristiin ympyrällä, ensin käynnissä ja vähän myös ravissa. Tätä tullaan todennäköisesti huomennakin tekemään. Lopulta sain muutamia oikein hienoja ristiaskeleita eikä jännittyneenä ratsastajan alta karkaamista tai paikalleen jähmettymistä. Hieno, ihana, herkkä Vera!
"Pöh, miks mun pitää tehdä sunnuntainakin töitä, kun noi muut saa laiskotella laitumella!"

Vaikka hevosen satulassa vietetyt hetket ovat tänä vuonna jääneet hyvin vähiin, väitän silti, että olen kehittynyt ratsastajana huimasti. En varmasti ole teknisesti kovin taitava, ja istunta ja vartalonhallinta ovat tällä hetkellä todella heikoissa kantimissa, mutta olen tullut paljon tietoisemmaksi siitä, mitä hevosen selässä haluan ja miten voin sen saavuttaa. Lukeminen, muiden ratsastusten katseleminen (erityisesti Eversti Carden ja Jean Luc Cornillen klinikat!) ja ne vähäiset Willin selässä fiilistelyt ovat tehneet minusta fiksumman ratsastajan. Muistan miten vielä reilu vuosi sitten Willin kanssa olin usein ihan neuvoton ja vailla minkäänlaista suunnitelmaa sen selässä. Kunhan ratsastelin päämäärättömästi. Nykyään tiedän ihan tasan tarkkaan mitä haluan hevoselta saada. Olen myös aika hyvin päässyt eroon siitä kuuluisasta peräänantopakosta. Veran kanssa varsinkin tunsin itseni hetkittäin issikkaratsastajaksi: pieni (ainakin Williin verrattuna) hevonen alla, joka kulkee pää taivaassa korkealla askeleella. Friisille tyypilliseen tapaan Vera kulkee helposti alakaula pullottaen nuppi taivaassa ja korvat ratsastajan suussa. Erityisesti ravissa tämä tekee istumisen ja tasaisen tuntuman säilyttämisen haastavaksi, mutta kun pääsee eroon sisäisestä "sehän kulkee kuin hirvi"-ahdistuksesta ja keskittyy vain oleelliseen, eli tässä tapauksessa tasaiseen tahtiin, kevyeen käteen, hyvin pieneen taivutukseen ja sisätakajalkaan, asiat alkavat pikkuhiljaa parantua. Vera kulki tänään vielä liian lyhyellä kaulalla (ja itse olin varmasti aivan liian hidas käden kanssa antamaan sille periksi), mutta kyllä se pää ja kaula tulee lopulta oikeaan asentoon, kun kroppa saadaan ensin kuosiin. Tänään kropan hallinta onnistui jo paremmin, joten nuppi tulee alas kun on tullakseen. Kun yksinkin nyhrätessä päästiin tänään aika hyvään tulokseen, tuskin maltan odottaa mitä Mini saa meistä huomenna ulos!

tiistai 12. elokuuta 2014

Tunniste: pörinä

Enpä olisi uskonut, että vielä pitkään aikaa olisi tarvetta lisätä tunnistetta "pörinä" Williä koskeviin blogipäivityksiin. Mutta niin vaan eilen oli virtaisan tuntuinen hevonen alla! Piti oikein miettiä, mistä se johtuu, koska koko kesän ajan Willi on ollut enemmän tai vähemmän perusvarma (lue: hidas) käytökseltään. Tulin siihen lopputulokseen, että useampi pienempi muutos yhdessä ovat varmaan syynä vireyteen; viileämpi sää, muutamat karsinassa leväten vietetyt yöt laitumen sijaan, ja kaiken lisäksi bot-loimi päällä lihakset ovat ehkä vetreytyneet. Heitin loimen muutamaksi tunniksi ennen liikutusta selkään, kun hevonen oli ehtinyt kastua sateessa ja piti odotella estevalmennuksien päättymistä ennen maneesiin pääsyä. Mutta en missään nimessä valita, Willi oli oikein hauska, vaikka hetkittäin sillä meinasi olla omia ideoita siitä mitä tehdään. (Muistuttakaa mua tästä sitten talvella, kun todellinen pörinäkausi alkaa, ja Willi riepoo mua ympäri maneesia!)

Olin liikkeellä hyvin varovaisella ja tunnustelevaisella asenteella, koska mitään selitystä Willin mysteerivaivoille ei vielä ole löytynyt (no ei kyllä ole ehditty tutkiakaan vielä...). Ajattelin aloittaa kevyesti maasta työskentelyllä ilman satulaa ja edetä sen mukaan miltä hevonen tuntuu. No tuntui ihan hyvältä, tein lyhyesti molempiin suuntiin suoristukset, avot ja sulut (eli samat kuviot kuin aina ennenkin, hyödyllinen rutiini vai tylsää toistoa?), ja sitten satuloin Willin maneesissa. Koitin laittaa karvaromaanin aika eteen, niin että satulan etuosan alla on vain osa romaanin etusiivekkeistä. Näin siksi, että halusin saada satulan painopisteen pidettyä edessä niin, ettei Willin selkään tule painetta liian taakse.

Selästä käsin Willi tuntui hyvältä heti alkuun. Reippaalta. Se reagoi aika hyvin istunnalla tehtyyn suoristukseen, aluksi. Mutta sitten mentiin kohti mörköpäätyä. Willi oli korvat tötteröllä ja hyvin ryhdikkäänä (mikä ei sinänsä ole huono asia), mutta keskittyi nurkkien kyttäämiseen enemmän kuin ratsastajan yrityksiin istunnalla hienovaraisesti pitää hevosta suorana. Willin kyttääminen on onneksi (yleensä, kop kop) sen laatuista, että se ei yritä sinkoilla tai tehdä muutenkaan äkkinäisiä liikkeitä mihinkään suuntaan, se vaan jännittyy ja kuikuilee ympärilleen. Nauratti vaan, kun toinen oli niin tohkeissaan ja tosissaan. Usein Willi on pörinätuulella itse asiassa aika kiva ratsastaa, jos sen energian saa suunnattua oikein. Nytkin sain ylimääräisen ryhdikkyyden kanavoitua päätyä kohti kävellessä aika nopeasti oikeaan suuntaan. Kevyeksi edestä ja etuosa ylös. Niska pysyi korkealla, ja turpa oli luotiviivan edessä, välillä reilustikin, mutta niin kauan kun tunnen, että Willi on silti avuilla ja suorana, niin nenä saa nousta ihan vapaasti ylemmäs. Päädystä poispäin tultaessa oli vaikeampaa saada suoruus pidettyä hallinnassa. Willi yritti heittäytyä päädystä pitkälle sivulle kiirehtien ja sisälapa edellä (erityisesti vasemmassa kierroksessa, ylläripylläri). Jouduin käyttämään koko jalkaa, myös alapohjetta, vastassa sisäpuolella, mikä saa Willin helposti entistä enemmän kiihdyttämään vauhtia. Jäätiin hetkeksi oikein hieromaan ympyrälle mörköpäätyyn kropan hallintaa, ja jouduin käyttämään välillä aika paljon sisäjalkaa ja pidätteitä. Willi on keksinyt tavan yrittää luistaa, kun pyydän sen sisätakajalkaa kropan alle kohti ulkoetusta ja samalla asetusta ulos. Ensin se alkaa vain kiihdyttää vauhtia ja astua takajalalla pitkin askelein eteen, mutta ei sivulle. Kun joudun ottamaan vauhtia edestä vastaan ja pyydän jalalla enemmän sivulle, alkaa se väistää koko kroppaa ulos lapa edellä. Joudun ottamaan vauhdin tosi hitaaksi, että saan ulkolavan hallintaan, mikä tarkoittaa vahvempaa ohjaa kuin haluaisin käyttää. Jouduin myös tehostamaan väistättävää sisäpohjetta pienellä raipan naputtelulla, mikä on aika harvinaista muuten. Muutaman kerran tein takaosan siirron ulos liioitellusti, jotta saisin Willin kuuntelemaan sivulle pyytävää pohjetta. Toisaalta kun oltiin ympyrän avoimella sivulla ja piti kääntyä takaisin mörköpäätyyn päin, lähti Willi liiraamaan ja koko hevonen kääntymään lapa edellä ihan toiseen suuntaan. Hetkittäin piti ihan oikeasti keskustella siitä kumpi meistä määrää suunnnan! Siirsin välillä ympyrän keskelle maneesia, mutta sama kyttäily ja sivuliirailu jatkui siinäkin. Pikkuhiljaa keskustelu alkoi kuitenkin kääntyä minun edukseni, ja päästiin hetkittäin siihen, että istunnalla vain ylläpidin suoruutta, eikä tarvinnut olla koko aikaa punkemassa hevosta vastaan johonkin suuntaan. Palkitsin Willin muutamaan otteeseen pienellä paussilla pitkin ohjin, mutta mörköjä ei silti saanut lähteä karkuun. Ja itse asiassa Willi käveli vapain ohjin hyvin reipaasti päätyyn, vaikka se oli edelleen aika jännittävää sen mielestä. Se yritti oma-aloitteisesti jopa astella päädyssä olevien kouluaitojen yli tutkimaan tarkemmin nurkissa asuvia kummituksia. Pysähdyttiin päädyssä nurkkiin ja oven kohdalle, ja kun Willi oli rento, sai se selästä käsin pari polettia.

Tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että nyt olisi hyvä hetki pyytää ravia. Willi oli sen verran energinen, ryhdikäs ja reaktiivisen tuntuinen, että uskoin sen vastaavan hyvin pieneen eteenpäin pyytävään apuun. Silloin minun on itse helpompi pitää istunta ja siten koko hevonen kasassa siirtymisen läpi. Ja oikeassa olin, vaikka ravi ns. normaalin mittapuun mukaan oli varsin vaatimatonta ja maahansidottua, meidän esittämäksi se ei ollut ollenkaan pöllömpää. Muutaman kerran Willi ehdotti käyntiin siirtymistä tai kotiinpäin liiraamista, mutta pienellä muistutuksella se jatkoi mukisematta kohti mörköjä. Päädyn kohdalla ravi oli aina parasta, koska Willi pörhistyi ryhdikkääksi, mutta kuunteli kuitenkin jo varsin hyvin ratsastajan apuja. Samoin ilokseni huomasin, että koulusatulassa istuminen harjoitusravissa alkaa tuntua jo aika kotoisalta, ja pystyn jopa hiukan käyttämään istuntaa hevosen ohjailuun ja kontrollointiin ravissakin. Jei, tuli jo melkein sellainen tunne, että ratsastan hevosellani, enkä vaan keiku mukana! Vasempaan kierrokseen ravi oli vielä parempaa, joten muutaman hyvän pätkän jälkeen lopetettiin molemmat hyvillä mielin.

Entäs se mysteerivaiva? Ei se ihan kokonaan loistanut poissaolollaan, mutta päätin ottaa strategiaksi hienovaraisen pyynnön jatkaa eteen jos Willi yritti itse pysähdellä. Ekan ravin jälkeen käyntitauolla se tarjosi taas tuota pissausasentoa, mutta lähti mukisematta liikkeelle kevyellä pohkeella. Meidän tapa työskennellä rohkaisee ja aktivoi hevosta itse tekemään ratkaisuja, ja annan Willin tarjota monenlaista toimintaa rankaisematta sitä vääristä vaihtoehdoista, joten olen aika luottavainen, että jos sillä olisi ollut tosi tukala olo, olisi se laittanut hanttiin voimakkaammin. Nähtiinhän se alun kiemurteluissakin; jos Willi on vahvasti jotain mieltä, niin se kyllä ilmoittaa sen ratsastajalle! Ja hyvä niin, ei hevosen tarvitse olla sokeasti totteleva kone, vaan kumppani jolla on keskustelussa oma ääni. Ratsastaja johtaa keskustelua ja ohjaa sitä oikeaan suuntaan, mutta ei jakele diktaattorimaisesti käskyjä.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Ratsastusta ja mysteerivaivoja

Ratsastuksen alkeita on nyt harrastettu täällä muutama viikko. Aluksi satulassa istuminen tuntui vähän vaikealta, ja jäykät lonkkani huusivat hoosiannaa, kun koulusatula pakotti jalat alas ja leveän hevosen ympärille. Ja nyt tarkoitan nimenomaan leveän, en lihavan, koska kesä ja laitumella liikkuminen ovat vihdoin saaneet Willin hiukan hoikistumaan! Monelle hevoselle käy varmaan juuri toisinpäin, mutta luulen että jatkuva pieni liike + luonnonlaidun, jossa näin loppukesää kohden joutuu jo vähän enemmän käyttämään aikaa ruokailuun ovat tehneet tehtävänsä. Heinämahaa on vielä, mutta kylkien kohdalta on rasvaa sulanut, ja kylkiluut tuntuvat selvemmin kädellä kylkiä sivellessä. Vähän aikaa sitten alettiin laitumelle kipata myös lisäruuaksi säilöheinää, mutta heinäkasalla käydään vaan tyydyttämässä suurin nälkä, ja iso osa poikien ajasta näyttää kuluvan edelleen lyhyeksi järsittyä laidunruohoa nyhtäen. Ja muutamat ponimusherrat ovat kuulemma aamuisin löytyneet heinäkasasta pötköttelemästä, joten käyhän se heinä patjastakin. Aamiainen vuoteessa, todellakin!

Ratsastus on tuntunut ihanalta, ja Willikin on ollut hyvällä asenteella touhussa mukana. Sehän on perusluonteeltaan hyvin lunki ja rauhallinen käsitellä (monien mielestä varmaan liiallisuuten asti), mutta ratsain se ei ole ikinä laiska tai raskas. Olen koittanut keskittyä selässä periaatteeseen less is more, ja käyttämään SOM-klinikan innoittamana enemmän istuntaa, vähemmän kättä ja alapohjetta. Tämä tarkoittaa entistä enemmän hidasta hiipparointia ympäri maneesia, välillä hoippumista puolelta toiselle, kun haetaan molemmat tasapainoa ja suoruutta, ja entistä vähemmän mitään ulkoisesti näkyvää järkevää työskentelyä. Mun ratsastuksen katselu on varmaan yhtä jännittävää kuin maalin kuivumisen seuraaminen! Mutta ah sitä tunnetta, kun huomaan, että nyt Willi reagoi ja kääntyi vain mun lantiota seuraten hallitusti ja suorana kuin laiva, eikä tiputtanut ulkolapaa. Avot erityisesti vasemmalle on olleet hankalia. Willi ei meinaa taipua aidosti, vaan yrittää fuskata työntämällä takaosaa ulos. Siinä on itsekuri välillä kovilla, kun tekisi mieli ihan vähän vaan ottaa voimakkaammin vasemmalla ohjalla nenää sisälle, mutta mitäs se auttaisi, ei ainakaan taivuttaisi runkoa, joten olen koittanut olla tarkkana etten itse fuskaa. Välillä jos maneesissa on samaan aikaan muita, tunnen itseni vähän tyhmäksi, ja kiusaus "näyttää hyvältä" hiipii takaraivoon. Onneksi muut tallilla ovat jo tottuneet siihen, että toi yks nyt vaan nysvää omiaan tuon lihavan (not anymore!) hevosensa kanssa, harmiton hihhuli, joten ei siitä kannata välittää. Ja kysyä ei kannata, ellei ole valmis kuuntelemaan vähintään puolen tunnin innostunutta luentoa biomekaniikasta (ja siitä miten Willi on niiiiiin special case!) Saan siis nysvätä aika rauhassa. Alapohkeen käyttö saa Willin yleensä harppomaan liian pitkin askelin eteen, joten taivutuksissa yritän käyttää enemmän jalan yläosaa tolppana, jonka ympäri Willin pitäisi taipua. Väistöissä (takaosan siirto ympyrällä ulospäin ja sulut) on pakko käyttää alapohjettakin, ja silloin on varaana, että joudun kompensoimaan hiihtelyä liian paljon kädellä, jolloin Willi painaa vastaan kädelle tai lyhentää kaulaa. Varsinkin jos olen yhtään liian hidas käden rentoutuksen kanssa.

Otin kokeiluun myös toisenlaiset kuolaimet, koska omilla liikkuvarenkaisilla kolmipaloilla Willi tuntui jäävän välillä liiankin kevyeksi kädelle, melkein tyhjäksi edestä. Mietin pitäisikö kokeilla hiukan vakaampaa kuolainta, ehkä oliviirenkaista, ja kolmipalan sijaan yksinkertaista niveltä. Ihana tallinomistaja antoi taas käyttöönsä omia varusteitaan, ja pengottuani läpi kuolainkokoelmia sieltä löytyi sopivan mittaiset ja paksuiset baucherit tavallisella nivelellä. No nehän voisi olla kokeilemisen arvoiset. Hannoverilainen turpis ei tuntunut asettuvan kiinteiden kuolainrenkaiden kanssa sopuisasti suupieleen, joten nakkasin sen kokonaan pois. Mennään siis hyvin pelkistetyllä suitsituksella tällä hetkellä. (Muistatte ehkä mitä kävi keväällä mun ns. ykkössuitsille, joissa oli normaali englantilainen turpahihna. Uusia ei ole vielä hommattu, joten vanhoilla varasuitsilla mennään edelleen.) Kuolaimet tuntuvat toimivan aika hyvin ja vaikutus oli toivottuun suuntaan. Täytyy tässä joku kerta vaihtaa vielä takaisin ja vertailla kummat on paremmat, vai olisiko joku välimuoto sopivin (kolmipala-baucher, tavallinen nivel oliivirenkailla tms.) Ja onhan se hyvä suun ja hampaiden kannalta vaihdella kuolaimia muutenkin.

Arvaa hevosen ammatti! Selässä koulusatula fyllinkeineen, päässä vermeet ilman turparemmiä kuin länkkähevosella, ja tukka kuin puskalämppärillä. Letillä sen vuoksi, että humppatukka hiostaa Willin kaulaa.

Noh, tällä reseptillä ollaan siis hiipparoitu satulan kanssa muutama viikko, ja enimmäkseen hyvältä on tuntunut. Mutta tällä viikolla on Willi käyttäytynyt kummallisesti ratsastaessa. Se ei varsinaisesti ole vastustellut, mutta käynnissä Willi tuntui notkistavan alaselkää ja mielellään pysähteli, ja yritti asettua pissausasentoon. Ensin ajattelin, että mun tehokas nestetankkaus (tarjoan suola-melassivettä joka välissä) tekee tehtävänsä, ja se lisää virtsaustarvetta. Aina sieltä ei tullut mitään, yrityksestä huolimatta, mutta pari kertaa pissatauon jälkeen Willi tuntui taas normaalilta. Korjasin myös satulaa, kun pohdin onko se liian takana ja ärsyttää siksi alaselkää. Muhkean karvaromaanin kanssa tulee laitettua satula helposti turhan taakse, mitä Willi inhoaa. Kolmantena päivänä kun sama kuvio jatkui, tulin alas selästä ja marssitin Willin karsinaan pissalle. Ei mitään reaktiota. Herra seisoi hetken tyytyväisenä ja mietti varmaan että olipa kevyt treeni, ja alkoi sitten syödä heiniä. No marssitin sen takaisin manesiin, ei me nyt vielä lopetettu. Olin harjatessa ennen ratsastusta jo laittanut merkille, että Willin lanneselkä näytti vähän hassulta, ihan kuin se olisi ollut ensin vähän kuopalla ja sitten nousi pyllyn päälle taas pyöreämpänä. Willi ei kuitenkaan reagoinut mitenkään kun tunnustelin selkää, joten en sitten miettinyt sitä sen enempää. Maneesissa edelleen tuijottelin Willin selkää ja takapuolta, oliko se erinäköinen kuin normaalisti. Willi käveli maneesiin hyvin laiskasti (haluttomasti? Sattuiko sitä johonkin?), mutta se on periaatteessa hyvin normaalia Williä. Pieneen patisteluun se vastasi mukisematta. Mielessä kävi jos jonkinlaista mahdollisuutta lannehalvauksesta lähtien (oletteko ehkä huomanneet aiemminkin, että mun aivot kiihtyy nollasta tuhanteen hetkessä kun pohdin näiden elukoiden mahdollisia ongelmia?). Mikään Willin olemuksessa ei kuitenkaan viitannut kipuun, ja ongelma tuntui hävinneen heti, kun tulin alas selästä. Voitte vaan kuvitella, että tottakai mielessä kävi sekin vaihtoehto, että kestoaihe satula olisi syypää, mutta ei huonosti istuva satula ole ikinä ennen aiheuttanut tällaista käytöstä. Ja tuo satulahan EI sitten ole huonosti istuva, vaan täydellinen Willille!!! Siinä lannehalvauspaniikissani(!) soitin päivystävälle eläinlääkärillekin, joka ei nähnyt tilanteessa mitään kovin akuuttia hätää (oli perjantai-ilta ja viikonloppu edessä, kuinkas muuten!), koska hevonen ei vaikuta kipuilevalta, se söi ja joi normaalisti, oli tehnyt parit kakkakasatkin ja virtsaaminenkin oli tähän asti toiminut ihan normaalisti. Äkkiseltään lääkäri ei siis voisi tehdä oikein mitään, verikokeitakaan ei saisi laboratorioon viikonlopun aikana. Todettiin, että seurataan tilannetta ja elintoimintoja, ja jos muutosta ilmenee, soitan uudelleen. 

Seuraavana soittolistalla oli o.t.e.-hieroja, joka oli käynyt edellisenä sunnuntaina käsittelemässä Williä ensimmäistä kertaa. Silloin oli puhetta, että ulkoisesti hyvin hellävarainen käsittely on vaikutukseltaan voimakas, ja mm. kiihdyttää hevosen aineenvaihduntaa ja nestekiertoa. Vaikutukset ja oireet vaihtelevat hevoskohtaisesti, mutta yhdellekään hevoselle käsittelystä ei pitäisi olla haittaa. Williä oli ohjeen mukaan pidetty vapaalla hieronnan jälkeen (su & ma), ja parina ensimmäisenä liikutuspäivänä (ti & ke) olin ratsastanut vain käyntiä. Willi oli  taannoisen ukkosmyräkänkin aikana ollut sisällä tallissa, joten märkänä kylmettymisen vaaraa ei pitäisi olla (mikäli se nyt muutenkaan olisi näillä helteillä mahdollista). Hieroja kertoi myös olleensa Willin kanssa erityisen varovainen, ettei tee kerralla liikaa ja siten sekoita hevosen systeemejä, kun se kerran on niin herkkä ja kireä selästään. Hieronnan aikana Willi oli silminähden rentoutunut ja nautti käsittelystä, ja pariin otteeseen venytteli itsekin voimakkaasti koko selkää. Kuvailemiani oireita hieroja ei ollut koskaan nähnyt tai kuullut. Hieroja lupasi vielä konsultoida asiasta omaa kouluttajaansa ja tarvittaessa palata asiaan, mutta muuten oli samaa mieltä eläinlääkärin kanssa; seuraillaan tilannetta. Hän kertoi, että joskus (etenkin lihavilla hevosilla, mitä Willi ei hierojan mielestä missään nimessä ollut!) hevonen näyttää käsittelyn jälkeen muhkuraiselta ja epämuodostuneelta, kun elimistön nesteet lähtevät liikkeelle ja puskevat ihon alle patteja. Pähkäilin ja tunnustelin Willin selkää, oliko siinä ylimääräinen kuoppa vai patti, mutta en oikein osannut paikallistaa mikä sai selän näyttämään niin hassulta. Molempien puheluiden ajan olin edelleen maneesissa, ja olin pikkuhiljaa riisunut Williltä loputkin varusteet ja se sai olla vapaana. Se jopa liikuskeli itsekseen hiukan ja seurasi minua, kun kävin keräämässä lantakasat maneesista pois, joten käveleminen ei näyttänyt tuottavan sille vaikeuksia.

Sekä ell että hieroja olivat myös samaa mieltä siitä, että bot-loimesta ei ainakaan ole haittaa, joten jätin Willin yöksi sisään verkkoloimi niskassa. Kun vein tavaroita paikoilleen ja hain loimen varastosta, oli Willi jäljistä päätellen ehtinyt pissatakin, joten mitään isompaa tukosta sillä ei ollut. Laitoin sille vielä ylimääräisen juomaämpärin suola-melassivettä ruokakuppiin yöksi. Aikani touhuttuani tallissa hevonen näytti edelleen hyvävoimaiselta ja normaalilta, joten uskalsin lähteä kotiin.

Kotona hyökkäsin tutun neuvonantajan eli tietokoneen ja googlen kimppuun. Virtsaamisesta tuli heti mieleen munuaiset, joten googlailin millaisia oireita hevosen munuaisvaivoilla voisi olla. Onhan tämä vähän sama kuin lukisi lääkärikirjaa, eli lähes minkä tahansa eksoottisenkin vaivan kohdalta löytyy mätsääviä oireita, mutta kyllä löytämäni sai minut vakavasti pohtimaan tätäkin mahdollisuutta. Vai miltä kuulostavat seuraavat oireet: selän ja takapään jäykkyys (check!), takajalkojen laahaaminen (erityisesti vasemman takajalan!!!) (check!), takajalkojen turvotus (check!), ihon kutina (check!), laihtuminen ja lihaskato (check!). Jopa kirkasta nestettä vuotavat silmät voivat johtua munuaisten toiminnan häiriöstä, ja Willillä on melkein koko kesän ollut pientä vuotoa silmistä. Olen tähän asti laittanut sen tuulen piikkiiin, koska silmät eivät näytä muuten ärtyneiltä tai tulehtuneilta. Hoitoina ehdotettiin monessa paikassa ruokinnan rukkaamista munuaisten ja maksan toimintaa tukeviksi, ja tietysti monista kaupallisista lähteistä löytyi juuri oikea lääke ja ravintolisä vaivaan. Itse kallistun eniten yrttien suuntaan, joten ehkä voisi olla kokeilemisen arvoista tilata Willille jonkinlainen puhdistuskuuri munuaisille ja maksalle (joka tuntuu olevan kiinteästi yhteydessä munuaisten kanssa). Muutenkin ruokintaa täytyy ruveta pohtimaan uudelleen, kun uusi heinäsato on tullut, ja Willin liikuntatottumukset (toivottavasti!) muuttuvat laidunlomasta normaaliin työntekoon. Pitää alkuviikosta soitella uudelleen eläinlääkärille ja kysyä siitä verinäytteestä, voisiko siitä saada jotain lisävalaistusta Willin elimistön tilasta.

Lauantaina menin aamusta tallille tsekkaamaan hevosen vointia, ja vastassa oli hyvin levännyt, pirteä ja hyväntuulinen hevonen. Kävin taluttelemassa sitä hetken ja katsoin miten se liikkuu, mutta en havainnut mitään merkittävää eroa normaaliin. Ajattelin kuitenkin antaa sille laidunvapaan päivän (edit: eli vapaapäivän laitumella, ei vapaata laitumesta!), ja olkoon taas yön sisällä bot-loimi päällä. Tänään sunnuntaina työskenneltiin maasta normaalisti (Willi toimi ihan hyvin), katsotaan josko huomenna uskaltaisi taas nousta satulaankin.

Että semmoista tällä kertaa. Jos hevosen veriarvoista ei löydy mitään poikkeavaa tai muutakaan selitystä Willin oireille ja käytökselle, laitetaan seuraavaksi luulotautinen omistaja tarkempaan psykiatriseen syyniin.

Lauantaina tsekkaamassa Willin vointia laitumella ennen kotiinlähtöä. Pojat ovat siirtyneet toiselle laitumelle. Kallioilta alas valuva vesi pitää huolen siitä, että helteistä huolimatta ojissa on aina vettä. Mikäs sen mukavampi tapa vilvoitella kun käydä ojaan pötkölleen, toteaa Kingi. Etsi kuvasta myös yksi laumaan kuulumaton eläin.