Maapallo on litteä

Maapallo on litteä. Katso vaikka horisonttiin, se on tasainen, joten maapallon täytyy olla litteä. (Ja sitä kannattelee neljä elefanttia, jotka puolestaan seisovat valtavan kilpikonnan selässä. Huuda "hep", jos tunnistit! #discworldforever)

Ooo-kei, here we go again... Aivot surraa ylikierroksilla, joten on pakko päästä purkamaan ajatuksia ulos. Siksi on aika jatkaa tuttua "diippiä shittiä"-juttusarjaa viimeisimmillä pohdinnoilla. Ei herkille/herkästi loukkaantuville lukijoille! Tämä juttu voisi kulkea myös otsikoilla "Tieto on valtaa", "Tieto lisää tuskaa" tai  jopa "Tieto on vaarallista(ko?)".

Tuore episodi sai minut pohtimaan tietoa, kenellä on siihen oikeus, kuka sitä saa jakaa ja millä perusteella sen leviämistä saa rajoittaa. Menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin, tässä lyhyt taustatarina, joka toivottavasti auttaa asettamaan asioita perspektiiviin: Minun annettiin hiljattain ymmärtää, että ei ole soveliasta satulahuoneessa tai muuallakaan tallin tiloissa jakaa tietojani koskien hevosen anatomiaa ja biomekaniikkaa. Heh, noin kirjoitettuna kuulostan pahimman laatuiselta besserwisseriltä (mikä tietysti voi olla totuuskin...), mutta ainakin tässä tapauksessa potentiaalinen yleisö oli paikalla omasta vapaasta tahdostaan, eikä raha tai muutkaan hyödykkeet liikkuneet mihinkään suuntaan. (Paitsi joku taisi tuoda suklaakeksejä kahvin kanssa nautittavaksi? En tosin ehtinyt syödä yhtään...) Kykyni puhua aiheesta kyseenalaistettiin vetoamalla siihen, että en ole ammatilainen, joten en ole pätevä/sopiva/oikeutettu hommaan. Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä adjektiivia tähän pitäisi soveltaa. Tämä herätti minussa aluksi suurta ihmetystä ja epäuskoa, ja hetken päästä jotain ärtymyksen ja huvittuneisuuden yhdistelmää. Mutta lopulta aloin pohtia isompaa kuvaa, yleisemmällä tasolla, ja huomasin, että tämänhän voi tietyllä tavalla rinnastaa jopa sensuuriin; kenellä on oikeus jakaa tietoa, tai päättää siitä, kuka saa jakaa tietoa? Mistä asioista saa puhua julkisesti, missä ja kenen kanssa? Voiko tieto olla niin vaarallista, että sen leviämistä täytyy rajoittaa ja valvoa? Täytyykö ihmisiä suojella? Milloin vastuu on puhujalla, milloin kuulijalla? Myönnän olevani monessa asiassa hiukan idealistinen ja sinisilmäinen, mutta jotenkin tämä asia on pyhä; tieto kuuluu kaikille. Barrikaadeille siis!

Olen innokas hevosharrastaja, kuten varmasti valtaosa suomalaisista ratsastajista. Paino siis sanalla harrastaja. Minulla ei ole hevosalan koulutusta, enkä tee työtä hevosiin liittyen. En siis ole millään mittarilla ammattilainen. Mutta mikä tekee ihmisestä ammattilaisen? Koulutus? Tietty taitotaso? Se, että saa työstä palkkaa? Tietyt ammattinimikkeet on laissa suojattuja, mikä on ihan hyvä juttu. On huojentavaa tietää, että lääkäri on oikeasti opiskellut lääketiedettä. Yleissivistävää opetusta peruskoulussa antavilla opettajilla on omat pätevyysvaatimuksensa, mutta käytännössä opettajan työtä voi tehdä ilman pätevyyttäkin. Yliopistossa opettajan pätevyys mitataan lähinnä tieteellisillä meriiteillä, mikä, voin tässä paljastaa, ei aina välttämättä takaa opetuksen tasoa. Hevosalalla käytäntö on kovin kirjava, ja ratsastuskoulussa voi vastassa olla master-opettaja, ohjaaja tai satunnaisesti oikeastaan ihan kuka vaan. Vaikka itsekin tiettyyn pisteeseen asti luotan koulutuksen voimaan, ja kannustan kaikkia opiskelemaan, valitettavasti loppututkinto ei aina välttämättä korreloi osaamisen kanssa. Todistuksia ja sertifikaattilippulappusia saa vaikka netistä, kirjekursseilla tai ihan vaan rahalla. Henkilö voi läpäistä viralliset tutkintovaatimukset, mutta olla silti huono harjoittamassaan ammatissa. Varsinkin opetustyössä aika isossa roolissa on myös opettajan oma persoona ja pedagogiset taidot. Olen jonkinverran opettanut työkseni yliopistossa (vailla minkäänlaista pedagogista pätevyyttä, siis omg!), ja väittäisin, että sekä oppilaalle että opettajalle välittyvä kokemus opetustilanteesta riippuu paljon molempien halusta osallistua. Oppilaan täytyy haluta oppia, opettajan täytyy olla kiinnostunut oppilaan oppimisesta. Hyvät opettajat niin koulussa kuin ratsastuskouluissa tai muissakin harrastuksissa ovat jääneet mieleen siitä yhteisestä nimittäjästä, että he ovat olleet kiinnostuneita siitä, meneekö oppi perille. Yleensä hyvä opettaja on itse innostunut opettamastaan aiheesta. Tietysti on plussaa, jos opettaja myös oikeasti hallitsee asian, jota opettaa (tämäkään ei aina ole itsestään selvää...)

Harrastusmaailmassa valmentajina, ryhmänvetäjinä ja ohjaajina voi lajista ja tasosta riippuen tulla vastaan monenlaista tallaajaa. Ratsastusmaailman ulkopuolella omat kokemukset ovat lähinnä salibandystä, jota olen pelannut monen tasoisissa joukkueissa, välillä enemmän, välillä vähemmän vakavissani. Tyypillinen junnuvalmentaja on jonkun pelaavan lapsen vanhempi. Pikkujunnujen pelien ohjaamisessa on terveestä maalaisjärjestä ja hyvistä hermoista enemmän hyötyä kuin varsinaisesta lajitietoudesta. Aikuisten ö-divarijoukkue ei välttämättä tarvitse valmentajaa ollenkaan, kunhan joku muistaa tuoda pallokassin treeneihin ja printata pelaajaluettelon peleihin. Kun lähestytään kilpaurheilua, täytyy valmentajalla on jo selvästi syvempää lajitietämystä. Yksi ihminen ei edes välttämättä riitä, ja meilläkin oli jossain vaiheessa (naisten 1-divisioonassa) varsinaisen lajivalmentajan lisäksi fysiikkavalmentaja, joka teki jokaiselle pelaajalle henkilökohtaisen treeniohjelman. Kumpikaan näistä henkilöistä ei ollut silloin ns. ammattivalmentaja, ts. heillä ei ollut ammatillista valmentaja- tai lajikoulutusta, eikä valmentaminen ollut heidän päätoiminen ammattinsa. Valmentajaksi kelpaa henkilö, jolla on a) kykyä ja b) halua toimia valmentajana, muodollisesta pätevyydestä viis. Tietotaidollisesti nämä valmentajat ovat kuitenkin olleet niitä parhaimpia ja taitavimpia, joihin olen törmännyt. Molemmat henkilöt olivat myös hyvin omistautuneita asialle, eikä seuran maksamat kulukorvaukset ja mahdolliset muut palkkiot vastanneet mitenkään joukkueelle uhrattua aikaa ja vaivaa.

Jostain syystä koko valmentamisen konsepti on ratsastusmaailmassa aivan toiselta planeetalta. Tietysti yksilölajin ja joukkuelajin vertaaminen ontuu muutenkin, mutta hevosmaailmassa valmentaja on usein henkilö, joka kutsutaan paikalle, hän pitää tunnin, ottaa maksun ja sen jälkeen poistuu paikalta. Valmentaja ei useinkaan seuraa valmennettavaansa kilpailuihin, vaan ratsukko korkeintaan raportoi jälkikäteen miten meni. Poikkeuksiakin toki on. Valmentaja on yleensä ammattilainen, tai ainakin hänen monen mielestä pitäisi olla sellainen. Tuloshakuista ratsastajaa saattaa kiinnostaa enemmän valmentajan tai hänen muiden oppilaidensa kilpailumeriitit kuin ammattitutkinto. Mutta entä jos valmentajalla ei ole kumpaakaan, mutta tietotaitoa senkin edestä? Voiko sellainen henkilö toimia valmentajana? Oman osaamisen markkinointi tietysti voi olla tällaisessa tilanteessa hankalaa, mutta vakiintuneen, tyytyväisen asiakaskunnan ja puskaradion kautta sana kiirii. Some-maailmassa toki kuka tahansa pikkubloggaaja (heh heh...) voi yrittää saada ääntään kuuluviin, tietotaidosta viis. Tosin pieneen mieleenikään ei tulisi alkaa opettamaan ratsastusta tai pitämään esitelmiä korvausta vastaan. Jos raha vaihtaa omistajaa, on palveluntarjoajalla minusta aina jonkinlainen tulosvastuu. Silti esim. leiriavustajina ja junnukerhojen vetäjinä saattaa talleilla toimia kuka tahansa henkilö, usein alaikäinen tallityttö, vailla aikuisen henkilön valvontaa. Kuka on vastuussa siitä, mitä lapsille näissä (yleensä maksullisissa) kerhoissa opetetaan? Lapset eivät vielä edes osaa itse suodattaa ja arvioida neuvojen oikeellisuutta, vaan sokeasti uskovat kaikessa esikuva-asemassa olevaa isompaa tallityttöä.

Oletteko koskaan olleet kuuntelemassa erityisen hyviä puhujia? Vaikuttavimmat puhujat voivat olla karismaattisia persoonia yleensäkin, mutta heillä voi olla myös jokin sisäinen palo, joka syttyy vasta, kun he pääsevät puhumaan heille tärkeistä asioista. Aihe voi olla mikä vaan, eikä puhuja välttämättä ole oman alansa ammattilainen. Eräs nimike, jonka alle mahtuu varsin kirjava joukko porukkaa, ja mikä näyttää hyvältä puhujaluettelossa, on kirjailija. Jos olet onnistunut julkaisemaan tekstiä, on yleisesti hyväksyttyä, että olet pätevä myös puhujana. Tieto-, kaunokirjailija, novelisti tai runoilija, heitä pidetään sanojen asiantuntijoina. Mutta mikä pätevöittää ihmisen kirjoittamaan kirjan? Lukutaito? Kyky saada kustannussopimus? Jos se ei onnistu, aina voi turvautua omaskustanteeseen. Onko myyntiluvut merkki pätevyydestä? Onko suositun, populistisen teoksen kirjoittaja pätevämpi, kun pienemmän levikin tuotannon kirjoittaja? Voisinko minä kirjoittaa kirjan?! Tai no, itse asiassa tekstejänihän  on jo julkaistu, tieteellisissä lehdissä ympäri maailmaa. Mihin se antaa pätevyyden? 

Nimittäin yhdessä asiassa voin sanoa olevani ammattilainen, ja se on tiedon hankkiminen, analysoiminen ja eteenpäin välittäminen. Tieteellisen tutkimuksen yksi kulmakivi on jo olemassaolevan tiedon löytäminen ja siitä oleellisen suodattaminen. Esimerkiksi väitöskirjani yhteenvedossa on yli 130 kirjallisuusviitettä aiempiin tutkimuksiin, ja voin vakuuttaa, että viittauksiin päätyy vain pieni murto-osa siitä kaikesta materiaalista, joka on kahlattu läpi. Tämä materiaali on toki enimmäkseen peer review-prosessin läpikäynyttä tietoa, joten sen luotettavuus on luonnollisesti korkeammalla tasolla kuin satunnaisella kvg-metodilla vastaan tuleva materiaali. "Ei, wikipediaa ei voi käyttää lähdemateriaalina", on keskustelu, jonka olen monen opiskelijan kanssa käynyt. Mutta ei tiedeyhteisökään ole valitettavasti täysin immuuni ns. inhimillisille tekijöille. Uskoisin, että jonkinlainen kriittisyys ja arviointikyky on matkan aikana kasvanut, samalla kun osa idealismista on korvautunut terveellä kyynisyydellä. En ole hevosen anatomian tai biomekaniikan ammattilainen, mutta olen käyttänyt lukemattomia tunteja siihen perehtymiseen. Olen opiskellut itsekseni, ja osallistunut monenlaisille kursseille ja klinikoille. Olen kiinnostunut aiheesta (ei varmaan ole ylläri), ja minusta olisi ihanaa keskustella siitä muiden samanmielisten kanssa. Koska näitä tilaisuuksia tulee liian harvoin, on tämä blogi toiminut varaventtiilinä, jos olen halunnut tuulettaa ajatuksiani. Kai minun sisälläni asuu pieni opettaja, koska koen suurta tyydytystä siitä, että saan välittää eteenpäin oppimiani asioita. Se on suurin motiivini siihen, että täälläkin kirjoittelen näitä juttuja, jos niistä olisi jollekin muullekin iloa. Sen suurempaa, itsekästä syytä en tunnusta (enkä tunnista), ellei itsekkyydeksi lasketa sitä, että tietoisuuden laajentuessa mahdollisten keskustelukumppanien määrä kasvaa. Samoista syistä minusta olisi kivaa keskustella näistä jutuista tallilla ihan kasvokkain muiden hevosihmisten kanssa. Muutamat ratsastuskoulun oppilaat, joista vuosien myötä on tullut hyviä ystäviä, ovat usein kyselleet kiinnostuneesti, mitä me Willin kanssa duunataan (in-hand-työskentelystä). Täytyykö minun varoa vastaamasta kysymyksiin? Jos joku haluaa kokeilla itse Willin kanssa, ja seison vieressä neuvomassa, onko se kiellettyä valmennustoimintaa? Kuten ehkä huomaatte, jos tälle linjalle lähdetään, rajanveto alkaa mennä aika vaikeaksi. Ja jos suoraan saan sanoa, aika naurettavaksi. Enkä tarkoita nyt hauskalla, hyvällä tavalla koomiseksi. Huvittavaa kyllä, tilanteesta tuli mieleen jopa Harry Potter ja Feeniksin kilta-kirjan tarina siitä, miten Tylypahkan oppilaiden kokoontuminen yhteen oppituntien ulkopuolella ilman valvontaa kiellettiin. Uskaltaako sitä enää istahtaa alas juttelemaan satulahuoneessa kahvikupin ääreen?

Jokainen jonkinlaisessa esimiesasemassa työtä tekevä ihminen törmää jatkuvasti siihen, että kommunikoinnin puute on suurin yksittäinen syy yhteisön välisissä konflikteissa. Jos tieto ei liiku, se tuo mukanaan mitä ihmeellisempiä ongelmia. Miksi sitten välillä tilanne on juuri päinvastainen, tietoa halutaan pantata ja pimittää? En näe tähän juurikaan mitään muita kuin itsekkäitä syitä. Tietoa voidaan käyttää vallan välineenä. On se sitten jonkin konkreettisen hyödyn tavoittelua tai ihan vaan oman egon pönkitystä. "I know something you don't know!" Mutta entäs sitten tilanne, jossa puhutaan täysin neutraalista tiedosta, josta ei ole suoranaista konkreettista hyötyä sen haltijalle, mikä sellaisessa tilanteessa saa ihmisen pyrkimään rajoittamaan tiedonkulkua? Pelko?! Sensuurin historia on pitkä ja ruma. Valtaapitävät tahot ovat kautta aikain pelänneet, että kansa saa tietää totuuden. Salaliittoteoriat perustuvat tähän; on vaarallista, jos totuus paljastuu. Nopeasti tulee mieleen vain pari esimerkkiä, joissa voin allekirjoittaa tiedonvälityksen rajoittamisen; katastrofin jälkeinen tiedotus ja rikostutkinta. Hevosen anatomia ja biomekaniikka? Not so big a secret!

Ymmärrän pelon, jos tiedon paljastuminen asettaa henkilön heikompaan asemaan. Bisnes kärsii, jos asiakkaat huomaavat, että tuoteessa onkin vikaa. Mutta silloin ongelma on tuotteessa, ei tiedossa tuotteen toiminnasta. Tiedon pimittäminen ei tee tuotteesta toimivaa, vaikkakin saattaa ylläpitää myyntiä. Huomaa, ymmärrän pelon, en välttämättä hyväksy sitä, siinä on ero. Mutta mitäs jos "tuote" onkin ideologia tai uskomus omassa päässä, ja joku kehtaa tulla kertomaan, että tuotteessa on vikaa?! Se vasta pelottavaa onkin! Tunnustaminen itselle, että olenkin ollut väärässä? Auts, se on monesti se vaikein asia. Jotkut eivät pysty siihen koskaan, vaan mieluummin painavat pään hiekkaan. Tällaisen ihmisen kanssa on täysin turha yrittää virittää neutraalia, loogista keskustelua. Ahdistus oman erehtyväisyyden mahdollisuudesta saa puolustusjärjestelmät huutamaan punaista, eikä mikään logiikka läpäise muureja. Tälle tunnetilalle on jokin hieno nimikin, jota en juuri nyt muista, olen sen kuullut jollain kasvatustieteellisellä luennolla. Oppilas ei opi, jos se ei halua oppia. Maapallo pysyy litteänä.

---

Lopuksi, täytyy tunnustaa, että mietin tällä kertaa harvinaisen pitkään, miten asiasta kirjoittaisin, millä kulmalla, ja kuinka yksityiskohtaisesti. Tai kirjoitanko ollenkaan. Pienen blogin ongelma on, että lukijakunnasta suuri osa on henkilökohtaisia tuttaviani ja tallikavereita, joten jos kirjoitukseni hiukankin sivuavat muita henkilöitä kuin itseäni, edes välillisesti, on vaarana, että ihmiset loukkaantuvat. Mutta koska koko jutun eräs tärkeimmistä pointeista oli sensuuri ja sen järjettömyys, yritin olla mahdollisimman suora. Esiinnyn täällä omana itsenäni, täysin tunnistettavissa. Päivitin juuri sähköpostinikin näkyviin, joten tarvittaessa minuun saa myös sitä kautta yhteyden. En halua loukata ketään, mutta en myöskään suotta suojella ja peitellä. Enkä suostu siihen, että minua sensuroidaan, ei omassa blogissani, eikä oikeassa elämässä.

P.S. Ai niin, jos jotakuta kiinnostaa, millaista "vaarallista tietoa" olin jakamassa, minut voi kutsua vaikka pullakahvin ääreen puhumaan aiheesta! Tosin omalla vastuulla, saatan innostua puhumaan pitkäänkin, kun pääsen höpisemään lempiaiheestani!

Sehän on sulkutaivutusta!

Tadaa! Ikuisuusprojekti sulkutaivutus in-hand on saavuttanut merkittävän virstanpylvään! Pitkään uskalsin harjoitella sitä vain hetkinä, jolloin Willi tuntui erityisen hyvältä, jolloin oli toivoa saada aikaan jotain sulkutaivutuksen tapaista. Jokin aika sitten huomasin, että kappas, nyt voinkin käyttää sulkutaivutusta siihen, mihin se on tarkoitettu, eli työkaluksi saadakseni hevosta parempaan tasapainoon, erityisesti aktivoimaan etuosaa ja parantamaan kokoamisastetta. Itse liike ei ole enää harjoituksen kohde, vaan yksi lisätyökalu, jonka voi tarvittaessa kaivaa pakista esiin. Hurraa!

No, kriittisen katsojan mielestä liike ei varmaan vielä täytä sulkutaivutuksen vaatimuksia, mutta se ei oikeastaan ole kovin oleellista. Tärkeintä on, että saan liikkeen avulla aktivoitua haluamiani kehon osia, ja lopputuloksena Willin tasapaino, asento ja liikkeen laatu paranee. Kummallista kyllä, sulku sujuu paremmin oikeassa kierroksessa, mikä on yleensä vaikeampi suunta meille. Vasemmalle joudun houkuttelemaan enemmän takaosaa liikkeen mukaan. Toisaalta sivuvaikutukset ovat myös pahempia oikeassa kierroksessa; Willi tarjoaa siihen suuntaa helpommin "sulkutaivutusta", eli lonkkataklausta takaosa edessä, etuosa tuhannen mutkalla ja ulkolapa jossain omilla teillään.

Tähänkin tarinaan liittyy myös pieni moraalinen opetus, lähinnä itselleni. Jos ei yritä, ja uskalla epäonnistua, ei ikinä saavuta mitään. Oli pitkiä aikoja, kun välttelin sulkua, koska sen harjoittelu toi mukanaan niin paljon lieveilmiöitä. Mutta jossain vaiheessa oli vaan pakko ottaa härkää sarvista ja kokeilla. Jos menee metsään, niin menee metsään. Kun hyvinä hetkinä alkoi tulla muutamia askeleita oikeaan suuntaan, jossa hetkellisessä mielenhäiriössä päätin kerran kokeilla sulkua jo ihan alkuverryttelyssä, ennen kuin Willi oli täysin avuilla. Ja kappas, vaikka itse liike ei ollut kovin hehkeää, näkyivät sen vaikutukset kuitenkin Willin liikkeessä. Nyt sulkua tehdään siinä missä avoja, pieniä voltteja ja piruettejakin, sen mukaan mikä milläkin hetkellä tuntuu parhaalta korjaukselta. Sitä voidaan tehdä uralta keskelle, tai keskeltä uraa kohti. Vuorotellen avon ja piruettien kanssa. Vauhti täytyy vielä pitää hyvin hitaana, muuten Willi vaan hiihtelee menemään miten sattuu. Edelleen Willi välillä tarjoaa "sulkua" kun pitäisi tehdä vain pientä volttia tai kävellä suoraan/avoa kentän keskustassa olevaa linjaa pitkin, mutta se ei enää aiheuta mulle itselleni sen kummempaa ongelmaa. Korjataan eteen (välillä miljoona kertaa...), ei sen kummempaa. Varmaan nämä omatoimiset lonkkataklauksetkin vähenevät, kun liikkeen suoritusvarmuus paranee ja avut selkeytyvät. Nyt Willi vähän arvailee ja kokeilee, että olisko porkkanoita tarjolla, jos esittelisi omatoimisesti liikerepertuaaria. Enkä enää pidä palkkataukoa jokaisen sulun jälkeen, vaan työskentelen pidempiä pätkiä yhteen putkeen. Willi joutuu todella ansaitsemaan porkkanansa, niitä on tarjolla vain erityisen ansioikkaista suorituksista!

Pics or didn't happen? No mulla on jotain parempaa, liikkuvaa kuvaa! Tietysti sen jälkeen kun kamera saatiin esille, oli huippuhetket jo menneet, mutta kyllä nääkin on semi-kelvollisia yritelmiä. Tulee sieltä aina välillä jokunen ristiaskel!

Nöyryytyksiä ja oivalluksia, sopivassa suhteessa

Jaa-a, miten tänne blogiin ei taaskaan ole pitkään aikaan ilmestynyt mitään uutta luettavaa?! Mulla on useampikin luonnos osittain kirjoitettuna tai vähintään päässä odottelemassa, mutta onpas ollut ylivoimaisen vaikeaa saada niitä viilattua loppuun asti. Ei kai tässä auta muu kun istua alas ja tanssittaa sormia vaikka väkisin näppiksellä. Willi sairastaa, kuinkas muuten. Kesän jälkeen on ollut kavioiden kanssa ongelmia. Ensin oli vasemmassa (pahasti lohjenneessa) kaviossa tulehdus kavionivelessä, ja ennen kuin se saatiin kunnolla hoidettua loppuun, alkoi Willi arkoa oikeaa etusta. Röntgenkuvissa näkyi mahdollisesti nestettä kavion kärjessä, ja kengän irrotuksen jälkeen kaviosta löytyi pieni kanava, mutta ei sieltä mitään tullut ulos. Herra herkkätassulle laitettiin ainakin hetkeksi pohjalliset suojaamaan ohuita anturoita, josko niiden avulla tilanne saataisiin vähän rauhoittumaan.  Nyt, reilu viikko kengityksen jälkeen herra kävelee normaalisti, ja vapaana suoritetut muutamat raviaskeleetkin näyttivät aika hyvältä. Mutta ei mun oikeastaan siitä pitänyt tulla kirjoittamaan, vaan purkaa taas näytölle ajatuksia, joita olen pyöritellyt liittyen treenaamiseen ja maasta työskentelyyn (se onkin about ainoa asia, mitä kesän aikana on edes hiukan pystytty tekemään). Alla kuvatut tapahtumat on koottu kesän ajalta, ennen viimeisimpiä kavio-ongelmia.

---

Omahyväisesti pidän itseäni kohtuullisen fiksuna ihmisenä. Siksi onkin hyvin opettavaista, mutta hiukan nöyryyttävää aina välillä huomata, että ei sitä aina olekaan niin nokkela ja fiksu kuin luulee olevansa. Toisaalta sitä paremmalta hetkelliset oivallukset tuntuvat, kun huomaa taas oppineensa jotain uutta. Toivoa siis on!

Minin käynnin jälkeen kesäkuussa jäin tarkastelemaan omia touhujani taas vähän kriittisemmin ja uusin silmin. Se on muuten yksi tärkein syy, miksi ulkopuolista valmentajaa tarvitaan aina; omalle tekemiselle sokeutuu liian helposti, jos kukaan ei vierestä huomauta säännöllisesti, että oletkos muuten tullut ajatelleeksi tuota ja tuota. Mini sai mut pohtimaan taas jälleen kerran muutamia perisyntejä, joihin lankean liian helposti Willin kanssa itsekseni nyhrätessä.

Ensimmäinen ja tärkein niistä on tuttu red zone-ongelma. Ratsain ongelma ei ole niin suuri, mutta erityisesti in-hand työskentelyssä on vaikeaa löytää tasapaino kokoamisen, hidastamisen ja oikean aktiivisuuden välillä. Willi on oppinut (varsinkin vasemmassa kierroksessa, jostain syystä), aloittamaan pelkästään hidastamalla, ilman varsinaista kokoamista. Saan sen yleensä pienen säätämisen jälkeen myös kokoamaan, mutta alussa menee liian pitkään red zone-jämähtämiseen. Se mitä treenaat, vahvistuu. Jos ensimmäiset 10-15 minuuttia Willi käyttää kehoaan väärin (hypaksiaalisia selkälihaksia ja kaulan lihaksia), vahvistuvat joka kerralla ihan väärät lihakset.

Hevonen (kuten ihminenkin) on tapaeläin, joten rutiinit ovat niille tärkeitä. Siksi kannattaa olla tarkka, millaisia rutiineja hevosen kanssa kehittää. Hyvien rutiinien toistaminen päivittäin vahvistaa oikeita asioita. Jos paha tapa tai virheellinen liike pinttyy päivittäiseen toimintaan, on siitä vaikeaa päästä eroon. Päätin aloittaa systemaattisen taistelun noiden muutamien meille kehittyneiden virheellisten rutiinien kitkemiseksi. Muutoksen tekeminen ei vaan ole aina ihan yksinkertaista, joten alkuun tuli tehtyä monenlaista korjausta, korjauksen korjausta jne. kokeilua, ennen kuin löysin jokseenkin oikean suunnan. Jälleen kerran tuli todettua, miten tärkeitä muutamat perusasiat ovat. Toisin sanoen, aseta ja taivuta.

Jännityneellä niskalla hevosen on mahdoton asettua juuri kallon takaa niskastaan, joten asetus on hyvä apu niskan rentouttamiseen. Niskan myötä rentoutuu myös leuka, jolloin suu pehmenee. Taivutus aktivoi selkälihaksia ja aikaansaa selässä nosteen, (sama vanha virsi, bend feels round). Ketjureaktio etenee läpi kehon. Kun Willi on niskastaan ja kaulastaan rento, voin alkaa koota sitä pienissä pätkissä ilman että se jämähtää ja pelkästään hidastaa. Tai jos se alkaa tuntua jähmeältä, saan tilanteen parhaiten korjattua pyytämällä kevyesti eteen, ja sen jälkeen taas taivuttamalla. Ikään kuin kelaisi siimaa lyhyemmäksi, etuosa nousee pikkuhiljaa tekemällä käynnissä taivutuksen avulla pieniä kokoamisasteen muutoksia; kokoa vähän, rentouta eteen ja taivuta. Kokoa pari askelta vähän enemmän, ja rentouta uudelleen. Toista muutama kerta, vaihda suuntaa, ja aloita sama alusta. Joskus joudun tekemään pienempää volttia ja pitämään hetken aikaa passiivista painetta sisäohjalla suuhun, jotta saan asetuksen läpi. Tämä toimii aika hyvänä täsmätyökaluna niskan rentoutukseen, jos hevoselle on opetettu ohjan paineelle myötäys. Jos hevonen ei ymmärrä, mitä ohjan paine tarkoittaa, tällä tavalla saa helposti aikaan vain hevoselle suojajännityksen kaulaan ja kovan ketutuksen. Eli kannattaa varmistaa, että hevonen osaa vastata ohjan paineeseen oikein! Yleensä Willin kanssa riittää n. puolikas 6-8 metrin voltti, jonka jälkeen se myötää asetukselle.

Ennen kuin tähän päästiin, hakkasin kuitenkin pitkään päätä seinään. Yritin tehdä monenlaista vauhtileikittelyä (siirtymisiä käynnin sisällä, kokoamista ja eteen pidemmälle kaulalle). Alkuun tämä tuntui yllättävän vaikealta ja turhauttavalta. Willi ei reagoinut ollenkaan oikeaan suuntaan, tai siis ei välttämättä reagoinut laisinkaan. Kun yrittää tehdä tuttuja asioita toisin, sitä on hetken itsekin hiukan hukassa, hevosesta puhumattakaan. Mutta sitä tärkeämpää on aina välillä ravistella omia rutiineja, muuten jämähtää mukavuusalueelle, jossa ei tapahdu kehitystä! Pikkuhiljaa Willi alkoi tulla nopeammin ja nopeammin taas paremmaksi.

Sitten törmäsin seuraavaan ongelmaan; kun tekee korjausliikkeen, saattaa korjata ensin liikaa. Red zone-jämähtämisen pelossa aloin keskittyä jo liikaa pelkkään eteenpäinliikkumiseen, enkä uskaltanut koota tarpeeksi. No, tämän seurauksena Willi alkoi jäädä edestä liian matalaksi ja etupainoiseksi. Ei sekään ole hyvä. Palasin askeleen taakse, ja aloin pyytää taas myös kokoamista. Isommasta käynnistä kokoaminen oli hankalaa, joten ajattelin, että käytetään sivuttaisliikkeitä apuna. Liikuttaessaan lapoja ja etujalkoja sivusuunnassa joutuu hevonen aktivoimaan serratus ventralis thorasic- ja pectoralis-lihaksia, jotka ovat myös päävastuussa rintakorin kannattelussa ja kokoamisessa. Tehdään siis enemmän tällaisia liikkeitä, käytännössä ensin pienenpieniä voltteja, niistä pikkuhiljaa piruetteja, ja kun etuosa kääntyy, otetaan takaosa mukaan, jolloin päästään sulkutaivutukseen. Taas päästiin hiukan eteenpäin. Mutta toisaalta nämä liikkeet myös jarruttavat liikettä, ja aiheuttavat helposti jännitystä kehossa. Eli taas pitää muistaa tehdä väliin rentouttavia tehtäviä ja huolehtia eteenpäinpyrkimyksestä. Back to square one.

Todellisen ahaa-elämyksen sain oikeastaan ihan eri hevosen ansiosta. (Tarina on pitkä ja sekavahko, koittakaa pysyä perässä.) Olin ratsastanut Willillä, ja tehnyt selästä normaalia enemmän kokoavaa työskentelyä. Kokeilin vähän rajoja, eli miten paljon voin koota Williä. Samoin tein aika paljon sulkutaivutuksia. Willi toimi superhyvin. Seuraavalla viikolla Willi tuntui in-hand-työskentelyssä ihmeen tahmealta. Ehkä se tarvitsee muutaman vähän kevyemmän päivän ja jotain muuta toimintaa kuin kouluhinkkaamista? No ei tuntunut auttavan. Yhden täysin päännollauspäivän ja muutaman kevyemmän päivän jälkeen se oli edelleen jähmeä ja koko kehostaan jännittynyt. Kirosin jo tallikavereille, miten hevonen voi yhtenä päivänä olla tosi hyvä, ja seuraavina ihan aasi. No, sattumalta hoidan ja liikutan myös naapurikarsinan hevosta aina sen omistajan ollessa itse estynyt. Kyseinen hevonen on oikein vekkuli tapaus; luonteeltaan hyvin utelias ja leikkisä (lue: toisinaan hiukan ADHD...), teknisesti taitava ja pitkälle koulutettu, mutta jossain vaiheessa elämäänsä varmasti aika kovalla kädellä ja mahdollisesti gramaaneilla nippuun ratsastettu. Hevosella on melkoinen arsenaali tapoja, joilla se on oppinut kompensoimaan ja välttelemään esim. ohjastuntumaa tai taivutusta. Se on myös aika vino, ja maailman taitavin pudottamaan lapansa milloin mihinkin suuntaan. Oikein mielenkiintoinen ja opettavainen tapaus siis kaiken kaikkiaan. Sen kanssa ratsastaessa täytyy palata hyvin perusasioihin, kuten taivutuksen läpi saamiseen. Yksi hevosen tyypillinen tapa vältellä taipumista on, että se heittää takaosan sisään. Ja se tekee sen niin voimakkaasti, että sitä on mahdoton olla huomaamatta, koko hevonen on aivan killissä. No, olin taas koittanut tämän Lainahevosen kanssa keskittyä vain taivutukseen ja korjannut mm. tätä takaosa-ongelmaa. Vieraan hevosen kanssa on muuten paljon helpompi pysyä tyynen analyyttisenä, kun ei ole ennakko-odotuksia siitä miten sen pitäisi toimia. Tämä ajatus mielessä menin sen jälkeen täysin nolla-odotuksin oman aasini kanssa maneesiin. Päätin, että tänään en ota stressiä, jos Willi "on aasi", tehdään jotain niin simppeliä ja helppoa, että saadaan onnistumisia ja hyvä mieli molemmille. Katsotaan, mitä Willi tänään tarjoaa, mihin me tänään pystytään. En siis stressannut red zonesta, en kokoamisesta, en liikkeestä eteenpäin. Kuten Lainahevosen kanssa, palataan perus-perusjuttuihin. Vähin, mitä voin Williltä vaatia on että se asettuu ja taipuu. Lähdetään siis siitä liikkeelle. Se saa hidastaa, se saa vaappua puolelta toiselle etsiessään asentoa, sen ei tarvitse liikkua koottuna. Kunhan se asettuu ja taipuu. Olen ennenkin sanonut, että vauhti peittää virheitä, ja niin nytkin. Kun annoin Willin hidastaa ja heilua puolelta toiselle kaikessa rauhassa, tein yllättävän havainnon; se työntää takaosaa sisään, ihan kuten Lainahevonenkin oli juuri hetkeä aikaisemmin tehnyt! Se, että Willi tuntui jähmeältä, ei taipunut ja lavat tuntuivat seilaavan milloin missäkin, olikin seurausta takaosan karkaamisesta, ei varsinainen ongelman ydin. Mutta miksi se niin tekee, onko se jostain taas kipeä?!  (Huom. Tämä kaikki tapahtui ennen viimeisimpiä kavio-ongelmia...) Mutta se tekee sitä molempiin suuntiin, joten ei luulisi sen ole minkään kipukohdan kompensointia? Joskus alkuaikoina Willin vinous näkyi takaosan työntymisenä sisään, mutta eihän se ole sitä pitkään aikaan muuten tehnyt?! Paitsi silloin, kun ollaan treenattu sulkutaivutuksia. Muistatteko, Willin päähänpinttymä suluista, joita vertasin pahaan korvamatoon? Ja mitä me ollaan viime aikoina tehty?! No niitä saakelin sulkutaivutuksia!!!

Huh, mikä helpotuksen tunne, tämähän onkin ihan helposti käsiteltävä ongelma! Korjataan takapuoli omalle paikalleen. Korjauksia sai alkuun tehdä vähän väliä, mutta kun se pylly alkoi pysyä siellä missä sen pitääkin olla, niin mitä havaitsin? Willi alkoi taipua, lavat pysyivät omilla paikoillaan, ja kaula rentoutui. Willi alkoikin liikkua hyvässä tasapainossa, kevyenä kädelle, kevyesti koottuna JA eteenpäin liikkuen! Puff, kaikki viime aikana meitä kiusanneet ongelmat haihtuivat! Niin pienestä se kuulkaa on joskus kiinni!

Tämä oivallus aiheutti kuulkaa melkoisen valoshown päässä. Ja olihan se myös vähän sellainen maan pinnalle palauttava opetus; älä oleta mitään. Katso ja kuuntele, mitä se hevonen todella tekee, ei mitä se eilen tai viime viikolla teki. Analysoi sen mukaan, mikä on ongelman ydin, ja mikä sekundääristä seurausta primääriongelmasta. Joskus tilanteen kartoittamiseen auttaa, kun astuu askeleen taaksepäin ja katsoo isompaa kuvaa. Tai vaihtaa hiukan näkövinkkeliä. Keskity korjaamaan ensin primääriongelmaa. Yllättäen muut oireet saattavat kadota sen mukana.

Toisaalta, tästä opetuksesta huolimatta (tai ehkä juuri sen takia?!) täytyy koittaa jatkossakin haastaa itseään ja hevosta. Samojen asioiden päivästä toiseen hinkkaaminen on helppoa ja turvallista, mutta muutos, rutiinien rikkominen ja mukavuusalueelta pois uskaltautuminen ovat välttämättömiä, jos haluaa kehittyä, virheidenkin kustannuksella. Korjausliikettä seuraa ehkä vastakorjaus toiseen suuntaan, mutta vain tekemällä näitä korjauksia ja muutoksia löytää sieltä jostain kaiken keskeltä jotain uutta ja hienoa. Joko onnistut, tai jos et, ainakin opit jotain.

Where the magic happens...

P.S. Olin tällä viikolla Mia Kainulaisen tunnilla Lainahevosella. Ja kyllä, taas oli kovasti silmiä avaavaa... Hevosen korjaamiseen asti ei päästy ollenkaan, mutta mun istuntaa rukattiin senkin edestä. Joten leuka rintaan, ja kohti uusia nöyryytyksiä. Taas on to-do-listalla kasa korjauksia, jatkamme harjoituksia!

Greetings from Cloud Nine!

(Warning: Treenipostaus! Sisältää hehkutusta!)

Jeejeejeeeeee!!! Voitteko kuvitella, ME, eli Mr. Invalidi ja minä, oltiin viime sunnuntaina Minin tunnilla! Siis ekan kerran herra ties miten pitkään aikaan! Ja me jopa ravattiin! Oli niin ihanaa, että halkean! Käytän tässä jutussa ehkä pelkkiä huutomerkkejä!

Taannoisessa tallipalaverissa keväällä tuli puheeksi kutsua Mini pitkästä aikaa pitämään tallille tunteja. Innostus oli suurta myös ratsastuskoululaisten kesken, ja Mini-parka sai ekalla kerralla vetää seitsemän(!!!) ryhmää yhden illan aikana. Me invalidin kanssa odoteltiin silloin vielä tuomiota Willin jalasta, että saadaanko ravata, joten kärvistelin ja kiroilin hiljaa mielessäni katsomon puolella. Mutta nyt, kun virallinen lupa ravata on saatu, tarkoittaa se mun mielestä sitä, että on soveliasta osallistua ohjattuun valmennustoimintaan. Ainakin vähän. Pyysin Miniltä lyhyen, puolen tunnin täsmäsession aiheena sulkutaivutus vsemmalle (ja takaraivossa ajatus, että jos Willi on sikahyvä, niin voitais ottaa ekat ravit ratsain valvovan silmän alla.)

Valmistautuminen päivään aloitettiin hyvissä ajoin. Ratsastin Willillä tiistaina. Keskiviikkona herra pestiin ja puunattiin hienoon kuntoon. Torstaina, perjantaina ja lauantaina harrastettiin harkitusti liikuntaa lähinnä in-hand, tavoitteena hyväntuulinen ja kehostaan letkeä hevonen. Eli ei liikaa, eikä mitään vaikeaa. Selkään hieroin parina iltana arnikaa, Kaivelin jostain kaappien perältä jokseenkin siistin ratsastusasun (lue: ehjät housut!) ja laitoin tukan niskaan nutturalle + ripsaria silmiin (koska ulkonäkö ON tärkeää kouluratsastuksessa!) Tulin tallille hyvissä ajoin, ja otin Willin sisään, Se menee lämpimällä säällä helposti ihan veteläksi, joten ajattelin, että herra saapi jäähdytellä tallissa pari tuntia ennen tuntia. Ei sillä, että täällä olisi ollut mikään helle, mutta aurinkoista kuitenkin, ja aurinko nappaa mustaan karvaan aika mukavasti. Puoli tuntia ennen tunnin alkua lähdettiin jo kävelemään, maasta taluttaen. Mun viekas suunitelma oli selvästi toiminut, koska Willi oli oikein hyväntuulinen, ja pirtsakka, ei ollenkaan sellainen perässä vedettävä lahna, kuin se joskus kesällä osaa olla!

Tunti aloitettiin tavanomaiseen tapaan, tarkasteltiin nopeasti miten Willi tasapainottaa itseään, ja tehtiin pientä vauhtileikittelyä käynnissä. Isompia askeleita, ja sitten istunnalla pieni hidastus, samalla tarkkaillen mihin suuntaan Willi kaatuu ja sitä sitten korjaillen. Willi tuntui heti superhyvältä, varsin pienellä ulkolavan korjailulla se esitti oikein tasapainoista käyntiä molempiin suuntiin. Taivutukset aloitettiin oikealle, eli avosta laajahko käyntipiruetti. Sujui aika hyvin, Sitten se vaikeampi vasen kierros, sama tehtävä. Mini huomasi heti, mistä kiikastaa; en asettanut Williä kunnolla niskasta, joten piruetin puolivälissä se pullautti kaulan suoraksi ja lähti puskemaan lapa edellä käännöstä. Korjauksena otettiin uraa pitkin muutaman kerran pelkkää asetuksen säätämistä. Mini neuvoi viemään kättä johtavalla otteella sivulle ja ihan kiinni omaan reiteen lähelle polvea (toki ohjaspituutta lisäten, jottei hevosen päätä vedetä ohjalla linkkuun!). Ja sitten vaan odotetaan, miten hevonen ratkaisee ongelman. Pointti on se, että kun käsi on tuetu jalkaa vasten, se pysyy vakaana paikallaan, jolloin hevonen saa varmasti välittömän myötäyksen, kun se asettuu. Jos kättä vain vie sivulle mutta ei tue mihinkään, on suuri vaara, että hevosen myödätessä oma käsi liikkuu myös taakse, jolloin myötäys tulee myöhässä. Samoin on tärkeää, että hevosen nenää ohjataan ensin sivulle, eikä niin, että hevosen niska vedetään nyökkyyn, ja sitten vasta sivulle. Fiksuna poikana Willi hiffasi heti, mistä on kyse. Eikä sillä näyttänyt olevan mitään vaikeuksia asettua vasemmalle! Eikä tämän jälkeen ollut mitään vaikeuksia säilyttää taivutusta läpi käännöksen piruetissa. Niin pienestä se on joskus kiinni! Asetuksen säätämisen yhteydessä Mini mainitsi taas kanget hyvänä työkaluna, pitääköhän mun jossain vaiheessa oikeesti koittaa päästä yli niihin liittyvästä pelostani ja opetella niitäkin käyttämään...

Kun asetus vasemmalle alkoi toimia, todettiin, että vaikeampaa onkin säilyttää oikea asento taivutuksessa oikealle. Avossa Willi joko jättää ulkoetujalan liikaa uralle, tai lähtee kääntymään liikaa sisälle oikea lapa edellä. Hetken verran tehtiin tuttua silmukka-harjoitusta, jossa avosta käännetään puolipiruetti, muutama askel sulkua takaisin uralle päin, ja suoristuksen kautta avotaivutus uuteen suuntaan. Mini neuvoi tekemään sulkua vain sen verran, kun Willi säilyttää hyvän asennon, ja jatkamaan sitten suoristuksen kautta uuteen suuntaan. Kun pakka leviää sulussa, on sitä turha ruveta korjailemaan, vaan parempi hakea oikea asento uudelleen avon ja piruetin kautta. Muuten homma menee helposti korjailun korjailuksi. Avoon tultiin aika isossa käynnissä, ja annettiin liikkeen itsessään hidastaa ja koota Williä. Käännöksissä piti kuitenkin huolehtia, että kokoaminen säilyy, muuten käännös ja sulku ei onnistu.

Ja siis miten siistiä, Willi tuntui ihan superhyvältä! Kyllähän sitä itsekin keskittyy normaalia paremmin, kun on joku vieressä vahtimassa, mutta musta tuntuu, että Willikin skarppaa aina kun Mini on paikalla! Totesin jälleen kerran, että Willi on todella ihan käsittämättömän kiva hevonen ratsastaa, se on niin yritteliäs ja rehellinen! Ei mitään kekkulointia tai kiukuttelua, vaan kaikkiin pyyntöihin ja korjauksiin se vastasi tosi hyvin ja mielellään! Ei tollasta kultakimpaletta ole toista vielä vastaan tullut! Pärski välillä tyytyväisenä, kun sai kehut ja pienen lepohetken. Pieniä takoja pidettiin tosi tiuhaan, koska Willillä on nyt ratsastettu niin vähän. Mutta ei se tuntunut puolessa tunnissa vielä yhtään väsähtävän, päin vastoin, se olisi ollut innokas tekemään enemmänkin.

Lopuksi nimittäin kokeiltiin sitä raviakin. Ihan vaan pari pätkää, ja helpompaan suuntaan. Ensimmäinen siirtyminen tehtiin suoraan käyntipiruetista, jolloin piruetin avulla varmistettiin, että Willin asento siirtymisessä on mahdollisimman hyvä. Ja kuulkaa tuli niin hyvä siirtyminen, että oksat pois! Ei mitään vaikeuksia löytää heti puhdas ravin rytmi! Itse asiassa vaikeampaa oli saada Willi takaisin käyntiin, kun se yritti polkaista menemään vähän turhankin isoa ravia! Ja kun otin vielä isolla ympyrällä toisen siirtymisen (ilman piruettia), Willi ei meinannut malttaa millään odottaa lupaa lähteä ravaamaan. "Antakaa mun nyt mennä, katsokaa miten hieno olen!" Läksyksi saatiin harjoitella ravia pienissä, muutaman askeleen jaksoissa. Neljä askelta ravia, ja takaisin käyntiin. Muutama askel käyntiä, ja taas neljä askelta ravia. "Neljä" on kuulemma jostain syystä todettu olevan juuri se askelmäärä, joka hevosten on helppo säilyttää hyvänä siirtymisen jälkeen. Sen jälkeen ne alkavat helposti levitä. Kun Willi tämän oppii, ja alkaa itse odottaa käyntisiirtymistä, jatketaankin ravia pidempi pätkä. Kunnes se taas alkaa levitä, jolloin taas siirrytään takaisin käyntiin. Tarkoitus on ratsastaa vain hyviä askeleita, hallitsematon meno ei kehitä mitään. 

Aaaargh, nyt on pää täynnä pumpulia ja leijailen pilvissä. Tunti ylitti niin roimasti kaikki villeimmätkin odotukset ja toiveet. En pysty keskittymään mihinkään muuhun, kun vaan pyörittelen tuota tuntia päässäni. Eikä kukaan ollut edes näkemässä, saati kuvaamassa! Olin ensimmäisenä vuorossa, joten tallilla ei ollut juuri muita kuin seuraavan ryhmän ratsastajat, ja hekin puunasivat omia ratsujaan. Pakko saada lisää, heti äkkiä, mutta täytyisi koittaa säilyttää maltti polven rasituksen suhteen... Eikä Willin selkä kestä montaa ratsastuskertaa viikossa, koska ylläripylläri edelleen mennään vaan pädillä, ilman kunnon satulaa. Tällä viikolla Willi on päässyt myös totuttelemaan laidunelämään, valvotusti. Olen nököttänyt joko kivellä tai jakkaralla laitumen laidalla ja vahtinut, ettei herra pörrää liikaa. Esittihän se ekalla kerralla muutamat turhan ilmavat lähdöt, mutta onneksi vihreän himo on niin kova, että enimmäkseen nenä on pysynyt maassa.

Pelkkää lovee! 💕

Potilas X lenkkeilee

- Kato kato Mamma, mä oon Valegro! Tai Totilas!

- No et oo, paremminkin Potilas. Mut ei sun tarvikaan, oot ihan tarpeeksi hieno, maailman hienoin Willi.

- Eiku... mun iskän iskä oli Welthrum, mä oon se! Oikee kouluhevonen, kato tulee piffit ja paffit! Kumpaa tää on?

- No ei kumpaakaan. Koitas nyt vaan kävellä, kouluhevosella pitää olla kunnollinen nelitahtinen käynti.

- Nomut se eläinlääkärikin sanoi, että saan jo ravata, suorilla urilla ainakin, Ja tässä olis suoraa baanaa vaikka kuinka pitkälle.

- Joo, ja se sanoi myös, että pieniä pätkiä. Sä oot nyt höseltänyt tota ihmeellistä humppaa melkein koko kotimatkan. 

- Kato, kaula on kaarella ja etujalat lentää! Oon hieno!

- Joo, tosi hieno. Mutta kuule kulta, kun oikeesti kouluhevosten EI kuulu heitellä etusiaan tollai, eikä varsinkaan painaa ohjiin kaula tuhannen mutkalla. Käyttäydys nyt.

- No höh. Saanko syödä välillä?

...

- Mamma, miksi sä puuskutat tollai? 

- (%&#! saakelin turboahdettu pitkäkoipi...)

Samu Haberin ääni

(*huokaus)

Addiktille on taas jäänyt normaalia pahempi putki päälle. Tällä kertaa sen aiheutti Samu Haber. Tai siis tarkemmin ottaen hänen aivan käsittämättömän maaginen äänensä.  Kuunnelkaa itse.

Need I say more?!? :D Oikeastaan voisin lopettaa tämän jutun kirjoittamisen tähän. Oleellisin tulikin jo. Mutta toisaalta rakastan asioiden puhkianalysointia. Näissä akustisissa versioissa tulee ehkä parhaiten esiin Samun ääni ja laulutaito, vaikka monissa Sunrise Avenuen biiseissä rakastan nimenomaan kunnon sähkökitarojen säröä ja räjähtäviä rumpuja. Rokkia, perkele! 

Mulla ei taida olla ketään opiskeluaikaisia tuttuja TKK:lta, jotka olisivat perehtyneet akustiikan ja äänen tutkimukseen? Olisi kiinnostavaa saada tarkempi analyysi Samun äänestä. Jokin siinä selvästi värähtelee juuri sillä taajudella, mikä uppoaa ainakin mun sieluuni. Matalat tai korkeat nuotit, säröt, ei väliä, kaikki toimii! Hyvä esimerkki Samun äänen säröytymisestä löytyy esim. kappaleesta "Little bit love". 

Täytyy myös hiukan selventää tän mun addiktion tasoa. Mulla on taipumus uppoutua asioihin perinpohjaisesti, oli kyse mistä vaan. Mieluummin överit kuin vajarit! Tässä muutama päivä sitten valvoin koko yön Sunrise Avenuen tuotantoa kuunnellen. Samalla tuli pakottava tarve kirjoittaa aiheesta. Neljän jälkeen aamulla taisin hetken miettiä, että pitäisikö mennä nukkumaan, seuraavana päivänä piti lähteä kahdeksalta töihin, mutta hylkäsin ajatuksen saman tien. Miksi nukkua, kun voi kuunnella ja fiilistellä hyvää musaa! Ja siis mä voin todella tuntikausia vaan kuunnella musaa, vain siihen keskittyen. Kuunnella sanoja, poimia tiettyjä instrumentteja bändin soitosta. Rummut erityisesti kiinnittää usein mun huomion. Tällä hetkellä mulla on vain jatkuvasti hajoavia ja vaihtuvia halpoja korvanappeja käytössä, mutta haaveilen kunnon langattomista luureista, joista kuuluisi kirkkaasti kaikki instrumentit, myös matalat taajuudet. Vaikka tässäkin analysoin biisejä aika teknisen tuntuisesti, ylivoimaisesti tärkeintä on kuitenkin tunne, joka biisistä välityy. Siis jos välittyy. Se on lopulta ainoa ratkaiseva kriteeri, päätyykö jokin biisi mun soittolistoille. Vaikkei olisi mitään akuutteja sydänsuruja, pystyn helposti hetkessä heittäytymään valtavan epätoivon valtaan ja täysin eläytymään laulajan tuskaan. Tai oikeastaan mihin tahansa tunnetilaan, joka biisistä välittyy. Kuuntelen musiikkia (myös keikoilla!) usein silmät kiinni, jolloin voin sulkea näköaistin kokonaan. Vain kuulo-, tunto- ja liikeaistit toimivat. Paikallaan oleminen on mahdotonta. Soitan käsillä näkymättömiä instrumentteja, rumpuja tai kosketinriffejä mukaillen. Kai sitä aivoihin erittyy jotain mielihyvähormonia tai vastaavaa, joka on ihan fysiologisesti addiktoivaa. Välillä pitää ihan oikeasti puolipakolla ottaa luurit korvilta ja laittaa puhelin pois, muuten on vaarana, että hukun liian syvälle mielikuvitusmaailmaan. Pystyn liiankin helposti sulkeutumaan ulkomaailmalta täysin vetämällä napit korviin ja volat kaakkoon. Kuplan sisään ei pääse kukaan eikä mikään, vain minä ja musiikki. Tänään viimeksi tallikaveri manasi, että oli laukannut mun perässä Willin tarhalle huhuillen ja huudellen, mutta olin autuaan tietämätön kaikesta mitä ympärillä tapahtui. Onneksi tää fanaattisin vaihe kestää yleensä vain hetken, joten pitkäaikaisvaikutuksia ei yleensä tule. Jossain vaiheessa palaan kuuntelemaan myös vanhempia rakkauksia, ja uusi ihastus viilenee normaalimmalle tasolle. Tai korvautuu uudella hullaantumisella. Sitä odotellessa, pahoittelut kaverit!

Tunnustan häpeilemättä, että ”Vain elämää”-ohjelmalla on ollut suuri vaikutus tähän viimeisimpään villitykseen. Olen toki ollut tietoinen yhtyeen nimeltä Sunrise Avenue olemassaolosta vuosikausia, ja pitänyt heidän musiikistaan. Suurimpien hittien sanat ovat olleet hallussa. Olen ihan viime vuosiin asti ollut hyvin passiivinen musiikin kuluttaja. Lähinnä olen kuunnellut mitä radio soittaa, ja kanavavalinnoista johtuen se on ollut enimmäkseen suomenkielistä musiikkia. Radiossa kuulluista artisteista ja heidän tuotannostaan on siten tullut tuttuja, eikä  englanninkielinen musiikki ole päässyt koskettamaan samalla tavalla. Kieli ei sinänsä ole mikään kynnys, ja esim. kirjoja luen enemmän englanniksi kuin suomeksi. Olen elämäni aikana itse ostanut vain kourallisen CD-levyjä, joista viimeisin taitaa olla Katri Ylanderin eka levy Idols-kisan jälkeen. Siis ”jokunen” vuosi sitten. Sitten tulivat älypuhelimet ja Spotify. En ole tekniikkavastainen, mutta en myöskään mikään gadget-friikki, jolla pitäisi olla aina viimeisimmät vimpaimet. Puhelimestä täytyy löytyä jonkinlainen kamera, Facebook ja Spotify.  Spotifyn myötä olen ensimmäistä kertaa ryhtynyt aktiivisesti valikoimaan mitä kuuntelen. Toisinaan valitsen tietyn artistin tietyn albumin, jota kuuntelen putkeen, mutta yleensä kuuntelen omia koostamiani artisti/bändikohtaisia soittolistoja. Sunrise-listalla on tällä hetkellä reilut 30 kappaletta. Lista elää alussa tietyn aikaa, kun hylkään biisejä, jotka eivät useammankaan soittokerran jälkeen uppoa, mutta vakiintuu ajan mittaan. Biiseistä tulee rakkaita, kun niistä tulee tuttuja.

Odotin jo ennalta erityisesti Irinan päivää Vain elämää-ohjelmassa, koska hän oli tämän kertaisista artisteista mulle ennestään tutuin ja rakkain. Samun tarina ja erityisesti tunnereaktiot, kun pöydässä alustettiin "Hiljaisuus"-kappaleen esitystä, olivat aika yllättäviä. Ja kyllähän siitä esityksestä tuli tunne vahvasti läpi, vähän harmi että Spotifyn taltioitu studioversio on sliipatumpi, ei tulkinnallisesti ihan yhtä voimakas. Nyt olisikin kiinnostavaa kuulla, onko puhtaasti sattumaa, että Sunrisen tuotannosta löytyy kappale nimeltä ”Damn Silence”, jossa tarinan kertoja yrittää saada yhteyttä kumppaniinsa, joka sulkeutuu ja vetäytyy kuoreensa. Coincidence?! I think not! Laitan tuohon alle videon biisistä. Kertosäkeessä lauletaan:

And I don’t know
The right tracks for this train
This is something I can’t explain
Could you say something? 

And I don’t know
The right words I should say
I never felt anything this way
Can’t you say something? 

And break the goddamn silence

Irinan Hiljaisuus on julkaistu vuonna 2005, Sunrisen Damn Silence 2011. Voi miten toivonkaan, että Irina esittäisi tämän kappaleen Samun päivänä! Tarinan molemmat puolet saataisiin ohjelmaan, ja ehkä vastaus tuohon esittämääni kysymykseen kappaleen inspiraatiosta? Damn Silence on tällä hetkellä se biisi, joka on pakko laittaa muutaman kerran repeatillä soimaan, kun se tulee soittolistalla vastaan. Todella harmi, että Samun Joutsenlaululle ei saatu julkaisulupaa Jussi Hakuliselta, ja täytyy myöntää, että en ihan ymmärrä ja sympatiseeraa Hakulista tässä asiassa. Tekijänoikeudet ovat tietysti tärkeä asia, mutta musiikin tai taiteen ylipäätään ei pitäisi olla kenenkään yksityisomaisuutta. Kiistassa ei lehtien mukaan ollut kyse rahasta, vaan periaatteesta (whatever that means...) Joutsenlaulu on hieno teos sekä alkuperäisessä muodossaan että Samun esittämänä. Se, että tarinaa on lyhennetty, ei vähennä sen viehätystä. Taidetta eri muodoissaan on varioitu kautta vuosisatojen. Sitä paitsi televisioversiossa Samun laulamat kaksi viimeistä nuottia (*megakylmikset!) olisivat jo ihan riittävä syy kyseisen version julkaisuun! Nyt ne voi kuulla vain Ruutu-palvelun kautta.

Jossain haastattelussa Samu kertoi, että Sunrise Avenuelta olisi tulossa uusi stuodioalbumi loppuvuodesta, ja sen jälkeen olisi kiertuetta tiedossa. Toivottavasti rundi ulottuu myös Suomeen, aion olla paikalla!

(Äänestä puhuttiin, mutta ei se muuten oo paskemman näköinenkään... :P ) 

Lamppu syttyy päässä

(eli lisää Horse in Motion-jälkispekulaatioita)

Teoreetikko täällä taas moi! Ajattelin jatkaa Horse in Motion-viikonlopun purkamista. Tallilla mua ei enää jaksa kukaan kuunnella tästä aiheesta, mutta omassa blogissanihan saan viilata pilkkua ihan niin paljon kuin jaksan ilman ärsyttävän besserwisserin leimaa. (Oops, too late! :D )

Koin Cornillea kuunnellessa muutamia ahaa-elämyksiä liittyen joihinkin periaatteessa jo tuttuihin asioihin, mutta nyt ne saivat lisää selvyyttä ja tarkennuksia. Yksi tällainen oivallus liittyi vastarotaatioon. Eli miksi se on niin yleinen, ja joskus vaikeasti korjattava ongelma? Selitys löytyy siitä, että vastarotaatio tapahtuu passiivisesti hevosen liikkeen myötä, ilman varsinaista lihastyötä. Luonnossa se on siksi paljon yleisempää kuin myötärotaatio. Itse asiassa, en ole ihan varma esiintyykö myötärotaatiota luonnossa lainkaan? Eiväthän hevoset luonnossa liikkuessaan juurikaan taivu, ei niillä ole siihen varsinaisesti mitään syytä. Vapaana luonnossa liikkuva hevonen kääntyy aivan eri tavalla kuin ratsu; hevonen ei taivu käännöksen suuntaan, vaan oikeastaan ennemmin kaatuu sisäänpäin, ja tasapainottaa itseään viemällä päätä ja kaulaa ulospäin. Mutta oikeastaan tuo oivallukseni ei liittynyt hevosen kääntymiseen. Ihan suorallakin liikkuessaan hevosen ranka on jatkuvassa liikkeessä ja se taipuu koko ajan puolelta toiselle liikkeen mukana. Kun hevosen etujalka on maassa, ja hevosen keho liikkuu jalan yli (ts. kehoon nähden hevosen etujalka liikkuu taaksepäin), hevosen selkäranka taipuu tukijalan suuntaan. Eli kun vasen etujalka on maassa, ja liikkuu taaksepäin, hevosen ranka taipuu vasemmalle. Samaan aikaan kuitenkin toinen (tässä tapauksessa oikea) etujalka on irti maasta, jolloin maan vetovoima vetää hevosen kehon oikeaa puolta alaspäin. Tästä syystä rintakori kiertyy siten, että okahaarakkeet kääntyvät oikealle. Tadaa, vastarotaatio! Eli rennosti lompsiessaan hevosella on rangassaan oikeastaan koko ajan lievä vastarotaatio, joka heilahtelee puolelta toiselle, niinkö? Tämän korjaamiseksi tarvitaan aktiivista lihastyötä, aktiivista suoristamista.

Ja tästä päästäänkin kätevästi seuraavaan päänvaivaa aiheuttaneeseen kysymykseen; miksi "circle bended outside"-harjoitus toimii niin hyvin kuin se toimii hevosen suoristamisessa? (huom. En ole ihan varma, onko tuo se nimitys, jota Cornille tehtävästä käyttää, mutta mun korvissa se kuulostaa tuolta, ja se myös kuvaa tehtävää aika hyvin. Paitsi että oikeastaan sen pitäisi olla "ympyrä asetettuna ulos", ei taivutettuna. Mutta menköön nyt työnimenä tässä muodossa.) Tämä on perusharjoitus, josta varmaan jokainen Minin oppilaana ollut on saanut aloittaa, ja jota monet ratsukot saivat tehdä myös Ainossa. Harjoituksessa pyydetään hevosen sisätakajalkaa astumaan hiukan ulospäin, kohti ulkoetujalan jälkeä, ei sen enempää. Samalla hevonen asetetaan ulospäin. Siis pelkkä asetus, ei taivutusta. Liike suoritetaan ympyrällä tai jopa pienellä voltilla. Voisin kuvitella, että sisätakajalan vieminen syvemmälle vatsan alle kohti keskilinjaa indusoi lantiossa pientä kiertoa sisään, eli  samalla selkärankaan rotaatiota sisään. Miksi sitten asetetaan ulos, eikö silloin ole vaarana saada aikaan vastarotaatio? Koin Ainossa hämäriä oivalluksen hetkiä kun tästä puhuttiin, ja luulin jo jotain ymmärtäneeni. Mutta nyt, it's gone! Hukkasin ajatuksen pään, johon jo melkein pääsin tarttumaan! Muistiinpanot aiheesta on kirjoitettu sekaisin englanniksi ja suomeksi, joten todennäköisesti osa muistiinpanoistani on suoraan Cornillen suusta, osa omia lisäyksiä. Vihossani lukee aika tarkalleen seuraavasti:

• circle bend outside = extended straight! (hymiö perässä, eli tod. näk. tämä ilmaisu on oma "nokkela" lisäykseni...)
• horse have to counteract the bend (kun pyydetään takajalkaa mahan alle asetus ulos) ⇒ stimuloi rintakehän nostoa

Eli kyse on siitä, että tämä harjoitus aikaansaa hevosessa rintakorin suoristusreaktion, eli jotenkin se aktivoi juuri niitä lihaksia, millä rintakorin asentoa hallitaan. Vastarotaatiosta ei varmaan ole kyse, niin kauan kuin pyydetään vain asetusta, ei taivuteta. Käytännössä ratsastaja tuntee, miten hevosen säkä nousee ja suoristuu pystysuoraan. Tuntemus oli Willin kanssa ensimmäisillä kerroilla todella voimakas, en ollut ikinä ennen kokenut hevosen selässä mitään vastaavaa! Ja sanomattakin on selvää, että tämä kaikki pitää tehdä hitaassa vauhdissa, koska ainakin Willillä ensimmäinen reaktio sisäpohkeeseen on lisätä vauhtia ja juosta alta pois. Asetus ulos auttaa pitämään ulkolavan kurissa. Mutta voi ärsytys sentään, kun haluaisin vielä saada ihan eksaktin, tarkan selityksen, miksi tämä tehtävä tuntuu toimivan kuin junan vessa!?! Ja en halua kuulla perinteisiä diipadaapa-selityksiä miten "takajalan alleastuminen saa hevosen nostamaan etuosaansa", vaan kylmiä faktoja pöytään; mitä hevosen kehossa tapahtuu, mitkä lihakset aktioituvat ja miksi? Mikä on se taivutus, jota hevosen  keho vastustaa? Mun oma anatomian ja biomekaniikan ymmärrys ei enää riitä tämän ongelman purkamiseen omin avuin. Tajuatteko te?! Kertokaa ihmeessä kommenttikenttään, jos jollain on tästä selkeämpi käsitys. Tämäkin on sellainen harjoitus, jota on varmaan jo ikiajat tehty hevosten kanssa, ja havaittu sen teho, mutta ei ole ymmärretty sen tarkkaa toimintamekanismia. Ja varmasti tämänkaltaiset tehtävät ovat olleet osallisena luomassa sitä käsitystä, että takajalan aktivoiminen nostaa hevosen etuosaa. Siltähän se voi tuntua, mutta uskon, että kyllä tässä(kin) on takana monimutkaisempi mekanismi. Kun tehtävä on hevoselle tuttu, toimii se myöhemmin jopa eräänlaisena quick-fixinä, eli pieni takajalan pyyntö mahan alle ympyrällä saa ainakin Willin heti ryhdistäytymään.

Itse olen tehnyt harjoituksesta myös sellaista versiota, jossa asetus on siihen suuntaan, mikä lapa karkaa. Tyypillisesti se on Willillä oikea lapa, joten oikeassa kierroksessa saatan pyytää takajalkaa ulos ja asettaa sisään, riippuen siitä, mikä tuntuu tilanteessa parhaalta. Ratsastajan oma intuitio on aika hyvä neuvonantaja monessa tilanteessa. Tosin jossain vaiheessa Willi oppi luistamaan niin, että se alkoi hilata koko kroppaansa ympyrältä ulos, silloin piti vain tehdä tehtävää pienemmällä voltilla ja pelata asetuksen kanssa välillä ulos, välillä sisään. Kun tällä harjoituksella on saatu hevosen säkä ylös ja pystysuoraan, seuraava vaihe on nostaa koko selkää vaihtamalla taivutus pehmeästi sisään ja jatkamalla esim. loivalla avolla (tai helpotettu versio ratsastamalla normaalilla myötätaivutuksella ympyrän kaarta pitkin). Jos tässä pakka hajoaa ja säkä putoaa/kippaa, palataan takaisin "circle bended outside"-tehtävään. Tehtävää voi tehdä kahdeksikkona, jolloin suunta vaihtuu aina kun palataan "cirle bended outside"-tehtävään.

Kolmas oivallus tai oikeastaan ymmärryksen syventyminen liittyi selkälihasten väliseen työnjakoon. Olen täälläkin kirjoitellut, miten longissimus dorsi ja multifidus-lihakset toimivat toistensa vastapareina, ja miten niiden vaikutussuunnat menevät ristiin, jolloin yhteisvaikutuksesta hevonen voi hienosäätää selkänikamien asentoa. Kun tarkastelee hevosen anatomiaa, huomaa kuitenkin, miten eri paria nämä lihakset (tai lihasryhmät) ovat. Miten suhteellisen ohut (ja siten paljon heikompi) multifidus-lihas, joka on lihastyypiltään vielä asentoa ylläpitävä lihas, voi toimia tasaveroisena kumppanina suurelle ja vahvalle, liikettä tuottavalle longissimus dorsi-lihakselle? No siinäpä se, eli työnjako on selvä; longissimus dorsi on päävastuussa selän liikkeen tuottamisessa ja varsinaisessa nikamien liikuttelussa toisiinsa nähden, mutta multifidus muodostaa sille vastaparin vastustamalla liikettä. Lihasten yhteistyön tuloksena selkä toimii stabiilisti. Edellyttäen, että ratsastaja istuu aivan pystysuorassa, jolloin istunta ei aktivoi longissimus dorsi-lihasta liikaa tai liian aikaisessa askeleen vaiheessa (suhteessa multifidus-lihakseen). Longissimus dorsi on teknisesti ottaen selän ojentajalihas, joten sen aktivoiminen liikaa saa hevosen vetämään selän notkolle. Ratsastajan nojautuminen taakse on hyvin tyypillinen tällainen tilanne, jossa istunta häiritsee lihasten työnjakoa.

Tässäpä ne tärkeimmät tällä kertaa, seuraavassa jutussa muistellaan miten hevonen taivutetaan ja miksi suuret piruetit ja loivat sulkutaivutukset ovat erittäin hyödyllisiä harjoituksia.

Kattokaa, ihan tuore ratsastuskuva! Tai ainakin istun selässä! Love him!