May The Horse be with you!

(and The Force, too, for that matter...)

Jahas, olisiko aika taas harrastaa hiukan syvällisempää SOM-höpinää? Istutin tässä taannoin Willin selkään lainakuskin, tarkoituksena hiukan hypellä Willin iloksi. Noh, lopulta siitä tulikin sitten lievien hallittavuusongelmien jälkeen koulutunti, ja tämä sai minut taas pohtimaan hevosen herkkyytä, voimaa ja vuorovaikutusta ratsastajan kanssa. Osaltaan tämän tekstin innoittajana on toiminut myös herra Cornillen sivujen "Chazot Thoughts"-osion kirjoitukset. Kannattaa tutustua!

Energia ja voima. Näiden aistimiseen meillä ei ole spesifisiä aistinelimiä kuten silmät näkemiseen (ts. valon eri aallonpituuksien havaitsemiseen), korvat kuulemiseen (ääniaallot) jne., mutta silti ihminen(kin) pystyy näitä fysiikan suureita aistimaan jossain määrin. Ihmisen (eläimistä puhumattakaan) aistien toimintaa ei varmaan vielä tunneta täysin perinpohjaisesti, ja jo aistien määritteleminen riippuu lähteestä. Monissa koulun biologian kirjoissa esim. tuntoaisti on niputettu yhdeksi aistiksi, vaikka todellisuudessa kehostamme löytyy erilaisia reseptoreita aistimaan mm. lämpötilaa, painetta, kipua ja värinää. Voiman aiheuttamaa kiihtyvyyttä aistimme mm. tasapainoaistin avulla, joka sekin koostuu useammasta komponentista. Todelliset aistikokemukset muodostuvat aivoissamme usein yksittäisten aistireseptorien yhteistoiminnan tuloksena. Esim. varmasti jokainen ihminen tunnistaa silmät sidottunakin, jos hänen kätensä kastetaan veteen, vaikkei kehossamme olekaan spesifisiä reseptoreita aistimaan märkyyttä. 

Cornille puhuu paljon energiasta, ja siitä, miten hevonen pystyy aistimaan ja reagoiman esim. ihmisen selän lihasjännityksen muutokseen, riippumatta siitä istuuko ihminen hevosen selässä vai käveleekö sen vierellä. Klinikoillaan hän on demonstroinut muutamien ratsastajien kanssa sitä, miten ihminenkin kykenee tuntemaan esim. käsien välisen kontaktin välityksellä sen, jos toinen ihminen jännittää selän lihaksiaan, vaikka kontaktissa oleva käsi pysyisikin täysin liikkumattomana ja rentona. En ole itse ollut tämän demon vastaanottavana osapuolena, joten en osaa sanoa miten selvästi tuota osaisin aistia, mutta ainakin demoissa mukana olleet ihmiset ovat antaneet ymmärtää tunteneensa eron (on toki hyvin mahdollista, että jos eivät ole mitään tunteneet, eivät ole kehdanneet yleisön edessä sitä tunnustaa!) Cornille selittää asian siten, että hevonen kykenee aistimaan ihmisen lihasjännityksen muutoksen aiheuttaman energianmuutoksen, jopa ilman varsinaista fyysistä kontaktia. Luonnontieteilijänä olen lähtökohtaisesti aika skeptinen tällaisia väitteitä kohtaan, ja kaipaisin joko omakohtaista kokemusta tai mieluiten jonkinlaista tieteellistä selitystä ilmiölle. Toisaalta, olen iän myötä oppinut hyväksymään, että vaikka tiettyä ilmiötä ei voida (vielä!) selittää, niin se ei silti tarkoita, etteikö ilmiö voisi olla todellinen. Tässä tapauksessa olen tyytynyt siihen, että tämä ajastus hevosen herkkyydestä toimii hyvänä ohjeena hevosen kanssa toimiessa, ja se tuntuisi toimivan käytännössä ihan riittävän hyvin. On se sitten energiaa, paineen muutosta tai näköaistin välityksellä tapahtuvaa kehon kieleen reagointia, on aika helppoa käytännössä todeta, että hevoset todella reagoivat hyvin minimaalisiin, käytännössä olemattomiin apuihin. Tiedättehän sen tunteen, kun hevonen tuntuu reagoivan jo ajatukseen?

Entäs sitten toiseen suuntaan, miten pieneen muutokseen hevosen kehossa ihminen kykenee reagoimaan? Mitä kaikkea informaatiota hevosesta välittyy ratsastajalle, ns. perstuntuman perusteella? Varmaankin tämä riippuu ratsastajasta, miten herkästi kukin meistä osaa kuunnella hevosta omalla kehollaan, ja toisaalta miten tarkasti osaamme tulkita ja analysoida aistimiamme tuntemuksia. Willin kohdalla olen huomannut ainakin sen, että useampikin sen selässä vieraillut ratsastaja on hiukan yllättyneenä todennut, miten vahvalta Willi tuntuu. Tämän voi todeta konkreettisesti sillä, jos lähtee Willin kansa vetokilpailuun, mutta myös sen liikkeistä välittyy ratsastajalle tunne sen voimasta. Willillä on mielestäni maailman mukavin keinuhevosen laukka, mutta liikkeessä on myös voimaa, joka välittyy takapuoleen, mutta ei välttämättä näy ulospäin. Olen välillä maneesissa valitellut, kun Willi on meinannut kuskailla minua laukassa innostuessaan (erityisesti, jos hypätään tai tehdään puomitreenejä), ja yleisö on yleensä vaan moittinut minua nössöksi. Kunnes ovat itse kokeilleet... Willi saattaa ulospäin nimittäin näyttää siltä, että se laukkaa ihan hallittua, aika hidastakin tahtia, mutta ratsastaja tuntee olonsa lähinnä matkustajaksi. Paras tapa hallita tilannetta on, kuten yleensä, ennakointi, mutta jos Willi pääsee yllättämään ratsastajan ja ehtii kerätä voimaa liikkeeseen liikaa, olen todennut maneesin seinät ystäviksi. Voimalla sitä ei voi hallita, sen taistelun ihminen häviä varmasti ihan sata-nolla. Puhun tarkoituksella  liikkeen voimasta enkä vauhdista, koska Willi todella ei välttämättä näennäisesti lisää vauhtia, mutta sen liikkeestä häviää silti tietty hallittavuus.

Voima ja energia. Voima suuntautuu sekä ylös- että eteenpäin. Willillä on iso moottori, kun se päättää käyttää sitä. kuvat: Joanna Kultanen

Itse asiassa minulle on hiukan mysteeri, mistä tuo tunne valtavasta voimasta oikein tulee. Vauhti ei lisäänny, ja Willi saattaa olla edelleen jopa ihan kevyt kädellekin, mutta silti tuntuu, että takapuolen alla hyrrää pari numeroa liian suuri moottori. Samansuuntaisen kommentin kuulin meitä ihan alkuaikoina valmentaneelta Marialtakin; kun Willin kunto koheni, Maria kommentoi Willin selässä istuessaan, että jos Willi nyt päättäisi lähteä johonkin, olisi ratsastajalla aika vähän tehtävissä. Cornille kumppaneineen olivat joskus ihan mitanneet, minkä suuruisia voimia ratsastajaan kohdistuu hevosen liikkuessa. Tutkimuksessa oli asetettu hevosen selkään eri kohtiin seitsemän kiihtyvyysanturia, ja erityisesti mitattiin vertikaalista kiihtyvyyttä. Tuloksista nähtiin, että suurimmat kiihtyvyydet rekisteröi anturi, joka oli asetettu juuri sille kohtaa, jossa ratsastaja istuu. Klinikoillaan muistan Cornillen joskus puhuneen, että sillä kohtaa hevosen etu- ja takajalkojen tuottamat voimat kohtaavat, ja kokonaisvoima on suurimmillaan. (Tutkijana yritin luonnollisesti etsiä käsiini alkuperäislähdettä, oletettavasti päätekijänä on ollut professori Antonie J. (Ton) van den Bogert, mutta vielä en ole törmännyt alkuperäiseen tutkimukseen. Yllä oleva on siis vain referoituna Cornillen omilta sivuilta. Jatkan kaivelemista.) Ehkä se "voima", mitä Willin selässä tunnen, voitaisiin fysikaalisesti selittää juuri kiihtyvyytenä? Vektorisuureena voimalla (ja kiihtyvyydellä) on aina myös suunta, ja optimaalisesti liikkuessaan hevonen työntää itseään (ja siten myös ratsastajaa) erityisesti etujaloillaan myös ylöspäin, ei pelkästään eteenpäin. Ja tämän kyllä tuntee takapuolessaan!

Kootut selitykset, osa 3: Pönttö-pönttö-pönttö

(Dodii, edellisen avautumisen jälkeen, palataanpas taas aiheeseen hevoset...)

Pörinä. Syksyn mittaan Willin kunnon kohotessa ja ilmojen viilentyessä palasi myös tuttu hallittavuusongelma. Willi kun osaa välillä olla nimensa mukaan hiukan, noh, villi, ja ison kokonsa vuoksi siksi hankala. Jossain vaiheessa sain tiukkaa palautetta tallikavereilta, että he eivät enää halua taluttaa sitä tarhasta sisään, koska se saattaa välillä riekkua ja harrastaa esim. takajaloilla kävelyä, ja maneesissakin Willin pörinät hermostuttivat välillä muita ratsastajia. Kerran Willi on minun kanssasi keulinut itsensä juuri tarhasta talutustilanteessa nurin, mutta sittemmin olemme päässeet aika hyvään yhteisymmärrykseen siitä, miten talutettaessa käyttäydytään. Siksi olin hiukan yllättynyt, kun kuulin, että se on harrastanut näitä temppuja muiden kanssa. Tiedän olevani varmaan monen mielestä liian ituhippi ja kukkahattu hevoseni kanssa, mutta enimmäkseen minulla ei ole sen kanssa ongelmia, joten en ole nähnyt järkeväksi ottaa mitään säännöllisiä "räimitään-päin-näköä"-kurinpalautussessioita. Tarpeen mukaan se kyllä palautetaan ruotuun, mutta minusta hevosen ei tarvitse olla robotti, joka ei hengitäkään väärään suuntaan ilman ihmisen nimenomaista lupaa. Suhtaudun muutenkin vähän ristiriitaisesti tähän pörinä-ongelmaan, se kun on aina ollut ihan suorassa suhteessa Willin muuhun yleiskuntoon ja suorituskykyyn. Ollessaan huonommassa kunnossa/kipeä se on lauhkea kuin lammas ja hiukan flegmattinen, mikä on tietysti käsiteltvyyden kannalta hyvä asia. Mutta jos hitauden ja "laiskuuden" syy on kipu, sitä alkaa suhtautua asiaan eri tavalla. Voin olla väärässä, mutta luulen, että kunnon, koordinaatiokyvyn ja muutenkin olotilan kohotessa Willi herää muutenkin jotenkin enemmän eloon. Ja kun se huomaa, että liikkuminen onkin yhtäkkiä helpompaa, niin kai se mielellään hiukan kokeilee rajojaan. Erityisesti tuo sinänsä aika vaarallinen tapa keulia esiintyy vain silloin, kun Willi on muutenkin hyvässä kunnossa. Se ei myöskään (luojan kiitos!) ole ikinä yrittänyt tehdä sitä ratsastaja selässä, vaan ainoastaan vapaana ollessaan tai hyvin harvakseltaan taluttaessa. Tyypillisintä pystyyn nouseminen on silloin, kun Willi saa riekkua vapaana, ja näissä tilanteissa olen tulkinnut liikkeen lähinnä leikiksi. Siksi suhtaudun hetkellisiin fyysisinä riekkumisina purkautuviin ilonpurskeisiin enimmäkseen hiukan huvittuneesti. Koska enimmäkseen ne ovat minusta juuri sitä, pieniä harnittomia purskeita, jolloin herra vinkaiseen, pörhistää kaulan kaarelle, heilauttaa etujalkaa kaaressa ilmassa ja palaa sitten normaaliin ruotuun. Näitä se saattaa tehdä kesken in-hand-työskentelyn ollessaan erityisen hyvällä tuulella, mutta jatkaa saman tien ihan kiltisti hommia. Tai ratsain esim. laukassa se pörhistää koko kroppansa ja ottaa muutaman ekstrapyöreän askeleen niin että sekä etu- että takaosa nousee hiukan normaalia laukka-askelta enemmän. Ratsastajan tasapainoon näillä pienillä loikilla ei ole minkäänlaista vaikutusta. Tällaisina päivinä Willi yleensä suorittaa ja liikkuu muutenkin keskimääräistä paremmin. Tässä alla on taannoin kuvattu videonpätkä alkulämpästä ennen irtohypytystä. Siitä näkee joitakin Willin bravuurimuuveja, joita se mielellään viljelee! Kiitos kuvauksesta, Tanja Kankilampi!

Harmittomia ilonpurskeita. Paitsi silloin, kun ratsastaja päätyy niiden vuoksi sairaalaan tarkkailuun... Näinkin kävi, tosin tilanne ei ollut muuten mitenkään dramaattinen, mukana oli vaan roppakaupalla huonoa tuuria ja ennakoinnin puutetta. Ei tarvittu muuta kuin hetken herpaantuminen yksin maneesissa vapain ohjin välikäyntejä kävellessä, hevosta herättäneiden laukkaverkkojen jälkeen ja joko todellinen ta hevosen pään sisällä kuulunut pieni rasahdus maneesin mörköpäädyssä. Hups, pierupukkilaukkaa (oletettavasti, tarkkoja muistikuvia ei tapahtumasta ole tallentunut pään sisäiselle kovalevylle...) maneesin koko mitalta ja ratsastaja pää edellä kanveesiin siinä puolen välin paikkeilla. Sen perusteella mitä olen maasta käsin päässyt omin silmin todistamaan, Willin pukit ovat välillä melkoisen kierteisiä (rangan rotaatiotaipumus oikealle näkyy niissäkin!) joten ei ihmekään, että se onnistuu linkoamaan minut sieltä alas, aina oikealle puolelle. Satulakin on nimittäin välillä tullut mukana kyljelle. Onneksi tämän kokoluokan lähtöjä se tekee äärimmäisen harvoin. Muistikuvat tapahtumasta ovat todella katkonaisia, still-kuva-tyypisiä mielikuvia, joiden välillä on tyhjiä, mustia aukkoja. Muistan keräilleeni itseäni maneesin keskeltä hiekasta ja katselleeni maneesin toisessa päässä seisovaa hevosta. Seuraavaksi muistan seisoneeni jo maneesin laidalla peilin edessä ja ihmetteleväni miksi minulla on hiekkaa naamassa (ja miksi ylipäätään seison peilin luona?!) Seuraavassa kuvassa olenkin jo hevosen luona, jolla ei näytä olevan mitään hätää, ja soitan tallin omistajalle. "Piitu tässä moi. Kävitkö sä äsken tässä juttelemassa?  Ai kävit, noin tunti sitten?! Hmm, olen tainnut pudota hevosen selästä, ja nyt on hiukan sekava fiilis." Eli ei muuta kuin hevonen talliin ja sairaalaan päivystykseen.

"Töttöröö, olen aika komea kun pörhellän!" (kuva: Joanna Kultanen)

Minulla ei ole minkäänlaista aiempaa kokemusta päävammoista, mutta ilmiselvästi niihin suhtaudutaan aika vakavasti. Ei tullut kyseeseenkään, että olisin päässyt tsekkauksen jälkeen yksin kotiin, itse asiassa olisivat pitäneet minua siellä useamman yönkin, jos olisin suostunut. Pää kuvattiin tietokonetomografialla  ja jouduin suorittamaan monenlaisia motorisia testejä (liikkuuko raajat ja kieli normaalisti?) Oma olotila oli sairaalassa muuten aika normaali, mutta pienetkin asennon muutoksen aiheuttivat erityisesti makuuasennossa maailman pyörimistä. Pystyin kuitenkin liikkuman omin avuin, joten en osannut itse suhtautua asiaan kovin vakavasti. Koko oikea puoli kropasta oli tietysti vähän mustelmilla, mutta mitään ei ollut varsinaisesti mennyt rikki. Lopullinen diagnoosi oli aivotärähdys, ja sain selän ja niskan jumeihin tujut lihasrelaksantit. Sain myös kiellon rasittaa aivojani liiallisilla ärsykkeillä; ei televisiota, ei tietokonetta, ei mitään liian "virikkeellistä" toimintaa. Ilman televisiota selviän mainiosti, mutta ilman tietokonetta?! Ehkä ihan vähän salaa kuitenkin facebookkasin muutaman kerran... Myöhemmin minulle selvisi, että ongelman muodosti se, että oli epäselvää miten kauan (jos ollenkaan) olin ollut tiedottomana. Tapahtuman ainoa silminnäkijä kun oli Willi, joka ei tunne kelloa. Lyhytkin tajuttomuus ilmeisesti viittaa helposti vakavampaan aivovammaan, ja tässä tapauksessa aikajana oli vähintäänkin epäselvä. En ollut katsonut kelloa ratsastuksen aikana, ja ainoat kiinteä aikapisteet olivat tallin omistajan käynti maneesissa ja onnettomuuden jälkeinen puhelu noin tuntia myöhemmin. Siinä välissä olin ratsastanut tovin (tehnyt mm. ne laukkatreenit), joten oli mahdoton sanoa tarkkaa aikaa tapaturmalle. Varmuuden vuoksi siis tapaturmaan suhtauduttiin sillä vakavuudella, että aivoissani oli todella jotain vauriota. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut, vaan kuvat sekä tapaturman jälkeinen nopea toipuminen osoittivat, että mitään pahempaa ei kuitenkaan käynyt. Mutta uskoakseni ansaitsin jsenyyden kerhoon "kypärä pelasti henkeni", joten se pysyy jatkossakin visusti päässä! 

Willin repertuaariin kuuluu monenlaisia kevätjuhlaliikkeitä. Etupää on usein kevyt...

...mutta kyllä se takapääkin välillä lentää. (kuvat: Joanna Kultanen)

Noin kuukausi tapaturman jälkeen sain kutsun Meilahteen aivovammapoliklinikalle tsekkaukseen, ja samalla pääsin tarkemmin juttelemaan neurokirurgin kanssa tapaturmasta. Hän näytti minulle kuvat pään leikekuvauksesta, selostaen samalla että kuvien mukaan aivoni ovat erinomaisessa kunnossa! (Vaikka sehän me jo tiedettiinkin, että ne toimivat, heh heh...) Hän selitti myös mitä löydösten (tai lähinnä niiden puutteen) perusteella oli todennäköisesti tapahtunut. Eli lääkärin mukaan en todennäköisesti ole ollut tajuttomana lainkaan, vaan kärsin ainoastaan muistinmenetyksestä. Ilmiölle on nimikin, post-traumaattinen amnesia. On tyypillistä, että tapaturman aikaiset tapahtumat (juuri sitä edeltävät ja sen jälkeiset) eivät tallennu muistiin, vaikka olen saattanut olla koko ajan ihan hereillä. Jos paikalla olisi ollut muita, olisin saattanut vaikuttaa ihan tolkulliselta ja kyennyt keskustelemaan, mutta jälkikäteen en muistaisi näistä keskusteluista mitään. Ilmiölle on tyypillistä myös katkonaiset muistikuvat, joiden välillä on tyhjiä aukkoja. Oikeastaan aika mielenkiintoista, miten aivot toimivat! Itse asiassa tästä muistinmenetyksestä saattoi jopa olla hyötyä sikäli, että kun lopulta palasin taas Willin selkään, en osannut niin kamalasti jännittää, että episodi toistuisi, koska en oikeastaan muista sitä! Jollain tasolla luulen tietäväni, miten kaikki tapahtui, mutta minulla ei ole varsinaista muistamisen kokemusta tapahtumasta. Totta kai sitä hiukan jännitti taas ratsastaa, enkä enää kävele ihan yhtä huolettomasti täysin vapain ohjin mörköpäätyyn, mutta muuten yllättävän nopeasti sain takaisin ratsastusrutiinista. Vaikka kieltämättä iän myötä sitä on tullut vähän aremmaksi kuin mitä oltiin nuoruudessa, silloin oltiin luonnollisesti kuolemattomia. Itse asiassa alla pari kuvaa, jotka on otettu ehkä toisella tai kolmannella ratsastuskerralla tapaturman jälkeen. Kunnon wannabe-koulutuupparina päätin aloittaa ratsaille paluun luonnollisesti hyppäämällä "esteitä"! :D Loogista, maybe not, mutta kivaa, ainakin Willin mielestä. Itseäni jouduin hiukan tsemppaamaan, ja siksi varmuuden vuoksi Willillä on kumipelham suussa. Mitä mieltä olette meidän mäkihyppytyylistä?! Pientä liioittelua sekä hevosen hypyssä että ratsastajan dyykkaamisessa?!

Hoplaa! Huima estekorkeus, mutta se nyt on kai sivuseikka... Willi rakastaa hyppäämistä, mutta koska kumpikaan meistä ei ole kovin rutinoitunut tässä hommassa, pidetään estekorkeus aika "maltillisena", näin lievästi sanottuna... :D
 (kuvat: Joanna Kultanen)

Ja vielä vähän diipimpää... etene varoen!

Hmm, tämä on teksti, jota en ehkä koskaan julkaise. Tai edes kirjoita loppuun. Tämä on se teksti, joka minun piti kirjoittaa jo tuohon "diippiä shittiä"-juttuun, mutta sitten ystävämme itsesensuuri iski. Miksi ketään kiinnostaisi lukea mun mielen syövereistä nousevia, itsetutkiskelun (ja satunnaisen itsesäälin) tuloksena syntyneitä ajatelmia? No, miksi ketään kiinnostaa muutenkaan se, mitä tänne jorisen, tällä blogilla on muutenkin vain muutama lukija, ja niistäkin suurin osa varmasti mun henkilökohtaisia tuttuja, jotka löytävät tänne lähinnä naamakirjaan laittamieni linkkien perusteella. Siispä tätä tekstiä kirjoitan vain ja ainoastaan jonkinlaisena harjoitustehtävänä itselleni. Tekstin hevos-osuus tullee olemaan kohtuullisen olematon, joten hevosblogista kiinnostuneiden kannattaa lopettaa lukeminen viimeistään nyt. Oikeastaan kehoitan kaikkia niitä, jotka eivät halua tirkistellä liian syvälle pääkoppaani, lopettakaa lukeminen välittömästi! Melkein tekisi mieli lyödä tekstille ainakin K-30 leima, ettei nuoremmat lukijat järkyty. Varsinainen kootut selitykset-sarja saa ihan pian jatkoa "pörinä"-osan myötä, teksti on kuvia vaille valmis.

Miksi siis edelleen sormet naputtavat näppistä? Jaa-a, yksi syy voi olla se, että tänään on syntymäpäiväni. Tauluun tulee sellaiset lukemat, että ihan pikkasen kuulkaa ahistaa. Tai oikeastaan aika paljonkin. Julkisesti totean vain, kuten viime vuonnakin, että 32-vee, one more year! Hassua, olen siis saman ikäinen kuin aika monta vuotta nuorempi pikkusiskoni, kai sekin on mahdollista...:P Ikäkriisin rinnalle pukkaa monenlaita muuta kriisiä, joiden kourissa viime syksyn kurjuus aika pitkälti meni. Sinkkuihminen ei ehkä voi puhua ihmissuhdekriisistä, mutta entä ihmissuhteettomuuskriisi, voiko sellainen iskeä? Ei sillä, oikeastaan viihdyn oikein hyvin omillani, ainakin mieluummin näin kuin toimimattomassa suhteessa, sekin on kokeiltu. Itse asiassa nyt alkaa pikkuhiljaa vasta tuntua, että olen omillani ja kunnolla toipunut tuosta edellisestä keissistä. Kun on huomannut, että piru vie, minullahan ON omiakin mielipiteitä ja ajatuksia, enkä olekaan se aina toisen perässä hissukseen myötäilevä rukkanen, niin sitä alkaa oikeastaan pelätä, että toisen ihmisen kanssa muuttuisi taas sellaiseksi hiljaiseksi nyhvelöksi. Eikä tämä siis tarkoita, että minut olisi jotenkin jyrätty tossun alle, päinvastoin. Olen vaan kaikessa perusluonteeltani sellainen helposti muita myötäilevä ja konflikteja viimeiseen asti välttelevä tyyppi. Tiedättekö tyypin, sellainen häntää kaikille heiluttava pieni, vähän arka spanieli, joka haluaa, että kaikki tykkää siitä. Yrittää miellyttää vähän kaikkia, suututtamatta ketään, senkin uhalla, että sitä muuttuu pikkuhiljaa näkymättömäksi, lopulta myös omissa silmissään. Eron yhteydessä tuli käyty muutaman kerran ihan parisuhdeterapeutin puheilla, ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, puhuttiin siellä hiukan lapsuudestakin. Mielestäni olen saanut elää aika normaalin lapsuuden (tallillahan se enimmäkseen meni!), ei siihen ainakaan liity mitään elämää suurempia traumoja, mutta ehkä kieltämättä tietyt edelleen toteuttamani toimintatavat ja ajatusmallit ovat näkyvissä jo ihan lapsuudesta asti. Kun on nuoresta lähtien sitten toteuttanut samoja kaavoja ihmissuhteessaan, on niistä vaikea irtautua. Pelkään, että toistaisin samaa kaavaa myös tulevissa suhteissa. Taidan muutenkin olla jotenkin sosiaalisesti hitaasti kypsyvää sorttia, en muista missään vaiheessa nuoruudessakaan käyneeni läpi mitään kapinavaihetta. Ensimmäiset murkkuiän oireet ja (hyvin!) lyhyt "villit vuodet"-vaihe iski vasta siinä 25-30 ikävuoden korvilla! Ehkä mä siis olen nyt vasta oikeasti aikuistumassa...

Tämä helposti alistuva luonteenpiirre liittyy varmaan aika läheiseksi toiseen itsestäni tekemääni, positiiviseen, huomioon. Viittasin jo tuossa aiemmassa "diippiä shittiä"-jutussa siihen, että en yleensä jää kauheasti jossittelemaan menneiden perään. Se on osittain tietoinen valinta, koska mielestäni se on yksi onnellisuuden perusedellytys, mutta toisaalta uskon sen tulevan minulta aika luontevasti. Nimittäin koska minun on helppoa myötäillä muita ihmisiä, samoin minun on helppoa hyväksyä kaikennäköiset jutut, myös vastoinkäymiset elämässä. Vitsi tää kuulostaa aika pateettiselta näin kirjoitettuna, mutta odottakaa, tässä on oikeastaan ihan positiivinen pointti. Joku viisas on sanonut, että elämässä pitää oppia hyväksymään ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa. Aika moni asia on sellainen. Sairauksia ja onnettomuuksia sattuu. Muiden ihmisten tekemisiä ja valintoja ei voi muuttaa. Willistä ei tullut kilpahevosta. Let it go. Enkä kuvittele olevani mitenkään tavallista enemmän zen asioiden suhteen, vaan kyse on oikeastaan käytännöllisyydestä; on ihan valtavaa energian ja muiden voimavarojen hukkaa märehtiä asioita, joihin ei ole minkäänlaista vaikutusmahdollisuutta. Tämän kun sisäistää, elämä muuttuu paljon helpommaksi. Enkä väitä, ettenkö silti säännöllisin väliajoin syyllistyisi tuohon vellomiseen. Varsinkin viime syksynä ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun löysin itseni vielä kolmelta yöllä istumasta keittiön lattialta, surkuttelemassa itseäni, milloin minkäkin nyyhkybiisin tahtiin. Itse asiassa jouduin jossain vaiheessa kieltämään itseltäni tiettyjen, liian lähelle kolahtavien biisien kuuntelun kokonaan! Rankkaa tällaiselle musa-addiktille... Sen sijaan tilanteet pitää kohdata sellaisena kuin ne ovat, ja sopeuduttava. Jos ei muuta, niin ainahan vastoinkäymiset ainakin opettavat jotain, elämästä, asioista, itsestä. Toisaalta on tälläkin asialla varjopuolensa; ihailen suuresti niitä ihmisiä, joilla on valtava palo ja draivi kohti tavoitteitaan. Haluaisin olla itsekin sellainen. Tai siis olenhan minä ihan mahdoton unelmoija ja haihattelija, mutta jos aina vaan sopeutuu kaikkeen, on vaikea saada itsestäni irti sitä, että ihan oikeasti lähtisi kyynärpäät ruvella raivaaman tietä unelmia kohti. On helpompaa luovuttaa jo valmiiksi ja todeta, että ei se kuitenkaan onnistuisi. Ja tämä on ehkä tällä hetkellä se juttu, joka surettaa minua eniten. Miten voisin herättää sisäisen taistelijani? Vai enkö ole vaan vielä löytänyt sitä juttua (Willin lisäksi!), joka saisi minutkin todella toimimaan?

Tai oikeastaan, ehkä Willi nimenomaan eräällä tavalla on sellainen juttu. Willin ympärillähän mun elämäni tällä hetkellä pyörii, lähes kaikessa (tiedän, niin säälittävää!!!) Ylipäätään koko tämä "elämä uusiksi maalla"-tempaus oli ehkä monen ystäväni mielestä, jos nyt ei rohkea, niin ainakin yllättävä ja omaperäinen valinta. Mutta ei se minulle ollut niin kauhean iso juttu, vaan sekin pitkälti käytännön sanelema. Jonnekin piti muuttaa, pysyvää kotia ei ollut. Tulevaisuudennäkymät monessa suhteessa (esim. työura) olivat vähintäänkin epäselvät, joten oikeastaan mitään fiksattuja, kiinteitä rajoitteita ei ollut. Blogin esittelyä aikoinani kirjoitaessa mietin pitkään, miten kuvailisin itseäni, kuka/mikä minä olen. Ammatillisesti olin kokenut myös melkoisen identiteettikriisin. Olen viisi vuotta sitten väitellyt tohtoriksi, ja silloin jouduin ensi kertaa myös miettimään, mitä haluan työkseni tehdä. Siihen pisteeseen saakka oli lukiosta lähtien ollut hyvin selvä putki edessä; ensin dippainssin paperit käteen, noin niinkuin välitutkintona, ja sitten tutkijan ura ja väikkäri. Jossain kohtaa alkoi kuitenkin iskeä jonkinlainen akateeminen ahdistus (jonka muuten itsekin tajusin vasta näin jälkikäteen, ylläripylläri...), ja valmistuttuani lopulta tohtoriksi ei minulla ollutkaan enää minkäänlaista suunnitelmaa jatkosta. Noh, luonnollisesti valitsin sitten ammattikoulun aikuisopintolinjan ja puuartesaanin opinnot... Tätäkään valintaa en kadu (en suostu, energian hukkaa!), se oli ihanaa aikaa, mutta jos saisin aikakoneen, niin ehkä matkustaisin viiden vuoden taakse hiukan jeesaamaan ja rohkaisemaan nuorempaa itseäni, tiettyjä valintoja saattaisin tehdä nyt toisin. Mutta varmasti tuo kaikki oli sellaista, että se piti vaan käydä läpi, ja nyt vanhempana (ahdistus!) ja viisaampana (toivoa on!) osaan tarkastella asioita hiukan selkeämmästä perspektiivistä. Vaikka väitöskirjastani ei varmaan sitä nuorena haaveilemaani Nobelia ole tulossa, eikä se edes sanele mikroelektroniikkateollisuuden tulevaisuuden suuntaa, niin ehkä se ei silti ollut ihan hukkaan heitetty efortti.

Joko lähestytään lukijan sietorajaa? Olishan tätä tilitystä vielä ollut vaikka kuinka, mutta yö on vierähtänyt kirjoittaessani tässä kohtaa jo aamun puolelle. Tänään aion tehdä synttäreiden kunniaksi todellisen memory lane-tripin, tiedossa on nimittäin ihanan Maija Vilkkumaan keikka entisillä kotikulmilla, Espoon Tapiolassa. Saa nähdä montako nenäliinaa tulee käytettyä, jos ehdin ennen keikkaa käydä kävelyllä niissä maisemissa, joissa jokunen vuosi sitten Pojon kanssa päivittäin tallattiin. Tässä pitäisi muutaman tunnin kuluttua olla jo tallilla, että ehdin liikuttaa Willin ennen lauantain tunteja, joten kai se on vaan paras painaa tuota "julkaise"-nappia. Jos en tee sitä nyt heti, ei tämä teksti päädy ikinä julkisuuteen. Oikolukukin jäänee normaalia kevyemmäksi, joten pahoittelut varmasti normaalia lukuisimmista typoista. Ja hei, jos joku jaksoi lukea loppuun, niin laitahan terveiset tuohon alle! Ei täällä turhan usein ole kommentteja teksteissäni, mutta nyt tahdon kaikkien toivottavan minulle ihanaa syntymäpäivää, kriiseilystä huolimatta!

Kootut selitykset, osa 2: Satula

Satula. Siis OU MAI GAAD! Miten se voikin olla jatkuvasti riesana, vai olenko vaan jotenkin yliherkkä ja teen tästä jatkuvasti ongelman itselleni?! (Vastaus: olen...) Niin kuin aiemmin jo kerroin, keväällä oltiin mukana Satula.comin järjestämällä Amerigon satulaklinikalla Paimiossa, ja siellä itse herra Amerigo (a.k.a. Peter Menet) totesi että satula on periaatteessa oikea Willille, mutta sitä pitää hiukan muokata; leventää (ylläripylläri!) ja vaihtaa paneelit toisenlaisiksi (älkää kysykö tarkemmin...). Parin viikon hommahan venyi sitten pariin kuukauteen, ja kun lopulta sain satulan takaisin kesä-heinäkuun vaihteessa, en ollut heti ihan vakuuttunut sen sopivuudesta, eikä ollut Willikään. Kokeilin karvalla ja ilman, satuloin edemmäs ja taaemmas, kokeilin eri vastinhihnakombinaatioita (meidän satulassa kun on ekstravastinhihna ns. normaaliin tehdasasetuksiin verrattuna). Jotenkin mikään ei tuntunut hyvältä. Lopulta kokeilin oikeastaan vähän leikilläni laittaa pienet huopapalat paneeleiden alle satulan keskikohdalle. Amerigossa tämä on onneksi mahdollista, kun paneelit ovat keskeltä irrallaan satulan rungosta. Willillä on aika kaareva selkä, ja se inhoaa syvästi sitä, jos satula jää vähääkään kanittamaan edestä ja takaa, eikä asetu tasaisesti koko selän alueelle. And voilà, vihdoinkin hevonen tuntui hyväksyvän satulan! Ja joo, tiedän, olen ihan friikki ja totaalisen vainoharhainen tämän asian suhteen, mutta kaikesta huolimatta tällä minimaalisen pienellä korjauksella Willi tuntui lopulta hyvältä ratsastaa! Päästiin taas treenaamaan ratsain!

Koko ajan oli mielessä, että treenaan hetken itsekseni, että päästään takaisin edes jonkinlaiseen peruskuosiin näissä ratsuhommissa, ja vasta sitten pyydetään valmentajaa paikalle. Tämän saman perustyön kun olen tehnyt Willin kanssa jo muutamaankin otteeseen, joten aika hyvin tiedän ja osaan tehdä pohjatyötä omin nokkineni. Suoruus, tasapaino ja taipuminen ensin käynnissä kuntoon, ja sitten pikkuhiljaa samoja juttuja ravissa. No, matkaan tuli sitten välillä muutamia muitakin muuttujia (näistä lisää myöhemmin, stay tuned!), mutta joka tapauksessa loppuvuodesta oltiin siinä pisteessä, että Willi liikkui kuten hevonen, ja ravissa pystyin tekemään jo jonkinlaisia avoja ja hyvänä päivänä sulkutaivutuksen yrityksiäkin. Ravin laatu ylipäätään on hyvä indikaattori Willin kunnosta; kun se on hyvässä kunnossa, esittää se todella hienoa, hidasta mutta ilmavaa ravia. Todellinen pomppulinna ratsastajalle...

Kunnes kehitys tyssäsi, ja Willi alkoi muuttua taas vastahakoiseksi. Satuloidessa se kiukutteli (hyvin epänormaalia!), ja kun nousin selkään, se protestoi muutamia ensimmäisiä askeleita välillä hyvinkin voimakkaasti; kaula ruttuun, korvat taakse, häntä ja takajalat saattoivat heilahtaa muutaman kerran (erittäin epänormaalia!). Edestä normaalisti kevyt ja herkkä hevonen alkoi painaa kädelle ja venkuloida. Kelasin mielessäni monenlaisia vaihtoehtoja mistä käytös voisi johtua (vatsaoireita?), mutta valitettavasti se loogisin ja minusta siksi todennäköisin vaihtoehto oli satula. Varsinkin kun perinteinen hypoteesia tukeva testi, eli ilman satulaa ratsastaminen, (tuloksena taas tyytyväinen ja kevyesti toimiva hevonen), vahvisti epäilyni. Mikä ihme siinä on, että puolen vuoden välein pitää olla rukkaamassa satulassa jotain?! Voiko olla, että satulaa pitää vain topata, vai edelleenkö Willi levenee edestä?! Onneksi syksyn mittaan tapahtui suurta edistystä myös meidän in-hand-jutuissa, ja pystytään tällä hetkellä tekemään juttuja maasta käsin myös ravissa. Itse asiassa tässä muutamana viime päivänä ollaan aloitettu myös laukannostojen treenaminen maasta käsin, joten satulattomuus ei tarkoita enää käyntituomiota! Fakta nimittäin on, että juuri tällä hetkellä ei ole varaa laittaa taas about viittäsataa euroa tuon saakutin satulan muokkaukseen, joten bare-back pädillä ja in-hand-hommilla mennään enimmäkseen. Satunnaisesti voin tuon satulan laittaa Willin selkään, ei se niin pahasti ole epäsopiva. Tässä mm. muutama viikko sitten innostuimme hiukan hyppelehtimään pieniä kavaletteja, ja kun Willin ei tarvinnut miettiä niin tarkasti kropan koordinaatiota vaan sai roiskia menemään vähän vapaammin, ei satula tuntunut suuremmin häiritsevän sen menoa.

Tämä tietysti herättää sen kysymyksen, että olemmeko me molemmat vaan hiukan liian herkkiä tälle satula-jutulle, ja pitäisikö sitä hammasta purren vaan painella menemään, eikä ottaa niin herkästi hernettä nenään? Mutta ihan hyvin voin esitää vastakysymyksen, että miksi meidän pitäisi? En usko, että hevonen varsinaisesti tarvitsee ratsastusta elääkseen onnellista hevosen elämää. Jos siis en ratsasta Willillä päivittäin, se ei ole pois hevoselta. Varsinkin, kun pystyn tarjoamaan sille muuta vaihtoehtoista liikuntaa, jonka avulla pystyn ylläpitämään sen lihaskuntoa. Kaiken koulutuksen eräs perusperiaate on, että se toiminta mitä toistat, vahvistuu. Jos päivästä toiseen treenaaminen on suurimmaksi osaksi hampaiden kiristelyä, väärien lihasten jännittämistä, ja selkä jäykkänä ratsastajan vastustelua, miten ihmeessä se veisi Williä eteenpäin? Ja koska itse olen kiusallisen tietoinen siitä, että satulan kanssa en saa tällä hetkellä hevostani kulkemaan siten kuin haluaisin, ei ratsastaminen tuo minullekaan minkäänlaista nautintoa. Ja siitähän tässä pitäisi olla kyse, harrastuksen (varsikin näin kalliin ja kuluttavan!) toivoisi tuovan ainakin jollain tasolla myös iloa elämään.

Näillä siis mennään tällä hetkellä. Ratsastan Willillä 1-2 kertaa viikossa, yleensä selässä tämä hankkimani Barefootin bare-back pädi (on muuten todellinen sohva, suosittelen!), ja harvakseltaan satulan kanssa. Lähinnä silloin, jos tehdään jotain extremeä, kuten kiipeillään maahan kaivettujen puomien yli. Jossain vaiheessa täytyy tuo satula taas tsekkauttaa, vieläkö siitä saa muokkaamalla kelvollisen kalun, vai ruvetaanko tosissaan miettimään sunnitelmaa B. Jos homma ei olisi rahasta kiinni, kokeilisin saman tien ehdottomasti joko WOW-satulaa tai rungotonta Freeformia. Molemmissa kiinnostaa erityisesti se, että ne väittävät antavansa tilaa ja mukautuvansa hevosen etuosan liikkeen mukaan. Uskon tämän olevan meillä yksi suurimmista ongelmista tällä hetkellä.

Tässä blogissa harvinainen ratsastuskuva meistä! Ratsastajan takapuolen alta pilkistää hiukan Barefootin 'Ride-on-Pad' Physio, joka on suunniteltu tekemään ilman satulaa ratsastus sekä hevoselle että ratsastajalle mukavammaksi. (Kuva: Ulla Kristiina Torstensson)

Kootut selitykset, osa 1: diippiä shittiä

Dead silence here! Jotenkin blogin kirjoittaminen on ollut joko ylivoimaisen vaikeaa, tai suurimmaksi osaksi olen vain aktiivisesti unohtanut että minulla mitään blogia olisikaan. Toivottavasti molemmat lukijani löytävät tänne kuitenkin taas takaisin :P ! Syksy oli jotenkin ylivoimaisen raskas ja synkkä monelta osalta (enkä oikein osaa itsekään yksilöidä tarkemmin että miksi, varmaan monen asian summana), joten tänne kirjoittaminen oli hetkittäin kyllä se ihan vihonviimeinen ajatus päässä.

En oikein tiedä mistä pitäisi aloittaa. Epämääräisiä ajatelmia ja jopa jonkinlaisia valaistumisen tunteita on tullut, mutta kuinka kirjoittaa niistä järkevästi? Pitäisikö aloittaa jonkinlaisella vanhan kertauksella? Kirjoittelin ensin pitkät pätkät sekalaisia selostuksia syksyn tapahtumista, mutta havaitsin nopeasti, että siitä tulisi sellainen sillisalatti maraton-selostus, ettei sitä jaksaisi kukaan kahlata läpi, joten ehkä parempi jakaa juttu useampaan osaan. Tehdään tästä siis juttusarja, otsikolla kootut selityset! Sitä paitsi jos vaikka näin saisin motivoitua itseni pitämään yllä hiukan tiuhempaa kirjoitus- ja julkaisutahtia. (not very likely, though... :P ) Ensimmäinen osa alaotsikolla "diippiä shittiä" olkoon sekalaista tajunnanvirtaa ja tunnelmointia. Jos se ei nappaa, siirry suoraan osaan 2, jossa palataan takaisin konkreettiseen maailmaan.

Edellinen kirjoitukseni on julkaistu heinäkuun loppupuolella. Vähän sitä ennen oli tapahtunut jotain, joka veti mielen matalaksi pidemmäksi aikaa. Nimittäin yksi on joukosta poissa, yksi parhaista. Heinäkuun alussa, vain muutama viikko ennen kymmenettä syntymäpäiväänsä Pojo nukkui pois. Kymmenen vuotta on bokserille jo ihan kunnioitettava ikä. Pojolla oli suuri sydän, mutta se sydän ei enää jaksanut, ja ystävä piti päästää sateenkaarisillalle. Nähdään siellä myöhemmin! Ensimmäinen vuorokausi ilman Pojoa meni enimmäkseen  itkiessä, oksentaessa ja nukkuessa, jokseenkin tässä järjestyksessä. Hassua miten kroppa reagoi suruun. Huomasin muutenkin vältteleväni jonkin aikaa kotona oloa, joten tallilla, paikallisen huoltoaseman kahviossa, (jossa muuten tätäkin kirjoitan) ja milloin missäkin tuli hengailtua normaalia enemmän.

Hyvää matkaa, rakas!

Tässä tuli kuulkaa juuri muutama päivä sitten täyteen tasan kolme vuotta hevosen omistajana! En ole kauheasti täällä blogissa avannut muuta elämäntilannettani, mutta todetaan nyt sen verran, että moni asia (lue: kaikki...) elämässäni oli kokenut totaalimuutoksen, mikä toisaalta teki hevosen hankkimisen ylipäätään mahdolliseksi. En tiedä miten järkevältä muiden mielestä kuulostaa se, että muuttaa uudelle paikkakunnalle, josta ei tunne entuudestaan ketään, enimmäkseen vain siksi että voi hankkia hevosen! Sillä hetkellä se oli minusta kuitenkin loogisin siirto elämässä. Minulla ei ole kauheasti ollut tapana jäädä jossittelemaan tehtyjä elämänvalintoja tai koettelemuksia, otetaan vastaan mitä tulee ja edetään sitten sen mukaan, enkä ole tätäkään päätöstä katunut. Se, että ostin sitten Willin kaltaisen elukan ei varsinaisesti kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta jälkiviisaana voin siitäkin todeta, että onpahan se ainakin opettanut paljon! Mahdolliset tulevat hevoseni voivat olla monesta kiitollisia Willille, niin paljon se on minua koulinut! En ole missään määrin uskonnollinen tai hengellinen, mutta jonkinlaiseen kohtaloon uskon, ehkä meidän olikin tarkoitus törmätä. Kolme vuotta sitten oli kyllä suunnitelmat ja ajatukset hevosen omistamisesta kovin erilaiset kuin millaiseksi todellisuus on osoittautunut. Willin kanssa piti treenata koulua ja käydä vähän kilpailemassa seura- ja ehkä aluetasolla (vai-miten-ne-tasot-nykyään-määritelläänkään...) helppoa A:ta muutaman vuoden ajan, ja ehkä sitten jossain vaiheessa (parin, kolmen vuoden jälkeen!!!) Willin ikääntyessä voisi olla ajankohtaista vaihtaa alle nuorempi hevonen, jonka kanssa pääsisi etenemään ehkä jopa vaativiin luokkiin. Jostain syystä ns. bucket listallani on ollut tavoitteena suoriutua hyväksytysti vähintään Va:B-tasoisesta kouluohjelmasta, mutta se(kin) suunnitelma on kyllä hylätty jo aika päiviä sitten. Heh, siis nytkö olisi se aika luopua Willistä ja jatkaa "uraa" (LOL!) nuoremmalla tykillä?! Eihän me olla päästy Willin kanssa kuin vasta vähän alkuun, eikä se vielä 16-vuotiaana ole ikäloppu! Toisaalta, eihän siitä voi luopua, koska sille tuskin löytyisi ostajaa, eikä se minusta ole vielä kuoppauskunnossakaan. Vai miltä kuulostaisi myynti-ilmoitus: Myydään 16-vuotias lupaava kouluhevonen, joka ei tosin osaa vaihtaa laukkaa. Selässä okahaarakeahtaumaa, SI-nivelessä vähän sanomista, vanha lievä jännevamma toisessa etujalassa. Luonteensa puolesta EI sovellu pelkäksi tätikuljettimeksi, eikä kestä pelkkänä pihankoristeena, vaan vaatii aktiivista kuntoutusta pysyäkseen toimintakykyisen. Anyone interested? I thought so too... Täytyy siis vaan koittaa järjestää muut asia elämässä niin, että voin pitää sen jatkossakin. Ja ainahan sitä voi haaveilla, että ehkä se saadaan vielä vaihtamaan se laukkakin, jos oikein hyvään kuosiin saadaan takapäätä jumpattua... Uusi lisäys listalle?

Myydään käytetty, mutta rakkaudella pidetty pienlentokone. Vaatii pientä laittoa. (kuva: Joanna Kultanen)

Ei mitään uutta auringon alla?

Tai ehkä jotain kuitenkin?

Kun painaa selaimen reload-painiketta tarkistaakseen onko blogi päivittynyt, nimittäin omassa blogissa(!!!), on kai parempi ryhdistäytyä ja tarttua näppikseen. Heh. Siis täällä taas. Ja mitä tässä on viime aikoina tapahtunut? Pikakelataan.

• Kestomurheenkryyni The Satula. Pääsimme Willin kanssa huhtikuun lopulla osallistumaan Satula.comin järjestämään Amerigon satulaklinikkaan, jossa itse herra Peter Menet katsoi meidän satulaa. Siis sitä, joka oli Willille varta vasten vuosi sitten tilattu ja sittemmin malliltaan sopimattomaksi todettu. Herra Menet oli sitä mieltä, että satula on malliltaan oikea, mutta vaatii muokkausta: levennetään ja vaihdetaan uudet paneelit alle. Ai kauanko kestää? Tehtaalta saadaan uudet paneelit kuulemma n. 2-3 viikossa, joten sanomattakin on selvää, että koko prosessiin meni kaksi kuukautta. Tasan. (toim. huom. Kyllä, se oli sarkasmia.) Satula on ollut meillä nyt kuukauden taas käytössä, enkä ole vieläkään ihan vakuuttunut. Mutta siitä lisää myöhemmin.

"He has kind eyes." Amerigon Mette Heller sai Willistä ikuisen ystävän syötettyään sille sokeria.

• SOM-klinikka tuli ja meni. Oi, se oli taivaallista, ihan niin kuin odotinkin! Kynä sauhuten kirjoitin ylös kaiken minkä ehdin, ja näitä muistiinpanoja olen lueskellut moneen kertaan. Mini kävi meillä heti klinikan jälkeen, joten päästiin heti kokeilemaan ja soveltamaan uusia oppeja käytäntöön. Kokonaan uusi asia, josta en ollut Cornillen aiemmin kuullut puhuvan tai kirjoittavan oli ns. red zone. Tästäkin koitan kirjoittaa enemmän piakkoin, mutta selitän tässä lyhyesti: Kun hevosta aletaan koota, täytyy se tehdä heti riittävän paljon, ts. ei liian hitaasti ja progressiivisesti, koska muuten on vaara juuttua ns. red zonelle. Tämä kielletty alue on se, jonka läpi täytyy päästä, jotta hevonen alkaa käyttää oikeita lihaksia tasapainon hallintaan. Red zonella hevonen alkaa hidastaa, kuten oikein kootessaan, mutta tekee sen ja tasapainon hallinnan käyttäen vääriä lihaksia. Tyypillisesti selässä aktivoituvat silloin hypaksiaaliset lihakset (=selkänikamien sivuhaarakkeiden alapuolella olevat lihakset). Oikein tasapainossa kulkeva hevonen käyttää sen sijaan epaksiaalisia lihaksia (=selkänikamien sivuhaarakkeiden yläpuolisia lihaksia) takajaloista tulevan työnnön suuntaamiseksi ylös (=kootessaan). Tiedättehän, longissimus dorsi ja multifidus-lihakset, ja mitä näitä nyt on. Käytännössä ratsastaja tuntee, että hevonen kyllä reagoi, mutta ei ole ihan siinä. Se jää hitaaksi, saattaa esim. kävellä passimaisesti ja jäykistää kaulaansa. Näin ainakin Willi tekee. Big no-no, red zonelta pitää päästä nopeasti pois. Mutta tästäkin myöhemmin lisää.

• Willistä löytyi uusia (hyviä!) omiaisuuksia, kun satulan vihdoin saavuttua lähdettiin pidemmälle maastoreissulle! Tähän asti meidän "maastoilu" oli rajoittunut vajaan parin kilometrin mittaisen tallitien hinkkaamiseen. Kyllä siinäkin ehtii muutamat ravi- ja laukkapätkät ottaa, mutta jos pidempää reissua suunnittelee, täytyy uskaltautua isolle autotielle. Päästäkseen kunnon metsäteille, pitää ratsastaa ison tien viertä n. 500 m matka ja ylittää tie. Oltiin Willin kanssa harjoiteltu kyllä talutellen ison tien risteyksessä autojen katselua (porkkanoita samalla syöden), mutta tien viertä pitkin en ollut vielä uskaltautunut kulkemaan. Tie on mm. Hangon satamasta Salon ja Turun suuntaan kulkevien rekkojen reitti, joten siinä on usein paljon raskasta liikennettä. Parin turvahevosen (ja pelham-kuolaimen, just in case...) turvin lähdettiin viikko sitten kuitenkin uhmaamaan sunnuntain paluuliikennettä, ja Willihän oli cooli kuin mikä! Autoista se ei välittänyt tuon taivaallista, ei edes siitä isosta rumasta rekasta, joka ei hidastanut meitä vastaan tullessaan käsimerkeistä huolimatta. Pelottavia sen sijaan olivat kaikki pienetkin vesilätäköt, niissä asui ihan saletisti hevosia syöviä hirviöitä. Pelham suussa oli ilman muuta fiksu ratkaisu, sen verran kuumana ja vahvana Willi alkoi käydä muutamien laukkapätkien jälkeen. Hetkittäin oli hallinta vähissä, ja hidastus laukan jälkeen tapahtui lähinnä ohjaamalla edessä olevien (onneksi hyvin kilttien!) tammojen takapuoleen. Onneksi eivät ole potkivaa sorttia! Mutta päästyään jonossa ensimmäiseksi Willi hiukan rauhoittui ja alkoi taas kuunnella jarrujakin. Jonon ekana se tajusi olevansa ensimmäisenä vaarassa joutua niiden lätäkköhirviöiden ruokalistalle, joten sen piti hiukan varmistella ja jarrutella itse, että ehti kyttäillä puskia ja ojia. Mutta kivaa oli, joten jos Willistä ei koskaan tulekaan harrastekouluhevosta, niin saa siitä näköjään ihan mukavan maastomopon!

Kärpäshuppu ja norsujarru (ts. suora kumipelham deltalla) ovat ystäviä maastossa. Ötökät saavat Willin viuhtomaan päätään ja lisäjarruja tarvitaan viimeistään laukassa.

Olisihan tässä kai monen montaa muutakin jaariteltavaa, mutta jätetään loput seuraavaan kertaan. Palaillaan, toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin!

Koulu(tus)kypsyydestä

Naamakirjassa törmäsin jokin aika sitten kuvaan, jossa oli havainnollistettu hevosen luuston kehitystä iän myötä. Nyt löytyi samasta aiheesta kattavampi artikkelikin, kannattaa lukea!

"TIMING AND RATE OF SKELETAL MATURATION IN HORSES, With Comments on Starting Young Horses and the State of the Industry", Deb Bennett, Ph.D.

Jos lyhyesti referoin, artikkelissa todetaan, että hevosen luusto kehittyy ns. alhaalta ylöspäin, ja viimeisenä "kypsyy" selkäranka, erityisesti kaulan tyven alueelta. Vasta keskimäärin 6-vuotiaana hevosen luusto on valmis. Ja tämä keskimääräinen hevonen on pienehkö tamma; isoilla hevosilla, rakenteeltaan pitkäkaulaisilla hevosilla ja oreilla/ruunilla kehitys on vielä hitaampaa, ja voi viedä jopa 8 vuotta, että hevosen luusto ja erityisesti selkäranka on täysin kehittynyt. Sanomattakin on selvää, että nykyaikainen ratsuhevonen edustaa enemmän tätä jälkimmäistä tyyppiä, mutta silti meillä on kauhea kiire päästä ratsastamaan niillä jo 3-vuotiaana, koska ne pitää esitellä ratsain lattareissa 4-vuotiaana, ja kisakentille on kiire jo heti 5-vuotiaana! Artikkelissa oli kiinnostava ja SOM-ideologiaakin sivuava kommentti siitä, miten me tahtomatta ja tiedostamatta opetamme nuorta hevosta jäykistämään selkäänsä jo valmiiksi heti kun laitamme jalan jalustimeen noustaksemme selkään. Tätä on varmasti mahdotonta kokonaan välttää, mutta voisiko sitä kuitenkin vähentää mahdollisimman paljon?

Artikkelia lukiessani kävi taas miljoonannen kerran mielessä, miten monen hevosen kohdalla liian aikaisella ratsutuksella ja kilparadoille kiirehtimisellä lyhennettään hevosen käyttöikää sieltä toisesta päästä. Artikkelissa puhutaan erityisesti täysverisistä laukkahevosista, mutta kuten artikkelin kirjoittajakin toteaa, hevosten luuston kehitys tapahtuu hyvin samaan tapaan ja samassa aikataulussa rodusta riippumatta. Suurin osa suomalaisista perusratsastajista pitää varmasti ajatusta jo kaksivuotiaana treenissä olevista laukkahevosista hurjana, mutta minusta meikäläinen tapa aloittaa ratsutus kolmevuotiaana ei ole sekään hevosen kannalta kovin ideaali. Eikä varmaan ole harvinaista, että jo 2,5-vuotissyksynä nuoren hevosen selkään noustaan kokeilun vuoksi. Hevosen elinikä ihmisen hoidossa voi olla helposti jopa 30-vuotta, silti monen mielestä yli 15-vuotias hevonen on jo parhaat päivänsä nähnyt, ainakin kilparadoilla. Jos kilpaileminen aloitetaan 5-vuotiaan kanssa, ja arvioidaan käsiä heilutellen, että hevosen koulutus tästä GP-tasolle vie vähintään viisi vuotta (vaikka onhan noita poikkeuksiakin nähty), niin hevonen alkaa olla koulutuksellisesti kypsä GP-tasolle siinä kymmenen ikävuoden jälkeen. Huippuhevoset ehtivät osallistua muutamiin olympialaisiin, kunnes ne pääsevät viettämään hyvin ansaittua eläkettä tai toimimaan opetusmestareina nuorille ratsastajille. Tämä siis ihannetilanteessa, että hevosta ei ole jouduttu vetämään pois kilparadoilta loukkaantumisten vuoksi jo aiemmin. Tamma tai ori voi tehdä merkittävän uran loukkaantumisen jälkeenkin siitoskäytössä (esim. Kyran Master), mutta ruunanreppanoille ei ole juuri käyttöä ratsu-uran päättymisen jälkeen. Eläköitynyt, huippukallis ja kalliin koulutuksen saanut entinen kisatykki viettää siis helposti kymmenenkin vuotta ns. tyhjän panttina, helposti tuplasti pidemmän ajan kuin se ehti kilpailla huipulla. Resurssien tuhlausta?

No jos palataan tähän todellisuuteen, ja puhutaan niistä miljoonista harrasteratsuista, joiden ei ole tarkoituskaan koskaan yltää GP-tasolle. Toki ymmärrän, että kasvattajilla on paineet tuupata omat kasvattinsa nuorten hevosten kisoihin ja laatuarvosteluihin, muuten niitä ei saa markkinoitua ja myytyä. Surullinen tosiseikka on, että taloudelliset realiteetit pakottavat meidät toimimaan välillä hevosen hyvinvointia vastaan. Ihannemaailmassa nuoret hevoset esitettäisiin ratsain vasta 5- tai 6-vuotiaina, jolloin niiden selkään ei olisi kellään kiire ennen kuin ne ehtisivät täyttää ainakin neljä vuotta. Näistä nuorten luokissa pärjänneistäkään ei kaikista tule tulevaisuuden kisatykkejä huipputasolle, ja aika moni päätyy parhaimmillaan parempaan harrastekäyttöön. Silti jokainen kasvattaja toivoo, että juuri tämä varsa olisi se huipputähti, ja puskee varsansa uraputkeen jo nuorella iällä.

Joku voi miettiä, että mitä mä tällaisia pohdin ja kehtaan vielä kirjoitella julkisuuteenkin, ja millä lihaksilla käyn viisastelemaan nuorten hevosten koulutuksesta ja kilpailusysteemistä yleensä. Ei, minulla ei ole kokemusta hevosten kasvatuksesta, nuorten koulutuksesta tai oikeastaan edes kilpailumaailmasta. Mutta salaaa haaveilen siitä, että jonain päivänä (heti lottovoiton jälkeen...) olisi mielenkiintoinen projekti kasvattaa ja kouluttaa omaa nuorta hevosta, alusta alkaen. Voisi sitten syyttää vain itseään sen pilaamisesta! Tämä on tällä hetkellä hyvin epärealistinen unelma, eikä pelkästään taloudellisista syistä, mutta ajatusleikkinä mielenkiintoinen. Mitä jos varsan kanssa alkaisi tehdä asioita vähän toisin? Jos sen ensimmäiset vuodet sille opettaisikin vain käytöstapoja ja ihmisen kanssa olemista? Mitä jos sen "ratsukoulutus" aloitettaisiinkin maasta käsin, eikä sen selkään noustaisi ollenkaan ennen kuin se olisi vaikkapa 5-vuotias? Voisiko nuorelle hevoselle opettaa oikeaa liikkumistapaa ja selän käyttöä vain sen vierellä kävellen? Olisiko mahdollista, että nuori hevonen olisi fyysisesti ja henkisesti niin vahva ja valmis, ettei sen tarvitse vaistomaisesti jäykistää selkäänsä jo siinä vaiheessa, kun ratsastaja on vasta nousemassa selkään? Voisiko siitä tulla kelpo kouluhevonen, vaikka sillä ei paineltaisi matalassa muodossa rivakkaa ravia ympäri kenttää sen ensimmäiset vuodet ratsuna? Pystyisikö nuori hevonen heti kantamaan itsensä ja ratsastajansa oikein, jos sen ranka ja etuosan lihaksisto (juuri se alue, joka viimeisenä kehittyy!) olisi valmiiksi kehittynyt ennen kuin sillä alettaisiin ratsastaa? Pohdin näitä asioita osin siksi, että mietin miten erilaista Willinkin elämä olisi voinut olla, jos sen koulutus ja käsittely olisi tehty toisin. Tai voihan olla, että se kärsisi silti selkävaivoista, mistäs näistä ikinä tietää, kun en sen tarkempaa historiaa nuoruusvuosilta tunne. Mutta todennäköistä on, että se on saksalaiseen tapaan ratsutettu nuorena. Willin kohdalla täyttyvät kaikki kolme ns. riskitekijää, jotka hidastavat luuston ja selkärangan kehitystä: koko, rakenne ja sukupuoli. Tiedän sen historiasta vain sen, mitä sen passi kertoo, ja passin mukaan se on myyty kasvattajalta 3-vuotiaana. Todennäköisesti se on sisäänratsastettu samoihin aikoihin, joko kasvattajan tai ostajan toimesta. Sanotaan, että kissing spines johtuu yleensä geneettisestä alttiudesta, jota ympäristö vahvistaa. Ihan takuuvarmasti sillä, joutuuko hevonen kantamaan ratsastajaa selässään jo 3-vuotiaana vai vasta 5-vuotiaana on suuri merkitys selän rakenteellisten ongelmien kannalta! Artikkelin mukaan Willin kaltaisen hevosen selän nikamien kasvurajat ovat umpeutuneet sen ollessa ehkä vasta 7-8-vuotias, joten on selvää, että ratsastus tätä nuoremmalla iällä on vaikuttanut sen selkänikamien kehitykseen.